Marttinen, Annamari: Törmäys (Tammi)

Törmäys

i r a m a n An nen i t t r a M T

MI M A

Annamari Marttinen

Törmäys

K u s ta n n u s o s a k e y h t i ö T a m m i – H e l s i n k i

Kiitokset:

Vanhempi konstaapeli Anssi Matikainen

Sisätautikirurginen sairaanhoitaja Lea Timoska Kiitokset taloudellisesta tuesta:

Kaakkois-Suomen taidetoimikunta

Kansan sivistysrahasto, Tammen rahasto WSOY:n kirjasäätiö

Suomen Kirjailijaliitto Pietarin residenssistä,

jossa kirjoitin tätä romaania yhteensä neljä viikkoa.

© Annamari Marttinen ja Kustannusosake yhtiö Tammi 2016 ISBN 97 8-95 1-31-8987-7 Paine ttu EU:ssa

Istun sekä unessa että valveilla yhä uudelleen autossani ja lähestyn risteystä. Käsillä ovat viimeiset minuutit, sitten sekunnit, kun minulla on täydellinen elämä.

Minuutit ja sekunnit laajenevat ja olen niiden sisällä kuvaelmassa. Minulla on uusi auto ja puhelin. Pidän käsiäni ratilla, ilmastointi puhaltaa viileää kasvoilleni. Asvaltista nousee höyryä. Paljaat sääreni koskettavat toisiaan nihkeinä. Puhelin etuistuimella helähtää. Hätkähdän enkä heti tunnista sitä tekstiviestin merkkiääneksi. Otan puhelimen käteeni ja näpäytän viestin auki. Jarkko.

Päässäni humahtaa. Silmäni liikkuvat kirjainten ja tuuli­ lasin väliä. Viesti ei ole pitkä mutta minun täytyy vastata siihen heti paikalla. Risteys lähestyy. Alan painella kirjaimia peukalollani mutta ne menevät väärin. Näen risteyksen koko ajan. Yritän kirjoittaa. Olen risteyksessä, edessäni suojatie, ei ketään ylittämässä katua. Sitten. Herään.

5

1 Kello oli 16.03 heinäkuun seitsemäntenä päivänä. Astuin ulos talon alaovesta ja näin autoni. Ihailin sen peilimäistä kiiltoa.

Se oli vasta päivän vanha ja halusin säilyttää sen sellaisena.

Painoin uuteen puhelimeeni valon. Yritin kirjoittaa kävellessäni tekstiviestin, mutta sormet eivät osuneet oikeille näppäimille. Kaipasin vanhaa puhelintani.

Auton katolla oli nöyhtää puista, sipaisin sitä etusormellani. Konepellin päälle oli putoillut yksittäisiä lehtiä ja noukin ne pois.

Istuin autoon ja vedin sisääni uuden tuoksua. Työnsin avaimen virtalukkoon ja jatkoin viestin kirjoittamista. Sormi osui koko ajan viereiseen kirjaimeen vaikka kuinka yritin.

Mulla on uusi puhelin. En osaa käyttää! Olen tulossa! Oletko kotona vai rannassa?

Toivoin että hän olisi vielä kotona. Minua kihelmöi. Ajattelin hänen asentoaan kun hän seisoi oviaukossa odottamassa.

Olin itse ehdottanut että menisimme rantaan. Emme olleet vielä koskaan olleet siellä yhdessä. Silti kaduin että olin ehdottanut sitä. Halusin hänen odottavan minua kotona.

Halusin niin monia asioita hänen kanssaan, samanaikaisesti ja loputtomasti, että en tiennyt mitä kaikkea halusin ja mitä oli olemassa.

Kihelmöinti yltyi. Hikipisara valui rintojen väliin.

7

Olin myöhässä ja hän oli ehtinyt lähteä kotoa. Peruutin auton pois parkkiruudusta ja otin puhelimen etupenkiltä käteeni. Tekstasin kolme sanaa: Odota mua kotona.

Sormet osuivat oikeille kirjaimille. Lähetin. Ajoin pois pihasta.

Aurinko oli edelleen korkealla.

Hikipisara oli imeytynyt rintaliivieni pitsiin ja tunsin hänen sormensa. Suuni vettyi. Nieleskelin.

Näin hänet astumassa ulos kylpyhuoneesta ja seisahtumassa pyyhe lanteillaan keskelle huonetta. Näin hänet takaapäin, pyyhe oli valahtanut ja pakaroiden välinen vako paljastui.

Jarkko antoi minulle lahjaksi kirjan ja kirjanmerkin päivänä, jona olimme tunteneet viisi kuukautta, kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Se oli toukokuussa, kaksi kuukautta sitten.

