Pascal Engman
KLAANI Suomentanut Helene Bützow
werner söderström osakeyhtiö helsinki
Tarkkaavainen lukija huomaa minun ottaneen eräitä vapauksia. Esimerkiksi Malmparkenia olen kuvannut sellaisena kuin se on nykyään, vaikka se ei ole aina näyttänyt samanlaiselta. Sekään ei pidä paikkaansa, että Saksan-lautat tulevat Stadsgårdkajeniin. Kaikki Klaanin henkilöhahmot ovat mielikuvituksen tuotetta. Tarina on puhdasta fiktiota, ja yhtäläisyydet todellisten ihmisten kanssa ovat sattumaa.
FSC Finnish C021394 New MIX Paper Landscape BlackOnWhite
Ensimmäinen painos Ruotsinkielinen alkuteos Klanen Copyright © Pascal Engman 2025 Published by agreement with Salomonsson Agency Suomenkielinen laitos © Helene Bützow ja WSOY 2027 Werner Söderström Osakeyhtiö Lönnrotinkatu 18 A, 00120 Helsinki ISBN 978-951-0-52553-1 Painettu EU:ssa Tuoteturvallisuuteen liittyvät tiedustelut: tuotevastuu@wsoy.fi
Perheelleni, Linnealle, Benjaminille ja Siennalle.
PROLO GI Danderydin sairaala, 1. syyskuuta 1997 Poika makaa Fatiman rinnalla. Fatima sivelee varovasti mustia hiuksia, sulkee silmänsa ja hengittää lapsen tuoksua. Vaikka poika on pieni ja hauras, hänen kehossaan on elämän mullistavaa voimaa. Poika painaa vain 3341 grammaa, mutta hän on painavin taakka Fatiman kaksikymmentävuotiaassa elämässä. »Josef», hän kuiskaa. »Äidin Josef.» Ulkopuolelta käytävästä kuuluu askelia. On kuulunut aina silloin tällöin, ja Fatima on toivonut joka kerta, että tulija olisi hän, Josefin isä. Mutta äänet ja askelet menevät ohi ja loittonevat. Kauemmaksi. Pois. Muihin huoneisiin, muiden luo, tapaamaan omaa perhettään. Fatima tietää, että mies on epäluotettava, ihminen jonka varaan ei pitäisi laskea mitään. Mutta ehkä hän voi muuttua pojan takia samalla tavalla kuin tämä uusi elämä on muuttanut Fatimaa. Fatima ei ole enää sama ihminen. Hän ei osaa sanoa, mikä on toisin, mutta jokin kuitenkin. »Kaikki kyllä järjestyy», Fatima kuiskaa. »Tapahtuipa mitä tahansa, sinulta ei puutu koskaan mitään. Pidän huolen siitä, että saat elää hyvää elämää.» Kyynelet nousevat silmiin, hän ummistaa ne, nuuhkii taas vauvan tuoksua. 7
Hetken kuluttua hän kääntyy varoen kyljelleen, nostaa pojan syliinsä ja lähtee huoneesta. Kirkas valo saa hänet räpyttelemään, ja hän varjostaa kädellä pojan silmiä vaikka tämä nukkuu. Hän menee seurusteluhuoneeseen. Kattoon kiinnitetty televisio välkähtelee äänettömästi. Jääkaapit hurisevat. Hän menee tiskipöydän luo ja antaa veden juosta niin kauan että se on jääkylmää, täyttää lasin ja istuutuu sohvalle. Kipu saa hänet irvistämään. Hän etsii mukavaa asentoa, mutta sellaista ei löydy. Josef kitisee. Fatima ottaa rinnan esiin ja alkaa imettää. Uppoutuu nykyhetkeen. Havahtuu huomatessaan ovella pariskunnan. He hymyilevät. Naisella on sylissään nyytti, pieni lapsi. Hän istahtaa Fatiman viereen, kumartuu eteenpäin ja katsoo Josefia. »Poikako?» »Niin.» »Onpa tosi suloinen. Mikä hänen nimensä on?» »Josef.» Vauva naisen sylissä on