Aro, Tuuve: Lihanleikkaaja (WSOY)

»Tätä herkkua et taatusti ole maistanut.»

TuUve

ARO LEIKKAAJA

LIHAN WSOY

TuUve

ARO LIHANleikkaaja NOVELLEJA

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

Tekijä kiittää: Taiteen edistämiskeskus, Alfred Kordelinin säätiö, WSOY:n kirjallisuussäätiö © Tuuve Aro ja WSOY 2017 ISBN 978-951-0-42197-0 Painettu EU:ssa

Sisällys Suojatie 7 Heräämö 13 Loppu 28 Haju 45 Ikävä 58 Ennen sadetta 68 Peilit 77 Ihmeolo 85 Lihanleikkaaja 95 Vieras 113 Elsa 124 Kahdet kasvot 137

Suojatie

Y

öllä oli alkanut tuulla, puista irtosivat ensimmäiset keltaiset lehdet. Kerrostalon nurkat suhisivat ja Mariannan huoneen ikkunat kolisivat, hän kuunteli ääniä ja melkein nukkui pommiin. Äidin oven takaa kuului vaimea kuorsaus. Marianna valmisti itselleen kurkkuvoileivän ja laittautui ­matkaan.

Puistossa vihreänkeltaiset saarnet näyttivät suurilta saunavihdoilta. Ne huojuivat ja havisivat joka puolella Mariannan ympärillä. Kun hän levitti kätensä, äkkinäiset puhurit saivat hupputakin pullistumaan ja lepattamaan purjeen tavoin. Takki oli turhan ohut mutta laguunin sininen. Mariannaa ei palellut, teki mieli pysähtyä kahlailemaan rapisevissa lehdissä.

Mutta kiire kiire, Rundgren sulkisi ovet ennen päivän­avausta. Rundgren, »pyydän tarkkaavaisuuttanne kuuman kysymyksen äärellä», Marianna irvisti harppoessaan halki Kurkipuiston. Oliko täällä oikeasti asunut kurkia. Miltä niiden parvet olivat näyttäneet seisoessaan vanhalla suoniityllä jonka paikalla nyt kohosi K-Market? Häntä kiinnostivat linnut, mistä ne tulivat ja minne menivät. Eräs kyyhkynen oli laskeutunut 7

hänen huoneensa ikkunalle ja kujerrellut kaikenlaista.

Hän oli tarjonnut unikonsiemeniä, se oli astahtanut sisään ja katsonut häntä sivusilmin. Marianna ryhtyisi joko historioitsijaksi tai lintutieteilijäksi. Hän hidasti vauhtiaan ja seisahtui, kaivoi repusta lehtiön ja lyijykynän. Hän mittaili patsasta katseellaan ja teki muutaman varovaisen vedon. Oikeasta siivestä tuli isompi kuin vasemmasta. Hän vaipui ajatuksiinsa piirtäessään.

Oli mentävä, hän pakkasi lehtiön ja lauleskeli mennessään, tömisteli pitkin polkua joka taipui ylämäeksi ennen isoa tietä.

Tylsänpuoleinen pora kaihersi takaraivoa. Kieli takertui kitalakeen, Timo siristi silmiään ja kumartui kaivamaan aspiriinia hanskalokerosta. Rotan maku.

Tuuli työnnälsi välillä oikealta niin että rattia oli puristettava tosissaan. Lokero pursui paperi­tavaraa ja muuta sälää joka tippuili jalkatilaan, aspiriini oli ujunut perälle.

Sormet tavoittivat lääkelevyn, hän napsautti kaksi tablettia kämmenelleen mutta ajatus niiden nielemisestä vedettä oli tukala. Miten turhat juhlat, laimea lohdutusyritys sadalle kenkää saaneelle, jotkut itkivät, ahdistunutta seisoskelua, ja Timo vain pohti Tuulaa ja eroa. Viini loppui ja booli oli niin löröä että piti kauhoa kaksin käsin jotta pääsi edes vähän itsestä ulos.

Tuula Tuula Tuula, tämän sanat viimeisillä kerroilla kun kamoja jo jaettiin.

Olisiko takapenkillä vissyä. Vajaita pulloja kertyili autoon väljähtymään, nyt olisi lämmin litkukin poikaa.

