tienpääntie Eli Saaren kartanon residenssin merkitys eräälle taiteilijalle ——– Jonimatti Joutsijärvi
Jonimatti Joutsijärvi työskentelee monipuolisesti runouden, esseistiikan ja esitystaiteen parissa. Hän toimi Saaren kartanon kutsutaiteilijana 2014–2015.
Esseen kuvat ovat Jonimatti Joutsijärven performanssista Sukellus Saaren kartanon Elojuhlassa 2014.
178—179
Vapaus ei ole helppoa. Sitä ei voi saada lahjaksi, se on valittava, ja valinta voi olla vaikea. Tie kulkee ylös kohti valoa mutta raskautettu vaeltaja ei saavuta tien päätä ehkä koskaan. ursula k. le guin, Atuanin holvihaudat, luku ”Matka”1
tienpääntie Saarentieltä poikkeaa Tienpääntie. Pihatienmutkaan ja pellonreunaan päättyvä vakkasuomalainen maalaistie merta lähestyvän joen varressa. Tien pää: aikuiselämän ensimmäisten seitsemän vuoden mittainen parisuhde ja toisen ihmisen kanssa muodostuneen identiteetin katkeaminen. Toinen tien pää: lapsuustraumojen eläminen läpi aikuisiällä päättää elämänvaiheen, jossa lapsena kesken jääneet tunteet ovat sanelleet reaktioita kulloisissakin uusissa olosuhteissa. Vahvistuu mahdollisuus suhtautua tilanteisiin oman olon mukaan. Kolmas tien pää: tavoittamattomaan ihmiseen rakastuminen purkaa yksilöön ja fyysisiin aisteihin sidotun käsityksen ja kokemuksen mielestä. Kuka on, kun minun ja sinun kuvitellut rajat murtuvat ja paljastuvat kuin solukalvon puoliläpäiseväksi pinnaksi? Ja miten sellaisena soluna elää osana kudosta, joka kuuluu elimeen jota ei ymmärrä, elimistöön jota ei hahmota, syvällä ekosysteemissä jota ei yllä kokemaan? Ensimmäisen tien päästä astuin tuntemattoman tulevaisuuden metsään kesällä 2009, juuri ennen kahden kuukauden residenssijaksoa Saaren kartanossa. Saari oli ensimmäinen kotini avioeron jälkeen ja ensimmäinen julkinen tunnustus työlleni kirjailijana. Toisen ja kolmannen tien päät tulivat vastaan ja ylitettyä syksyllä ja talvella 2014, jolloin asuin ja työskentelin Saaren kartanossa kutsutaiteilijana. Tien pää on toisen alku. Harva tie päättyy kokonaan; monen päästä alkaa polku, joskus ihmisen, joskus jäniksen, kauriin tai ketun peltoon tai metsänpohjaan polkema. polku, polku, vaan ei ihmisen polku, polku, vaan ei ihmisen Kun on kulkenut tietöntä eivät tie, tien pää ja sen jälkeinen matka tunnu kovin erillisiltä. Tulee uusia teitä, ja nekin on kuljettava, vaikka matkan tuoksussa tuntisi riittämättömyytensä, mitättömyytensä.
