Kultamitali housuissa

Teksti: KARI ALATALO

Haukiputaan Hyvonin tehtaalla valmistettiin vuonna 1971 miesten alushousut, jotka voittivat kultamitalin. Mutta mistä alushousut alkujaan tulevat?

I Historiallisesti ajatellaan lannevaatteen olleen ensimmäinen alushousuiksi nimitetty vaatekappale, jota käyttivät niin faaraoiden ajan egyptiläiset, antiikin kreikkalaiset kuin myös muinaiset roomalaiset. Lannevaate tai -liina oli kuitenkin ehkä enemmän päällysvaate kuin alusvaate.

Muinaisen Rooman aikakaudelta löytyy tieto, jossa kerrotaan roomalaisten näyttelijöiden ja urheilijoiden käyttäneen esiintyessään häveliäisyyssyistä lanteille kiinnitettyä liinaa. Germaanit ja keltit käyttivät samankaltaista liinaa, jota he kutsuivat nimellä ”braca”, taite. Sitä pidettiin paikallaan yläreunaa kivertämällä. Myöhemmin siihen lisättiin vyö ja sen käyttömukavuus parani huomattavasti. 1400-luvulla alushousuille ei ollut tilaa, koska päällyshousut tai tarkemmin sanottuna kaksi erillistä lahjetta muuttuivat tiukkaakin tiukemmaksi. Vartalon keskikohdan peitti eräänlainen takki, joka muodin muuttuessa lyheni lyhenemistään. Niinpä aikaa myöten kehiteltiin housujen haarojen eteen erikseen puettava ulkoneva kalukukkaro, joka muotoilun ja erilaisten täyteaineiden (meriheinä, villa tms.) myötä kasvoi huomiotaherättävän suureksi. 1500–1600-luvuilla pellavaisten, puuvillaisten, joskus myös lampaan nahasta valmistettujen alushousujen kaksi pitkää lahjetta yhdistettiin toisiinsa nauhan avulla.

Historioitsija Peter Englundin mukaan 1500- ja 1600-luvuilla ihmiset haisivat. Vedellä peseytyminen ei ollut tavallista; sen sijaan suosittiin kuivan ihon kankaalla hankaamista, puuterointia tai pellavaan pukeutumista. Pellavaisia vaatteita vaihdettiin usein, koska kankaan uskottiin imevän iholta hikeä ja likaa. Vaatteiden usein vaihtaminen vastasi tuon ajan ihmisille tämän päivän ilmastonmuutoksen johdosta suositeltavaa nopeaa suihkua.

Pellavaiset päällysvaatteet olivat yksi askel kohti alusvaatteita, kun niitä alettiin valmistaa yhä ohuemmista ja hienommista materiaaleista. Tästä syystä ne erottuivat vähitellen yhä selvemmin alusvaatteiksi. 1700-luvun lopulla polvihousujen tuli istua kuin toinen iho. Kuninkailla, aatelisilla ja muilla yläluokkaan kuuluvilla miehillä saattoi olla yhtä puvuntakkia varten kahdet päällyshousut: yhdet istumista ja toiset seisomista varten. Kerrotaan, että ranskalainen kreivi d'Artois (1757–1836) tarvitsi usean palvelijan apua saadakseen aamuisin housunsa jalkaan. Samanlaisia olivat myös Chevalier-kaartissa palvelleen Carl Gustaf Emil Mannerheimin (1867–1951) aamut Venäjällä vuonna 1891. Historioitsija Teemu Keskisarja kirjoittaa: ”Kunniavartioijina Chevalier-kaartilaiset tepastelivat jopa vuorokauden pirullisissa olosuhteissa. Ykkösasuun oli mahdotonta ahtautua omin voimin. Hirvennahkaiset säämiskähousut ensin kasteltiin ja liukastettiin saippuajauheella, ja sitten kaksi vantteraa apuria ravistelivat alastoman miehen niiden sisään. Kun housut kuivuessaan kutistuivat, muuttui Talvipalatsi näyttelyesineen kidutuskammioksi.”

Samaan aikaan toisaalla kaksi erillistä lahjetta sai väliinsä satulaosan, jota voitiin säädellä vartalon anatomian mukaan. Tästä huolimatta alushousut eivät saaneet suurta suosiota. Suomessa 1800-luvulta säästyneet pesäluettelot kertovat, että aluspaita oli huomattavasti tunnetumpi ja käytetympi vaatekappale kuin alushousut.

