Pääkirjoitus Kliimaksi ja antikliimaksi

Kauneus on absoluuttista ja käsittämätöntä mutta usein tavallista ja tuttua – kasvotutkimuksissa kauneimmiksi saadaan keskimääräisimmät. Kauneus ei kärsi vaan hyötyy ympäristönsä kauneudesta, niin arkkitehtuurissa kuin ajattelussa. Kauneus on myös herkkää: pieni kolaus symmetriaan voi tehdä siitä irvokkaan, tai se voi huomaamatta haalistua päivien tai vuosien saatossa. Siksi kauneutta tulee suojella pilaantumiselta, purkamiselta ja korvaamiselta, vaikka katoavaisuus onkin osa sen viehätystä.

Toisaalta kauneus on jotain äärimmäistä. Siihen voidaan pyrkiä työllä, mikä vaatii joskus silkkihansikkaiden vaihtamista painolevyihin. Tällainen kauneus saattaa piillä järjestelmällisyydessä, ja se voidaan saavuttaa matemaatikon luovuudella tai balettikoulun kurilla. Se on dynaamista. Aristoteleelle mieskauneus ilmeni eri ikinä eri tavoin: Nuorissa se oli kykyä päihittää muut urheilussa ja miellyttää silmää, raavaissa miehissä taas voimaa pärjätä työssä ja sodassa. Vanhoille se tarkoitti iän kivutonta kestämistä. Kauneus voi siis olla myös kyvykkyyttä, ja se saattaa puhjeta esiin vain suhteessa muihin.

Kauneus on ristiriitaista. Kaikkine puolineen se ei mahdu mihinkään eikä kenenkään, vaan tarvitsee aina vastinkappaleen. Se mikä on herkkää ja absoluuttista istuu parhaiten sen kanssa, mikä on voimakasta ja luovaa. Kiinnitämme ihmiskauneuteen erityisen paljon huomiota: useimmat meistä ovat kiinnostuneempia omasta kauneudestamme kuin peilin.

Siksi on hölmöä arvottaa kauneutta yhdessä ihmisessä. Ihmiskauneus on suurimmillaan parissa, jossa vastakohdat yhtyvät. ■

Se wsi päätoimittaja,