TAMMI
LYNN PAINTER
PAREMPAA KUIN LEFFOISSA Suomentanut Jenni Rapelo
FSC Finnish C021394 New MIX Paper Landscape BlackOnWhite
Ensimmäinen painos Luvun 15 sitaatin F. Scott Fitzgeraldin teoksesta Kultahattu on suomentanut Marja Niiniluoto (Otava, 2022). Englanninkielinen alkuteos Better Than the Movies Copyright © 2021 Simon & Schuster, Inc. Kansikuvitus © 2021 Liz Casal Kansidesign Heather Palisi © 2021 Simon & Schuster, Inc. Published by arrangement with Simon & Schuster Books For Young Readers An imprint of Simon & Schuster Children’s Publishing Division All rights reserved. No part of this book may be reproduced or transmitted in any form or by any means, electronic or mechanical, including photocopying, recording or by any information storage and retrieval system, without permission in writing from the Publisher. SIMON & SCHUSTER BOOKS FOR YOUNG READERS and related marks are trademarks of Simon & Schuster, Inc. Suomenkielinen laitos © 2026 Tammi Suomennos Jenni Rapelo Tammi on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä Lönnrotinkatu 18 A, 00120 Helsinki Painettu EU:ssa ISBN 978-952-04-8691-4 Tuoteturvallisuuteen liittyvät tiedustelut: tuotevastuu@tammi.fi
Ihanalle äidilleni, joka on aina ollut suurin fanini, ankarin kriitikkoni ja syypää siihen, etten kykene luottamaan kenkäteollisuuden tomppeleihin. Kiitos, että annoit minun lukea peiton alla, vaikka minun olisi pitänyt jo nukkua. Ja rakkaalle isälleni, joka näki tämän kirjan kannen muttei koskaan ehtinyt lukea tarinaa. Hän olisi rakastanut kohtausta Stellan kuppilassa ja muistanut ketsupin. Lepää rauhassa, Jerry Painter (17.5.1939–18.5.2020). – L.P.
P R OLOG I
”Olen vain tyttö, joka seisoo pojan edessä ja pyytää häntä rakastamaan itseään.” — Notting Hill
Äiti opetti minulle deittailun kultaisen säännön jo ennen alakoulun toista luokkaa. Kypsässä seitsemän vuoden iässä hiivin hänen huoneeseensa nähtyäni painajaista. (Jättiläismäinen sirkka ei kenties kuulosta pelottavalta, mutta odotahan vain, kun se puhuu robottiäänellä ja tietää toisen nimesi.) Bridget Jones – elämäni sinkkuna pyöri laatikkotelevisiossa lipaston päällä, ja ehdin katsella elokuvaa hyvän matkaa ennen kuin äiti huomasi minut sänkynsä jalkopäässä. Silloin oli jo liian myöhäistä pelastaa minut ei-ihan-ekaluokkalaiselle-sopivalta sisällöltä, joten hän käpertyi viereeni ja katselimme yhdessä onnellista loppua. Ekaluokkalaisen aivoni eivät kuitenkaan voineet käsittää, miksi Bridget luopui söpöstä ja hurmaavasta tyypistä ja valitsi haukotuttavan tylsimyksen. Mitä järkeä siinä muka oli? Jep – elokuvan sanoma meni minulta täysin ohi, ja rakastuin päätä pahkaa casanovaan. Voin vielä tänä päivänäkin 7
kuulla äidin äänen ja haistaa hänen vaniljaisen hajuvetensä, kun hän silitteli hiuksiani ja jakoi minulle oppejaan. ”Viehätysvoima ja salaperäisyys eivät riitä kovin pitkälle, Libby Loo. Ne ovat katoavaa laatua, joten älä koskaan, ikinä, milloinkaan rakastu pahaan poikaan.” Sen jälkeen vietimme satoja samanlaisia hetkiä yhdessä ja katsoimme maailmaa romanttisten elokuvien kautta. Se oli meidän juttumme. Otimme naposteltavaa, asetuimme mukavasti tyynyjä vasten ja ahmimme suudelmien kyllästämiä onnellisia loppuja yhtä intohimoisesti kuin jotkut ahmivat kehnoa tosi-tv:tä. Näin jälkikäteen ajateltuna ei siis ole ihme, että olen odottanut täydellistä romanssia siitä asti, kun opin kirjoittamaan sanan ”rakkaus”. Kun äiti kuoli, hän jätti jälkeensä järkkymättömän luottamuksensa onnellisiin loppuihin. Sain perintönä uskon siihen, että ilmassa on aina rakkautta ja mahdollisuuksia, ja rakkaus on kaiken vaivan arvoista. Herra Oikea – se hyvä tyyppi, kunnon poika – saattaa odottaa ihan nurkan takana. Ja siksi olin aina valmiina. Oli vain ajan kysymys, milloin se hetki koittaisi.
