Kehotus. 1/2015 Haaveet ja Unelmat

kehotus.

KEHOTUS. 1/15 1/2015

Haaveet ja Haaveet ja Unelmat unelmat

pää(tön)kirjoitus.

Somnio ergo sum- Unelmoin siis olen?

Pitelet kädessäsi (tai vaihtoehtoisesti katsot tietokoneesi näytöltä) vuoden ensimmäistä Kehotusta. Samalla luet allekirjoittaneen ensimmäistä kirjoitusta rakkaan ainejärjestölehtemme päätoimittajana. Tässä Kehotuksessa aiheena on Haaveet ja unelmat. Aihetta tarkastellaan niin läheltä kuin kaukaa. Jossain teksteissä mennään jo varsin metatasolle unelmien suhteen, kun taas toisissa haaveilu on taustalla vaikuttava teema. Tässä pääkirjoituksessa ajattelin hieman pohtia omaa suhdetta haaveiluun ja unelmointiin.

Aivan ensimmäiseksi on pakko tunnustaa, että olen parantumaton haaveilija. Aiheet vaihtelevat abstrakteista asioista varsin konkreettisiin. Osa haaveilun aiheista on varsin pinnallisia, toiset ideologisia. Kärjistettynä aiheet vaihtelevat uusista tennareista maailmanrauhaan. Ei taida olla vaikeaa arvata kumpi osuu kategoriaan pinnallinen. Olen usein pohtinut miksi haaveilen asioista, kuten uudet tennarit (olen myös parantumaton tennarifriikki, niitä ei voi koskaan olla liikaa). En silti koe olevani erityisen pinnallinen, enkä erityisen kiinnostunut muodista. Arvostan kyllä hienoja graaffisia elementtejä ja hyvää suunnittelua ja esimerkiksi tennareissa tietyt merkit vain miellyttävät omaa silmääni enemmän. Ja kun näen hienot tennarit, ajatus hiipii päähäni: ”noi mun on pakko saada!” Mutta miksi?

Haaveilen myös asioista, kuten maailmanrauha ja tasa-arvoinen maailma. Visioin päässäni keinoja saada ihmiset ymmärtämään, miten idioottimaista on kohdata ihmiset ennakkoluulojen kera. Eivätkö ne voisi jo pikkuhiljaa tajuta, että juuri typerät ennakkoluulot ruokkivat vastakkainasettelua ja edelleen lisäävät ennakkoluuloja.

Unelmoin maailmasta, jossa kaikilla on samat mahdollisuudet, ja jossa raha ei olisikaan enää se tärkein asia. Unelmoin maailmasta, jossa kunnioitetaan sekä ihmisiä, että ympäristöä.

Osittain unelmoin myös asioista, joita haluaisin osata tai siitä, miltä haluaisin näyttää.

Pitkäaikainen unelmointini kohde on ollut tatuoinnin hankkiminen. Jotenkin se tuntuu asialta, jonka haluan, mutta en pysty sanomaan miksi. Unelmoin myös graffitien tekemisestä, skeittauksen opettelemisesta ja rumpujakin olisi kiva oppia soittamaan.

Ehkä unelmointi on osa oman identiteetin rakentamista?

Olen alkanut huomaamaan, että unelmointi on minulle itseni ihanteen muokkaamista. Unelmoin asioista, jotka pönkittävät omaa identiteettäni ja jotka koen osaksi omaa ihanneidentiteettiäni.

Osittain unelmointi myös passivoi. Unelmointiin on helppo hukkua, jolloin työskentely unelmien saavuttamiseksi jää taka-alalle.

Pohjimmiltaan koen kuitenkin unelmoinnin, ainakin tärkeissä asioissa, olevan se voima, joka ajaa eteenpäin. Minulla on unelma tasa-arvoisesta maailmasta ja aion tehdä töitä sen saavuttamiseksi. Toivon myös, että unelmat pitävät toivoa yllä. Olivat asiat miten huonosti tahansa, ihminen voi paeta oman päänsä sisään ja unelmoida paremmasta tulevaisuudesta.

Unelmoi siis rohkeasti ja tee töitä unelmiesi eteen!

Rauhaa ja rakkautta, Konsta

3

kehotus 1/2015 Päätoimittaja Konsta Naumi Ulkoasu ja taitto Konsta Naumi ja Sonja Hyötylä Kirjoittajat Konsta Naumi Oskari ihalainen Saana Hokkanen Emmi Kemppainen Tomi Lounio Sonja Hyötylä Tuuli Orasmaa Johanna Virtanen Kannen kuva Konsta Naumi Paino Picaset Painos 50 kpl Palaute kehotuslehti@gmail.com

vakiot. pää(tön)kirjoitus s. 3 at thebookshelf of a development researcher s. 6-7 hallituspalsta s. 9 paikan päällä s. 21 kehitysmaatutkija työelämässä s.20 short stories: Story of a man with a dream s. 23 kehon kuvia s. 24 “On pakko tunnustaa, että olen parantumaton haaveilija” s.3

Julkaisija Kehitysmaatutkimuksen opiskelijat ry.

Printin ISSN 2342-9364

Kehotus saa HYY:n ainejärjestölehtitukea

4

s.23

vain tässä lehdessä.

s. 14-15

classics of development studies

by Barry Gills s. 8 hallitusesittely (with pictures) s. 10-11 olen urheilunainen - eikä kukaan voi muuttaa minua s. 12-13 professori Oinaan uudet tuulet s. 14-15 unelma yhdestä jutusta s. 16-17

“Haastan teidät tunnistamaan asioita, joita ette tee julkisesti siksi, että joku muu osaa paremmin.” s.16-17

ääniä (ja unelmia) el altosta s. 18-19 “Haluisin unelmoida, elää Ja unohtaa katkeruuden” s. 18-19

s. 6-7

s. 12-13

5

At the Bookshelf of a Development Researcher: Barry Gills Teksti: Oskari Ihalainen Kuva: Konsta Naumi

Kehotus is starting a new series of articles called At the Bookshelf of a Development Researcher. In this series we will introduce the various book collections of the researchers in our discipline. To start seriously straight away, I headed to discuss with our new Professor Barry Gills.

At the professor’s office, there is threemeter-wide bookshelf full of books.

