Piha, Kirsi: Levoton lukija (WSOY)

werner söderström osakeyhtiö helsinki

FSC Finnish C021394 New MIX Paper Landscape BlackOnWhite

© Kirsi Piha ja WSOY 2023 ISBN 978-951-0-48696-2 Werner Söderström Osakeyhtiö Painettu EU:ssa

Sisällys Ilman lukemiani kirjoja olisin toinen ihminen 7 Kolmannen asteen yhteys 10 Luopumisesta 19 Vain yksi 27 Alku 30 Uudelleen? 35 Kuusi merkittävintä 37 Novelli 46 Sietämättömän selittämätön Virginia Woolf 50 Muutama ajatus Patti Smithistä 61 Äänikirja 65 Runous 68 Väärä Tove Jansson 72 Viesti menneisyydestä 85 Pihtaaja 86 Kielteisyyden piilopaikka 88 Suosittelu 99 Kirjan kautta 100 Äiti 103 Tytär 115 Salainen puutarha 129 Äh, taas tällainen 133 Kirjailijan kanssa 136 Epätodennäköinen sankari 144 Unohdettu 152 Hamstereitten sukua 155 Kaikkea hyvää mitä on liikkeellä 161 Yhteen ja yhdessä 165 Ääneen 170

Kirjahäpeä 172 Hullu, joka vierastaa omaa sieluaan 176 Muistilappu kirjassa 183 Pyhä vanhemmuus 184 Sana vai kuvat? 191 Voiko Woody Allenin elokuvia enää katsoa? 197 Ikä 202 Tavoite 211 Kieli 214 Lojaalisuutta kenelle? 221 Mitä ihminen voi oppia löytökoiralta? 230 Toinen 239 Uusi mahdollisuus? 246 Sota ja rauha 256 Mieli 257 Vahingossa tuttu 267 Kirjailijat pariskuntina 268 Kirjailijan kotona 274 Oma huone 280 Merkityksellinen kirjakerho 285 Samat kirjat 286 Nainen 288 Ihailen 296 Kahvilassa 298 Varma kaato 300 Mielikuvittelijat 302 Isää rakentamassa 309 Kirjoittamisesta 317 Miksi lukea? 332 Kolme seuraavaa 335 Kiitos 337 Kirjahakemisto Hyminähylly 338

Ilman lukemiani kirjoja olisin toinen ihminen

H

aen kirjoista ymmärrystä. Elämän, itseni, maailman, toisten, ihmissuhteiden, rakkauden, äitiyden. Haen ymmärrystä siitä, mitä oman ja muiden pään sisällä tapahtuu. Mistä elämässä oikein on kysymys?

Haen toki iloa ja viihtymistäkin.

Eräs minulle tärkeä ihminen vertasi kerran päätäni mehiläispesään. Aivoissani ajatukset sinkoilevat liiankin nopeasti moneen suuntaan. Olen tämän lisäksi erityisinnostuva; huomioni lentää helposti ympärillä olevaan kuin harakka kohti kiiltävää, mielikuvitus alkaa muodostaa ”mitä jos…” -ajatuksia, ja lopulta vietän ajastani ehkä melko vähän läsnä siinä paikassa, jossa satun fyysisesti olemaan.

Oma rytmi, temperamentti ja luonne heijastuvat myös tapaan lukea. Olen lukijanakin levoton. Siirryn mielellään tyylilajista toiseen ylenkatsomatta juuri mitään kirjallisuuden lajia, annan kirjojen johdattaa minua seuraaviin kirjoihin, nappaan lehdestä lukuvinkin ja ilahdun, kun joku hankkii minulle kirjan, jota en olisi itse osannut hankkia ja joka laajentaa ajatusmaailmaani.

Kasaan kirjoja lukulistalleni, mutta lista harvoin toteutuu ennakoituna. Uteliaisuutta on vaikea rajoittaa ja jotain tulee aina siihen väliin. Hankin kirjoja enemmän kuin olisi tarpeen 7

tai kuin koskaan ehdin lukea. Annan niitä myös lahjaksi, siivoan kirjahyllyä säännöllisesti, muutoin kirjat valtaisivat kotini.

