Collins, Suzanne: Gregor ja rottien koodi (WSOY)

NALKAPELIN TEKIJÄLTÄ

SUZANNE

COLLINS WSOY

GREGOR

JA ROTTIEN KOODI ALISMAAN TARINAT 5

GREGOR JA ROTTIEN KOODI A L I S M A A N TA R I N AT 5

SUZANNE COLLINS Suomentanut Helene Bützow Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki

Englanninkielinen alkuteos Gregor and the Code of Claw Copyright © 2007 by Suzanne Collins. All rights reserved.

Published by arrangement with Scholastic Inc., 557 Broadway, New York, NY 10012, USA. Suomenkielinen laitos © Helene Bützow ja WSOY 2016 Runot suomentanut Juhani Lindholm ISBN 978-951-0-40943-5 Painettu EU:ssa

Kathylle, Drew’lle ja Joanielle

ENSIMMÄINEN OSA Koodi

Ensimmäinen luku

Gregorin selkä oli kylmää kivilattiaa vasten, ja hän katsoi kattoon kaiverrettuja sanoja. Hän oli jäänyt muutamaa tuntia aikaisemmin tuliperäisen tuhkan alle, ja se kirveli vieläkin silmiä ja ihoa. Sydän takoi ja keuhkoja korvensi, oli vaikea hengittää kunnolla. Gregor puristi tiukemmin uuden miekkansa kahvaa ja yritti rauhoittua.

Hän oli hakenut miekan museosta ja juossut sieltä tähän huoneeseen. Kaikki pinnat – seinät, lattia ja katto – oli kaiverrettu täyteen ennustuksia Alismaasta, New Yorkin alapuolella olevasta synkästä, sotaa käyvästä maailmasta, joka oli ollut Gregorin elämän keskipiste viimeksi kuluneen vuoden ajan. Bartholomew of Sandwich, ihmisten asuttaman Regalian kaupungin perustaja, oli kaivertanut ennustukset noin neljäsataa vuotta sitten. Useimmat profetiat koskivat regalialaisia, mutta niissä viitattiin myös useisiin jättiläisolentoihin, Regalian rajanaapureihin – lepakoihin, torakoihin, hämähäkkeihin, hiiriin ja kaikkein eniten rottiin. Ja niin, Grego-

– 9 –

riin. Gregorista puhuttiin monessakin ennustuksessa.

Mutta hänestä ei käytetty omaa nimeä. Ennustuksissa Gregor esiintyi ”soturina”.

Gregor ei ollut päästänyt ketään mukaansa ennustushuoneeseen. Hän halusi lukea tämän profetian ensimmäiseksi yksin. Viime kuukausien aikana kaikki olivat nähneet paljon vaivaa salatakseen ennustuksen sisällön Gregorilta, ja siitä saattoi päätellä, että tekstissä oli jotakin aivan pöyristyttävää. Gregor oli halunnut, ettei kukaan näkisi hänen reaktiotaan. Hän halusi itkeä rauhassa, jos oli pakko. Hän halusi huutaa, jos oli pakko. Varovaisuus osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä Gregor ei reagoinut juuri mitenkään. ”Katso asiaa silmästä silmään. Ymmärrä se”, hän sanoi itselleen. Hän pakottautui keskittymään tarkasti kaiverrettuihin sanoihin.

Ennustusta lukiessaan Gregor todella kuuli kellon tikitystä. Olihan profetian nimi Ajan ennustus.

Tik, tik, tik, tik, tik, tik, tik, tik, tik, tik, tik, tik…

Sota julma riehuu, raivoaa, kumppanisi viruu ansassaan.

Käsillä on aivan viime hetki murtaa koodi taikka päättää retki.

– 10 –

Aika loppuu loppuu loppuu.

Aseeni nyt anna soturille, kohtalosi olet velkaa sille, mutta unohtaa ei tikitystä sovi, ei sitä kuinka kiitää ajan joka tovi.