Olin nyt rakastanut häntä kaksi kuukautta.

Silloinkin hän seisoi odottamassa minua ovella. Hänen ilmeessään oli jotain uutta, kun hän veti minut lähelleen. Hän oli avannut parvekkeen oven ja sen eteen ripustettu vaalea verho leyhyi tuulessa. Oli huikea kevätpäivä.

Tunsin hänen tuoksunsa ja halusin häntä heti. Kun makasimme myöhemmin hänen sängyllään, hän nousi istumaan ja hätäännyin. Ajatteliko hän että minun pitäisi jo lähteä?

Mutta hän menikin kirjoituspöytänsä luokse ja otti sieltä paperisen lahjapussin. Pussi oli vaaleansininen ja siinä oli sinisistä silkkinauhoista tehdyt sangat. Siinä oli myös samasta paperista nimikortti, mutta Jarkko ei ollut kirjoittanut siihen mitään. Pussin voisi siis käyttää uudelleen. Mutta en tietenkään käyttäisi.

Hän tuli takaisin sängyn luo ja ojensi pussin minulle.

– Halusin vain ostaa tämän sinulle. En tiedä oletko jo lukenut sen. Voit vaihtaa sen jos olet.

8

Otin pussin käteeni.

– Mikä tämä on? Se oli Truman Capoten Kesän taittuessa.

Kannessa oli valokuva naisesta ja miehestä autossa. Mies antoi tulta naisen savukkeeseen. Nainen oli kaunis. Hänellä oli lyhyt polkkatukka sivujakauksella. Miehestä näkyi vain voimakas käsivarsi ja ranteessa kello.

– Kiitos. Kääntelin kirjaa käsissäni. En ollut ennen lukenut Truman Capotea.

– Siellä on vielä jotakin, hän sanoi ja ojensi kätensä kömpelösti, yritti tarttua pussiin mutta ei saanut ujutettua kättään sen sisälle, koska olin itse juuri tekemässä niin.

Pussin pohjalla oli punainen kirjanmerkki. Otin sen sormiini ja tunnustelin.

Silloin rakastuin häneen.

Olin Jarkon luona vielä pari tuntia, rakastelimme uudelleen ja tunsin jonkin muuttuneen. Puimme päällemme ja lähdimme ulos, kävelimme kadulla ja poikkesimme terassille. Istuimme pöydässä vastakkain puhumatta paljoakaan.

Kätemme lepäsivät pöydän päällä sormenpäät toisiaan hipoen, hän tarttui sormiini ja kiedoin omani hänen sormiensa lomaan.

Kuin tulva olisi hyökynyt jostakin päälleni.

Tahdoin kaikkien näkevän meidät.

Kun menin kotiin, astuin keittiön ovesta sisään, laskin avaimet pöydälle ja istahdin tuoliin.

Otin kirjan pussista ja avasin sen. Kirjanmerkki lepäsi kauniina heti ensimmäisellä aukeamalla. Ensimmäisellä tyhjällä sivulla oli omistuskirjoitus.

Aamulle 16.5. 2016.

Ajattelin sinua kun näin tämän.

Jarkko Katsoin ulos keittiön ikkunasta käsi omistuskirjoituksen 9

päällä. Minulle tuli tunne että täytyin ja kohosin, muutuin rajattomaksi ja äärettömäksi.

Ilta oli vielä valoisa ja mietin, että meidän olisi pitänyt olla yhdessä. Mutta emme olleet silloin vielä viettäneet öitä yhdessä. Emme olleet edes puhuneet siitä vielä.

Kuvittelin millaista olisi nukkua hänen vieressään. Mitä hänellä olisi päällään, entä minulla? Millaista olisi herätä yöllä hänen viereltään ja koskettaa hänen unenlämpöistä ihoaan. Haluaisiko hän nukkua kiinni minussa vai erillään?

Millaista olisi herätä aamulla hänen kanssaan. Kumpi meistä heräisi ensin ja makaisiko valveilla hiljaa kuuntelemassa ja katsomassa toista vai herättäisikö.

Sinä iltana menin vuoteeseen onnellisena. Jätin parvekkeen oven auki ja makasin valveilla kuuntelemassa satakielen laulua. Laitoin käden vatsalleni ja kaipasin hänen kosketustaan.

Olin sille kyltymätön. Tunsin edelleen hänen jättämänsä arkuuden kehossani, mutta nouseva kaste helli jo pieniä haavoja unohduksiin, kiima oli vain hetkisen kerännyt voi­miaan.

