Danielsbacka, Mirkka: Sotavankikohtalot (Tammi)

Mirkka Danielsbacka

SOTAVaNKIkohtaLot Neuvostosotavangit Suomessa 1941–1944 Sotavankikohtalot

TA M M I

M i r k k a Da n i e l sb ack a

Sotavankikohtalot Neuvostosotavangit Suomessa 1941–1944

KustannusosakeyhtiĂś Tammi | Helsinki

Etukannen kuva: Alkuperäinen kuvateksti: ”Sotavankeja matkalla maantietöihin. / Ryssät viedään töihin.”

Alakurtti (Salla) 26.9.1941. SA-kuva.

Takakannen kuva: Alkuperäinen kuvateksti: ”Vangit ojennuksessa.” Juntusranta, Lamminahon vankileiri 1.9.1941. SA-kuva.

Kuvatoimitus: Markko Taina © 2016 Mirkka Danielsbacka ja Kustannusosakeyhtiö Tammi ISBN 978-951-31-8549-7 Painettu EU:ssa

Sisällys

Esipuhe . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Miksi sotavangeista kolmannes kuoli?. . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Vahinko vai tarkoitettu lopputulos? . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Sota ja ihmislajin psykologia . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Mielen alttiudet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Ympäristön vaikutus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

9 11 12 13 16 26

OS A I. TAUS TA Sodan päämäärät . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Viholliskuva. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Vuosi 1918 . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Toisen maailmansodan lait . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Organisaatio. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

31 36 42 45 49

OS A II. KAT A S T RO FI Vankimäärä ylittää odotukset . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Kansallisuusjaottelu . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Ensi kohtaamisia . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Rintaman sotavankisurmat. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Muonitus. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Säännöstelytalous. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Sotavankien kuolinsyyt . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Sotavankien muona-annoskoot. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Muona-annoksia on pakko korottaa . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Ruoka riittää, mutta ei kaikille . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Sotavankikuolleisuus kasvaa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Annosten viimeinen korotus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Ongelma, joka tiedettiin ja ei tiedetty. . . . . . . . . . . . . . . . . .

59 62 71 73 78 78 81 83 90 98 104 109 112

Työt. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Työvoimapula . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Sotavangit työvoimana . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Työnteko: pelastus vai ei? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Työt ja sotavangin kansallisuus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Sotavangit maatiloilla vuonna 1941 . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Sotavangit maatiloille. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . ”Kotiryssät” . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Takaisin leireille . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . ”Luurankotehtaat” . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Vankimäärät. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Kuolleisuuden ajallinen ja paikallinen jakautuminen. . . . . . .

Sotavankileirit. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Sotatoimiyhtymien vangit. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Heimosotavangit . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Vartijat. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

B-miehet vartiotehtäviin. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Vartijoiden toimenkuva . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Epäpätevyyttä vai empatiaa? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

115 115 117 121 127 130 130 132 141 146 146 148 151 166 180 192 192 193 195

OS A III. Korj aus l i i k e Hälyttävät tiedot . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Herätys. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Syyt, syylliset ja selitykset . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Toimenpiteet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Siirtelykielto. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Tautien torjuminen . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Takaisin maatiloille . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Valvonta ja organisaatiomuutokset . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Punaisen Ristin avustukset . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Raskas työ – riittävä ruoka . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Kovemmat rangaistukset? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Vankien vaarallisuus. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Rangaistussäännön kovennus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Kuolemanrangaistus. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Kurileiri. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Siviilien ja sotavankien kanssakäymisen kriminalisointi. . . . .

203 206 217 224 224 226 231 232 235 239 250 250 255 257 263 268

Empatia. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Maatilat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Vastavuoroisuus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Stalingrad. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Suuren sotavankikuolleisuuden syyt . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

271 271 278 282 287

Liitteet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 300 Lähteet. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 312 Viitteet. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 337 HenkilÜhakemisto . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 386

Esipuhe Suomalaisten vastuulla oli jatkosodan aikana noin 67 000 neuvostosotavankia. Käsillä oleva kirja Sotavankikohtalot kuvaa heidän olojaan suomalaisilla sotavankileireillä, sotavankikomppanioissa, työpisteillä ja maatiloilla. Koska noin kolmannes vangituista menehtyi, kirjan fokus painottuu heidän kohtalonsa selittämiseen ja ymmärtämiseen.

Sodan jälkeen Neuvostoliittoon palautettujen sotavankien kohtalo ei välttämättä ollut sen parempi kuin heidän, jotka menettivät henkensä jo Suomessa. Palautettujen sotavankien vaiheet eivät kuitenkaan ole tämän kirjan aiheena.

Jo tutkimustyön alkuvaiheessa mieltäni vaivasi ilmiselvä ristiriita suomalaisille maatiloille sijoitettujen sotavankien oloista kertovan muistitiedon sekä kuolleisuustilastojen välillä. Maatiloille sijoitettuja sotavankeja kuvailtiin hyviksi työmiehiksi, miltei perheenjäseniksi, kun samanaikaisesti tilastot osoittivat sotavankikuolleisuuden olleen Suomessa kansainvälisesti verrattuna korkeaa. Tämä ristiriita toimii tutkimuksen punaisena lankana ja perustelee osin alun teoreettiset valinnat.

Kirja perustuu Helsingin yliopistossa loppuvuodesta 2013 tarkastettuun väitöskirjaani Vankien vartijat, joka käsitteli neuvostosotavankien kuolleisuutta jatkosodan aikana sekä laajemmin sitä, miten suomalaiset sotavankeja kohtelivat. Väitöskirjassa kuvaan, akateemisen tyylin mukaisesti, huomattavasti tarkemmin työn teoreettisia lähtökohtia, metodologiaa sekä aiempaa tutkimusta ja käytettyjä lähteitä. Tätä kirjaa on muokattu erityisesti näiltä osin väitöskirjaa lukijaystävällisemmäksi.