vaalea ja kalju. »Tässä on Antonia», nainen sanoo. »Hän ei ole edes itkenyt synnytyksen jälkeen. Olemmekohan saaneet maailman iloisimman lapsen?» sanoo tytön isä. Hän tulee lähemmäksi, ojentaa vaimolleen lasin tuoremehua ja vetää itselleen jakkaran sohvan eteen. »Onko poika ensimmäisesi?» hän kysyy. Fatima nyökkää. »Michaelalla ja minulla on kotona jo kaksi tyttöä», mies kertoo. »Minulle saattaa tulla kovat paikat neljän naisen keskellä.» Mies ja nainen katsovat toisiinsa. Hymyt ovat rakastavia, niissä on yhteinen menneisyys ja tulevaisuus. He ovat rakentaneet yhdessä kokonaisen maailman. He asuvat taatusti hienossa talossa jota ympäröi piha, mies hoitaa nurmikon, ja laskut maksetaan ajallaan. 8
Muutaman tunnin kuluttua he palaavat siihen maailmaan. Mitä Fatima tekee silloin? Ehkä mies on tullut siihen mennessä, hän ajattelee, ehkä me istumme samalla tavalla kuin nuo kaksi, hymyilemme toisillemme Josef keskellämme ja suunnittelemme tulevaisuutta. Fatima tuntee olevansa vahva huolimatta kokemastaan rasituksesta, kivusta joka säteilee selästä jalkoväliin ja väsymyksestä joka pitää häntä kuristusotteessaan. Hän on tulvillaan elinvoimaa. Samapa tuo, tuleeko mies, hän ajattelee. Hän selviytyy kyllä, vaikka ei tulisikaan. Josefin takia. Josefin kanssa. Hän rakentaa heille oman maailman ja on samalla muuri, joka suojelee sitä kaikelta ulkopuoliselta.
9
ENSIMMÄINEN OSA
2007 Kuolonuhrien määrä rikollisten aseellisissa välienselvittelyissä: 10
1 Elokuu Ali Mansour ei voi olla muistamatta Beirutin slummia. Ehkä naisten laittaman ruoan tuoksu saa hänet palaamaan sinne ajatuksissaan. Jos hän sulkee silmät ja hengittää tuoksuja, maailma vavahtaa. Hän voisi olla taas se poika, joka keräsi roskia kaduilta myydäkseen ne Beirutin eteläisten esikaupunkien romukauppiaille. Hän täyttää tänään neljäkymmentäseitsemän. Hän istuu huteralla valkoisella muovituolilla isolla nurmikentällä Sollentunan Malmvägenillä. Olen elänyt niin monta elämää, etten tiedä mikä niistä on minun, hän ajattelee. Hänen suureen sukuunsa kuuluu neljäkymmentäkolme ihmistä, tai ainakin sen verran heitä on tänään paikalla. Kaikki eivät asu Sollentunassa. Jotkut ovat matkustaneet tänne Malmöstä, Berliinistä, Essenistä, Göteborgista, Örebrosta ja Västeråsista. Kaikille on yhteistä, että heidän esi-isänsä olivat lähtöisin Mardinin maakunnasta, joka kuuluu nykyään Turkkiin – heidät karkotettiin sieltä ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja he päätyivät Libanoniin. Sikäläisen sisällissodan aikana useimmat heistä lähtivät Eurooppaan. Ali Mansour tuli Ruotsiin vuonna 1989 vaimonsa Azan kanssa. 15
