pari aatosta taiteellisesta työstä ja taiteilijaresidenssin tarkoituksesta Saaren kartanon innoittamana ——– Teemu Mäki Teemu Mäki on taiteilija, ohjaaja, kirjailija, kuvataiteen tohtori ja Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja. Mäki työskenteli Saaren kartanolla talvella 2017.
132—133
minä tiedän miten hyvää taidetta tehdään Minä tiedän millä menetelmällä syntyy hyvää taidetta. En välttämättä silti itse onnistu tekemään hyvää taidetta, tai edes välttävän laatuista. Taiteellinen työ on vaikeaa, koska mikään määrä lahjakkuutta, tietoa ja ahkeruutta ei takaa hyvää taiteellista tulosta. Tulos voi olla jopa kelvoton, vaikka tekijä olisi laittanut kaiken peliin, työskennellyt ahkerasti ja hetken huumassa itsekin luullut saaneensa aikaan teoksen, josta irtoaa suurta iloa ja viisautta hänelle itselleen ja muille. Lähes kaikissa muissa ammateissa ja tuotannon aloilla on toisin. Niissä on niin, että kun työtä tehdään, aina syntyy jotain käyttökelpoista, vaikkapa leipää. Taitava leipuri saa tehtyä erityisen hyvää leipää ja tehokas leipomo saa aikaan kelpo leipää erityisen kustannustehokkaasti, mutta huonokin leipuri saa tehtyä ihmisravinnoksi kelpaavaa känttyä. Runoilija sen sijaan voi nyhrätä muutaman säkeen parissa viikkotolkulla saamatta aikaan yhtään julkaisukelpoista riviä. Maalari voi maalata yhtä neliömetrin kokoista kankaanpalaa umpeen ja auki viikkotolkulla ilman mitään edistystä. Kyse ei ole siitä, että rima olisi liian korkealla, vaan siitä, että tekijä tietää huonon runon ja huonon maalauksen olevan kerta kaikkiaan kelvottomia, pelkkää ajan ja aineen haaskuuta, sekä tekijälle että yleisölle. Tieto voi auttaa taiteilijaa. Tarkoitan nyt niin sanottua normaalitietoa, eli sitä tietoa, jonka helpoimmin tunnistamme tiedoksi. Se on sellaista rationaalista tietoa, jonka voi kokonaan sanallistaa ja sanoin tai numeroin perustella tai jopa oikeaksi todistaa. Runoilija voi parantaa onnistumisen mahdollisuuksiaan lukemalla vaikkapa kirjallisuustiedettä tai filosofiaa. Maalari voi opiskella värioppeja, kuvan lukemisen psykologisia teorioita, taidehistoriaa ja nykytaiteen teorioita, joita joku puhdas teoreetikko tai minun kaltaiseni epäpuhdas ajattelija on riipustanut. Uskallan väittää, että tällä tavoin tietotasoaan nostaneet taiteilijat, eli ”kirjanoppineet taiteilijat”, ovat keskimäärin parempia kuin muut taiteilijat, mutta vain keskimäärin, vain tilastollisesta näkökulmasta käsin. Yksittäisen taiteilijan kohdalla sanallistettu asiatieto (normaalitieto) ei takaa keskimääräistä parempaa taiteellista tulosta. Teoreettisilta tiedoiltaan ylivertaisen mahtava taiteilija voi tehdä kehnoja taideteoksia, joiden kehnoutta hänen sanahelinänsä pystyy vain lyhyen aikaa peittämään. Ja itseoppinut ignoramus voi onnistua tekemään hienoja teoksia, vaikka olisi ihan pihalla taiteen teorioista. Tämä ei ole vain romanttinen kuvitelma, vaan totisinta totta: taiteessa tieto ei takaa minkään sortin tulosta, eikä tietämättömyys välttämättä estä hienoa tulosta. Miksi tieto on taiteessa näin epäluotettava apu? Syy ei ole mystinen. Kyse ei ole siitä, että tieto olisi turhaa tai että pelkkä tieto ei riittäisi mihinkään. Sen sijaan syy on yksinkertaisesti se, että taiteessa käytetyt tiedon lajit ja muodot ovat niin moninaiset, että niitä on vaikea saada haltuun ja varmuudella määritellä. Hyvä taideteos ei synny tietämättömyydestä, vaan halusta tietää ja taidosta hankkia ja käyttää hyvin monenlaista tietoa, josta vain osa on sanallistettavissa ja vain osa edes tiedostettavissa.