8
LUKU YK S I
”Kukaan ei löydä sielunkumppaniaan kymmenen vanhana. Mitä hauskaa siinä muka olisi?” — Sweet Home Alabama
Se päivä alkoi tuiki tavalliseen tapaan. Herra Fitzpervert kakoi karvapallon tohveliini, poltin korvalehteni suoristusraudalla, ja kun olin lähdössä kouluun ja avasin ulko-oven, naapurissa asuva arkkiviholliseni notkui epäilyttävästi autoni konepellillä. ”Hei!” työnsin aurinkolasit silmilleni ja vedin kiireesti ulko-oven kiinni perässäni. Varoin naarmuttamasta melko uusia kukkaballerinojani, kun rynnistin häntä kohti. ”Näpit irti autostani.” Wes loikkasi alas ja nosti kätensä syyttömyyden merkiksi pystyyn, mutta hänen virneensä kieli muuta. Olin sitä paitsi tuntenut hänet päiväkodista asti; poika ei ollut ollut viaton päivääkään elämässään. ”Mitä sinulla on kädessäsi?” ”Ei mitään.” Hän piilotti kätensä selän taakse. Wesistä oli alakoulun jälkeen tullut pitkä, miehekäs ja ehkä pikkuisen 9
kuumakin, mutta hän oli yhä se sama keskenkasvuinen poika, joka oli ”vahingossa” korventanut äitini ruusupensaan raketilla. ”Kuvittelet aina pahinta”, hän sanoi. Pysähdyin hänen eteensä ja tuijotin silmät sirrillään hänen kasvojaan. Wesillä oli perinteiset pahan pojan kasvot, ja hänen tummat silmänsä – joita kehystivät epäreilun pitkät ja tuuheat ripset – puhuivat puolestaan, vaikka hän ei sanonut mitään. Kulmakarvan kohotuksesta päättelin, että hän piti minua naurettavana. Hänen silmänsä kapenivat, kun hän punnitsi minua katseellaan. Aiempien epämiellyttävien kokemusteni perusteella tiesin, että pian riitelisimme hänen tuoreimmasta ilkityöstään. Ja tiesin olevani alakynnessä, kun hänen kirkkaat, ruskeat silmänsä tuikkivat ilkikurisesti. Ilkikurinen Wes voitti aina. Tuuppasin häntä rinnasta. ”Mitä teit autolleni?” ”En mitään.” ”Teitpäs.” ”Rauhoitu. Olet kauhea hapannaama, Buxbaum.” Pyörittelin silmiäni. Hän virnisti häijysti ja sanoi: ”Oli hauska nähdä ja mummokenkäsi ovat tosi kivat, mutta nyt on pakko mennä.” ”Wes –” Hän kääntyi ja käveli tiehensä kuin ei kuulisikaan. Hän vain… harppoi kotiinsa omalla rennolla, ylen itsevarmalla tyylillään. Kuistilla hän avasi verkko-oven ja huikkasi olkansa yli: ”Hauskaa päivää, Liz!” Se ei tiennyt hyvää. Vihonviimeinen mitä hän minulle toivoi, oli hauska päivä. Vilkaisin autoani ja pelotti avata ovi. 10
Minä ja Wes Bennett olimme nimittäin ajautuneet täysin häikäilemättömään sotaan vapaasta parkkiruudusta kotikatumme päässä. Yleensä Wes voitti, koska hän oli halpamainen huijari. Hänestä oli hauskaa varata parkkiruutu itselleen jollain raskaalla, mitä en jaksanut siirtää. Rautapöydällä, kuorma-auton moottorilla, monsteriauton renkaalla ja sitä rataa. (Hänen temppunsa herättivät kyllä huomiota naapuruston Facebook-ryhmässä, johon isänikin kuului, ja vanhat