Ora, Janne: Kadotetun lumo (Tammi)

j a n ne

or a KadotetUN LUMO tammi

Ja n n e Or a

K ADOTETU N LU MO

k u s ta n n u s o s a k e y h t i รถ ta m m i helsinki

© Ja n n e O r a ja K u s ta n n u s o s a k e y h t i ö Ta m m i ISBN 978-951-31-7658-7 Pa i n e t t u E U : s s a

I

1 Ääni tulee hyvin kaukaa. Laulu, vaikerrus? Se nousee tajuntaani etäisenä, tavoittamattomana kuin hämärä ajatus. Lopulta herään ja tajuan: puhelin.

Soiminen lakkaa. Käännyn katsomaan vaimoani Venlaa, joka nukkuu häiriintymättä. Puhelin alkaa taas soida.

Nousen, menen olohuoneeseen ja vastaan.

Andrea. ”Hej, de-eja.”

Mikä tapa aloittaa puhelu, se nimenomainen puhelu.

Aavistelin aina, että se päivä tulee vielä.

Miksi nyt?

En vastannut ”hei, Andrea”. En vastannut mitään. Olimme hiljaa. Lopulta, hyvin pitkän hiljaisuuden jälkeen Andrea jatkoi.

Hän sanoi olevansa hermostunut ja kuitenkin samalla iloinen, että rohkeni soittaa. Andrean ääni oli tummempi kuin ennen. ”Mitä asiaa?” sain viimein kysyttyä.

Hän ei vastannut. Kun hän puuskahti, se herätti minussa vahvoja muistoja. ”Voit yhä kutsua minua Andreaksi”, hän äkkiä sanoi.

– 7 –

”Miksi soitit minulle, Andrea?”

Vaikutti siltä kuin olisin murtanut salaisen koodin. Hän kertoi tarvitsevansa apuani.

Millaista apua, halusin tietää. Andrea ei voinut kertoa.

Hänen piti saada tavata minut. Sanoin, että se ei ollut mahdollista. ”Olen pulassa, Kristian. Pahemmassa pinteessä kuin milloinkaan.” ”Mistä on kyse?” ”En voi kertoa. En puhelimessa. Meidän täytyy tavata.”

Oliko hän käyttänyt huumeita? Seonnut? Hän kuulosti hätääntyneeltä mutta selväjärkiseltä. Aloin tulla uteliaaksi. ”Tavata? En tiedä… Missä sinä oikein olet? Sinun pitää kertoa enemmän. Millaisissa vaikeuksissa? Rahahuolia?

Mistä on kyse?” ”Tulisin sinne Suomeen, jos voisin. Mutta sinun on tultava tänne… Anteeksi, tiedän, en voi vaatia tällaista. Mutta, voisitko sä tulla?”

Huokaisin. ”Nyt on lopetettava”, Andrea sanoi yllättäen. ”Soitan myöhemmin. Lähipäivinä.”

Andrea katkaisi puhelun. En ehtinyt sanoa sen enempää.

Seuraava aamu oli samanlainen kuin muutkin aamut. Paitsi kun Venla oli aamulla suihkussa, vilkaisin kännykkääni.

Lokitietojen mukaan vastasin puhelimeeni varttia yli aamuneljän. Se oli tosiaan totta. Andrea soitti, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Aamupäivällä nousi kiukku.

Päätin unohtaa soiton, kaiken siihen liittyvän.

– 8 –

2 Laiva eteni Viroon jäänmurtajan aukomaa reittiä pitkin.

Kristian Lehto istui ystäviensä kanssa aurinkokannella ja joi muiden tapaan taxfree-ostoksiaan. He puhuivat, mitä viina heidän mieliinsä pälkähdytti. Meri myllersi vihertävänä, jääkimpaleisena. He arvuuttelivat laivan potkurin kokoa.

Seuraavana aamuna Kristian erosi matkaseurueestaan vanhankaupungin laitamilla. He sopivat tapaavansa iltapäivällä. Muut maleksivat kaupunginmuuria seuraten kohti vanhankaupungin sisäosia.

Kristian avasi merenkulkumuseon raskaan oven. Hän oli helpottunut. Krapulaisten toilailu ei innostanut, eikä hänen olonsa ollut kaksinen.