9

Koska käsillä oleva kirja perustuu suurelta osin väitöskirjaani varten tekemälleni työlle, myös kiitokset kohdistuvat väitöskirjan esipuheessa mainituille henkilöille. Haluaisin mainita tässä vielä uudelleen Antti Tanskasen, Antti Kujalan, Markku Kuisman, Juha Siltalan, Heikki Sarmajan, Janne Kivivuoren, Maiju Wuokon, Aleksi Mainion ja Ida Suolahden, joilla kaikilla on ollut suuri rooli väitöskirjan ja näin ollen myös käsillä olevan kirjan valmistumisessa. Kiitokset! Kiitos kuuluu yhtä lailla myös muille väitöskirjan esipuheessa mainituille henkilöille ja tahoille.

Lisäksi kiitän Tammen kustannuspäällikköä Markku Aaltoa ja kustannustoimittaja Iiro Kuurannetta hyvästä ja mutkattomasti sujuneesta yhteistyöstä.

Helsingissä 14.2.2016 Mirkka Danielsbacka

10

Miksi sotavangeista kolmannes kuoli?

Toisen maailmansodan aikana Suomessa käytiin kolme sotaa. Ensin Suomen ja Neuvostoliiton välillä käytiin talvisota (1939–1940), jota seurasi pitkä venäläisiä vastaan käyty jatkosota (1941–1944). Jatkosodan jälkeen viholliseksi vaihtui Saksa, jota vastaan suomalaiset kävivät lyhyen Lapin sodan (1944–1945).

Vasta jatkosodassa Suomi liittyi varsinaisesti toisen maailmansodan rintamajakoon Saksan liittolaisena ja osana akselivaltojen leiriä. Liittolaisuudestaan huolimatta Suomi oli koko toisen maailmansodan ajan periaatteessa hallintojärjestelmältään demokraattinen länsivalta eikä fasistinen ideologia vallinnut maassa. Kansanvalta tosin kapeni Suomessa, mutta niin kävi muissakin sotaa käyvissä demokratioissa.1 Jatkosodan aikana Suomessa kuoli yli 20 000 neuvostosotavankia, mikä oli noin 30 prosenttia sotavankien kokonaismäärästä.2 Miltei kaikki kuolivat ensimmäisen sotavuoden aikana. Lähes kolmanneksen sotavankikuolleisuudellaan Suomi oli huonossa seurassa. Sotavankien kuolleisuusprosenttien vertailussa Suomi nimittäin lähestyy ennemmin toisen maailmansodan totalitaarisia valtioita – Saksaa, Neuvostoliittoa ja Japania – kuin muita demokraattisia sotijaosapuolia kuten Britanniaa tai Yhdysvaltoja.3 Suomi pyrki sotavankeja koskevien kansainvälisten sopimusten noudattamiseen, ja maatiloilla olleet sotavangit selvisivätkin hyvin. Monien suomalaisten muistikuvat näistä työvangeista ja heidän kohtelustaan ovat myönteisiä. Silti suomalaisten käsissä lähes kolmannes neuvostosotavangeista menehtyi.

Tämä kirja vastaa kysymykseen, miksi näin kävi.

11

Vahinko vai tarkoitettu lopputulos?

Jatkosodan suuri sotavankikuolleisuus ei ole uusi asia suomalaisessa sotahistoriantutkimuksessa. Se on tiedetty jo pitkään, ja erityisesti 2000-luvulla tutkimuksen määrä on kasvanut valtavasti.4 Tosin edelleen ollaan erimielisiä siitä, oliko kyseessä tarkoittamaton vahinko vai tarkoituksellisen politiikan tulos.

Varsinkin varhaisemmalle suomalaiselle tutkimukselle on tyypillistä todistella Suomen erityisasemaa toisen maailmansodan osapuolten joukossa sekä jatkosodan erillissotaluonnetta. Sotavankikuolemat on selitetty resurssien puutteesta johtuneeksi valitettavaksi vahingoksi ja kohtelua verrataan usein saksalaisten ja venäläisten vastaavaan, jolloin Suomi näyttäytyy edukseen. Kuolleisuuden syyksi tarjotaan elintarvikepulaa, valmistautumattomuutta suureen sotavankimäärään, organisatorista sekavuutta, sotavankien valmiiksi heikkoa kuntoa ja mahdollisesti tahatonta laiminlyöntiä.5 Toisissa tutkimuksissa sotavankien suuri kuolleisuus on puolestaan selitetty, jos nyt ei sentään suomalaisten tuhoamispolitiikasta johtuvaksi, niin ainakin seuraukseksi sodanjohdon tietoisesta ja tahallisesta laiminlyönnistä.6 Kolmas, joskin vielä vähemmistöön kuuluva näkemys on se, että Suomi oli yksi sotijamaa muiden joukossa eikä sotavankien kohtelu ollut täällä sen huonompaa, mutta ei myöskään sen parempaa kuin muualla. Tällöin ainakin argumenttiin sisäänrakennettuna oletuksena on, että Suomessa sotavankien kohteluun vaikuttivat samanlaiset seikat kuin muissa sotaa käyvissä maissa.7 Huolimatta siitä, että kuva Suomen sotavankipolitiikasta jatkosodan aikana ja vankien kohtelusta on viime vuosina monipuolistunut, ei aikaisemmassa suomalaisessa tutkimuksessa ole juuri kiinnitetty huomiota kansainväliseen vertailuun tai pohdittu sotavankien kohtelun yleisiä piirteitä. Vertailun kohteeksi tulee nostaa Saksan ja Neuvostoliiton ohella sotaan osallistuneet länsivallat. Muut Pohjoismaat ja Itä-Eurooppa sitä vastoin toimivat vertailukohteina huonommin, sillä niiden sodan aikainen tilanne poikkesi ratkaisevasti Suomen vastaavasta. Pohjoismaat olivat joko Saksan miehittämiä (Tanska ja Norja) tai sotatapahtumien ulkopuolella (Ruotsi). Baltian maat puolestaan olivat 12

