Ranta, Jouni - Erola, Marko: Mieletön vilppi (Tammi)

MIELETÖN VILPPI

Jouni Ranta Marko Erola

MIELETÖN VILPPI tositarinoita suuresta taidehuijauksesta

Tämä kirjan kirjoittamiseen on saatu tukea Suomen tietokirjailijat ry:ltä.

© J o u n i R a n ta , M a r ko E r o l a ja Ta m m i 2 02 0 Ta m m i o n o s a W e r n e r S ö d e r s t r ö m O s a k e y h t i ö tä

Luvut 2, 4, 6, 8, 10 ja 16 perustuvat Veli Sepän haastatteluihin, ja hän on hyväksynyt niiden sisällön. Luvut 12 ja 14 perustuvat Marko Erolan käräjäoikeuden istunnoista tekemiin transkriptioihin.

ISBN 978-952-04-1338-5 Pa i n e t t u E U : s s a

On liekit sammuneet, nuo joista haaveilin.

On luotain poistuneet, nuo joita rakastin.

N채in aika tullut on nyt maksaa eilinen.

Eilen kun m채 tiennyt en S채v. C. Aznavour, suom. san. R. B채ckman

Sisällys 1 . J o u n i : A i t o h u i ja r i . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 9 2 . V e l i : Ta i t e i l i ja n o m a k u va . . . . . . . . . . . . . . . 2 5 3 . J o u n i : Ko rt t i r i n k i e n ko r k e a ko u lu . . . . . . . . 4 0 4 . V e l i : N o r ja l a i n e n k a l a s ta ja . . . . . . . . . . . . . 5 1 5 . J o u n i : Ta i va s au k e n e e . . . . . . . . . . . . . . . . . . 62 6 . V e l i : O n ko t u t t u ja S c h j e r f b e c k e jä ? . . . . . . . 7 5 7. J o u n i : T u p l ava r m i s t e t t u T h e s l e f f . . . . . . . . 8 7 8 . V e l i : W e n e s ko s k e n h u i k e a ta i d e ko ko e l m a . 1 0 0 9 . J o u n i : L a r h a t u l e e k u t s u m at ta k y l ä ä n . . . 1 1 5 1 0 . V e l i : P o i k a , r i ko l l i s e t k u u lu vat l i n n a a n . 1 2 6 1 1 . J o u n i : Kov i s t e l i jat ja P i c a s s o . . . . . . . . . . . 1 3 7 1 2 . Ta i t e i l i ja k ä r ä j i l l ä , o s a 1 . . . . . . . . . . . . . 1 4 8 1 3 . J o u n i : Va n h a n l i i k e m i e h e n S c h j e r f b e c k . . . 1 6 3 1 4 . Ta i t e i l i ja k ä r ä j i l l ä , o s a 2 . . . . . . . . . . . . . 1 7 1 1 5 . J o u n i : M a k k a r a n pa i s t oa K a l i f o r n i a l a i s e l l a . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 1 8 7 1 6 . V e l i : Au r i n ko pa i s ta a , v e s i v i rta a , V e l i m a a l a a . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 1 9 9 1 7. J o u n i : At e n e u m i s ta l ö ys i n i t s e n i . . . . . . . . 2 0 4

1. Jouni: Aito huijari Ei tämä taida niin hauskaa ollakaan.

Keittiön pöydällä on aamun Helsingin Sanomat. Kaadan kupin kahvia ja käännän kulttuurisivuille. Ne alkavat koko sivun kuvalla, jossa katson lukijaa kultaisen taulukehyksen läpi. Näytän niin ilmeettömältä kuin ihminen voi.

Kuvan päällä lukee suurin kirjaimin ”Aito huijari”.

Katson ikkunasta talvista Laajasaloa. Olisipa jääkaapissa kaljaa.

On torstaiaamu 12. tammikuuta 2017. Tänään kirjakauppoihin tulee Vilpitön mieli, muistelmani alaotsikolla Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta.

Muistelmat, joita minun ei pitänyt koskaan kirjoittaa.

Muistelmat, jotka aloitin monesti ja revin yhtä vaille yhtä monesti. Muistelmat, joiden hyllyttämisestä olisin voinut saada suuren summan rahaa. Muistelmat, joiden käsikirjoitusta en pystynyt edes lukemaan.