Tajusin että olin rakastunut häneen. Oli kuin kukan pinnalta olisi lehahtanut hienoa kultaista siitepölyä tai hyökyaalto olisi murtunut pauhaten tai aurinko syttynyt tuleen tai lähteestä purkautunut pienen pieniä pisaroita kuin kristallikiteitä kaikkialle iholle. Niin pieniä, että ne vain kihelmöisivät kylminä hetken ja haihtuisivat pois.

Olin jo melkein keskustassa. Vain kaksi risteystä jäljellä.

Autot jonottivat oikealta puoleltani risteykseen. Poimin kännykän käteeni. Ei vieläkään viestiä.

Mekon ohut kangas takertui ihooni. Nostin sen irti reisistäni ja leyhyttelin. Oikealta koukkasi eteeni pieni sininen Fiat, jäin roikkumaan sen takapuskuriin.

10

Nyt olin jo toisen risteyksen edessä, sitten enää pieni pätkä.

Pysähdyin Fiatin perään, oikealta tuli kaksi autoa. Menkää jo, sanoin ääneen.

Auto ajoi oikealta kohti risteystä. Sen ratissa oli nainen, hartiat korvissa, kädet ratissa lähellä toisiaan. Hän hidasti ja käänteli päätään puolelta toiselle.

Nainen katsoi minuun, hänen silmänsä olivat kaksi teevatia. Miksi hänellä oli ajokortti? Hänen takanaan tuleva auto tööttäsi. Nainen hätkähti ja lähti sitten liikkeelle, ajoi yli risteyksen.

Kun pääsin risteyksen ylitse kuulin miten kellot alkoivat kilkattaa. Edessä näkyvän tasoristeyksen puomi oli ylhäällä kuten se suurimman osan aikaa oli. Mutta nyt kellot kilkattivat, ja vaikka kuinka kieltäydyin uskomasta, ne jatkoivat.

Risteys oli sekunteja aiemmin ollut vapaa, mutta silmieni edessä laskeutui punakeltainen puomi.

Elämäni oli näissä minuuteissa. Jarkko katoaisi niiden aikana.

Näin hänen asuntonsa silmissäni. Hän oli lähtenyt jonnekin. Parvekkeen ovi oli puoliksi avoinna, parveke oli tyhjä. Pieni pöytä ja kaksi tuolia seisoivat hievahtamatta paikoillaan, parvekelasit olivat kiinni, parvekkeella oli kuuma.

Hänen sänkynsä oli tyhjä. Se oli sijattu, pussilakanan peittämä peitto oli vedetty sileäksi sängyn päälle, tyynyn kohouma näkyi pääpuolessa peiton alla. Sängyllä oli hänen läppärinsä, kansi kiinni. Kirjoituspöytä oli hiljaa. Tavarat sen päällä myös. Tuoli oli pöydän edessä, kääntynyt pyörillä vähän sivuttain, ikkunaan päin. Keittiön tasolla oli kuppi.

Alistuneena otin kännykän etusistuimelta. Kello oli 16.06.

Vasemmalta lähestyi tavarajuna. Se kulki hitaasti.

Kellot jatkoivat kilkatustaan ja punaiset ja keltaiset valot 11

vilkkuivat puomin vieressä. Ehkä joku ilman niitä voisi ajaa puomin lävitse.

Hetken näin punakeltaisen puomin rysähtävän päin tuulilasia ja lennättävän pirstoutuvan lasin sirpaleita kasvoilleni ja silmilleni.

Jarkko oli tuonut minulle kukkia kun hän oli tullut ensimmäistä kertaa yöksi luokseni toukokuun lopulla.

– Haluaisin nukkua sun kanssa, olin kuiskannut hänen korvaansa kun makasimme hänen sängyllään. Pidin päätäni hänen kylkeään vasten kohdassa jossa kainalo ja rinta yhtyivät.

– Minäkin sinun, hän sanoi.

Katsoimme toisiamme. Hän sipaisi hiussuortuvan otsaltani.

Tunne pakkautui rintaani.

Se oli jotakin mitä olin odottanut syntymästäni asti kuin minulla olisi ollut varmuus. Luin kirjoja ja runoja. Kirjoitin runoja edessäni ruutulehtiö, kädessäni kynä jonka päätä pureskelin. Katselin ulos ikkunasta, yli naapurin aidan ja heidän pihansa, sen takana olevaan metsään, sen lävitse ja kauas sen toiselle puolelle.

Nyt olin kolmekymmentäkolme, ja tiesin.

Painoin korvani tiukemmin vasten Jarkon rintaa. Hänen ihonsa tuntui nihkeältä ja suolaiselta vasten suutani.

