Hänninen, Vepe: Hämärämies (WSOY)

Hämär ämies Vepe Hänninen

werner söderström osakeyhtiö helsinki

WSOY:n kir jallisuussäätiö ja taiteen edistämis­ keskus ovat tukeneet tämän teoksen valmistumista © Vepe Hänninen 2013 ISBN 978-951-0-39929-3 Painettu EU:ssa

Kesyt linnut kaipaavat.

Villit kuolevat sukupuuttoon. elmer diktonius (tai jotakin sinnepäin)

luku 1 Kun verojohtaja soittaa ja ehdottaa tapaamista, kuka tahan­ sa luonnollinen henkilö huolestuu.

Yöpakkanen oli saanut Siltavuoren ja Hakaniemen torin välisen salmen riitteeseen, jolla yksinäinen lokki liukasteli ihmetellen, mihin vesi oli hävinnyt.

Liian aikaisin paikalle tullut verovelvollinen Reko Lau­ lumaa tyhjäkäytti autoaan ja ajatuksiaan ja tutki katseel­ laan Pitkänsillan arkuissa ammottavia kuularuiskun reikiä.

Sodat, kapinat ja verityöt ovat hyödyllisiä, kun tarvitaan suhteellistavaa voimaa elämän kusisiin paikkoihin. Niiden muistaminen auttoi selättämään hammaslääkärit, verotta­ jat, lentopelot ja naapurin aamuöiset kitaransoittojatkot.

Rekonkaan ei tarvinnut juosta selkä kyyryssä ja piiloutua tulitukselta sillalla makaavien hevosenraatojen taakse.

Tarvitsi vain tavata verojohtaja.

Jos tapaamispaikka olisi ollut verovirasto, Reko oli­ si ollut varma, että kyse oli hänen Teneriffan-matkastaan, jonka hän oli tyynesti maksattanut toiminimellään. Kuit­ tiin hän oli kirjoittanut selvityksen, jonka mukaan yksityis­ etsivän etelänmatka oli välttämätön erään rusketusta rakas­ tavan elatusvelvollisen käräyttämiseksi.

Mutta jos kyse oli verovilpin epäilystä, miksi verojohta­ ja halusi tavata hänet entisessä Kirjaravintolassa, nykyisin 7

Sikariklubina tunnetussa? Paikassa, jossa osakkeen lunas­ tamalla saattoi selättää EU:n direktiivit ja kokea ripauksen menneen maailman vapautta: röyhyttelyä siistissä sisätilas­ sa punaviinilasi nenän alla.

Viisikymppinen savun kauhduttama mies otti Rekon vastaan. Hänen haalistunut arkipukunsa sointui saumatto­ masti kasvojen harmauteen.

– Kotkasaari, mies esitteli itsensä äänellä, jonka kolk­ kous sai Rekon hätkähtämään. Kotkasaari osoitti kurkun­ päätään, ja Reko tajusi, että puhe oli kurkkuun asennetun resonaattorin tuottamaa. Rekosta tuntui, kuin hän olisi kes­ kustellut navigaattorin kanssa. Kunpa ääni käskisi tehdä U-käännöksen heti, kun se on mahdollista.

Halki tuhannen savuisen salongin soinnahti Rekon päässä, kun Kotkasaari saattoi hänet peremmälle siniharmaaseen usvaan. Matkalla mies nyökkäili hiljaisuudessa tupakoivil­ le kerholaisille. Pöydässä Rekon katseen vangitsi jalopuinen humidor, jonka kantta koristivat viilutukset ja teksti COHI­ BA. Tekstin yläpuolelle oli kaiverrettu mustan, tötterötuk­ kaisen naisen silhuetti. Varmaan juuri hän oli käärinyt sika­ rit reittään vasten.

Pöytään oli katettu kahvit valmiiksi.

– Minulla on kyllä konjakkiakin tuolla kaapissa, mutta ajattelin, että kun ollaan tavallaan virantoimituksessa…

Virantoimituksessa?

Ei kai kyse ollut vakuutusyhtiö Kullervon asioista? Epäi­ likö verottaja, että hän on repinyt hyötyä vakuutusyhtiös­ sä riehuneesta pyörremyrskystä, jossa osa toimivasta joh­ dosta, mukaan lukien Rekon läheisin ystävä, oli kärähtänyt rahanpesusta?