laatuni, latuni Syksyisenä viikonloppuna residenssijaksojen taitteessa talot huokuvat yksinäisyyttä, kadonneita sivurakennuksia, tyhjentyneitä aittoja, huvennutta väkeä, vaihtuvaa joukkoa joka ei pysy aloillaan eikä kylvä maahan. Yksittäinen runoilija tarpoo nurmikkoa kumisaappaissa ja hoilottaa, hän pitelee kasvojensa alla pientä äänitintä. Kaiut aiemmilta vuosisadoilta vaeltavat tiluksilla kaivaten elämää, joka aiemmin niin työteliäänä ja monilukuisena pyöri, viljeli, kasvoi ja laidunsi. Pian residenssin täyttää uusi tuntemattomien joukko, kuvien, tekstien, liikkeiden, ideoiden luotaajat. Neljästä julkaistusta kirjastani kahta2 olen kirjoittanut kartanolla ja yhtä3 välittömästi sieltä lähdettyäni. Lauluistani koko joukko on syntynyt siellä (ks. Runokuu 2015). Lisäksi olen työstänyt siellä useampaa julkaisematonta teosta. Kehon ja kirjoituksen suhde oli syksyn 2009 teemani. Tutkin, miten vain ruumiit kirjoittavat ja lukevat, ja kuinka ruumis on tajuinen, aistii itseään ja ympäröivää. Esseekokoelmani Ei mikään itsessään (Sanasato 2010) dokumentoi pohdintoja. Sattumalta – jollaisia residenssin ilmapiiri synnyttää – koreografi Ulla Koivisto ohjasi Alexander-tekniikan tunteja residenssin väelle: kehollisia harjoitteita tilassa. Ensimmäisen tunnin jälkeen otin iltanokoset, joista heräsin oivalluksen kanssa. Näin miten suhteeni jumalaan, kieleen ja olemiseen on muuttunut vuosien varrella. Sen ylöskirjaus on itselleni keskeinen kappale Kaikki kulkee ruumiin läpi -esseessäni.4 Kehopoeettinen lähestyminen määrittää kaikkea myöhempää kirjoitustani. ääneen synty Kutsutaiteilijana hankin ensi töikseni stereoäänittimen lauluihin uppoutuakseni. Missä tahansa mieleen juolahti melodia, sanaton tai sanoilla, kävellessä, istuessa rantakivellä tai ajaessa pyörää bussipysäkille tienvarteen, tai kun teki mieli panna muistiin ääni, tallentaa kaiku maantiesillan alla, tai meteli satapäisien rastasparvien juorutessa pellonvieripuskissa, tai hiljaisuus kun syksyn pudottamat lehdet puistossa rapisivat, otin äänittimen esiin. Useimmin povitaskusta. Pitelin äänitintä paljaalla kädellä. Pakkasessakin – sen hallinta lapaskädellä osoittautui hankalaksi. jos tietäisinkin jotain, mutta kun en tiedä; kärpänen lentää korvaan, neljä kurkea ylitseni, sade tulee lahden yli auringon laskiessa pilvien takana, takanani metsässä asuu tilhiä Tunnistin lauluimprovisaation itselleni ominaisimmaksi ilmaisuksi. Se muistuttaa kirjoittamista. Aloin ymmärtää paremmin, miten kuuntelija vaikuttaa lauluun ja ääneen. Laulamalla oppii itsestään, oloistaan, tavoistaan olla, tunteistaan, jännityksistä ja rentoutumisesta. Olemisestaan tilassa toisten kanssa, ilmapiirin muodostumisesta, hajoamisesta, jakamisesta, torjunnasta.5 Lauloin pihalla, merenrantakivikossa, metsiköissä, puistikossa, polkupyörän selässä, joenpenkassa makoillessa, saunapolulla, Saaren pässeille Kristiina Koskentolan Gold Coins to the Headsmen -videon6 taustalla. Paljasta laulua. Lauloin sisällä, makuuhuoneen lattianrajassa, keittiönpöydän ääressä, työtuolilla pyörien, sohvalla istuen. Sanatonta laulua. Vanhoja ja uusia tekstejä, uusia melodioita. Ääneen syntyviä lauseita.7
180—181