lähes koko sodan ajan joko Neuvostoliiton tai Saksan miehittämiä, kun taas akselivaltojen pienet liittolaiset Unkari, Romania ja Bulgaria olivat hallintojärjestelmältään diktatuureja. Suomessa puolestaan demokraattinen hallintotapa säilyi ja samoin käsitys Suomesta sivistyneenä ja humaanina oikeusvaltiona.

Tämä kirjan tarkoitus ei ole täysin kumota aikaisempien sotavankitutkimusten tuloksia vaan laajentaa näkökulmaa ja tehdä uusi kokonaistulkinta neuvostosotavankien kohtelusta sekä siihen vaikuttaneista tekijöistä Suomessa. Esitän, miten sotavankikuolleisuus saattoi syntyä tarkoittamattomasti, mutta silti sotavangeista vastuussa olleiden tahojen toiminnan seurauksena. Sota-aika luo omat yllykkeensä ja pidäkkeensä, joihin ihmiset reagoivat osin yksilöllisesti, mutta osin lajityypillisen psykologiansa mukaisesti. Ympäristö saattaa ”tuupata” ihmisiä kohti toimintaa, johon ryhtymistä he eivät ole tietoisesti suunnitelleet. Tästä näkökulmasta katsottuna sotavankien kohtalo Suomessa 1941–1944 voi kertoa myös jotain yleisempää ihmisten kyvystä kohdella vastapuolta inhimillisesti hierarkkisissa valtatilanteissa ja siitä, milloin vastapuolen kohtelussa saatetaan luisua epäinhimillisyyteen.

Sota ja ihmislajin psykologia Ihmisillä on syvään juurtuneita, mutta ympäristöön herkästi reagoivia psykologisia valmiuksia, joista osa on myötäsyntyisiä. Myötäsyntyisyys tarkoittaa sitä, että luonnonvalinnan ja muiden valintamekanismien, kuten seksuaalivalinnan ja sukulaisvalinnan, myötä ihmisille samoin kuin muille eläimille on kehittynyt tiettyjä sopeumia (adaptaatioita), jotka ovat syntyneet vastaamaan evoluutiohistorian8 aikana esiintyneeseen, eloonjäämiseen tai lisääntymiseen vaikuttaneeseen haasteeseen.

Sopeumat voivat kohdistua ruumiin osiin, eli ne voivat olla fysiologisia, mutta on todennäköistä, että myös suuri osa tunteista ja sosiaalisen vuorovaikutuksen muodoista perustuu evolutiivisiin sopeumiin.

Sopeumien tarkoitus evolutiivisesta näkökulmasta on lisääntymisen edistäminen ja omien geenien säilyvyyden takaaminen, mutta niiden vaikutuksesta syntyvä käyttäytyminen ei läheskään aina suoraviivaisesti 13

johda näihin lopputuloksiin. Evolutiiviset sopeumat tai alttiudet toimia niiden aiheuttamien tunnereaktioiden motivoimalla tavalla eivät yleensä ole tietoisesti ajateltuja toiminnan motiiveja, eikä näitä kahta asiaa – toiminnan biologista funktiota ja sen tietoista motiivia – pidä sekoittaa keskenään. Vain harvat ajattelevat tunteidensa evolutiivista alkuperää tehdessään päätöksiä niiden perusteella. Evoluutiopsykologisen viitekehyksen, samoin kuin perinteisten psykologisten selitysmallien, vahvuus piileekin usein nimenomaan ei-rationaaliselta näyttävän toiminnan selittämisessä.9 Evolutiivisille sopeumille tyypillistä on, että ne esiintyvät useilla lajeilla ja universaalisti saman lajin lähes kaikilla yksilöillä. Tämä ei tarkoita, että kaikki yksilöt toimisivat tismalleen samalla tavoin, vaan niin yksilöiden kuin sukupuoltenkin välillä on eroja. Samoin yhden yksilön sisällä on vaihtelua, sillä eräs sopeumille tyypillinen piirre on, että ne liittyvät usein tiettyyn ikään tai elämänvaiheeseen, jolloin tiettyä mekanismia on tarvittu vastaamaan sen elämänvaiheen haasteeseen.

Evolutiivisiin sopeumiin perustuvia tunteita on vaikea kokonaan tukahduttaa, mutta sen sijaan niitä on helppo kannustaa ja levittää.

Evolutiivisten sopeumien kannustamaa käyttäytymistä ei yleensä tarvitse juurikaan opettaa tai se on verrattain vaivattomasti opittavissa.

Tietty ympäristö ja tietty tilanne voivat aktivoida evolutiivisen sopeuman.10 Evoluutioteoreettista lähestymistapaa on kritisoitu reduktionismista eli siitä, että selitykset ilmiöille palautettaisiin tai pelkistettäisiin ainoastaan biologisiksi prosesseiksi, ja determinismistä eli siitä, että biologian hyväksyminen yhtenä ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavana tekijänä tarkoittaisi, että biologia ohjaa pakottavasti ihmisten käyttäytymistä.

