Sydämen asioita - Perhe ja planeetta kriisissä

TAM M I

M D SY Ä EN

ASIOITA S y dä m e n a s i o i ta

Perhe ja planeetta kriisissä

BEATA & MALENA ERNMAN, GRETA & SVANTE THUNBERG

Beata & Malena Ernman, Greta & Svante Thunberg

SYDÄMEN ASIOITA Perhe ja planeetta kriisissä

Suomentanut Raija Rintamäki

HELSINKI

Ruotsinkielinen alkuteos Scener ur hjärtat © Malena Ernman, Svante Thunberg, Greta Thunberg & Beata Ernman and Bokförlaget Polaris 2018 in agreement with Politiken Literary Agency Puheet: © Greta Thunberg, 2018–2019, in agreement with Politiken Literary Agency Suomenkielinen laitos © Raija Rintamäki ja Tammi 2019 Werner Aspenströmin runo on kokoelmasta Ty (Bonniers, 1993).

Sitaatti Stefan Sundströmiltä on aiemmin julkaistu Dala-Demokraten-lehdessä (26.10.2017).

Sivun 189 sitaatti on Hans Roslingin, Anna Rosling Rönnlundin ja Ola Roslingin teoksesta Faktojen maailma, suom. Matti Kinnunen (Otava, 2018).

Tammi on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä ISBN 978-952-04-0994-4 Painettu EU:ssa

1.

Esiripun takana Sillä päivä kuluu.

Seitsemältä aurinko kuolee.

Sanokaa, pimeyden tuntijat, kuka meitä sitten valaisee?

Kuka sytyttää länsimaisen vastavalon, kuka uneksii itämaisen unen?

Tuokaa nyt joku tänne lyhty!

Mieluiten sinä.

Werner Aspenström: Elegia

Tämä voisi olla minun tarinani. Vähän kuin omaelämäkerta, jos olisin halunnut sellaisen kirjoittaa.

Mutta omaelämäkerrat eivät minua kiinnosta.

Muut asiat ovat minulle tärkeämpiä.

Svante ja minä olemme kirjoittaneet yhdessä tyttäriemme kanssa tämän tarinan, joka kertoo perhettämme kohdanneesta kriisistä.

Se kertoo Gretasta ja Beatasta.

Mutta ennen muuta se kertoo kriisistä, joka ympäröi meitä ja vaikuttaa meihin kaikkiin. Kriisistä, jonka me ihmiset olemme saaneet aikaan kestämättömällä elämäntavallamme, erkaantumalla luonnosta, johon kuulumme.

Jotkut kutsuvat sitä ylikulutukseksi, toiset ilmastokriisiksi.

Useimmat tuntuvat ajattelevan, että tämä kriisi on meneillään jossain kaukana eikä koske meitä vielä pitkään aikaan.

Niin ei kuitenkaan ole.

Sillä kriisi on jo täällä ja vaikuttaa ympärillämme jatkuvasti monin eri tavoin. Aamiaispöydissä, koulujen käytävillä, kaduilla, taloissa ja asunnoissa. Puissa ikkunasi ulkopuolella, tuulessa, joka sekoittaa hiuksiasi.

7

Joistakin asioista, joista Svante ja minä yhdessä lasten kanssa olemme pitkään harkittuamme päättäneet kertoa, meidän olisi ehkä pitänyt puhua vasta myöhemmin.

Saatuamme vähän välimatkaa.

Ei meidän takiamme vaan teidän.

Se olisi varmasti tuntunut hauskemmalta. Sopivammalta.

Mutta meillä ei ole aikaa. Jos haluamme selviytyä, meidän täytyy ruveta tekemään tätä kriisiä näkyväksi nyt heti.

Joitakin päiviä ennen kirjan julkaisemista elokuussa 2018 tyttäremme Greta Thunberg asettui istumaan Ruotsin valtiopäivätalon eteen ja aloitti koululakkonsa ilmaston puolesta – lakon, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä sekä vanhankaupungin Mynttorgetilla että monissa muissa paikoissa ympäri maailman.