Nevertheless, “the vast majority of my books is still in England”, Gills says. When compared to another great collection (the one of Pertti Multanen), Gills’s bookshelf seems to be as wide as a professor’s bookshelf could imagine to be. The classics of development studies are of course at the shelf, as well as a great number of works that are currently on use.

When looking at the contents of the bookshelf, there are some evident themes. There are a lot of books on political economy, obviously, as that is the major research interest of Gills. Many of the classics discuss the ongoing legacy of colonialism, criticize the capitalist system and raise the question of post-development. Gills emphasizes that there is no reason to abandon the

6

older theories of development, such as the dependency theories, although there has been a major turn into more subjectivist theories after that. The essence of the classics is ultimately to know the historical journey of the intellectual thought.

When asked to name a single book, which is the most important in his bookshelf, Gills chooses Before European Hegemony – The World System A.D. 1250-1350 by Janet L. Abu-Lughod. This book is a mind-changing for the understanding of Europe as part of the world system, he continues. Rather than starting from Europe and spreading to the other parts of the world, this book shows that development has been driven crucially from non-European origins. In fact, development of Europe could be seen to have come from other parts of the world rather than vice versa. This insight of the book has been very influential on the world system analysis in general.

The role of the fiction is very important in development studies, too, Gills argues. He quotes Hanif Kureishi, a famous British writer: “It’s only in fiction that we can tell the truth.” This quote tells about the possibilities of fiction: it can grasp many aspects of life, which academic literature cannot. Fiction can be a powerful way to tell important

stories of our social realities. One good example of combining fiction and fact is an Indian activist Arundhati Roy, who writes both academic and fiction books. Her bestselling novel The God of Small Things is worth mentioning. Another fiction book that Gills recommends is Aldous Huxley’s Brave New World.

Gills’s interest in global topics started on a very early age. He remembers to have read books of European history and the Ancients in middle school. For example, he tells to have been very impressed by the History of the Decline and Fall of the Roman Empire by Edward Gibbon. The book is monumental in its size and significance (first published in 18th century, covering over a millennium of history), but maybe not the most common to read in middle school.

As last question I asked, of which book Gills dreams the most. The answer is clear: “The book I’m writing, The Myth of Cosmopolis.”

It’s a book about the “absolute and ahistorical idea of the ideal human world order”. In the

book, the myth is understood not as false, but as very real and influential story of collective consciousness. For this writing process only, there is one single bookshelf.

Last but not certainly the least, there is a collection of books and journals, which Gills has co-edited. He tells that he is trying to get every one of the sixty books in the series of Routledge to his office in Helsinki. There are also several issues of the Globalizations journal available, whose founding editor Gills is.

After a forty-five-minute discussion I’m excited and proud of being a student of development studies. On the other hand, I have the question of how can the world be seen so differently by the vast majority of the people not studying development. Is it that we want to think differently and thus make different conclusions or that the rest of people miss or ignore the evidence we face? Perhaps we could start by reading some of the books mentioned here and then think again.

7

Classics of Development Studies

by Barry Gills Here is a list of classics that Barry Gills refers in the text “At the bookshell of a development researcher”

Franz Fanon Toward the African Revolution (1964) Black Skin, White Masks (1952) A Dying Colonialism (1959) The Wretched of the Earth (1961) Eduardo Galeano Open Veins of Latin America (1971) Karl Polanyi The Great Transformation (1944) Edward W. Said Orientalism (1978)

Samir Amin Neo-Colonialism in West Africa (1976) Unequal Development (1976) Accumulation on a World Scale (1970) Kwame Nkrumah Neo-Colonialism– The Last Stage of Imperialism (1965) 8

hallituspalsta.

Hallitus esittäytyy!

Teksti: Saana Hokkanen ja Emmi Kemppainen Kuvat: Katja Heikkilä ja Emmi Kemppainen

Keho ry:n vuodesta 2015 on tulossa mahtava, sillä me hallituslaiset olemme päättäneet niin. Porukkamme koostuu erilaisista, mutta hyvinkin samanhenkisistä ja kehonmielisistä tyypeistä. Joukkoomme kuuluu niin motivoituneita ympäristö-, kulttuuri- ja urheiluvastaavia kuin superpäteviä alumni-, työelämä ja suhdevastaavia. Talousvastaavamme alias massikeisarimme hallitsee kaiken excelistä pankkitäteihin ja hyperaktiivinen opintovastaavamme pitää opintoasiat ojennuksessa. Koko paketin kruunaa työlleen omistautunut puheenjohtajamme. Kaunis Kehomme on siis hyvissä käsissä!

Tarkoituksenamme on järjestää tänä vuonna kaikille keholaisille mielekästä toimintaa sekä mahdollisuuksia tavata toisiaan opiskelujen ohessa. Haluamme luoda tapahtumia, joihin jokaisen on helppo tulla ja että jokainen myös kokisi kuuluvansa tähän ainejärjestöistä upeimpaan. Toivomme myös, että tänä vuonna opiskelijat ja henkilökunta pääsisivät tapaamaan toisiaan entistä enemmän, sillä yhdessä vaalimme ja rakennamme oppiaineemme ainutlaatuisuutta!

Olemme suunnitelleet paljon siistejä juttuja tälle vuodelle, joihin toivottavasti juuri sinä pääset osallistumaan. Jokainen uusi ja vanha opiskelija ja alumni on koska tahansa tervetullut nykäisemään meitä hallituslaisia hihasta ja kertomaan toiveitaan, jakamaan huoliaan tai rupattelemaan mukavia.

Seuraavalta sivulta löytyy jokaisen hallituslaisen kuva, jotta tunnistatte meidät kun näette. Mukana on myös erittäin todenmukaiset, muttei välttämättä tyhjentävät kuvaukset siitä millaisia tyyppejä oikein olemme.

Hallitusesittely kuvien kera seuraavalla aukeamalla

9

Joel Lindberg Meidän pätevä puheenjohtaja. Joel on espoolainen ja sillä on Pradan vyö.

Ella Walden Sihteeri, tiedottaja ja ympäristövastaava.

Kallion cheerleader, joka tähtää tohtoriksi.

10

Saana Hokkanen Varapuheenjohtaja, urheilu- ja kulttuurivastaava eli joka paikan heiluja.

Aina liikkeessä. Oudoimmat ideat ikinä.