Rotan kieli lipoo, näkyy hampaan lovi, mutta auki lentää koodin ovi vain sille, joka kuunnella jo alkaa, ei suinkaan suuta, vaan rotan jalkaa.

Aika seisoo seisoo seisoo.

Prinsessa on tarpeellinen ratkaisemaan arvoituksen; ilman häntä kukaan ei kai saisi tietää miten petos laukeaisi, raaputusten kieli aukeaisi, salajuoni raukeaisi.

Nimessä on viimein taika päättää rottain koodin aika.

– 11 –

Aika kääntyy takaisin takaisin takaisin.

Kun veri hirviöstä valuu, kuolee soturikin, ei käy paluu, ja liikaa tunnet uupumusta etkä seuraa raaputusta, koputusta, naksutusta, edessäsi yö on musta, silloin rotat pakertavat tuntiessaan talon tavat.

Ja niiden sanojen jälkeen tikitys loppui.

Gregor pani silmät kiinni, ja hänen mielessään jyskytti yksi säe: Kuolee soturikin, ei käy paluu

Se oli selvästi sanottu. Se oli kohta, jota kukaan ei ollut halunnut kertoa Gregorille.

Kuolee soturikin, ei käy paluu

– 12 –

Raastokin oli jättänyt sen kertomatta – ja rotta oli sentään tottunut välittämään huonoja uutisia vuosia kestäneen sodan aikana.

Kuolee soturikin, ei käy paluu

Ennustuksesta ei ollut kertonut Luxakaan, joka oli vasta kahdentoista, mutta vaikutti paljon vanhemmalta, koska oli kuningatar eikä hänellä ollut enää vanhempia. Mitä Luxa olikaan sanonut Gregorille kalliolla vasta muutama tunti sitten? ”Jos päätät palata kotiin sen jälkeen, kun olet lukenut ennustuksen, en syytä sinua.”

Ihanko totta, Luxa, Gregor ajatteli. Vai et muka syyttäisi minua? Sillä jos sinä olisit minun asemassani… en antaisi sinulle ikinä anteeksi.

Kuolee soturikin, ei käy paluu

Teoriassa oli tietenkin edelleen mahdollista, että Gregor lähtisi kotiin. Ottaisi mukaan kolmevuotiaan pikkusiskonsa Bootsin, hakisi äidin sairaalasta, missä tämä oli toipumassa kulkutaudista, ja pyytäisi lepakkoaan Aresta viemään heidät kotitalon pesutupaan New Yorkiin. Ares oli Gregorin sidoskumppani, joka oli pelastanut Gregorin hengen monta kertaa ja jonka elämä oli ollut pelkkää kärsimystä heidän tutustumisensa jälkeen. Gregor yrit-

– 13 –

ti kuvitella heidän eroaan. ”No niin, Ares, tämä on ollut kivaa aikaa. Lähden tästä nyt kotiinpäin. Tiedän kyllä, että se on kuolemantuomio kaikille, jotka ovat auttaneet minua Alismaassa, mutta sotiminen ei vain ole enää minun juttuni. Mitäpä tässä muuta, lennä korkealla!”

Ei ikimaailmassa.

Kuolee soturikin, ei käy paluu

Se ei yksinkertaisesti tuntunut todelliselta. Ei vähimmässäkään määrin. Ehkä se johtui siitä, että Gregor oli hyvin väsynyt. Hän ei ollut nukkunut moneen päivään.

Ei sen jälkeen kun hän oli nähnyt, kuinka rotat tappoivat satoja hiiriä tulivuoren juurella Tulimaissa. Gregor oli menettänyt hetkeksi tajuntansa, koska tulivuorenpurkauksessa ilmaan oli päässyt myrkyllisiä kaasuja. Laskettiinko tajuttomuus nukkumiseksi? Ehkä. Mutta Gregor oli tointunut nopeasti ja lähtenyt kahlaamaan tuhkassa löytääkseen ystävänsä. Hän ei ehtinyt edes ilahtua heidän löytymisestään, kun hänelle jo kerrottiin että Thalia, herttainen pikku lepakko joka oli joutunut retkelle aivan vahingossa, oli tukehtunut yrittäessään paeta purkausta. Hazard, Luxan seitsemänvuotias serkku joka oli toivonut Thaliasta sidoskumppania, oli ollut niin murheen murtama, että hänelle oli jouduttu antamaan rauhoittavaa lääkettä. Kun seurue oli lopulta päässyt raittii-