Entä mikä on se ”hyvää taidetta tuottava menetelmä”, jonka tekstini ekassa lauseessa kehuskelin tuntevani? Se on tämä: Hyvä taiteellinen metodi perustuu eläytymiseen ja etäisyyden ottamiseen. Homman tekee vaikeaksi se, että eläytyminen ja etäisyyden ottaminen ovat toistensa vastakohtia. Niitä ei voi sulauttaa yhdeksi teoksi, instrumentiksi tai systeemiksi. Kun taiteilija lähestyy aihettaan ja teostaan eläytyen, hän antaa intuition, vaiston tai sanallistamattoman tunteen ohjata valintojaan, eli sivellintään, tanssivaa kehoaan, runoilevaa kynäänsä tai soittamaansa soitinta. Hän heittäytyy suin päin aiheen ja teoksen kimppuun, käy eräänlaista lähitaistelua päästäkseen mahdollisimman likelle tai jopa sisälle siihen, millaista on olla toinen olento, mitkä ovat savimöykyn mahdollisuudet ja mitä kuvia kielellä voisi tyhjästä nyhjäistä. Kun taiteilija lähestyy aihettaan ja teostaan ottamalla niihin etäisyyttä, hän yrittää katsoa niitä lintuperspektiivistä, niin kaukaa, että hahmottaa kokonaisuuden mahdollisimman selkeästi ja kylmäpäisesti. Siitä näkökulmasta käsin hän voi erityisen järkevästi ja analyyttisesti arvioida syitä, seurauksia, rakenteita ja mahdollisuuksia. Käytössä on siis kaksi tuplausta. Taiteilija kamppailee aiheensa tai ”tutkimuskysymyksensä” kanssa sekä eläytyen että etäisyyttä ottaen. Ja kumpikin näistä tapahtuu taideteosta työstämällä, mikä puolestaan sekin on sekä eläytyvää lähitaistelua että tilanteen arvioimista kriittisen etäisyyden päästä. Miten eläytymistä ja etäisyyden ottamista voi käyttää yhdessä, vaikka niitä ei voi yhdistää? Niitä on käytettävä joko vuorotellen tai rinta rinnan. Se tarkoittaa sitä, että taiteilija ensin vaikkapa maalaa intuition ja tunteen varassa, noudattamatta mitään orjallista säännöstöä, joka määräisi värit, viivat, muodot, rytmit ja sävyt. Sen jälkeen hän ottaa tauluunsa kriittistä etäisyyttä, yrittää arvioida sitä ulkopuolisen silmin ja analysoida tauluun tupsahtaneita merkityksiä ja tunnesisältöjä. Kriittisyys tarkoittaa ennakkoluulotonta ja arvottavaa laadullista arviointia. ”Onko hyvä näin? Missä mielessä hyvä? Mitä kohtaa taulussa pitäisi muuttaa ja tarkkaan ottaen miksi? Mitä maailmankatsomusta, ihmiskäsitystä ja olemassaolonkokemusta tämä keskeneräinen taulu välittää tai olennoi? Mitä tämä taulu sanoo minusta ja maailmasta ja millä perusteella – ja tahtoisinko sen sanovan jotain muuta?” Kriittisen arvioinnin jälkeen taiteilija palaa kaukaisuuksista takaisin lähitaisteluun – ja käy sitä taas enemmän intuition, välittömien impulssien ja tuntemusten varassa, eikä niinkään kriittisen ja sanallistavan järjen tiukassa ohjauksessa. Hyvä taiteellinen työskentely on hyppimistä näiden kahden vastakkaisen moodin välillä edestakaisin. Jotkut osaavat käyttää niitä myös rinta rinnan, ainakin jossain määrin. Joissakin lajeissa, kuten esimerkiksi improvisaatiopainotteisessa musiikissa, niitä on pakkokin käyttää samanaikaisesti. Sekä eläytyminen että etäisyyden ottaminen ovat vaikeita puuhia. Erityisen vaikeaa on tulla hyväksi kummassakin ja panna ne tekemään yhteistyötä keskenään. Siihen tarkoitukseen on kehitelty monia erilaisia apumetodeja, joista yksi on niin sanottu ”taiteilijaresidenssi”. mitä taiteilija toivoo taiteilijaresidenssiltä? Taiteilijaresidenssi on taiteilijan väliaikainen koti ja työhuone, jonka joku toinen taiteilijalle kustantaa, joko kokonaan tai osittain. Useimmissa taiteilijaresidensseissä