Perimätiedon mukaan Suomessa miehet alkoivat käyttää alusvaatteita 1880- ja 1890-luvuilla tai jopa myöhemmin. Nuorempien miesten kohdalla tämä tarkoitti alushousuja ja -paitaa, vanhempien miesten kohdalla vain paitaa. Samalla vuosituhannella alushousut saivat myös suomalaisen nimen, kun sana ”kalsarit” esiintyi ensimmäisen kerran Elias Lönnrotin (1802–1884) laatimassa sanakirjassa vuonna 1874. Etnologi Bo Lönnqvist kirjoittaa sanan taustasta: ”Ruotsin kielessä vastaava sana esiintyy ensimmäisen kerran jo vuonna 1735 ja se kirjoitettiin ranskalaisittain: caleçon. Sanan alkuperää voidaan hakea italian housuja tarkoittavasta sanasta calzoni, sukkaa tarkoittavasta sanasta calza ja jo mainitusta ranskan sanasta caleçonista. Kalsarit tai caleçon 

-sana ei tarkoittanut vain miesten alushousuja, vaan se viittasi myös naisten vastaaviin aina 1800-luvulle saakka.

Saksalaisten miesten muodista kirjoittavan Bernhard Roetzelin mukaan miesten alushousut löivät itsensä läpi vasta 1820-luvulla. Valmisvaateteollisuus lanseerasi alushousuja Lontoon suuressa teollisuusnäyttelyssä vuonna 1851, josta Lönnqvist kirjoittaa: ”Seitsemän eri brittifirmaa esitteli villaisia, koneella kudottuja kalsareita, joiden vyötärönauha oli pellavaa ja napit helmiäistä.”

Vaikka miesten kalsareita esiteltiin messuilla ja piirroskuvitetuissa esittelylehtisissä, miehen ei ollut kuitenkaan sopivaa näyttäytyä kalsarisillaan julkisesti. Miehen ajateltiin olevan naurettava ilmestys pelkissä alusvaatteissa.

II Samaan aikaan tieteellisessä tutkimuksessa asia nähtiin toisin. Valokuva julistettiin keksityksi Pariisissa 19.8.1839. Tuolloin esiteltiin Joseph Nicéphore Niépcen ja Louis Jacques Mandé Daguerren tekemän työn tulos tiede- ja taideakatemian jäsenille Institut de Francessa. Jo tätä ennen useat keksijät olivat tehneet monia kokeiluja eri puolella Eurooppaa.

Valokuvauksen yleistyessä tiedemiehet käyttivät entisiä vankeja, koketteja tai muita yhteiskunnallisesti alemmassa asemassa olevia ihmisen malleina anatomian ja liikkeen tutkimuksissa. Monesti heidät valokuvattiin alastomina, mutta esimerkiksi ranskalainen fysiologi, tutkija ja valokuvaaja Étienne-Jules Marey käytti liikkeen kuvaamisessa kalsareihin pukeutuneita parrakkaita miehiä, kuten valokuvasarjassa ”Liiketutkielma” (1890-luku). Asian – mies pelkissä alusvaatteissa – sopivuuden sääntö rikottiin myös elokuvateollisuudessa Charlie Chaplinin (1889–1977), Ohukaisen ja Paksukaisen (yhteisiä elokuvia 1927–1942) tai Jerry Lewisin (1926–2017) elokuvien myötä. Mies alushousuissa sai elokuvaa katsovassa elokuvayleisössä aikaiseksi valtaisat naurunremahdukset ja aplodit.

Saman aikakauden kaunokirjallisuudesta löytyy Thomas Mannin (1875–1955) novellikokoelmasta Wälsungien veri ja muita kertomuksia (1906) intiimikuvaus porvaristoon kuuluvan nuorukaisen oopperaan pukeutumisesta. ”Hän seisoi siinä hieman kirjavana: ruusunvärisissä alushousuissa ja sukissa, punaisissa sahviaanitossuissa ja tummakuvioisessa, tikatussa kotitakissa, joissa oli vaaleanharmaat turkiskäänteet. […] Hän jatkoi pukeutumista mustiin silkkialushousuihin, mustiin sukkiin ja mustiin hopeasolkisiin sukkanauhoihin, laittoi prässätyt housunsa jalkaan, joiden musta kangas hohti silkkisenä, kiinnitti valkosilkkiset henkselit kapeitten olkapäittensä yli ja alkoi napittaa lakeerikenkiään asetettuaan jalan jakkaralle.”

