Poli – kokemuksia transpolista

HILMA TOIVONEN, MAARIA KOSKELO JA SINI LUKKA

POL I

Suomessa on kaksi transpoliklinikkaa. Toinen on Helsingissä ja toinen Tampereella. Polit on jaettu nuorten ja aikuisten puoliin.

Vuosittain lähetteitä tehdään satoja. Lähetteen jälkeen on vähintään puolen vuoden odotusaika ennen kuin voi saada diagnoosin transsukupuolisuus F64.0 tai muu-sukupuoli-identiteetin häiriö F64.8.

Diagnoosin jälkeen on mahdollista saada esimerkiksi hormonihoitoa ja korjausleikkauksia.

TANJA

Täydellisessä maailmassa tämä prosessi menisi niin kuin se menee Norjassa. Sä menet verottajalle, ilmoittamaan, että mun sukupuoli on tämä ja saat uuden henkilökortin. Sen jälkeen menet lääkäriin, joka toteaa, että olet transsukupuolinen ja se hoitoprosessi aloitetaan hormoonilääkkeillä.

Se on selkeästi ilmoitusasia, eikä mene niin kuin meillä, että vuosi pitää rampata ja täyttää 15 sivua kyselykaavakkeita.

Transpolien psykiatrinen osaaminen tarvitaan auttamaan henkilöitä, jotka tarvitsevat apua. On dysforian kokemuksia ja ympäristön tuottamia kokemuksia, jotka aiheuttavat mielenterveysongelmia. Sen sijaan että ne tekisivät niin sanottua tutkimusta ja niin sanottua sukupuolen määrittämistä.

16. marraskuuta 1984 - kellonaikaa mä en enää muista, mutta oletan, että se oli kuuden jälkeen illasta - menin tyttönä ekaa kertaa ulos Helsingin kadulle. Se tuntui pelottavalta. Tosi pelottavalta.

Mulla oli silloinen tyttöystävä mukana ja me oltiin menossa naamiaisiin. Mä sain vihdoinkin toteuttaa itseäni.

Mulla on toukokuun lopussa leikkaus. Oon oottanu sitä 33 vuotta. Silloin mä sain tietää, että sellaisen voi tehdä. Olin tullut jo ulos kaapista, mutta ei mulla ollut harmainta aavistusta tällaisesta. Ruotsissa sitä oli tehty, mutta ei me tiedetty, kun ei ollut internettiä.

Mä luin pornolehdestä 28-vuotiaana, että Sveitsissä tehdään sukupuolenkorjausleikkauksia. Se maksoi 100 000 Sveitsin frangia, 300 000 markkaa. Sillä ois saanu kaksion Helsingin keskustasta. Se oli ihan absurdia. Ajattelin, että ehkä seuraavassa elämässä sitten synnyn tytöksi valmiiksi. Se oli todella se tilanne siinä.

Kasari oli hyvää aikaa: Oli taloudellinen nousukausi. Kekkosen aika oli loppu ja avauduttiin Eurooppaan. Sky Channelilla näytettiin musavideoita maailmalta. Ne välittivät usein sateenkaarevia ajatusmaailmoja ja olivat mulle tärkeä itseni tajuamisen välineitä. Ja 1985 keksittiin strech-kangas!

Helsingissä oli tiettyjä paikkoja Kruununhaka, Punavuori, Ullanlinna, keskusta - joissa pystyi olla oma itsensä. Ainakin iltaisin.

90-luvulla tuli lama ja kaikki muuttui kertaheitolla huonommaksi. Taantumassa mietitään, mikä on oleellista, ja mistä voi säästää. Biletys väheni, tuli konkursseja... Kun keskitytään “oleelliseen”, konservatiiviset arvot alkaa voittaa.

Niin kuin on tapahtunut nytkin. Perussuomalaisten suosio hirvittää mua.

JANIKA

Muistan 15–16-vuotiaana halunneeni kokeilla rintaliivejä tai ihonmyötäsiä housuja. Naisten maailma viehätti. Mutta se oli 1995, maailma oli erilainen. Parikymppisenä oli muutamia vuosia sellainen tunne, että joku on rikki tai vikana. En osannut hahmottaa sitä silloin. Näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä joku henkinen fiilis yritti sanoa, että en ole sellainen kuin haluan olla.

Mutta siitä se taas lähti. Elin todella aktiivista elämää, en kerennyt ajatella koko oloa. Muutamat nuoruuden eksät eivät olisi myöskään hyväksyneet asiaa. Ajattelin tuolloin, että hoidan parisuhdetta ja olen tietynlainen ihminen siinä, unohdan nämä tunteet.