Museo oli juuri auennut. Kristian oli ensimmäinen ja ainoa asiakas museon aulassa. Tuntui kuumeiselta.

Yksinäinen nainen istui merenkulkumuseon lipputiskin takana ja luki hiirenkorvaista pokkaria. Avara lipunmyyntitila muistutti etäisesti akvaariota, ja Kristian ajatteli, että nainen oli tuon akvaarion ainoa kala, sen yksinäinen trooppinen asukki.

Kristian noukki lompakon povitaskustaan. Nainen oli lyhyehkö ja laiha, mutta näytti vahvalta ja sitkeältä. Saparot,

– 9 –

nenäkoru, tyttömäisyys, ei hänen ihannetyyppiänsä, mutta jotakin herttaista ja tylyä naisessa oli. Yhtä aikaa.

Osaa keskittyä yksityiseen intohimoonsa, Kristian ajatteli. Se on arvostettava ominaisuus nykyajan ihmisessä.

Kristian tajusi, etteivät taxfree-myymälän kurkkupastillit kyenneet peittämään hänen suustaan höyryävää vanhan viinan lemua. Hän näytti varmaankin samalta kuin kuka tahansa satamasta vanhaankaupunkiin toikkaroiva suomalainen viinaturisti.

Lukulampun valossa naisen iho hehkui vaaleanruskeana, paahdetun kahvipavun värisenä. Miltä hän mahtaa tuoksua, Kristian huomasi ajattelevansa. Muuttanut Viroon muualta, hän arveli. Neuvostovallan aikakausi oli päättynyt viitisen vuotta aiemmin. Kaikki naisen olemuksessa väitti sitä vastaan, että hän oli täältä ja varttunut Neuvosto-Virossa. Kun nainen sanoi pääsylipun hinnan, hänen englannissaan kuuli laulavan korostuksen. Ruotsalainen.

Kristian sai lippunsa ja kääntyi jatkaakseen näyttelytiloihin. Hän ehti ottaa muutaman askelen, kun nainen puhutteli häntä. ”Niin?”

Nainen ei sanonut mitään vaan osoitti etusormellaan hänen silmälasiensa kehyksiä. ”Laseissasi on jotakin.”

No tietenkin, pala vessapaperia oli kietoutunut silmälasien nenätyynyn ympärille, kun Kristian oli kuivannut linssejä laivan hytissä. ”Kiitos.” ”Minullekin käy noin usein.”

Kristian mietti, mitä sanoa. ”Yleensä minun kengänpohjiini tarttuu…”, hän haki oikeaa englanninkielistä sanaa, ”…julkisissa vessoissa paperin-

– 10 –

paloja. Kuljen ympäriinsä ymmärtämättä miksi ihmiset naureskelevat minulle.”

Nainen naurahti. ”Varsinainen Mister Bean. Olet Suomesta?” ”Sieltä. Sinäkään et taida olla virolainen?” ”En! Opiskelen täällä.” ”Ruotsista? Tukholmasta jos arvaan oikein?” ”Molemmat oikein. Mistä arvasit?” ”Puheestasi. No, Tukholma oli pelkkä heitto… Et näytä ainakaan virolaiselta.” ”Okei.”

Nainen hymyili. Kristian epäröi, ei tiennyt miten jatkaa. Vitriinien pienoismallit ja laivojen tekniikka eivät enää kiinnostaneet häntä. Kristian halusi ehdottaa naiselle, että tämä laittaisi lapun luukulle; että he painelisivat jatkamaan tutustumista kahvikupillisen ääreen. Mutta ei sellaista voinut tehdä. Hän haki sanojaan, sillä nainen tuntui katsovan häntä kuin nähdäkseen mikä olisi hänen seuraava siirtonsa aivan kuin he olisivat olleet keskellä jotain peliä. ”Mitä luet?”

Hän yllätti itsensäkin kysymyksellään. Nainen näytti kirjan kantta: Hanif Kureishi, Förorternas Buddha. Kirjan nimi ei sanonut Kristianille mitään. ”Tuttu?” ”Eipä kyllä.” ”Lukemisen arvoinen. Hauska.”

