Seppälä, Mikko-Olavi: Suruton kaupunki (WSOY)

M i kk o - O lav i Se p p 채 l채

n o t u r u S i k n u kau p lu v u n 0 2 19 i ls i n k e H n e n i i lo

W S O Y

M i kk o - O lav i Se p p ä lä

n o t u r u S i k n u p kau un

- lu v 0 2 9 1 i nki e ls i lo i n e n H

W e r n e r

S ö d e r s t r ö m

O s a k e y h t i ö

–

H e l s i n k i

”Minkätähden Helsinki on iloinen kaupunki? Me suomalaiset emme ole iloisia.

Olemme huimapäisiä ja joskus sukkelia, mutta surullisia, melkein aina surullisia. Mistä tämä iloinen pääkaupunki? Tämä kevyt helmeily tumman juoman pinnalla?”

(Kersti Bergroth 1928)

Teoksen kirjoittamista ovat tukeneet Niilo Helanderin Säätiö, Suomen Tietokirjailijat, Taiteen edistämiskeskus sekä WSOY:n kirjallisuussäätiö.

Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen Kuvatoimitus: Mikko-Olavi Seppälä ja Laura Arvela Takakannen kuva: Kieltolain loputtua juhliminen jatkui kuten ennenkin mutta ilman pelkoa ratsioista. Taiteilijajuhla Taidehallissa 1934. Alvar ja Ragni Cawénin albumi.

© Mikko-Olavi seppälä ja WSOY 2016 ISBN 978-951-0-41252-7 painettu eu:ssa

S i sä l lys

J a zz t y t tö • 7 K i e lto la i n i sä • 3 7 P i rt u , p om ma c j a p i ls n er i • 5 1 L ä ä kä r i n mä ä r äyks es tä • 7 5 Tö ö lö n ma j a kka • 8 7 L e i j o n a ka n sa n p u i s to ssa • 1 1 1 V a i k eat mu i s tot • 1 2 7 M a a i l ma n ka u p u n k i • 1 4 5 Terveys v i m ma • 1 6 7 Ta i s te l u s i e l u s ta • 1 8 7

V i i t tee t • 2 1 5 L ä h tee t j a k i r j a l l i s u u s • 2 2 3 H e n k i lö h a k em i s to • 2 2 9

K

A D E T T I TA N S S I A I S T E N tunnelma ikuistettuna Greta Hällfors-Sipilän maalaukseen

Charlestonia ja bluesia käytännössä vuodelta 1927.

K U VA H E L S I N G I N K A U P U N G I N M U S E O

Ö T T Y T Z Z JA i li i k k u u k k i i p i z z a j Jos missä nnekaan tu n ä h a j u ei sur u hän kiikku a ll e lv o p n k u n h e n tu i n n a ll a a n . r n e n ä h ta i j a z z a a aa iinni pain k n a a ts o O ts a n e la i n a a ll u s n o k u v e li s u lt a v a a ti i u s n e s s i o j a k o h ta p . a n ta m a a n n e s e ll i s i k ä y to yt o: Jazzit (Veli Veij

P U H D I S T U S

H E L S I N G I N

K A D U I L L A

tö, 1930)

7

8

P U H D I S T U S

H E L S I N G I N

K A D U I L L A

K

A H V I A ja tupakkaa Kappelin terassilla vuonna 1930. Nuoret naiset ottivat kaupungin haltuun.

K U VA S A K A R I PÄ L S I / H E L S I N G I N K A U P U N G I N M U S E O

J

ostakin syystä vallalla on ollut sellainen käsitys, että 1920-luvulla avattiin ikkunoita Eurooppaan. Asia oli kutakuinkin päinvastoin. Ikkunoita yritettiin parhaan mukaan sulkea, mutta ne eivät tahtoneet pysyä kiinni. Maailma tunkeutui väkisin Helsinkiin ja teki siitä suurkaupungin. Kaupungin maailmallisuus ilmeni elokuvateattereissa, tanssiravintoloissa ja -kouluissa, jazzorkestereissa, gramofonilevyillä, radiossa ja operettinäyttämöillä. Välimatkat menettivät merkityksensä. Kaikkialla länsimaissa nuoriso ahnehti samaa kansainvälistä populaarikulttuuria, samaa muotia, tanssia ja musiikkia, samaa humalaa ja ekstaasia.1 Juuri tietoisuus yhteisestä huumauksesta loi maailmallisuuden tunteen, kontinentaalin aallonharjakokemuksen.