134—135
työskentelee samaan aikaan monta taiteilijaa, mutta myös yksinäisyysresidenssejä on. Miksi taiteilija pyrkii residenssiin? Eikö hän viihdy kotona? Mitä vikaa omassa, vakituisessa työhuoneessa on? 1. Taiteilija etsii residenssistä työrauhaa. Monelle taiteilijalle residenssin tärkein ominaisuus on se, että se ei ole oma koti, vaan väliaikainen tila, jotain hotellin, vapaaehtoisen vankilan ja erämaaretriitin tapaista. Pitkäjänteinen keskittyminen on nykyään ehkä vielä vaikeampaa kuin ennen, sillä ihmisiä, virikkeitä, tiedon tulvaa ja kommunikaatiota on enemmän kuin koskaan aiemmin. Mitä hälisevämmäksi ja täydemmäksi maailma muuttuu, sitä tärkeämpiä tulee nimenomaan niistä taiteilijaresidensseistä, joissa pääsee pakoon ärsykkeiden ja informaation tulvaa ja pystyy hiljentymään. Minulle ehkä kaikkein antoisin residenssi oli Villa Karossa, Grand-Popon kylässä, Beninissä, vuonna 2008, sillä siellä ei (vielä silloin) ollut internetyhteyttä. Taiteilijat eivät ole keskimäärin sen lyhytjänteisempiä tai keskittymiskyvyttömämpiä kuin muutkaan ihmiset, mutta monet taiteelliset työt ovat keskittymiskyvylle aivan erityisen suuri haaste. Kun runoilija kohtaa tyhjän paperin ja maalari tyhjän kankaan, hän kohtaa nipun ongelmia ja tutkimusaiheita, joita ei voi tyhjentävästi määritellä, rajata eikä sanallistaa. Taiteellinen työ vatvoo sellaisia kysymyksiä kuten: ”Millaista on? Miltä tuntuu? Mitä haluan? Mitä pelkään? Keitä toiset ovat? Miten pitäisi elää ja millä perusteella? Millainen yhteiskuntajärjestelmä olisi paras — tai edes nykyistä parempi? Miksi ylipäätään pitäisi elää? Miten oppisin arvostamaan elämää nykyistä enemmän ja nauttimaan siitä? Mikä on suhteeni omaan erehtyväisyyteeni, kärsimykseen ja kuolevaisuuteen? mitä on hyvä elämä ja miten sitä eletään?” Näiden kysymysten ohella taiteellinen työ voi käsitellä myös yksinkertaisempia tai konkreettisempia aiheita kuten pakolaisuutta, rasismia, ilmastonmuutosta tai oikeudenmukaista tulonjakoa, mutta taiteellisen työn arvo ja voima on yleensä sen kokonaisvaltaisuudessa, siinä että se käsittelee montaa aihetta samaan aikaan, monesta eri näkökulmasta. Taide kieltäytyy rajaamasta tutkimuskysymystä ja tutkimusmetodia tiukasti ja lyömästä niitä lukkoon, sillä olennaisimmat moraaliin, elämän laatuun, tarkoitukseen ja mielekkyyteen liittyvät kysymykset ovat sellaisia, ettei niitä voi poimia käsiteltäväksi yksitellen, vaan ne on kohdattava olemassaolon kokonaisuudessa, sen eri puolina, joita on kaikkia käpälöitävä samaan aikaan tai ainakin samassa sessiossa, jos haluaa saada niistä – tai elämästä – hyvän otteen. Tämä tehtävän epäselvyys ja haasteiden moninaisuus tekee taiteellisesta työstä jotain, johon on vaikea keskittyä, sillä tyhjän paperin tai tyhjän kankaan äärellä ei ole mitään itsestään selvää tehtävää, jota voisi ruveta suorittamaan, eikä itsestään selvää tai luotettavaa menetelmää, jota käyttää. Hyvä residenssi auttaa taiteilijaa kärsivällisesti sietämään tätä epäselvän tehtävän äärellä koettavaa luovaa turhautumista, eksymistä ja neuvottomuutta, joka on taiteellisen työn olennainen ja jatkuva osa. Tietenkin taiteelliseen työhön kuuluu myös paljon arkista suorittamista, eli sellaisia työvaiheita, joissa ei ole epäselvää mitä pitää tehdä ja miten. Niiden vaiheiden parissa vaaditaan vain matonkutojan kärsivällisyyttä ja työmoraalia. Residenssin rauha auttaa siinäkin.
