Kate, Lauren: Langennut (WSOY)

On enkeleitä, joiden kohtalona on langeta…

WSOY

L AU R E N K AT E

ELOKUVATEATTEREISSA MAALISKUUSSA 2017

L AU R EN KATE

Suomentanut I N K A PA R P O L A

W E R NE R S Ö D E R S T RÖ M O S A K EYH TIÖ HELSINKI

englanninkielinen alkuteos Fallen Text copyright Š 2009 by Tinderbox Books, LLC and Lauren Kate Published by arrangement with Tinderbox Books Group, New York, and Ia Atterholm Agency, Sweden.

All rights reserved. isbn 978-951-0-41038-7 suomenkielisen laitoksen Š wsoy 2017 painettu eu:ssa

Perheelleni, kiitollisena ja teitä rakastaen

KIITOKSET Jättimäiset kiitokset koko Random Housen ja Delacorte Pressin väelle siitä hyvästä, että teitte niin paljon niin nopeasti ja niin hyvin. Kiitokset myös seuraaville henkilöille: Wendy Loggialle, jonka rento myötämielisyys ja innokkuus ovat kannustaneet minua eteenpäin alusta alkaen.

Krista Vitolalle valtavan suuresta avusta kulissien takana.

Brenda Schildgenille UC Daviesilla taustatuesta ja inspiraatiosta. Nadia Cornerille siitä hyvästä, että sait koko tämän jutun irti maasta. Ted Malawerille terävästä, hienostuneesta ja hauskasta toimituksellisesta avusta. Michael Stearnsille, entiselle pomomiehelle ja nykyiselle luotetulle kollegalle sekä ystävälle. Sinä olet yksinkertaisesti sanottuna nero.

Kiitokset vanhemmilleni; isovanhemmilleni; Robbylle, Kimille ja Jordanille sekä uudelle perheelleni Arkansasissa.

En löydä sanoja miettiessäni horjumatonta tukeanne. Rakastan teitä kaikkia.

Ja Jasonille, joka puhuu minulle henkilöhahmoista ikään kuin ne olisivat oikeita ihmisiä, ennen kuin minä saan niistä selvää. Sinä inspiroit minua, haastat minua, saat minut nauramaan jok’ikinen päivä. Sydämeni on sinun.

7

Mutta paratiisi on lukittu ja teljetty...

Meidän on matkattava maailman toiselle puolen tarkistamaan, olisiko takaovi jäänyt auki.

– Heinrich von Kleistin esseestä ”Nukketeatterista”

ALUSSA HELSTON, ENGLANTI SYYSKUUSSA 1854

P

uolenyön aikoihin silmät löysivät vihdoin muotonsa.

Niiden katse oli kissamainen, puoliksi määrätietoinen ja puoliksi varovainen – silkkaa harmia. Kyllä vain, silmät olivat juuri oikeanlaiset. Ne asettuivat kauniin, elegantin otsan alle senttien päähän tummasta hiusryöpystä.

Hän piteli paperia käsivarren mitan päässä arvioidakseen edistystään. Oli vaikeaa työskennellä niin, ettei tyttö ollut hänen edessään, mutta toisaalta hän ei kyennyt koskaan luonnostelemaan tytön ollessa läsnä. Siitä saakka, kun hän oli saapunut Lontoosta – ei, siitä saakka, kun hän oli ensimmäisen kerran nähnyt tytön – hänen oli täytynyt huolehtia siitä, että tämä oli pysynyt etäämpänä.

Tyttö lähestyi häntä nykyisin joka päivä, ja jokainen päivä oli edellistä vaikeampi. Siksi juuri hän oli lähdössä aamulla – Intiaan, Amerikkoihin, hän ei tiennyt eikä pii11

tannut. Päätyi hän minne hyvänsä, hänen olisi helpompi siellä kuin täällä.