Pelkäsin enemmän kuin koskaan. Että hukun että tuhoudun.

Viikon kuluttua hän tuli. Hän seisoi oviaukossa rappukäytävässä kasvoillaan ilme joka seuraisi minua ikuisuuksiin, kaikkiin ulottuvuuksiin.

Hänen kädessään oli kaupan täysi muovikassi, toisessa kädessä kukkakimppu vailla paperia, ohuessa sellofaanissa.

Ojensin käteni ja vedin hänet takinliepeestä sisään. Hän 12

tuoksui ulkoilmalle ja hänen paitansa oli kostea. Menin sitä vasten, hän laski muovikassin lattialle ja kietoi kätensä ympärilleni, kukat toisessa kädessä. Ne rapisivat selkäni takana.

Olimme pitkään sillä tavalla. Minulla oli päälläni ohut paita häntä varten ja kosteus hänen paidastaan imeytyi siihen.

Erkaannuimme ja hän ojensi kukat. Hänen silmänsä välähtivät.

Sataako siellä? kysyin, vaikka olihan asunnossani ikkunat ja minulla korvat päässä.

Sataa, hän sanoi hiljaa.

Otin kukat ja sanoin että ne olivat ihanat. Ne olivat vahvan syklaaminpunaisia ruusuja. Nostin kimpun kasvojeni eteen ja haistelin sitä pitkään. Tarkoittiko syklaaminpunainen väri jotakin?

Kiitos, toistelin, ja menin keittiöön, koska ruusut piti saada heti veteen. Kukat olivat sellaisia. Ne tarvitsivat kaiken huomion ensimmäisinä, muuten ne kuihtuivat. Etsin maljakkoa ja laskin vettä pitkään selin Jarkkoon, mutta kuulin ja tunsin että hän oli tullut perässäni keittiöön. Laitoin maljakon keskelle keittiönpöytää ja katsoin häneen.

Puhelimen ääni sai minut säikähtämään niin, että käteni menivät veltoiksi. Ääni tunki mukaan kellojen kilkatukseen.

Se särki korviani, sydämeni läpätti. Otin kännykän penkiltä ja painoin sen auki. Pelkkä hiljaisuus. Kännykkä oli mykkä ja soittaja kadonnut.

Vastaamattomissa puheluissa luki Jarkko.

Kellot lakkasivat kilkattamasta, äkkiä ääni oli poissa, sen tilalla vapaa ilma, kilkatuksen jäljiltä repaleinen. Puomi alkoi nousta, takanani oli jono. Kännykkä yhä toisessa kädessä vaihdoin ykköselle, puomi nousi ja valot lakkasivat vilkkumasta.

13

Ajoin risteyksen ylitse, seuraava risteys ennen keskustaa näkyi edessäni. Painoin kännykkään uudelleen valon. Jarkko oli tuon vastaamattoman puhelun luurin kuvan takana. Painoin luurin kuvaa, mutta mitään ei tapahtunut.

Risteys oli edessäni. Se oli valoton risteys. Pysähdyin ja painoin luurin kuvaa uudelleen. Nyt näyttöön ilmestyi Jarkon kuva. Hän nauroi. Minua näkyi kuvassa puolikas, naurustani näkyi puolet.

Oikealta tuli auto, odotin. Se kääntyi ja ajoi suojatien ylitse, jatkoi matkaa. Ketään ei näkynyt jalkakäytävillä, suojatien kummallakaan puolella.

En kuullut puhelimen hälytysääntä toisessa päässä, otin puhelimen korvaltani. Lähdin samaan aikaan liikkeelle yli risteyksen. Ketään ei edelleenkään näkynyt suojatien kummallakaan puolen. Katsoin puhelimen näyttöä josta valo oli sammunut, painoin sen takaisin päälle.

Ajattelin Jarkkoa, hän oli aivan lähellä. Olivatko hänen hiuksensa ja ihonsa vielä suihkun jäljiltä kosteat?

Oikealta lensi jättiläismäinen lintu päin tuulilasia, se pamahti konepellille ja kaikki hajosi.

14

2 Vesi pulppusi hitaasti kastelukannuun kaivon hanaan kiinnitetystä kapeasta letkusta. Suoristin selän, vesipisarat pirskahteli jaloille. Mulla oli vielä kymmenen haudan kukat kastelematta. Kello oli melkein kaksi ja mä halusin kahville.

Tähyilin näkyikö muita, oliko ne jo menossa vajalle. Oliko tytöt tuoneet pullaa? Mun vatsa mourahti.

Kannu täyttyi. Vesi tulvi jo ylitse, se oli jäätävän kylmää ja tuntui paljaissa jaloissa kuin neuloilta.