Sitten nainen vilkutti sormillaan ja jatkoi lukemista. Kristian nyökkäsi, katui samassa virallista elettään, otti pari askelta kohti näyttelytiloja, pysähtyi ja kääntyi takaisin kohti lipunmyyntitiskiä. ”Tuota, tavallaan minäkin olen ruotsinkielinen. Siis kaksikielinen tarkoitan.”

– 11 –

På sätt o vis är jag också svenskspråkig. Tvåspråkig menar jag.

Nainen nosti katseen kirjasta. ”Tavallaan?” ”Isä on suomenkielinen, äiti ruotsinkielinen.” ”Ruotsalainen? Olet puoliksi ruotsalainen?” ”Ehen, vaan suomenruotsalainen. Olen tällainen salainen kaksoisagentti, jos ymmärrät.”

Kristian alkoi selittää. Hän kuvasi kotiseutunsa, rannikkokaupungin ja sen pienen kielivähemmistön. Hän alkoi selostaa ruotsinkielisyyden historiaa Suomessa, mainitsi jossakin välissä jopa äidinpuoleisen mummulansa Ahvenanmaalla. Nainen tuntui kiinnostuvan, pyysi häntä kertomaan lisää, mutta alkoikin kesken kaiken haukotella ja vilkuilla kelloaan.

Kristian ymmärsi. Hän oli alkanut luennoida. Hän tunsi miten se hienoinen jännite, joka vielä hetki sitten oli vallinnut heidän välillään, raukesi kuin jonkin sisäisen lain voimasta.

Näyttelytiloissa Kristian kirosi itseään ja kyvyttömyyttään rohkeisiin ja nopeisiin aloitteisiin. Hän yritti keskittyä selostuksiin menneiden aikojen merimiestavoista, Itämereen uponneista laivoista ja itäisen Viron kauppayhteyksistä Kaakkois-Suomen ja Etelä-Karjalan rannikolle. Interaktiivisista opastetauluista ja arvokkaista esineistä huolimatta historia tuntui täällä melkein yhtä tylsältä kuin yliopiston luentosalissa, Kristian tuli ajatelleeksi. Puuduttavaa eikä kovin hohdokasta.

Lopulta hän päätyi alkuperäiseen tyyliin sisustetun 1800-luvun purjelaivan kapteeninsalonkiin. Hän leikitteli eroottisilla fantasioilla, kuvitteli itsensä ja lipunmyyjän sa-

– 12 –

lonkiin. Millaista olisi viettää naisen kanssa kokonainen ilta museossa sulkemisajan päätyttyä?

Kristian hakeutui kohti aulaa. Nainen ei ollut enää kopissaan. Museossa ei ollut muita vierailijoita, vaikka kello läheni puoltapäivää. Hän etsi hetken naista katseellaan, tunsi pettymystä kun tätä ei näkynyt ja meni sitten vessaan. Hän virtsasi, pesi kätensä ja valeli kasvoihinsa kylmää vettä.

Takaisin aulaan. Tyhjää. Vielä viitisen minuuttia. Kun naista ei vieläkään näkynyt, hän harkitsi viestilapun kirjoittamista ja jättämistä avoimen myyntiluukun kautta naisen työpöydälle. Mitä kirjoittaa? Hän ei keksinyt. Hän seisoi vielä hetken lipunmyyntitiskin luona ja asteli viimein ulos.

Seuraavalla viikolla Kristian soitti kahdesti museoon ja onnistui toisella kerralla saamaan naisen puhelimeen. Naisen nimi oli Andrea Okafor.

Saman viikon lopulla Kristian matkusti tapaamaan häntä Tallinnaan.

Neljäntenä yhteisenä viikonloppuna Kristian kertoi fantasiastaan Andrealle. Kristian oli tullut museolle ja Andrean työvuoro oli juuri päättynyt. Oli lauantai-iltapäivä ja he menisivät pian ostoksille.

Andrea alkoi nauraa. ”Miksi ei?” Andrea sanoi viimein. ”Mitä?” ”Miksi emme tekisi sitä?” ”Salonkipanoako? Nyt?” Kristian katsoi ympärilleen. ”Sitä sitä! Nyt, ei ainakaan ensi vuonna.” Andrean nauru yltyi. Se sai Kristianin miellyttävällä tavalla levottomaksi.