Hän teki töitä tiskarina ja ovivahtina, Aza oli kotona ja hoiti talouden. Kun Alin nuorempi veli – Karim – asettui Ruotsiin, alkoi perheen nousu valta-asemaan. Veljeksillä on Libanonissa vielä kolme sisarta, mutta Ali kuulee heistä harvoin. Malmvägen on suvun kiinnekohta. Ali Mansour ei ole asunut siellä enää pariin vuoteen, mutta vuonna 1972 rakennetut kymmenen kerrostaloa ylläpitävät edelleen verenkiertoa suvun finansseissa. Karim asuu perheineen Malmvägenillä. Alueen asukkaat eivät saa unohtaa, kuka täällä määrää. Virallisesti Mansourin suku pyörittää vihanneskauppaa Årstan tukkuhallissa, ja Karimilla on autokorjaamo. Lailliset tulot ovat pennosia pimeisiin verrattuna. Sollentunan elinkeinonharjoittajilta peritään suojelurahaa, ravintolanomistajat maksavat siitä ettei heidän paikkaansa polteta. Suvun nuoremmat jäsenet myyvät alueella huumeita, etupäässä marihuanaa. Alin vanhin poika, yhdeksäntoistavuotias Muhammed, seisoo vähän kauempana juttelemassa serkkunsa Fadin kanssa. Kumpikaan pojista ei ole joutunut taistelemaan asemastaan samalla tavalla kuin Ali ja Karim. He ovat hoitaneet raskaan työn poikiensa puolesta, ja nämä keräävät nyt hedelmät. Mutta niinhän sen kuuluukin olla, Ali ajattelee. Jokaisella sukupolvella on oma taistelunsa. Vanhimmat poikamme, Muhammed ja Ali, tulevat hallitsemaan sitä minkä me rakensimme. »Muhammed, tulepa tänne.» Poika lähtee heti serkkunsa luota. Viime kuukausien aikana Muhammed on puhunut toiveestaan perustaa yökerho. Ali on kieltänyt. Hän muistaa, millaista oli olla töissä yökerhoissa. Viivat, kännit, huumeet, tappelut. Hän oli toivonut jättäneensä sen kaiken taakseen. Mutta hän on arvioinut asian uudelleen. Hän inhoaa edelleenkin yökerhoja ja 16
ravintoloita, mutta on vastahakoisesti ymmärtänyt, että sellaisen omistamisessa on omat huomattavat etunsa. Kapakat ovat ensinnäkin niitä harvoja paikkoja, joissa käytetään yhä käteistä. Lisäksi: paikat joissa myydään viinaa ja käytetään huumeita ovat ekosysteemi, jossa ihmisyyden pahimmat piirteet kukoistavat. Siellä paljastetaan ne puolet, jotka tavalliset ruotsalaiset haluavat salata. Ja se joka tuntee ihmisten heikkoudet, omistaa heidät. Mansourin suku omistaa kadut, mutta ei ole vielä Sollentunan todellinen vallankäyttäjä. Ali katsoo Muhammedin pureskeltuja kynsiä, mutta ei sano mitään, vaikka ne inhottavat häntä. Kynsien pureskeleminen on hermostumisen merkki, ja se taas kielii heikkoudesta. Muhammedista tulee jonakin päivänä suvun päämies, eikä hän voi purra kynsiään. »Saat sen yökerhosi», Ali sanoo ja hymyilee nähdessään, kuinka Muhammed yrittää hillitä innostustaan. »Mutta siihen liittyy sääntöjä, joita sinun on noudatettava.» Muhammed vetää tuolinsa lähemmäksi, kun isän sanat hukkuvat naurunremakkaan. »Klubi on väline. Se ei ole olemassa sinun vaan suvun takia. Se on työkalu.» Ali kertoo, miten yökerhoa hyödynnetään. Muhammed kuuntelee keskittyneesti. »En tuota sinulle pettymystä. Lupaan sen.» Ali taputtaa poikaa olkapäälle, päästää hänet menemään. Tyttö kirmailee nurmikolla vaaleanpunaisessa prinsessa mekossa. Ali ei voi olla nauramatta katsoessaan, kuinka tyttö painelee paljain jaloin ympäriinsä. Hän on luonnonvoima. Villieläin. Zara, hänen ainoa tyttärensä ja silmäteränsä. Hän on yhdeksänvuotias, oikeastaan tarpeeksi vanha auttamaan äitiään ja muita naisia ruoanlaitossa. Mutta Zara syntyi kymmenen vuotta veljensä jälkeen, ja häntä kohdellaan sen mukaisesti. 17