Hyvon Ban-Lon Color -alushousut voittivat kultamitalin maailmanlaajuisessa Monde Sélection -laatukilpailussa Belgiassa vuonna 1971.

III Jo 1800-luvun Euroopassa, erityisesti Saksassa, kiinnitettiin miesten alushousuissa huomiota konventionaalisuuteen, helppohoitoisuuteen, kestävyyteen, valkoisuuteen ja asiallisuuteen. 1900-luvulla alushousuissa huomio alkoi kiinnittyä yhä enemmän istuvuuteen, ulkonäköön, joustavuuteen sekä materiaaleihin kuten puuvilla, pellava tai silkkitrikoo.

Vielä 1940-luvulla yksittäisten alushousujen rinnalla olivat käytössä yksiosaiset lyhyet ja pitkät mallit. Paita ja housut olivat siis yksi vaatekappale. Vuonna 1935 Yhdysvaltalainen Cooper-yhtiö toi markkinoille Jockey-nimiset alushousut, joiden muotoiluesikuvana olivat Ranskan Rivieran lyhyet uimahousut. Uusinta uutta oli alushousujen tukea antava leikkaus, joka muodosti etupuolelle ylösalaisen Y-kirjaimen ja joka samalla takasi alushousujen hyvin istuvuuden. Toinen Y-kirjaimen kahdesta sakarasta toimi sepaluksena. Leikkaus patentoitiin, ja kun valmistuksessa tärkeintä oli tuotteen laatu, sen menestys on ollut taattu.

Suomessa valmistettujen miesten alusvaatteiden historiassa Haukipudas on ollut yksi tärkeimmistä paikkakunnista. Liikemies Aarne Karjalainen (1913–1986) perusti Helsinkiin vuonna 1951 Hyvon Kudeneule Oy:n, joka tunnettaan paremmin ytimekkäästi nimellä Hyvon. Tuotevalikoima oli aluksi laaja uima-asuista vapaa-ajan paitoihin.

Tehdas siirtyi Hankoon vuonna 1954 ja laajeni sieltä Saloon vuonna 1963. Alun perin yrityksen tarkoitus oli kehittää miesten napittomia alusvaatteita, jotka tuohon aikaan olivat joustamatonta puuvillaa tai flanellia eivätkä anatomisesti tukevia, puhumattakaan istuvuudesta tai esteettisyydestä.

Yritys sai ilmaa siipiensä alle Karjalaisen ja hänen silloisen vaimonsa Laura Penttilän matkalta Amerikkaan. Historia kertoo, että he ostivat matkoiltaan amerikkalaisia alusvaatteita; ei käyttöön vaan tutkimusmateriaaliksi. Niiden saumat ratkottiin, jotta nähtiin, miten ne oli leikattu ja ommeltu.

gossa oleva malliraati valitsi markkinoille esitettävät tuotteet.

Yhteistyö toimi: Hyvon Ban-Lon Color -alushousut voittivat kultamitalin maailmanlaajuisessa Monde Sélection -laatukilpailussa Belgiassa vuonna 1971. Tämä menestys tuotiin Suomessa kaiken kansan tietoisuuteen eri lehdissä julkaistuissa monivärimainoksissa, joihin oli kuvattu Hyvonin alushousuihin pukeutuneen miehen keskivartalo. Mainoksen yläosassa luki mustalla tekstillä ”KULTAMITALIHOUSUISSA”.

Menestykseen vaikuttivat hyvä laatu, jacquard-neulekoneella aikaan saatu kankaan kuviointi, tuotteiden saumattomuus, leveä vyötärönauha ja oikea raaka-aine, Ban-Lon, joka on kierrettyä nailontekokuitua. Ban-Lon tuntui iholla puuvillalta, ei hiostanut ja sillä oli erittäin hyvä värinkesto. Menestys ei kuitenkaan kantanut, sillä monista eri syistä johtuen Hyvon Oy päätyi konkurssiin vuonna 1976.

Akseli Gallen-Kallela: ”Omakuva varjona Taosin talon kuistilla New Mexicossa (1924–25)”. Gallen-Kallelan museo, kuvaaja Kirsti Gallen-Kallela.