Hän kumartui jälleen piirroksen ylle, huokaisi viimeistellessään peukalollaan täyteläisen ylähuulen hiilellä piirrettyä kaarta. Tämä eloton paperi, julma huijari, oli ainoa tapa ottaa tyttö mukaan.

Sitten, suoristaessaan selkäänsä nahkaverhoillussa kirjastotuolissa, hän tunsi sen. Tuon lämpimän pyyhkäisyn niskassaan.

Hän.

Jo pelkkä tytön läheisyys herätti hänessä mitä eriskummallisimman aistimuksen. Se muistutti kuumuutta, joka syntyy halon hajotessa tuhkaksi nuotiossa. Hän tiesi sen ilman, että hänen täytyi kääntyä ympäri: tyttö oli huoneessa. Hän peitti muotokuvan sylissään olevan luonnoslehtiön väliin, mutta itse tyttöä hän ei voinut paeta.

Hänen katseensa lankesi salongin norsunluunvärisellä kankaalla verhoillulle sohvalle. Tyttö oli vain muutama tunti sitten istahtanut sille ruusunpunaisessa silkkileningissään, muuta seuruettaan myöhemmin, ja osoittanut suosiotaan isäntänsä vanhimman tyttären kauniille cembaloesitykselle. Hän vilkaisi huoneen toiselle puolelle, ulos ikkunasta verannalle, jossa tyttö edellisenä päivänä oli hiipinyt hänen luokseen kädet täynnä valkoisia villipioneja.

Tyttö uskoi yhä, että tunsi häntä kohtaan vain viatonta vetoa, että heidän monet kohtaamisensa huvimajassa olivat ainoastaan… iloisia yhteensattumia. Ollapa niin naiivi!

Hän ei koskaan kertoisi tytölle totuutta – salaisuus säilyisi yksinomaan hänen tietonaan.

12

Hän nousi seisomaan ja kääntyi, jätti luonnokset nahkatuoliin. Ja siinä tyttö oli, painautuneena vasten rubiininpunaista samettiuudinta yksinkertaisessa, valkeassa aamutakissaan. Mustia suortuvia oli karkaillut palmikosta. Ilme tytön kasvoilla oli sama, jonka hän niin moneen kertaan oli luonnostellut. Tuli oli läsnä, kohosi hänen poskilleen.

Oliko tyttö vihainen? Nolostunut? Hän kaipasi vastausta, muttei voinut sallia itsensä kysyvän. »Mitä sinä teet täällä?» Hän huomasi ärähtävänsä ja katui äänensä terävyyttä tietäen, ettei tyttö pystyisi ymmärtämään. »Minä – minä en saanut unta», tyttö takelteli, siirtyi kohti tulisijaa ja hänen tuoliaan. »Näin valon huoneessasi, ja sitten –» hän vaikeni ja katsoi käsiään »– matka-arkkusi oven ulkopuolella. Oletko lähdössä jonnekin?» »Aioin kertoa sinulle –» Hän keskeytti lauseensa. Hänen ei pitäisi valehdella. Hän ei ollut aikonut antaa tytön tietää suunnitelmiaan. Kertominen vain pahentaisi asioita.

Hän oli jo päästänyt tilanteen liian pitkälle toivoen, että tämä kerta olisi toisenlainen.

Tyttö astui lähemmäs, ja hänen katseensa lankesi luonnoslehtiöön. »Piirsitkö sinä minua?»

Tytön yllättynyt sävy palautti hänen mieleensä, miten suuri ero heidän ymmärryskyvyssään oli. Kaikkien näiden yhdessä vietettyjen viikkojen jälkeenkään tyttö ei siis ollut päässyt lähemmäksi totuutta siitä, mikä sai heidät tuntemaan toisiaan kohtaan tätä vääjäämätöntä vetoa.

Se oli hyvä – tai ainakin parempi. Usean päivän ajan, lähtöpäätöksestään saakka, hän oli kamppaillut pystyäk13

seen irrottautumaan tytöstä. Ponnistus verotti niin suuresti hänen voimiaan, että heti kun hän oli yksin, hänen oli ollut pakko antaa periksi patoutuneelle tarpeelleen piirtää tyttö. Hän oli täyttänyt kirjansa sivut kuvilla tytön kaulan kauniista kaaresta, marmorinvalkeasta solisluusta, mustien hiusten ryöpystä.