Molemmat ovat virhepäätelmiä. Todellisuudessa evolutiivinen näkökulma ihmisen käyttäytymiseen ja psykologiaan korostaa ihmisen sisäistä joustavuutta, kykyä varioida käyttäytymistä olosuhteiden mukaan, oppia kokemuksesta sekä havaita ja käyttää hyväksi esille nousevia mahdollisuuksia.11 Lisäksi evoluutioteoreettisen lähestymistavan kritiikkiin liittyy usein naturalistinen virhepäätelmä. Naturalistinen virhepäätelmä tarkoittaa, että jostakin biologisesta tosiseikasta (esimerkiksi siitä, että naiset joutuvat raskauden ja imetyksen myötä 14

investoimaan enemmän jälkeläisiinsä kuin miehet12) tehdään moraalinen päätelmä siitä, mikä on oikein tai väärin tai miten tulisi toimia.

Edellisen esimerkin mukainen naturalistinen virhepäätelmä olisi se, että koska naiset investoivat miehiä enemmän, heidän kuuluu ”luonnollisesti” tehdä näin jokaisessa tilanteessa, jolloin on oikein, että he kantavat miehiä suuremman hoivavastuun jälkikasvustaan.

Ympäristötekijöistä usein riippuu, mitkä psykologiset valmiudet aktivoituvat, joten ympäröivällä yhteiskunnalla ja eri tilanteilla on suuri merkitys ihmisen käyttäytymisen ymmärtämisessä. Olennaista on tarkastella, miten ympäristö ja ihmisen myötäsyntyiset tunnevalmiudet ja psykologiset alttiudet tietynlaiseen käyttäytymiseen tietyissä olosuhteissa sulautuvat yhteen ja vaikuttavat lopputuloksena syntyvään toimintaan.13 Sota on rauhanajasta selvästi poikkeava ympäristö. Normaali käyttäytyminen määrittyy useissa asioissa aivan toisin sodan ja rauhan aikana. Selkein esimerkki on tappava väkivalta, joka sodassa muuttuu normaaliksi käyttäytymiseksi, vaikka se yleensä on rauhanajan yhteiskunnissa kiellettyä ja ankarasti rangaistavaa.14 Yksilön toiminta sodassa on kuitenkin hämmästyttävän kaksijakoista, mikä näkyy selkeimmin sotilaiden käyttäytymisessä. Yhtäältä sotilaat usein välttelevät tappamista, sillä toisen ihmisen tappaminen on normaalitilanteessa kaikille hyvin vaikeaa, mutta toisaalta lähes kaikista saa suhteellisen helposti innokkaitakin tappajia.15 Tosiasiassa ihmiset eivät ole joko väkivaltaisia ja sotaisia tai empaattisia ja avuliaita vaan molempia, ja juuri näiden käyttäytymisstrategioiden ja niihin ohjaavien tunteiden yhtäaikainen olemassaolo on mahdollista ymmärtää evoluutiopsykologisella lähestymistavalla.16 Kuten psykologi Steven Pinker huomauttaa, ihmisluontoon mahtuu motiiveja, jotka ajavat ihmisiä väkivaltaan, mutta myös motiiveja, jotka ajavat ihmisiä kohti rauhaa.17

15

Mielen alttiudet Itsepetos Ihmiset hyvin usein arvioivat itsensä muita paremmaksi, väheksyvät toisia ihmisiä, suosivat omiin tavoitteisiinsa sopivaa tietoa ja selittävät toimintansa omalta kannaltaan hyväksyttävästi. Usein tätä ei itse huomata tai tällaista käytöstä ei pidetä mitenkään vääränä.18 Evoluutiopsykologiassa ilmiötä kutsutaan itsepetokseksi (self-deception).

Itsepetos voi täyttää evolutiivisen sopeuman tunnusmerkit, koska ihmisen kyky itsepetokseen saattaa auttaa toisten ihmisten pettämisessä. Muiden huijaaminen taas saattaa olla selviytymisen ja lisääntymisen kannalta tietyissä olosuhteissa kannattavaa, minkä vuoksi se on voinut valikoitua ihmisten käyttäytymisvalmiuksiin.19 Itsepetoksen evolutiivinen hyöty on siinä, että sen avulla voi peittää tai välttää ne vihjeet, joita aiheutuu tietoisesta pettämisestä ja jotka voivat paljastaa petolliset aikeet. Koska ihmiset muistavat ja tunnistavat väärintekijät sekä kokevat moraalitunteiden vaikutuksesta näitä kohtaan rankaisevia tunteita, itsepetos voi auttaa väärintekijää teeskentelemään uskottavammin viatonta. Se voi myös lieventää ulkopuolisten langettamaa rangaistusta, jos petos havaitaan. Lisäksi itsepetos poistaa valehtelusta johtuvan kognitiivisen taakan yksilön sisäisestä psykologiasta ja sallii ihmisille enemmän itseluottamusta kuin olisi aiheellista, mistä puolestaan on usein erilaisia sosiaalisia etuja.20 Itsepetosta käsitellään myös psykologisessa kirjallisuudessa, mutta siellä ilmiöstä käytetään usein käsitettä itsekkäät mieltymykset (selfserving biases). Itsekkäät mieltymykset ovat tärkeitä itsetunnon kohottajia ja oman mielen suojelijoita, koska ne saavat ihmiset tuntemaan itsensä tärkeiksi ja keskivertoa ylemmiksi. Ne jopa saattavat auttaa ihmisiä pysymään järjissään, sillä nykypsykologia on osoittanut masennuksesta kärsivien ihmisten näkevän itsensä liian realistisessa valossa.