– 14 –

seen ilmaan kalliolle, jolta avautui näkymä viidakkoon, Gregor oli tarjoutunut pitämään vahtia sillä aikaa, kun muut nukkuivat. Eikä Gregor ollut saanut unta kotimatkallakaan, sillä Aresin selässä olivat olleet hänen lisäkseen Boots, Hazard, torakkaystävä Tempo ja raskaasti lääkitty hiiri, Kartesio. Nyt Gregor oli jo aivan turtunut...

Kuolee soturikin, ei käy paluu

Eikä ennustus herättänyt hänessä mitään oikeita tunteita. Mikä minua vaivaa, Gregor ajatteli. Eikö minun pitäisi olla täysin raiteiltani? Tietysti pitäisi, totta kai pitäisi. Hän ei vain kyennyt reagoimaan, koska hänelle oli tapahtunut liian paljon. Kaikki valkenee minulle myöhemmin. Ehkä parin päivän kuluttua. Jos nyt olen vielä silloin hengissä…

Ennustus oli paha, mutta olisi luultavasti voinut olla pahempikin. Hyvä puoli oli, että Boots ja äiti voisivat päästä Alismaasta elävänä. Vaikutti siltä että Bootsilla, jota jättiläistorakat sanoivat ”prinsessaksi”, oli ratkaiseva rooli rottien koodin murtamisessa. Mutta ennustuksessa ei puhuttu kenenkään muun kuin soturin kuolemasta.

Tai hetkinen, puhuttiinpas.

Kun veri hirviöstä valuu

– 15 –

Kaiken sen jälkeen, mitä Gregor oli viime päivinä nähnyt, hän ei osannut kuvitella, että hirviöllä voitaisiin tarkoittaa ketään muuta kuin Turmaa. Valtava valkoinen rotta, jonka hengen Gregor oli pelastanut kun se oli vielä poikanen, oli kasvanut väkivaltaiseksi johtajaksi, jonka vimma oli ainakin osittain häiriintynyttä. Elämä oli kierouttanut ja kiduttanut pientä poikasta niin, että siitä oli varttunut hirviö, mutta se oli jo kaiken avun ulottumattomissa. Turma oli antanut käskyn surmata hiiret, ja oli mahdotonta arvata, mitä se tekisi seuraavaksi. Turma oli pysäytettävä. Ylismaassa Turma voitaisiin tuomita elinkautiseen vankeuteen, mutta Alismaassa se ei kävisi päinsä. Täällä alhaalla Turma voitiin vain tappaa.

Pitäisi varmasti ryhtyä toimeen. Syö edes jotakin, Gregor ajatteli. Rotta-armeija tulisi hetkellä millä hyvänsä.

Ares oli lentänyt joukkojen yli matkalla Regaliaan. Gregorin oli valmistauduttava. Hän tiesi joutuvansa taisteluun.

Gregor tuntui kuitenkin jähmettyneen paikalleen, aivan kuin olisi itsekin muuttunut kiveksi. Hän oli kerran käynyt retkellä New Yorkissa Cloistersissa, ja yksi asia oli jäänyt elävästi hänen mieleensä. Cloisters oli vanha museo täynnä keskiaikaista tavaraa. Yhdessä huoneessa oli ollut hautamuistomerkkejä. Jokaisen sarkofagin päällä oli kivestä veistetty, luonnollisen kokoinen patsas vainajasta. Joukossa oli ollut yksi – rita-

– 16 –

riko? – jonka kädet olivat levänneet miekan kahvalla.