Historioitsija Pertti Haapala on nimennyt 1920-luvun nuorison vuosikymmeneksi. Vuosisadan vaihteessa lapsikuolleisuus oli saatu kuriin, mutta syntyvyys oli maaseudulla edelleen korkea. Nyt nuoret tungeksivat kaupunkiin työnhakuun, nuorisokulttuuri löi leimansa katukuvaan: ”Oli tanssia, kevyttä musiikkia, kahviloita, tupakkaa, polkkatukkia ja jätkäjoukkioita.” Seurusteltiin, koeteltiin rajoja.2 Kirjailija Ture Janson ilkkui Fazerin kahvilan itsetietoisia oppikoululaisia: Siellä karistaa bakfishi kultahiukkaset siivistään, ylioppilaskokelaat, tietojensa taakan kalventamina ja rasittamina, virvoittavat itseään makeilla suupaloilla ja pommacilla, ja vastabobbatut neitoset neljänneltä luokalta imevät arvokkuudella karpalomehuaan tietoisina siitä, että maailman huomio on heihin kiintynyt. 3

Moderni suurkaupunki mullisti elämänmenon. Katujulkisuuden ihmisjoukoissa vaeltavat nimettömät yksilöt tutkivat itseään ja hakivat suurkaupunkielämyksiä kuluttamalla ja nautiskelemalla. Muoti yhdisti ja erotti. Erityisesti naisten J A Z Z T Y T T Ö

9

hunningolle joutumisesta oltiin huolissaan, ja jazztytöksi sonnustautuminen oli moraalinEILEN AMERIKASSA vartijoiden silmissä raskauttavaa.4 Nuorten S Ä V E L L E T T YÄ S H I M M YÄ T A I naisten ehostaminen, tupakointi ja alkoholinkäyttö yleistyivät. Hiukset joko bobbattiin C H A R L E S T O N - S ÄV E L M Ä Ä polkkatukaksi tai shinglattiin lyhyeksi pojanM E S A ATA M M E V I H E L TÄ Ä J O tukaksi. Hameenhelma lyheni 1920-luvun aiTÄ N Ä Ä N K ÄV E L L E S S Ä M M E kana nilkasta polven tasalle. Muodissa olleet I L L A L L A H Ä M Ä R T Y VÄ Ä säkkimäiset vaatteet korostivat miesmäistä tai ESPLANAADIA PITKIN. androgyyniä vaikutelmaa. Ihanteena oli miesM r. J o l p : ” J a z z i n v o i t t o k u l k u ” . A i t t a 7 / 1 9 2 8 . ten keralla reippaasti juhliva poikatyttö, flapper tai garçonne. Seksikokemuksia haettiin.5 Tanssikuume yltyi. Tango oli saapunut Helsinkiin jo 1910-luvulla, ja sitä tehtiin tunnetuksi valkokankaalla, loistoravintoloiden tanssinäytöksissä ja operettilavoilla. Tangoa seurasivat uudet tanssit, harrastus levisi kaikkiin kansankerroksiin ja tanssiravintolat yleistyivät. Eksoottiset tanssiaktit tarjosivat silmänruokaa ja sensuaalista värinää, josta kaikki saattoivat parketilla päästä osalliseksi. Primitiivisten muotitanssien vastapainona olivat järjestystä, sosiaalista hierarkiaa ja mekaanisuutta korostavat tanssi- ja voimisteluryhmät. Olavi Paavolainen näki jazzissa modernin ajan ilmauksen: ”Tanssipaikkojen jazz-orkesterien musiikin vihlovassa rytmillisyydessä ja kaikkien revyyteatterien ohjelmistoa hallitsevien ryhmätanssien naisjalkamatematiikassa puhuu koneellinen huumaus selvää kieltä.”6 Yksilöllisyyttä korostavat muotitanssitkin muuttuivat massasuosionsa myötä ”jazzin diktatuuriksi”. Henry Parland kirjoitti eräässä ajan runossaan: ”Olen nähnyt tuhannen housunprässin räpsyvän rytmintunnossa.”7 Villien varieteetanssien kesyttäjinä toimivat tanssinopettajat, jotka iskostivat liikeradat helposti omaksuttavassa muodossa kaupunkilaisnuorten kehonkieleen. Kun muotitanssi väljähti seuratanssiksi, uusi entistä erikoisempi tanssityyli korvasi sen.8 Helsingin suurin tanssikoulu 1920-luvulla oli Liisankadulla Karjalaisten talossa toiminut Helsingin Tanssiopisto. Sen rinnalla toimi lukuisia yksityisten tanssinopettajien kursseja ja kouluja, jotka yleensä olivat lyhytikäisiä.9 Virolaissyntyinen tanssinopettaja August Gustav Thompson uurasti neljänkymmenen vuoden ajan helsinkiläisnuorison tanssitaidon parantamisek-