Sittemmin moni asia on muuttunut. Sekä hänen että koko perheemme kohdalla.

Jotkin päivät tuntuvat melkein sadulta.

Tähän kirjan uuteen, laajennettuun laitokseen on lisätty kesän 2018 tapahtumia ja kuvaus Gretan koululakon alkuajoista.

Malena Ernman toukokuussa 2019 P.S. Ennen kuin tämä kirja julkaistiin ensimmäisen kerran, kerroimme, että mahdolliset myyntitulot ohjataan perustamamme säätiön kautta seuraaville järjestöille: Greenpeace, WWF, Lära med Djur, Fältbiologerna, Kung över Livet, Naturskyddsföreningen, Barn i Behov ja Djurens Rätt.

Niin tapahtuu.

Sillä niin ovat Greta ja Beata päättäneet. Sama 8

1 . ko h tau s Viimeinen ilta oopperassa

Näyttämö odottaa.

Orkesteri virittää soittimiaan vielä viimeisen kerran ja katsomon valot sammutetaan. Seison kapellimestari JeanChristophe Spinosin vierellä, meidän täytyy kohta astua näyttämön ovesta ja asettua paikoillemme.

Tänä iltana kaikki ovat iloisia. Tämä on viimeinen esitys, ja huomenna kaikki saavat matkustaa kotiin omiensa pariin tai jatkaa seuraavaan työhön. Kotiin Ranskaan, Italiaan ja Espanjaan. Kotiin Osloon ja Kööpenhaminaan. Töihin Berliiniin, Lontooseen ja New Yorkiin.

Viimeiset näytökset ovat kuluneet kuin transsissa.

Kaikki joskus näyttämöllä esiintyneet tietävät, mitä tarkoitan. Toisinaan syntyy virtaus, näyttämön ja yleisön vuorovaikutuksesta kasvava energia, joka muodostaa ketjureaktion ja säilyy esityksestä toiseen, illasta iltaan. Se on kuin taikuutta. Teatterin ja oopperan taikaa.

Alkamassa on Händelin Serse-oopperan viimeinen ­näy­täntö taidehalli Artipelagissa Tukholman saaristossa.

On 2. marraskuuta vuonna 2014, ja tänä iltana laulan viimeisen oopperaesitykseni Ruotsissa. Mutta sitä ei kukaan vielä tiedä.

Tänä iltana laulan kaikkien aikojen viimeisen oopperaesitykseni.

Tunnelma on sähköinen, ja kulisseissa kaikki tuntuvat leijuvan joitakin senttejä Artipelagin uudenkarhean betonilattian yläpuolella.

9

Tänään myös filmataan. Esitys tallennetaan kahdeksalla kameralla, ja paikalla on täysi tuotantotiimi.

Näyttämön ovesta kuuluu yhdeksänsadan hiirenhiljaa istuvan ihmisen vaimea kuhina. Paikalla ovat kuningas ja kuningatar. Aivan kaikki.

Kävelen edestakaisin. Yritän hengittää, mutta henki ei kulje. Keho tuntuu kaiken aikaa kiertyvän vasemmalle ja hiki puskee pintaan. Kädet puutuvat. Viimeiset seitsemän viikkoa ovat olleet yhtä pitkää painajaista, enkä saa missään lepoa. Ei siunaaman rauhaa. Voin huonosti, mutta olen jo kaukana huonovointisuuden tuolla puolen. Kuin pitkittyneessä paniikkikohtauksessa.

Aivan kuin olisin juossut päin lasiseinää ja pysähtynyt ilmaan ennen putoamistani lattialle. Odotan tömähdystä.

Odotan kipua. Odotan verta, luunmurtumia ja ambulanssien ääntä.

Mutta mitään ei tapahdu. Näen itseni roikkumassa ilmassa sen saakelin lasiseinän edessä, joka vain seisoo siinä ilman pienintäkään säröä. ”On huono olo”, sanon. ”Istu alas. Haluatko vettä?” Puhumme ranskaa keskenämme, ohjaaja ja minä.