Itse asiassa patsas oli ollut melkein täsmälleen samassa asennossa kuin Gregor nyt. Se olen minä, Gregor ajatteli.

Se olen minä. Olen muuttunut kiveksi, olen käytännöllisesti katsoen kuollut. Sandwich oli ollut fiksu kaivertaessaan Ajan ennustuksen keskelle kattoa niin, että Gregor pystyi lukemaan sen vain lattialla maaten. Kaiken huipuksi Gregorin miekka oli aikoinaan ollut Sandwichin omaisuutta ja toteuttaisi nyt hänen ennustuksensa. Koko juttu oli samaan aikaan sekä täydellinen että hirveä.

Ovi avautui hiljaa, ja Gregor kuuli lähestyviä askeleita. ”Gregor, mitä kuuluu?” Vikus kysyi. Vanhan miehen ääni kuulosti uupuneelta ja vastasi Gregorin olotilaa. Todennäköisesti myös Vikus kärsi unenpuutteesta. Hän oli Regalian neuvoston puheenjohtaja ja sen takia aina ylikuormitettu. Vikusin vaimo, Solovet, oli johtanut viime aikoihin asti Regalian armeijaa, mutta oli nyt joutumassa oikeuden eteen, koska oli käynnistänyt tutkimushankkeen, jonka seurauksena oli ollut kulkutauti, ja Vikusin tyttärentytär, Luxa, oli hengenvaarassa Tulimaissa. ”Minulleko? Hyvää vain”, Gregor vastasi rauhallisesti. ”Parempaa kuin vielä koskaan.” ”Mitä ajattelet Ajan ennustuksesta?” Vikus kysyi. ”Se on kiehtova”, Gregor sanoi ja ponnistautui hitaasti ja vaivalloisesti pystyyn. Hän oli satuttanut polvensa pahasti edellisellä retkellä.

– 17 –

”Tulin vain muistuttamaan, että Sandwichin ennustuksia on helppo tulkita väärin”, Vikus sanoi.

Gregor veti miekan vyöstään ja napautti sen kärjellä riviä, jossa puhuttiin hänen kuolemastaan. ”Entä tämä?

Luuletko että tämän voi helposti tulkita väärin?”

Vikus oli kahden vaiheilla. ”Mahdollisesti.” ”No, minusta se on harvinaisen selvä”, Gregor sanoi. ”Gregor, usko minua, jos voisin asettua sinun tilallesi ja täyttää ennustuksen itse… tekisin sen koska tahansa…” Kyynelet kihosivat Vikusin silmiin.

Gregor oli vaikeassa tilanteessa, mutta jaksoi silti sääliä Vikusia. Elämä ei ollut kohdellut vanhusta kovin lempeästi. ”Kuule, olisin voinut kuolla täällä jo viisikymmentä kertaa. Ihme, että olen selviytynyt näinkin kauan.” Miten Gregorin perhe suhtautuisi, jos Vikuskin oli noin tolaltaan? Gregorin ei tehnyt mieli ottaa siitä selvää. ”Älä vain puhu äidille mitään. Äläkä isälle. Sovitaanko, että kukaan sukulaisistani ei saa tietää?”

Vikus nyökkäsi myöntävästi.

Gregor aikoi työntää miekan takaisin, mutta Vikus ojensi kätensä. Gregor laski vaistomaisesti käden kahvan suojaksi. ”Miekka on minun. Annoit sen minulle”, hän sanoi tiukasti. Gregor oli alkanut hyvin nopeasti suojella miekkaansa ja oli siitä jopa mustasukkainen.

Vikusin ilme oli ensin yllättynyt ja sitten huolestunut. ”Ei minulla ollut aikomustakaan viedä sitä sinulta.