Ali hemmottelee hänet pilalle. »Zara», hän huutaa vilkuttaen. Tyttö tulee heti, heittäytyy hänen syliinsä. Jonakin päivänä hän kuuluu toiselle miehelle, mutta toistaiseksi, vielä vähän aikaa, hän on vain Alin. Josef Mehrabi heittää pallon. Se lentää kaaressa, mutta menee korin ohi ja putoaa lätäkköön joka on muodostunut halkeilleelle asfaltille. Josef kuivaa pallon T-paitaansa. Myöhäiskesän ilta on harvinaisen lämmin ja tuoksuu grillatulta lihalta. Aikaisemmin illalla hän seisoi parvekkeella ja katsoi, kuinka auto toisensa jälkeen ajoi paikalle. Ne olivat niin kaukana, ettei ihmisiä erottanut. Tulijat raahasivat nurmikolle grillejä, vilttejä, tuoleja ja pöytiä. Autot pysäköitiin vähän miten sattui. Silloin hän tajusi, ketkä siellä kokoontuivat. Mansourin suku. Sollentunassa kaikki tietävät, keitä he ovat. Josef kadehtii heitä, heidän lukumääräänsä, yhteenkuuluvuuttaan. Hänen rinnakkaisluokallaan on Mehmet-niminen poika, joka on Mansour. Yksikään opettaja ei uskalla sanoa hänelle mitään. Edellisenä talvena yläkoulussa aloitti uusi poika, joka teki sen virheen että alkoi riidellä Mehmetin kanssa, kun tämä oli heittänyt häntä lumipallolla päähän. Poika juoksi Mehmetin kiinni, paiskasi hänet maahan ja hieroi lunta naamaan niin että nenästä alkoi tulla verta. Kahden tunnin päästä poika oli päivystyksessä käsivarsi murtuneena. Mehmetin sukulaiset – Muhammed ja Fadi – olivat tulleet autolla koululle ja hakanneet pojan keskellä pihaa. Josef kadehtii sellaista turvaa. Yhteisöä. Voimaa. Hänellä ei ole muita kuin äiti. Josef rakastaa äitiään. Mutta vaikka äiti on nuorempi kuin muiden lasten vanhemmat, hän vaikuttaa aina väsyneeltä. 18
Äiti on pienikokoinen. Josef on melkein yhtä pitkä, vaikka täyttää parin viikon kuluttua vasta kymmenen. Josef on juuri tähtäämässä koriin, kun kentälle maleksii kaksi pikkupoikaa. Seitsemän- tai kahdeksanvuotiaita. Toisen nimi on Azim. Josef tietää, että molemmat ovat Mansoureja. Heistä paistaa jo tietty itsevarmuus, varmuus siitä että he saavat mitä haluavat. Josef antaa käsivarsiensa vaipua ja jää seisomaan painaen palloa mahaansa vasten. »Moi. Syötä», sanoo Azim. Josef tottelee. Pikkupojat alkavat pelata keskenään. Josef seisoo hetken paikallaan ja katsoo, otetaanko hänetkin mukaan, mutta siirtyy sitten nojaamaan aitaan. Kuluu kymmenen minuuttia. Kaksikymmentä. Hän alkaa pelätä, ettei saa palloa takaisin. Hän sai sen jo kesäkuussa, vaikka hänen syntymäpäivänsä on vasta syyskuun ensimmäisenä päivänä. Äiti oli tosi ylpeä hänestä, koska rehtori oli ilmoittanut, että hän saa hypätä yhden luokan yli. Josef menee nyt neljännen luokan sijasta vitoselle. Ja pallon ansiosta hänellä on jotakin tekemistä, kun äidillä on työvuoro kotipalvelussa. Josef on pitänyt pallosta hyvää huolta, kuivannut sen rätillä jokaisen käyttökerran jälkeen. Se