Liika itsetuntemus ei välttämättä ole hyväksi.21 Psykologisen ja evoluutiopsykologisen itsepetosta käsittelevän kirjallisuuden suurin ero on siinä, että traditionaalisessa psykologiassa itsepetosta on käsitelty puolustautumisena epämiellyttävältä maailmalta, jolloin se kohdistuisi 16

nimenomaan itsen pettämiseen. Evoluutiopsykologiassa taas oletetaan, että itsepetos kohdistuu ennen kaikkea muihin ihmisiin ja sen hyödyllisyys on ensisijaisesti muiden pettämisessä.

Itsepetosta voi toteuttaa ainakin kolmella tavalla: 1) yksipuolisella tiedonetsinnällä, 2) yksipuolisella tiedon tulkinnalla ja 3) yksipuolisella muistamisella. Kaikille tavoille yhteistä on, että ihmiset suosivat enemmän omiin tavoitteisiinsa ja motivaatioonsa sopivaa tietoa kuin niihin epäsopivaa.22 Itsepetoksen käsite auttaa ymmärtämään tilanteita, joissa kukaan ei oikeastaan tarkoita mitään pahaa tapahtuvaksi tai näe oman toimintansa haitallisia tai moraalittomia seurauksia. Oman ”väärän” toiminnan selittäminen itselle ja muille oikeutetuksi, eli väärin toimimisesta aiheutuvan kognitiivisen dissonanssin (ristiriidan) sietäminen ja vähentäminen, on itsepetoksen päätaktiikka.23 Ihmiset toteuttavat itsepetosta jatkuvasti24, mutta sen seuraukset tietyissä historiallisissa tilanteissa voivat olla vakavampia kuin toisissa.25 Itsepetoksen yhteys sota-ajan väkivaltaan tulee selkeästi esille ihmisten kyvyssä epäinhimillistää toisia ihmisiä.26 Itsepetos liittyy olennaisesti myös hienovaraisempaan väkivaltaan. Oman toiminnan näkeminen parempana ja moraalisempana kuin se itse asiassa onkaan27 yhdistettynä tilanteeseen, joka tarjoaa mahdollisuuden vastuun hajautumiselle, voi hyvin helposti luoda niin sanottuun sivustakatsojailmiöön verrannollisen tilanteen. Sivustakatsojavaikutus (bystander effect) syntyy, kun monet todistavat onnettomuutta, mutta vain harva auttaa. Sivustakatsojavaikutus on havaittu useissa psykologisissa kokeissa ja samoin se, että mitä enemmän on sivustakatsojia, sitä vähemmän hädänalaisen tilanteeseen reagoidaan.28 Koska kukaan ei näytä reagoivan, syntyy tietynlainen keskinäisesti vahvistettu ei-toimimisen prosessi. Kaikki yrittävät määrittää toimintaansa toisten mukaan, jotka eivät myöskään tee mitään. Lisäksi useampien todistajien ollessa paikalla vastuu toimettomuudesta jakautuu useamman kesken. Mahdollisuus vastuun hajauttamiseen sallii myös moraalisen vastuun vierittämisen toisille, jolloin oman toimimattomuuden moraalisesta paheksuttavuudesta voidaan irrottautua.29 Vastuun hajautuminen ja sivustakatsojailmiö ovat läsnä myös rauhan aikana erityisesti byrokraattisissa koneistoissa, 17

mutta kuten sanottu, sota-aikana niiden tuottaman toiminnan tai toimimatta jättämisen vaikutukset ovat vakavampia.

Kategorisointitaipumus Taipumus ajatella viholliseksi määritelty toinen ihminen itseä vähemmän inhimilliseksi liittyy tiedostamattomaan ja automaattiseen alttiuteen kategorisoida ihmisryhmiä. Tiettyyn etniseen ryhmään samaistutaan helposti ja sitä aletaan pitää perustavana, biologisena ja muuttumattomana. Psykologi ja antropologi Francisco Gil-White väittää, että kyseessä on elävien lajien kategorisointia varten kehitetyn systeemin laajennus, joka on muotoutunut ihmisten aivoihin evoluution myötä. Lopputuloksena ihmiset saattavat kohdella vieraan etnisen ryhmän jäseniä kuin he olisivat eri lajin jäseniä, vaikka nämä alkukantaiset tuntemukset eivät pohjaakaan todellisuuteen. Huolimatta siitä, että ihmiset tietävät hyvin etnisten rajojen voivan muuttua ja että erilaisten etnisten ryhmien polveutumisen puhtaus on usein osa ryhmän keksittyjä perinteitä ja historiaa, ihmiset ajattelevat silti vaistomaisesti jakavansa alkuperänsä itsensä kanssa samankaltaisen etnisen ryhmän kanssa, johon suhtaudutaan emotionaalisella kiintymyksellä.30 Kategorisointitaipumuksen ongelma on siinä, että kun ihmiset toimivat paineen alla, tunteellisessa tilassa tai hermostuneena, he alkavat kohdella kaikkia kategoriaan kuuluvia ikään kuin siihen liittyvät stereotypiat pätisivät jokaisen kohdalla. Ihmiset myös helposti moralisoivat kategoriansa antamalla liittolaisilleen positiivisia ja vastapuolelle negatiivisia piirteitä. Hyvä esimerkki kategorisointitaipumuksen vaaroista ovat kansanmurhat. Poliittisten joukkomurhien logiikkaa pohtineet Daniel Chirot ja Clark McCauley toteavat, että kansanmurhien yleisyys ihmiskunnan historiassa viittaisi siihen, että ne eivät ole ainoastaan jonkinlainen poikkeama vaan että ”sopivissa olosuhteissa normaalit ihmiset ovat päinvastoin liiankin taipuvaisia tappamaan toisiaan johonkin kategoriaan kuulumisen perusteella”.31 Myös sotavankien kohtelussa voi joskus olla kyse kansanmurhasta.