– 18 –

Mutta sinun täytyy kantaa sitä näin.” Vikus pani kätensä Gregorin käden päälle ja käänsi kahvaa. ”Tässä asennossa se ei viillä jalkaasi.” ”Kiitos vinkistä”, Gregor sanoi. ”Nyt minun on parasta käydä pesemässä tämä kuona pois.” Gregor oli peseytynyt kalliolähteellä niin hyvin kuin pystyi, mutta iholla oli vielä tuliperäistä, syövyttävää tuhkaa. ”Mene sairaalaan. Siellä on voidetta joka auttaa tuohon”, Vikus sanoi.

Gregor lähti ovelle, mutta Vikus puhutteli häntä. ”Gregor, olet osoittanut, että sinulla on harvinainen kyky surmata. Vielä vuosi sitten kieltäydyit edes koskemasta miekkaan. Muista, että sodassakin täytyy joskus hillitä itsensä. Täytyy olla tarttumatta miekkaan”, Vikus sanoi. ”Pidätkö sen mielessäsi?” ”En osaa sanoa”, Gregor sanoi. Hän oli kyllästynyt antamaan yleviä lupauksia. Varsinkin kun hän yleensä taistelutilanteessa menetti kykynsä kontrolloida itseään. ”En todellakaan tiedä, mitä teen.” Gregor vaistosi, että vastaus ei riittänyt, ja jatkoi: ”Voin yrittää.” Gregor lähti nopeasti, jotta ei joutuisi puhumaan enempää siitä, mitä tekisi tai jättäisi tekemättä.

Sairaalassa Gregor passitettiin heti kylpyyn, johon oli sekoitettu tuhkaa irrottavaa yrttiseosta. Kun Gregor hengitti vedestä nousevaa höyryä, hän alkoi yskiä viime päivien aikana keuhkoihin kertynyttä moskaa. Yksi kyl-

– 19 –

py ei riittänyt, vaan vesi vaihdettiin vielä kahdesti, ennen kuin lääkärit uskoivat, että Gregor oli puhdistunut tuhkasta sekä sisäisesti että ulkoisesti. Peseytymisen jälkeen hänen ihoonsa hierottiin hyväntuoksuista voidetta.

Kun toimenpide oli ohi, Gregor jaksoi tuskin pitää silmiään auki. Hän joi liemen kulhosta, joka nostettiin hänen huulilleen. Hänelle taidettiin antaa samalla jotakin lääkettä. Sen jälkeen uupumus alkoi saada vallan. Gregor tarttui lähintä lääkäriä hihasta. ”Minun täytyy lähteä taistelemaan!” ”Ei tuossa kunnossa”, lääkäri vastasi. ”Mutta älä ole huolissasi. Sodat eivät karkaa. Pääset kyllä taistelemaan sitten kun heräät.” ”Ei, vaan minä…” Gregor sanoi. Hän tiesi kuitenkin sisimmässään, että lääkäri oli oikeassa. Gregor hellitti otteensa hihasta ja antoi periksi unelle.

Kun Gregor avasi silmänsä, kesti hetken, ennen kuin hän tajusi missä oli. Sairaalahuone tuntui hyvin puhtaalta ja valoisalta liikkeellä vietetyn ajan jälkeen. Gregor tutki unisesti ruumistaan. Voide oli imeytynyt ihoon, ja se tuntui nyt viileältä ja sileältä. Polvi, joka oli loukkaantunut kalliolta pudotessa, oli sidottu eikä siihen sattunut enää yhtä pahasti kuin ennen. Joku oli leikannut Gregorin repeilleet kynnet. Hänellä oli päällään puhtaat vaatteet.

– 20 –

Yhtäkkiä Gregor ponnahti istumaan ja hamuili vasenta lonkkaansa löytämättä mitään. Miekka! Missä hänen miekkansa oli? Samassa Gregor huomasi, että miekka oli potilashuoneen nurkassa seinää vasten nojallaan, ja miekkavyö oli yhä siinä kiinni. Häntä ei tietenkään ollut pantu sänkyyn miekka kupeellaan. Se olisi ollut liian vaarallista. Eikä kukaan ollut varastanut hänen asettaan.

Miekka oli vajaan neljän metrin päässä, mutta jo se herätti hänessä levottomuutta. Hän halusi pitää aseen koko ajan ulottuvillaan.