8

Reko torjui tarjotun sikarin vedoten siihen, että se meni­ si vain hukkaan amatöörin suussa.

– Hukkaan ne kaikki menevät. Siinä niiden viehätys juu­ ri onkin, Kotkasaari rohisi.

Piinaako se piru minua tahallaan, Reko mietti. Tarjoi­ lee kahvia ja sikareita ja joriseee filosofisia, kunnes äkkiar­ vaamatta iskee eteen laskelmat, joiden mukaan etsivä on velkaantunut valtiolle siinä määrin, että hänet karkotetaan Kreikkaan kostoksi molemmille osapuolille.

Verojohtaja sytytti kuubalaisen ja imi savua poskeensa nautinnollisin ilmein. Yhdessä muiden tupruavien sika­ reiden kanssa savu kerääntyi pöytien ylle sinertäväksi pil­ veksi, josta valo heijastui pehmeästi salissa istuvien kas­ voille.

– Minun elämäntehtäväni, Kotkasaari ilmoitti ja kopaut­ ti humidoria.

Reko katsoi nikotiinimiestä kummastuneena.

– Poltan sen tyhjäksi. Puoli vuotta, arvelisin. Sitten joku täyttää humidorin tuhkalla.

Verojohtaja karisti harsoutuneen sikarin pään tuhkakup­ piin.

– Minun tuhkallani.

Reko tutkaili verojohtajaa ja arvioi tämän mielentervey­ den tilaa.

– Ensin tuli kurkunpääsyöpä, sitten keuhkosyöpä. Hoi­ dot on lopetettu… paitsi tämä.

Kotkasaari kaivoi povitaskustaan morfiinipullon ja otti varovaisen huikan.

– Sopiva uurna, eikö totta? Saarnaaville lääkärisukulai­ sille pientä vitutuksen aihetta.

9

Mies veti pitkän henkosen Cohibastaan ja nautti sil­ min nähden harmista, jota pääsisi aiheuttamaan vielä rajan takaa.

– Minulla on puoli vuotta aikaa naulita eräs paskiainen.

Ja sinä autat minua siinä.

Reko ei ollut varma, olisiko Kanarian-matkojen setvimi­ nen ollut miellyttävämpi vaihtoehto.

10

luku 2 Postilaatikon kyttääminen talviyönä on ihmisyyden laki­ piste, Reko mietti ja vilkaisi auton turvaistuimessa torkku­ vaa Suloa.

Auton ulkolämpömittari näytti viittätoista pakkasastet­ ta. Radio Suomen voimasoittolista jauhoi miljoonatta ker­ taa kappaletta »Kaunis rietas onnellinen». Reko tunnus­ teli pojan tummaa ihoa, totesi sen viileäksi ja sääti lämpö­ tilaa hieman korkeammalle. Äänekästä yhtiökumppaniaan varten Reko oli hankkinut autoonsa Webaston, joka hyrisi ja puhalsi autoon dieselinkatkuista lämpöä tähtikirk­kaana napsahtelevana helmikuun yönä. Siunattu kapine. Nyt­ kin moottorin jyryyttäminen olisi herättänyt omakotitalo­ alueen kalmanhiljaisuudessa liikaa huomiota.

Postilaatikon tienoilla ei kello yhteen mennessä ollut näkynyt minkäänlaista liikettä. Vain parissa ikkunassa hohti television sinertävä kajo. Työttömiä tai lomautettuja, Reko tuumi. Ei ollut aamulla kiirettä rynnätä tuottamaan lisä­ arvoa osakkeenomistajille. Hänellä sentään oli työtä, mut­ ta voisiko siitä olla kovin ylpeä? Ihmisten hulluus, pakko­ mielteet ja vimma päihittää kanssaeläjänsä toivat hänelle leivän. Nytkin joku vihollisuuksiin ajautunut lähiöasukas oli palkannut hänet vaanimaan postilaatikkoaan, koska joku »saatana» piti tapanaan tunkea sen täyteen milloin lunta, 11

­ illoin koiranpaskaa. Kustukin laatikkoon oli kerran. Reko m oli varovasti ehdottanut videokameran asettamista yöksi ikkunalaudalle. Sitä isäntä oli kuitenkin jo kokeillut, mut­ ta turhaan, sillä tihutyön tekijä oli ymmärtänyt naamioitua.