Yhtäkkiä jalat eivät enää kanna. Minä tuuperrun. JeanChristophe kaappaa minut syliinsä. ”Ei mitään hätää”, hän sanoo. ”Viivytetään esityksen alkua. Odottakoot. Pannaan se minun syykseni, me ranskalaisethan olemme aina myöhässä.”

Joku nauraa.

Minulla on kiire kotiin esityksestä. Nuorempi tyttäreni Beata täyttää huomenna yhdeksän, ja minulla on kotona tuhat asiaa hoidettavana. Mutta nyt lojun tässä. Pyörtyneenä ohjaajan käsivarsilla.

10

Tyypillist채.

Joku silitt채채 varovasti otsaani.

Silmiss채 pimenee.

11

2. kohtaus Ruukki

Vartuin rivitalossa Sandvikenin Vallhovissa, Keski-Ruotsissa. Äiti oli diakoni ja isä työskenteli talous- ja verovastaavana Sandvik-konsernissa. Minulla on kolme vuotta nuorempi sisar, Vendela, ja yksitoista vuotta nuorempi veli, Karl-Johan, jolle äiti antoi nimen baritoni Carl Johan ”Loa” Falkmanin mukaan, koska Loa oli hänestä niin komea.

Se on ainoa kotoa saamani kytkös oopperaan ja klassiseen musiikkiin.

Meillä laulettiin paljon: kansanlauluja, Abbaa, John Denveriä. Olimme kaiken kaikkiaan hyvin tavallinen ruotsalainen pikkukaupunkilaisperhe. Meidät erotti muista ehkä vain vanhempieni omistautuminen hädänalaisten ihmisten asialle.

Kotona Vallhovissa vallitsi humanismi ja pidettiin itsestään selvänä, että avun tarpeessa olevia täytyi yrittää auttaa.

Tämä suvun traditio oli peräisin äidin isältä, Ebbe Arvidssonilta, joka oli korkeassa virassa Ruotsin kirkossa ja edelläkävijä ekumeniassa ja nykyaikaisessa avustustyössä. Niinpä meillä majaili aina pakolaisia ja paperittomia.

Välillä oli vähän sotkuista.

Kaikki sujui silti hyvin.

Emme matkustaneet juuri muualle kuin äidin parhaan kaverin luokse. Hän oli nunna, ja vietimme joitakin kesiä hänen luostarissaan Pohjois-Englannissa. Sen takia minä varmaan kiroilen niin paljon näyttämöllä. Krooninen lapsuuden kapina ei tahdo hellittää.

12

Mutta jos ei oteta lukuun sitä, että asustimme kesät englantilaisen luostarikoulun makuusalissa ja majoitimme pakolaisia autotallissa, olimme aivan niin kuin muutkin.

Niin kuin jo mainitsin, meillä laulettiin, ja minä rakastin laulamista, lauloin kaiken aikaa.

Lauloin kaikkea mahdollista – ja mitä vaikeampi kappale, sen hauskempaa.

Ryhdyinkin paljon myöhemmin oopperalaulajaksi juuri siksi, että rakastan haasteita. Ooppera kun oli kaikkein vaikeinta ja hauskinta laulettavaa.

13

3. kohtaus Kulttuurityöntekijät

Olen seissyt näyttämöllä ja laulanut yleisölle kuuden vanhasta. Kirkkokuoroissa, lauluyhtyeissä, jazzbändeissä, musikaaleissa, oopperassa. Rakkauteni lauluun on rajaton – en halua kuulua mihinkään genreen enkä tulla lokeroiduksi. Rönsyilen kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Laulan musiikkia laidasta laitaan, kunhan se on hyvää.

Viihdealalla tavataan sanoa, että mitä selvemmin profiloituu artistina, sitä useampia keittokirjoja saa tehdä.

Ilmankos minun keittokirjani loistavat poissaolollaan.