10

J A Z Z T Y T T Ö

si. Hänen tanssikurssinsa alkoivat jo 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Ilmoittautumiset hän otti vastaan kotonaan, tunneille kokoonnuttiin vaihtelevien yhdistysten saleihin. Kiinteämpi tanssikoulu hänellä oli vuodesta 1921. Se toimi ensi alkuun vanhassa Balderin salissa Yrjönkadulla ja syksystä 1923 Siltavuorenrannassa kirjatyöläisten talolla. Tavallisten salonkitanssien lisäksi Thompson mainosti opettavansa uusimmat muotitanssit ja ”varieteetanssit”. Erityisenä kohderyhmänä olivat koululaiset, ja takuu lupasi: ”Varmaan opetetaan hyväksi tanssijaksi”. Tansseja oli ohjelmassa kymmenittäin. Jo ennen maailmansotaa Thompson opetti cake-walkia, onestepia ja tangoa, ja 1920-luvun uutuuksina tulivat muun muassa foxtrot, jazz ja shimmy. Eksoottisia päiväperhoja oli vuoden 1924 ’Le huppa huppa’.10 Uudet tanssityylit otettiin intensiivisesti vastaan. Ultra-lehti viritti 1922 oodin shimmylle, jossa tanssijalla oli vapaus olkia ja lanteita ravistellen ilmaista itseään: Shimmy on karkoittanut pois edeltäjänsä stepin ja foxtrotin,

S

H I M M Y oli kaksikymmentäluvun muotitanssi.

Erik von Frenckellille omistettu nuottilehti vuodelta 1926.

K U VA S V E N S K A L I T T E R AT U R S Ä L L SKAPETIN ARKISTO

shimmy hallitsee yksin maailmaa. Sodanjälkeisissä kulttuuriraunioissa kaikuvat alituiset shimmyn säveleet, ne houkuttelevat ja kiehtovat ja tenhoavat. Yhä taajemmat ihmisjoukot haluavat liikuntoa, antautuvat shimmyn vietäväksi. Ihmiset liikkuvat, kaksittain toisiinsa puristuen, keskellä päivää ja läpi yön. – – Shimmy on ekspressionismin tanssi, kuten menuetti oli rokokon, valssi keisariajan ja kadrilli 1860-luvun. 11 J A Z Z T Y T T Ö

11

V

ARIETEEMAAILMAAN kuulunutta cakewalk-tans-

sia nähtiin Kansallisteatterin lavalla keväällä 1921 Yrjö Nikkolan näytelmässä Kruunuhaan siirappitehdas. Teuvo Puron näyttelemä konna nolaa itsensä juovuksissa ja naama mustattuna upseerikasinon tanssiaisissa.

K U VA S U O M E N

K A N S A L L I S T E AT T E R I N A R K I S T O

Syksyllä 1925 Helsinkiin tuli charleston, joka oli syntynyt kaksi vuotta aikaisemmin New Yorkin musikaalilavoilla. Sen tunnusmerkkeinä olivat jalan ja käden heitto vastakkaisiin suuntiin, sivupotkut sekä polvet kiinni toisissaan ”lintuasennossa” poseeraaminen.12 Eino Kettunen ikuisti tanssin hetkutuksen kuplettiinsa ’Millainen on Viipuri’ (1926): Katsos kuin tuo ”Charlestoni” päristää kuin vanha koni pakkasessa väristen pirssin kulmassa; tule, viihdyn seurassasi, tilataan yks ”kova lasi” – kuka viihtyis janossa tuiki julmassa?

Reino ”Palle” Palmrothin mukaan charleston oli kadettikoulussa julistettu ”kiellettyjen pelleilyjen luokkaan”, koska se katsottiin polvinivelille vaaralliseksi. Palmrothin kurssi järjesti vuosina 1926–1927 kadettitanssiaisia, joilla oli hohdokas maine neitojen keskuudessa.