8

Timo ajoi levennyksellä sivuun ja kurottui penkomaan tuulitakkien, muovikassien ja muun kaman läjiä, löysi lähes tyhjän litran pullon. Hän hengitti raskaasti. Hän kiersi korkin auki hampaillaan.

Heti kun Timo painoi kaasua, jänis tuuskahti pusikosta, äkkijarrutus sai renkaat sutimaan. Rinta painui turvavyötä vasten ja iso rusakko jähmettyi paikoilleen parin metrin päähän, tuijotti häntä vaalea kuono väristen. Timo pyyhkäisi otsaa. Eläin kohautti olkiaan, loikiskeli tien poikki ja puiden lomaan.

Rekka töötötti Timolle ohittaessaan: pitkä vihainen volina jonka sävelkorkeus muuttui vauhdissa, musta ja raskas pimeyden vaunu, kiiltävistä putkista punkeva savu vielä mustempaa.

Marianna seisahtui hengästyneenä ylämäen jälkeen. Tie oli vapaa ja hän aikoi jo lähteä ylittämään, mutta seisahtui huomatessaan maassa erityisen suuren ja kauniin vaahteranlehden. Vihreää, punaista ja keltaista vesivärimäisinä muodostelmina. Hän poimi sen ja kiinnitti napinläpeen.

Autoja taas yksi toisensa perään, Marianna pyyhkäisi vuotavaa nenää kämmenselällä, hän myöhästyisi varmasti. Kadun toisella puolella odotti suojatielle pääsyä ylemmän luokan poikia, ja Mariannan oli äkkiä katsottava alas. Ne heiluivat ja hälisivät jotain, muilla oli kännykät esillä mutta ei Akselilla. Marianna kyykistyi muka solmimaan kengännauhoja ja vilkaisi varovasti otsatukan alta. Aksel oli pitkä muttei liian pitkä, hänellä oli vihertävät silmät, vähän vinot hampaat ja 9

juuri siksi niin mahtava hymy. Marianna kohottautui seisomaan, polvet naksahtivat.

Yksikään auto ei antanut tietä. Marianna puristi lepattavaa takkia tiukemmin ylleen, pojat jatkoivat toistensa tuuppimista, yksi pompotteli puolityhjää jalka­palloa. Aksel vain seisoi tyynenä ja erilaisena kuin muut. Marianna kohotti hitaasti kättään tervehdykseen mutta kun poika ei reagoinut, muutti eleen tukan sukimiseksi. Hän irrotti vaivihkaa vanhan perhos­pinnin ja työnsi sen taskuun.

Hän pyöritteli pinniä sormissaan ja muisti keneltä oli saanut sen. Hilkka-tädillä oli kampurajalka ja aina pieniä lahjoja, hän haisi mädiltä omenoilta mutta piti Mariannasta ehkä enemmän kuin äiti. Hän hätkähti ajatusta ja asetteli pinnin takaisin tukkaan.

Raolleen rullatusta ikkunasta tuuli puhalsi kasvoihin. Timo jatkoi ajoa vaikkei ollut enää varma miksi tai mihin, hän sulki sekunniksi silmänsä ja hengitti, katsoi taas tietä ja keskittyi, häntä oli alkanut armottomasti nukuttaa. Milloin hän tuli kotiin, kahdelta, kolmelta yöllä? Tuulan laatikoita vielä siellä täällä kuin rakennuspalikoita menneisyydestä. Hänen omat sekalaiset kamansa näyttivät sieluttomilta, paikkaan kuulumattomilta. Hän oli salaa pitänyt jopa Tuulan ikälopusta piirongista vaikka oli aina valittanut jäykästä lukosta.

Ajatus tuntui kirkkaalta kuin muutama tippa haa­ leaa vissyä olisi piirtänyt sen tajuntaan, hän ei halunnut erota. Ei vaikka oli sanonut, ladellut paljon muu10

takin eteisessä kuin mikäkin saarnamies. Muisto puski pisaroita ohimoille. Hän ikävöi Tuulaa melkein aina kun ei ollut hänen kanssaan ja joskus silloinkin kun oli.

Ei hän muiden seurassa tuntenut olevansa… suojassa.

Hän oli varuillaan ja hymyili varmuuden vuoksi vähän kaikille. Miksi hän hymyili Tepolle, joka oli käärmeensikiö? Timo maisteli sanaa kielellään. »­Teppo kuulehan, sinä olet käärmeensikiö.»