Katja Heikkilä Opintovastaava ja tasa-arvotantta. Fuksi neljättä kertaa ja täti-ihminen koirien kera.

Laura Kanninen Taloudenhoitaja, Otaniemen asukkaan heila ja partionjohtaja. Aakkoset hallussa.

Erika Paakkinen Kv- ja fuksivastaava. Speksitähti.

Temperamenttinen nainen, joka pokasi miehen briteistä.

Matias Ingman Tila- ja suhdevastaava. Kännihalaaja, nolostelija. Siis hirveen noloo. Pyrkimässä suureen maailmaan. Tai ainakin kohti Kannua.

Emmi Kemppainen Työelämä- ja alumnivastaava. Oikisbitch, jolla feminiininen aivastus.

11

Olen urheilunainen eikä kukaan voi muuttaa minua

Naispuolisena liikunnanopettajana kohtaan työssäni monia haasteita. Tansaniassa monet naiset eivät harrasta liikuntaa aktiivisesti.

Liikuntaa pidetään miehisenä alueena, joka ei kuulu yhtä vahvasti naisille. Yksi syy tähän on se, että liikunta muuttaa ulkonäköä. ”Vähennä treeniä tai alat näyttää mieheltä!” jotkut sanovat. Kuulen sellaista jatkuvasti.

Kesäkuussa leikkasin hiukseni lyhyeksi, koska niiden laittamisesta oli liikaa vaivaa.

Joskus minua luullaan pojaksi, mutta minua ei kiinnosta mitä muut ihmiset ajattelevat.

Minulle sanotaan myös usein, etten voi saada lasta, koska urheilen. Tiedän, että se ei ole totta, mutta he sanovat silti niin. Jos nainen ei täällä synnytä miehelle lasta, niin mies lähtee pois. Monet tytöt kokevat siksi suuria paineita.

Tytöt eivät ehdi harrastaa liikuntaa, koska heillä on niin paljon kotitaloustöitä tehtävänä.

Tyttöjen täytyy siivota, laittaa ruokaa, hakea vettä ja etsiä polttopuita. Eurooppalaiset eivät ymmärrä sitä, että täällä tyttöjen työrytmi on jo pienestä pitäen hyvin tiukka.

Heillä ei ole mahdollisuuksia laiskotella, vaan päivärytmi täyttyy tehtävistä. Liikunta on monien mielestä suoraan pois kodin töihin käytettävästä ajasta. ”Miksi tuo tyttö urheilee? Hän vain haaskaa aikaansa.”

Sellaista monet väittävät.

Olen itse liikkunut ja pelannut niin kauan kuin muistan. Olen saanut taitoni vanhemmiltani.

12

Äiti oli hyvä yleisurheilussa ja kuului myös koulunsa netball-joukkueeseen. Isäni pelasi jalkapalloa aina kun ehti. Olen vanhempiini yhteydessä melkein joka päivä. He haluavat tietää, miten menestyn työssäni ja minkälaista treeniä olen milloinkin tehnyt. He kannustavat minua aina.

Monissa perheissä tytöt eivät saa harrastaa liikuntaa, vaikka pojat saavat. Minun vanhempani olivat toisenlaisia. He vaativat, että myös pojat tekevät ahkerasti töitä kotona. En tiedä, miksi niin monet ajattelevat toisin. Minulle on itsestään selvää, että veljeni tekevät samoja töitä kuin minäkin. Ei ole reilua, että tytöt joutuvat kärsimään siitä, että pojat eivät hoida omaa osuuttaan.

Monet ystävistäni eivät urheile, vaikka tiedän hyvin, että he haluaisivat. He rakastavat liikuntaa, mutta eivät ehdi tulla mukaan, koska perheen velvoitteet rajoittavat liikaa. Osa heistä on minulle kateellisia. He kysyvät, miten Salome voi olla joka päivä harjoittelemassa. Selitän heille, että vastaus löytyy kurinalaisuudesta. Minun pitää tehdä aikataulu jokaiselle päivälle ja noudattaa sitä. Koska en voi laiminlyödä kotitaloustöitä, niin joutuisin muuten jättämään joukkueeni harjoitukset väliin.

Mielestäni avain muutokseen on vanhempien kouluttaminen. Olen aivan varma, että useammat tansanialaistytöt urheilisivat,

“Olen aivan varma, että useammat tansanialaistytöt urheilisivat, jos heille annettaisiin mahdollisuus.”

jos heille annettaisiin mahdollisuus.

Koululiikunnan merkitys on myös valtavan tärkeä. Tutustuminen liikunnan iloon pitäisi aloittaa jo nuorena, jotta ymmärtää myös vanhempana, miten arvokasta se on myös omille lapsille. Hallituksen pitäisi linjata nykyistä selkeämmin, että koululiikunta kuuluu kaikille, eikä ketään saa jättää sen ulkopuolelle.

Olen tehnyt töitä tyttöjen liikunnan parissa kahdella eri paikkakunnalla, ensin KaakkoisTansanian Mtwarassa ja nykyisin Singidassa, maan keskiosassa. Huomasin, että uskonnon ja perinteisen kulttuurin takia tyttöjen on vaikeampaa osallistua urheiluun Mtwarassa kuin Singidassa. Etenkin monet Mtwaran muslimiperheet rajoittavat tytärtensä osallistumista. Vain hyvin harvoin tyttö saa osallistua liikuntatunnille kunnollisissa liikuntavarusteissa. Shortsien käyttö on kiellettyä, mutta huivi sen sijaan on pakollinen.

Singidassa onnistuimme neuvottelemaan vanhempien kanssa, että muslimitytöt käyttävät liikuntatunneilla kevyempää päähuivia. Tämän muutoksen jälkeen moni heistä on alkanut pitää liikunnasta enemmän.

Liikunnanopettajana minun täytyy jatkuvasti neuvotella vanhempien kanssa, jotta pystymme tekemään tällaisia kompromisseja.

Tyttöjen keskuudessa ylivoimaisesti suosituin laji on netball, ja koulumme paras pelaaja on

tänä vuonna muslimiperheestä. Pidän itsekin eniten netballista, koska siinä tytöt voivat osallistua tasaveroisesti poikien kanssa ja ovat usein jopa heitä parempia. Olen melkein aina todistanut olevani poikia taitavampi, kun olemme pelanneet vastakkain.