Nyt hän vilkaisi luonnosta. Hän ei hävennyt jäätyään kiinni piirtämisestä. Ei, tämä oli pahempaa. Hyinen kylmyys valtasi hänet hänen ymmärtäessään, että se, minkä tyttö oli saanut selville – hänen tunteidensa syvyyden – tuhoaisi tytön. Hänen olisi pitänyt olla varovaisempi. Se alkoi aina tällä tavoin. »Lämmintä maitoa siirappilusikallisen kera», hän mumisi yhä selin tyttöön. Sitten hän lisäsi surullisena: »Se auttaa sinua saamaan unta.» »Miten sinä tiesit? Juuri noinhan minun äidilläni oli tapana –» »Minä tiedän», hän sanoi ja kääntyi katsomaan tyttöä.

Tämän häkeltynyt ääni ei yllättänyt häntä, joskaan hän ei kyennyt selittämään tytölle, miten tiesi, tai kertomaan, kuinka monta kertaa oli tarjoillut tämän nimenomaisen juoman tytölle varjojen tullessa, miten oli pidellyt tyttöä sylissään, kunnes tämä nukahti.

Hän tunsi tytön kosketuksen, ikään kuin se olisi polttanut hänen paitansa läpi. Pehmeästi olkapäälle laskettu käsi sai hänet haukkomaan henkeään. He eivät vielä tässä elämässä olleet koskettaneet toisaan, ja ensimmäinen kontakti sai aina hänen henkensä salpaantumaan. »Vastaa minulle», tyttö kuiskutti. »Lähdetkö sinä?»

14

»Kyllä.» »Ota minut mukaasi», tyttö sanoi odottamatta. Hän näki tytön vetävän henkeä kuin toivoen, että voisi peruuttaa sanansa. Hän erotti vaihtuvat tunnetilat tytön silmien välisessä rypyssä: tyttö olisi ensin kiihdyksissään, sitten ymmällään, sitten oman julkeutensa nolostuttama.

Tyttö teki näin aina, ja liian monta kertaa hän oli tehnyt sen virheen, että oli juuri sillä hetkellä lohduttanut tyttöä. »Ei», hän kuiskasi, muistaen… aina muistaen… »Laivani lähtee huomenna. Jos lainkaan välität minusta, et lausu enää sanaakaan.» »Jos minä välitän sinusta», tyttö toisti, ikään kuin puhuen itsekseen. »Minä – minä rakastan –» »Älä.» »Minun on pakko sanoa se. Minä – minä rakastan sinua, olen aivan varma siitä, ja jos sinä lähdet –» »Jos minä lähden, minä pelastan henkesi.» Hän puhui hiljaa, yritti tavoittaa sellaista osaa tytöstä, joka ehkä muistaisi. Oliko se siellä lainkaan, haudattuna jonnekin? »Jotkin asiat ovat tärkeämpiä kuin rakkaus. Sinä et ymmärrä, mutta sinun on luotettava minuun.»

Tytön katse porautui häneen. Tyttö astui taaksepäin ja risti käsivartensa rinnalleen. Tämä oli myös hänen itsensä syytä – hän toi aina esiin ylenkatseellisen puolensa pyrkiessään ilmaisemaan asiansa yksinkertaisesti. »Tarkoitatko, että on olemassa tärkeämpiäkin asioita kuin tämä?» tyttö haastoi, tarttui hänen käsiinsä ja kohotti ne sydämelleen.

15

Voi, ollapa tyttö ja olla tietämättä, mitä oli tulossa! Tai ainakin olla vahvempi kuin hän itse oli, ja kyetä estämään tyttöä. Jos hän ei pysäyttäisi tyttöä nyt, tämä ei koskaan oppisi, ja menneisyys vain toistaisi itseään, kiduttaisi heitä kumpaakin kerran toisensa jälkeen.