En pidä siitä, että lukemisesta tulee urheilua tai kilpailu, jossa eniten lukeva voittaa. Isoisä, joka siunasi kirjahyllyäni lähes sadalla Maigret’lla, totesi aikoinaan, että on hyvä lukea kaikkea. Eräs hyvä ystäväni totesi joskus, että lukee vaikka puhelinluetteloa, jos muu lukeminen loppuu. Kuulun ennemmin tähän koulukuntaan kuin siihen, joka yrittää optimoida vain hyvää, suosittua, suositeltua, sivistynyttä tai pakollista luettavaa. Tässä elämässä ei joka tapauksessa ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi tai pitäisi. Ehkä on parempi rentoutua ja antaa mennä: jokin kirja sattuu eteen, toinen ei.

Mahdollisimman moneen voi silti tarttua. Ja haluan tarttua.

Lukeminen ja kirjat ovat elämän näkökulmasta itselleni välttämättömiä kolmesta syystä: 1.) Kirjallisuus antaa tietoa ja auttaa ymmärtämään. Fiktio mahdollistaa toisen ihmisen ymmärtämisen silloinkin, kun elävässä elämässä tunteita on vaikea sanoittaa tai toisen tunteita ja ajatuksia vaikea hyväksyä. Jos haluaa ratkaista elämän mysteerin, kirjallisuus on siihen loistava apuväline.

2.) Kirjallisuus kaikissa sen muodoissa ruokkii mieli­ kuvitusta, oli kyse sitten Saramagon ”mitä jos” -tyylisestä fiktiosta, scifistä, rakkausromaaneista, dekkareista, tietokirjoista tai klassikoista. Kirjat antavat sytykkeitä ajattelulle, kirjailijan kanssa tavallaan keskustelee. Mahdollisuus tällaiselle keskustelulle on mielettömän ylellinen! Fiktio mahdollistaa erilaisten elämien kuvittelun, ja toisaalta kokonaan kuvitteellisen maailman, jossa on hyvä joskus hengähtää.

8

3.) Lukeminen antaa luvan syvän läsnäolon kokemukselle.

Levottomalle mielelle lukeminen on mahdollisuus pysähtymiseen. Lukeminen kehittää kykyä keskittyä. Mitä levottomampi olen ja mitä mahdottomammalta keskittyminen lukemiseen tuntuu, sitä varmemmin on aika lukea. Kirjaa.

Ei somepostauksia, ei netistä uutisia tai edes lehteä, vaan tekstiä, joka sisältää kokonaisia lauseita ja pitkiä kappaleita ilman emojeita.

Luen siksi, että rakastan lukemista ja koen, että elämä on valtavan paljon rikkaampaa siksi, että kirjoja ja kirjailijoita on olemassa. Koen olevani etuoikeutettu. Minulla on mahdollisuus lukea ja mahdollisuus myös hankkia kirjoja ja olla omalta osaltani kirjailijoiden minimesenaatti.

Tämän kirjan idea on olla ”levoton”. Tämä ei ole järjestelmällinen kirjallisuuskatsaus, tämä ei sisällä sivistynyttä lukulistaa eikä tässä kirjoja pisteytetä, luokitella tai laiteta muullakaan tavalla tärkeysjärjestykseen. Ennemmin kyseessä on jonkinlainen omaelämäkerta tai yritelmä elämän ymmärtämiseen ja sanoittamiseen, jossa käyn kirjojen ja kirjailijoiden kautta ja avulla läpi myös itselleni tärkeitä ajankohtia, kohtaamisia, tapahtumia, ja elämään liittyviä muutoksia.

Haluan tässä kirjassa jakaa ajatuksia, joita minulla ei kenties olisi ilman kirjallisuutta.

Ilman lukemiani kirjoja olisin toinen ihminen.