Lähdin hautakivien välistä kohti hautoja. Vesi läikkyi mun converseille. Viereisellä haudalla oli paperikassien ja taimien keskellä polvillaan huivipäinen nainen. Se kaivoi kuoppaa hautakiven juureen. Ajatteliko se koskaan, että kaivoi oman tulevan hautansa multaa? Leskirouvia tuli tasaisesti päivän mittaan ja ne touhusi tunteja.

Nainen suoristautui ja katsoi mua. Hymyssä joka me vaihdettiin oli joku yhteinen tieto siitä mikä koski vain tätä puutarhaa näiden aitojen sisäpuolella ja jossa haudoilta kuokittu multa oli vain kukkamultaa ja jossa ruohonleikkuukoneet säksättivät.

Oli perjantai. Perjantaisin ja lauantaisin tämä paikka lakkasi olemasta puutarha. Mutta perjantaiaamut oli ihan tavallisia.

Olin tullut aamulla töihin pyörällä kuten aina ja jättänyt sen aidan viereen, lukinnut kahdella vaijerilukolla puunrun15

koon. Me tultiin aina samassa järjestyksessä, mä olin pojista ensimmäinen. Karitan keltainen ja Amandan punainen Jopo ja Nean skootteri oli aina paikalla kun tulin. Melkein heti perään tuli Arttu ja viimeisenä Teemu.

Tänä aamuna Karitan pyörä puuttui, huomasin sen jo kääntyessäni kadulta parkkipaikalle.

Ajattelin Karitan ponnarilla olevaa vaaleaa tukkaa ja melkein aina hymyilevää suuta. Ajattelin keltaista pyörää makaamassa keskellä katua, sen poljin pyöri itsekseen kunnes liike lopulta loppui.

Astuin sisään portista ja lähdin kulkemaan pitkin siistiä hiekkakäytävää ohi kappelin, kun kuulin Artun pyörän jalan klonksahduksen. Katsoin taakseni ja varmistin. Ei Karitaa.

Kuljin kohti oikealla aidan luona olevaa vajaa.

– Eikö Karita ole vielä tullut?

Nea ja Amanda istuivat puutarhapöydän ääressä vajan edessä. Ne kumpikin piteli molemmin käsin kahvimukia kuin niiden kädet olisi tarvinneet lämmittämistä.

– Ei. Amanda katsoi mua silmiin ja näin hätäännyksen pilkahduksen. Se kaivoi kännyn taskustaan ja naputteli viestin. Nea jatkoi kahvin juomista, ja mä istuin omalle paikalleni, kaadoin itselleni termarista.

Amandan puhelin piippasi. Arttu tuli Teemu vanavedessään.

– Missä Karita on?

– Tulossa, Amanda sanoi.

– Leikataanko ruoho tänään vai jätetäänkö ensi viikkoon?

Arttu kysyi. – Monet on tänään?

– Kahdet.

16

Näin miten Arttu ajoi ruohonleikkuria kohti vajaa. Kaadoin veden kukille. Ajatelin Nadjaa. Se tulisi mua vastaan parin tunnin päästä. Teki mieli kun ajattelin sitä, ja teki mieli uimaan.

Kello oli kaksi ja kohta kaikki muuttuisi tässä puutarhassa.

Nyt oli pakko saada kahvia ja jotain juomista. Lähdin kävelemään rivakasti kohti vajaa. Tytöt oli laittaneet pöydälle pullapussin ja muut oli siellä jo.

– Ottakaa, Karita sanoi ja avasi pussia. – Tein ihan teitä varten.

– Näiden takiako sä myöhästyit?

– No en, se kihersi ja punastui.

Mä katsoin vaistomaisesti sen kaulaa mutta en nähnyt jälkiä. Virnistin.

Ensimmäinen auto lipui parkkikselle jotain viisi yli kaksi.

Se ajoi siihen ihan eri tavalla kuin puutarhaan tulevat autot.

Alkuviikosta oli käynyt jo kaivuri, me oli autettu kaivurimiestä nostamaan kansi avoimen aukon päälle.

Seuraavana aamuna pyramidin hiekkaan oli painettu yksi tai kaksi hautakynttilää.

Loppuviikosta tuli musta auto, ratissa Olavi Kinnunen, Eemil Tiainen tai toinen veljeksistä Vesa tai Tuomas Nikander, ja vei arkun kappelin kellariin odottamaan.

Seuraavana aamuna kappelin takaovelle saattoi ilmaantua hautakynttilä tai kaksi, ei kuitenkaan aina.

