Valokuvaus 3 julkaisu

VA L O K U VAUS 3

Kuvakertomuksia meidän ajasta

2/2016

Elisabeth Juusu Ilona Palander Katja Lindell Lilja Mettälä Oona Tuomikoski Ta n e l i E s k e l i n e n

VISUALIZE MUSIC

Reanimator ft. Big Daddi and Vanilla Ice - Ice Ice Baby Salsa

Otin Helsingin keskustassa kuvia ihmisistä, jotka kuuntelivat musiikkia kuullokkeilla. Kysyin heiltä että mitä biisiä he just sillä hetkellä kuuntelivat ja myöhemmin piirsin digitaalisesti valokuvaan biisin sanojen inspiroimana.

Nykyään suuri osa ihmisistä kuuntelee julkisillä paikoilla musiikkia kuullokkeilla. Musiikki luo ympärillemme erilaisen maailman, josta muilla ei ole mitään käsitystä, ja vaikuttaa todella paljon tunteisiin ja mielialaan. Mietin todella usein bussissa tai junassa, että minkälaiset ajatukset muiden ympäröivien ihmisten päässä pyörii ja minkälainen heidän sisäinen maailmansa on. Se, mitä musiikkia kuuntelee, kertoo mielestäni paljon ihmisestä. Musiikkia jaetaan tai nautitaan keskenään mutta toisaalta se on myöskin yksityistä.

Oli todella mielenkiintoista visualisoida ihmisten kuuntelemaa musiikkia ja päästä heidän sisäiseen maailmaan hetkeksi.

Elisabeth Juusu

Arca - Bullet Chained

Anderson Paak ft. ScHoolboy Q - Am I Wrong

Zara Larsson - Lush Life

X - My Soul Cries Your Name

Paineen

Ilona Pa

n alla

alander

Haastattelin kahta ystävääni Ellaa ja Roosaa. Haastattelun aiheena toimi ulkonäköpaineet ja niiden vaikutus nuoriin.

Oletko sinä kokenut ulkonäköpaineita?

Mitä/miksi?

Ella: Uskon, että kaikki ovat jossain määrin

kokeneet tai yhä kokevat ulkonäköpaineita, joten kyllä, olenhan minä. Minulla on tapana verrata itseäni muihin, mikä johtanee ulkonäköpaineisiin.

Myös perfektionistinen luonteeni on osasyyllinen.

Mielestäni ulkonäköpaineet ja itsensä tuijottelu ovat kuitenkin kohtuuden rajoissa luonnollinen osa murrosikää.

Roosa:

Olen kokenut ulkonäköpaineita. Luulisin, että some on suurin syy siihen. Nykyään etenkin nuorten keskuudessa keskitytään paljon ulkonäköön ja pinnallisiin asioihin, ja se näkyy vahvasti somessa.

Minkälainen vaikutus ul mielestäsi nykynuoriin?

Ella:

Nykyään ongelmana on se tää samalta. On vain yksi kauneu ja tavoitellaan. Rohkeus käyttää v puuttuu. Ja miksipä kukaan halua nassa, jossa erilaisuus tuomitaan?

Ulkonäköpaineet ja kauneusihan epävarmuuteen, pahaan oloon ja een. Joskus kyseiset tekijät ajavat terveysongelmat esimerkiksi mas

vakavia ja ajankohtaisia asioita us

lkonäköpaineilla on

e, että kaikkien pitää näytusihanne, jota palvotaan värejä ja erottua joukosta aisi olla erilainen yhteiskun? nteiden yksipuolisuus johtaa a identiteettinsä kadottamisat ihmisen ahdinkoon: mielensennus ja syömishäiriöt ovat

sean nuoren elämässä.

Roosa: Paineiden takia nuorten itsetunto saattaa laskea,

kun he vertailevat itseään toisiin. Nuoret eivät välttämättä uskalla pukeutua kuten haluaisivat, tai he voivat kokea, etteivät ole yhtä kauniita kuin muut. Paineet aiheuttavat liikaa stressaamista ulkonäöstä.

Milloin itse olet alkanut kiinnittämään huomiota ulkonäköösi?

Ella: Muistan jo pienenä käyttäneeni paljon aikaa vaatteiden valintaan, mutta silloin se oli jotain,

joka oli mukavaa ja ihanaa — ikään kuin harrastus. Päiväkoti-ikäisen Ellan oma tyyli oli tapa ilmaista itseään ilman rajoitteita.

Muistelisin, että koin ala-asteella ulkonäköpaineita. Katselin koulukuvia ja vertailin itseäni muihin luokan tyttöihin. 12-vuotiaana aloin käyttämään ripsiväriä ja yläasteella meikattiin ihan kunnolla. Yläasteen aikana ulkonäköpaineet vaikuttivat minuun erittäin vahvasti. Käytin kolmen vuoden ajan lähinnä neulepaitoja ja farkkuja, enkä olisi kuvitellut voivani tulla kouluun mekossa tai hakama-housuissa.

Roosa:

Aloin itse kiinnittää huomiota ulkonäkööni jo ala-asteella, ja niinkin nuorena koin jonkinlaisia ulkonäköpaineita.

Antaako sosiaalinen media mielestäsi ihmisille vääristävän kuvan ihmisen ihanteellisesta ulkonäöstä?

Ella: Antaa. Surullista on se, että tajusin itsekin vasta noin vuosi sitten, että kaikki kuvat somessa ja perinteisissä tiedotusvälineissä ovat muokattuja.