Helsingissä maaliskuussa 2023

9

Kolmannen asteen yhteys

K

irja-excelin mukaan kirjahyllyssäni on 78 Hannu Mäkelän kirjoittamaa kirjaa (kyllä, mieheni on listannut kirjani Exceliin, mistä on kiistatta iloa, jos vaikkapa haluaa selvittää nopeasti, kuinka monta Hannu Mäkelän kirjaa hyllyssä on). Osa kirjoista on mökillä, osa lainattu, joitain on useampi kappale. Voi olla, että mäkelöitä on yhteensä jo lähemmäs 100 teosta.

Kaikki alkoi Herra Huusta, joka sai naapurin.

Kun täytin seitsemän vuotta, sain isältäni lahjaksi Hannu Mäkelän kirjoittaman vihreäkantisen Herra Huu saa naapu­ rin -kirjan. Vähänpä isä tiesi silloin, että tästä kirjasta alkaisi elämänmittainen suhde kirjailija Hannu Mäkelään. Kirjan ensimmäisellä lehdellä on isän käsialalla kirjoitettu omistuskirjoitus. Kirja olisi voinut jäädä yhdeksi lastenkirjaksi monista, monella muullakin ikäiselläni lienee Herra Huu -kokemuksia. Se jäi kuitenkin viimeiseksi syntymäpäivälahjaksi isältäni, joka kuoli vajaa puoli vuotta myöhemmin.

Siitä tuli siis se ”viimeinen syntymäpäivälahja, jonka sain isältäni”. Erityinen.

En ehtinyt luoda kovin vahvaa, monipuolista, saati aikuista suhdetta isääni, joten moni asia isästä jäi arvoitukseksi. En muista isän ääntä (johon äiti sanoi rakastuneensa), en 10

lempiväriä puhumattakaan tärkeämmistä: lempimusiikki, lempi­elokuvat ja lempikirjat. Isäni siniset silmät (Pantonen värikartalla sävy nro 2150) elävät tyttäressäni. Mutta mikä oli isän suhde lukemiseen, kirjoihin, kirjailijoihin? Mistä kirjoista isä piti? Johtolankoja on ollut vähän. Isän kuoltua, jos isällä oli kirjoja, ne jäivät tämän silloisen vaimon luo, paitsi perheraamattu, joka tuskin kuitenkaan oli isän jokapäiväistä lukemistoa.

En muista nähneeni isän lukevan koskaan mitään.

Lehteilin siis Herra Huuta uudelleen ja uudelleen yrittäen löytää vihjeitä. On tunnustettava, että vaikka pidin Huuta virkistävänä hahmona, joka ei lässytä lapsille, ei tämä kuitenkaan ollut lapsena lempikirjojani. Mutta oliko isä ehkä sittenkin jättänyt vihjeen kirjalla? Mitä jos isä piti Hannu Mäkelän kirjoista?

Päätin siis lukea kaikki hannumäkelät.

Kävi aika nopeasti ilmi, että niitä on paljon, ”isän lempi­ kirjailija” on varsin tuottelias. Sitä mukaa kun sain jonkin luettua, ilmestyi jo pari uutta. Onneksi pidin Mäkelän tekstistä. Herra Huutakin enemmän pidin kirjasta Hevonen joka hukkasi silmälasinsa. Lapsille kirjoitettu, tai sitten ei. Kirja on filosofinen kertomus Hevosen seikkailusta ja lopulta paluusta kotiin. Hevonen (kirjan tuttuuden vuoksi sitä kutsutaan meillä vain Hevoseksi ) on surullisuutta, apeutta ja yksinäisyyttä mutta myös iloa, leikkiä ja ystävyyttä. Jotain elämän sattumusten tilapäisyydestä, tunnetilojen heilahtelusta ja ehkä (itselleni varsin tarpeellista) kärsivällisyydestäkin sisältää esimerkiksi lause: ”Joskus vain on vähän ikävää, mietti hevonen.” Ikäväkin kuuluu elämään, sille ei aina voi mitään.

Ei ehkä tarvitsekaan voida.