Yritin kyllä muutaman kerran, mutta ei siitä mitään tullut. En päässyt kuin pari sivua eteenpäin, kun oli jo pakko heittää paperinivaska lattialle. Hävetti. Vaikka tietää, mitä on tullut tehtyä, toisen kirjoittamaa tekstiä lukiessa tulee hiki. Julkinen synti se vasta synniltä tuntuu.

Tuntui, että kirjoittaja oli nähnyt suoraan sieluuni.

– 9 –

Tapasin Marko Erolan töölöläisessä kahvilassa syksyllä 2014. Aiemmin sinä vuonna poliisi oli kuulustellut minua taiderikostutkinnassaan. Kuulustelujen aikana päätin kertoa kaiken, mitä tiesin väärennetyn taiteen kaupasta.

Ennen avautumistani poliisi varmisti useamman kerran, että olin varmasti tietoinen siitä, ettei ole velvollisuutta kertoa muuta kuin juuri siihen esitutkintaan liittyvää tietoa. Kerroin julkistavani tarinani joka tapauksessa, jotta taidekauppa tervehtyisi. Lukemattomat väärennökset oli saatava pois kierrosta. Seuraavan sukupolven pitää voida aloittaa puhtaalta pöydältä. Asia tulisi käsiteltyä uskottavammin tutkintapöytäkirjassa kuin iltapäivälehdissä.

Siihen kuulusteluun huhtikuussa 2014 menin ilman avustajaa.

Otin poliisin pöytäkirjan mukaan tapaamiseen Erolan kanssa. Erolan minulle vinkkasi tuttava, joka oli lukenut tämän kirjoittaman kirjan Kasinokeisari – Pekka Salmen tarina. Kerroin tarinani pääpiirteissään Erolalle.

Hän vaikutti aralta ja epäuskoiselta. Seuraavalla viikolla hän kuitenkin soitti ja ilmoitti auttavansa muistelmien kanssa, kunhan muilta kiireiltään ehtii. Haastattelut aloittaisimme saman tien.

Seuraavan vuoden aikana tapasimme monta kertaa, useimmiten Sanomatalon ala-aulan kahviossa. Toin tapaamisiin lisää kuulustelupöytäkirjoja ja tuomio­ lauselmia. Kerran mukana oli asianajajani, kerran poikani ja pari kertaa ystäväni. Erola ei kertaakaan ollut paheksuva saati tuomitseva, mutta silti minun oli vaikea puhua rikoksista. Emmin monta kertaa. Ei ollut mikään pakko tunnustaa rikoksia julkisesti, eikä taiderikoksista kertova kirja luultavasti myisikään niin kuin moottoripyöräjengiläisten muistelmat.

– 10 –

Totesin useamman kerran ja vähemmän kuin puolileikilläni, että eiköhän anneta olla.

Erola ei antanut olla. Hän piti tarinaa kiehtovana ja pohti lähinnä sitä, miten sen kertoisi: kirjoittaisiko vain minun sanomisiini perustuvat muistelmat vai lähestyisikö aihetta haastattelemalla eri osapuolia. Lopulta hän totesi, että muistelmieni voima oli niiden tunnustuksellisuudessa. ”Taidemaailman sisältä tulevalla ilmiannolla on ihan eri tavalla ilmapiiriä puhdistava vaikutus kuin perinteisellä tietokirjalla. Kertomalla rikoksistasi ja taidekaupan meiningistä olet pilliin puhaltaja, ja suuri yleisö arvostaa pilliin puhaltajia”, Erola paasasi.

Pilliin puhaltaja. En ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että minua juhlittaisiin totuuden tuojana. Totuus ei kiinnosta, jos sen tuo väärä ihminen. Nyt viestintuoja oli väärennösten levittämisestä kahden vuoden linnatuomion istunut mies, joka vieläpä on huono katumaan tekemisiään. Sympatiapisteitä ei ollut luvassa; ei taidealan ammattilaisilta, ei taiteenostajilta, ei kadunmiehiltä eikä viranomaisilta, joiden kanssa minulla oli vielä selvittämättömiä syntejä.

Tuijotin kuvaani Hesarissa ja sanoja ”aito huijari”.