Nauru oli vapautunutta, iloista ja silti siinä oli myös jotakin uhmakasta, tummaa, aggressiivistakin. Hän mietti, mil-

– 13 –

laista Andrean kiukku tai viha voisi olla ja milloin hän pääsisi todistamaan niitä.

Andrea varmisti, ettei ketään muita enää ollut museossa ja lukitsi oven. He menivät kapteeninsalonkiin. Kristiania hermostutti, jopa Andreaa hermostutti, eikä temppu vastannut ennakko-odotuksia. Kristian tunsi sohvasta nousevan ummehtuneen pölynlemun. Aivastutti.

Andrea pukeutui ja taas hän alkoi nauraa. ”Mitä nyt?” ”Nythän tästä vasta todella tuli varsinainen museo?” ”En ymmärrä.” ”Pitääkö se tavata? Mus-eum.” ”Aa, okei.” Kristianiakin nauratti. ”En heti muistanut, että hiiri tarkoittaa tuotakin, tussua. Olen aina vierastanut sitä sanaa.” ”Mitä sanaa sinä siitä sitten käytät?” ”Jaa, enpä tiedä. En kai siitä juuri puhu. En ruotsiksi ainakaan.” ”Miten niin et? Et muhinoi oman väkesi kanssa? Ruotsinkielisten. Etkö käy edes kaljoilla niiden kanssa?” ”Oman väkeni, hmm.”

Käyttikö hänen ”oma väkensä” sanaa mus vai jotakin muuta? Ketkä olivat hänen väkeään? ”Itse asiassa enpä juuri. Hyvä jos olen ollenkaan heidän kanssaan tekemisissä.” ”No, mitä sanaa käytätte siitä suomeksi sitten?” ”Äh, tää menee turhan noloksi.” ”Anna tulla vaan.”

Kristian jäi miettimään. Kaikki sitä merkitsevät sanat tuntuivat äkkiä hölmöiltä. ”Pillu. Sitä sanaa minä taidan käyttää useimmiten.” ”Kuulostaa hassulta.”

– 14 –

”Mus kuulostaa myös.” ”Kuulostaa sekin”, Andrea käkätti. ”Ei ainakaan kovin kiihottavalta.” ”Kaikkihan ne kuulostaa joko hölmöiltä tai rivoilta.”

Muistellessaan salonkisäheltämistä joitakin päiviä myöhemmin, Kristian tuli ajatelleeksi, että harkittu rikos osoittautui pölyttyneeksi rikokseksi. Hän jätti sen sanomatta Andrealle.

Kevään mittaan Kristian vietti useimmat viikonloput Andrean Tallinnan-asunnossa, joka sijaitsi leppoisan kävelymatkan päässä kaikesta heille olennaisesta: yliopistosta, satamasta, vanhastakaupungista ja sen keskiaikaisista pikkukujista sekä niistä muutamista ruokaravintoloista, yökerhoista ja rock-klubeista, joissa he toisinaan lauantaisin viettivät iltojaan.

Tallinnalaiset vaikuttivat innostuneilta, vapautuneilta, avoimilta ja kysyivät heiltä kaikkea mahdollista. Kristian ajatteli ilon ja myönteisyyden johtuvan maan uudesta itsenäisyydestä. Toisinaan hän tuli lisänneeksi mielessään: me kaksi näytämme hyviltä yhdessä, johtuu se siitäkin. Ajatus hiveli itsetuntoa, ja hän alkoi kehittää siitä jos jonkinlaisia pikku muunnelmia. Ne olivat hänen yksityisiä pikku loitsujaan, joita hän ei paljastunut Andrealle.

Ajatukselle oli toisaalta myös katetta. Rock-klubeilla heitä tuijotettiin häpeilemättä ja ihaillen, melkein nälkäisin katsein. Andrea oli ihonvärinsä takia erityisen eksoottinen Tallinnassa, Kristian päätteli. Ihmiset tulivat utelemaan heiltä kaikenlaista: mistä he olivat kotoisin, mikä oli tuonut heidät Tallinnaan, olivatko he opiskelijoita vai muusikoita vai kenties jonkin muun alan taiteilijoita. Jos Andrea ehätti kertoa kotimaansa ensin, kuten usein kävi, ei Kristian aina lisännyt

– 15 –

olevansa suomalainen: monet tallinnalaiset pitivät suomalaisia öykkäreinä, joita kutsuttiin poroiksi, pekoiksi ja hirviksi. Erään lauantai-illan nousuhumalassa he alkoivat esittää uteliaille kyselijöille teatteria, jossa Andrea oli laulajalauluntekijä ja Kristian tämän tuottaja.