Hyvon valmisti aluksi vain valkoisia ja beigejä alusasuja perulaisesta pitkäkuituisesta puuvillasta, mutta tuotekehitys ja materiaalin muuttuminen 1960-luvun lopulla tekokuiduksi loi mahdollisuudet värien käyttöön ja erilaisten kankaankuvioiden suunnitteluun floorasta faunaan. Graafikko Erik Bruunin suunnittelemat julisteet ja mainostoimittaja Matti Viherjuuren (1912–1987) kehittämä iskulause ”Hyvon yllä hyvon olla” tekivät tuotteet tunnetuksi jokaisessa suomalaisessa kodissa viimeistään 1970-luvun alussa.

Haukiputaan Hyvonin tehdas aloitti toimintansa väliaikaistiloissa Martinniemessä 14.4.1970. Se, että tehdas saatiin Haukiputaalle, saattoi johtua paikkakunnalla asuneen Hyvonin myyntiedustajan ja silloisten kunnan virkamiesten yhteydenotoista Hyvonin johtoon. Uusi tehdas vihittiin käyttöön samana vuonna lokakuussa. Parhaimmillaan vuonna 1975 tehdas työllisti 550 työntekijää.

Tehtaalla valmistettiin Hyvonin miesten ja poikien alusasuja sekä Neuvostoliiton markkinoille villahousuja, jotka olivat aluksi noin puolet tuotannosta. Tuotteita vietiin myös Pohjoismaihin ja Englantiin. Tehtaan malliosasto suunnitteli ja valmisti uusia tuotteita, joista Han

IV Valokuvauksen yleistyessä monet taiteilijat käyttivät sitä yhtenä teosten luonnostelun välineenä. Näin tekivät ainakin Albert Edelfelt, Eero Järnefelt ja Hugo Simberg, joista jälkimmäinen otti henkilökuvia ja myös kuvasi paljon itseään. Useita omakuvia otti Akseli Gallen-Kallelakin (1865–1931), esimerkiksi ”Omakuvan varjona Taosin talon kuistilla New Mexicossa”. Gallen-Kallela on kuvannut itsensä kalsareissa, jotka vaikuttavat tehdastekoisilta, ja olettaa sopii, että ne ovat valkoiset.

Tulkintoja aiheeseen liittyen ovat tehneet muutkin kuvataiteilijat. Niilo Hyttisen (1940–2010) maalauksessa ”Vakava perhekuva” (1975) miehen pitkät kalsarit vaikuttavat olevan flanellia. Kuvataiteilija Jyrki Siukonen on laittanut installaatiossa ”Tatlin” (1994) linnun siivet narulla roikkuvien pitkien kalsareiden lahkeidensuuresoreihin. Miehiä lahkeettomissa tai lyhytlahkeisissa kalsareissa voi nähdä niin ikään taidemaalari Henry Wuorila-Stenbergin omakuvamaalauksissa ja akvarelleissa (2000–2010).

Arkipäivän kalsarikulttuuri tulee esille kuvataiteilija Adel Abidinin valokuvateoksessa ”Camel Toe” (2013). Teos koostuu seinänkorkuisista värivalokuvista, joissa kahdeksan erivärisiin boksereihin pukeutuneen maskuliinisen helsinkiläisen portsarin kädenliike luo teoksen nimen mukaisesti hämmennystä. Teoksen yksi idea on sekoittaa maskuliinisuuteen ja feministisyyteen liitettäviä voimakkaita stereotypioita.

Arkista kalsarikulttuuria esittelee myös valokuvaaja Maarit Hohterin teos ”Between Us – Ystäväkirja” (2015). Hohteri on kuvannut teokseen lähipiiriinsä kuuluvia nuoria miehiä arjen tapahtumissa värikkäät bokserit jaloissaan.

Kalsarit eivät ole ehkä edellä mainittujen teosten pääasiallinen aihe. Sen sijaan kuvataiteilija Arto Korhosen teossarjassa ”Innocence” (2000) aiheena ovat nimenomaan valkoiset merkkikalsarit. Reima Hirvosen teoksessa ”Heippa Anssi” (2005) brief-kalsarit saavat voimakkaita eksistentiaalisia ulottuvuuksia kertoessaan ihmisen yksinäisyydestä niihin kirjottujen sanojen kautta. 

V Kirjasta Miehen kirja (1953) löydän lauseet: ”Miehen ei alusvaatteisillaan välttämättä tarvitse olla naurettava ilmestys. Ruumiinmukaiset trikooalusvaatteet ’urheilumallisine’ ihokkaineen ja vyötäröltä levein kumikudoksin varustettuine housuineen tekevät miehekkään joustavan ja vaivattoman liikkumisen mahdolliseksi.”