Mutta tämänkin toimeksiannon oli ylittänyt verojohta­ jan tarjous. Rekon olisi pitänyt pestautua pimeästi töihin rakennustyömaalle ja etsiä pitävät todisteet Kotkasaaren pitkäaikaisen vihamiehen narauttamiseksi. Kyseinen »pas­ kiainen» oli kuulemma aiheuttanut veronmaksajille kym­ menien miljoonien tappiot kuittikaupalla ja pimeän työn teettämisellä. Kuoleman odotushuoneessa kostoa suun­ nittelevan verojohtajan pakkomielteisyys oli saanut Rekon aavistamaan vaikeuksia. Vaarallisimpia ihmisiä ovat he, jot­ ka tietävät kuolevansa. Sellaisilla ei ole paljonkaan menetet­ tävää, toisin kuin heillä, joiden elämä jatkuu ikuisesti.

Reko oli vedonnut työnpaljouteen ja jättänyt verojohta­ jan jatkamaan elämäntehtäväänsä.

Kadulla seisoi kiinteistön omistajan maasturi, joka oli varustettu Helsingin keskustassa aina tarpeellisten karja­ puskurien ja kattovalonheittimen lisäksi maksetulla rekis­ terikilvellä, PAS-I. – Tilataanko meille rekkariksi REK-O? isä kysyi pojal­ taan. – Tai SUL -O? Reko oli viritellyt takapenkille mukavan vuoteen, mut­ ta sinne Sulo ei suostunut rauhoittumaan. Hieman Rekoa huoletti, mitä lastensuojelu sanoisi Sulon osallistumisesta yötyöhön. Oliko olemassa laki, joka määräsi lapsen nukku­ mispaikaksi pinnasängyn, mieluiten kerrostalokolmiossa?

Muutaman kerran Reko oli yrittänyt selittää Sulolle, miksi hän valokuvasi setää, joka suukotteli rivitalo-osak­ 12

keen ovella aamuyön tunteina tätiä ja kouraisi vielä lähties­ sään leikillisesti aamutakin syvään uurretusta aukosta pil­ kistävää rintaa. – Tuo täti ei ole sedän vaimo, vaan ihan vie­ ras täti, Reko oli opettanut. – Isin työ on ottaa kuvia, jotta tuhmat sedät tulisivat kiltimmiksi.

Nolot toimeksiannot olivat suoraa seurausta vakuutusyh­ tiö Kullervoa ravistaneesta skandaalista. Oli turha edes yrit­ tää tarjota vakuutusetsivän palveluita muille yhtiöille sen jälkeen, kun oli vuotanut yhden liikesalaisuudet medialle.

Tilannetta ei parantanut se, että kyse oli epärehellisiä keino­ ja käyttäneestä kilpailijasta.

Näin kiittämätön on maailma.

Vaikka Tapiola, Pohjola ja muutama muu pääsivät roh­ muamaan itselleen Kullervolta vapautuneita markkina­ osuuksia, ne eivät halunneet seiniensä sisään ketään, joka voisi tilaisuuden tullen tehdä saman niille itselleen. Histo­ rian valossa olisi pitänyt ymmärtää, että kätyri ammutaan aina. Jos hän jää kiinni, sen tekevät omat, jos hän onnistuu, sen tekevät ne jotka saavat hyödyn.

Peruutuspeilistä näkyi lähestyvä ihmishahmo.

Reko painautui alemmaksi. Tulija horjui juopuneena ja veti lähemmäksi tullessaan hupun päähänsä. Reko otti esiin videokameransa ja tarkensi kuvan kulkijaan. Hahmo katse­ li postilaatikon omistajan pimeitä ikkunoita. Sitten hän otti muutaman nopean askelen postilaatikolle, avasi kannen ja alkoi lapata pakkaslunta sisään. Hän sulloi viimeiset lumet nyrkillään tiukaksi paakuksi.

Sen jälkeen tapahtui jotakin, joka sai Rekon epäilemään silmiään. Hahmo nousi postilaatikkoa ympäröivälle lumi­ 13

vallille ja avasi housunsa. Hän istahti lootan päälle ja antoi virtsan lorua pakattuun lumeen.

Vandaali oli nainen.