Lopulta silmälasit (juonipaljastus!) löytyvät kotoa. Matka 11

on kuitenkin kaikessa näennäisessä turhuudessaan tärkeä: Hevonen löytää ystäviä ja virkistyy. Muutos tapahtuu itsessä, ei etsimällä sitä muualta. Jos minulta kysytään, Hevonen pärjää Paulo Coelholle tai Eckhart Tollelle mennen tullen. Jos herää aamulla ankeaan oloon: joskus vain on vähän ikävää.

Eteenpäin!

On mahdollista, että tulkitsen kirjaa yli sen mitä Hevonen (tai Mäkelä) varsinaisesti haluavat sanoa. Toisaalta eikö lukija aina lopulta tulkitse kirjaa kuten itse haluaa: yli, ali tai ohi?

Kun kirja on valmis ja lähtee maailmalle, eikö se silloin kuulu maailmalle, ei enää kirjailijalle?

Hevonen joka hukkasi silmälasinsa kelpaa edelleen osviitaksi elämässä ja olen ostanut sitä runsaasti lahjaksi. Viimeinen painos on Paasilinnan kustantama juhlapainos vuodelta 2013 eikä ylimääräisiä juurikaan tunnu liikkuvan divareissa.

Jos kuitenkin löydät hyllystäsi Hevonen joka hukkasi silmä­ lasinsa -kirjan omistuskirjoituksellani, voit olla varma, että olet tavalla tai toisella minulle erityinen ihminen.

Lastenkirjoista ylensin itseni Mäkelän runoteoksiin, romaaneihin ja elämäkertakirjoihin.

Mäkelä romaanit, joista vanhempia haalin divareista, ovat eläviä, hurjia, tunnekuohuisia, rajuja. Niistä ei puutu rakkautta, mutta ei ahdistustakaan. Mieleen on jäänyt esimerkiksi kohtaus, jossa mies on tullut juhlista (ennen sitä merkittävä määrä ihmissuhdedraamaa ja alkoholia) mökille, seisoo järvessä puoliksi vedessä ja huutaa tuskaansa. Elämä tuntuu sekavalta ja vaikealta, mies horjuu jo mielessään vaarallisesti elossa olemisen ja olemattomuuden rajalla.

Elämäkerrat ja todellisten ihmisten elämään perustuvat romaanit ovat Mäkelän tulkitsemana hämmästyttäviä, teräviä ja herkkiä. Aleksis Kiven kuolema kirjassa Kivi on yksinäinen, 12

kolkko ja pimeä. Käydessäni myöhemmin Kiven kotitalossa Nurmijärvellä pystyn elävästi näkemään tämän sängyllä kasvot kattoon päin. Mestari, kirja Eino Leinosta, sai Finlandiapalkinnonkin, mutta itse pidin sitäkin enemmän Nalle ja Moppe -kirjasta, jonka kautta tutustuin myös L. Onervaan.

Kirjailijaan, josta Mäkelä ei jonkin haastattelun mukaan alun perin oikein edes pitänyt.

Tutustuttuaan ehkä ensin Leinon kautta ja kiinnostuttuaan, Mäkelä lopulta päätyi tekemään ison kulttuuriteon. Se valtava työ, jonka Mäkelä teki L. Onervan julkaisemattomien runojen läpikäynnissä ja niiden saattamisessa julkaistaviksi, on paitsi kulttuurihistoriallisesti tärkeää myös inhimillisesti ottaen kaunista. Kirjailijoiden tuotokset eivät kuulu kustannus­yhtiön varastoon vaan luettaviksi. L. Onerva ei kirjoittanut turhaan.

Siinä missä ystäväni tunnustautuu onervikoksi, toisin sanoen ihmiseksi, joka on aina kokenut L. Onervaan vetoa, minulle Onerva oli tuttu ainoastaan Eino Leinon ystävättärenä ja kirjasta Eino Leinon kirjeitä L. Onervalle. Ilman Mäkelän kirjoja Nalle ja Moppe ja Uponnut pursi en olisi kiinnostunut sen enempää. Tarvitaan joku, joka arvostaa ja tuo menneen kirjailijan nykyaikaan, muistuttaa siitä, miksi tämä on tärkeä, antaa taas uuden elämän uuden sukupolven mielissä.