Ingressissä toimittaja kiteytti muistelmien juonen: ”Taidekauppias Jouni Ranta myi uransa aikana satoja väärennettyjä teoksia aitoina Schjerfbeckeinä, Edelfelteinä, Gallen-Kalleloina ja muuna arvotaiteena. Nyt hän kertoo Suomessa rehottavasta väärennetyn taiteen miljoona­ bisneksestä, jossa traagisilta ihmiskohtaloiltakaan ei ole vältytty.”

Dan Keini, Kaija Kuopila, Markku Matikka, Paul Hörhammer – kaikki taidekauppiaita ja kaikki kuolleita. Olen

– 11 –

ainoa, joka voi kertoa 1980-luvulla alkaneesta ja vuosikymmeniä jatkuneesta väärennetyn taiteen kaupasta.

Kuopila dementoitui. Matikkaa pisti ötökkä Thaimaassa aiheuttaen verenmyrkytyksen. Keini ja Hörhammer lähtivät oman käden kautta.

Hörhammer kuoli marraskuussa 2016 vain neljä päivää ennen tähän asti suurimman väärennösoikeudenkäynnin valmistelevaa istuntoa. Hän oli yksi seitsemästätoista syytetystä. Syyte oli varmasti kova pala maan parhaalle ja arvostetuimmalle taiteentuntijalle, jonka ura alkoi jo kahdeksan vanhana Ivar-isän taidegalleriassa. Täysin itse­oppi­neelle Hörhammerille taide oli paitsi leipä myös henki ja elämä. Kun hänen äitinsä Dorthy Aminoff 1980-luvulla siirsi gallerian pojalleen, Hörhammer aloitti huutokaupat. Sitten hän fuusioi yhtiönsä ruotsalaisen Bukowskin kanssa ja johti Suomen Bukowskia aina vuoteen 2005, jolloin palasi itsenäiseksi kauppiaaksi.

Pari kuukautta ennen muistelmieni julkaisua Hörhammer otti yhteyttä välikäden kautta. Välikäsi kertoi Hörhammerin haluavan keskustella tekeillä olevasta kirjasta.

Tapaaminen olisi heti seuraavalla viikolla Hörhammerin palattua Yhdysvalloista. Sitä tapaamista ei koskaan tullut.

Tiedän kuitenkin, miten se olisi mennyt.

Hörhammer olisi ehdottanut tapaamista jossain Helsingin keskustan ravintoloista. Hän olisi juonut viiniä ja minä olutta. Hetken olisi rupateltu niitä näitä ennen kuin hän olisi kysynyt, mitä minä oikein touhuan. Olisin vastannut, että ottaa päähän olla se, jonka poliisi tasaisin väliajoin hakee koppiin marinoitumaan tutkiessaan taideväärennöksiä, vaikka kaikilla kauppiailla niitä on kyydissä. Ajattelin kertoa kaiken. Hörhammer olisi kuunnellut naama peruslukemilla ja yrittänyt keventää

– 12 –

tunnelmaa vitsailemalla. Hänellä on vähän niin kuin lupa myydä väärää taidetta, koska hänet on jo kerran tuomittu.

Ei edes hän erota jokaista väärennöstä. Minä olisin kuitannut, että älä nyt saatana pelleile, syyttäjä hakee minulle vuoden ehdotonta siitä, että otin valokuvan taulusta. Sinä arvioit sen aidoksi ja myit Hagelstamilla. Minä lähden linnaan, mutta sinä saat myydä niin paljon kuin haluat, kunhan vain kerrot toimineesi vilpittömin mielin.

Näin olisi nokiteltu. Sitten Hörhammer olisi tarjonnut rahaa käsikirjoituksen hautaamisesta, ehkä 100 000 euroa. Niin se olisi mennyt. Tiedän sen, koska Hörhammer tarjosi rahaa jo vuosia sitten, kun puhuimme samasta asiasta. Olin silloin syytteessä väärien Schjerfbeckien myymisestä, ja hänet oli haastettu samoille käräjille asiantuntijalausuntoa antamaan. Tapasimme tuolloin kolme tai neljä kertaa viinin ja oluen ääressä.

Hörhammer kehotti lopettamaan ”touhuamisen” ja tarjosi kannustimeksi rahaa. Lompakkoni oli silloin vielä sen verran kunnossa, etten ottanut lahjusta. Enimmät höyryt päästeltyäni annoin asian olla ja keskityin puolustamaan itseäni oikeudessa.