Ja monesti heiltä kysyttiin myös – joskus ujosti, mutta toisinaan Kristianista tuntui myös, että heistä haluttiin jollakin tavoin hyötyä tai ehkä heitä haluttiin suorastaan huiputtaa – mitä he pitivät Tallinnasta ja Virosta. Halusivatko he, että heille esiteltäisiin kaupungin hienoimmat paikat ja kuumimmat nimet?

Andrea kävi kevään aikana tapaamassa Kristiania Helsingissä vain kerran, mutta se ei haitannut Kristiania. Hän matkusti mielellään itse, iloitsi lyhyestä laivamatkasta Tallinnaan, jännityksestä, kun seisoi laivan kannella ja odotti Tallinnan rakennusten piirtymistä näkyviin meren keskeltä.

Hän nautti siitä, että tiesi Andrean odottavan juuri häntä.

Andrea ja Tallinna. Uutta asennetta ja eloa sykkivä vanha ja iloinen Tallinna. Andrean Tallinna.

Kesästä tuli kostea ja kuuma. Andrealla oli tapana liikuskella asunnossaan pelkissä alusvaatteissa, usein jopa alastomana. Andrea asui talon ylimmässä kerroksessa, mutta monesti Kristianista tuntui, ettei asuinkerroksella ollut merkitystä: alasti liikuskelu oli täysin luonnollista Andrealle, ei ollut väliä näkikö joku.

Kristiankin kokeili miltä alastomuus tuntui, ja pian hänestäkin oli täysin luontevaa kulkea ja oleilla asunnossa niin. Tämän lähemmäs paratiisia ei voi päästä, Kristian tapasi vitsailla mielessään. Eikä se ollut pelkkä vitsi. ”Tiedätkö, mikä sinussa on parasta”, Andrea kysyi kerran Kristianilta.

– 16 –

Kristian tuskin kuuli Andrean sanoja. Hän makasi pää tyhjänä ajatuksista, voipuneena heidän äskeisestä tutkimusretkestään sängyllä – reitin hakemisesta yhdessä, sen löytämisestä ja huipulle kapuamisesta. ”Sinä näet minut sellaisena kuin olen.” ”Mitä tarkoitat?” ”Äh, unohdetaan se. Ei puhuta tätä puhki.” ”Itse aloitit. Sinutko yleensä ymmärretään jotenkin väärin?” ”Voiko toista edes ymmärtää?” ”Liittyykö se sinun…”, Kristian epäröi, ”…liittyykö se sinun ihonväriisi?” ”Sinun ihonväriisi”, Andrea naurahti. ”Ruotsissa et voisi sanoa noin.”

Kristianista tuntui, että Andrea liioitteli, mutta tämän rentous tarttui. ”Mutta me olemmekin nyt täällä. Muistathan: Eesti Vabariik”, Kristian matki virolaista puheenpainotusta. ”Sinä voit olla kaksoisagentti, jos haluat ja milloin haluat.

Voit kertoa tai olla kertomatta ruotsinkielisyydestä, mutta minä en tätä piilota.”

Andrea katseli käsivarttaan, hiveli sen ihoa hitain liikkein samalla kuin puhui. ”Haluaisitko sitten?” Kristian kysyi, mutta ei malttanut odottaa vastausta vaan jatkoi: ”Ei kai se Ruotsissa ole mikään ongelma? Ihonväri tarkoitan.” ”Eikö?” ”Onko se sitten?” ”Et sinä voi sitä ymmärtää.” ”Anna edes mahdollisuus.” ”Otetaan vain yksi esimerkki. Minä olen aina sen vanki miltä näytän: olen iloluontoinen ja spontaani afrikkalainen,

