Ferrante, Elena: Loistava ystäväni (WSOY)

Elena

Fer ran te

loistava ystäväni

»Elena Ferrante on aikamme suurimpia romaanikirjailijoita.» – The New York Times

.. ..

LO I S TAVA Y S TAVA N I W S OY

Elena Ferrante

Loistava ystäväni Lapsuus ja nuoruus suomentanut helinä k angas

wer ner söderström osak eyhtiö helsinki

Questo libro è stato tradotto grazie ad un contributo alla traduzione assegnato dal Ministero degli Affari Esteri Italiano.

Tämä kirja on suomennettu Italian ulkoministeriön käännöstuen avulla.

Suomentaja on saanut Alfred Kordelinin säätiön apurahan.

Säkeet J. W. Goethen Faust-näytelmästä on suomentanut Alice Martin.

Italiankielinen alkuteos L’amica geniale Copyright © 2011 by Edizioni e/o Suomenkielinen laitos © Helinä Kangas ja WSOY 2016 ISBN 978-951-0-41469-9 Painettu EU:ssa

herra: Näyttäydy vain milloin huvittaa, voin sinun kaltaistasi kyllä sietää – hengistä niistä, jotka minut kieltää, vähiten riesaahan on narrista.

Ei mitään loppuun jaksa ihminen, vaan väsähtää ja raukeana viruu; siks seuralaisen tarvitsee hän, ken ärsyttää, hyörii, härnää niin kuin piru.

J. W. Goethe: Faust

ROMAANISSA ESIINTYVÄT HENKILÖT:

Cerullon perhe (suutarin perhe): Fernando Cerullo, suutari Nunzia Cerullo, Lilan äiti Raffaella Cerullo, jota muut sanovat Linaksi, Elena Lilaksi Rino Cerullo, Lilan isoveli, suutari Rino on myös Lilan esikoisen nimi Muita lapsia —— Grecon perhe (vahtimestarin perhe): Elena Greco, jota sanotaan Lenucciaksi tai Lenùksi, perheen esikoinen Peppe, Gianni ja Elisa, perheen muut lapset Isä, vahtimestari kaupungintalolla Äiti, perheenemäntä —— Carraccin perhe (don Achillen perhe): Don Achille Carracci, hirviömäinen hahmo Maria Carracci, don Achillen vaimo Stefano Carracci, don Achillen poika, kauppias perheen elintarvikeliikkeessä Pinuccia ja Alfonso Carracci, don Achillen nuoremmat lapset ——

Peluson perhe (puusepän perhe): Alfredo Peluso, puuseppä Giuseppina Peluso, Alfredon vaimo Pasquale Peluso, Alfredon ja Giuseppinan vanhin poika, muurari Carmela Peluso, jota sanotaan myös Carmeniksi, Pasqualen sisar, lyhyttavaraliikkeen myyjä —— Cappuccion perhe (hullun lesken perhe): Melina, Lilan äidin sukulainen, hullu leski Melinan edesmennyt aviomies, joka työskenteli vihannestorilla Ada Cappuccio, Melinan tytär Antonio Cappuccio, hänen veljensä, automekaanikko Muita lapsia —— Sarratoren perhe (runoilija-rautatieläisen perhe): Donato Sarratore, konduktööri Lidia Sarratore, Donaton vaimo Nino Sarratore, vanhin Donaton ja Lidian viidestä lapsesta Marisa Sarratore, Donaton ja Lidian tytär Pino, Clelia ja Ciro Sarratore, perheen nuorimmat lapset —— Scannon perhe (torikauppiaan perhe): Nicola Scanno, torikauppias Assunta Scanno, Nicolan vaimo Enzo Scanno, Nicolan ja Assuntan poika, torikauppias Muita lapsia —— Solaran perhe (samannimisen baari-konditorian omistajan perhe): Silvio Solara, baari-konditorian isäntä Manuela Solara, Silvion vaimo Marcello ja Michele Solara, Silvion ja Manuelan pojat ——

Spagnuolon perhe (kondiittorin perhe): Signor Spagnuolo, kondiittori Solaran konditoriassa Rosa Spagnuolo, kondiittorin vaimo Gigliola Spagnuolo, kondiittorin tytär Muita lapsia Gino, apteekkarin poika —— Opettajat: Ferraro, kansakoulunopettaja ja kirjastonhoitaja Oliviero, kansakoulunopettaja Gerace, lukion alempien luokkien opettaja Galiani, lukion ylempien luokkien opettaja Nella Incardo, maestra Olivieron Ischialla asuva serkku

PROLOGI J채lkien h채vitt채minen

1.