Ilkivalta ja etenkin postilaatikkoon kuseminen tuntui automaattisesti miehen toimenpiteeltä. Reko sai itsensä kiinni stereotyyppisestä ajattelusta. Sellaiseen ei etsivän hommissa olisi varaa.

Sukupuolen määritys ei kuitenkaan riittäisi todistuk­ seksi. Toki se saattaisi antaa riittävän vihjeen postilaatikon omistajalle. Ketä naista hän oli loukannut julmasti? Kenel­ le hän oli tehnyt härskin ehdotuksen? Oliko hän solvannut jonkun lapsia? Iskenyt yksinhuoltajapolon ja jättänyt soit­ tamatta vaikka lupasi?

Varminta oli selvittää, missä tämän unelmalähiön ken­ nostossa pidätysongelmainen rouva piti majaa.

Nainen sai asiansa tehtyä ja jatkoi tupakoiden matkaansa alas katua. Reko käynnisti moottorin ja lähti hänen perään­ sä. Nainen hoippui kadunkulmasta vasempaan eikä huma­ laltaan huomannut varjostajaansa. Vandaali käveli kortte­ lin ympäri ja palasi pisuaarilleen. Hämmästynyt Reko otti kameran valmiiksi saadakseen taltioitua postilaatikon tär­ velyn jatko-osan.

Nainen ei mennyt postilaatikolle.

Hän käveli talon ulko-ovelle, kaivoi avaimet taskustaan ja pujahti sisään.

14

luku 3 Entinen vakuutusjohtaja Sunila hyppäsi vuoren jyrkänteel­ tä. Hän putosi kädet levällään kohti trooppista kosteutta höyryävää mangroveviidakkoa. Kilometrin päässä alhaalla hyppääjä murskautuisi rosoiseen laavakiveen. Vauhti kiih­ tyi, ja mies huusi kuin synnyttäjä.

Puolen kilometrin putoamisen jälkeen hyppääjä veti kahvasta. Piinallisia sekunteja kului ilman, että mitään tapahtui. Sitten mies tunsi voimakkaan tempaisun ylävar­ talossaan. Liitovarjo aukeni ja alkoi kantaa Sunilaa kauem­ maksi rotkon seinämästä. Liitäjä veti tyhjentyneet keuh­ konsa täyteen ilmaa. Varjo kantoi häntä matalampien, metsän peittämien kukkuloiden yli. Rinteessä kiemurtele­ van tien reunoilla lepäsi miljoonahuviloita tyynessä vaurau­ dessaan. Uima-altaiden siniset laikut katsoivat taivaalle vil­ pittöminä kuin vauvan silmät.

Sunila etsi katseellaan oman talonsa. Katot olivat kaikki samanlaisia U-kirjaimen muotoon rakennettuja terrakotta­ käärmeitä. Lopulta hän tunnisti asuinsijansa avoautostaan, jonka kermanvärisellä nahkapenkillä lojui Financial­Times -lehti. Mies ihaili kotiaan. Hullumminkin olisivat asiat voi­ neet mennä. – Sen saatanan Laulumaan takia, hän muti­ si ääneen. Sunila noitui muistellessaan epäonnistunutta palkkatappajaa, joka oli vakuutusetsivän sijasta onnistu­ 15

nut liiskaa­maan vain tämän koiran. Se munaus oli kaatanut koko Kullervon, sillä suuttunut etsivä oli alkanut toimia jär­ keä ja omaa etuaan vastaan.

Yhden kuolleen piskin takia!

Rekon naaman muisteleminen synkisti hänen mielen­ sä, mutta vain hetkeksi. Hän oli ennakoinut, pannut vähän käteistä lentosukan varteen.

Näillä seuduilla halpa työvoima teki elämän mukavaksi.

Omaisiaan Sunila ei kaivannut, sillä hän oli ottanut heistä pesäeron jo vuosikymmen sitten todettuaan, että raha – ja sekin vain hyvin sijoitettuna – on ainoa kivijalka, minkä varaan kohtalonsa voi tässä varjojen maassa rakentaa.

Sunila katseli, kuinka hänen piilopaikkansa katosi vähi­ tellen pinjametsikön taakse. Samalla hän huomasi, että rin­ nettä nousi musta auto. Pakomatkalla olevan mielen poh­ jamudat pulpahtivat pintaa kohti. Sunila karkotti vainohar­ han ja keskittyi painovoiman uhmaamiseen. Auto saattoi olla kenen hyvänsä, menossa minne tahansa.