vaiheet ja jatkumot Residenssin merkitys työlle on paikan, keston ja jänteen tarjoamisessa aikeiden toteuttamiselle. Minun halutaan työskentelevän ja onnistuvan siinä mitä itsekin haluan. Herää kiitollisuus tuesta, into tehdä, halu näyttää ja todistaa sekä epäilys riittämättömyydestä. Residenssijakso voi sattua minkälaiseen tahansa vireyteen tai kriisiin, niiden käänteeseen. Residenssi mahdollistaa myös sukellukset uusiin välineisiin ja muotoihin, kuten runoilijaksi tulleen kirjoittajan paluun pitkään proosaan. Kirjoitin koko lapsuuteni scifiä ja fantasiaa, joihin olen palannut, osin kutsutaiteilijakauden tukemana. Vaikeuksien edessä on luotettava prosessiin. Luovan työn hitautta on vaikea sietää, jos on laajan suunnitelman pauloissa, eivätkä välietapit löydy. Suunnitteleminen on hauskaa! Kehkeytyminen on ihanaa! Sen suitsiminen suunnitelmiin paljastaa kitkan. Työ on uhattuna. Kitkan muotoja on useita. Hitaasti ne tuottavat tulosta. Vuorikiipeilyä. Kengänpohjan liukastelua jäisellä tiellä, ja kulku alkaa. mitä valoa seurata? Saaren kartano on minulle erityisesti paikka jossa paikattomuuden kokemus repeytyi levälleen. Makasin makuualustalla takapihalla, puolipilvisenä marraskuun yönä. Kirkkaanpunainen kuu oli laskusuunnassa Mietoistenlahden yllä. Se ei ollut täysi. Se oli punainen kuin kateellisten jumalten valtakunnan vainoharhaan ja juonitteluihin houkutteleva valo tiibetiläisessä kuoleman ja tulevan elämän välitiloja koskevassa mytologiassa.8 Kateellisten jumalten valtakunta kietoo vallan, intohimojen ja suhdepelien kirkunaan. Toppa-asussa, unettomana, hengitys höyryten. Olin yksin. Kanssani oli nuoren naisen läsnäolo, mielessäni ja kehossani tuntui, että hän oli. Emme olleet koskaan tavanneet. Sarah Kanen 4.48 psykoosi9 kuvaa kaipausta uneksittuun rakastettuun. Kohtaamattomuuden lopullisuus johtaa mielen järkkymiseen, mielenterveyshuollon virheet ylläpitävät sitä, ja lopputuloksena Kane kirjoittaa näytelmän aamuyöllä ja tappaa sitten itsensä. Kohdallani itse tuhoutui toisella tapaa: oletukseni mielen ja toisen mielen erosta hajosi. Sinä minussa, minä sinussa: me. Persoonalle kokemus tai tilanne oli uhkaava kahdella tavalla: se ei enää voinut tukeutua itsenäisyytensä, itseen rajautuvuutensa illuusioon, ja se pelkäsi rakkaudenkohteen menetystä, joka tapahtuikin. Jotakin persoonassa särkyi auki, subjektini muoto, rajat ja kuvitteellinen keskusta kyseenalaistuivat. Mielen rajojen kuvitteellisuuden lisäksi tarkentui myös yksityisten elämien rajojen täsmällisyys. Näin anima, sieluni feminiininen osa10, tuli tunnistetuksi sisäisenä hahmona: erillisenä sen ulkoisesta heijastuksesta, eräästä nuoresta naisesta, joka oli ensin kiinnittänyt huomioni. Näin, ettei toinen ihminen ole sisäinen hahmoni. Tämä on itsestäänselvyys – jossa silti on helppo erehtyä. Sisäinen hahmo heijastuu sitä muistuttavaan ihmiseen ja vaikuttaa havaintoihini, jotka taas muovaavat sisäistä hahmoa ulkoisen kaltaiseksi. Samalla näin, ettei sisäinen maailma ole erillinen toisen ihmisen sisäisestä maailmasta: ne vuorovaikuttavat keskenään tavoilla, jotka tuntuvat arkijärjelle mahdottomilta. Sisäisen ja ulkoisen raja määrittyi uudelleen. Sisäiset maailmamme voivat kohdata riippumatta ulkoisesta etäisyydestä. Se voi sattua. Se on ihanaa ja repivää.