Hän vilkaisi itseään peruutuspeilistä, nyhtäisi solmion kaulastaan ja työnsi sen ulos ikkunanraosta. Ohi vilistävät saarnet loistivat kirvelevän kirkkaina, tuolla huojui rivi pylväshaapoja ja niiden lomassa iso kurkipatsas. Siipiään levittelevän linnun pronssinen pinta välkehti auringossa, näky sai Timon nyyhkäisemään.

Hän sulki ikkunan ja läpsäisi itseään poskelle.

Letkaan tuli viimeinkin tauko, Marianna katsoi rauhallisesti vasempaan ja oikeaan. Hän astahti pitkälle tutulle suojatielle ja tunsi punan leviävän korviin, miksi aina korviin? Se näytti idioottimaiselta.

Pojat lähestyivät meluisana rykelmänä. Aksel ei tosin melunnut vaan käveli notkein harppauksin valkoiselta viivalta toiselle. Mariannakin väisti viivojen välit niin sirosti kuin kykeni, ballerinan tapaan. He lähestyivät tien puoliväliä, Marianna ja Aksel silmäsivät toisiaan.

Marianna ajatteli ikkunalla läpytellyttä kyyhkystä.

Voiko sitä olla hätääntynyt ja iloinen yhtä aikaa?

Autoradiossa alkoi haikea blues, Timo tunsi bändin basistin, tuuheakulmainen kaveri. Sille hän voisikin soittaa ja tavata pitkästä aikaa, kertoa ehkä Tuulasta.

11

Basisti ymmärtäisi, sillä ei ollut ollut onnea naisten kanssa.

Tie. Puut. Hiljainen melodia. Timokin oli joskus rämpytellyt, ei tosissaan mutta omaksi iloksi, skitan voisi hakea kellarista. Tuulalle voisi lähettää viestin, sellaisen hyvin ajatellun. Hän kääntyisi takaisin seuraavassa liittymässä, hän löytäisi muuta työtä, mitä tahansa. Jotakin vilahti taivaalla. Timo kumartui kiinni tuulilasiin ja näki korkealla liihottavan kurkiauran. Se eteni hitaasti ja ihmeen symmetrisesti yli taivaan­kannen.

Kun hän avasi silmänsä, edessä oli suojatie ja suoja­ tiellä ihmisiä, lapsia, vaalea tyttö kirkkaansinisessä takissa ja poikia, jokin lennähti ilmaan, jalkapallo, ­aurinko räsähti konepeltiin ja teki koko maisemasta keltaisen.

Aksel oli juuri harpannut Mariannan viereen sanoakseen jotain, ilo tuntui Mariannan pikku­ varpaissa asti. Pojan käsi oli ojentunut osoittamaan taivaalle, Marianna katsoi ja näki saman lintuauran.

Hetken verran kurjet pysyivät tiukasti muodossaan kuin yhteisen mielen liikuttamana, sitten aura jo hajosi ja muutti suuntaa.

12

Heräämö

S

ini oli pakannut silkkiset väljäresoriset pyjamahousut, kaksi kirjaa (toinen renessanssi­taiteen naiskuvista ja toinen medikalisaation lieve­ ilmiöistä), pörröiset aamutossut ja pesuvälineet joiden sekaan hän työnsi päivittäiset vitamiinit. Vaikka leikkaus hieman jännitti, ajatus piipahduksesta hyvämaineisessa sairaalassa ja sitä seuraavasta sairauslomasta oli vapauttava: työntäyteinen kevät pukkasi stressiä.

Pienten hyvänlaatuisten kasvainten kimppu oli tehnyt kuukautisista koettelemuksen. Sini tapasi vitsailla »Normandian maihinnoususta» tai »Danten helvetistä» aina kun se aika koitti. Melkein kolmekymmentä vuotta verisiä lakanoita (maxi-siteetkään eivät auttaneet), vihlovia vatsakramppeja ja mielialoja jotka saivat jopa lehmänhermoisen Jarnon hiiltymään. Ja minkä vuoksi? Hän ei ollut koskaan, ei koskaan halunnut lapsia, ei, vaikka loputtoman hyvää tarkoittavat ystävät – ja ilmeisen pahansuovat tuttavat ja kollegat – asiaa vatvoivat, kiikuttivat pilttejään juhliin jotka sitä myöten lässähtivät, analysoivat koliikkikakkaa niin kuin se herranjumala kenellekään kuuluisi, tuhosivat 13

ajatuksenlennon ja spontaanin ilon. Voi luoja miten Siniä oksetti tohtoriksi väitelleiden naisystävien valahtaminen sameakatseisiksi maitokoneiksi ja akkain­ lehtien mokellukset »elämän suurimmasta ihmeestä».