Nykyisen kumppanini kanssa olen ollut seitsemän vuotta. Kerran hän oli töihin lähtiessään jättänyt mekon tuolin selkänojalle. Musta iltamekko, sellainen ihonmyötäinen. Sain viestin: ”Kerro sitten, miltä tuntuu.”

Seuraavana päivänä kumppanini jätti minulle ripsivärin. Hän varoitti, että saattaa olla, että joutuu putsaamaan monta kertaa. Jouduin, varmaan kuusi kertaa. Vanupuikot meinasivat lentää pitkin seiniä.

Tämä tapahtui reilu kaksi vuotta sitten. Se oli ihanaa. Aloin aika äkkiä siinä miettimään, että hitto, kun olisi rinnat, niin miltähän tämä mekko tuntuisi. Millainen se fyysinen tunne olisi? Ajatus johti toiseen. Sitä seurasi luomivärin opettelu, pitkät hiukset. Yhtäkkiä huomasin ajattelevani, että ihan kuin olisin nainen siinä kokonaisuudessaan.

Kumppanini oli innoissaan. Että kerrankin pääsee ostelemaan mekkoja, kun hän ei itse niitä tykkää käyttää. Meni pari viikkoa, niin se tuli sanomaan, että saatana nyt ostetaan sinulle oma ripsiväri ja vaatteita. Että kohta hänellä ei ole enää mitään kun minä vien kaiken.

Se tuntui hyvältä. ei tarvinnut enää pidätellä, ei tarvinnut enää pohtia, että miltä se tuntusi.

Hakeuduin vihdoin viisi kuukautta sitten transpolille. Olen 41-vuotias ja pitkään tiennyt oman tilanteeni. Sanoin hoitajalle, että olen jo kaksi vuotta ollut julkinen asian kanssa. Että ihan oikeasti tässä iässä vuoden odotusaika tuntuu kohtuuttomalta. Ei ole paljon viimeisen kahden vuoden aikana tullut epävarmuutta.

Ihmiset pitäisi ottaa vastaan yksilöinä polilla.

Pitäisi ottaa ihmisen ikä ja tausta huomioon. Ei lyödä kaikille automaattisesti sitä samaa paperinivaskaa ja samaa vuoden odotusaikaa, jolla varmistetaan, että asiakas on varma identiteetistään. Kelatkaa se ihminen ihmisenä. Tällä saataisiin jonot pois ja ahdistukset alas.

Diagnoosin saanti puolen vuoden sisään on myös ongelma. Sitä voi olla tosi ahdistavaa odottaa.

Siinä on usein vuoden odotusaika, jona aikana ei saa mitään hoitoja.

Olisin halunnut silloin oikeasti viikon päästä ne hormonit ja siitä hetken päästä rintaleikkaukseen. Nyt en pääse tekemään mitään fyysistä muutosta. Haluis päästä shoppailee ja olemaan rannalla bikineissä.

W

W

HELENA

Muistan, kun näytelmässä pääsin pukeutumaan itämaiseksi kuninkaaksi. Kuninkaan kaapu oli käytännössä vanha mekko. Mekko näytti niin kauniilta ja tuntui päällä hyvältä. Se on sanoin kuvaamattoman mahtava tunne, kun saa viimein pukeutua miten haluaa. Olin 14-vuotias. Sain kuitenkin pukeutua vain salaa niin kuin halusin. Joka kerta oli vaikeampaa ottaa ne mukavat vaatteet pois.

Jatkoin ristiinpukeutumista salaa.

Olin menossa ystävieni kanssa baariin toiseen kaupunkiin. Päätin pukea päälleni nätin topin ja hameen. Positiivisesti ketään ei kiinnostanut.

Edes baarimikko ei sanonut mitään.

Paha olo kasvoi ja pian olisin ollut työkyvytön. Kirjoitin tuntemuksistani päiväkirjaan. Se auttoi, mutta ei tarpeeksi. Kokeilin jo meikkaaminen piristäisi. Ex-vaimoni oli opettanut minut meikkaamaan. Kun näin itseni peilistä palapeli jotenkin loksahti kohdilleen. Päätin hakea apua ja tulinkin kertarysäyksellä kaapista ulos.

Vaihdoin nimeni, uusin koko vaatekaappini, hankin laittomat hormonit ja aloin harjoittelemaan ääntäni korkeammaksi. Ensimmäiset tärkeimmät tavarani silloin olivat viuhka ja hattu. Ne ovat minulla vieläkin. Vappuna vuonna 2019 aloin elämään täyspäiväisesti naisena.