Vuonna 2005 sain Salon käräjäoikeudessa kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden ehdottoman vankeus­ tuomion, jota Turun hovioikeus lyhensi neljällä kuukaudella. Korvattavaa tuli yli 800 000 euroa. Käräjillä kysyin todistaja Hörhammerilta, ovatko huutokauppakamarit myyneet väärennöksiä. Tiesin hänen julkisuudessa kertoneen, etteivät väärennökset ole suuri ongelma: ”Me puhutaan promilleista eli kyllä me suomalaiset olemme kovin rehellisiä ihmisiä, mutta tietenkin kun tällainen keissi tulee esille, niin siitä keskustellaan ja kirjoitellaan, niin se vähän paisuu”, Hörhammer totesi MTV3:lle syksyllä

– 13 –

2003, kun Porissa istuttiin oikeutta väärennetyistä Gallen-Kalleloista, Schjerfbeckeistä, Järnefelteistä ja Edelfelteistä. Minun käräjilläni hän oli reippaampi ja totesi, että ”varmasti joskus” on tullut myytyä väärennöksiä.

Sotheby’sin Claire-Christine Svartström sanoi kursailematta, että toki huutokaupoissa myydään ajoittain väärennöksiä, mutta väärennöksen tultua ilmi kauppa puretaan ja poliisi selvittää, kuka väärentää ja toimivatko välittäjät vilpittömin vai rikollisin mielin. Noin se menee teoriassa. Suomalaisessa ja brittiläisessä käytännössä olen havainnut sen eron, että Suomessa huutokauppoja käsitellään silkkihansikkain, kun briteissä huutokauppojen toimitusjohtajia pannaan edesvastuuseen.

Sana tulevista muistelmista kiiri muidenkin kuin Hörhammerin korviin. Kustantaja ilmoitti hieman ennen julkistamispäivää, että Wenzel Hagelstam kyselee kirjoittajien yhteystietoja. Hagelstam ei soittanut, mutta julkistamista edeltävänä iltana Helsingin Sanomien toimittaja soitti kysyäkseen, mikseivät Hagelstam ja muut alan ihmiset saaneet kommentoida kirjassa esitettyjä väitteitä. Pidin kysymystä erikoisena. Muistelmissa on tapana kertoa asiat niin kuin itse ne muistaa ja näki. Jos joku on eri mieltä, hän voi kertoa sen muistelmien ilmestyttyä. Minä ainakaan en ole lukenut muistelmia, joissa joku kiistää seuraavalla sivulla sen, mitä muistelija sanoo edellisellä sivulla. Kolmannessa persoonassa kirjoitetut elämäkerrat ovat asia erikseen.

Perheen huutokauppakamarissa oli menossa sukupolvenvaihdos, jonka yhteydessä toimitusjohtaja, hallituksen puheenjohtaja ja pääintendentti olivat myyneet omistustaan Hagelstamille ja yhtiölle. Taidemarkkinoilla liikkuvista tuhansista väärennöksistä kertova kirja ei

– 14 –

varsinaisesti edistä sukupolvenvaihdosta, joten epäilen Hagelstamin yllyttäneen tutun kulttuuritoimittajan kimppuumme. Tiedä häntä, mutta muistelmat ennakkoon luettavakseen saanut toimittaja kuitenkin kirjoitti, että kirjani tietoihin on suhtauduttava varauksella.

Todisteeksi hän esitteli ”virheen” kahdesta väärennetystä Schjerfbeckistä. Vilpittömässä mielessä väitin Sotheby’sin myyneen väärennetyt teokset ”Leijonan kita” ja ”Naisen rintakuva” miljoonan markan kappalehintaan, mutta toimittaja ei ollut löytänyt kyseisiä taideteoksia Sotheby’sin listoilta. Ainoa kuvaukseeni sopiva teos löytyi Tukholman Auktionsverketistä ja myytiin kahdellasadallatuhannella markalla toukokuussa 1999.

Kahmaisin kirjan käteeni ja tarkistin, mitä olin kirjoittanut: ”Muistan nämä kaksi, koska sairasteluni loppuvaiheessa minulle tuotiin kuva Sotheby’sin huutokaupasta.

Schjerfbeckit oli myyty Lontoossa miljoonan markan kappalehintaan. Ne olivat varmasti minun Schjerfbeckini.