näyttää edelleen uudelta, vaikka hän on pelannut joka päivä. Hän miettii, paljonko kello on, luultavasti hänen pitäisi jo olla kotona, mutta hän ei voi lähteä vielä. Ei ilman palloa. Nyrkkeilyseuran kellaritilasta ilmestyy pari tyyppiä. He lähtevät poispäin, ja isot kassit heidän selässään näyttävät mustilta kilviltä. Vähän ajan kuluttua ovesta tulee Luis Fonseca. Hän pyörittää kerhoa. Hän avaa pyörän lukon ja polkee koriskentän ohi. Josef haluaisi kovasti aloittaa nyrkkeilyn, mutta äiti ei anna lupaa. 19
Sinun täytyy oppia käyttämään päätäsi, sinun täytyy oppia lukemaan ja kirjoittamaan ruotsia kunnolla eikä tappelemaan. Sen taidon opit muutenkin, äiti sanoo, kun Josef yrittää ottaa asian puheeksi. »Terve Josef», Luis huutaa ja vilkuttaa. Josef vilkuttaa takaisin iloisena siitä, että hänet on huomattu. Luisillakaan ei ole isoa perhettä, vain kaksi tyttöä. Kukaan ei kuitenkaan uskalla haastaa riitaa hänen kanssaan, koska hän osaa tapella. Pikkupojat jatkavat peliään. Heittävät korin ohi. Pallo kastuu, mutta he eivät kuivaa sitä. Lopulta he alkavat käyttää sitä jalkapallona. Josefia vihlaisee joka kerta, kun hänen koripalloaan potkaistaan. Hän tietää, että se menee rikki, siihen tulee kupruja potkimisesta. Kolme poikaa tulee kävellen asemalta. He ovat vanhempia. Neljätoista, ehkä viisitoista. Heillä on lököttävät farkut ja päässä lippis väärinpäin. He menevät kentän toiselle puolelle. Yksi sytyttää tupakan, ja se pannaan kiertämään. Pojat eivät ole Malmvägeniltä, Josef ei tunne heistä ketään. Ovatkohan he Rotebrosta? Pallo kimpoaa yhden tulokkaan kohdalle, ja hän nostaa sen. Pompottaa maata vasten. Ottaa pari askelta. Syöttää kaverilleen. »Pallo tänne, kusiaivo», Azim sanoo. Syötön saanut poika katsoo Azimia silmiään räpytellen, kuin yrittäisi tajuta, mitä tämä sanoo. »Heitä pallo tänne, mutsinnussija.» Azim yrittää tempaista pallon itselleen, mutta teinipoika nostaa sen korkealle. Azim sylkäisee tyypin T-paitaan. Poika pudottaa pallon ja vetäisee Azimia korvalliselle. Lyönti on niin kova, että Azim horjahtaa ja putoaa takamukselleen. Josef pidättää hengitystä. »Odota vain, nussin sua kohta.» 20
Pikkupojat lähtevät, ja Josef tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Teinit ottavat pallon ja jatkavat peliä, polttavat tupakkaa ja nauravat. Josef nousee. Äiti sanoo, että ihminen saa sen mitä pyytää nätisti. Josef tietää, ettei se ole totta, ei ainakaan täällä Malmvägenillä. Mutta hän aikoo silti kokeilla. »Voisinko saada pallon, se on minun, ja pitää mennä kotiin.» Pojat eivät joko kuule tai ole kuulevinaan. Josef istahtaa taas aitaa vasten. Ensin hän sääli isoja poikia, jotka eivät tiedä mitä pian tapahtuu, mutta nyt hän ei enää välitä. Josef kuulee autonovien käyvän, ja paikalle ilmestyy viisi miestä. Hän tunnistaa Muhammedin ja Fadin, muita hän ei tunne nimeltä. Pikkupojat kävelevät miesten perässä. Mansourin miehet eivät haaskaa aikaa. Muhammed painelee kohti tyyppiä, joka