Ihminen ei rajoitu aisteihin, ihminen on paikaton ja siirtyy huomionsa mukaan. Mieli ei ymmärrä paikkaansa. Mieli ei ole ihmisen kiintopiste tai painopiste. Mielen vallan, mielivallan ylittäminen on meidän mahdollisuutemme. Se ei ole minun saavutukseni. Yksinkertaista ja vaikeaa. Aavistan tässä laajempia mahdollisuuksia, joita en kuitenkaan ymmärrä. Olen aivan aloittelija elämän ymmärtämisessä. Mistä kuljetaan usein, tulee poluksi. Yhteisestä polusta tulee tie. Tienylittäjää ei löydä sieltä. Rajat siirtyvät. Kun on valmis, on kuollut, ja siitä tuntematon vasta alkaakin. ja se hyvin pieni kaikkeus joka sinussa sikiää, se on valmis ottamaan vastaan mitä tahansa, se on valmis kulkemaan minkä tahansa matkan Koska kokemuksen lähde tämänkaltaisissa tarinoissa on itsekäs rakkaudennälkä, voi jäädä huomaamatta kokemuksen elävä ydin, eli minä-kokemuksen hajoaminen ja avautuminen me-kokemuksen piiriin. Mirkka Rekola kirjoittaa esseessään Mawlana Rumista, tämän opettajasta ja rakkaasta ystävästä Tabrizin Auringosta, joka matkusti etäälle, ja Rumin täyttymättömän rakkauden, kaipauksen tilasta, joka purki subjektiobjekti-kaksijakoisuuden. Rekola kirjoittaa, ettei rakkaus noudata sille asetettuja ehtoja: ”Se on matka joka oikeastaan alkaa siitä missä kaikki näyttää loppuvan.” Rakkaus ”vie toiveet, tyhjentää ihmisen”, ja rakastuneen kadottaessa toisen ja itsensä he ovat yhdessä, ”avaruus laajenee sisään päin”. Rumin rakkaus yhteen mieheen vaati häneltä kaiken ja antoi syventyvän kyvyn elää, siksi tunnemme hänen runoutensa yhä.11 Residenssin kirjahyllyn päädyssä oli akvarellipaperin raapaleelle tekemäni kuva. Vihreää, jossa lyijykynällä ”lumen väri” tai ”kevään varjo” tai jotakin sen tapaista. Juuri sellaista kirkasta vihreää kuin myötätunnon valon vehreys, jota tiibetiläinen mytologia kehottaa seuraamaan, jotta vapautuu elämien kiertokulun harhasta ja tunnistaa olemisen peruskirkkauden. Sitä katselin huoneen toiselta puolelta sohvalta. Itkin tuona syksynä ja talvena paljon, hyvin vanhoja itkuja. Työstin lapsuuden ja ylisukupolvisia traumoja. Raivasin tilaa ymmärtää. Laulaja-lauluntekijä Marja Mattlarin vieraillessa Saaressa keskustelimme siitä, miten vaikuttava taideteos ensin vaikuttaa tekijäänsä, muuttaa häntä. Muuhun hän ei voi vaikuttaa. Tällaiset kokemukset ruokkivat kykyä löytää sanoja ja ääntä ilmaisemaan ihmettelyä ja ihmettä. yhteisö ja ilmapiiri Saaren kartanon kutsutaiteilijana kohtaa neljä kahden kuukauden välein vaihtuvaa residenssiryhmää. Ryhmien ilmapiiri muovautui yhdessä Saaren vakituisen työyhteisön, ympäristön, vuodenaikojen ja maailman tapahtumien kanssa. Ilmapiiri ei ole vain inhimillinen, vaan se on ympäristön kaikille osallisille yhteinen. Se on aina reaalinen ja virtuaalinen, kuviteltu, koettu, objektiivinen ja subjektiivinen eikä kumpaakaan, tunteellinen, aistillinen. Se välittää kaiken koetun kaikelle, mikä voi kokea. Usein koemme ilmapiirin vain henkilömme kautta, sen historian ja kuvan kautta. Meillä ei ole yhteistä kokemusta ilmapiiristä joka kuitenkin on jaettu.12 Se muodostuu yhdessä ei-inhimillisten voimien, vaikutusten ja olentojen kanssa. Kun takerrumme henkilöömme, haluten ja torjuen itseämme, vaikutustamme ympäröivään ja sen vaikutuksia meihin, heikkenee kykymme huomata laajempaa ja suppeampaa.13 Parempi
182—183