Gregor oli juuri heilauttanut jalkansa lattialle käydäkseen hakemassa miekan lähemmäksi, kun ruokatarjotinta kantava hoitaja tuli huoneeseen ja komensi hänet takaisin sänkyyn. Gregor ei halunnut ruveta kiistelemään vaan totteli mukisematta. Mutta sairaanhoitajan mentyä hän nosti tarjottimen peiton päälle, haki miekan ja pani sen sänkyä vasten. Sen jälkeen hän pystyi syömään.

Retken loppupuolella ruoka oli ollut vähissä. Vähän kalaa, hiukan sieniä. Gregor oli niin nälissään, että ei viitsinyt ottaa ruokailuvälineitä vaan mätti ruokaa suuhunsa paljain käsin. Yksinkertainen ateria – leipää, kalakeittoa ja jälkiruokaa – maistui ihanalta, ja Gregor söi joka murusen. Hän kaapi jälkiruokakuppia sormellaan saadakseen varmasti kaiken talteen, kun hänen vanha ystävänsä Mareth tuli ovesta.

– 21 –

”Saat lisää”, sotilas sanoi hymyillen. Hän huikkasi käytävään käskyn tuoda Gregorille lisää ruokaa. Sitten hän nilkutti vuoteen vieressä olevan tuolin luo. Gregor pani merkille, että Mareth käveli jo proteesillaan paremmin, mutta tarvitsi vieläkin keppiä tueksi. ”Olet nukkunut vuorokauden ympäri. Miten voit?” Mareth kysyi katsoen Gregoria merkitsevästi. ”Hyvin”, Gregor vastasi. Hän ei ollut loukkaantunut pahasti matkan aikana. Marethilla ei ollut syytä näyttää noin huolestuneelta. Gregor tajusi vasta hetkisen kuluttua, että Mareth viittasikin ennustukseen, jossa povattiin soturin kuolemaa. ”Ai, tarkoitat sitä…” Pelko alkoi levitä Gregorin aivoihin. Hän sysäsi sen pois, koska ei osannut käsitellä sitä. ”Ei minulla ole mitään hätää, Mareth.”

Mareth puristi Gregorin olkapäätä, mutta jätti puheenaiheen sikseen. Gregor oli iloinen siitä, että asiasta ei kehkeytynyt mitään syvällistä keskustelua. ”Mitä Bootsille, Hazardille ja muille kuuluu?” ”Hyvää. Kaikki voivat hyvin. Kaikki on pesty tuhkasta. Hazard joutuu olemaan vuodelevossa, kunnes haava päässä on täysin parantunut. Howardin lääketieteellinen koulutus on kyllä kannattanut. Hän ompeli haavan erittäin taitavasti”, Mareth sanoi.

Gregorin ystävä Howard ja hänen lepakkonsa, Nike.

Luxa ja hänen lepakkonsa, Aurora. Raasto. He eivät olleet turvassa ja hoivattuina sairaalassa vaan taisteli-

– 22 –

vat Tulimaissa pelastaakseen vielä elossa olevat hiiret. ”Onko heistä kuulunut mitään?” Gregor kysyi. ”Ei”, Mareth sanoi. ”Kaksi sotilasdivisioonaa on lähetetty etsimään heitä. Toivomme kuulevamme pian jotakin. Mutta tavalliset viestintäkanavamme eivät oikein pelaa nyt, kun Luxa on julistanut sodan.”

Luxa…

Gregor tunnusteli housujensa takataskua, mutta se oli tyhjä. Hänen vanhat vaatteensa oli todennäköisesti tuhottu. Pieni paniikki nosti päätään. ”Minulla oli kuva.

Taskussa…”

Mareth otti yöpöydältä valokuvan ja antoi sen Gregorille. ”Tätäkö tarkoitit?”