juorukellot hakkasivat näppiksillään raivokkaita viestejä tärveltyneestä maisemasta, mutta kukaan ei koskaan sanonut Wesille mitään tai pyytänyt häntä lopettamaan. Melkoisen epäreilua.) Olin silti kerrankin voitolla, sillä eilen minulla oli välähtänyt. Olin ottanut yhteyttä kaupunkiin, koska Wes oli jättänyt autonsa Ruutuun kolmeksi päiväksi putkeen. Omahassa oli sallittua pysäköidä vain 24 tuntia kerrallaan, joten vanha kunnon Wesley saisi mojovan parkkisakon. Pakko myöntää, että olin tanssahdellut riemusta keittiössä, kun apulaisseriffi oli sujauttanut sakkolapun Wesin tuulilasinpyyhkijän alle. Tarkistin kaikki neljä rengasta ennen kuin nousin autooni ja kiinnitin turvavyön. Kuulin Wesin naurun, mutta kun nojauduin vilkaisemaan häntä matkustajan puolen ikkunasta, heidän ulko-ovensa pamahti jo kiinni. Silloin huomasin, mikä hänestä oli ollut niin hauskaa. Parkkisakko oli nyt minun autossani. Se oli liimattu tuulilasin keskelle pakkausteipillä, eikä sen läpi nähnyt mitään. Teippiä oli monta kerrosta päällekkäin. Nousin autosta ja yritin raaputtaa teipin nurkkia kynnellä, mutta ne oli painettu tiukasti lasiin kiinni. Mikä nuija. 11
Pääsin kuin pääsinkin lopulta koululle, kun olin ensin raaputtanut tuulilasia partaterällä ja harjoittanut syvähengitystekniikkaa palauttaakseni sisäisen rauhani. Kuulokkeissani soi Bridget Jones – elämäni sinkkuna -soundtrack, kun astelin rakennukseen sisälle. Olin katsonut elokuvan edellisiltana – tuhannetta kertaa elämässäni – mutta tällä kertaa kappaleet olivat todella puhutelleet minua. Olihan se pökerryttävän romanttista, kun leffassa Mark Darcy sanoi Bridgetiä suudellessaan ”Oh, yes, they fucking do”, mutta tuskinpa vaikutelma olisi ollut sama ilman taustalla kuuluvaa Van Morrisonin Someone Like You -biisiä. Jep – olen nörttimäisen lumoutunut leffojen soundtrackeistä. Kyseinen laulu alkoi kuulua, kun ohitin aulan ja tungeksin käytävällä oppilaslaumojen läpi. Kun musiikkia huudatti tarpeeksi kovaa hyvistä kuulokkeista (jollaiset minulla oli), tuli esiin musiikin paras puoli – se pehmensi maailman rosoja. Van Morrisonin äänen ansiosta jopa käytävällä vastavirtaan tunkeminen tuntui elokuvan kohtaukselta eikä raivostuttavalta vastoinkäymiseltä, joka se oikeasti oli. Suuntasin toisen kerroksen vessoille, missä tapasin Jocelynin joka aamu. Parhaalla ystävälläni oli paha tapa nukkua pommiin, joten harva se päivä hän rajasi siellä paniikissa silmiään juuri ennen kellon soittoa. ”Ihana mekko, Liz.” Joss vilkaisi minuun syrjäsilmällä samalla, kun siisti silmiään vanupuikolla. Sitten hän otti ripsivärinsä ja suti sitä ripsiinsä. ”Kukat ovat ihan sinun juttusi.” ”Kiitti!” Menin peilin eteen ja käännyin ympäri varmistaakseni, ettei A-linjainen vintagemekkoni ollut jäänyt kiinni 12