12

J A Z Z T Y T T Ö

Munkkiniemen pensionaatti oli muutettu kadettikouluksi, joka nyt koristeltiin baaleihin: ”Lavastettiin turkkilaisia huoneita, hankittiin kanuunat ja tervapadat rappujen eteen, harjoiteltiin serenadeja ja käväistiinpä kaikessa kiireessä Liisankadulla tanssikurssillakin tiettyine daameineen.”13 Tanssikoulut alkoivat vakiintua. Vuonna 1928 Toivo Niskasen pitkään toiminut opinahjo sai suojat Yrjönkadun uimahallista ja uutena yrittäjänä avautui Unioninkadulla Pitkänsillan korvassa Elo Kuosmasen ja Iris Salin-Kuosmasen tanssiopisto. Koulut kilpailivat asiakkaista peilisaleillaan ja säestystä hoitelevilla jazzkokoonpanoillaan. Thompsonin tanssikoulussa oli viisimiehinen bändi, mutta vasta muutettuaan 1931 Heikinkadulle (Mannerheimintielle) koulu sai tunnelmallisen peilisalin. Sen himmeä venetsialainen valaistus tarjosi nuorille mahdollisuuden nähdä itsensä nautiskelevina yksilöinä, vahvistaa itsetuntoaan täysikasvuisina kaupunkikansalaisina. Muotitansseina olivat nyt slowfox, rumba ja quickstep. – Thompsonin tanssikoulu siirtyi kaksi vuotta myöhemmin Liisankatu 14:ään, jossa se pysyi 1940-luvulle asti.14 Tanssiravintolat uhkasivat sukupuolisiveellisyyttä. Etenkin nuoret neidot olivat vaarassa suistua turmioon, kun reklaamilla luotiin kuvaa itsenäisistä naisista.

Muoti antoi naisten kokea omaa ruumiillisuuttaan ja testata viehätysvoimaansa. Kyse oli myös naisten oikeudesta nautiskella, vapaudesta kokeilla ja kuvitella – ja ylittää perinteisten sopivaisuussäännösten rajat.15 Alli Valli kuvasi romaanissaan Näin on hyvä (1931) tyttökoululaisten huvittelua keskikaupungin kahviloissa ja tanssipaikoissa. Viimeksi mainitut tarjoavat jännittäviä elämyksiä: ”Puolialastomia selkiä – mustia, valkorintaisia kavaljeereja, parketti ja jazzorkesteri. Valonheittäjän kirjavat väriaallot pyyhkielivät salia, puuteri ja hajuvesi tuoksuivat voimakkaina…”16 Nuorison jazzvimma oli valloillaan 1920-luvun puolivälissä. Ture Janson näki, että kyse oli yleismaailmallisesta muodista: ”Tietysti eivät täältäkään puutu sellaiset kansainväliset ilmiöt kuin kaikenikäiset jazzaavat nuoret naiset ja miehet – heitä näkee kyllä kaikissa huvipaikoissa. Parlamentti ei vielä ole isällisessä viisaudessaan kieltänyt tanssia, ja täällä tanssitaan paljon ja julkisesti.”17 Nuorten hummailu herätti vanhemmassa polvessa moralisoivaa närkästystä. Mondeeneja helsinkiläisneitoja haukuttiin tyhjäpäisiksi ja huvittelunhaluisiksi. Heidän väitettiin ajattelevan vain tanssia, mekkojaan ja polkkatukkaansa.

Tanssipaikkoja oli joka lähtöön. Jazzpalatseina tunnettiin Fennia, Seurahuone, J A Z Z T Y T T Ö

13

R

AV I N T O L A Fennia Mikonkadulla oli kaupungin

hienoimpia tanssipaikkoja.

Siellä viihtyivät niin vanhat kuin nuoretkin. Kansallis-Osake-Pankin neljäkymmentävuotisjuhlia tanssittiin Fenniassa joulukuussa 1930.

