Kolumni

Kuka saa puhua imetyksestä?

Viime aikoina mediassa on käyty ilahduttavan runsasta keskustelua imetyksestä. Hyvä niin! Imetys kuuluu kymmenillä tuhansilla perheillä jokapäiväiseen elämään, kuten muukin syöminen tai vaikka nukkuminen. Imetys ei kuulu keskustelussa kuten ei elämässäkään suljettujen ovien taakse, näkymättömiin.

Mikä imetyskeskustelussa on sitten vikana? Lyhyesti sanottuna, se puhuu patriarkaalisella äänellä imettävien perheiden ylitse. Se pohjautuu oletukseen siitä, että ulkopuolinen taho, vaikka sitten kommentoija tai terveydenhuollon ammattilainen, tietää mikä on parhaaksi perheelle ja millaista apua perhe tarvitsee juuri sillä hetkellä. Imetys nähdään keskustelussa usein perheiden ylimääräisenä rasitteena, vaatimuksena, jota terveydenhuollon ”imetyksestä innostuneet” kätilöt ja terveydenhoitajat, THL ja WHO ylläpitävät.

Tämä ei tietenkään ole vain suomalainen ilmiö, vaan taustalla on laajempi keskustelu. Maailmalla imetyksen suhde feminismiin on ollut aina hankala. Ovatko synnyttäminen, imetys ja lapsen hoivaaminen naisen etuoikeus ja ylpeä tehtävä vai rasite ja sorron ilmentymä? Mitä synnyttäneet äidit ja perheet kaipaavat? Yhdysvalloissa feministissävytteinen keskustelu kääntyy usein siihen, että imetys heikentää naisen jaksamista ja imetystä ”vaatimalla” suorastaan syyllistetään äitejä ja pakotetaan heidät oman hyvinvointinsa kustannuksella väsymyksen sakeaan sumuun.

Keskustelun toisellakin puolella näin saattaa välillä tapahtua. Sanalla laktivismi on maailmalla jo todella huono kaiku: se yhdistetään syyllistävään puheeseen, jossa imetys menee kaiken ylitse ja jossa mitätöidään äidin ja perheen hyvinvoinnin tärkeyttä imetyksen vuoksi. Suomellakin on tästä valitettavan pitkät perinteet: imetyksen tärkeyden korostaminen ilman että perheille annetaan työkaluja onnistua siinä, kuten kunnollista imetysohjausta, on pahimmillaan syyllistävää ja häpeää tuottavaa.

Sekä imetyksen puolestapuhujat että siihen kriittisesti suhtautuvat lankeavat lopulta samaan syntiin: ajattelemaan, että he tietävät äitiä ja perhettä paremmin mikä auttaa perhettä jaksamaan. Kuka tietää parhaiten, mikä perhettä auttaa? Hassu kysymys, perhe itse tietenkin. Ammattilaiset ja vertaistuki tarjoavat vaihtoehtoja, toimivat keskustelukumppanina ja pohdinnan kaikupohjana.

Palatakseni otsikon kysymykseen: kuka saa puhua imetyksestä? Kaikki saavat, kunhan keskustelussa muistetaan nostaa imettävä perhe keskiöön ja puhua heille ja heistä, ei heidän ylitseen. Sanoa, että jokainen perhe voi valita itselleen parhaiten sopivat vaihtoehdot ja jättää omaan kokemukseen tai oletukseen perustuvat neuvot imetyksen jatkamisesta tai lopettamisesta antamatta. Imetysrauhaa, myös keskustelussa imetyksestä!

Riikka Ikonen

Ikonen työskentelee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella erikoistutkijana. Esitetyt näkemykset ovat hänen omiaan.