Mutta viidentoista viime vuoden ajan olen ainakin omasta mielestäni seurannut selvää punaista lankaa, pyrkinyt yhdistämään korkean taiteellisen tason ja laajan yleisöpohjan. Olen halunnut tehdä vaikeasta hiukan helpompaa, eliittikulttuurista vähemmän elitististä, kapea-alaisesta vähän laveampaa. Ja päinvastoin.

Olen kulkenut omaa tietäni, aina vastavirtaan ja melkein aina yksin. Paitsi tietysti silloin kun Svante on ollut mukana.

Alussa vaistoon ja intuitioon perustuneesta pyrkimyksestä muotoutui vuosien mittaan metodi ja melkeinpä velvollisuus: uskoin, että jos ihmisellä on mahdollisuus kehittää työtään pidemmälle, hänen myös kuuluu tehdä niin.

Svante ja minä olemme niitä harvoja, jotka ovat saaneet tämän mahdollisuuden.

Olemme tehneet parhaamme.

14

Olemme kulttuurityöntekijöitä. Olemme saaneet koulutusta ooppera-, musiikki- ja teatterikorkeakouluissa, ja takana on puoli työelämää freelancereina ja kulttuurilaitoksissa. Teemme sitä, mitä kulttuurityöntekijät on ohjelmoitu tekemään. Uurastamme, jotta pystymme turvaamaan tulevaisuutemme ja saavuttamaan päämäärämme, joka on löytää aina uusia yleisöjä.

Taustamme ovat erilaiset, mutta meillä on aina ollut yhteiset tavoitteet, alusta asti.

Olemme erilaisia ja kuitenkin samanlaisia.

Kun aloin odottaa ensimmäistä lastamme, Gretaa, Svantea työllistivät Östgötateatern, Riksteatern ja Orionteatern, kaikki yhtä aikaa. Minulla oli moneksi vuodeksi sitovia sopimuksia oopperataloihin ympäri Eurooppaa. Tuhannen kilometrin päässä toisistamme pohdimme puhelimessa, miten saisimme uuden arkemme toimimaan. ”Olet omalla alallasi maailman parhaita”, Svante sanoi, ”olen lukenut sen vähintään kymmenestä lehdestä. Minä taas en ole Ruotsin teatterielämässä basistia kummempi. Ja tienaatkin niin hiton paljon paremmin kuin minä.”

Vastustelin muodon vuoksi, mutta päätös oli tehty, ja viimeisen näytöksensä jälkeen Svante lensi minun luokseni Berliiniin.

Seuraavana päivänä Svanten puhelin soi, hän meni Friedrichstrasselle avautuvalle parvekkeelle ja puhui muutaman minuutin. Elettiin toukokuun loppua ja keskikesän kuumuus oli jo painostava. Emme olleet seurustelleet vielä puoltakaan vuotta. ”Tyypillistä”, hän sanoi puhelun päätyttyä ja naurahti. ”Kuka se oli?”

15

”Erik Haag ja joku toinen tyyppi. He olivat viime viikolla Orionissa katsomassa esitystä.”

Svante oli näytellyt Helena af Sandebergin kanssa eräässä Trainspottingin kirjoittajan Irvine Welshin näytelmässä, jossa käytettiin huumeita ja käärittiin ruumiita tuorekelmuun. ”Nussi mua!” kuului repliikki, jota Helena oli huutanut Svantelle monena iltana viikossa näytelmän esityskaudella.

Olin hirveän mustasukkainen. ”He ovat tekemässä huumoriohjelmaa Sveriges Radiolle.

Heidän mielestään minä olen niin hauskan oloinen, että he kysyivät, lähtisinkö kokeeksi mukaan. Juuri tällaista puheluahan sitä aina odottaa…” ”Mitä sinä vastasit? Täytyyhän sinun mennä!” Naulitsin katseeni häneen. ”Sanoin, että olen raskaana olevan tyttöystäväni luona ja että hän työskentelee ulkomailla.” Svante katsoi minua yhtä tiukasti. ”Sinä siis kieltäydyit?” ”Joo. Ei tässä muukaan auta. Me vedämme yhtä köyttä, muuten tämä ei ikinä toimi.”