Tytön ihon tuttu, lämmin tuntu hänen käsiensä alla sai hänet laskemaan päänsä ja vaikeroimaan. Hän yritti olla välittämättä siitä, miten lähellä tyttö oli, miten tuttu tämän huulten kosketus hänen omillaan oli, miten katkeralta tuntui, että tämän kaiken oli päätyttävä. Mutta tytön sormet sivelivät häntä niin keveästi. Hän tunsi tytön sydämen jyskytyksen ohuen puuvillayöpaidan alla.

Tyttö oli oikeassa. Mitään muuta ei ollut kuin tämä. Ei koskaan ollut. Hän oli antamaisillaan periksi ja ottamaisillaan tytön syliinsä, kun hän näki ilmeen tämän kasvoilla.

Ikään kuin tyttö olisi nähnyt aaveen.

Nyt tyttö oli se, joka perääntyi, käsi otsallaan. »Tunsin äsken jotain hyvin kummallista», tyttö kuiskasi.

Ei – oliko jo liian myöhäistä?

Tyttö siristi silmiään, samalla tavoin kuin hänen luonnoslehtiönsä kuvassa, ja katsoi häntä, kädet rintansa päällä, huulet odottavasti raollaan. »Voit väittää minun olevan järjiltäni, mutta vannon, että olen ollut tässä aiemminkin…»

Nyt oli siis liian myöhäistä. Hän nosti vavisten katseensa ja tunsi pimeyden lankeavan. Hän tarttui viimeiseen tilaisuuteen vetää tyttö syleilyynsä, rutistaa niin lujaa kuin oli viikkojen ajan isonnut.

16

Heti, kun tytön huulet sulivat hänen huulilleen, molemmat olivat voimattomia. Tytön kuusamantuoksuinen suu pyörrytti häntä. Mitä lähemmäs tyttö painautui, sitä pahemmin kiihtymys ja sen kaiken aiheuttama tuska väänsivät hänen vatsaansa. Tytön kieli kulki hänen kielellään, ja tuli heidän välillään roihusi jokaisen uuden kosketuksen, jokaisen uuden tutkimusretken myötä kirkkaampana, kuumempana ja väkevämpänä. Silti mikään siinä ei ollut uutta.

Huone vavahti. Aura heidän ympärillään alkoi hehkua.

Tyttö ei huomannut mitään, ei ollut tietoinen mistään, ei ymmärtänyt mitään muuta kuin heidän suudelmansa.

Vain hän yksin tiesi, mitä oli tapahtumaisillaan, mitkä synkät voimat valmistautuivat lankeamaan heidän ylleen.

Vaikka hän ei tälläkään kertaa kyennyt muuttamaan heidän elämiensä kulkua, hän tiesi.

Varjot kieppuivat aivan heidän yllään. Niin lähellä, että hän olisi voinut koskettaa niitä. Niin lähellä, että hän mietti, pystyikö tyttö kuulemaan niiden kuiskinnan. Hän katseli, miten pilvi kulki tytön kasvojen yli. Hetken ajan hän näki tunnistamisen kipinän välähtävän tytön silmissä.

Sitten ei ollut mitään, ei yhtään mitään.

17

YKSI VENTOVIERAITA

L

uce ryntäsi Sword & Cross -koulun loisteputkilla valaistuun aulaan kymmenen minuuttia myöhemmin kuin hänen olisi pitänyt. Valvoja, jolla oli tynnyrimäinen rintakehä ja punakat posket sekä kirjoitusalusta teräksisen hauiksen alle puristettuna, jakeli paraikaa käskyjä – mikä tarkoitti, että Luce oli jo jäänyt jälkeen. »Muistakaa siis: pulverit, punkat ja punaiset», valvoja rähähti kolmen oppilaan rykelmälle, joka seisoi selin Luceen. »Painakaa perusasiat mieleenne, niin kenenkään ei käy huonosti.»