Edes kehyksiä ei ollut vaihdettu.”

Sairastuin vuonna 1998, joten näin Sotheby’sin kuvan aikaisintaan seuraavana vuonna, mahdollisesti vasta sitä seuraavana vuonna. Olin varmasti nähnyt ”Leijonan kidan” Sotheby’sin huutokauppaluettelossa. Vai tekikö sairaus tepposet silmille tai muistille?

Ei tehnyt. Hesarin juttu nimittäin jatkui: ”Schjerfbecktuntija Leena Ahtola-Moorhouse tosin kertoo, että teosta yritettiin myydä myöhemmin Sothebyllä, mutta se vedettiin pois myynnistä väärennöksen paljastuttua.”

Selvä, näin kuvan ja pyyntihinnan, en vasarahintaa.

Tästä virheestä toimittaja teki johtopäätöksen, joka oli enemmän toiveajattelua kuin logiikkaa: ”Jos pienet faktat eivät täsmää, eivät ehkä täsmää suuremmatkaan.”

– 15 –

Tämä lipsahdus oli seuraavina viikkoina jonkinlainen oljenkorsi niille, joille karvaan totuuden nieleminen oli vaikeinta, vaikka lipsahdukseni paljastanut toimittaja itsekin totesi: ”Mutta se on totta, että huutokaupoissa myydään kaikenlaista. Vaikka huutokauppatalot eivät asiasta mieluusti puhu, seulan läpi pääsee myös väärennöksiä.”

Silmäilin Hesarin aukeamaa. Yläpalkki: ”Taidekauppias Jouni Ranta väittää muistelmissaan, että suomalainen taide­kauppa on ollut ’läpeensä mätää’ ja huutokaupoissa on myyty vuosikymmeniä väärennöksiä.” Nosto: ”Satojen suomalaiskotien seinillä on väärennettyä taidetta”. Toinen otsikko: ”Myydäänkö huutokaupoissa mitä sattuu?”

Helanderin huutokaupan ostanut Mika Sirén: ”Tajusin nopeasti, että väärennöksiä liikkuu paljon enemmän kuin kuvittelinkaan”.

Nostin katseeni lehdestä. Katsoin ulos ikkunasta ja virnistin – tai irvistin, en ole varma. Totuus taidekaupasta oli nyt julki, mutta maineeni taisi mennä lopullisesti.

Otin kynän ja ympäröin pääjutun loppukaneetin ja sitä seuraavan sitaattini: ”Nähtäväksi jää, miten paljon juuri oikeudenkäynnin alussa julkaistu Rannan paljastuskirja vaikuttaa oikeudenkäyntiin ja julkiseen keskusteluun. ’Vähän odotankin, että joku tulisi haastamaan minut tästä. Pahinta olisi, jos oltaisiin vain hiljaa’, Ranta sanoo.”

Kun iltapäivälehdetkin kirjoittivat muistelmistani isot jutut, Vilpitön mieli nousi seuraavalla viikolla Akateemisen kirjakaupan ostetuimmaksi tietokirjaksi. Sosiaalinen media kertoi lukijoiden pitävän kirjasta, ”jota lukee kuin dekkaria”. Seuraavina viikkoina ja kuukausina media teki enemmän juttuja taideväärennöksistä kuin koskaan

– 16 –

ennen. Oli juttuja minusta, väärentäjä Veli Sepästä, taulujen alkuperän tutkimisesta, Valamon väärennetyistä Picassoista sekä tietenkin Helsingin, Tampereen ja Kuopion taideoikeudenkäynneissä langetetuista kovista tuomioista. Esiinnyin radioissa, kirjamessuilla ja MTV3:n Rikospaikassa. Joka kerta hirvitti, mutta esiinnyin rempseästi huumoria viljellen.

Huomasin Erolan olleen oikeassa. Vaikka tunnustin rikoksia, haastattelijat ja lukijat tuntuivat sympatisoivan minua. He kertoivat kirjan luettuaan pohtineensa, mikä on taiteen rooli yhteiskunnassa, mikä taiteessa oikeastaan maksaa ja mikä lopulta erottaa aidon teoksen loistavasta kopiosta. Jotkut sanoivat, että en ole rikollinen sieltä pahimmasta päästä. Päätin ottaa sen kehuna.