löi pikkupoikaa. Poika yrittää perääntyä, mutta aita tulee vastaan. Muhammed lyö häntä naamaan. Poika huutaa, Muhammed menee lähemmäksi, jakelee iskuja. Poika kaatuu. Fadi ja muut sukulaiset hoitelevat kaksi muuta poikaa. He makaavat maassa suojaten päätään, kun potkuja satelee. Viimein Mansourin miehet väsyvät. »Häivytään», Muhammed sanoo. Hän kääntyy. Katsoo Josefiin. Aivan kuin huomaisi hänet vasta nyt. Josefia pelottaa. »Mitä toljotat?» Muhammed sanoo. »En mitään.» »Hyvä.» Muhammedin katse on nyt jotenkin huvittunut, hän hymyilee. »Jos joku kysyy, et ole nähnyt mitään.» Josef nyökkää. »En nähnyt mitään», hän mutisee. Muhammed laskee kätensä Azimin ympärille, ja sukulaiset lähtevät rauhallisesti paikalta. 21
Yksi pahoinpidellyistä pojista yrittää nousta, mutta lysähtää maahan. Josef hakee pallonsa katsomatta poikiin. Kumipinnassa on verta. Hän pyyhkii sen kämmeneensä, pompottaa palloa asfalttiin ja lähtee kotiin. Muhammed Mansour ottaa drinkin yökerho Oasenin baaritiskillä. Yökerho on Sollentunan ainoa ja siksi täynnä, vaikka kello on vasta vähän yli yhdeksän. Muhammed on vasta yhdeksäntoista, mutta on käynyt siellä melkein joka viikonloppu kuusitoistavuotiaasta asti. Omistaja ei uskalla olla päästämättä häntä sisään. Muhammedilla ja Fadilla, serkuksilla, on tänään yökerhossa kaksi myyjää, jotka seisovat eri puolilla tanssilattiaa palvelemassa niitä, jotka haluavat ostaa kokaiinia ja piriä. Eräs Södertäljen jengi tuo aineet Ruotsiin, Muhammed ostaa isohkoja eriä, ja hänen väkensä myy tavaran Sollentunassa. Muhammed katsoo pöytien yli. Pian hänellä on oma paikka. Hänellä on suuria suunnitelmia. Hän tietää lähistöllä ravintolakiinteistön, joka sopii tarkoitukseen aivan täydellisesti. Serkku Fadi on kierrellyt asiakkaiden joukossa katsastamassa naisia, ja nyt hän tulee takaisin. »Hei, katso tuonne», serkku sanoo ja osoittaa saliin. Muhammed ymmärtää hänen tarkoittavan kahta tyttöä, joiden seurassa istuu poika. »Ovat varmasti malleja tai jotain. Ja tuo tyyppi… se on homo. Siis kunnon homo. Niitä jotka leuhkivat homoudella.» Fadi vihaa homoja aivan samoin kuin hänen isänsä Karim. »Meidän yökerhoon ei päästetä hinttejä. Eikä mutakuonoja», Fadi sanoo nyökäten kohti kahta mustaa poikaa, jotka istuvat pöydässä kaljalla. 22
Vaalea parikymppinen tyttö vilkuttaa Muhammedille. He olivat edellisellä viikolla sängyssä, mutta Muhammed ei muista hänen nimeään. »Pyydän pokeja heittämään tuon ällöttävän homon ulos.» Muhammed tarttuu Fadia käsivarresta ja estää häntä lähtemästä. »Älä, anna sen olla.» »Minkä takia?» »Sen takia etten halua ongelmia.» »Ongelmia? Mitä ongelmia siitä nyt tulisi. Tiedät itsekin, että portsarit tekevät sen mitä käskemme.» »Unohda se.» Fadista on mukava tapella. Hän on harrastanut sitä pienestä pitäen. Yhdessä vaiheessa, varhaisessa teini-iässä, hän myi hasista ruotsalaisille nuorille Täbyssä ja Danderydissa. He menivät sinne tekemään kauppaa, mutta usein kävi niin, että