– 17 –

yllätyksellinen. Katsos sellaisiahan me kaikki neekerit ollaan.” ”Oho”, Kristian hymähti. ”Onneksi tosiaan ollaan Virossa.” ”Sitä paitsi tuo esimerkki oli sieltä myönteisemmästä päästä.” Andrea hiljeni hetkeksi. ”Ehkä olen erehtynyt sinustakin. Olet samanlainen kuin muut. Pidät mua vaan yhtenä nekruherkkuna.” ”En tietenkään!” ”Et tietenkään niin. Et tajua sitä itsekään. Pienet vivahteet sen paljastavat. Andrea on konstailematon ja suora. Andrea ei milloinkaan teeskentele. Sellaisiahan ne ovat. Noin sinäkin ajattelet. Loppujen lopuksi.”

Kristian hätkähti Andrean äkillistä hyökkäävyyttä. Hän tunsi tarvetta puolustautua: ”Konstailematon. Ei teeskentele. Hassua, että käytät juuri noita sanoja. Niin minä sinusta tosiaan ajattelen. Mutta miten se nyt kytkeytyisi ihonväriin?” ”Ehkä juuri ihonväri sen saakin aikaan. Meillähän ei ole muuta mahdollisuutta. Teeskentely on ylellisyyttä, johon meillä ei ole varaa niin kuin teillä, normi-ihmisillä. Ei teidän tarvitse piilottaa ihonväriänne. Valkoisuutenne sisällä te voitte olla millaisia haluatte. Mitä vain.” Andrea näkyi muistavan jotain uutta. ”Ajattele, Afrikassa naiset sivelee itseään jollakin voiteella, jotta ne saisi ihonsa vaaleammiksi.

Eikä kukaan tiedä, mitä se mönjä voi aiheuttaa. Syöpää jopa.”

Kristian ajatteli, miten vastakkaisia hän ja Andrea olivat. Jos Andrean ajateltiin olevan rehellinen ja suora ihonvärinsä vuoksi, niin hän taas tunsi itsensä usein teeskentelijäksi miettiessään, paljastaako kaksikielisyytensä vai ei.

Kaksikielinen, ihan niin kuin joku lisko.

Andrean sanat kuitenkin ilahduttivat Kristiania. Sinä

– 18 –

näet minut sellaisena kuin olen. Se oli melkein kuin jostakin iskelmästä, mutta hänestä se oli totta. Andrea ei milloinkaan esittänyt mitään. Andreasta ei myöskään voinut sanoa, että aitous olisi ollut hänelle rooli – sellaisiakin ihmisiä Kristian oli tavannut. Andrea oli aito, oma itsensä siinä määrin kuin ihmisen on sitä mahdollista olla. Sitäkö muut muka eivät nähneet? ”Eikö ole ihmeellistä, että kun me täällä paneskellaan ja rakastetaan toisiamme, niin tuolla ulkona ne sotii ja tappaa toisiaan?”

He makasivat kiinni toisissaan vuoteella. Kristian mietti, oliko Andrea nähnyt samat linnut kuin hän. Pääskysiä kaartelemassa korkealla, muutama hätäinen kyyhkynen alempana. Niin pääskyset kuin kyyhkyset olivat vilahtaneet näkökentässä muutaman kerran ja häipyneet jonnekin niin kuin ikkunan näkymään hitaasti liukuvat ja siitä pois lipuvat hahtuvapilvet olisivat vieneet ne mukanaan. Ikkuna oli kuin taulu, joka hitaasti muutti muotoaan. ”Miten niin, että tuolla ulkona ne sotii ja tappaa? Ja mistä sä tollasta tulit ajatelleeksi?” ”Ei mitään tietoa siitä kaikesta täällä. Luin jostakin, että kun ensimmäiset astronautit oli nähneet maapallon avaruudesta, ne oli tajunneet tän kaiken arvon syvemmin kuin milloinkaan.” ”Maapallon arvonko?” ”Niin kai. Kai ne sitä tarkoitti. Ja sitä, mitä kaikkea tämä pitää sisällään. Sinne avaruuteenhan näkee lähinnä valtavan pallon, jonka pinnalla on sinistä ja valkoista. Pallon, jonka ympärillä on pelkkää mustaa avaruutta. Se saa ajattelemaan.” ”Mitä sitten?”