Eilen ja tänään tuli pakettiauto, eilen ratissa Tuomas Nikander ja tänään Olavi Kinnunen. Me kannettiin kukkalaitteet kappelin takaovesta kylmään. Ne tuoksui niin että huimasi ja korvat meni lukkoon.

Mä kaadoin pikkupurkista maitoa kahviin ja hämmensin.

Haukkasin pullaa.

– Nam. Reilusti kanelia.

17

– Ihan sua varten.

Selailtiin kännyköitä.

Ensimmäisestä autosta nousi mustiin pukeutuneita ihmisiä. Ne jäi pitkäksi aikaa seisomaan auton viereen. Autoja tuli lisää ja ihmiset ryhmittyi keskelle parkkista ja alkoi halata toisiaan. Kymmenkunta lasta juoksenteli ympäriinsä autojen lomassa. Jotkut niistä oli yritetty pukea mustavalkoiseen, mutta yhdellä tytöllä oli vaaleanpunainen mekko. Se oli kuin suloinen perhonen.

Ihmiset alkoi tulla portista sisään ja mennä kappeliin.

Musiikki alkoi kuulua.

Amanda räpsäisi kuvan pullastaan.

– Mitä mä laitan kommentiksi?

– Perjantaipulla vaan ei pullo.

– Nämä on oikeasti sairaan hyviä. Onko lisää?

– Eiköhän tehdä viimeiset hommat, mä nousin pöydän äärestä. – Mä kastelen vielä parit kukat tuolta toiselta puolelta. Seurakunnan haudat. Nadja tulee mua vastaan, haluan lähteä heti neljältä.

– Me mennään illalla rantaan tai valleille. Tulkaa tekin.

– Kesätetatteri, sanoin.

– Oo ihanaa.

Me hajaannuttiin eri puolille. Mä tein samat rituaalit kuin äsken, laskin vettä uudelleen kannuun ja vilkuilin kelloa.

Kuolinkellojen ääni sai mut hätkähtämään niin että läikytin vettä ympäriinsä, mun kengät oli nyt likomärät. Voi helvetti.

Sain kylmät väreet aina kun kellot alkoi kumahdella. Niiden sointi oli kumean metallista ja kovaa.

Saattueen askeleet rahisivat hiekassa. Ruumiskärryn pyörät kitisivät.

Pappi kulki saattueen edellä raamattu käsissään, takanaan kärryn molemmin puolin kolme mustaan pukuun pukeutu18

nutta kivikasvoista miestä. Niiden jäljessä ensin lähiomaiset ja sitten joukko muita saattajia. Kaikki ne oli takertuneet kantamiinsa kukkalaitteisiin kuin pelastusrenkaisiin.

Keskityin katsomaan edessäni olevia kahta neliskanttista, mustaa hautakiveä. Ne oli tulleet mulle jo tutuiksi.

Oliko Nadja jo odottamassa? Ajattelin sitä nojaamassa pyöräänsä, hennot käsivarret pyörän sarvissa ja toinen jalka polkimella. Jalassa kangastossut ja päällä kesämekko. Ajattelin iltaa. Kesäteatterin katsomoa. Mielikuvassa näin sen tyhjänä. Penkit oli sileät ja tyhjät. Minne käytäisiin istumaan?

Keskelle eteen? Niin että me nähtäisiin ja kuultaisiin kaikki ja että kaikki näkisi meidät. Ajattelin miten pitäisin kättä sen selällä, tuntisin sen selkärangan mekon kankaan lävitse, välillä silittäisin käsivartta. Kuulisin miten se nauraisi kohdissa joista tykkäisi.

Siihen oli vielä yli neljä tuntia. Otin kännykän taskustani.

15.00.

Kuulin papin laulun haudalta.

Arttu ja Teemu tuli mun luo ja me odotettiin että ihmiset lähti kävelemään kohti porttia. Ne käveli pienissä ryhmissä.

– Ehditään hoitaa tuo vielä, Teemu sanoi.

– Joo. Me mentiin haudan luo, se oli valtava kukkiva kumpu.

Kukat tuoksui niin että päätä alkoi särkeä. Me korjattiin hiekka-astia pois ja tarkistettiin että kukat oli hyvin aseteltu, suoristeltiin silkkinauhoja.

Mun känny piippasi. Nadja. Siltä oli tullut kaksi viestiä.

Kello näytti jo 15.50.

Mun vatsassa jysähti, ensimmäiseksi ajattelin että se peruu.