Koska urheilen, olen erilainen. Tansaniassa en voi paeta sitä. Ihmiset kritisoivat minua, mutta olen oppinut kestämään sen. Rakkauteni liikuntaa kohtaan on liian suurta, jotta voisin luopua siitä. Sellaisille ihmisille sanon aina: ”Minä olen urheilunainen, eikä kukaan voi muuttaa minua.” Omassa koulussani tytöt tietävät, että jokaisella heistä on oikeus sanoa niin.

SALOME LUVANDA Kirjoittaja on 28-vuotias tansanialainen yläkoulun liikunnanopettaja, joka osallistui joulukuussa Liikunnan Kehitysyhteistyö ry:n järjestämään soveltavan liikunnan seminaariin Morogoron opettajakoulutuslaitoksella.

Käännös: Tomi Lounio

13

Professori Oinaan uudet tuulet Teksti: Sonja Hyötylä Kuvat: Konsta Naumi

Ennen vuodenvaihdetta kehitysmaatutkimuksen opiskelijat saivat järkyttäviä uutisia: pidetty yliopistonlehtorimme Elina Oinas jätti tehtävänsä ja siirtyi sosiologian professoriksi Social och Communal Högskolaniin, eli tuttavallisemmin Sossucomiin. Kehotus kävi tervehtimässä Oinasta hänen uudella työhuoneellaan ja selvitti, miltä loikkarista tuntuu.

Elina Oinaan työhuoneessa tavarat ovat lähinnä laatikoissa. Ikkunassa siintää entinen työpaikka, Unioninkatu 35. Oinas siirtyi uuteen työhönsä professorina tammikuussa ja omien sanojensa mukaan vasta opettelee työtään. Onko professuuri akateemisen uran unelma?

- Akateemisella uralla voi tehdä monenlaisia eri asioita. Kehitysmaatutkimuksen yliopistonlehtorin paikka oli varsinainen unelma.

Oinas kuitenkin siirtyi professoriksi, sillä toivoi voivansa tehdä uudessa työssään hiukan erilaisia asioita ja vaikuttaa siihen, mihin käyttää aikaansa.

Professorin pestin mukana saa valtaa ja Oinas toivoo voivansa käyttää sitä hyvin.

- Harkitsin kyllä hetken, että kannattaako tämä. Ajattelin ennen, että professorina joutuu hallinnoimaan paljon ja tekemään tylsiä asioita.

Toivottavasti en ollut oikeassa.

Oinas ei myönnä halunneensa professoriksi pienestä asti, mutta tutkijanura oli melko selkeä valinta valmistumisen jälkeen. Tuolloin elettiin Suomessa 90-luvun pahinta lama-aikaa ja monet maisteriksi valmistuvat jäivät tutkijoiksi yksikertaiseksi siksi, ettei muita töitä ollut.

Oinas kertoo hakeneensa myös muita töitä, mutta tutkijuus oli nimenomaan sitä mitä hän halusi. Valinta on ollut selkeästi oikea, sillä tutkimininen kiinnostaa vieläkin. Mutta miten kehitysmaatutkimus hyppäsi sosiologiaa opiskelleen tielle?

Aiemmin tutkimukseni keskittyneet selkeästi Suomeen,

14

olivat mutta

väitöskirjan jälkeen aloin tutkia HIV:tä. Sitä kautta päädyin University of Western Capeen ja hyppäämään kehitysmaatutkimuksen pariin, vaikken ollut ajatellut asiaa aiemmin.

Kehitysmaatutkimuksen parissa Oinas työskenteli myös Pohjoismaisessa Afrikka-instituutissa.

Helsinkiin ja Valtsikkaan hän päätyi määräaikaisen sosiologian pestin kautta. Kehitysmaatutkimuksen yliopistonlehtorina Oinas ehti toimia kolme ja puoli vuotta. Kehitysmaatutkimus alana tuntui kuitenkin kovin vaikealta ja pesti vaativammalta kuin koskaan aiemmin.

- Kehitysmaatutkimus on valtavan haastavaa. Pitää kattaa koko maailma ja siihen lisätään vielä monitieteellisyyden kirjo. Pitää osata ottaa kantaa asioihin Bangladeshin vesisäiliöistä Ghanan talousmalliin.

Nyt sosiologian professorina Oinas kokee olevansa työssä, jonka osaa. Hän opettaa suunnilleen yhtä paljon kuin aiemminkin. Opetettaviin kursseihin kuuluu helppoja peruskursseja,kandiseminaari ja johdanto sukupuolentutkimukseen. Vaikka sosiologian professuuri tuntuu omalta, käy haastattelun aikana ilmi, että huono omatunto painaa hiukan Oinasta.

- Jäi hiukan sellainen olo, että olisin halunnut sanoa, etten vaihda siksi, että muualla olisi jotenkin hienompaa. Kehitysmaatutkimuksen yliopistonlehtorin paikka oli todella hyvä ja olen harvoin tykännyt työstäni niin paljon.

Kehitysmaatutkimuksen puolelta Oinas ikävöi eniten oppilaitaan. Työnsä yliopistonlehtorina

hän aloitti syksyllä 2011, eikä näin ollen ehtinyt nähdä yhdenkään vuosikurssin opiskelutaivalta alusta loppuun. Oinas olisi toivonut tutustuvansa oppilaisiinsa enemmän. Sossucomin puolella ollaan pienemmissä piireissä ja opiskelijat tuntuvat olevan lähempänä opettajiaa. Kehitysmaatutkimuksen opiskelijoille Oinas lähettää lämpimiä terveisiä.

- Ottakaa kaikki irti opiskeluajastanne.

Kehitysmaatutkimus on hirveän hyvä valinta ja siellä on mahdollisuus viettää todella hyvät opiskeluvuodet. Minulta saa tulla kysymään, jos jokin koskee tutkimusalaani. Ja minut saa kutsua vaikka joihinkin juhliin! Tai no, ne ovat aina vähän tylsiä.

Entäs mitä sitten seuraavaksi? Professuuri on vakituinen paikka ja se on aiheuttanut Oinaalle jo pienen paniikin.

- Tähänkö minä jään? Työpaikan hakeminen on rankka prosessi, enkä haluaisi käydä sitä enää läpi. Toisaalta en haluaisi pysyä loppuelämääni yhdessä työpaikassa.