– 19 –

”Että kumpi kuva tästä maapallosta on oikeampi. Todellisempi. Se sotien ja tappamisen ja verenpunan pallo vai se sinisen ja valkoisen kirjava avaruudessa matkaava pallo.” ”Mittakaavakysymys. Ja etäisyys.” ”Onko? Sitäkö vain?” ”Mitä sitten jos ei sitä?” ”Joskus musta tuntuu, että täällä pohjoisessa ollaan melkein kuin avaruudessa.” ”Etelässähän sä nyt olet. Tukholmasta käsin ainakin.” ”Tarkoitin Pohjois-Eurooppaa yleensä.”

Sunnuntaisin he tapasivat kävellä merenrantaan Tallinnassa.

Lehtomaiset puistot, katujen ja kattojen yllä väreilevä kuumuus, katukahvilat, vähäpukeiset naiset.

He menevät Kadriorgin puistoon. He kuljeksivat joutilaina, kunnes nälkä pysäyttää heidät korkean hevoskastanjan juureen avaamaan eväskorin.

He syövät, makoilevat tovin – päät humisevan, kuhisevan nurmen äärellä ja käsivarsien lämpö toistensa yllä – ja suuntaavat sitten kohti merta. Raukea iltapäivä, mietteliäät askeleet.

Hän katsoo Andreaa, joka on siirtynyt kyykkyasentoon tutkimaan jotakin kasvia. Sortsit ja toppi, jaloissa kävelysandaalit. Andrean kaunis, kiihottava, hyvältä tuoksuva ja tuntuva iho, joskus väriltään kuin tummaa oliivia, joskus kuin kastanjaa, valosta riippuen. Andrean kuuma iho.

Andrean lämpöä hehkuvat jalat, joilla hän tapasi kutitella ja sivellä Kristiania mitä ihmeellisimmillä tavoilla ja jotka hän tapasi kietoa Kristianin selän takana yhteen, jotta Kristian pääsisi häneen riettaalla ja kiihottavalla tavalla. Andrea himotti Kristiania niin paljon, että hän oli ehdottaa pikavauhtista paluukävelyä tämän asuntoon, mutta sen lisäksi

– 20 –

hän tunsi muutakin: kummallista, pyyteetöntä hellyyttä, halua olla Andrealle hyvä, ei vain nyt vaan aina. Tästä hetkestä eteenpäin aina. Hänestä alkoi tuntua, ettei hän enää halunnut ymmärtää Andreaa, kuten niin monesti kuluneiden kuukausien aikana. Hänen ei tarvinnut. Riitti, että Andrea oli olemassa, tässä.

Kristian tunsi itsensä täysin rauhalliseksi ja tasapainoiseksi. Hän toivoi hetken ja tunteensa kestävän pitkään.

Kohta ne molemmat voisivat olla poissa. Kohta Andrea voisi olla poissa. Sitä hän pelkäsi.

– 21 –

3 Andrean soitto palaili seuraavan päivän mittaan mieleeni tuon tuosta. Mistä oli kyse?

Vain yksi asia oli selvä: en voisi salata soittoa Venlalta.

Miksi salaisinkaan?

Soitto järkytti minua. En saanut kerrotuksi Venlalle heti aamulla. Hetki ja paikka tuntuivat vääriltä.

Iltapäivällä yritin useita kertoja saada yhteyttä numeroon, josta Andrea oli soittanut. Puhelu kytkeytyi automaattiseen tiedotteeseen, jonka mukaan numeroon ei voinut saada yhteyttä. Soitin Ruotsiin valtakunnalliseen numerotiedusteluun, mutta heillä ei ollut antaa mitään numeroa koskevia tietoja. Tallensin numeron puhelimeeni Andrean nimellä.

Pahemmassa kiipelissä kuin koskaan. ”Muistat varmaan Andrean, josta olen kertonut. Hän soitti mulle viime yönä.” ”Se Andrea? Andrea från Stockholm?” ”Se. Hän. Sama nainen.” ”Oho. Eikös se kadonnut jonnekin vuosikausia sitten?” ”Tavallaan.” ”Mutta nyt naisemme Tukholmassa on palannut.”