Ja niin me teimme.

Muutaman viikon kuluttua istuttiin Don Giovannin ensiiltajuhlissa Staatsoperissa, ja Svante selitti maestro Barenboimille ja Cecilia Bartolille olevansa kotirouvana. ”So now I’m a housewife.”

Niin jatkettiin kaksitoista vuotta. Se oli kuluttavaa mutta myös hurjan hauskaa. Asuimme eri kaupungeissa aina kaksi kuukautta kerrallaan ja matkustimme sitten seuraavaan paikkaan: Berliini, Pariisi, Wien, Amsterdam, Barcelona.

Kierros toisensa jälkeen.

16

Kesät vietimme Glyndebournessa, Salzburgissa tai Aixen-Provencessa. Kuten voi tehdä silloin kun on hyvä laulamaan oopperaa ja muuta klassista musiikkia.

Harjoittelin ehkä 20–30 tuntia viikossa, ja muun ajan olimme yhdessä, vapaalla. Ei sukulaisia, paitsi Svanten äiti Mona. Ei ystäviä, ei päivällisiä, ei juhlia. Me vain.

Beata syntyi kolme vuotta Gretan jälkeen, ja ostimme farmari-Volvon, johon mahtuivat nukkekodit, nallet ja kolmipyöräiset. Sitten jatkoimme kierroksen toisensa jälkeen.

Ne olivat suurenmoisia vuosia. Talvet vietimme kauniissa ja valoisissa vuosisadanvaihteen asunnoissa ja leikimme tyttöjen kanssa lattialla, ja kun kevät koitti, vaelsimme yhdessä vehmaissa puistoissa.

Arkemme oli ainutlaatuista. Kerrassaan ihanaa.

17

4. kohtaus Ainutkertaisia tilaisuuksia

”Melodifestivaleniin osallistuminen on vähän kuin lapsen saaminen. Siitä voi kertoa muille, voi kuvailla joka ikisen yksityiskohdan. Mutta vain mukana olleet ymmärtävät, miltä se tuntuu.”

Anders Hansson on musiikkituottaja, ja alamme pian työstää seuraavaa albumiani yhdessä. Nyt kiskomme laukkujamme Malmön Stortorgetin poikki matkalla Tukholman-junalle ja Anders selittää huvittuneena tilannetta Svantelle ja minulle.

On iskelmädebyyttini jälkeinen aamu, ja Aftonbladetin etusivulla komeilee suuri kuva minusta, Petra Medestä ja Sarah Dawn Fineristä. Kuvateksti kuuluu: ”Malmö Arena klo 21.23.” Näytän ällistyneeltä.

Jos osallistuu Melodifestivalen-laulukilpailuun, pitää voittaa. Ja komeasti. Pitää sijoittua veikkauksissa viimeiselle sijalle. Pitää kilpailla finaalissa huippuartisteja vastaan – ja voittaa pienimmällä mahdollisella marginaalilla, mieluiten yleisön äänillä. Kuten minä. Ei se sen vaikeampaa ole.

Sitten piti vain tarttua toimeen.

Edellytykset eivät olisi voineet olla paremmat.

Euroviisukarsintana toimiva Melodifestivalen antoi meille ainutkertaisen tilaisuuden, jollaista ei luultavasti enää koskaan tulisi. Yleisö tulvi katsomoihin. Kulttuuriministeri puhui Malena-ilmiöstä. ”Oopperan tie salongeista takaisin kansan pariin”, saatoimme lukea Expressenistä. Ja Dagens Nyheterin kulttuu18

riosaston päällikkö kirjoitti: ”Tämä on liian hyvää ollakseen totta. Mutta totta se on.”

Hetken ehdin jo luulla sitä mahdolliseksi: että oopperasta voisi tehdä kaiken kansan huvia.