K U VA

H O T E L L I - J A R AV I N T O L A M U S E O

14

Pörssi ja Kaivohuone, joihin oli sonnustauduttava iltapukuihin. Nuorten naisten suosima tanssiravintola 1920-luvun puolivälissä oli ”Japani” eli City-käytävän Konserttikahvila, johon oli sisustettu ”Japan Dance Saloon”. Paikan houkuttelevuutta lisäsi, että se noudatti ”avointen ovien politiikkaa” eli sinne oli helppo päästä. Konserttikahvila oli poliisin tarkkailussa, koska siellä välitettiin huumeita. Syksyllä 1926 tanssipaikka suljettiin ja muuttui biljardisaliksi. Sen jälkeen matalan kynnyksen tanssipaikkana tunnettiin Erottajalla sijainnut Palladium, joka huoli arkiasuisetkin puotineidot ja kaupparatsut asiakkaikseen.18 J A Z Z T Y T T Ö

M

E L U J A Z Z iski shokin tavoin Helsingin ravintoloissa, vaikka

Muusikeriliitto koetti estää soittajien maahantulon. Kurikka 2/1923.

K U VA

KANSALLISKIRJASTO

Jazzorkesterien tulo Suomeen oli vaivalloisempaa kuin jazztanssin. Siitä piti huolen Suomen Muusikeriliitto, joka valvoi suomalaisten ammattimuusikoiden etuja. Suuria työllistäjiä heille olivat Helsingin kaupunginorkesterin lisäksi elokuvateatterit ja ravintolat; sotilassoittokunnat olivat erikseen. Liittoa huolestutti, miten maailmansodan jälkeen venäläiset pakolaissoittajat pyrkivät Suomeen polkemaan palkkoja ja miten Keski-Euroopan salonkiorkesterit veivät työtilaisuudet. Ulkoministeriön passiosaston kanssa saatiin syksyllä 1921 sovituksi, että jokainen Suomeen ansiomielessä pyrkivä muusikko pysäytetään rajalla.

Maahan pääsi vain liiton puoltolauseella.19 Valvonnasta ja ankarasta paheksunnasta huolimatta Helsingin loistoravintoloihin, kuten Oopperakellariin, Kaivohuoneelle ja Seurahuoneelle, hankittiin talvikaudella 1921–1922 eräitä ulkomaisia jazzorkestereita. Tutkija Pekka Jalkasen mukaan Helsingissä tuolloin soittanut King of Jazz edusti saksalaista melujazzia: ”Orkesterin keskipiste oli rummunsoittaja Otto Reifenstein. Tekonenin, sotilaskypäröin ja erikoislaatuisin hälysoittimin varustautunut jazzkuningas.” Muusikeriliiton äänenkannattaja ei peitellyt vahingoniloaan, kun jotkut maahan tuotetuista kokoonpanoista osoittautuivat virhearvioiksi.20 Joka tapauksessa lehden oli 1922 todettava, että primitiivinen jazzvillitys oli iskenyt Helsingin ravintolayleisöön: J A Z Z T Y T T Ö

15

Neekeri-, Panama-, Honolulu-, Tahiti- ja Pernambuco-orkesterit huolehtivat nykyään siitä, että pääkaupungin ravintolayleisön musiikinnälkä tulee tyydytetyksi. Tavalliset suomalaiset muusikot saavat sulkea viulunsa koteloon, kun muunmaalaiset ”virtuoosit” kalistavat kattilankansia ja tuuttailevat autontorvia.

Onko tarkoitus palata luontoon? 21

Muusikeriliitto sai uudistettua ulkomaisten soittajien passikiellon, ja Saksassa levisi sana suomalaismuusikoiden kansalliskiihkosta. Maahan keplotteli silti soittoniekkoja, jotka väittivät olevansa jonkin muun ammattikunnan edustajia. Koska Muusikeriliiton välitystoimistolla ei ollut tarjota jazzbandeja, ulkomaisten kiinnittämistä ei voitu täysin estää.22 Opistot käyneitä ammattimuusikoita rassasi se, että jazzsoittimia käyttelevät epämusikaaliset amatöörit veivät heiltä työtilaisuudet ja nauttivat arvonantoa nuorten neitojen keskuudessa. Salonkimuusikot opiskelivat jälkijunassa banjon, ksylofonin ja saksofonin soiton saloja. ”Jazzariksi” kutsuttiin kalistajaa, joka hoiteli rumpupatteristoa ja eksoottisia jazzsoittimia, kuten pillejä ja fleksatonia:23

B

E R L I I N I L Ä I N E N Max Paulin tanssiorkesteri

esiintyi 1920-luvulla Helsingin Seurahuoneen lisäksi muun muassa Saksan Baden-Badenissa ja Garmischissa.