alusvaatteisiini tai jotain yhtä noloa. Hymyilin kahdelle cheerleaderille, jotka vapettivat takanamme valkoisen pilven ympäröiminä. ”Yritätkö pukeutua niin kuin niiden leffojesi tähdet vai onko se vain sattumaa?” Joss kysyi. ”Älä sano ’niiden leffojesi’. Kuulostaa kuin olisin koukussa pornoon tai jotain.” ”Tiedät, mitä tarkoitan”, Joss sanoi erotellessaan ripsiään hakaneulalla. Tiesin tismalleen, mitä hän tarkoitti. Katselin käytännössä joka ilta äitini rakkaita romanttisia komedioita, jotka olin perinyt hänen kuoltuaan. Tunsin silloin äidin läheisyyden, niin kuin pieni osa hänestä olisi katsellut niitä kanssani. Varmaankin siksi, että olimme katsoneet niitä niin monta kertaa yhdessä. Mutta sitä Jocelyn ei tiennyt. Olimme asuneet lapsesta asti samalla kadulla, mutta meistä oli tullut oikeita ystäviä vasta lukion toisella luokalla. Hän tiesi kyllä, että äitini oli kuollut, kun olimme viidennellä luokalla, mutta emme olleet koskaan varsinaisesti puhuneet siitä. Hän oli aina olettanut, että suhtauduin pakkomielteisesti rakkauteen, koska olin toivoton romantikko, enkä koskaan ollut oikaissut hänen käsitystään. ”Muuten, kysyitkö isältäsi abipiknikistä?” Joss katsoi minua peilistä, ja tiesin, että vastaukseni ärsyttäisi häntä. Ihme, ettei hän ollut kysynyt siitä ensitöikseen. ”Olin jo mennyt nukkumaan, kun hän tuli eilen kotiin.” Se oli totta, mutta olisin voinut kysyä Helenalta, mikäli olisin oikeasti halunnut. ”Kysyn tänään.” ”Niin varmaan.” Jocelyn pyöritti korkin kiinni ja työnsi ripsivärin meikkipussiinsa. 13
”Varmasti kysyn. Lupaan.” ”Joopa joo.” Jocelyn sulloi meikkipussin reppuunsa ja nappasi kahvinsa. ”En voi myöhästyä taas kirjallisuudentunnilta tai saan jälki-istuntoa. Lupasin heittää matkalla purkkaa Katen lokerolle.” Säädin olkalaukkuni hihnaa ja vilkaisin kasvojani peilistä. ”Odota – unohdin laittaa huulipunaa.” ”Siihen ei ole aikaa.” ”Aina on aikaa huulipunalle.” Avasin vetoketjun ja otin sivutaskusta uuden lempparini, dramaattisen retropunan. Olihan olemassa mahdollisuus (todella pieni sellainen), että unelmieni komistus oli samassa rakennuksessa, joten halusin huulieni näyttävän hyvältä. ”Mene vain edeltä.” Jocelyn lähti, ja minä levitin väriä huulilleni. Paljon parempi. Työnsin huulipunan takaisin laukkuun, laitoin kuulokkeet korvilleni ja annoin Bridget Jones -soundtrackin hyväillä psyykettäni, kun lähdin vessoilta. Menin kirjallisuustunnilla luokan perälle Jossin ja Laney Morganin väliin istumaan ja laskin kuulokkeet kaulalleni. ”Mitä laitoit kohtaan kahdeksan?” Jocelyn raapusti nopeasti läksyjä samalla, kun puhui minulle. ”Unohdin koko jutun, eikä minulla ei ole hajuakaan, miksi Gatsbyn paidat saivat Daisyn itkemään.” Otin tehtäväpaperini esiin ja annoin Jossin kopioida vastaukseni, mutta katseeni siirtyi Laneyyn. Kaikki tällä planeetalla olisivat varmasti samaa mieltä siitä, että tyttö oli ulkoisesti kaunis. Se oli ilmiselvää. Hänellä oli juuri sellainen sievä pikku nenä, jota varten on keksitty sana nöpönenä. Hänen silmänsä olivat yhtä suuret kuin Disney-prinsessoilla, ja hänen kiiltävät, pehmeät vaaleat hiuksensa olivat kuin suo14