Mutta syksyn tullessa kaikki palasi entisiin uomiin.

Yksikään Ruotsin oopperalaitos ei ottanut yhteyttä hyödyntääkseen tilaisuutta. Yleisö oli valmiina, mutta kukaan ei tuntunut haluavan sitä.

Niinpä me sitten teimme kaiken itse.

Nimirooleja ulkomailla ja artistina kotimaassa, itse tuotettuja konsertteja, kiertueita ja oopperanäytäntöjä.

Kaikki uuden, laajemman yleisön saavuttamiseksi.

Yhtenä iltana kaksi viikkoa ennen viimeistä Sersen esitystä Svante ja minä kyhjötimme kylpyhuoneen lattialla kotona Tukholmassa. Oli myöhä, lapset olivat nukahtaneet.

Maailma alkoi luhistua ympärillämme. Huoneiston seinät käyttäytyivät oudosti. Kattoon repesi halkeamia ja tuntui kuin koko kortteli voisi milloin tahansa romahtaa Klaran kanavaan.

Greta oli juuri aloittanut viidennellä luokalla ja hänen oli paha olla. Hän itki iltaisin nukkumaan mennessä. Hän itki matkalla kouluun. Hän itki tunneilla ja välitunneilla, ja opettajat soittivat kotiin lähes päivittäin. Svanten täytyi rynnätä hakemaan häntä kotiin Moseksen luo, sillä vain Moses pystyi auttamaan.

Greta istui kultaisennoutajamme vierellä tuntikausia, rapsutteli sitä ja silitti sen turkkia. Yritimme kaikkemme, mutta mikään ei tepsinyt. Hän tuntui katoavan pimeyteen ja ikään kuin lakkasi toimimasta. Hän lakkasi soittamasta pianoa, lakkasi nauramasta, lakkasi puhumasta.

Lopulta hän lakkasi syömästä.

19

Istuimme kovalla mosaiikkilattialla ja tiesimme tasan tarkkaan, mitä meidän pitäisi tehdä. Tekisimme kaiken. Muuttaisimme kaiken. Löytäisimme tien takaisin Gretan luokse, maksoi mitä maksoi.

Mutta se ei vielä riittänyt. Vaadittiin enemmän kuin sanoja ja tunteita. Täytyi tehdä tilinpäätös. Täyskäännös. ”Miltä sinusta tuntuu?” Svante kysyi. ”Haluatko jatkaa?” ”En.” ”Selvä. Sitten jätetään koko juttu”, hän sanoi. ”Oopperasta ei voi tehdä koko kansan huvia, kun kerran oopperalaitokset eivät sitä halua. Aivan sama, vaikka joku löytäisi kokonaan uuden yleisön, kun sitä nyt vaan ei haluta.” ”Samaa mieltä. Olen saanut tarpeekseni tästä.” Ja niin tosiaan olin. ”Ellei se riitä, että saa 20 000 ihmistä lähtemään jonnekin pöpelikköön Värmdön taidehalliin kolmen kilometrin päähän lähimmältä bussipysäkiltä, täysin ilman sponsorien tukea tai äyrinkään apurahaa. Jos sekään ei riitä, niin ei sitten saatana mikään.”

Svantella on kiivas temperamentti, mikä ei aina ole hänelle hyväksi. Mutta hänen johtopäätökseensä minulla ei ollut nokan koputtamista. ”Vietiin homma niin pitkälle kuin pystyttiin”, minä totesin. ”Jatkaminen taitaisi totta puhuen viedä minulta hengen.” ”Sitten perutaan kaikki. Joka ainoa sopimus”, Svante jatkoi. ”Madrid, Zürich, Wien, Bryssel. Kaikki. Keksitään jokin veruke. Tehdään jotain muuta. Konsertteja, musikaaleja, teatteria, tv-työtä. Laula oopperaa. Laula musiikkia, mutta ei enää oopperanäytäntöjä.” ”Viimeinen esitys on kahden viikon kuluttua. Sitten ei ikinä enää.”

