Kairoksella kasvaneet

Monet perheet ovat kulkeneet Kairosmajan polkuja jo useammankin sukupolven ajan. Tässä juttusarjassa esittelemme henkilöitä, joilla on muistoja Kairokselta jo lapsuudessa. Jos sinä kuulut tällaiseen joukkoon, kerro oma tarinasi ja muistosi!

Olen Maria Järvensivu (os. Vatka) ja toimin luokanopettajana Ylöjärvellä.

Ensimmäisen Kairosreissuni tein jo 1970-luvulla, jolloin isä kantoi minua rinkassa Soutajan ja Pyhäkeron rinteillä. 1980-luvun alussa äiti ja isä olivat useammalla heinäkuun perheleirillä vetäjänä ja niistä kesistä jäi hauskoja muistoja. Meitä lapsia oli paljon. Välillä vaellettiin koko porukalla ja välillä aikuisilla ja lapsilla oli omaa ohjelmaa.

Mieleen on jäänyt etenkin Maammelaulu Soutajan rinteellä, kun kannettava matkaradio kertoi Pertti Karppisen voittaneen olympiakultaa ja aikuisten iltaohjelmassa näyttelemänä oli Charlesin ja Dianan häät.

Isäni kuoltua siirryimme matkaamaan äidin kanssa talvisin Kairosmajalle. Yöjunaan noustiin Tampereelta hiihtoloman alkaessa. Jo junassa kierrettiin katsastamassa, olisiko tuttuja Kairokselle matkaajia.

Hankia ja metsäreittejä

Ennen Pohjoisrinteiden valmistumista meillä oli lasten/nuorten porukalla tapana viipyä rinteissä mahdollisimman pitkään. Hankia ja metsäreittejä laskettiin enemmän tai vähemmän onnistuen Revontulikappelille ja yritettiin ehtiä viideksi syömään. Joskus laskettiin Kultakeron huipulta hieman liikaa vasemmalle ja päädyttiin varmaan lähemmäs Karhunjuomalampea kuin Kairosmajaa, jolloin paluumatka hangessa laskettelumonoissa hieman kesti ja otti pitkän laskupäivän jälkeen kunnon päälle.

Lapsia ja nuoria oli hiihtolomaviikoilla paljon ja hauskinta oli saada elää ihan omaa turvallista kairoselämää. Illat laskettiin saunarannassa pulkkamäkeä tai keksittiin sketsejä iltaohjelmiin ja pelattiin Unoa.

Murtsikkaretkistä opin, että aina kannattaa pysyä ihan ryhmän etupäässä, vetäjän kintereillä – tulee pisimmät hengähdystauot ja kuulee parhaat jutut. Noidalle on noustu niin Karin kuin Topinkin suksien jäljissä. Vaikka elämässä paljon muuttui, oli aina turvallista palata tunturin juurelle, olla “kotona jälleen”.

Omien lasten ollessa pieniä Kairoksen täysihoitoa oppi arvostamaan entisestään. Kaikki lapsemme ovat muodostaneet omat muistonsa Kairokseen, ihmisiin, laduille ja rinteisiin. Muistan, miten lähdimme seurakunnan bussireissuille, ja niistä onkin aivan omat muistonsa: Kuinka nuorin istui potalla bussin käytävällä tai esikoinen kysyi 20 minuuttia Tampereelta lähdön jälkeen, että koska ollaan perillä?

Maria Järvensivu