raan shampoomainoksesta. Hänen sielunsa oli valitettavasti kauniin ulkokuoren vastakohta. Inhosin häntä niin paljon. Ensimmäisenä päivänä päiväkodissa nenästäni oli tullut verta. Laney oli huutanut hyiiii ja osoittanut kasvojani, kunnes kaikki lapset tuijottivat minua inhoten. Kolmannella luokalla hän oli kertonut Dave Addlemanille, että olin raapustanut vihkoni täyteen kirjoituksia, joissa tunnustin rakkauteni tähän. (Hän ei varsinaisesti valehdellut, mutta se ei ole tarinan pointti.) Laney meni lavertelemaan pojalle, eikä poika suhtautunutkaan niin herttaisesti tai hurmaavasti kuin olisin leffojen perusteella odottanut, vaan haukkui minua hyypiöksi. Ja viidennellä luokalla, vain vähän sen jälkeen, kun äitini oli kuollut ja minut oli määrätty istumaan Laneyn viereen ruokalassa, hän avasi joka päivä pastellipinkin eväsrasiansa ja häikäisi koko pöytäseurueen herkuilla, jotka hänen äitinsä oli hänelle varta vasten loihtinut, kun minä puolestani näykin tuskin syömäkelpoista lämmintä lounastani. Söpön muotoiset voileivät, itse tehdyt pikkuleivät, strösseleillä koristellut suklaaleivonnaiset; Laneyn eväsrasia oli kuin ipanoiden kulinaarinen aarrearkku täynnä rakkaudella valmistettuja herkkuja. Musertavinta olivat kuitenkin viestit. Joka päivä eväiden joukossa oli viesti hänen äidiltään. Laney luki ystävilleen ääneen noita hassuja pikku kirjeitä, joiden reunoissa oli hupsuja piirroksia. Jos sallin uteliaan katseeni harhailla viestin alalaitaan, mihin oli kirjoitettu koukeroisella kaunolla ”Rakkaudella äiti” ja piirretty sydämiä ympärille, tulin niin surulliseksi, etten voinut enää syödä. 15
Vielä tänä päivänäkin kaikki pitivät Laneya mahtavana ja sievänä ja fiksuna, mutta minä tiesin totuuden. Hän ehkä esitti mukavaa, mutta hän oli luonut minuun oudon tylyjä katseita niin kauan kuin muistin. Laney katsoi minua aina niin kuin kasvoissani olisi jotain merkillistä eikä hän osaisi päättää, ällöttikö vai huvittiko se häntä. Hän mätäni kauniin ulkokuorensa alla, ja vielä jonain päivänä kaikki muutkin huomaisivat sen. ”Purkkaa?” Laney ojensi minttupurkkapakettia täydellisesti kaartuvat kulmakarvat koholla. ”Ei kiitos”, mutisin ja käänsin katseeni eteenpäin, kun rouva Adams saapui luokkaan ja pyysi palauttamaan läksyt. Lähetimme paperit eteenpäin, ja sitten opettaja alkoi puhua kirjallisuusjutuista. Kaikki kirjoittivat muistiinpanoja koulun läppäreillä, ja Colton