K U VA

KANSALLISKIRJASTO

16

J A Z Z T Y T T Ö

Yleisön on vallannut sairaalloinen hermostuneisuuden puuskaus, joka vaatii räikeää, repivää korvia ja hermostoa huumaavaa meteliä ja runsaita liikkeitä, ennen kuin se tuntee tyydytystä. Täytyy olla alkuihmisten aikuisia sävelmiä ja soittimia (vihellyspillejä, puukapuloita, häränsarvia, rumpuja, sahanteriä ym.) ja tanssia – ennen kaikkea tanssia. 24

Seurahuoneen johtaja Wilhelm Noschis kävi 1920-luvulla vilkasta kirjeenvaihtoa Keski-Euroopassa työskentelevien viihdyttäjien kanssa. Heidän ansioluetteloistaan selviää, että klassisen koulutuksen saaneet salonkimuusikot opettelivat joustavasti amerikkalaisen jazzin ja vaihtoivat illan mittaan soittimia musiikinlajin mukaan. Kilpailu orkesterien kesken oli kivikova. Kämpin ravintolassa 1923– 1924 soittanut Willy H. Sperling vakuutteli jazzosaamistaan: ”Soitamme vain englantilais-amerikkalaista ohjelmistoa ja laulamme kertosäkeet englanniksi, ranskaksi ja ruotsiksi.” Saksalaista yhtyettä johtanut viulisti-saksofoni Willibald von Guhrau kehui omaavansa elegantin ulkoU VA N flexatonit ja muut jazzsoittimet muodon ja soittaneensa usean vuoden ajan aitoamerikkatulivat helsinkiläisille tutuiksi. Muusikerilehti 7/1927. K U VA K A N S A L L I S K I R J A S T O laisessa jazzbandissa. Hän kertoi orkesterinsa maustavan tanssimusiikkinsa hämmästyttävillä efekteillä, jotka saivat kaiken nähneenkin yleisön ihastuksen valtaan.25 Myös esitanssijoita ja juhlamestareita tarvittiin kansainvälisen tason loistoravintoloihin. Balettikouluja käyneet tanssijat taipuivat eksoottisiin muotitansseihin, sulavimmat salonkileijonat lupasivat juontaa sujuvasti kaikilla kielillä. Seurahuoneelle pyrki kesäksi 1926 ruotsalainen tanssipari Giller–Kähr. He olivat tanssineet sooloja revyissä ja operettinäyttämöillä ja korostivat tyylikkäitä asujaan sekä monipuolisia tanssinumeroitaan. Seuraavana vuonna Seurahuoneen mondeeniksi tanssipariksi tarjoutui saksalainen Felix Schwarzeck partnereineen. Hän oli valmis toimimaan myös ”Fest-Arrangeurin” eli conférencier’n tehtävässä ja ilmoitti juontavansa saksaksi, englanniksi, ranskaksi, espanjaksi, portugaliksi, italiaksi ja hollanniksi.26

K

J A Z Z T Y T T Ö

17

Kotimaisen salonkijazzorkesterin paikan täytti 1924 Kaivohuoneella ja Pörssissä aloittanut Zamba, jonka ytimen muodostivat Lundewallin veljekset. Yhtye hankki esiintymiskokemusta myös saksalaisista kylpylöistä. Kun show oli hyvä, soittotaidon puutteita ei havainnut, ja palkkiot olivat kaksinkertaiset sinfonikkoihin verrattuna.27 Oopperakellaria ja Fenniaa johti ruotsalainen K. E. Jonsson, joka pestasi mielellään myös ulkomaisia kokoonpanoja. Kun Andania-laivan amerikkalainen orkesteri toukokuussa 1926 toi Helsingin jazzkentälle takapotkun ja improvisoinnin, Jonsson kiirehti kiinnittämään jenkit ravintoloihinsa. Yhtyeen suomalaissyntyinen saksofonisti Tommy Tuomikoski jäi maahan ja tuli usean jazzkokoonpanon keskushahmoksi. ”Opriksen” yläkerta oli myös suomalaisten jazzmuusikoiden epävirallinen ’hengailupaikka’, jossa kärkyttiin työtilaisuuksia.28 Ravintolamuusikot joutuivat tasapainottelemaan tanssinnälkäisen yleisön maun ja taiteen vaatimusten välillä. Muusikeriliitto piti tärkeänä, että orkesteri kasvattaa yleisöään eikä tahdottomasti taivu sen toiveisiin. ”Musiikillista prostituutiota” piti välttää, ja iskelmiä eli schlagereita tuli tarjoilla säästeliäästi: Sangen usein on hyvälläkin orkesterilla halu spesialisoitua yksinomaan tanssi- ja renkutusalalle. Kappaleet, jotka yleisimmin tunnettaneen nimellä ”schlager”, ovat kylläkin usein oivia päähänpistoja ja miksei muun ohjelman suolaksi soveliaitakin, mutta ne ovat myös liian halpahintaisia, liian helposti mieleenjääpiä ja sävelmältään liian köykäisiä läpäistäkseen vähäisempääkin kestävyyskoetta. Schlagerin elämä on lyhyt, se on sisällyksetön, ystäväksi tekeytyvä tunkeilija, jonka ensi tutustumisen jälkeen mielellään työntää luotaan. Kahvilaorkesteri, joka pitää kiinni arvostaan ja asettaa tehtävälleen jonkinlaisia vaatimuksia, rajoittakoon schlagerien soittamisen vähäisimpään mahdolliseen. 29