Siinä he olivat. Luxa ja Gregor. Tanssimassa. Nauravina. Kuvaan oli ikuistettu yksi heidän harvinaisista iloisista hetkistään. Hazardilla oli ollut muutama viikko sitten syntymäpäivä, ja kuva oli otettu siellä. Gregor sujautti valokuvan paidantaskuun. ”Kiitos.”

Mareth ei pyytänyt Gregoria selittämään. Se oli onni, sillä Gregor ei tiennyt, miten olisi pukenut sanoiksi sen, mitä hänen ja Luxan välille oli alkanut kehittyä. Kuinka heidän ailahteleva ystävyytensä oli alkanut muuttua joksikin aivan toisenlaiseksi suhteeksi. ”Entä vanhemmat?” Gregor kysyi. ”Isällesi on ilmoitettu, että olet palannut turvallisesti takaisin. Lepakko lähetettiin viemään viestiä Ylismaa-

– 23 –

han heti tulosi jälkeen. Isäsi oli pyytänyt sanomaan sinulle, että mummi ja Lizzie voivat hyvin”, Mareth kertoi. Sitten hän vaikeni. ”Miten äiti voi?” Gregor tivasi. ”Hänen tilanteessaan on tullut vähän takapakkia”, Mareth sanoi. ”Tarkoitatko, että kulkutauti on uusiutunut?” Gregor kysyi peloissaan. ”En toki, mutta hänellä on keuhkotulehdus”, Mareth sanoi. ”Äitisi paranee kyllä, mutta voimat ovat aika vähissä.”

Se ei ollut hyvä uutinen. Tapahtuipa muuten mitä hyvänsä, Gregorin oli saatava äiti kotiin. Jos Gregorin oli pakko kuolla, asia oli sitten niin. Mutta sitä ajatellen oli entistä tärkeämpää, että Boots ja äiti pääsisivät turvallisesti takaisin New Yorkiin. Gregorin vanhemmat, mummi ja siskot tarvitsivat toisiaan.

Hoitaja toi uuden annoksen jälkiruokaa ja lähti huoneesta. Gregorin nälkä oli hellittänyt. Hän sohi jälkiruokaa lusikalla. ”Missä rotat ovat nyt? Ne jotka olivat tulossa tännepäin, kun Ares ja minä palasimme kotiin?” Gregor kysyi. ”Eivätkö ne ole vielä hyökänneet kaupunkiin?” ”Eivät. Rotat kääntyivät takaisin Tulimaihin kun näkivät sotilaidemme lentävän yli”, Mareth sanoi. ”Mitä?” Gregor kysyi yllättyneenä.

– 24 –

”Koodin murtaminen on tärkein tehtävämme.”

Gregorin alismaalaiset ystävät ovat tehneet kaikkensa, jottei poika lukisi Ajan ennustusta. Kun sen sisältö Gregorille lopulta paljastuu, hän ymmärtää syyn: ennustuksen mukaan soturi – siis Gregor itse – saisi surmansa.

Vihainen rotta-armeija lähestyy Alismaan pääkaupunkia Regaliaa, jossa ovat myös Gregorin äiti ja pikkusisko.

11-vuotiaan soturin on koottava rohkeutensa ja opittava hallitsemaan korvaamaton kaikupaikannustaito, jota ilman maanalaisen maailman pimeydessä ei selviä. Muuten Alismaa ja Gregorin rakkaat ovat tuhon omat.

Saako Gregor ystävineen murrettua rottien salaisen koodikielen ennen kuin kaikki toivo on mennyttä? Mikä oikein on ennustuksessa mainitun prinsessan rooli koodin ratkaisemisessa? Pelastuuko Alismaa ja pääseekö Gregor perheineen vielä joskus takaisin kotiin New Yorkiin?

Nälkäpeli-teoksillaan maailmanmaineeseen nousseen Suzanne Collinsin huumaavan vauhdikas fantasiasarja saa tässä kirjassa jylhän päätöksensä.

9 789510 409435 N84.2

ISBN 978-951-0-40943-5

Päällyksen kuvitus: Y. Bora Ülke