Nallen ja Mopen jälkeen tein pienen syrjähypyn Mäkelästä L. Onervaan ja suoraan tämän esikoisromaaniin Mirdja, vuodelta 1908. Kirja oli parempi kuin odotin, kertomus nuorena naisena olemisesta ja elämästä 1900-luvun alussa. Vaikka aikaa on kulunut yli sata vuotta, samaistuminenkaan ei ollut vaikeaa. Romaanissa L. Onervaan itseensä avautuu myös selkeä näkökulma: luova, lahjakas nainen, joka haluaa kaiken, ei halua tyytyä tavanomaiseen naisen rooliin, hapuilee, hakee, eikä oikeastaan löydä ehkä koskaan mielenrauhaa: 13

Nyt minulla on kaikki, mihin olen pyrkinyt: yksinäisyys ja vapaus ja väkevä, välkkyvä elämä ympärilläni. Mutta ei se ole­ kaan mitään. Sillä koko maailma heijastaa ainoastaan meitä itseämme. Se, mitä me elämän syklin sykkäilyksi luulemme, on vain meidän oman sydämemme levotonta lyöntiä. Ja niin kauan kuin minä olen minä, on maailma minun kaltaiseni.

– Niin se on.

Ymmärrän jo, miksi ystäväni on onervikko. Onko sellaisille kokoontumisia?

Tapa, jolla Mäkelä pääsee kirjoittaessaan toisen sieluun, on hämmästyttävä. Oli kyseessä tunnettu historiallinen henkilö tai tavallinen jätkä Jätkäsaaresta, mies tai nainen, Mäkelä tuntuu tulkitsevan herkällä kynällä ihmistä. Suhtaudun vähän epäillen yleensä varsinkin kirjailijoista kirjoitettuun biofiktioon, mutta Hannu Mäkelään luotan. Voi olla tietysti niinkin, että hän on kirjoittanut itselleni hämyisämmistä hahmoista, joten Mäkelän tulkinta ei riitele omani kanssa.

En kuitenkaan usko siihen selitykseen. Mäkelä on nero.

Otetaan esimerkiksi Uponnut pursi (2004). Kirja käsittelee L. Onervan aikaa suljettuna mielisairaalaan tämän omien ajatusten kautta kerrottuna. Kirja on siis fiktiota: kukaan, paitsi L. Onerva itse, ei todellisuudessa tiedä, mitä hänen päässään on liikkunut. Luulen, että Mäkelä on kuitenkin aika lähellä L. Onervan mieltä luettuaan laatikoittain tämän varsin tuotteliaan kirjailijan runoja ja kirjoituksia. Ajatuksia, jotka ensimmäisenä lukijana löysi pölyisistä pahvilaatikoista.

Oi, miten kauniisti taas kirjoitan. Ja taas joku tulee, valkea varjo ja kuiskaa minulle. Shh Shh Shh. Mutta eihän tämä häiritse, ihan kohta lopetan, tämä rivi vain, kuu tulee taas, 14

säde piirtää isoa lausetta lattiaan. Ja minä kirjoitan. Tämän yhden säkeen minä vielä kirjoitan.

Mäkelä itse on niin tuottelias, että huolimatta kirjahyllyni – mielestäni varsin komeasta – Mäkelä-kokoelmasta, useita kymmeniä kirjoja puuttuu. Hannumäkelöiden täydellisen kokoelman haaste vaikeutuu vielä koko ajan, sillä Mäkelä tuottaa edelleen useita kirjoja vuodessa. Kilpajuoksuni kirjailijan kanssa ei ihan heti lopu. Mieheni, joka haahuilee usein divareissa, muistaa tarkistaa joka käynnillä Mäkelät.

Sittemmin sain tutustua Hannu Mäkelään.