Unelmista kysyttäessä Oinas on hiukan hanakka vastaamaan. Hän ei ole aiemminkaan kovinkaan paljon suunnitellut tulevaa, eikä haaveilu tunnu kovin ominaiselta. Pienen kaivelemisen jälkeen löytyi kuitenkin yksi asia, mitä Oinaasta olisi hieno tehdä.

Tutkia. Vaikka hän esimerkiksi aloitti tutkimuksensa HIV:stä jo väitöskirjan jälkeen, ei hän ole ehtinyt syventyä aiheeseen mielestään tarpeeksi.

- Opettaminen on kivaa, mutta jos saa unelmoida, niin unelmoin tutkimisesta.

Tämä vai tuo?

Tutkija vai opettaja?

Klixi vai Sossucom?

Molemmat, yliopiston vahvuus on että pitää tehdä molempia. Omasta puolestaan kuitenkin enemmän opettaja.

Haikein mielin Sossucom.

Ymmärtäminen vai vaikuttaminen?

Suomi vai Ruotsi?

Ymmärtäminen, eihän kannata yrittää vaikuttaa jollei ymmärrä.

(Kysymys aiheutti naurua.)

Suomi! Tai sittenkin Finland!

Foucault vai maailmantuska?

Sosiologia vai kehitysmaatutkimus?

FOUCAULT! Foucault on maailmantuska.

Molemmat. Jos on pakko valita, sosiologia.

Onneksi eivät ole kuitenkaan toisensa poissulkevia.

Tänään vai huomenna?

Tänään. Koska tänään on tässä.

15

Unelma yhdestä jutusta

”Kirjoittajia kaivataan! Tulevan numeron teema on Opiskelu ja työssäkäynti. Ideoita tulemaan!”

Tuttu viesti keholaisten some-palstalla. On taas aika innostua, lannistua ja täyttää jo ennestään pursuavaa pöytälaatikkoa.

mullistaa kenenkään maailmaa. En osaa. En kehtaa. En pysty.

Niin. Mikä siinä on, että opettajillekin kehtaa lähettää vähimmäispituuden täyttävää kaiken kyseenalaistavaa jorinaa, mutta ainejärjestölehden yleisö tuntuu verta aamupalaksi juovilta, timanttikärkisin keihäin varustetuilta Syvemmän Tiedon ratsumiehiltä, jotka pyyhkivät kaikilla Weberiä yksinkertaisemmilla tuotoksilla ratsastuksesta mutaiset saappaansa?

Enpäs liioittele. Muihin lehtiin voisi toki muuten kirjoittaa, mutta joku opiskelukaverihan voi vaikka nähdä.

Ratsumiehet vaanivat kaikkialla.

Joka neljännesvuosi sama optimismin häivä vilahtaa. Ehkä tällä kertaa se tapahtuu!

Kirjoitan jutun Kehotukseen, ihan oikean jutun. Ehkä haastattelen yhteiskunnassa vaimennettujen ääniä, ehkä ravistelen kanssaopiskelijoiden ajatusmaailmaa pitkälle prosessoidulla, uusia näkökulmia avaavalla kolumnilla, ehkä selvitän, mistä Kolumbian sisällissodassa todella on kyse.

Tai ehkä lähetän jutun suoraan Häpeän pelko lamaannuttaa.

Maailman Kuvalehteen.

Julkiseen esiintymiseen, Tätähän voisi alkaa oli kyse kirjoittamisesta, harrastaa. Monen jutun Mutta tarvitseeko silloinkaan tanssista tai olla hyvä tai uskomaton, tai jälkeen tästä saisi mainita keskustelupaneelin edes erityisen taitava?

CV:ssä? vetämisestä, liittyy erityisen paljon Ajatusprosessi alkaa. Ideat paineita silloin, kun viuhuvat tenttiin lukiessa ja teko on vapaaehtoinen.

Aleksandrian tulostusjonossa. Onnistuisiko Osaamattomuuttaan ja puutteellisuuttaan Skype-haastattelu sille thaimaalaiselle voi toisinaan paikata sanomalla, että marjanpoimijalle? Ehtisin ehkä myös lukea minut pyydettiin tähän. Omasta halustaan sen aloittamani kirjan, arvostelun kirjoittaa esiintymisen taas oletetaan olevan omien nopeasti. Työstän aihioita kauppakuittien taitojensa näyttämistä. Mutta tarvitseeko takapuolelle ja luon tyhjän Word-tiedoston. silloinkaan olla hyvä tai uskomaton, tai edes Onneksi deadline on vasta kuun lopussa. erityisen taitava?

Pikkuhiljaa tulostusjonossa saadut ideat on viivattu yli yksi toisensa jälkeen. Mitä sanottavaa minulla tästä olisi? Joku muu tietää tästä varmasti enemmän. Tämä ajatus ei tule uutena kenellekään. Ei tällä voi

16

Muiden arvioitavaksi pyrkiminen saa monesti pohtimaan, miksi juuri minä.

Miksi järjestäisin valokuvanäyttelyn, kirjoittaisin yleisönosastolle tai menisin teatteriryhmään, sillä en ole niin hyvä?

Niin hyvä kuin kuka? Kaikki tuntevat lahjakkuuksia, jotka taidoillaan menevät itsemme edelle. Pitääkö siis harjoitella salasanasuojatuilla blogialustoilla ja suljettujen ovien takana siihen asti, että on keskivertoa parempi? No ei.

Keskiverroillakin on oikeus osallistua, huonoillakin. Onhan keskivertous ja huonous muutenkin subjektiivista.

Kuvalehteen, Voimaan, en edes Heinolan paikallislehteen, tai millekään muulle toimitukselle, jolle olen suunnitellut juttuja tarjoavani. Aiheita on toki ollut. Mutta miksi olisin lähettänyt, sillä jokuhan voisi lukea ne! Joku, joka tietää paremmin, ajattelee syvällisemmin ja argumentoi terävämmin.

Mikä tekisi minun jutustani tietenkin huonon ja käytännössä aivan turhan julkaista.

Erinomaisuus on kuitenkin hankala laji, täydellisyydestä puhumattakaan.