Näin oli esimerkiksi kansallissosialistisessa Saksassa, jonka julkilausuttu tavoite oli näännyttää saamansa neuvostosotavangit nälkään. Neu18

vostosotavankien joukkokuolemia Suomessa ei kuitenkaan voi sanan varsinaisessa merkityksessä pitää kansanmurhana. Kansanmurhalla tarkoitetaan yleensä jonkin tietyn etnisen, kielellisen, uskonnollisen tai muun ryhmän (yleensä vähemmistön) järjestelmällistä tuhoamista.

Suomessa tästä ei ollut kyse. Toisaalta esimerkiksi Isabel Hull muistuttaa, että läheskään kaikki kansanmurhat eivät ole tarkoituksella ja tietoisesti toteutettuja. Ilman järjestelmällisyyttä ja ideologiaa tapahtuvat kansanmurhat ovat usein institutionaalisten rutiinien ja byrokraattisiin organisaatioihin liittyvien tiedostamattomien toimintamallien sivutuotteita. Juuri tästä syystä niitä tavataan historiassa yhä uudelleen ja uudelleen.32 Toisin sanoen voisi myös väittää, että ihmisten kyky kansanmurhiin liittyy yhtäältä kykyyn itsepetoksen avulla sulkea silmänsä toimintansa ”tarkoittamattomilta” seurauksilta ja toisaalta kategorisointitaipumukseen, jonka avulla saatetaan käsittää toinen ihmisryhmä pohjimmiltaan omasta itsestä eroavaksi.

Epäinhimillistäminen Epäinhimillistäminen tarkoittaa toisen ihmisen esineellistämistä tai eläimellistämistä – lyhyesti sanottuna hänen inhimillisyytensä kieltämistä. Ensin mainittuun liittyy se, että toinen nähdään vailla perustavia elävälle olennolle kuuluvia ominaisuuksia ja jälkimmäiseen se, että häneltä kielletään perinteisesti vain ihmisille ominaisiksi mielletyt piirteet kuten järki, yksilöllisyys, itsekontrolli, moraalisuus ja kulttuuri.

Koska ihmismieli usein toimii analogioiden (samankaltaisuuksien) avulla, ovat muun muassa kansanmurhan toteuttajat sekä sotapropagandistit aina uudelleen löytäneet samat metaforat, joiden avulla inhon tunteet halveksittuja ihmisryhmiä kohtaan saadaan herätettyä. Mielikuvat rotista, käärmeistä, madoista, raadoista, pahoista hajuista, täistä, parasiiteista, torakoista, apinoista ja koirista herättävät puolustusreaktion biologisia tartuntoja kohtaan. Inho moralisoituu helposti, minkä vuoksi ihmiset näkevät inhottaviksi leimatut toimijat myös moraalisesti halveksittavina. Tällaisen inhoon perustuvan moraalituomion avulla epäinhimillinen kohtelu inhottavaksi miellettyä tai epäinhimillistettyä ihmisryhmää kohtaan voidaan helposti oikeuttaa itselle.33 19

Ihmisillä on voimakas taipumus sisä- ja ulkoryhmien muodostukseen. Sisäryhmän vahva yhteisöllisyys voi rohkaista varsinkin animalistista epäinhimillistämistä, koska ulkopuoliset nähdään tällöin vailla sisäryhmää – heimoa – yhdistävää puhdasta ja pyhää olemusta, jonka ulkoryhmä päinvastoin voi tartuttaa omalla eläimellisellä saastaisuudellaan. Ulkopuolisten epäinhimillistämisellä on näin ollen myös sisäryhmän koheesiota palveleva tarkoitus.34 Useissa sosiaalipsykologisissa kokeissa ja tutkimuksissa on todettu toisen ihmisen epäinhimillistämisen helpottavan väkivaltaa tätä kohtaan, ja usein esimerkiksi etulinjan sotilaalle on välttämätöntä pystyä kokemaan vihollinen ei-ihmismäiseksi voidakseen tappaa hänet tuntematta kauhua.35 Toisten ihmisten epäinhimillistämistä helpottaa, mikäli heistä kyetään irrottautumaan moraalisesti. Eräs keino tähän on syyllistää uhrit omasta tilastaan ja syyttää näin heitä itseään seu­ rauksista.36 Epäinhimillistämistä helpottaa se, että sääli tai myötätunto toisia ihmisiä kohtaan julistetaan heikkoudeksi.

Ympäristö vaikuttaa epäinhimillistämisprosessin käynnistymiseen.