he tulivat samalla ryöstäneeksi tyypin tai pari. Muhammed joutui jatkuvasti hillitsemään Fadia, jotta tämä ei olisi saanut heitä vaikeuksiin. Fadi on lojaali, tottelee aina Muhammedia. Niin on ollut heidän lapsuudestaan saakka. Muhammed tuntee kännykän värisevän taskussa. Soittaja on Tareq, Fadin nuorempi veli. »Nyt on paha paikka», sanoo Tareq. Muhammed peittää toisen korvansa kuullakseen paremmin. »Kaverini näki, että yksi niistä jätkistä jotka hakkasitte koriskentällä meni poliisiautoon. Kytät veivät sen mukanaan.» Muhammed katsoo rystysiään, ne ovat punaiset ja turvonneet tyypin naaman rusikoimisesta. »Kuka niistä se oli?» »Odota.» Tareq kuuluu puhuvan jonkun kanssa, ja M uhammed lähtee baaritiskiltä ulko-ovelle päin. Hän nyökkää portsa reille ja menee tupakoitsijoiden kansoittamalle ulkoterassille. 23
»Sillä oli valkoinen T-paita.» »Me hoidetaan asia.» Muhammed lopettaa puhelun. Käy hakemassa Fadin. Kun tyypit makasivat maassa, serkku vei heiltä lompakot. »Sinähän otit niiden kamat? Tarkoitan niitä tyyppejä koriskentällä.» »Joo. Kuinka niin?» »Tule.» He menevät vähän kauemmaksi. Muhammed kertoo, mitä kuuli Tareqilta. »Meidän on saatava selville sen pojan nimi.» He menevät Fadin autolle, joka on pysäköity poikki kadulle. Fadilla ei ole ajokorttia, mutta hän on ajellut kuusitoistavuotiaasta lähtien punaisella BMW:llä, jonka on saanut isältään. Hän avaa sivuoven, ottaa autosta kolme lompakkoa ja antaa ne Muhammedille. Kahdella pojalla on henkilökortti, mutta Muhammed on varma, että kummallakaan heistä ei ollut valkoista T-paitaa. Kolmannessa lompakossa ei ole henkilökorttia, mutta siellä on Brossa toimivan jalkapalloseuran jäsenkortti. Tyypin sukunimi on Ringdahl. Muhammed ottaa kännykkänsä, avaa Eniron ja saa osuman Brosta. Osoite näyttää olevan rivitaloalueella. Josef ja hänen äitinsä istuvat parvekkeella ja katsovat pihalle. Muista asunnoista kantautuu itämaista musiikkia ja puhetta monella eri kielellä. Joku pariskunta riitelee. Lähijuna pyyhältää ohi. He juovat mansikkamehua, jossa on kiliseviä jääpaloja. Josef katsoo äitiään ja ajattelee rakastavansa häntä. Samalla hänellä on huono omatunto siitä, että hän toivoo isompaa perhettä. Äiti on töissä kotipalvelussa. Hän menee pyörällä vanhojen ihmisten luo, käy heille kaupassa, auttaa suihkuun ja pitää seuraa. Josef on joskus mukana. Pitää tiukasti kiinni 24
tavaratelineestä, kun he sukkuloivat asunnolta toiselle. Josefin luokkalaiset kiusaavat häntä ja sanovat, että äiti pyyhkii vanhusten pyllyjä. Josef pitää vanhoista, ryppyisistä ihmisistä, jotka ovat hänelle aina kilttejä ja pyytävät kahvipöytään. Vähän aikaa sitten hän sai eräältä tädiltä videonauhurin ja kokonaisen kassillisen kasetteja. Josef on jo ehtinyt katsoa kaikki leffat. Paras oli Rasmus ja Kulkuri, mutta myös Veljeni Leijonamieli oli hyvä. Hän ei tiedä, miksi piti niin paljon Rasmuksesta ja Kulkurista, mutta ehkä se johtuu siitä, että Rasmus on yksin eikä hänelläkään