Ja, niin, lapsenlapsia vaille jäänyt äitirukka joka jaksoi tihrustaa marttyyrinkyyneliään.

Jarnon jättäminen oli ollut oikea ratkaisu. Suhteesta oli jo pitkään puuttunut säpinä, kaipauksensekainen jännite jota hän tarvitsi miessuhteisiinsa. Vieraita lapsia Jarno oli alkanut silmäillä turhan merkitsevästi, heitellä kömpelöitä vihjailuja jotka Sini katkaisi alkuunsa. Hän tarkasteli näppärää kaupunkikotiaan ja lisätilaa, jonka Jarnon kamojen häipyminen tarjosi.

Sinin värioppien mukaisesti sommittelemaan olohuoneeseen mies oli tietysti raahannut munankeltaisen »lempituolinsa»: tervemenoa! Ei enää ikinä mäki­ viikon maailmancupia, Sini tuumi asetellessaan liljoja maljakkoon. Koti oli jälleen kokonaan Sinin, ja hän oli vapaa.

Iltakymmenen jälkeen ei saisi syödä tai juoda mitään. Petiin kannatti mennä varhain, sillä osasto odotteli jo seitsemäksi. Hän varmisti että jääkaapissa oli lempiherkkuja toipilaspäiviksi ja pohti, soittaisiko vielä Marjukalle joka ensin oli luvannut hakea sairaalasta mutta sitten pahoitellen perunut (Lenni-Kalleen iski vesirokko). Äh, ei hän ketään tarvitsisi noin lyhyeen matkaan, taksi ja kipulääkkeet riittäisivät.

Sini jätti ikkunan raolleen jotta ilma pysyisi raikkaana, pöyhi puhtaat tyynyt sopiviksi ja kävi maate.

14

Rantasten huusholli tunnettiin pihanaapurien kesken »hullunmyllynä». Mutta tämä lausuttiin hyvänsuovasti naureskellen: kaikki pitivät Rantasista vaikka melutaso olikin usein kova. Kolmivuotiaat kaksospojat Pietu ja Petja muistuttivat kahta minikokoista höyryjyrää joista löytyi lisävarusteena palosireeni. Reetta jaksoi seurata heidän kohellustaan loputtomiin ja tyrskähdellä vähän väliä nauruun, niin ihmeellisen iloisia ja kekseliäitä pojat olivat. He eivät tunteneet käsitettä »pysähtyä».

Niinpä Reetallakaan ei ollut viime vuosina ollut aikaa miettiä masennustaan, joka muinoin oli lamaannuttanut hänet tyystin.

Nykyisessä tilassaan hän oli täynnä toivoa. Joskus hän tunsi niin pakahduttavaa rakkautta perhettään kohtaan että tirautti kyyneleen tai kaksi. Silloin Pietu tai Petja riensi pyyhkimään hänen silmänsä ja painamaan posken kasvavaa mahaa vasten. »Osaako se aakkoset?» kysyi Pietu, joka tavasi parhaillaan Suurta Traktorikirjaa. »En usko että ihan heti», Reetta vastasi ja haukkasi Geisha-patukkaa. »Mutta veikkaan että ääntä siitä lähtee ihan niin kuin teistä.» »Ai vaikka se on tyttö.» Petja nosti katseensa Legoista. »Takuulla. Ja te kaksi saatte sitten luvan auttaa hoitamisessa, viedään vauvaa puistoon ja annetaan sille kylpyjä.» »Yäk, se varmaan kakkaa veteen.» »Ei tytöt kakkaa», huomautti Petja.

15

Lattia ja pöydät ja kaikki muutkin tasot olivat tulvillaan leluja ja kuvakirjoja ja suttuisia piirustusvälineitä, mutta Reetta ei jaksanut tänään siivota. Sen sijaan hän avasi toisen Geishan.