Luce kiiruhti joukon taakse yrittäen pähkäillä samanaikaisesti useampaa seikkaa: oliko hän onnistunut täyttämään karmivan paksun lomakepinkan oikein, oliko tämä heidän edessään seisova sänkitukkainen opastaja mies vai nainen, voisiko joku auttaa häntä tämän valtavan merimieskassin kanssa ja hankkiutuisivatko hänen vanhem18

pansa eroon hänen rakkaasta Plymouth Furystään sillä sekunnilla, kun pääsisivät takaisin kotiin. He olivat uhkailleet koko kesän auton myynnillä, ja nyt heillä oli syy, johon Lucella ei ollut nokankoputtamista: Lucen uudessa koulussa kenelläkään ei ollut lupaa pitää autoa. Hänen uudessa koulukodissaan, jos tarkkoja oltiin.

Hän yritti yhä vieläkin totutella termiin. »Voisitteko, ööh, voisitteko toistaa?» hän kysyi valvojalta. »Miten se menikään? Pulverit…» »Kappas vain, kukas se sieltä tulla tupsahti?» valvoja sanoi lujalla äänellä ja jatkoi sitten hitaasti lausuen: »Pulverit. Jos kuulut niihin oppilaisiin, joilla on lääkitys, käyt tässä paikassa. Siellä pidetään huolta, että pysyt mömmöissä, järjissäsi, jatkat hengittämistä, ihan miten vain.»

Nainen, Luce päätteli tarkkaillessaan valvojaa. Yksikään mies ei olisi niin veemäinen, että lausuisi tuon kaiken noin siirappisella äänellä. »Selvän teki.» Lucen vatsa muljahti. »Pulverit.»

Hän ei ollut käyttänyt lääkkeitä vuosiin. Viimekesäisen onnettomuuden jälkeen tohtori Sanford, hänen Hopkintonissa vastaanottoa pitävä psykiatrinsa – joka muuten oli syypää siihen, että vanhemmat olivat lähettäneet hänet New Hampshiressä saakka sijaitsevaan sisäoppilaitokseen – oli ehdottanut, että hänet pantaisiin takaisin lääkitykselle. Vaikka Luce olikin lopulta vakuuttanut miehen siitä, että hänen tilansa oli lähes stabiili, hän oli joutunut käymään kuukauden verran ylimääräisissä psykoanalyysiistunnoissa saadakseen luvan pysytellä erossa niistä hirveistä antipsykoosilääkkeistä.

19

Ja juuri siksi hän aloitti lukion viimeisen vuoden Sword & Crossissa kuukautta lukuvuoden alkamisen jälken. Uuden oppilaan asema oli aina ikävä, ja Luce oli jo etukäteen hermoillut sitä, että joutuisi aloittamaan myöhässä kurssit, joilla kaikki muut olivat jo löytäneet paikkansa. Mutta ilmeisesti hän ei ollutkaan ainoa untuvikko, joka kouluun tänään saapui.

Hän silmäili vaivihkaa kolmea muuta oppilasta, jotka seisoivat puoliympyrässä hänen ympärillään. Edellisessä opinahjossaan, Doverin collegeen valmistavassa koulussa, hän oli tavannut parhaan ystävänsä Callien heti ensimmäisenä päivänä, kun oppilaat oli tutustutettu kampukseen.

Kaikki muut olivat todennäköisesti tunteneet toisensa taaperoiästä, joten olisi taatusti riittänyt, että Luce ja Callie olivat ainoat nuoret, joiden vanhemmat eivät olleet koulun entisiä kasvatteja. Tytöt kuitenkin huomasivat pian, että heillä oli yhteinen pakkomielle täsmälleen samoihin vanhoihin elokuviin – varsinkin niihin, joissa esiintyi Albert Finney. Sen jälkeen kun Callie ja Luce olivat lukion ensimmäisellä luokalla Peukalokyydillä vihille -leffaa katsoessaan tajunneet, ettei kumpainenkaan osannut valmistaa pussillista popcornia ilman, että palohälytin alkoi ujeltaa, he eivät olleet poistuneet toistensa rinnalta. Kunnes… kunnes heidän oli ollut pakko.