Miehekkyys liitetään tekstissä vartalonmukaisiin, joustaviin ja teknisiin alusvaatteisiin, joissa on vaivatonta liikkua. Muutamaa riviä alempana kirjassa tuodaan mukaan myös estetiikka: ”Alushousut eli kainommalta nimeltään nimettömät on hyvä pitää paidan alla. Silloin ei niiden kaulus kesäisenkään aikaan pursuile ikävästi varsinaisen housunkauluksen yli.”

Tämä ohje sopii varmasti herrasmiehille, joita varten kirja on aikanaan kirjoitettu. Toisin on ollut asian laita viimeiset kaksikymmentä vuotta, minä aikana rapin, hip hopin ja streetdance-kulttuurin keskuudessa on muodostunut tavaksi pukeutua roikkuviin päällyshousuihin ja antaa alushousujen vyötärönauhan (ja vähän enemmänkin) jäädä näkyviin. Erilevyisissä vyötärönauhoissa lukee usein valmistajan nimi – ehkä tämä on se asia, jota tahdotaan näyttää.

Nimettömiksi sanotuilla on monia nimiä. Pitkät kalsarit ovat myös kalsongit, pitkikset, lonkkarit (Long Johns), mamikset, tummien vesien tulkit tai tykit. Näiden rinnalla me miehet käytämme myös lahkeettomia malleja, joita kutsutaan miesten alushousujen äidinkielessä esimerkiksi briefeiksi, hipsteriksi, slipeiksi, tangoiksi ja lyhytlahkeista versiota boksereiksi vuodesta 1925.

Kaikki nämä eri mallit ovat tulleet esille kaupoissa miesten vaateosastolla, erityisesti isänpäivän ja joulun aikana; katumainoksissa, verkkokaupoissa, matkamuistomyymälöissä, kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja musiikissa. Juice Leskinen (1950–2006) levytti vuonna 1975 laulun ”Tarzanin kalsarit” ja Esa Pakarinen (1911–1989) samana vuonna ”Kalsarit vain”. Kimmo Liskomäki lauloi punk-tyyliin ”Pitkät kalsarit” vuonna 2004. Jyväskyläläinen Seminaarimäen mieslaulajat -kuoro esiintyi kiertueellaan vuonna 1997 vihreissä pitkälahkeisissa halpiskalsareissa.

Tunnettu on myös matkamuistotuote kaupunkikalsarit, joihin on painettu muun muassa Helsingin, Kuopion, Mikkeli, Oulun, Tampereen, Turun sekä Vaasan kaupunkikeskustojen kartat.

Se, mikä oli alkujaan häveliästä ja nimeämätöntä, on muuttunut aikaa myöten näkyväksi eikä ollenkaan naurettavaksi, pikemminkin hyvin vakavasti otettavaksi. Aikakausilehtien ja verkkosivujen merkkikalsarimainoksia tutkiessa huomaa, että niissä poseeraavat atleettiset miehet kasvot vakavina, vailla hymyn häivääkään.

Niilo Hyttinen: "Vakava perhekuva", öljy kankaalle, 140 x100 cm, 1975. Oulun taidemuseon kokoelma, kuva Mika Friman.

Kirjallisuutta: ‣ Englund, Peter 2011: Menneisyyden maisema. Suom. Kari Koski. WSOY. ‣ Karumo, Veikko & Järvi, Olavi 1953: Miehen kirja. Otava. ‣ Keskisarja, Teemu 2016: Hulttio – Gustaf Mannerheimin painava nuoruus. Siltala. ‣ Lönnqvist, Bo 2008: Vaatteiden valtapeli: Näkymättömän kulttuurianatomia. Suom. Kaisa Haatanen. Schildts. ‣ Mann, Thomas 2009: Wälsungien veri ja muita kertomuksia. Suom. Marja Wich-Markula. SanaSato. ‣ Mosorin, Anna-Riitta 2015: Hyvon yllä hyvon olla. Hyvonin Haukiputaan tehtaan vaiheita. Haukipudas-Seura. ‣ Roetzel, Bernhard 2000: Täydellinen herramies: Klassisen miestenmuodin käsikirja. Eri suomentajia. Könemann. ‣Teksi-lehti 1/1989, s. 83.