Sparks nyökkäsi minulle nurkkapöydästään. Hymyilin ja laskin katseeni läppäriin. Colton oli ihan kiva. Olimme tutustuneet toisiimme muutaman viikon ajan, mutta se oli ollut jotenkin laimeaa. Sana kuvasi itse asiassa loistavasti koko aiempaa deittailuhistoriaani. Kaksi viikkoa – se oli seurustelusuhteideni keskimääräinen pituus, jos niitä sellaisiksi saattoi edes kutsua. Näin se yleensä meni: Näin söpön pojan, haaveilin hänestä viikkoja ja olin täysin vakuuttunut, että hän oli ainoa oikea sielunkumppanini. Romanttiset toiveet olivat aina tapissa, kun jotain oli vireillä. Mutta kahden viikon päästä, ennen kuin voitiin edes puhua seurustelusta, minuun iski melkein aina ick. Se tappoi kaikki orastavat rakkaussuhteet. Ja mikäkö ick on? Deittailutermi viittaa siihen, kun romanttisen suhteen osapuoli kokee yllättävää ällötystä, joka saa hänet menettämään mielenkiintonsa toiseen. 16
Jossin mukaan minä vain ikkunashoppailin. Ja hän oli oikeassa. Taipumukseni lyhyisiin, parin viikon suhteisiin sotki pahasti tanssiaisparimahdollisuuteni. Halusin mennä päättäjäistanssiaisiin jonkun sellaisen kanssa, joka sai hengitykseni salpautumaan ja sydämeni väpättämään, mutta kenen? Koulussa ei ollut ketään, jota en olisi jo harkinnut. Tai no, periaatteessa minulla oli pari, Joss nimittäin. Mutta… tuntui kuin olisin epäonnistunut, jos menisin parhaan ystäväni kanssa. Meillä olisi varmasti hauskaa – ennen tanssiaisia aioimme käydä syömässä Katen ja Cassidyn kanssa, jotka olivat pikkuisen kaveriporukkamme hauskimmat tyypit – mutta tanssiaisten olisi kuulunut olla lukioromanssin loppuhuipennus. Pojan piti pyytää tyttöä näyttävästi parikseen ja mennä sanattomaksi nähdessään hänet tanssiaisiltana upeassa puvussa. Iltaan kuuluivat toisiinsa sointuvat rintakukat ja pussailua mauttoman diskopallon alla. Niin kuin Andrew McCarthy ja Molly Ringwald Pretty in Pink -leffassa. Ei tanssiaispäivänä kuulunut mennä kavereiden kanssa syömään Cheesecake Factoryyn ja suunnata sieltä kouluun juttelemaan kiusaantuneina sillä välin, kun oikeasti yhdessä olevat parit menivät kihnuttamaan epäilyttävästi seinää vasten. Tiesin, ettei Jocelyn ymmärtäisi. Hänen mielestään tanssiaisissa ei ollut mitään ihmeellistä. Ne olivat vain koulutanssit, joihin pukeuduttiin hienosti, siinä kaikki. Hän pitäisi minua aivan naurettavana, jos paljastaisin pettymykseni hänelle. Joss oli jo kiukkuinen siitä, että tein aina oharit enkä lähtenyt hänen kanssaan iltapukuostoksille, mutta minua ei vain koskaan huvittanut. Ei sitten yhtään. Puhelimeni värisi. 17
Joss: Kuulin juuri MEHEVÄN juorun.
Vilkaisin häntä, mutta hän näytti kuuntelevan rouva Adamsia. Vilkaisin opettajaa ennen kuin vastasin: Anna tulla. Joss: Kate tekstasi minulle. Minä: Okei eli se ei ehkä ole totta.