Esimerkiksi fyysinen etäisyys toiseen ihmiseen ja kaikenlainen naa­ miointi helpottavat toisen henkilön epäinhimillistämistä, sillä erityisesti toisen kasvojen ja silmien näkeminen vaikeuttaa hänen kohteluaan kaltoin tai välinpitämättömästi.37 Lisäksi mikä tahansa tilanne, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä anonyymiksi, vähentää tunnetta henkilökohtaisesta vastuusta ja luo näin potentiaalia välinpitämättömyyteen toisten hyvinvoinnista.38 Epäinhimillistämistä helpottavia tilanteita ja ympäristöjä voidaan myös luoda. Erilaisten kiertoilmausten avulla epämiellyttävä todellisuus voidaan naamioida ja näin uskotella, ettei epäinhimillisessä toiminnassa oikeastaan ole mitään väärää. Vastuunvälttelyyn taas voidaan antaa mahdollisuus erilaisten noudatettavien sääntöjen ja käskyjen avulla, jolloin niihin vetoaminen poistaa henkilökohtaisen vastuun kokemuksen ja helpottaa epäinhimillistä toimintaa.39

20

Ksenofobia ja etnosentrismi Ihmisryhmien kategorisointi ja epäinhimillistäminen konkretisoituvat usein muukalaiskammona (ksenofobia) ja käsityksenä oman etnisen ryhmän ylemmyydestä ja paremmuudesta (etnosentrismi). Molemmista löytyy historiasta lukemattomia esimerkkejä.40 Muukalaiskammoista käyttäytymistä on tavattu myös muilla kädellisillä sekä sosiaalisilla eläimillä kuten muurahaisilla ja hiirillä41, mikä viittaisi siihen, että kyse on hyvin syvään juurtuneesta käytöksestä. Simpansseja tutkinut Jane Goodall on jopa todistanut tapauksen, jossa vieraan naaraan kimppuun hyökänneen urossimpanssijoukon eräs jäsen – pahoinpideltyään uhria kuolettavasti – pyyhki itsensä lehdillä ikään kuin hyökkäyksen kohteena ollut naaras olisi ollut likainen. On mahdollista, että samoin kuin ihmisillä on kyky epäinhimillistää toisia ihmisryhmiä, simpansseillakin on kyky epäsimpanssisoida lajitovereitaan, mikä helpottaisi näiden tappamista.42 Ihminen on sosiaalinen eläin, joka tarvitsee keskinäiseen luottamukseen ja avunantoon perustuvia ryhmiä ja verkostoja.43 Sosiaalisuuteen perustuu myös voimakas sisä- ja ulkoryhmien muodostamisen tarve, joka selittää osin etnosentristä ja ksenofobista ajattelua.44 Toinen selitys sille, miksi ksenofobiset ja etnosentriset tunteet on niin helppo herättää ihmisissä, voidaan johtaa sukulaisvalinnan teoriasta (kin selection theory).45 William Hamiltonin muotoilema teoria olettaa, että mitä läheisempi (oletettu) geneettinen sukulaisuusaste on, sitä enemmän yksilöt esimerkiksi auttavat ja hoivaavat toisiaan.

Lapsilla on noin 50 prosenttia kummankin vanhempansa geeneistä ja esimerkiksi isovanhempiensa geeneistä vastaavasti noin 25 prosenttia, eli geneettinen samankaltaisuus vähenee, mitä kauemmas sukulinjassa kuljetaan. Yleensä niin sanotut investoinnit geneettisiin sukulaisiin kulkevat sukulinjassa alaspäin, lisääntymissuuntaan, sillä sukulaisten suosimisen evolutiivinen hyöty on siinä, että koska sukulaiset jakavat tietyn määrän geenejä keskenään, lähisukulaisen lisääntymismenestys levittää samalla yksilön omia geenejä. Yksilö voi siis lisätä välittömän lisääntymismenestyksensä (direct fitness) kustannuksella kokonaiskelpoisuuttaan (inclusive fitness) tukemalla lähisukulaisensa lisääntymis21

menestystä (indirect fitness). Sukulaisten suosimisen lisääntymishyödyn aste yksilölle riippuu jaettujen geenien määrästä, mutta myös investoinnin kustannuksesta yksilön oman lisääntymishyödyn kannalta.

Jos kaikki muut tekijät ovat samanarvoisia, oletus on, että sukulaisten suosimisen määrä noudattaa Hamiltonin sääntöä eli se on riippuvaista jaettujen geenien määrästä.46 Ihmisten kiintymys sukulaisiaan kohtaan ei kuitenkaan synny geenien kyvystä tunnistaa samoja geenejä kantavia yksilöitä vaan tunteista, jotka ovat kehittyneet tukemaan sukulaisvalintaa. Tunteita herättäviä ”vihjeitä” ovat muun muassa lapsuuden viettäminen samassa perheessä47 ja saman ruoan syöminen yhteisen pöydän ääressä. Ihmisen kyky abstraktiin ajatteluun mahdollistaa sen, että sukulaisuuteen viittaavia vihjeitä voidaan antaa erilaisten kielikuvien avulla, jotka saattavat oikeassa ympäristössä vaikuttaa hyvin voimakkaasti. Etnosentrismiä ja sisäryhmän kiinteyttä lisääviä vihjeitä ovat esimerkiksi metaforat veljeys, veljeskunta, perhe, isänmaa, sukulaisuus ja ”yhteinen veri”.

Sodissa usein käytetään näitä kaikkia, jotta sotilaat saadaan ottamaan korkeita riskejä ja uhrautumaan toistensa ja maansa puolesta.48 Edellä esitellyt ihmismielen alttiudet mahdollistavat sotavankien kaltoin kohtelun. Ne tekevät ymmärrettäväksi sen, miksi sotavankien asema on aina ollut niin turvaton ja miksi sotavankeja suojaavan kansainvälisen lain kehittymisestä huolimatta näin edelleen on. Sotapropagandassa vihollinen yleensä epäinhimillistetään, mikä tarkoittaa sotavangiksi jäävien vihollisten olevan jo valmiiksi tietyn stereotypian leimaamia. Lisäksi sotapropaganda yleensä vahvistaa sekä vangitsijamaan asukkaiden etnosentrisiä että ksenofobisia tunteita. Osittain siitä syystä, että sotaympäristö aiheuttaa niin voimakkaan poikkeaman rauhanajan yhteiskunnasta, ihmisten alttius itsepetokseen, joka suojaa yksilöitä niin etulinjassa (mahdollistaa oman hengen asettamisen vaaraan ja toisen ihmisen tappamisen tabun ylittämisen) kuin taaempana sotilasorganisaatiossa (mahdollistaa esimerkiksi Saksan tuhoamisleirien päälliköiden käsityksen itsestään moraalisina toimijoina), voi aiheuttaa vakavia seurauksia sodan aikana alisteisessa asemassa oleville.