2. Taiteilija etsii residenssistä vaihtelua ja virikkeitä. Usein ajatellaan, että taiteilija tarvitsee paljon enemmän vaihtelua ja virikkeitä kuin muut ihmiset, sillä jos hänen tehtävänsä on luoda jotain uutta ja yllättävää, niin siihen varmaan tarvitaan myös uusia rakennusaineita – ei kai uutta voi loputtomasti luoda vain kaapimalla matskua vanhoista ja tutuista nurkista? Tämä on kaiketi totta, mutta tässäkin mielessä nykyinen maailma on kovin erilainen kuin aiemmat, sillä internetin ja yleisen vaurastumisen ja kaikenlaisen runsastumisen vuoksi taiteilijan ulottuvilla on yleensä enemmän vaihtelua ja virikkeitä kuin hän ehtii hyödyntää, vaikkei hän koskaan matkustelisi. Siksi se vaihtelu, jota taiteilija residenssistä löytää, on usein hyvin arkipäiväistä, mutta silti inspiroivaa, koska sitä ei voi esimerkiksi internetin kautta tavoittaa: ihmiset kävelevät täällä eri tavalla, puhuvat jumalasta kummallisin äänenpainoin, leipäkin on erilaista ja tuulen humina ja tuoksu myös. Lisäksi residenssin rauhassa taiteilijalla on aikaa ja intoa tarttua myös sellaisiin virikkeisiin, jotka kotopuolessakin ovat periaatteessa ulottuvilla, mutta joihin tarttuminen peittyy muiden kiireiden alle. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että yöpöydällä on vuosikausia kirja, jonka meinaa lukea ihan kohta. Kirjan saa luettua vasta residenssin rauhassa, vaikka kaiken aikaa tiesi opuksen olevan erityisen antoisaa hengenravintoa. Mitä virikkeisiin tulee, niin residenssin antoisin puoli eivät kuitenkaan välttämättä ole uudet virikkeet vaan virkistävä etäisyys vanhoihin. Kuten edellä totesin, vaikeimpia asioita taiteellisessa työssä on etäisyyden ottaminen, itsekriittinen analyysi. Residenssissä oleskelu voi auttaa tässä valtavasti, sillä tutusta ympäristöstä irti reväistynä oman taiteen teemat ja myös keskeneräiset teokset voi nähdä uudessa valossa, ikään kuin vierain silmin, eli tuoreella tavalla. 3. Taiteilija etsii residenssistä yösijaa ja toimeentuloa. On taiteilijoita, jotka hakevat residenssiä, koska heillä ei ole asuntoa tai työhuonetta ollenkaan, ei väliaikaista eikä pysyvää. Pakolaistaiteilijoiden lisäksi tämä tilanne on yleinen monilla vauraidenkin maiden taiteilijoilla. Monet suomalaisetkin taiteilijat, varsinkin heti perusopintojensa jälkeen, hakevat ahkerasti residenssipaikkoja mistä päin maailmaa tahansa, koska heillä ei ole kunnon asuntoa eikä varaa työhuoneeseen. Silloin voi pyrkiä residenssinomadiksi. Jotkut yrittävät vuodesta toiseen pysyä ”tien päällä” eli loikata suoraan yhdestä residenssistä toiseen. Siinä ei ole mitään pahaa ja se voi johtaa erityisen virkeään taiteelliseen toimintaan. Huonostikin voi käydä: silloin taiteilija päätyy tekemään vain pinnallisia havaintoja alati vaihtuvista paikoista, eikä saa oikein otetta elämästä missään. Residenssit voi taloudellisessa mielessä jakaa kahteen: vauraisiin, jotka maksavat taiteilijan kulut ja ehkä sen lisäksi antavat hänelle vielä apurahaakin, ja köyhiin, jotka perivät taiteilijalta vuokraa tai muita maksuja vastineeksi residenssin käytöstä. Monien taiteilijoiden hädänalaisesta asemasta kertoo se, että maksullisiinkin residensseihin tulee paljon hakemuksia myös köyhiltä taiteilijoilta. 4. Taiteilija etsii residenssistä kontakteja ja antoisia keskusteluja. Jos taiteilija asuu syrjäseuduilla, hän on ehkä kotikuntansa ainoa taiteilija. Voi olla ettei naapurikunnissakaan asu yhtään taiteilijaa. Joillekin taiteilijoille tämä jylhä ammatillinen yksinäisyys sopii, mutta useimmat taiteilijat kaipaavat kollegiaalista seuraa