Oven kolahdus, Antti astui sisään. Sillä oli siniset työhaalarit päällä, ja mieto hien ja sahanpurun löyhähdys saavutti Reetan nenän. Hän piti siitä miltä Antti näytti ja tuoksui: joskus hänen teki mieli pyytää miestä pitämään releet makuuhuoneeseen asti, vyöllä heiluvat kaiken maailman mittatikut ja painavat vasarat eivät haitanneet häntä yhtään, e-hei! »Mitäs kotijoukot.» Antti rojautti kalupakkinsa lattialle. Pojat pinkaisivat sen lahkeisiin ja huudattivat sireeneitään. »Kaikki ok?» Antti katsoi Reettaa varovaisen kysyvästi, sillä juuri nyt ei voinut tietää milloin pitäisi panna hippulat vinkumaan. Puhelimet pidettiin auki ja tutut sairaalakamppeet odottivat eteisessä. Reetan vanhemmat ottaisivat pojat yöksi. »Uunissa on ruoka valmiina», Reetta sanoi ja nappasi Pietun tönäisemän lautasen ennen kuin se putosi sohvapöydältä. »Ja meillä on ollut huippu päivä. Opittiin mikä on trumpetin ja pasuunan ero, ja miksei meille hankita kumpaakaan.» Hän hymyili Antille vain heille kahdelle varattua hymyä, ja tunsi taas silmien kostuvan ihan muuten vain.

Odotus oli ollut tunteenomaisempi kuin poikien kanssa. Toki ne olivat muuttaneet hänet ähkiväksi ryhä­valaaksi ja hajottaneet selän pysyvästi, mutta hän oli pysynyt reippaana ja synnytys sujunut sutjakasti.

16

Plops, ja plops. Nyt maha oli sopivan pyöreä ja suorastaan nätti. Mutta tytön hillitty potkiskelu aiheutti Reetassa valtavia sisäisiä mullistuksia.

Edellinen yritys oli mennyt pieleen. Reilun neljän kuukauden jälkeen sydänäänet olivat lakanneet ja Reetan oli ollut pakko synnyttää kuollut lapsi. Tyttö.

Antti puhui »sikiöstä». Reetta oli jo tuntenut tumman verhon laskeutuvan: sen saman vanhan ja painavan, joka tahtoi erottaa hänet muusta maailmasta. Pojatkin olivat huomanneet sen. Ja sitten, yllättäen, verho oli väistynyt kun hän oli alkanut odottaa Piiaa. Se oli hyvä nimi. Antin mielestä tytöstä tulisi Laura, mutta Antti oli väärässä.

Portaat kiertyivät loivasti jykevän sairaalarakennuksen edustalla. Aurinko oli vielä matalalla kun Sini harppoi liukuoville mukavissa tennareissaan. Töissä hän oli tottunut jakkuihin ja kiristäviin korkokenkiin; nyt hän suunnitteli viikkoa jona ahmisi sushia ja Netflixiä ­aamutakissa. Ei lihastreeniä, ei body pumpia. Hänellä oli moiseen varaa, sillä uuma oli pysynyt ilahduttavan kapeana kaikki nämä vuodet.

Ala-aulassa Sini melkein törmäsi pyörätuoliin, jolla kärrättiin ähisevää synnyttäjää. Nainen parkui ja perässä puuskutti isokokoinen mies jonkinlaisissa työhaalareissa. Tuleva isä. Voi ihmisparkoja.

Hän näki naisen ja haalarimiehen ahtautuvan hoitajineen vastapäiseen hissiin. Hän tilasi omansa osastolle 7.

17

Kuka on Lihanleikkaaja?

Kutsumaton vieras puutarhassa, jyrkkä kä änne elämässä.

tuuve aron yhdeksännen teoksen novelleissa kaikki etsivät sitä jotakin, joka tekee minästä minän.

Rekka syöksyy nurkan takaa eivätkä jalat löydä pitävää otetta. Niin homokaraoke kuin synnytyssairaalakin voi paljastua odottamattomien tapahtumien näyttämöksi.

Olipa pääosassa kiusattu lapsi tai tavarataloa putsaava vanhus, teroitettu mielikuvitus käy aseesta paremmin kuin kirves.

Lihanleikkaaja on täyttä novellia.

*9789510421970* 84.2

18

ISBN 978-951-0-42197-0

www.wsoy.fi

Päällyksen kuva iStock Päällys Martti Ruokonen