Haastattelin tätä useampaankin otteeseen, vaihdoimme ajatuksia ja lopulta jopa kirjeitä julkaistuksi kokoelmaksi asti (Pimeän yli). Rohkenen tänään jo kutsua Hannua ystäväkseni. Olen siitä ihmeissäni ja kiitollinen. Ihmis-Hannu ja kirjailija-Hannu ovat hyvin samanlaisia ja sittenkin vähän erilaisia. Kirjailija-Hannussa on aina ollut hienoa rehellisyys, aitous ja rohkeus. Elämä on sotkuista ja se näkyy. Kirjailija-Hannu tuntee voimakkaasti ja antaa sen näkyä niin suhtautumisessaan elämään, hahmoihin, joista ja joiden elämästä kirjoittaa kuin omaelämäkerrallisissa teoksissaan.

Ihmis-Hannu on kaikkea tätä ja sen lisäksi ystävällisimpiä ja sydämellisimpiä ihmisiä, joita tunnen. Ihmis-Hannu on valtavan nopea ja kuten Pimeän yli -kirjassa pohdin, meissä saattaa olla samanlaista kärsimättömyyttä ja vikkelyyttä.

Haluan löytää meissä samuutta.

Ymmärrän, ettei Hannu Mäkelä ole se ratkaisu, vastaus tai ihminen, joka täyttää isän aukon. Herra Huu -kirja kuitenkin avasi jonkinlaisen mahdollisuuden siihen, että tärkeä yhteys syntyi.

15

En voi myöskään olla varma, pitikö isä Hannu Mäkelästä tai oliko isä edes itse hankkinut tuota Herra Huu -kirjaa minulle. Jos ollaan rehellisiä, epäilen. Vaikka voisin, en kuitenkaan selvitä asiaa. Haluan pitää tiukasti kiinni itselleni tärkeästä tulkinnasta. Ei todellisuudella kirjan ilmestymisestä elämääni ole oikeastaan enää mitään merkitystä. Kirja voi sysätä johonkin, joko ajatuksissa tai teoissa. Tai olla sysäämättä. Yhteyden luomisessa on monta paikkaa, jossa se voi syntyä, ja toisaalta monta paikkaa, jossa sen voi ohittaa.

Hannun kirjasta Elävät ja kuolleet olen merkinnyt seuraavan kappaleen itselleni merkityksellisenä.

Ihmeitä tapahtuu, kun niitä ei odota. Sattumat ovat mahdol­ lisia. Sitähän on koko elämäkin. Menet ohi ihmisen, josta et koskaan tule tietämään, muutama sekunti ja olisit kohdannut hänet ja elämäsi olisi muuttunut. Tai sitten muutatkin viime hetkellä suunnitelmia, teet täyskäännöksen ja avaat oven, jonka takana joku toinen seisoo ja odottaa. Tai avaat yhdentekevältä tuntuvan kirjan ja ymmärrät jostain satunnaisesta sivulau­ seesta sellaista, mikä ei muuten olisi tullut mieleen. Ja joskus on vain odotettava ja tyydyttävä siihen mitä jo on.

16

Vapaasti hengittäviä esseitä elämästä, kirjoista, lukemisesta ja kirjoittamisesta.

Kirsi Piha hahmottaa lukemalla ympäröivää maailmaa, itseään ja toisia ihmisiä. Kirjoista hän etsii ymmärrystä sille, keitä me olemme, mikä meitä liikuttaa ja mistä elämässä on pohjimmiltaan kysymys.

Levoton lukija käsittelee kirjallisuuden innoittamana rohkeasti ja yllättävistä näkökulmista ihmissuhteita, elämää, sen vaiheita ja muutoksia: äitiyttä, ikääntymistä, kuolemaa ja rakkautta. Muutamat kirjailijat, kuten Virginia Woolf, Tove Jansson, Fernando Pessoa ja Hannu Mäkelä ovat lukijalleen erityisen rakkaita.

Paitsi kirjailijoiden tuotantoa, Kirsi Piha pohtii heidän elämäänsä ja tapaansa kirjoittaa.

www.wsoy.fi

84.2

ka nsi E m mi ky y t sön e n

ISBN 978-951-0-48696-2