Tapahtui odotettuja ja odottamattomia asioita. Yksi odotettu seuraus oli taiteen hinnan laskeminen. Öljyväri­ maalaukset eivät maksa tällä hetkellä mitään. Huutokaupasta saa muutamalla satasella nimekkäiden taiteilijoiden öljyvärejä. Jos minulla olisi rahaa, ostaisin pää märkänä.

Hintojen romahdus johtuu osin siitä, ettei nuorempi sukupolvi osta taidetta vanhempiensa tapaan, mutta osasyyllinen olen minäkin. Kirjani saaman suuren julkisuuden takia ihmisillä on nyt se kuva, että kaikki taide on väärennettyä.

Toinen odottamani seuraus oli se, ettei kukaan pyytänyt minua tutkimaan taulujen aitoutta, eivät yksityishenkilöt eivätkä viranomaiset, vaikka tarjouduin tunnistamaan väärennöksiä. Vähällä vaivalla olisi saatu paljon töitä pois markkinoilta. Viranomaiset eivät tarvitse minun apuani, koska heillä on nyt Veli Seppä, väärentäjä itse. Tavallinen taulun omistaja on maksanut taulusta, eikä lähde tieten tahtoen nollaamaan sen arvoa, kun minkäänlaista kor­

– 17 –

vausta ei ole luvassa. Parempi antaa olla ja yrittää aikanaan pistää vahinko kiertämään.

Tietooni tuli vain yksi ihminen, joka vei taulunsa tutkittavaksi. Sastamalainen Juhani Mäkelä marssi heti kirjani ilmestymispäivänä Tyrvään Sanomiin näyttämään kuvia tauluista, jotka hänelle oli myynyt suuressa väärennösjutussa epäiltynä oleva taidekauppias. Mäkelän mukaan ainakin kymmenen taulua oli varmasti väärennöksiä, mahdollisesti useampikin. Hänen kertomuksestaan kävi hyvin ilmi, miten Suomessa on väärennösten kanssa toimittu. ”Olen palauttanut hänelle väärennetyiksi todettuja tauluja. Kolmesta väärennöksestä sain rahani takaisin. Yhtä en ehtinyt maksaa. Viidestä väärennöksestä maksamani rahat hän korvasi minulle antaen toisia tauluja. [– –] Otin vastaan halvempia tauluja. Niitä ei ollut kenenkään järkeä väärentää. Se raja meni aikanaan 3 000–4 000 markassa.

[– –] Vain yhdestä ostamastani väärennöksestä, Birger Carlstedtin nimellä myydystä, en saanut häneltä mitään takaisin. Syytä hän ei kertonut”, Mäkelä selosti.

Mäkelä oli ostanut myös Rafael Wardin teoksen. Sen aitous epäilytti häntä niin, että hän lähetti signeerauksesta näytteen taiteilijalle itselleen. Wardi vastasi, ettei signeeraus ole hänen. Taulun myyjä oli todennut häkeltymättä, että 1928 syntynyt Wardi on jo vanhuuden­ höperö.

Toimittaja kysyi hyvän kysymyksen: miksi Mäkelä aina vaan osti tauluja samalta kauppiaalta, vaikka Onni Oja oli todettu väärennökseksi, vaikka myyjä oma-aloitteisesti haki pois vääriä Aimo Kanervia ja vaikka huhuja väärentäjän henkilöllisyydestä liikkui jo kymmenen vuotta sitten?

– 18 –

Suomalaisen taiteen kissankultakauden loppunäytös Kohumuistelmissaan Vilpitön mieli Jouni Ranta kertoi, miten hän myi Suomen täyteen väärennettyjä taideteoksia. Jatko-osa Mieletön vilppi astuu gallerioiden kirkkaista valoista alamaailmaan, missä arvotauluista ja niistä syntyneistä veloista taistellaan pistooli kädessä. Äänessä on nyt myös mestariväärentäjä Veli Seppä, joka kertoo, miten peräkärryjen hitsaajasta tuli Schjerfbeck ja Léger ja miten ahneus sai lopulta mielettömät mittasuhteet.

Taidekauppias ja taidemaalari saavat huomata, ettei rikokselle voi antaa vain pikkusormea – se vie koko miehen, perheen ja pahimmassa tapauksessa hengen.

www.tammi.fi

99.1

ISBN 978-952-04-1338-5

– 19 –