136—137
ja kriittistä keskustelua. Jotkut taiteilijat tosin kokevat, että taideteosten kanssa seurustelu riittää. Kun kirjoittaa kirjoja, maalaa tauluja, tanssii tansseja ja vastavuoroisesti lukee muiden kirjoja, vahtaa tauluja ja käy kokemassa muiden tanssiesityksiä, niin sehän on eräänlaista taiteellista keskustelua sanan syvällisimmässä merkityksessä. Monet kuitenkin kaipaavat myös arkisempaa ja välittömämpää rupattelua kollegoiden kanssa. Joskus aiemmin, eli ennen digitalisaatiota, residenssit olivat vastaus tähän tarpeeseen. Ne tarjosivat mahdollisuuden tavata muita taiteilijoita ja ryhmäytyä keskenään. Nyt on toisin. Sähköposti ja kuvapuhelin on aina auki ja useimmilla taiteilijoilla on periaatteessa enemmän kontakteja kuin ehtivät käytännössä pitää elossa. Jos taiteilija menee suurkaupungissa sijaitsevaan residenssiin, niin mikään ei tässä mielessä olennaisesti muutu. Hän lisää kaverilistaansa taas parikymmentä uutta ”ystävää”, mutta mitään varsinaista vuorovaikutusta ei kovin helpolla panna alulle. Suuri osa taiteilijaresidensseistä sijaitsee kuitenkin syrjäseuduilla. Niissä oleskelu on aina jonkinlainen retriitti, vetäytyminen rauhaan ja normaalia vähälukuisempien ärsykkeiden pariin. Sellaisessa residenssissä oleskelu voi olla myös kontaktien ja keskustelujen kannalta erityisen hyvä asia, sillä kun puolentusinaa taiteilijaa asustaa pari kuukautta samassa tönössä tai pihapiirissä, he yleensä ajautuvat olosuhteiden pakosta ottamaan toisensa vakavammin kuin muuten, eli todella kohtaamaan toisensa. Useimmat heistä toki pitävät sinä aikana internetin kautta yhteyttä moniin muihinkin, mutta tästä huolimatta kehollinen läsnäolo ja päivittäinen kohtaaminen harvaan asutussa ympäristössä on voimakas kokemus. Erityisen tärkeä residenssitoiminnan aspekti on se, että residenssit ovat ”sokkotreffejä”. Taiteilija ei voi tietää eikä vaikuttaa siihen keiden kanssa hän sattuu residenssiaikansa jakamaan. Voi olla kivaa, jos residenssiin tulee joku tuttu kaveri, tai tuntematon taiteilija, jonka teokset tai menetelmät ovat ensisilmäyksellä antoisia. Todennäköisesti vielä antoisampaa – vaikkei välttämättä yhtä kivaa – on kuitenkin joutua kohtaamaan vieraita taiteilijoita, outoja teoksia, menetelmiä, maailmankatsomuksia ja ihmiskäsityksiä. Ne voivat olla epäkiinnostavia tai jopa vastenmielisiä, ainakin aluksi, ja juuri siksi ne tulisi muissa yhteyksissä ehkä helposti ohittaneeksi. Residenssissä ne joutuu kohtaamaan. Se on henkistä venyttelyä, joka lisää ymmärrystä toisista olennoista ja samalla pakottaa ajattelemaan omia vakaumuksia ja tottumuksia uudemman kerran. Vaikka omat vakaumukset ja tottumukset eivät ratkaisevasti muuttuisikaan, niin toisen kohtaaminen pakottaa ainakin syventämään niitä perusteluja, joilla näkemyksistään pitää kiinni. Ja jolleivät nuo perustelut ole vain kehäpäätelmiä ja yritystä oikeuttaa tunnepohjaiset valinnat järkevänkuuloisilla jorinoilla, niin perustelujen syventäminen muuttaa ja rikastuttaa myös sitä, mitä perustellaan eli omaa taiteellista, filosofista tai poliittista vakaumusta. Taide on poikkeuksellisen erikoistunut toimiala. Taiteilijat ovat pitkälle koulutettuja spesialisteja, ja eräs länsimaisen taiteen suursaavutuksia on ajatus taiteellisesta vapaudesta – siitä että taiteilijan on hyvä olla riippumaton yleisön ja rahoittajan toiveista, että taiteilijan on järkevää tutkia sitä mikä häntä eniten kiinnostaa, niillä menetelmillä jotka hänelle ovat antoisimpia, ja esittää työnsä tulokset taideteosten muodossa ottamatta huomioon millaista sanomaa ja muotoa yleisö toivoisi ja kivana pitäisi. Usein tuollaisen uhmakkaan ja itsekeskeisen puurtamisen tulokset ovat yhdentekeviä, mutta joskus loistavia, vaikka niiden erinomaisuutta ei heti kovin moni hoksaisikaan, eikä