Itseni kehittämisen kannalta minun jopa kannattaisi tehdä virheitä. Kommentit, etenkin kriittiset, ovat mahdollisuuksia oppia lisää. Ja jos teen sitä, mistä nautin, enkö voita joka tapauksessa? Miksi Apua, oliko tämä huono? siis pelätä? Kaikkitietävät, Emmekö voisi olla timanttikeihäiset Älkää sittenkään onnellisia toisen puolesta ratsastajatkaan eivät voi siitä yksinkertaisesta lukeko tätä! nauraa pahansuovasti, syystä, että hän yritti? Hän kun he ymmärtävät, toteuttaa itseään, osallistuu, kuinka huonojenkin juttujen kokeilee ja haparoi. Miksi sitä kirjoittaminen voimaannuttaa minua. pitäisi hävetä?

Tätä ajatusmallia sopisi soveltaa myös yleisön edustajana. Kun tuttu kirjoittaa vähän hampaattoman kolumnin tai kun solisti ei pääse korkeimpaan nuottiin, reagoimme usein myötähäpeän kautta. ”Auts. Tietääköhän se, että se ei ole niin hyvä?

Käsityksemme epäonnistumisesta ja onnistumisesta tuntuvatkin monesti kapeilta. Onko start up -yrittäjä epäonnistunut, jos ensimmäinen yritys hakeutuu konkurssiin? Onko epäonnistumista olla ”yhden hitin ihme” tai ”tähdenlento”? Onko epäonnistunut bloggaaja, jos jaksaa kirjoittaa vain kolme kuukautta?

Onnistuminen voi olla muutakin kuin mainetta ja yleisesti tunnustettua lahjakkuutta ja pätevyyttä. Eikö jo tekemisestä nauttiminen riitä onnistumisen määritelmäksi? Joskus tietenkin tekeminen on paineiden vuoksi kaukana nautinnosta, mutta tunne omien rajojen rikkomisesta on sitäkin huumaavampi. Ja jos oma hyvä fiilis ei tunnu oikeuttavan kutakin tekemistä, jokaisesta yrittämästä voi vähintäänkin oppia. Ehkä seuraava blogi kestää jo neljä kuukautta. Ehkä silloin yrityksestä tulee sosiaalisesti hyväksyttävä.

Minun yritykseni antavat yhä odottaa itseään. Yhtäkään vakavamielistä artikkelia en ole lähettänyt Kehotukseen, Maailman

Kirjoitin tämän, koska minua ärsyttää.

Minua ärsyttää, että häpeän pelko estää liian monia ihmisiä perustamasta toiminimiä, lähettämästä novelleja kustantamoille ja laulamasta julkisesti, sekä estää minua kirjoittamasta. Nyt minä haastan teidät. Haastan teidät havahtumaan, jos tunnette myötähäpeää toisen puolesta silloin, kun voisitte itse asiassa olla iloisia hänen yrityksestään. Ja haastan teidät tunnistamaan asioita, joita ette tee julkisesti siksi, että joku muu osaa paremmin.

Tämän piti olla anonyymi teksti, mutta eikö anonymiteetti olisi nimenomaan luovuttamista teille, kriittisille lukijoille, timanttikeihäisille sotureille? Siksi pistin nimeni, vaikka vähän jännittää. Mullistuuko kenenkään maailma, koskettiko tämä ketään, ja tajuaako tästä kukaan oikeastaan yhtään mitään? Apua, oliko tämä huono? Älkää sittenkään lukeko tätä!

TUULI ORASMAA Kirjoittaja ei ole koskaan kirjoittanut yhtään juttua näin nopeasti, sillä kerrankin hän kirjoitti suoraan sydämestä.

17

Ääniä (ja unelmia) El Altosta Teksti: Johanna Virtanen

Benjamin Orozan ohjaama ja Meeri Koutaniemen valokuvilla kuorrutettu Ääniä El Altosta on kollaasi bolivialaisen kaupungin ihmisistä, joiden kertomat tarinat saattavat katsojan todellisuuden ja haaveiden vaikeasti määriteltävän suhteen maastoon.

Tässä maastossa katsoja joutuu kohtaamaan omat oletukset ja ajatukset unelmien merkityksestä todellisuutta muokkaavana tekijänä. ”Elämäni on todellinen myytti. Elämäni on kuin raamatusta” Pienen torin kulmaan on pystytetty teltta, jonka keskellä on matto ja tuoli. Siihen istahtavat paikalliset saavat kertoa mitä ikinä haluavat. Kyseessä on tila, jossa oma elämä, kokemukset, tunteet ja haaveet tulevat lausutuiksi ja sitä kautta kuulluiksi.

Valaistus on yksinkertainen, taustalta kuuluu teltan kankaan pehmentämiä kadun ääniä ja ihmiset puhuvat täysin koruttomasti ja samalla kokonaisen elämän aikana koettujen tunteiden kirjon avulla heitä koskettaneista asioista ja hetkistä. ”Joskus haluan vain itkeä, ja joskus haluan kirjoittaa vain runoja.”

Toiset itkevät, toiset uhoavat, toiset kiittävät, toiset väsyvät, toiset surevat toisten suruja, toiset haluavat edelleen oikeudenmukaisuutta. Teoksen aikana ihmiset kertovat niin yksinkertaisilla tavoilla hetkistä, jotka ovat muovanneet heistä, mitä he ovat. Tarinat ovat heidän kärsimyksistään, onnestaan, heidän elämästään. Aivan kuin näiden tarinoiden takana olisi pohjavärinä kaipuu toisenlaisesta elämästä, kaipuu siitä, että asiat olisivat menneet toisin. ”Olen pyytänyt apua vain Jumalalta. Ja Jumala on jotain antanutkin.”

Pelkkää kurjuuttako? Sitä, sekä surua ja tuskaa. Mutta onko näihin kohtaloihin pakko liittää haaveita ja unelmia, jotka katsoja itse kuvittelee kertojille sopivaksi, jotta tarinasta tulee kokonaisuus? Mitä toisella puolella maailmaa, toisessa todellisuudessa elävän kertojan omalla äänellä kerrottu tarina merkitsee sen rinnalla, että joku toinen, ulkopuolinen hahmo luo heidän elämästään uusilla väreillä peitetyn maalauksen? Onko näiden ihmisten elämässä edes sijaa unelmille tai haaveille?