Ihmismielen alttiudet eivät kuitenkaan mahdollista ainoastaan väkivaltaa ja välinpitämättömyyttä toisia ihmisiä kohtaan. Osa niistä 22

tarjoaa mahdollisuuden rauhalliseen, väkivallattomaan ja toisista ihmisistä välittävään kanssakäymiseen ja toimintaan.

Suomalaisen sotahistorian uudelleenarviointia Empatia – miten Suomi kohteli sotavankejaan?

Empatia on kyky asettua toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää tämän tunnetiloja.

Primatologi (kädellistutkija) Frans De Waalin mukaan ”On sanomattakin selvää, että Suomi länsimaiseen sivistyspiiriin empatiamekanismi on sekä ihmisille ettäoikeusperiaatteita tietyille sosiaalisille nisäkkäille kuuluvana, humaanisena ja kansainvälisiä noudatevolutiivisesti kehittynyt sopeuma,kaikella joka mahdollistaa niin sanotun tavana maana kohtelee sotavankejaan sillä inhimillisyydellä suoran altruismin. Suoramitä altruismi spontaanina vastauksena ja oikeudenmukaisuudella, suinkin ilmenee oman kansan erittäin vaikeat toisen kokemaan kipuun, tarpeeseen tai ahdistukseen.

De Waalin olosuhteet huomioon ottaen voidaan vaatia”, kirjoitti Helsingin Sanomat mukaan empatiamekanismi vaikuttaa auttamiseen nimenomaan siitä 23. lokakuuta 1941. syystä, se aiheuttaa yksilölle emotionaalisen ”pakon” huolehtia Tämäettä suomalaisessa propagandassa esitetty kuva ei pitänyt paikmuiden hyvinvoinnista, toisten auttaminen tuntuu itsestä kaansa. Varsinkin jatkosodanjolloin alkuvuosien Suomessa sotavankien kohtelu 49 hyvältä.

Toisaalta pelkkä empatiakyky ei välttämättä herätä empatian oli epäinhimillistä ja rikkoi kansainvälisiä oikeusperiaatteita. Tältä osin kohteeseen kohdistuvaa myötätuntoa ja sentotalitaarisia motivoimaamaita auttamista, Suomi muistutti tuolloin huomattavasti enemmän vaikkakin useindemokratioita. juuri ahdistuminen toisen estää ihmisiä kuin länsimaisia Suomessa kuolikärsimyksestä yli 20 000 sotavankia, 50 vahingoittamasta muita.

Lisäksi, mikäli myötätuntoinen auttamismikä on noin kolmannes vangiksi jääneiden määrästä.

Kuolleista lähes halu herääkin, sen voi esimerkiksi edellä käsitellyn itsepetoksen 90 prosenttia menehtyi suomalaisten käsissä vuoden 1942 syyskuuhunavulla kohtalaisen mennessä. helposti sivuuttaa ilman, että tunne johtaa minkäänlaiseen 51 toimintaan myötätunnon auttamiseksi.

Empatiakyvyn mahJotain kuitenkin tapahtui kohteen vuoden 1942 aikana, sillä sotavankien dollistama myötätunto ei siis automaattisesti auttamiseen. kohtelu parani ja heidän kuolleisuutensa laski. Tässäjohda kirjassa selvitetään Se, miten empatiakyvyn aiheuttamiin tunteisiin reagoidaan, riippuu sekä mitä. Lisäksi kirja tarjoaa vastauksen siihen, miksi sotavankien joukkoyksilön persoonallisuudesta ettätuntuvat ympäristöstä. kuolleisuuden kaltaiset katastrofit toistuvan ihmiskunnan Yleensä ihmisten on kuitenkin ollut kannattavaa kokea empatiaa ja historiassa niin sitkeästi. myötätuntoa ensisijaisesti omia jälkeläisiään ja lähisukulaisiaan kohtaan, koska näin omienon geenien ja jatkuminen turvattu.

MIRKKA DANIELSBACKA Suomensäilyminen ja Pohjoismaiden historiastaonväitellyt Empatiakyvyn perusta aiheuttaa sen,yhteiskuntaettä myötätuntoa filosofian tohtori,evolutiivinen joka viimeistelee toista väitöskirjaansa koetaan helpoiten ja voimakkaimmin itseä lähellä olevia ja itsen kanssa politiikasta. mahdollisimman samankaltaisia ihmisiä kohtaan. Lisäksi empatiakyky näyttäisi aktivoituvan naisilla herkemmin kuin miehillä, mikä liittyy, kuten aggressio ja väkivaltainen käyttäytyminen, sukupuolieroihin tunteiden kokemisessa ja niihin reagoinnissa.52 Historia on osoittanut, että empatiarinkiä voi kuitenkin laajentaa ja juuri tässä empatiaringin ISBN 978-951-31-8549-7 laajennuksessa ympäristöllä92.73 on suuri merkitys.53 Olennaista on käsitys Kansi: Markko Taina | Kannen kuvat: SA-kuva

23