Rino soitti minulle aamulla, luulin että hän pyytäisi taas rahaa ja valmistauduin sanomaan ei. Mutta hänellä olikin toisenlaista asiaa: hänen äitinsä oli kadonnut. ”Milloin?” ”Kaksi viikkoa sitten.” ”Ja sinä soitat minulle vasta nyt?”

Ilmeisesti kuulostin vihaiselta, vaikka en ollut vihainen enkä loukkaantunut, äänessäni oli vain hieman sarkasmia. Rino yritti vaivautuneena puolustautua, puhui sekavasti välillä murteella, välillä yleiskielellä. Hän sanoi olevansa varma, että hänen äitinsä vaelteli tavalliseen tapaansa Napolin kaduilla. ”Öisinkin?” ”Sinähän tiedät, millainen hän on.” ”Niin, mutta onko kahden viikon poissaolo sinusta normaalia?” ”On. Et ole nähnyt äitiä vähään aikaan, hän on mennyt pahempaan suuntaan: ei saa unta, tulee ja menee, tekee mitä lystää.”

Mutta lopulta hänkin oli alkanut huolestua. Hän oli kysellyt kaikilta, kiertänyt sairaalat, käynyt jopa poliisin pakeilla.

Turhaan, äitiä ei löytynyt mistään. Rino oli oikea toivepoika: iso nelikymppinen mies, joka ei ollut koskaan tehnyt muuta 13

kuin epämääräisiä hommia ja tuhlannut. Saatoin vain kuvitella, kuinka hän oli etsinnät hoitanut. Huonosti. Hänellä ei ollut aivoja eikä sydämeen mahtunut kuin hän itse. ”Ei kai hän ole siellä sinun luonasi?” Rino kysyi yhtäkkiä.

Hänen äitinsäkö täällä Torinossa? Hän tiesi hyvin, ettei ollut, ja puhui vain puhuakseen. Rino itse matkusteli mielellään, oli käynyt minunkin luonani kymmenkunta kertaa, kutsumatta.

Hänen äitinsä, jonka taas olisin ottanut ilomielin vastaan, ei ollut koko elämänsä aikana poistunut Napolista. Vastasin: ”Ei, hän ei ole täällä.” ”Eikö varmasti?” ”Rino, älä viitsi: minähän sanoin jo, että hän ei ole täällä.” ”No minne hän sitten on mennyt?”

Rino purskahti itkuun ja annoin hänen purkaa epätoivoaan, kuuntelin nyyhkytyksiä, jotka alkoivat teeskenneltyinä mutta muuttuivat aidoiksi. Kun hän oli lopettanut, sanoin: ”Ole kiltti ja käyttäydy kerrankin niin kuin äitisi toivoisi: älä etsi häntä.” ”Mitä sinä tarkoitat?” ”Sitä mitä sanoin. Se on turhaa. Opettele elämään omaa elämääsi äläkä ota enää yhteyttä edes minuun.”

Suljin puhelimen.

2.

Rinon äidin nimi on Raffaella Cerullo, mutta kaikki ovat aina kutsuneet häntä Linaksi. Kaikki paitsi minä, joka en ole koskaan käyttänyt kumpaakaan nimeä. Minulle hän on jo yli kuusikymmentä vuotta ollut Lila. Jos yhtäkkiä alkaisin sanoa 14

häntä Linaksi tai Raffaellaksi, hän luulisi että ystävyytemme on lopussa.

Hän on puhunut ainakin kolmekymmentä vuotta siitä, että haluaisi kadota kuin tuhka tuuleen, ja minä olen ainoa joka tietää mitä se tarkoittaa. Ei hän ole koskaan karkaamista tai henkilöllisyyden vaihtamista suunnitellut, unelmoinut uuden elämän aloittamisesta jossain muualla. Eikä hän ole ikinä harkinnut itsemurhaa, sillä häntä inhottaa ajatus, että Rino joutuisi huolehtimaan hänen kuolleesta ruumiistaan. Hänellä oli mielessä jotakin aivan muuta: hän halusi haihtua, hävittää joka ikisen solunsakin, niin että hänestä ei löydettäisi enää mitään.