Kello soi, joten nappasin tavarani ja sulloin ne kassiini. Suuntasimme Jocelynin kanssa lokeroille, ja hän sanoi: ”Lupaa, että kuuntelet loppuun asti ennen kuin alat intoilla.” ”Apua.” Vatsanpohjaani nipisteli, kun kysyin: ”Mitä nyt?” Käännyimme koulun länsisiipeen, ja ennen kuin ehdin edes vilkaista Jossia, näin hänet. Michael Young? Pysähdyin niille sijoilleni. ”Tuosta minun juuri pitikin kertoa”, Joss sanoi mutten kuunnellut. Muut oppilaat törmäilivät minuun ja tunkivat ohitseni, kun seisoin keskellä käytävää ja vain tuijotin poikaa. Hän näytti aivan samalta, ainoastaan pidemmältä ja harteikkaammalta ja vieläkin komeammalta (jos se edes oli mahdollista). Lapsuudenaikainen ihastukseni käveli minua kohti kuin hidastettuna samalla, kun siniset pikkulinnut sirkuttivat ja liihottelivat hänen ympärillään ja hänen kultaiset kutrinsa liehuivat kimmeltävässä tuulessa. Pelkäsin, että sydämeni pysähtyisi. Lapsena Michael oli asunut saman kadun varrella, ja hän oli ollut kaikkeni. Olin rakastanut häntä niin kauan kuin muistin. Hän oli aina ollut älyttömän upea. Fiksu, hienostunut ja… no… ihanampi kuin yksikään toinen poika. Hän pyöri muiden naapuruston lasten kanssa (minun, Wesin, kadunkulmassa asuvien Potterin poikien ja Jocelynin) ja teki 18
ihan tavallisia juttuja – leikki piilosta ja hippaa, pelasi palloa, pimpotteli pilan päiten ovikelloja ja niin poispäin. Mutta siinä missä Wes ja Potterin pojat hauskuuttivat itseään viskomalla mutaa hiuksiini niin että kiljuin, Michael tutki puiden lehtiä, luki paksuja kirjoja eikä osallistunut kiduttamiseeni. Someone Like You alkoi soimaan alusta mielessäni. I’ve been searching a long time, For someone exactly like you. Hänellä oli yllään khakihousut ja siisti musta paita. Hän selvästi tiesi, mikä näytti hyvältä mutta ei toisaalta puunannut itseään liikaa. Hänen hiuksensa olivat tuuheat ja vaaleat ja yhtä tarkoituksellisen huolettomat kuin hänen vaatteensakin. Miltä ne mahtoivat tuoksua? Hänen hiuksensa siis. Michael ilmeisesti vaistosi, että häntä stalkattiin, koska hänen hidastetut liikkeensä pysähtyivät, pikkulinnut katosivat ja hän katsoi suoraan minuun. ”Liz?” Onneksi olin punannut huuleni. Maailmankaikkeus oli selvästikin tiennyt Michaelin paluusta ennen minua ja tehnyt kaikkensa, että näyttäisin edustavalta. ”Ota iisisti”, Joss sihisi hampaidensa välistä, mutta en kyennyt hillitsemään leveää hymyäni, kun sanoin: ”Michael Young?” Kuulin Jossin mutisevan: ”No sillä lailla”, mutten välittänyt hänestä. Michael tuli luoksemme ja halasi minua. Liu’utin käteni hänen olkapäidensä ympärille. Voi hyvä luoja! Ei ole todellista! Vatsanpohjaani kutitteli villisti, kun hänen sormensa koskettivat selkääni. Samassa tajusin, että tämä oli tarinamme söpö ensikohtaaminen. 19
Ihan. Liian. Ihanaa. Asuni oli moitteeton, ja hän oli upea. Voisiko hetki olla yhtään täydellisempi? Vilkaisin Jossia, joka pudisti hitaasti päätään, mutta ihan sama. Michael oli palannut. Hän tuoksui hyvältä – tosi, tosi hyvältä – ja halusin painaa mieleeni jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan samalla, kun halasin häntä. Hänen paitansa pehmeän kankaan kämmenieni alla, leveät hartiat ja niskan kullanhohtoisen ihon, joka oli vain senttien päässä kasvoistani. Olisiko se niin väärin, jos sulkisin silmäni ja hengittäisin syv– ”Uh.” Joku törmäsi meihin täysillä ja pilasi halauksen. Horjahdin ensin Michaelia päin ja sitten taaksepäin. Kun