Arvokkaasta ohjelmasta kiinnipitäminen kostautui. Siltasaaren työväentalolla ja Mustikkamaan lavalla tanssit soitti yksinoikeudella Helsingin työväenyhdistyksen soittokunta, jolla oli kolme torviseitsikkoa. Vuonna 1927

18

J A Z Z T Y T T Ö

yleisö purnasi, miten sen toivomat tanssi-iskelmät jätettiin soittamatta. Jääräpäisen orkesterin tilaukset vähenivät ja soittokuntaa jouduttiin karsimaan. Lopulta vuonna 1929 soittokunnan yhteyteen perustettiin jazzorkesteri Sevilla, jolle hankittiin soittimet ja myytiin keikkoja. Toimenpide oli auttamattoman myöhäinen: nuorison suosikeiksi olivat ennättäneet nousta Dallapé ja Anderssonin veljesten Amarillo, joka valittiin testisoiton perusteella kesän 1929 tanssittajaksi Mustikkamaalle.30 Jazz oli nuorten musiikkia ja ylitti luokka- ja kielirajat.

Bändin perustaminen kuului asiaan nuorukaisten keskuudessa. Oppikouluissa vallitsi virkeä jazzkulttuuri, jota opettajat yrittivät parhaimpansa mukaan sulkea koulun ulkopuolelle. Kallion yhteiskoulun konventteihin kutsuttiin muidenkin koulujen oppilaita, ja tanssimusiikki oli valittava huolella.

Aune Laaksonen muisteli: J A Z Z T Y T T Ö

J

A Z Z Adonai, ”orkesteri melko suuri pienen

pienestä Käpylästä”. Työläisnuorten perustama harrastajayhtye soitti 1920-luvun lopulla niin salonkikuin tanssimusiikkiakin. Vasemmalta Harry Adamsson, Eino Becklin, sellofania hoiteleva Aarne Becklin (Oranne), harjoituspianisti Telio, Mauno ja Paavo Korvenranta sekä Arvi Sipolainen.

K U VA Y K S I T Y I S A R K I S T O

19

”OI S A O OT

K

, I K N I S L E SA SULO H . ” I K N U P U N KA A M L I A A M amstedt ( R a fa e l R

1922)

ieltolaista huolimatta 1920-luku muodostui vapaan seurustelun ja hu-

malahakuisen ilonpidon kukoistuskaudeksi. Samalla moderni maailma teki tuloaan Helsinkiin. Kaupungissa jazzattiin ja trokattiin, urheiltiin, väiteltiin ja unelmoitiin.

Huvittelevan Helsingin harteille sovitettiin maailmankaupungin

viittaa. Nousukauden aikana autot syrjäyttivät hevoset. Helsinki sai reklaamivalot, liikennepoliisit, Katajanokan lentosataman, moderneja funkispalatseja ja tanssikouluja. Tieteen kehitys ja taiteen modernismi järkyttivät maailmankuvaa. Raittiusliike kamppaili viinanhuuruisten salakapakoiden turmiollista vaikutusta vastaan.

Kirja kertoo, miten Helsinki ja helsinkiläiset elivät kiihkeän ja ristiriitaisen, su-

ruttoman 1920-luvun. Mikko-Olavi Seppälän mukaansatempaavaa tekstiä täydentävät aikakauden aidot valokuvat, piirustukset ja reklaamit.

*9789510412527* 92.7

20

ISBN 978-951-0-41252-7