sellaisia tuloksia voi saavuttaa yleisön tai rahoittajan tiukassa ohjauksessa. Tämän taiteellisen vapauden tai jopa edesvastuuttomuuden kääntöpuoli on se, että kun taiteilija – aivan kuten suurin osa filosofeista – noin vapaasti vie (taiteellisen) pohdiskelunsa niin pitkälle kuin omat rahkeet riittävät, suuri osa yleisöstä putoaa kärryiltä, sillä harvalla yleisön jäsenellä on aikaa, energiaa ja kykyä syventyä pitkälle vietyyn taiteeseen sen vaatimalla tavalla. Toki osa hyvinkin pitkälle viedystä taiteesta voi hienostuneisuudestaan huolimatta olla joltain osaltaan myös hyvin helppotajuista ja välittömästi nautinnollista myös ummikolle, mutta tämä joustavuus koskee vain osaa tinkimättömän pitkälle viedystä ja haastavasta taiteesta. Taiteellinen erikoistuminen ja sen sivuvaikutukset näkyvät myös monitaiteellisissa residensseissä: kirjailijat, kuvataiteilijat, musiikintekijät ja esitystaiteilijat ovat usein ihan pihalla toistensa tekemisistä. Pinnan alta voi kuultaa myös aivan tavanomaisia ja nolostuttavia taidevihamielisiä ennakkoluuloja muita taidelajeja kohtaan. Ne johtuvat lähinnä silkasta tietämättömyydestä ja altistuksen puutteesta. Monitaiteellisen residenssin eräs tärkeä tehtävä on kuroa näitä kuiluja umpeen. Kun eri alojen tekijät joutuvat kohtaamaan toisensa kasvotusten saman pöydän ääressä viikosta toiseen, he joutuvat puhumaan taiteestaan ja metodeista sen takana ja tavoitteista sen edessä ikään kuin puhtaalta pöydältä, nollasta aloittaen. Silti he eivät puhu kuin lapselle tai ummikolle, sillä keskustelukumppanit ovat kaikki omalla alallaan todennäköisesti suunnilleen yhtä päteviä. Tämä ”nollasta aloittaminen” lisää eri taidelajien edustajien ymmärrystä toistensa aloista ja tarjoaa uusia virikkeitä ja materiaaleja itse kunkin työhön, mutta vähintään yhtä tärkeä on tämän vuoropuhelun sisäinen, itsereflektiivinen merkitys kullekin puhujalle. Työstään kertoessaan tulee laittaneeksi itsensä seinää vasten sanan hyvässä merkityksessä: ”Mitä oikeastaan taiteellani tavoittelen? Mitkä ovat menetelmäni ja miksi? Miten mittaan onnistumistani? Mitä maailmankatsomusta ja ihmiskäsitystä työni olennoi? Miten kerron nämä asiat selkokielisesti? Miten herkkä tai kuuro olen palautteelle ja muiden taidemuotojen annille?” Tätä itsereflektiota taiteilija joutuu tietenkin muulloinkin harjoittamaan – mitä enemmän, sitä parempi – mutta kun sitä joutuu harjoittamaan muiden taideammattilaisten seurassa ja ottamaan vastuuta siitä, miten mielekkäältä se muiden spesialistien järjen ja kokemuksen mukaan kuulostaa, se saattaa olla erityisen intensiivistä itsereflektiota. • Vietin Saaren kartanon residenssissä vuoden 2017 kaksi ensimmäistä kuukautta. Keskityin siellä lähinnä kirjoittamaan esseekirjaa. Residenssin rauhassa pystyin sekä uppoutumaan työhöni että ottamaan aatoksiini kriittistä etäisyyttä. Sain myös uusia ystäviä ja virikkeitä. Olin onnellinen. Ja kirjasta tuli paljon laajempi ja uskoakseni myös parempi kuin muuten olisi tullut. Taiteen tehtävä – esseitä, ilmestyi Into Kustannuksen julkaisemana 13.10.2017. Lapualla, 31.12.2017
138—139
teemu mäki, Koivut (Saaren kartano), 2017 water colour on paper 30,5 × 22,5 cm