Tänään Lucen rinnalla oli kaksi poikaa ja yksi tyttö.

Tyttö vaikutti aika helposti lokeroitavalta: hän oli blondi ja nätti Neutrogena-mainosten tavalla, pastellinpinkit, hyvinhoidetut kynnet olivat sävy sävyyn muovikansion kanssa.

20

»Minä olen Gabbe», tyttö sanoi venyttelevällä äänellä ja väläytti Lucelle leveän hymyn, joka katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin ja ennen kuin Luce ennätti edes kertoa hänelle omaa nimeään. Tytön hiipuva kiinnostus toi hänen mieleensä pikemminkin Doverin-tyttöjen eteläisen version kuin sellaisen tyypin, jonka hän oli kuvitellut kohtaavansa Sword & Crossissa. Luce ei osannut päättää, oliko tämä lohduttavaa vai ei, eikä hän pystynyt käsittämään, mitä Gabben näköinen tyttö mahtoi tehdä koulukodissa.

Lucen oikealla puolella oli kundi, jolla oli lyhyt ruskea tukka, ruskeat silmät sekä pisamaryöppy nenän päällä.

Mutta kundi ei suostunut edes katsomaan häntä silmiin, nyppi vain kynsitikkua peukalostaan. Lucesta tuntui, että poika oli todennäköisesti yhtä häkellyksissä ja nolostunut löytäessään itsensä täältä kuin Lucekin oli.

Vasemmalla puolella oleva jätkä sen sijaan sopi Lucen näkemykseen tästä paikasta vähän turhankin hyvin. Poika oli pitkä ja laiha. Olalla roikkui DJ-laukku, hänellä oli takkuinen musta tukka ja suuret, syvällä kuopissaan olevat vihreät silmät. Huulet olivat täyteläiset, ja niissä oli sellainen luonnollinen ruusunpunan sävy, josta useimmat tytöt olisivat olleet valmiita tappamaan. Niskan säteilevää aurinkoa esittävä musta tatuointi tuntui miltei hehkuvan vaalealla iholla kohotessaan mustan t-paidan kaula-aukosta.

Toisin kuin muut kaksi, tämä kundi ei kääntänyt hänestä katsettaan. Hänen suunsa oli tiukalla viivalla, mutta silmät olivat lämpimät ja eloisat. Hän tuijotti Lucea seisten hiljaa kuin patsas, mikä sai Lucenkin jähmettymään 21

paikoilleen. Hän veti henkeä. Nuo silmät olivat kiihkeät ja lumoavat ja, no, jotenkin aseistariisuvat.

Valvoja keskeytti pojan transsimaisen tuijotuksen äänekkäällä rykäisyllä. Luce punastui ja teeskenteli, että hänen täytyi yhtäkkiä raapia päätään tosi ankarasti. »Te, jotka olette jo oppineet talon tavoille, olette vapaita lähtemään sen jälkeen, kun olette dumpanneet vaaralliset kamanne tänne.» Valvoja viittoi kohti suurta pahvilaatikkoa, jonka yllä kyltti julisti suurin mustin kirjaimin kielletyt esineet. »Ja kun sanoin ’vapaita lähtemään’, Todd» – hän puristi kädellään pisamaisen pojan olkapäätä, niin että tämä vavahti – »tarkoitin urheiluhallia, jossa tapaat ennalta määrätyt oppilastuutorisi. Sinä» – hän osoitti Lucea – »heitä vaaralliset tavarasi tuonne ja tule luokseni.»

