naista huijaustakin. Nykyään vastaavat normit on sisällytetty asuntokauppalakiin. Uudistuotannon supistuttua 1970-luvun lopulla voitiin yhä enemmän huomiota kiinnittää kiinteistöjen ylläpitoon ja peruskorjauksiin. Korjausrakentamisen tarve on kasvanut etenkin 1990-luvulta lähtien, kun suomalainen asunto-osakeyhtiökanta on tullut peruskorjausikään. Osittain juuri peruskorjausten helpottamiseksi asunto-osakeyhtiölakia uudistettiin 1990-luvun alussa. Uusi asunto-osakeyhtiölain kokonaisuudistus oli kuitenkin edessä jo vajaat 20 vuotta myöhemmin. Vuonna 2010 asunto-osakeyhtiölaki irrotettiin kokonaan osakeyhtiölaista. Siinä missä vuoden 1926 asunto-osakeyhtiölaki oli pitänyt sisällään 27 pykälää, on vuoden 2010 laissa yli 300 pykälää. Uudessa asunto-osakeyhtiölaissa on myös pyritty entistä tarkemmin määrittelemään osakkaan ja taloyhtiön vastuiden rajoja korjaus- ja muutostöitä tehtäessä.
• Suomalainen asunto-osakeyhtiö on historiansa aikana kehittynyt vähitellen pitäväksi kuoreksi, johon on voitu panna vaihtelevaa sisältöä. Malli on ollut kestävä, koska se on ollut joustava. Perustyyppinä asuntoosakeyhtiö on osakkaiden itsensä asuttama talo. Eri ajanjaksoina asunto-osakkeet ovat toimineet myös sijoituskohteina, jolloin taloihin on tullut vuokraasuntoja. Asunto-osakeyhtiö on soveltunut myös yhteiskunnan tukemiin asuntotuotannon muotoihin alkaen 1800-luvun lopun ”esi-aravasta” huipentuen varsinaiseen aravaan. 1920-luvulla Helsingissä ja Tampereella käynnistynyt puolikunnallinen asuntorakentaminen oli sekin asunto-osakeyhtiömuotoista, samoin kuin maanhankintalain lisäyksen eli niin kutsutun Lex Raatikaisen perusteella rakennetut kerrostalot toisen maailmansodan jälkeen. Helsingissä yhtiömalli on taipunut myös asuntojen hinta- ja laatutason sääntelyyn eli hitasiin ilman uutta lainsäädäntöä.
Asunto-osuuskuntien osuus on Suomessa jäänyt pieneksi, mikä on johtunut ennen kaikkea asuinrakentamiseen käytössä olleiden rahavarojen niukkuudesta. Pääomaköyhässä Suomessa osakeyhtiö on ollut rahoituksen keräämisessä ylivoimainen. Asuntoosakeyhtiössä on kylläkin mukana osuustoiminnan ja yleishyödyllisyyden piirteitä. Perustarkoitus on tuottaa yhtiön osakkaille taloudellista ja turvattua asumista, ei rahallista voittoa, mikä on osakeyhtiöille yleensä kuuluva tavoite. Vaikka osakeyhtiötalon rakennuttaminen ja rakentaminen olisivat kaupallisesti hoidettuja, perustuu talon ylläpito omakustannusperiaatteeseen. Jo varhaisia työväenasuntoyhtiöitä kiiteltiin siitä, että niiden kautta työväki oppi talouden lainalaisuuksia ”debetin ja kreditin” muodossa. Yhä nykyäänkin asunto-osakeyhtiömaailma tarjoaa osakasasukkaille hyvän oppimäärän siitä, miten talouden yhtälö toimii: kulutettu raha on katettava osakkaiden itsensä maksamilla vastikkeilla. Historia lisää opetukseen sen, että asunto-osakeyhtiöön liittyy myös riskejä: omistusasunnon arvo laski jyrkästi 1930- ja 1990lukujen lamavuosina. Asunto-osakeyhtiöjärjestelmän historiana käsillä oleva kirja kuvaa vain kalpeasti asunto-osakeyhtiöissä vallitsevaa inhimillisen toiminnan kirjoa. Yhtiöissä joudutaan aina sopeutumaan yhteiselämään siihen sisältyvine velvollisuuksineen ja sääntöineen. Niistä kehkeytyy välillä kiistoja, jotka muistuttavat jopa maatalousyhteiskunnan rajariitoja. Vähemmän ulospäin kuuluvaa, mutta sitäkin merkittävämpää on asuntoyhtiökumppanuus, joka tuottaa yhteenkuuluvuutta ja yhdessä tekemistä. Asunto-osakeyhtiö on Suomen laajin lähidemokratian muoto, jonka avulla nurkat pidetään kunnossa yhteisin päätöksin. ▪
Saatteeksi
11