Kukkuloiden takaa tuli näkyviin keltaisena hehkuva hiekkaranta. Sunila veteli ohjausnaruista ja antoi liitimen vajota kohti rannan toisessa päässä seisovaa katumaasturia.

Auton luona odotteleva Diego heitti tupakkansa pois ja läh­ ti juoksemaan kohti laskeutumispaikkaa. Sunila hiljensi tot­ tuneesti vauhdin niin, että jalkojen tavoittaessa maan hänen tarvitsi ottaa vain muutama nopea juoksuaskel pysyäkseen pystyssä.

Latinomies alkoi keräillä touhukkaasti varjoa kasaan.

– Nice landing, mister Sund.

Sunila nyökkäsi viileästi. Hän oli jo lähes tottunut uuteen henkilöllisyyteensä. Tilatessaan passia hän oli antanut vää­ 16

rentäjälle sukunimen, jonka kolme ensimmäistä kirjainta olivat samat kuin oikeassa nimessä. Jos allekirjoitus tuli­ si vanhasta tottumuksesta aloitettua oikealla nimellä, olisi­ ainakin parin kirjaimen katumusvara. Passi väitti herra Sun­ din olevan Haaparannassa syntynyt Ruotsin kansalainen, mikä toimisi hyvänä selityksenä hänen kankealle ruotsil­ leen.

Diego pakkasi liitovarjon maasturiin. Sunila istuutui itse ratin taakse, sillä hän ei luottanut kenenkään Kravun kään­ töpiirin eteläpuolella syntyneen ajovalmiuksiin. Muuten­ kin paikalliset olivat Sunilan mielestä lähinnä suuria lapsia.

Aikuiset miehetkin harjoittivat joutavaa lanteenvatkaus­ ta diskoissa ja jopa kaduilla, jos vain joku tyhjäntoimitta­ ja oli osunut kulmaukseen rämpyttämään kitaraa kerjäys­ kippoineen.

Kieputtaessaan serpentiiniä ylös Sunila oli jo unohtanut mustan auton. Niinpä hänen rinnassaan jysähti, kun hän näki avo-Bemarinsa takana seisovan auton. Ketään ei näky­ nyt missään. Sunila lähetti Diegon asioille ja kaiveli hetken hansikaslokeroaan, ennen kuin käveli uima-altaan hallitse­ malle sisäpihalle. Hän katseli ympärilleen.

Ei ketään.

– Sunila, ääni kysyi selvällä suomen kielellä.

Sunila käännähti ja kirosi samalla varomattomuuttaan.

Hänen ei pitäisi totella vanhaa nimeään. Toisaalta hänel­ lä oli kädessään ladattu ase, jolla pienet kauneusvirheet oli­ si helppo korjata.

Hänen auringon pienentämät pupillinsa eivät tunnista­ neet miestä, joka seisoi varjoisalla seinustalla.

17

luku 4 Saimaalla itätuuli puhalsi 15 metriä sekunnissa ja lennätti lumihuntua pitkin jäistä järvenselkää. Sinnikäs pilkkimies oli ainoa maitomaisen harmauden rikkova piste maailmas­ sa, jossa taivaan ja maan rajaa oli mahdoton havaita.

Pilkkijän vieressä jäällä sätki muutamia ahvenia. Osa laji­ tovereista oli jo luovuttanut eloonjäämiskamppailunsa ja makasi aloillaan lumisen kuoleman hyhmettämänä.

Omaa eloonjäämistaisteluaan kävi myös pilkkiä nykivä Tapio Huovinen, vedestä tempaistu kala. Entinen vakuu­ tusyhtiön korvauspäällikkö ei ole luonnostaan ihminen, joka selviytyy Suomen sääliä tuntemattomassa talves­ sa. Konttorissa ja yökerhoissa Huovinen osasi uida kuin kutuhauki kaislikossa. Hänellä oli riittävästi ihmistunte­ musta näkemään ihmisen huolen, heikkouden ja yksinäi­ syyden ja samalla riittävän vähän empatiaa ollakseen piit­ taamatta niistä. Niillä eväillä hän oli toiminut menestyk­ sekkäästi sekä kapakka- että vakuutusmaailmassa. Huo­ vinen oli huomannut, että samat lainalaisuudet pätivät molemmissa. Vastassa oli sielultaan nälkiintynyt, hyväk­ syntää ja turvallisuutta kaipaava ihminen, joka jaksoi tur­ paan otettuaan aina nousta kanveesista ja raahautua koh­ ti uusia pettymyksiä.