Kaikki neljä laahustivat kohti laatikkoa, ja Luce katseli häkeltyneenä, kun toiset oppilaat alkoivat tyhjentää taskujaan. Tyttö kaivoi esiin kahdeksan sentin mittaisen pinkin linkkuveitsen. Vihreäsilmäinen kundi heitti vastahakoisesti laatikkoon spraymaalipurkin ja mattoveitsen.

Jopa huono-onninen Todd hankkiutui eroon useasta tikkurasiasta sekä pienestä sytytysnestepurkista. Lucesta tuntui melkein typerältä, ettei hän itse piilotellut jotain vaarallista esinettä – mutta kun hän näki muiden nuorten kaivelevan taskujaan ja viskaavan kännykkänsä laatikkoon, hän nielaisi.

Hän kurottui lukemaan kielletyt esineet -kylttiä vähän tarkemmin ja huomasi, että matkapuhelimet, hakulaitteet ja kaikki kaksisuuntaiset radiolaitteet oli ehdottomasti kielletty. Oli jo tarpeeksi kamalaa, ettei hän saanut 22

pitää omaa autoaan! Luce puristi nihkeän kätensä taskussa olevan kännyn ympärille: se oli hänen ainoa kosketuksensa ulkomaailmaan. Kun valvoja näki hänen ilmeensä, hän sai pari läpsäystä poskilleen. »Uskallakin pyörtyä, pentu. Minulle ei makseta niin hyvää liksaa, että viitsisin ryhtyä elvyttämään sinua. Sitä paitsi sinä saat soittaa yhden puhelun kerran viikossa aulasta.»

Yksi puhelu… kerran viikossa? Mutta – Hän katsoi kännykkäänsä viimeisen kerran ja näki, että oli saanut kaksi tekstiviestiä. Ei tuntunut mahdolliselta, että ne olisivat hänen viimeiset tekstarinsa. Ensimmäinen oli Callielta.

Soita heti! Odottelen puhelimen äärellä koko yön valmiina juoruamaan. Ja muista mantra, jonka opetin sinulle. Sinä selviät! BTW, jos sillä on merkitystä, kaikki ovat totaalisesti unohtaneet…

Callie oli tyypilliseen tapaansa jatkanut niin pitkään, että Lucen kökkö känny keskeytti viestin neljän rivin jälkeen.

Jollain tavalla Luce oli miltei huojentunut. Hän ei halunnut lukea siitä, miten kaikki vanhan koulun tyypit olivat jo unohtaneet, mitä hänelle oli tapahtunut ja mitä hän oli tehnyt päätyäkseen tähän paikkaan.

Hän huokaisi ja skrollasi alaspäin toiseen viestiin. Se oli äidiltä, joka oli oppinut tekstaamaan vain pari viikkoa sitten ja joka ei varmastikaan ollut tiennyt tästä puhelukerran-viikossa-jutusta. Eihän hän muuten olisi ikimaailmassa hylännyt tytärtään tänne. Eihän?

23

Lapsukainen, olet aina mielessämme. Käyttäydy hyvin ja yritä syödä tarpeeksi proteiinia. Jutellaan heti tilaisuuden tullen. Rakkaudella Ä & I Luce huokaisi tajutessaan, että vanhempien oli täytynyt tietää. Mikä muu olisi selittänyt heidän surkeat ilmeensä, kun hän oli huiskuttanut aamulla hyvästiksi koulun portilla merimieslaukku käsissään? Hän oli aamiaisella yrittänyt vitsailla siitä, että pääsisi vihdoinkin eroon siitä kuvottavasta Uuden Englannin korostuksesta, joka häneen oli Doverissa tarttunut, mutta vanhemmat eivät olleet edes hymyilleet. Hän oli luullut, että he olivat yhä vihaisia hänelle. He eivät koskaan korottaneet ääntään, mikä tarkoitti, että kun Luce mokasi oikein urakalla, he vain pitivät mykkäkoulua. Nyt hän ymmärsi tämän aamun oudon käytöksen: vanhemmat surivat jo sitä, että menettäisivät yhteyden ainokaiseen tyttäreensä. »Odottelemme vielä erästä henkilöä», valvoja rallatti. »Kukahan se mahtaa olla?» Lucen huomio napsahti takaisin laatikkoon. Se oli nyt ääriään myöten täynnä kiellettyjä tavaroita, joista osaa hän ei edes tunnistanut. Hän tunsi tummatukkaisen pojan vihreiden silmien tuijotuksen. Hän nosti katseensa ja huomasi, että kaikki tuijottivat. Hänen vuoronsa. Hän sulki silmänsä ja avasi hitaasti sormensa, antoi puhelimen lipsua otteestaan ja tömähtää surullisesti kasan päälle. Totaalisen yksinäisyyden ääni.