on kyetä tarpeen mukaan valitsemaan, miten herkästi ottaa vastaan ympäristönsä tai keskittyy omaansa. Henkilökohtaiset vaikeutemme, saavutuksemme, konfliktimme ja oivalluksemme heijastavat aina laajempaa kokonaisuutta.14 jos tietäisinkin jotain, mutta kun en tiedä; laulan vain miten lentää kurjet ja kärpäset ja sateet kaikki samaan tilhiparveen Saaren residenssin ilmapiiri synnyttää taiteen ohella yhteisöjä. Vuoden päästä kohtaamisesta Ulla Koiviston kanssa teimme Ullan ja tanssija Satu Rekolan kanssa Vaeltava valo -runo- ja tanssiesityksen Olohuone-festivaalille ja Saaren elojuhlaan. Toisena syksynä vierailin Ullan ja kuvanveistäjä Kimmo Ylösen luona Saaressa, mistä kasvoi vuosia Turunmaan saaristossa toiminut Visuaalinen partituuri -ryhmä. Nämä jatkumot kuvastavat Saaren yhteisöllistä potentiaalia ja Ullan kykyä saattaa erilaisia tekijöitä yhteen luovaan kokkaukseen, jossa välähtää 1960-luvun New Yorkin avantgarde, John Cagen ja Merce Cunninghamin opit. Parhaimmillaan residenssiin muodostuu communitas, joka on antropologi Victor Turnerin15 käsite kuvaamaan siirtymäriitin sosiaalista poikkeustilaa. Siirtymäriitin välitilassa ihmiset erotetaan yhteisön normeista, identiteeteistä ja järjestyksestä. Vallitsee pyhä kaaos, kuoleman ja syntymän vaarallinen aika. Sosiaalinen rakenne purkautuu epärakenteeksi. Ollaan tuntemattoman kynnyksellä, jonka yli rituaali johdattaa. Riitin lopuksi communitas hajoaa, jotta yksilöt voivat palata yhteisön järjestykseen uusien identiteettiensä, kuten aikuisuuden kantajina. Communitas on kynnysvaiheen yhteisö. Kynnysvaihe voi olla myös yksityinen tai vain yksittäisten henkilöiden jakama. Näin residenssinkin luova tila voi olla yhteinen, yksityinen tai jotakin niiden välistä. Residenssi muuttaa ja tuottaa taiteilijoita ja tutkijoita. iik! naapureita Toin mukanani Saaren kartanoon tammentaimia Kaarinasta Rauhalinnan kartanon puistosta, jonka laidalla asuin ennen residenssiä. Kymmenkunta parivuotiasta taimea isosta parvesta vanhan tammen juurelta. Laitoin taimet talvehtimaan vintille. Hyvä idea. Hiiret saivat talviruokintaa: yhteenkään taimeen ei jäänyt lehtiä. Ilmapiiri ei ole vain ihmisten. Päiväunilta herätessään tunnistamattomassa paniikissa yrittää rauhoittaa itsensä ja ymmärtää, mikä niin säpsäytti. Mitään syytä ei näy, ei tunnu. Lähettyvillä voi olla hiiri, joka pelkää ihmistä kuollakseen. Ja syystä. Niille viritetään ansoja, lasketaan myrkkyjä, niitä saalistetaan taikinakulhoon ja heitetään ulos pakkaseen. Ne piiloutuvat kirjahyllyjen taa, vuodevaatelaatikoihin ja vinteille. Jossain unen rajalla muistan käyneeni lyhyen ajatustenvaihdon hiiren kanssa. Miten selittää hiirelle, ettei se saisi tulla ihmisen taloon? Talo kun on ihmisen turkki, hiiri kuin täi. Että ihmisellä on omaisuutta, joka hänelle on kuin hiiren pesä ja hiiren hampaat, mutta etäämpää hänestä: välineitä ja koneita. Sen kieli – eräänlaista kirjoitusta muuten – hahmottui paljolti pienenä joukkona nirskuvia äänteitä, jotka eivät ongelmitta määrity konsonanteiksi tai vokaaleiksi. Aakkosillemme sovellettuna: hampaat, zxytk’cshyxz, pesä, väjänätä. Tunne viestinnässä oli tunnistettavissa. Joku pelkäsi hiiriä. Residenssiajasta tuli vaikea. Silti hiiret ja käärmeet ovat alueen todellisia asukkaita, ympärivuotisia oleskelijoita. Mäyrä jolla oli pesä pienessä laaksossa
kartanon puiston reunamilla, tai joku toinen, mäyrä kuitenkin, löytyi kuolleena laakson rinteen yltä heinikosta vanhan aitan kulmalta päivänä, jona minusta otettiin kuvia kutsutaiteilija-aikaa varten. Tämä on jälkikäteen ajatellen selvä enne siitä tien päästä, jonka aikana tolkuton rakastuminen mursi mielen kuvitelman erillisyydestään. • Kiitos Hanna, ja kiitos residenssin työntekijät, vieraat, ilmapiirit, ympäristöt, kiitos muutos, tiet ja teiden päät.