käännyin ympäri, huomasin, kuka meihin oli törmännyt. ”Wes!” huudahdin. Minua otti päähän, että hän oli pilannut hetkemme, mutta olin silti vieläkin niin älyttömän onnellinen, että kaikesta huolimatta hymyilin hänelle säteilevästi. En vain kerta kaikkiaan voinut olla hymyilemättä. ”Katsoisit vähän eteesi.” Wes kurtisti kulmiaan. ”Okei…” Hän katseli minua ja luultavasti ihmetteli, miksi hymyilin enkä räyhännyt teippijutusta. Hän näytti siltä kuin olisi odottanut kunnon tylytystä, ja hänen hämmennyksensä teki minut vain entistäkin hilpeämmäksi. Kikatin ja sanoin: ”Juuri niin, senkin höpsö. Olisit voinut oikeasti satuttaa jotakuta, kamu.” Hän siristi silmiään ja puhui hitaammin. ”Sori – juttelin Carsonille ja kävelin samalla takaperin, mikä ei muuten ole ihan helppoa. Mutta se siitä. Sujuiko auton kanssa hyvin?” 20
Hän selvästi janosi yksityiskohtia siitä, miten kauan teipin irrottaminen oli kestänyt ja miten olin katkaissut kaksi vastalakattua kynttä, mutta sitä tyydytystä en mokomalle törkimykselle soisi. ”Kyllä vain – kiitos kysymästä.” ”Wesley.” Michael kätteli veljellisesti Wesiä – milloin he olivat ehtineet laatia tuon sympaattisen pikku koreografian? – ja sanoi: ”Olit oikeassa bilsanopettajasta.” ”Sinun ei olisi pitänyt istua vieressäni. Hän vihaa minua.” Wes virnisti ja jatkoi puhumista, mutta jätin sen nuijan omaan arvoonsa ja keskityin Michaeliin. Hän puhui ja nauroi ja oli yhtä suloisen hurmaava kuin muistin. Paitsi nykyään hänellä oli hienoinen etelän korostus. Olisin halunnut lähettää käsin kirjoitetun kiitoskortin Teksasin mahtavalle osavaltiolle siitä hyvästä, että pehmeän notkea murre teki hänestä entistäkin viehättävämmän. Ristin käsivarret rinnalleni ja ihailin näkyä lumoutuneena. Jocelyn, jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut Michaelin ihanassa läheisyydessä, tönäisi minua kyynärpäällään ja kuiskasi: ”Rauhoitu. Kuolaat itsesi päälle.” Pyöräytin silmiäni ja olin kuin en kuulisikaan. ”Hei, kuule.” Wes nykäisi reppuaan ylöspäin ja osoitti Michaelia. ”Muistatko Ryan Clarkin?” ”Totta kai.” Michael hymyili kohteliaasti kuin kongressiharjoittelija. ”Hän on se ykköspesämies, eikö?” ”Juuri hän.” Wes madalsi ääntään. ”Ryno pitää huomenna bileet isänsä luona – olisi mahtavaa, jos sinäkin tulisit.” Yritin pitää ilmeeni peruslukemilla, kun Wes kutsui minun Michaelini bileisiinsä. Michael oli toki tuntenut aikoinaan ne tyypit, joiden kanssa Wes hengasi, mutta silti. Oliko heistä tullut yhtäkkiä parhaat kaverit tai jotain? 21
ÄLÄ KOSKAAN IHASTU PAHIKSEEN! Kuusitoistavuotias Liz on perinyt innostuksen romantti siin komedioihin edesmenneeltä äidiltään, joka opetti hänelle aikoinaan deittailun kultaisen säännön: hurmu reiden charmi on katoavaa sorttia. Niinpä Liz on aina vältellyt pahoja poikia, kuten ärsyttävää naapurinpoikaa Wesiä, joka on piinannut häntä lapsesta saakka. Kun Lizin pitkäaikainen ihastus Michael palaa yhtäkkiä kaupunkiin, vanhat tunteet leimahtavat ja Liz haaveilee täydellisistä elokuvahetkistä Michaelin kanssa. Ne saavuttaakseen hän on valmis mihin vain, vaikka hengailemaan Wesin seurassa. Asiat eivät kuitenkaan suju käsikirjoituksen mukaan, vaan Liz joutuu kyseenalaistamaan kaiken, mitä hän luulee rakkaudesta tietävänsä. Lämpimän humoristinen tarina romanttisia komedioita fanittavasta Lizistä on täydellistä luettavaa Emily Henryn ja Ali Hazelwoodin faneille!
*9789520486914* www.tammi.fi
N84.2
ISBN 978-952-04-8691-4