Mulla oli varma tunne siitä. Kaikki oli ollut helppoa ja parhaita hetkiä oli ne kun se nauroi. Joskus se kuitenkin oli 19

hiljainen ja katseli jonnekin kauas vaikka olisi katsonut mua silmiin. Mikä sulla on? saatoin kysyä. Ei mikään, se vastasi heti. Joskus lähdin sen luota silloin, kun olin itsekin väsynyt.

Sen äiti tuli keittiön ovelle ja katsoi mua kuin olisi halunnut sanoa jotakin, mutta sanoi vain hein ja jäi katsomaan mun jälkeen.

Mulla oli koko ajan ollut tunne ettei sen äiti tykännyt musta. Mä olin käynyt lukion niin kuin Nadjakin, jos se siitä oli kiinni.

Me tavattiin mun veljen Joonan kautta. Nadjalla oli samoja kursseja kuin sillä.

Me istuttiin syömässä, Joona selasi kännykkää ja sanoi välinpitämättömästi: – Mulla on vanhojentanssipari. Äiti tietty innostui siitä, se oli patistanut Joonaa kysymään jotakuta tyttöä jo Joonan ensimmäisestä vuodesta lähtien.

– Kysyitkö sinä vai se tyttö? äiti kysyi.

– Mä. Joona ojensi kännykkänsä äidille.

– Nätti. Mikä hänen nimensä on? Äiti ojensi kännykän mulle.

Facebookin profiilikuvassa Nadja näytti kissanpennulta.

Livenä mä näin sen tansseissa, se tanssi esityksen jälkeen sen isän kanssa ja sitten mä jotenkin sain päähäni mennä pyytämään seuraavan tanssin.

Mä koputin sen isän hartiaa niin kuin elokuvissa.

– Tota, tanssitsä mun kanssa?

Ne kumpikin katsoi mua hämmästyneinä.

– Tämä on Joonan veli, Nadja sanoi sen isälle.

Me tanssittiin. Sillä oli tummanpunainen silkkipuku ja tukka upeella nutturalla. Siitä putoili kiharoita sen kasvoille ja niskaan. Taustalla soi Charlie Puthin See you again.

Illalla mä laitoin sille kaveripyynnön ja kävin katsomassa 20

sen instakuvat, aloin seurata sitä. Se hyväksyi mun facepyynnön ja alkoi seurata mua takaisin instassa.

– Olette näköjään Nadjan kanssa kavereita. Joona tuli seisomaan mun huoneen ovelle.

– Joo. – Ootsä ihastunut siihen tai jotain?

Kohautin harteitani.

– Ootsä?

– Meillä ei ole mitään, oltiin vaan tanssipari. Joona kääntyi, meni keittiöön ja avasi jääkaapin oven.

Mä laitoin Nadjalle messengerviestin.

Moi lähdetkö vaikka kahville jonain iltana?

Vastaus tuli kymmenen minuutin päästä. Moi voin mä lähteä.

Pyörä on rikki! Kysyn jos iskä ehtii kattoa, oli ensimmäinen viesti.

Lähden kävelemällä, oli toinen. Se oli tullut viisi minuuttia sitten.

Kävelin nopeasti vajalle. Iltapäiväaurinko loi aivan erilaisia varjoja haudoille ja nurmelle kuin aamulla, ja tuulenhenkäys sai lehdet havisemaan.

Tytöt meni jo rivissä kohti porttia. Niillä oli kaikilla lyhyet sortsit ja helletopit. Amanda oli nostanut tukan kourassa päälaelle.

– Mä menen, huusin. Teemu astui vajasta, se oli sytyttänyt röökin. Teki mieli, mutta en malttanut. – Mä otan heti maanantaina leikkurin ja ajan tuon vasemmanpuoleisen alueen.

Onko huomenna monet ja mihin aikaan?

– Ok, Arttu sanoi. Se leyhytteli T-paidalla kasvojaan, hiki kiilteli. – Kahdet. Iltapävällä kahdelta ja kolmelta.

– Onko ne kaivettu?

21

– On ne. Tuolla uudella puolella molemmat. Olleet auki jo monta päivää.

– Ok. Jätä ne avaimet siihen naulaan. Onko bensaa?

– Täytin äsken joo.

Kävelin tyttöjen jalanjäljissä hiekkakäytävää. Hiekassa oli jäljet haravien puolipyöreistä liikkeistä, tytöt oli ne samana iltapäivänä vetäneet. Metalliharavilla, joiden lohdullinen ääni kuului edelleen joskus mun korvissa.

Tyttöjen, hautajaisvieraiden ja ruumiskärryjen jäljet oli sotkeneet haravien vetoja, nyt päälle tuli vielä mun askelten jäljet.