– 22 –

Venla vaikutti välinpitämättömältä, mutta vaistosin nokkeluudessa muutakin. Huolta, mustasukkaisuutta, kilpailuhengen heräämistä? Mahdotonta sanoa. Miltä minusta olisi tuntunut, jos joku Venlan entinen mies olisi yllättäen soittanut hänelle keskellä yötä? Eikä kuka tahansa mies. Ei se ainakaan olisi miellyttänyt. ”Se oli aika kummallinen puhelu.” ”Sehän olikin aika erikoinen pimu.” ”Pyysi multa apua. Sanoi olevansa pahassa pulassa.” ”Aha. No? Mitä aiot?”

Kerroin tuloksettomista soitoistani numeroon, josta Andrea oli soittanut. ”Missä pulassa se sitten oli?”

Miten paljon olinkaan kertonut Andreasta? Mielestäni kaikki olennaiset asiat. ”Ei kertonut sen tarkemmin.” ”Aika oudolta kuulostaa.” ”No, Andrea tuskin soittaisi tuollaista puhelua turhan takia. Eihän tämä ole ensimmäinen kerta, kun se soittaa yöllä…” ”Ai niin.”

Yritin muistaa, mitä kaikkea Andrea oli sanonut. Tunsin unohtaneeni jo monia yksityiskohtia, vaikka keskustelumme oli ollut lyhyt ja vaikka puhelusta ei ollut mennyt vuorokauttakaan. ”Se halusi mun lähtevän Ruotsiin.” ”Ruotsiin?” ”Niin ainakin oletan. ”Oletat.” ”Puhelu katkesi. Tai Andrea katkaisi. Sun täytyy tulla tänne. Niin se sanoi. Mistä muualtakaan se olisi soittanut kuin Ruotsista?”

– 23 –

✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ Yöllinen puhelinsoitto löytöretkelle ✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢vie ✢ ✢Kristianin ✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ menneisyyteensä. rakastetulleen, ✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢Mitä ✢ ✢ ✢tapahtui ✢ ✢ ✢ ✢ ✢hänen ✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢joka ✢ ✢ ✢eräänä ✢ ✢ ✢ ✢päivänä ✢ ✢ ✢ ✢vain ✢ ✢ ✢sulki ✢ ✢ ✢Kristianin ✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢elämästään? ✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ulos ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢rakastuu ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢pahkaa ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ Suomalainen Kristian ✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢päätä ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢eksoottiseen ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢Andreaan. ✢ ✢ ✢ ✢ ✢Arjen ✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢yrittää ✢ ✢ ✢sopeutua ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ koittaessa Kristian ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢Andrean ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ruotsalaiseen ✢✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ja ✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢ maailmaan toisaalta ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢tyylikkääseen ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢nigerialaissyntyiseen ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢isään, ✢ ✢ ✢jonka ✢ ✢ ✢taakkana ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ovat ✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢arvet. ✢✢✢✢✢ kidutuksen ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢Sitten ✢ ✢ ✢Andrea ✢ ✢ ✢ ✢joutuu ✢ ✢ ✢ ✢haaksirikkoon ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ja ✢ muuttuu ✢ ✢ ✢ ✢ ✢täysin ✢ ✢ ✢vieraaksi. ✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢Kristian ✢ ✢ ✢ ✢ymmärtänyt ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢alun ✢ ✢perinkään ✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢ Oliko Andreaa? ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢ ✢ ✢itseään, ✢ ✢ ✢ ✢jolla ✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢on ✢ ✢vaimo ✢ ✢ ✢ja ✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢tytär? ✢✢✢✢✢✢ Entä nykyisin tummaihoinen ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢Kadotetun ✢ ✢ ✢ ✢ ✢lumo ✢ ✢ ✢on ✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢kaipuusta ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ monitasoinen romaani ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ja✢etsimisestä, ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢juurista ✢ ✢ ✢ ✢ja✢juurettomuudesta, ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ menetetystä ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ rakkaudesta. yrityksistä ✢✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢Ihmisten ✢ ✢ ✢ ✢ ✢erilaisista ✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢löytää ✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ paikkansa maailmassa. ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢isbn ✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢ 978-951-31-7658-7 ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢www.tammi.fi ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢ ✢84.2 ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢ ✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢✢

*9789513176587*