Ja koska tunnen hänet hyvin, tai ainakin luulen tuntevani, olen varma että hän on keksinyt keinon kadota jättämättä tähän maailmaan hiuskarvaakaan.

3.

Kului päiviä. Tarkastin postini, sähköpostini, mutta toivomatta liikoja. Minä kirjoitin hänelle usein, hän vastasi ani harvoin: niin oli aina ollut. Hän käytti mieluummin puhelinta, tai sitten juttelimme yöt läpeensä silloin kun kävin Napolissa.

Avasin pöytälaatikkoni ja metallirasiat, joissa säilytän sekalaisia tavaroita. En löytänyt juuri mitään. Olen heittänyt paljon pois, erityisesti sellaista mikä koskee Lilaa, ja hän tietää sen.

Tajusin, että minulla ei ollut mitään häneen liittyvää, ei kuvaa, ei kirjelappusta, ei pikku lahjaa. Oikein yllätyin. Oliko mahdollista, ettei hän kaikkina näinä vuosina ollut jättänyt minulle itsestään yhtään mitään, tai mikä pahempaa, etten minä ollut halunnut säilyttää hänestä yhtään mitään? Kyllä se oli.

15

Tällä kertaa soitin Rinolle itse, joskin hyvin vastahakoisesti.

Hän ei vastannut kotipuhelimeen eikä matkapuhelimeen vaan soitti minulle takaisin illalla paremmalla ajalla. Hän puhui äänellä, jota hän käytti yrittäessään herättää sääliä. ”Näin, että olit soittanut. Onko sinulla jotakin kerrottavaa?” ”Ei. Entä sinulla?” ”Ei mitään.”

Hän puhui kaikenlaista sekavaa. Hän aikoi mennä televi­ sioon, lähetykseen jossa etsitään kadonneita ihmisiä, ja esittää ruudussa vetoomuksen, pyytää äidiltään kaikkea anteeksi, rukoilla tätä palaamaan.

Kuuntelin kärsivällisenä ja kysyin sitten: ”Katsoitko äitisi vaatekaappiin?” ”Miksi?”

Tietysti kaikkein luonnollisin asia ei ollut tullut hänelle edes mieleen. ”Mene katsomaan.”

Hän kävi ja näki, että kaapissa ei ollut mitään, ei yhtä ainutta äidin vaatetta, ei kesäistä eikä talvista, vain vanhoja henkareita.

Käskin hänen tutkia koko asunnon. Kengät olivat poissa. Vähät kirjat poissa. Kaikki valokuvat poissa. Kaitafilmit poissa. Poissa olivat myös hänen tietokoneensa, entisaikaiset disketit, kaikki, joka ikinen tavara jota hän oli tarvinnut alettuaan jo kuusikymmentäluvun lopulla, reikäkorttien aikakaudella, tutustua tietokoneisiin ja kehittää itseään elektroniikan taituriksi. Rino oli äimistynyt. Sanoin hänelle: ”Etsi kaikessa rauhassa ja soita minulle, jos löydät vaikka vain hiusneulankin, joka on hänen.”

Hän soitti seuraavana päivänä hyvin kiihtyneenä. ”Mitään ei löydy.” ”Ei yhtään mitään?”

16

”Ei. Hän on leikannut itsensä pois kaikista valokuvistakin, joissa olemme yhdessä, myös niistä joissa olen vielä lapsi.” ”Katsoitko tarkasti?” ”Joka paikasta.” ”Kellaristakin?” ”Joka paikasta, minähän sanoin. Täällä ei ole edes sitä laatikkoa, jossa hän säilytti papereitaan, vanhoja syntymätodistuksia, puhelinsopimuksia, laskuja. Mitä tämä tarkoittaa? Onko joku varastanut kaiken? Mitä he etsivät? Mitä he haluavat äidistä ja minusta?”