Todd ja fembotti Gabbe suuntasivat ovelle vilkaisemattakaan Lucen suuntaan, mutta kolmas poika kääntyi valvojan puoleen.

24

»Minä voin kertoa hänelle säännöistä», hän sanoi ja nyökkäsi Lucen suuntaan. »Ei kuulu diiliin», valvoja vastasi automaattisesti, ikään kuin olisi odottanut näitä vuorosanoja. »Olet jälleen uusi oppilas – se tarkoittaa uuden oppilaan rajoituksia. Takaisin lähtöruutuun. Jos ei miellytä, olisi kannattanut miettiä kahdesti, ennen kuin rikoit ehdonalaistasi.»

Poika seisoi liikkumatta ja ilmeettömänä, kun valvoja nykäisi Lucea – joka oli jäykistynyt kuullessaan sanan »ehdonalainen» – kohti kellastuneen aulan päätyä. »Liikettä niveliin», hän sanoi, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. »Punkat.» Nainen osoitti länteen antavasta ikkunasta näkyvää etäistä kevyttiilirakennusta. Luce näki Gabben ja Toddin laahustavan hitaasti sitä kohti. Kolmas poika mateli heidän perässään, aivan kuin mikään ei olisi voinut kiinnostaa häntä vähemmän kuin perille pääseminen.

Asuntola oli valtavan kokoinen, neliskanttinen, harmaa möhkäle, jonka paksut kaksoisovet eivät paljastaneet mitään mahdollisesta elämästä niiden takana. Kuolleen nurmikon keskellä seistä kökötti suuri kivilaatta, ja Luce muisti nettisivujen perusteella, että siihen oli kaiverrettu sanat pauline-asuntola. Se näytti autereisessa aamuauringossa jopa rumemmalta kuin monotonisessa, mustavalkoisessa valokuvassa.

Luce erotti jopa näin kaukaa mustan homeen, joka peitti asuntolan julkisivua. Kaikkien ikkunoiden edessä oli jykevät teräskalterit. Oliko rakennusta kiertävän aidan päällä piikkilankaa?

25

L

uce Pricen epäillään sytyttäneen tulipalon, jossa hänen poikaystävänsä kuoli, ja rangaistukseksi hän joutuu tiukan vartioinnin sisäoppilaitokseen, missä kaikki muut oppilaat vaikuttavat sosiopaateilta. Uudessa koulussa Luce kohtaa Danielin, arvoituksellisen, etäällä pysyttelevän pojan, joka vetää tyttöä puoleensa kuin magneetti.

Luce haluaa selvittää Danielin mysteerin hinnalla millä hyvänsä. Totuuden tavoittelu vie hänet osalliseksi sielua ravistelevaan draamaan, eikä mikään ole enää sitä miltä näyttää...

Langennut on trillerimäinen yliluonnollinen romanssi, jossa kirotut rakastavaiset uhmaavat kohtaloaan. Kirjasta tehty elokuva tulee elokuvateattereihin alkuvuodesta 2017, ja sen on ohjannut palkittu Scott Hicks (Loisto; Lumi peittää setripuut). Lauren Kate on amerikkalainen menestyskirjailija, jonka kirjoja on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle.

N84.2.

978-951-0-41038-7 www.wsoy.fi www.laurenkate.net

9 789510 410387