Tuuli kuivasi hikeä ja ajattelin suihkua. Ehdittäisiinkö käydä rannassa ennen teatteria? Mutta ensin me mentäisiin mun luokse.

Ohitin kappelin. Se näytti arkiselta suljettuna ja hiljaisena, ennen seuraavia. Mutta sen kiviseinien suojissa, piilossa auringolta ja kaikelta makasi odottajia valkoisissaan valkoisilla pieluksillaan.

Viileä henkäys toi puistatuksen, mutta harppasin varjosta kuumaan aurinkoon.

Portista astui nainen. Se käänsi heti katseen kappeliin.

Katsoi ensin sen kattoa, kelloja, siirsi sitten katseen alemmas, katsoi suljettuja kaksoisovia ja portaita. Se piteli käsissään jotakin ja lähti tulemaan mua vastaan. Se katsahti muhun melkein pelokkaasti.

– Anteeksi, etsittekö jotakin? kysyin.

– En, se sanoi epäröiden, katsoi jälleen kappelia, sitten mua. Se piteli käsissään hautakynttilää ja tulitikkuaskia.

– Halusin vain jättää tämän. Ajattelin… kappelin ovelle.

Olen nähnyt että… niin voi tehdä.

Sen kasvot vavahti. Se oli läpikuultavan kalpea ja ajattelin, miten huonosti se sopi tähän päivään. Kuin se olisi viettänyt 22

päivänsä hautautuneena jonnekin tunkkaisiin sisätiloihin.

Yksi sekunti voi muuttaa koko elämän.

– Kyllä voi, sanoin heti. – Olen töissä täällä.

Se katsoi mua arvioivasti silmissään samanlainen ilme Rakastettunsa luo kiireellä ajava Aamu vilkuilee kännykkäänsä kuin sillä kukkia istuttaneella naisella haudalla. Sen silmät eikä huomaa Miroa ja Nadjaa, jotka lähestyvät pyörällä risteystä. pyyhkäisi mun paljaita käsivarsia, sitten sortseista esiin pisOnnettomuus on kuin pommi, jonka sirpaleet tekevät tuhoa täviä jalkoja kastuneita kenkiä. Se hymähti, mutta silmät kaikkialla minnejalentävät. pysyi autioina.

Voiko pahoin loukkaantunut Miro enää löytää syyn elää? sanoin ja käännyinsyyllisyydestä? kohti kappelinMitä takaosaa.

Miten– Tulkaa, Aamu selviää musertavasta tapahtuu – Olet tosi kohtelias, se sanoi.

– Kun teitittelet.

Nadjan vanhemmille, joiden suhde säröili jo ennen tragediaa? seurasi mua, tuli rinnalleni.

Entä Se ohikulkijalle, joka osuu sattumalta onnettomuuspaikalle?

– Tuohon voitte jättää, ja osoitin takaportaita.

Varmaa on vain se, ettei mikäänsanoin enää koskaan olisi ennallaan.

– Tuohon sivuun. Niin se ei ole sitten tiellä kun. Ja täällä on tänään vielä hautajaiset.

Annamari Marttinen kuvaa tarkkavaistoisesti henkilöitään, se sanoi nopeasti, katsoi – Kiitos sinulle. jotka– Niin, pahaa aavistamatta kulkevat kohtimaahan. ratkaisevaa hetkeä.

Olet tosi ystävällinen.

Sen ääni värähti.

– Meillä on huoOlisiko ollut mahdollista valita toisin? menna.

– Olen pahoillani, sanoin.

Kävelin portista viimeistä kertaa.

Nadja seisoi juttelemassa tyttöjen kanssa. Ne oli jo ottaneet pyöränsä ja seisahtuneet keskelle parkkipaikkaa. Nadjalla oli punainen trikoomekko. Se oli sitonut tummanvaaleat hiuksensa osittain kiinni päälaelle. Tytöt heilautti mulle kättään ja nousi pyörien ja skootterin selkään. Aurinko paistoi niiden edessä, niin että ne näkyi varjokuvina kun ne ajoi tien yli ja kohti keskustaa vievää reittiä.

Jäljelle jäi Nadja. Se lähti tulemaan mua kohti. Mekko oli hihaton, ja se ulottui melkein polviin. Helman alta pistivät esiin sen kapeat ruskettuneet jalat ja valkoiset kangastossut.

Vedin sen syliin, ja kun tunsin sen rinnat omaani vasten mun teki heti mieli. Me vaihdettiin suukko.

– Mitä sun pyörälle kävi? kysyin.

– En mä tiedä, ketjut on pois ja rengas rikki.

*9789513189877*

84.2

ISBN 978-951-31-8987-7

23

Päällys: Markko Taina