viitteet ——– 1. Ursula K. Le Guin, Atuanin holvihaudat. Suom. Kristiina Rikman. Helsinki: wsoy 1971, s. 171. 2. Jonimatti Joutsijärvi, Ohjattua kerhotoimintaa niille joiden sydämessä läikkyy. Helsinki: Poesia 2015; Jonimatti Joutsijärvi, Ei mikään itsessään. Tampere: Sanasato 2010. 3. Jonimatti Joutsijärvi, Aloitan alusta. Alan laulaa. Helsinki: ntamo 2010. 4. Jonimatti Joutsijärvi, Ei mikään itsessään. Tampere: Sanasato 2010, s. 444–453. 5. Heidi Fast, ”Sanaton ääni ruumiillisena kohtaamisena – Huomioita sensibiliteetistä ja virittäytymisen kyvystä”, Filosofinen aikakauslehti Niin & Näin 3/2017, s. 22–31. Tämä myöhemmin lukemani artikkeli kuvaa näitä äänen mahdollisuuksia intiimisti, kauniisti sekä minusta poiketen uusmaterialistisen filosofian käsittein. 6. Kristiina Koskentola, Gold Coins to the Headsmen, video 2014. (http://www.kristiinakoskentola. com/Gold-Coins-to-the-Headsmen, linkki tarkistettu 5.3.2018) 7. Joitakin vaikutelmia residenssiajan lauluistani voi saada katsomalla Nuoren Voiman Liiton ja Kulttuuriareena Glorian tuottaman esitystaltion Runokuu 2015 – Glorian yö, kohdasta 18:15 eteenpäin (https://www.youtube.com/watch?v=rmnTPYICFII, linkki tarkistettu 5.3.2018). 8. Francesca Fremantle & Chögyam Trungpa (toim.), Tiibetiläinen kuolleidenkirja. Suuri Kuolemisen Tuoma Vapautuminen Bardossa. Suom. Ilkka Tanner. Helsinki: wsoy 1979 (1975). 9. Sarah Kane, 4.48 Psychosis. Lontoo: Menhuen 2001; Sarah Kane: 4.48 psykoosi. Suom. Outi Sippola ja Hilla Väyrynen, ohj. Johanna Latvala, Tehdas Teatteri, Turku 2015. 10. Ks. esim. C. G. Jung, Symbolit – Piilotajunnan kieli. Suom. Mirja Rutanen. Helsinki: Otava 1991 (1964), s. 177–188. 11. Mirkka Rekola, ”Rakkaus matkana runoudessa”. Teoksessa Esittävästä todellisuudesta. Tampere: Sanasato 2008, s. 21–30. 12. Ks. loppuviite 5. 13. Vrt. ”On aloitettava ylempää, ilmasta, jota hengittää, / hän sanoi. Jos aikoo pitää jalkansa maassa. / On aloitettava sieltä ennen kuin laskee kätensä / koskettimille. Muuten ei mistään tule mitään. / Ei voi olla globaalia tajua siellä missä ei edes / koeta että ollaan tämän saman ilmakehän / asukkaita. On vain painolastia, ei muuta. / Ei ole ihmistä maailmassa.”, Mirkka Rekola teoksessa Valekuun reitti. Helsinki: wsoy 2004. Lainattu teoksesta Virran molemmin puolin – Runot 1954–2004. Helsinki: wsoy 2009, s. 630. 14. Arnold Mindell, Sitting in the Fire. Florence & San Francisco: ddx Classic Series 2014 (1995). 15. Victor Turner, Rituaali. Suom. Maarit Forde. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Summa 2007 (1969).
184—185