Rauhoittelin häntä, sanoin että hänen oli turha olla huolissaan. Tuskin kukaan ainakaan häneltä mitään halusi. ”Voinko tulla sinun luoksesi joksikin aikaa?” ”Et.” ”Ole kiltti, en saa yöllä unta.” ”Rino, keksi jotakin, minkä minä sille mahdan.”

Suljin puhelimen enkä vastannut, kun hän soitti uudestaan.

Istuin kirjoituspöytäni ääreen.

Lila liioittelee tapansa mukaan, ajattelin.

Hän paisutti jälkien hävittämisen suunnattomiin mittasuhteisiin. Hänelle ei riittänyt, että hän nyt kuusikymmentäkuusivuotiaana katosi, vaan hän halusi pyyhkiä pois koko entisen elämänsä.

Olin todella vihainen.

Katsotaan, kuka tällä kertaa vetää pidemmän korren, sanoin itselleni. Käynnistin tietokoneen ja aloin kirjoittaa meidän tarinaamme muistiin, kaikkia yksityiskohtia mitä minulle on jäänyt mieleen.

17

LAPSUUS Don Achillen tarina

1.

Lilan ja minun ystävyys alkoi sinä päivänä, kun päätimme mennä pimeään portaikkoon, joka johti askelma askelmalta, kerros kerrokselta, don Achillen kotiin.

Muistan pihan sinipunervan valon, lämpimän kevätillan tuoksut. Äidit laittoivat ruokaa, oli aika mennä kotiin, mutta me viivyttelimme haastaen toisiamme, sanaakaan sanomatta, erilaisiin rohkeuskokeisiin. Jo pitemmän aikaa olimme tehneet vain sitä niin koulussa kuin pihassakin. Lila sujautti kätensä ja sitten koko käsivartensa viemärin mustaan aukkoon, ja minä tein saman perässä sydän pamppaillen, toivoen etteivät rotat purisi tai torakat vilistäisi käsivarttani pitkin. Lila kiipesi ensimmäisessä kerroksessa asuvan signora Spagnuolon ikkunaan, heittäytyi riippumaan rautatangosta johon pyykkinaru oli kiinnitetty, keinui siinä hetken edestakaisin ja hyppäsi alas jalkakäytävälle, ja minä matkin häntä, vaikka pelkäsin putoa­ vani ja satuttavani itseni. Lila työnsi ihoonsa ruosteisen hakaneulan, jonka oli löytänyt kadulta ja kantanut sitä taskussaan kuin haltijattaren lahjaa; katsoin kun neulan kärki kaivoi hänen kämmeneensä vaalean tunnelin, ja kun hän veti neulan pois ja antoi sen minulle, tein saman perässä.

Yhtäkkiä hän katsoi minua tiukasti silmät viiruina, kuten hänellä oli tapana, ja lähti astelemaan kohti kerrostaloa, jossa don Achille asui. Jähmetyin pelosta. Don Achille oli meille kuin satujen jättimäinen hirviö ja vanhempani olivat ehdottomasti kieltäneet minua menemästä hänen lähelleen, puhumasta 21

hänelle, katselemasta, seuraamasta häntä; minun piti olla kuin don Achillea ja perhettään ei olisi olemassakaan. Kotonamme, mutta myös muissa perheissä, don Achille herätti pelkoa ja vihaa, joiden alkuperää en tiennyt. Isäni puheiden perusteella kuvittelin hänet valtavaksi mieheksi, jonka iho oli täynnä sinipunaisia rakkuloita, raivokkaaksi huolimatta kun­nioit­tavasta puhuttelusanasta ”don”, jonka yhdistin tyyneen arvovaltaan.

Hän koostui ties mistä aineesta, raudasta, lasista, nokkosista, mutta oli silti elävä, erittäin elävä olento, jonka nenästä ja suusta lehahti kuumaa hengitystä. Olin varma, että jos hän näkisi minut vaikka vain kaukaa, hän sinkoaisi silmiini jotakin kirvelevää ja polttavaa. Ja jos olisin niin hullu, että uskaltaisin lähestyä hänen kotioveaan, hän tappaisi minut.