20

Olin tehnyt päätökseni. ”Pitäisikö siitä tiedottaa? Eikö se olisi vähän hölmöä?” ”Joo”, minä sanoin. ”Ihan hölmöä.”

Joten emme sanoneet mitään.

21

5. kohtaus Serse – Persian kuningas

Sain jälkeenpäin kuulla olleeni poissa pelistä lähes kymmenen minuuttia. Yleisölle ilmoitettiin, että esitys alkaisi valitettavasti muutaman minuutin myöhässä.

Esiripun takana keskusteltiin tietenkin kiivaasti, miten tilanne hoidettaisiin, mutta minua se ei koskenut, sillä tiesin täsmälleen mitä tekisin.

Oli tullut aika panna tälle piste.

Otin kulauksen vettä ja nyökkäsin ohjaajalle. ”Pystytkö nousemaan?” ”En.” Minä nousin. ”Pystytkö kävelemään?” ”En.” Lähdin kulkemaan näyttämön ovea kohti. Ihmiset vilkuilivat levottomina toisiaan. ”Mutta pystytkö laulamaan?” ”En”, minä sanoin, nyökkäsin näyttämömestarille ja astuin näyttämölle.

Paikalla olleet sanovat, että esitys sai aivan poikkeukselliset aplodit. Yleisö hihkui seisaallaan.

Näyttämön takana leijuttiin onnen huumassa. Kuin elokuvissa. Kuningas ja kuningatar hurrasivat ja kaikkien puhe pulppuili naurunsekaisena.

Ikään kuin hidastettuna. Slow motion.

Pernilla auttoi minua riisumaan roolipuvun ja peruukin. ”Älä kerro Svantelle mitä tapahtui. Alkaa vain murehtia suotta.”

22

Ilmastovaikuttamisen nuoren Hän nyökkäsi vaiti.

Ylhäältä lämpiöstä kantautui ihmisten ääniä – ruotsia, supertähden ja hänen perheensä ranskaa, saksaa, espanjaa. koskettava tarina He kuulostivat iloisilta. Kun minua talutettiin taksiin, näin heidän kohottavan samppanjalasinsa ja skoolaavan.

NelinkertainenMalena eläköön-huuto ja hip hip hurraa.

Oopperalaulaja Ernman eli jännittävää elämää matVajosin takapenkille ja itkin koko matkan kaupunkiin. kustaen maailmalla puolisonsa Svante Thunbergin ja lastensa En surusta.

Enkäesikoinen, siksi että 8-vuotias kaikki oli kanssa.

Perheen En arkihelpotuksesta. hajoaa, kun perheen niin kuin oli.

Greta lopettaa syömisen miltei kokonaan. Vanhemmat ponItkin koska en muistanut mitään koko esityksestä. nistelevat saadakseen apua koulusta ja terveydenhuollosta.

Oli kuin en olisi mukana ollutkaan.

Lopulta tytär saa diagnoosin Aspergerin oireyhtymästä. Myös nuorempi tytär Beata alkaa oireilla, diagnoosit kertovat Aspergerista ja ADHD:sta.

Koulussa Greta näkee dokumentin ilmastokriisistä ja järkyttyy: Miksi tästä ei puhuta, vaikka tämä on ainoa tärkeä asia? Ilmastokysymyksestä tulee Gretan intohimo ja elämäntarkoitus. Hän taivuttelee vanhempansa muuttamaan elämäntapansa ja kieltäytyy lentämästä. Maailmanlaajuiseen julkisuuteen Greta nousee 15-vuotiaana elokuussa 2018 ryhtymällä koululakkoon saadakseen huomiota ilmastokriisille. ”Harvoin on julkaistu näin pelottavan tarkasti ajassaan olevaa kirjaa.”

Björn Wiman, Dagens Nyheter

*9789520409944* www.tammi.fi

99.1

ISBN 978-952-04-0994-4

23