Mikä on oma määritelmäni unelmille? Mikä on yksilön rooli niiden luomisessa, mikä taas ympäröivän yhteiskunnan rooli? Haaveillako, että jotain olisi tapahtunut vai ollut tapahtumatta? Onko se rikkautta kyetä kuvittelemaan, että asiat olisivat voineet mennä toisin vai onko se vain alituisesti uusia seiniä rakentava vankila? ”Olen valmis uhmaamaan mitä vain, hänen vuokseen. Sillä hän on se, jonka kanssa aion jakaa elämäni.”

Unelmia ei tarvitse ymmärtää. Kenenkään ei tarvitse ymmärtää jonkun toisen unelmia. Niitä ei tarvitse selittää kenellekään, ei edes itselleen. Ne ovat kuitenkin eräänlaisia representaatioita jostakin todellisuudesta, jonka jaamme muiden ihmisten kanssa. Sen vuoksi unelmat pitäisikin ehkä pikemminkin nähdä kollektiivista todellisuutta luovana asiana yksilön tekoja ja haluja manifestoivan hyveen sijasta.

18

” O l e n k a p i n a l l i n e n kos k a o l e n a i n a o l l u t tä l l a i n e n K a i k k i m i tä py y s i n k i e l l e t t i i n Va i n y m m ä r tä m ä t tö my y t tä os a k s e n i s a i n Haluisin olla kuin tuo lapsi Ta i t u o o n n e l l i n e n m i es A n ta i s i n k a i ke n s e n , m i tä s i s ä l l ä n i o n J os va i n s a i s i n y s tä vä n Haluisin unelmoida, elää Ja u n o h ta a k a t ke r u u d e n H a l u i s i n l a u l a a , n a u ra a Ja t u n tea va i n ra k k a u t ta ”

Ote Benjamin Orozan blogista, jossa hän pohtii omia syitään ryhtyä elokuvantekijäksi: ”Entä kaukomaiden kuva? Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta kehitysmaiden ihmisiä – joihin tuolloin samastuin – esiteltiin 80-luvun eurooppalaisissa reportaaseissa kuin luontodokumentin eksoottisia eläimiä. Tekijöiden vilpittömistä aikeista huolimatta kohteen ja katsojan välille muodostui läpitunkematon tunnesiivilä, joka suodatti pois kaikki muut tunteet paitsi säälin. Ikään kuin kaksi aikuista olisivat puhuneet keskenään läsnäolevasta kolmannesta ihmisestä siten, ettei hänelle annettu suunvuoroa.

Pyytettömistä aikomuksista huolimatta näiden tekijöiden tarjoama kuva vaikutti juuri päinvastoin: kun kohteelta kiellettiin oma identiteetti omassa alakulttuurissaan, oman elämänsä tähtihetket, unet, muistot, halut, toiveet ja pelot, huumori – eli kaikki ne inhimilliset ominaisuudet joista katsoja voisi tunnistaa itsensä – vieras näyttäytyi eräänlaisena varjo-olentona, kaikesta inhimillisyydestä riisuttuna vihollisena. Ymmärsin, että myös sotapropaganda on aina käyttänyt vastaavia keinoja: vastapuolen esineellistämistä, luokittelua ja yleistämistä, häpeämätöntä tirkistelyä ja näennäistieteellistä argumentointia… viimekädessä nämä kaikki seikat mahdollistivat välinpitämättömyyden, epäoikeudenmukaisuuden ja tappamisen.”

Benjamin Oroza koko kirjoitus luettavissa täältä: https://tarinateltta.wordpress.com/tekijoista/

19

Kehitysmaatutkija työelämässä – haastattelussa Minna Penttilä Teksti: Oskari Ihalainen Usein kehitysmaatutkimuksen opiskelijat pelkäävät, ettei valmistumisen jälkeen ei ole töitä tarjolla. Todellisuudessa kehitysmaatutkijoiden työllistyvyyysaste on hyvä ja he työskentelevät monipuolisissa ja mielenkiintoisissa tehtävissä. Osana Valtiotieteilijä työelämässä –kurssia tehty alumnihaastattelu kertoo yhden tarinan.

Kuka olet ja missä työskentelet tällä hetkellä?

Mitä nykyinen työsi sisältää?

Olen Minna Penttilä, kesällä 2012 valmistunut kehitysmaatutkimuksen alumni. Työskentelen tällä hetkellä High-Level Task Force for ICPD:n sihteeristössä New Yorkissa.

Työskentelen nimikkeellä Communications Assistant.

Tehtäviini kuuluu työryhmän sisäisten kokousten ja suurempien YK-konferenssien yhteydessä järjestettävien tapahtumien valmistelevat ja avustavat tehtävät. Lisäksi teen erilaisia tutkimus-, kirjoitus- ja käännöstöitä sekä päivitän Task Forcen sosiaalista mediaa ja kotisivuja.

Miten päädyit opiskelemaan kehitysmaatutkimusta?

Lukion jälkeen en ollut täysin varma mitä haluaisin opiskella. Tiesin, että haluaisin valtsikaan, koska halusin vaikuttaa maailman asioihin, mutta pääaineen valinta ei ollut heti lukion jälkeen selvillä. Olin töissä välivuoden, jonka aikana kiinnostukseni kehitysmaatutkimusta ja kehitysmysymyksiä kohtaan varmistui. Seuraavana keväänä hain ja pääsin opiskelemaan kehitysmaatutkimusta.

Mitä opiskelit yliopistossa kehitysmaatutkimuksen lisäksi?

Opiskelin sivuaineinani maailmanpolitiikkaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta.

Minkälaista osaamista opiskelu valtiotieteellisessä tiedekunnassa on antanut työelämää varten?

Valtsikassa opiskelu on tuonut paljon ymmärrystä maailmasta ja opettanut kriittistä ajattelua. Opinnoissa painottuu teoreettinen osaaminen, mikä ei välttämättä tue työelämän käytännöllisempien taitojen oppimista.

Minkälaisia yhteiksiä työelämään sinulla oli opiskeluiden aikana tai heti niiden jälkeen?