ole isää. »Koriskentällä oli tänään tappelu», Josef sanoo. »Tappelitko sinäkin?» »En, ne oli muita. Mansoureja.» Josef kertoo, mitä kentällä oli tapahtunut, mutta jättää sanomatta, että häneltä vietiin pallo. Hän ei tiedä syytä siihen, mutta äiti tuntuu tulevan surulliseksi, jos joku on hänelle ilkeä. Eikä äiti kuitenkaan mahda sille mitään. Samalla tavalla kuin Josef ei mahda sille mitään, että on itse liian pieni, liian heikko. »Että kukaan ei pysty panemaan niille gangstereille rajoja. Ne eivät osaa hävetä mitään.» »Toivon vain…» Josef vaikenee, ottaa kulauksen mansikkamehua. »Mitä sinä toivot, Josef?» »En mitään.» Josef oli aikonut sanoa, että haluaisi jonkun turvakseen ulos. Niillä kahdella pikkupojallakin oli turva. Joku jonka saattoi pyytää tulemaan, joku jonka taakse saattoi piiloutua. Äiti ojentaa kätensä ja ottaa Josefia kädestä. Heillä on melkein yhtä isot kädet. »Olet rakas», äiti sanoo. Hän katsoo Josefin kättä, pudistaa päätään. »Sinulla on samanlaiset kädet kuin hänellä. Isälläsi.» »Miksi hän lähti?» 25
Alhaalta kuuluu naurua, jossakin haukkuu koira. »Hän ei voinut jakaa rakkauttani sinun kanssasi. Hän halusi tehdä muita asioita. Häntä ei ollut tarkoitettu vanhemmaksi.» Josef imee joka sanan itseensä. »Millaista se on?» »Vanhemmuusko?» »Niin.» Äiti hymyilee. Se on Josefista ihanaa. Mutta sitten äidin kasvot vakavoituvat. »En oikein tiedä, miten sen selittäisi.» Hän on hetken hiljaa. »Ajattelen usein, että kuolen ennen sinua. Ja se surettaa minua.» Josef on kummissaan. »Haluaisitko, että minä kuolen ennen kuin sinä?» Äiti pudistaa päätään. »Ei, en minä sitä tarkoittanut. Ajattelen… minusta on vaikea ajatella, että sinäkin kuolet joskus, enkä minä ole enää silloin täällä lohduttamassa sinua. Että kuolet yksin, ilman minua. Ilman äitiäsi.» He istuvat hiljaa. Josef alkaa viheltää Kulkurinlaulua. Hän on viheltänyt sitä jatkuvasti siitä lähtien, kun näki Rasmuksen ja Kulkurin. Pojat heittelevät pihalla sähikäisiä. »Haluaisin ruveta treenaamaan Luis Fonsecan luona», Josef sanoo. Äiti huokaa. »Minkä takia haluat oppia tappelemaan?» »Siksi että on pakko osata.» »Minäkään en osaa nyrkkeillä ja olen silti pärjännyt oikein hyvin.» Josef pyörittelee silmiään. »Olet tyttö. Ei tyttöjen tarvitse tapella.» 26
Huippusuosion saavuttanut sarjanavaus on moniääninen sukutarina, ajankohtainen trilleri ja katsaus jengiväkivallan nousuun 2000-luvun Ruotsissa. Syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1997
tukholmalaisessa sairaalassa syntyy kaksi lasta,
tyttö ja poika. Antonia kasvaa keskiluokkaisessa ydinperheessä ja unelmoi elämästä suuressa
maailmassa. Josef varttuu Malmvägenillä aivan
toisenlaisessa todellisuudessa: pahamaineinen
Mansourin perhe haalii valtaa ja houkuttelee nuoria jengielämään. Josefin ja Antonian elämät risteävät
vuosien varrella, mutta pystyvätkö he poikkeamaan reitiltä, joka tuntuu syntymässä sanellulta?
*9789510525531* www.wsoy.fi
84.2
ISBN 978-951-0-52553-1