Tuiskuisella jäälakeudella näillä taidoilla ei ollut virkaa.

18

Huovinen muisti joka päivä pitää aamu- ja iltahartauden, jossa hän kirosi Reko Laulumaata, »kaiken pahan lähdettä ja alkusyytä». Ilman Laulumaan raukkamaista väliintuloa Huovinen istuisi nyt espoolaisen toimistohotellin näköala­ huoneessa laittamassa vaimolle tekstiviestiä, jonka mukaan »johtotiimin vetäytyminen saattaa venähtää aamuyölle».

Huovista vilutti, nälätti ja panetti.

Sen se mies saisi vielä maksaa.

19

luku 5 Sitten se pihisi, puhisi ja yski, tuku, tuku, tuku, tuku, lähdetään.

Jälkijunassa matkustava Reko piti käsiään edessä ole­ van naisen vyötäröllä ja puksutteli menemään, kun ei muutakaan voinut. Sulo istui kopassaan. Hän ei välittänyt veturilaulusta yhtään enempää kuin Reko, mutta päinvas­ toin kuin isänsä, hän kehtasi ilmaista sen reippaalla kar­ junnalla. Muut lapset ja heidän äitinsä, Rekolla vahvistet­ tuna, kiersivät innokkaasti hihkuen seurakunnan päivä­ kerhotilaa.

Vauvapalstan kirjoittelijat olivat väkevästi kehottaneet etenkin ainoan lapsen yksinhuoltajaa altistamaan lapsensa jo varhain sosiaalisille kontakteille. Nimimerkki »synnytin­ kö turhaan» maalaili synkkää tulevaisuutta lapselle, joka on varttunut ilman riittäviä vertaiskontakteja. Sellaisesta kuu­ lemma tulee vähintäänkin koulusurmaaja, koska hän ei opi kokemuksen kautta, että turpaan antaminen sattuu.

Sulon protestointi olisi tarjonnut Rekolle loistavan tilai­ suuden hypätä kiusallisesta junasta, mutta kerhotäti oli nopeampi. Hän viittilöi Rekoa pysymään muodostelmas­ sa ja meni itse rauhoittamaan poikaa.

Ihonvärinsä vuoksi Sulo oli joukon ehdoton lemmikki.

Reko itse sai väistellä taidokkaasti peiteltyjä uteluja lapsen alkuperästä. Joku äideistä oli kysynyt suoraan, mistäpäin 20

Afrikkaa Sulon äiti on kotoisin. – Punavuoresta, Reko oli vastannut.

Veturina toimiva tyttö ajoi leikillisesti junan päin sei­ nää, mikä riemastutti osallistujia. Takana tulevan rouvan odotuspömppö työnsi Rekon päin naista, joka oli aiem­ min esittäytynyt Heidiksi. Rekon farkun napit törmäsivät naisen takamukseen. Turvatyynyt eivät lauenneet, mut­ ta Reko ei voinut olla panematta merkille pehmeyden ja kiinteyden vastustamatonta yhdistelmää, joka on vuosisa­ tojen ajan saanut taiteilijat heiluttamaan pensseleitään ja autoilijat ajamaan suojateitä ylittävien rollaattorivanhus­ ten päälle. Juna jyskytti seinää vasten piinallisen pitkään.

Reko joutui tekemään pikaisia mielikuvaharjoituksia – muun muassa kuvittelemaan kansantanhua ja pesäpalloottelua – jotta saisi estettyä miehisen reaktionsa.

Hän onnistui vain osittain.

Epäonnistuneesta kivessyöpäleikkauksesta ei näyttä­ nyt olevan pelastukseksi. Verentungos punastutti hänen kasvonsa. Hän rukoili mielessään, että leikkitäti päästäi­ si hänet pälkähästä, ennen kuin hänen otsaansa piirtyi­ si ikuinen stigma, jonka mukaan hän kekkuloi höpsisvat­ kain puolittaisessa tanassa seurakunnan äiti–lapsi-ker­ hossa. Rukous kuultiin, ja kerhon vetäjä jakeli päätöksek­ si lapsille enkelin kuvia. Heidi jäi odottamaan, että muut äidit häipyivät.