Kerroin läheisille ja työkavereille, että olen nainen. Tulostin tiedon paperille ja jätin työpaikan kahvihuoneeseen vuoroni päätteeksi. Kaikki ottivat yllättävän hyvin vastaan.

Kyllä siinä ilon kyyneleet tulivat.

Muistan ensimmäinen käyntini transpolilla. Minut kutsuttiin sisään vanhalla nimelläni. Istuin yksin odotushuoneessa ja sanoin hoitajalle, ettei täällä ole ketään sen nimistä.

Kun hän häkeltyneenä kysyi vain sukunimelläni, vastasin kutsuun.

Kerroin avoimesti laittomista hormoneista. Lääkäri oli ymmärtäväinen ja teki minulle lähetteen hormonipoliklinikalle ennakoivasti. Oman turvallisuuteni takia se oli parempi, kuin että jatkaisin laittomien hormoneiden hankkimista.

Jonot ovat pitkiä ja odotin itse innolla pääseväni etenkin psykologin vastaanotolle. Hakeutuessani transpolille vuonna 2019 otin toivottavasti tulevan diagnoosini F64.0 tatuointina käteeni. Koko käteni on pian tatuoitu, enkä ole vieläkään saanut diagnoosiani.

RUUTI

Soitin aivan muista asioista työterveyteen syksyllä. Siinä kävi niin, että vain möläytin kaiken ulos. Kerroin, että mulla on kamala olla. Että tämä nahka ei ole hyvä minulle elää. Tässä ei halua elää. Tälle voisi tehdä jotain. Sain heti lähetteen transpolille.

Transpolilta tulleet lomakkeet tuntuivat selvästi kahta binääriä suosivilta. Tuntui hankalalta avata se, millainen olen. Olen aina tykännyt sanoa, että olen liila. Jos on punainen pää ja sininen pää, niin olen liila.

Ensimmäinen tapaamisaika jännitti todella paljon. Siellä minulle sanottiin viimeisen vuoden paras asia: Se, että minun kokemukseni on tyypillinen. Tyypillinen! Että en olekaan vain muotioikku tai yhtäkkiä keksinyt tämän. Se oli ihmeellinen asia kuulla.

Olin kuullut viimeaikaisen keskustelun myötä raskaita asioita transpolista. Tein tietoisesti päätöksen olla menemättä keskustelufoorumeille. Nyt tuntuu, että jos olisin uskaltanut mennä tapaamisiin tai foorumeille, olisin voinut löytää sieltä paljon kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat löytäneet sanat vasta hiljattain.

Ihminen, jonka minulla oli kartoitustapaamisissa, oli hirveän kiva. Jos oli asioita, joille minulla ei ollut sanoja, hänellä oli. Hän kysyi minulta aina tapaamisen jälkeen, mikä olo. Ja minulla jäi tapaamisista sellainen hyvin, hyvin varovaisen toiveikas olo.

Nyt olen pääsemässä transsensitiiviseen terapiaan. Odotan nyt etätapaamismahdollisuutta lääkärin kanssa. Ajattelen, että mieluummin nyt kuin ei koskaan.

Matkani on todella alkuvaiheessa. Olen löytänyt termejä ja sanoja itselleni vasta viime aikoina.

Olen ollut kuin purkki, joka ei näe lukea omaa etikettiään.

Koen, että minulla on ollut kauhea kiire elämässä. Yhtäkkiä on vakiduuni, omistan asunnon ja en ole ikinä pysähtynyt ajattelemaan. Ikinä.

Muistan, että luin jutun muunsukupuolisesta painonnostajasta ja itkin. Se oli niin hieno juttu.

Sanojen löytämisen kautta pystyn vihdoin sanallistamaan, mitä tarvitsen, että voisin voida paremmin.

Olen aina tiennyt, etten halua elää rintojeni kanssa. Ne ovat kaksi vierasta asiaa ruumiissani. Olin ajatellut, etten ole binderin arvoinen, sillä en ole transmies. Tuttavapiirin tuen myötä hankin ensimmäisen binderini. Puin sen päälleni ja totesin, että tämä on upeaa. Upeaa. Minulla oli todella voimakas olo.

Ryhdyin vuosi sitten katsomaan sukupuolineutraaleja nimiä. Se oli kuin olisi karkkikaupassa ollut. Uusi nimeni on ihana. Ajan sitä käyttöön pikkuhiljaa. Se tuntuu edelleen siltä, kuin se olisi kohteliaisuus.

HILMA TOIVONEN, MAARIA KOSKELO

JA SINI LUKKA

TANJA, JANIKA, RUUTI JA HELENA KOKEMUKSIA TRANSPOLISTA