Odotin hetken nähdäkseni muuttaisiko Lila mieltään ja palaisi takaisin. Tiesin, mitä hänellä oli mielessä, ja toivoin että hän jättäisi asian sikseen, mutta turhaan. Katulamppuja ei ollut vielä sytytetty, ei myöskään rappukäytävien valoja. Asunnoista kuului riitaista puhetta. Seuratakseni Lilaa minun piti astua pihan sinertävästä valosta pimeään rappukäytävään. Kun lopulta rohkaistuin ja menin perässä, en aluksi nähnyt mitään, haistoin vain vanhan roinan ja ddt:n hajun. Sitten totuin pi­meään ja näin Lilan istuvan rappujen alimmalla askelmalla.

Hän nousi seisomaan ja aloimme kiivetä portaita ylös.

Pysyttelimme lähellä seinää, Lila edellä, minä pari askelmaa hänen takanaan miettien, kuroako välimatka umpeen vai antaako sen kasvaa. Muistan yhä, kuinka olkapääni hipoi lohkeilevaa seinää ja kuinka korkeilta raput tuntuivat, korkeammilta kuin meidän talossamme. Tärisin. Jokainen kuulemani askel, ääni, oli don Achille joka hiipi takanamme tai tuli meitä vastaan kädessään pitkä veitsi, jollaisilla kanojen rintoja viillettiin auki. Ilmassa leijui paistetun valkosipulin haju. Maria, don 22

»Moderni mestariteos…

Achillen vaimo, heittäisi minut kiehuvaan öljykattilaan, hänen lapsensa intensiivinen söisivät minut, ja don Achille imisi päästäni mehua runsas, ja suurisydäminen niin kuin isäni mulloista.

Pysähtelimme tämän tästä,ystävästä, ja joka kerta toivoin että Lila kertomus kahdesta päättäisi kääntyä takaisin. Olin yltä päältä hiessä, Lilasta en Elenasta ja Lilasta.» osannut sanoa.

Aina välillä hän katsoi ylös, en tiennyt mitä,

minä näin vain ikkunoiden harmaan heijastuksen joka porrastasanteella. valot syttyivät, mutta himmeinä ja – LondonYhtäkkiä Review Bookshop pölyisinä jättäen varjoon laajoja alueita, joissa vaarat vaanivat.

Odotimme tajutaksemme, oliko don Achille kääntänyt katkaiila emme on jokuulleet lapsenaaskelia peloton, uhmakas ja huippusijasta, mutta tai oven kolahdusta.

Lila älykäs, Elena taas epävarma tarkkailija.

Mutta jatkoi kapuamista, ja minä perässä.

Hän oliyhdessä mielestään oikealla tarpeellisella mutta tytöissä on javoimaa selvitäasialla, sodanjälkeisen minä olinNapolin jo unohtanut kaikki järkisyyt pysyintaistelevat mukana vain kurjuudessa, jossajanaiset hänen takiaan. Kiipesimme hitaasti kohti lapsuusaikamme tilastaan ja jossa väkivalta on jokapäiväistä. Tyttöjen keskikauhuista suurinta, menimme altistamaan itsemme pelolle, näinen kilpailu jaselvää. kateus potkii heitä tahoillaan sosiaaliseen ottamaan siitä nousuun, mutta lujaneljättä yhteenkuuluvuus horju koskaan.

Vähän ennen kerrosta Lila ei teki jotakin yllättävää.

Hän pysähtyi minua, ja kun olin päässyt hänen Ystävysten kauttaodottamaan Ferrante kuvaa koko sodanjälkeistä Italiaa rinnalleen, hänrajua tarttui käteeni. Semutta ele muutti kaiken välillämme ja yhteiskunnan muutosta, erityisesti ihmispsyyken ainiaaksi. ristiriitaisuutta ja monimutkaisuutta.

L

Loistava ystäväni on kansainväliseksi ilmiöksi nousseen napolilaissarjan ensimmäinen osa.

2.

päällyksen kuva Lía G. / Arcangel päällys Martti Ruokonen

Kaikki oli hänen syytään. Hiljattain – kymmenen päivää, kuukausi sitten, kuka tietää, meillä ei ollut ajantajua – hän oli ottanut ja heittänyt nukkeni alas kellariin. Nyt me kiipesimme ylös kohti pelkoa, silloin meidän oli pitänyt laskeutua kiireen vilkkaa alas kohti tuntematonta. Ylös tai alas, tuntui

9789510414699* 84.2

ISBN 978-951-0-41469-9

23