Olin opiskeluaikana harjoittelussa Väestöliiton kansainvälisen kehityksen yksikössä sekä eräässä argentiinalaisessa kansalaisjärjestössä. Valmistuttuani toimin YK-järjestöjen vapaaehtoisena New Yorkissa ja tein yhdeksän kuukauden harjoittelun media-alalla kehityskysymysten parissa.

Kuinka sait nykyisen työpaikkasi?

Yksinkertaisesti työpaikkaan.

20

hakemalla

internetissä

ilmoitettuun

Jos voisit muuttaa valintojasi, mitä tekisit toisin, kun nyt tunnet työelämää paremmin?

Kerryttäisin enemmän konkreettista tietoa ja käytännön osaamista. Olisin myös aktiivisempi suhteessani mahdollisiin tuleviin työnantajiin jo opiskeluaikana.

Minkälaisena näet tulevaisuutesi työelämässä?

Nykyinen työni päättyy joulukuussa 2015, kun High-Level Task Force for ICPD lopettaa toimintansa (sen tarkoituksen on Post-2015 tavoitteisiin vaikuttaminen). Sen jälkeen haluaisin työskennellä YK:llä, esimerkiksi UN Womenilla tai UNFPA:lla, joiden työ on lähellä nykyistä asiantuntemustani.

Myös yksityinen sektori, jonka vaikutus kehityskysymyksiin ainakin Yhdysvalloissa kasvaa koko ajan, voisi kiinnostaa.

High-Level Task Force for the International Conference on Population and Development (ICPD) perustettiin vuonna 2012 UNFPA:n mandaatilla itsenäiseksi toimielimeksi edistämään seksuaali- ja lisääntymisterveyttä ja –oikeuksia sekä tukemaan sukupuoleten tasa-arvoa ja naisten ja tyttöjen ihmisoikeuksien toteutumista.

Lisää työryhmästä osoitteessa: http://icpdtaskforce.org/

paikan päällä.

Mitä: Suoraa puhetta kehitysyhteistyöstä -seminaari Missä: Pikkuparlamentin auditorio, Arkadiankatu 3 Milloin: 13.03.2015 klo 9.30-11.30

Teksti: Konsta Naumi

Kuvaus: Vihreiden eduskuntaryhmän ja Ulkoministeriön kumppanuusjärjestöjen järjestämä seminaari.

Tapahtumassa neljästä aiheesta debatoimassa eduskuntapuolueiden edustajia, debatit järjestetty niin että kahden puolueen edustajat debatoivat aiheesta järjestöjen alustuksen ja väittämien avustuksella. Ennen debatteja vihreiden Johanna Sumuvuori sekä Suomen Lähetysseuran Katri Leino-Nzau pitivät alustuspuheenvuorot.

Debatoimassa olivat Sirpa Paatero (SDP) ja Maria Lohela (PS) aiheenaan Aktiivinen kansalaisuus, alustuksen piti Pelastakaa lapset, Aila Paloniemi (Kesk.) ja Christina Gestrin (RKP) aiheenaan Lasten osallisuus, alustajana Plan, Pekka Haavisto (vihr.) ja Jouko Jääskeläinen, aiheena Rauha ja turvallisuus, alustajana Kirkon Ulkomaanapu sekä Ella Tiainen (Vas.) ja Pauli Kiuru (Kok.), aiheena Työllisyys, alustajana Solidaarisuus.

Loppupuheenvuoron piti Suomen Pakolaisavun Annu Lehtinen. Tilaisuuden juontaja oli Johanna Korhonen.

Arvio: Kokonaisuutena varsin mielenkiintoinen tapahtuma, jossa keskusteluun toi mielenkiintoa juontajan ja keskustelijoiden vuorovaikutus. Kuitenkin itse asia eli suora puhe kehitysyhteistyöstä jäi pienelle huomiolle ja pääpaino tuntui olevan järjestöjen tekemän työn korostamisessa. Suoranaista vastakkainasettelua ei syntynyt ja debatoijien kesken vallitsi usein tylsä yhteisymmärrys.

Kohokohtia: -Lohela vaati kansalaisjärjestöjen määrärahojen korottamista, mikä oli aika yllättävä veto, peilaten Perussuomalaisten suhtautumista kehitysyhteistyöhön.

-Aila Paloniemen palopuheet omista kokemuksista ”kentältä” sekä kondomien merkityksestä.

-Pauli Kiurun kommentti kehitysyhteistyöhön kohdennettujen varojen jäämisestä Suomeen, tyylillä hyvä että työllistää edes täällä.

Tarkempi kuvaus tapahtumasta luettavissa täältä: http://www.pakolaisapu.fi/fi/tietoa/uutiset/item/937-kehityksen-supervuosi-puhuttipoliitikkoja-ja-j%C3%A4rjest%C3%B6v%C3%A4ke%C3%A4.html

21

short stories.

Story of a man with a dream.

My name is not important nor is my birthplace for I am here only to tell you a story. My story. Story of a man with a dream. But before I go into my dream I need to tell you the a story of my life and my country.

My country has been in civil war for many years now. I lost my mother at the start of this war. My father has been missing for some years now.

In my mind, I did what I had to do. I became I child-soldier. Not because I wanted, because I had to.

I’ve seen some horrible thing, killing, slauter, cries for help. Heck, I’ve done some horrible things myself.

Now I hope to get out, I dream of a world with peace. I dream I will survive. I hope I can forgive myself. I hope those I have killed can forgive me.

Every night I escape. To my dreams. In my dreams I have a farm. At that farm I would plant and grow food. I would have a home. I would have a place to call home.

Oh and my biggest dream of all. In that farm with would be a girl. The most precious thing in this world. The most beautiful girl in the world. Oh yes, I would share my home and my dreams with the girl.

But for now I can only dream. And then I have to open my eyes. Next time I close my eyes I’ll tell you the story of the girl. My story of love…

22

Kehon kuvia.

#talvi #pulkka #lunta #kehokaverit Hallitus laskiaisriehassa 17.2.

Tärkeintä ei ole voitto vaan se että antaa kaikkensa, Valsikan säbä-turnaus 15.3.

Onks toi Pekka? ->Selfie, VOO:n vujut 21.2.

Back to 90’s Trivial Pursuit Kehon peli-ilta 18.3.

OMG! Hallitusfie-stick

Omstart! Feikimpi hymy, Speksi 22.2.

23

You may say Im a dreamer But Im not the only one...

...John Lennon...