– Mä haluisin jutella sun kanssa. Lähtisittekö vaikka kah­ ville?

Hätäpäissään Reko suostui ja katui sitä heti. Matkal­ la hän suunnitteli anteeksipyyntöä ja vetoamista tahdosta riippumattomiin fysiologisiin tekijöihin, mutta sympaatti­ 21

sen ja parasympaattisen hermoston roolit menivät hänen päässään aina sekaisin.

Kahvien tulo kesti piinallisen pitkään. Tuolillaan kään­ tyilevä Reko odotti, millaisella repliikillä nainen avaisi intii­ mialueelle sijoittuvan keskustelun. Sanoisiko vain lakoni­ sesti: »Sulla sitten seisoi?»

Heidi katseli laupiaasti, kuinka hänen kaksivuotiaansa nyhti Piltin tahmaamilla sormillaan Sulon mustia kiharoita.

– Hyvä Joona. Kiva kun sä paijaat Suloa.

Reko ällistyi nimeä. Joonalla oli yllään pinkki pusakka ja mekko, ja hänen hiuksensa olivat nätisti saparoilla. Reko ymmärsi sulkea suunsa, mutta ilme ehti kavaltaa hänet.

– Älä välitä. Et ole ensimmäinen. Mä… tai me ollaan päätetty kasvattaa Joona sukupuolineutraalisti.

– Neutraalisti? Noita vois aika moni pitää tyttöjen vaat­ teina.

– Ei oo olemassa poikien tai tyttöjen vaatteita. Ne on keksittyjä identiteettejä. Synnynnäiset erot tyttöjen ja poi­ kien välillä on oikeesti marginaalisia.

Reko muisti erään vakoiltavansa, jonka outoja menoja vaimo epäili. Selvisi, että mies kävi jossakin vaihtamassa päälleen olkapäät paljastavan juhlamekon sekä korkokengät ja painui Vanhan kellariin aikuisten tansseihin. Kavaljeerit hakivat häntä taukoamatta lattialle. Mies nautti silminnäh­ den saamastaan huomiosta. Puolenyön maissa hän ilmoitti kosijoilleen kurpitsavaunujen lähtevän ja ajoi tukikohtaan­ sa vaihtamaan vaatteet ennen kuin palasi takaisin vaimon­ sa luo. Raportissaan Reko totesi totuudenmukaisesti mie­ hen käyneen vain tanssimassa, mutta jätti asuvalinnan ker­ tomatta. Turha rikkoa avioliittoa moisen pikkuasian takia.

22

Urakehityksessään lähtöruutuun palannut yksityisetsivä Reko Laulumaa tasapainottelee yksinhuoltajuuden ja ammatin vaatimusten välillä. Käytännössä se tarkoittaa taaperoikäisen Sulon kuljettamista mukana epämääräisillä öisillä keikoilla, vaanimassa avionrikkojia ja ilkivallan harjoittajia.

Kostoa hautova verojohtaja tarjoaa kiinnostavaa keikkaa: hän haluaa Rekon penkovan todisteita rakennuskonsernin omistajaa vastaan. Toimeksiannon mukaan Reko hankkiutuu yhtiön rakennustyömaalle pimeisiin töihin. Kun verojohtajakin haluaa maksaa palkkion ilman ennakonpidätyksiä, Reko huomaa olevansa kaksinkertainen hämärämies.

Ketjutettujen yritysten ja tekaistujen kuittien kaupasta on hankala saada näyttöjä. Kun Reko viimein onnistuu, se osoittautuu vaaralliseksi, paitsi hänelle itselleen, myös Sulolle. Samalla suomalaiseen yritysmaailmaan avautuu kolkko näkymä. Kahden euron tuntipalkalla töitä paiskivat siirtotyöläiset hyödyttävät maan taloutta niin paljon, että päättäjilläkään ei ole kykyä tai edes halua puhaltaa peliä poikki.

päällys: Timo Mänttäri l 84.2 l www.wsoy.fi l isbn 978-951-0-39929-3