Roosa: Todellakin!

ä

Ovatko mielestäsi ulkonäköpaineet ja tiettyyn m lisääntyneet sosiaalisen median yleistyttyä?

Ella: Kyllä kai. Sosiaalisessa mediassa tieto väli

tehokkaasti laajalle alueelle. Some on oma mon mihin tiedostamatta kuulumme. Sen asettamat ovat ehdottoman epärealistiset, mutta monien käyttö erityisesti nuorten parissa on äärimmäis neilta voi siten välttyä.

Roosa: Ovat ehdottomasti. Nykyään erilaiset k

leviävät tietoisuuteemme parhaiten somen kau helposti vaikutteita tiedostamattakin.

Olisiko tapoja vähentää ihmis Ella:

Kuvien käsittelem imuotoisuuden lisäämi tehokkaita keinoja liev neita.

Roosa: Voitaisiin yritt

konäkökeskeisyyttä ja tävämpiin asioihin. Olis lapsten ja nuorten kan ulkonäköpaineista ja so kutteista.

malliin itsensä mahduttaminen

ittyy nopeasti ja notoninen kulttuurinsa, t kauneusihanteet tavoittelemat. Somen stä, eikä ulkonäköpa-

kauneusihanteet utta, ja ottamme niistä

sten ulkonäköpaineita?

mättömyys ja moninen ovat mielestäni ventää ulkonäköpai-

tää vähentää ula keskittyä merkitsi tärkeää, että nssa puhuttaisiin omen huonoista vai-

Oletko törmännyt kauneusihanteisiin, jotk vaarantavia/luonnottomia yms., jos kyllä

Ella: Kylie Jennerin huulien saamisen

tömyyksiä. Muistaakseni joku joutui a takia. Monet mittailee vyötäröitä ja jä Gigi Hadidin vartalon. Mielestäni myös en kana-riisi-raejuusto-fitnessbuumi o kunnolla, kun arki rakentuu aamuaero En tosin syytä kyseisiä naisia, vaan syyllistyn.

Roosa: Esimerkiksi tod

ja lihaksikkaaseen kunto kroppa, joka ei ole luonn muotimaailmassa sairaa mallit.

ka ovat mielestäsi sairaalloisia/terveyttä niin mitä?

n eteen on tehty vaikka mitä älytambulanssiin sen huulihaasteen ättää ateriat väliin, että saavuttaisi s sellainen Jutta Gustafsberg-tyylinon aika sairaalloista. Ei ihminen elä obisen ympärille. n ihmisen tyhmyyttä, johon itsekin

della timmiin oon treenattu nollinen. Tai alloisen laihat

KATJA LINDELL

Mummola TEKSTI JA KUVAT: LILJA METTÄLÄ

Kaupungistuminen on karkottanut väkeä maalta pääkaupunkiseudulle ja muihin kasvaviin keskuksiin.

Syrjäseuduille on jäänyt enää kourallinen vanhuksia.

Millaista on heidän elämänsä muuttuvassa yhteiskunnassa? Onko heillä oikeutta päättää omasta elämästään?

Lähdin mummolaan selvittämään asiaa.

AUTOMME SUUNTAUTUU kohti Kokemäkeä, pientä kylää Satakunnassa. Tiedossa on syksyinen viikonloppureissu mummolaan omenamehun teon merkeissä. Mukaan tulee tavanomaisesti koko perhe lukuunottamatta äitiä, hän kun viihtyy kotosalla. Lähdemme aamulla kymmenen maissa ja ajamme Turun kautta hakemassa isosiskon. Mummolassa olemme ennen yhtä. Siellä meitä ollaan jo iloisina vastassa. Pappa kättelee ja mummo halaa lämpimästi. Hän on ainoa sukulainen, joka halaa, jos muodollisia juhlahaleja ei lasketa.

Mummo laittaa perunat kiehumaan, ja on jo täydessä touhussa. Normaalisti pääsemme ruokapöytään heti perille päästyämme, mutta nyt joudumme vähän odottamaan, sillä olimme etuajassa. Televisio pauhaa täysillä. Pappa sitä toljottaa monta tuntia vuorokaudessa, mitä mummo ei ymmärrä.

Mummon päivät kuluvat häärätessä ja ruokia laittaessa. Talvisin hän neuloo säkkikaupalla villasukkia, joita me lapset, lapsenlapset ja pian myös lapsenlapsenlapsi saamme sitten varastomme pullolleen. Viikoittain mummo vaihtaa kuulumisensa veljensä ja kahden sisarensa kanssa Skypen välityksellä. Pappa lukee lisäksi kirjoja ja lehtiä, joita hän tilaa valtaisat määrät, vaikka muuten nuuka onkin. Välillä hän käyskentelee pihalla, juttelee harakoille ja vie supikoiralle ruokaa.

Rölli-kissa oli papalle hyvin rakas, mummon mielestä rakkaampi kuin mummo itse. Toissa kesänä Rölli kuitenkin menehtyi ehdittyään kiitettävään kuudentoista vuoden ikään.

Tällaista elämää viettää vanha pariskunta, molemmat rikkoneet jo kahdeksankymmenen rajan. Yhteistä eloa on yli viisikymmentä vuotta. Metsän keskellä sijaitseva talo on vanha, jo ainakin kolmen polven asuttama.

Kellertävä maalipinta rapistuu, katto sammaloituu. Harva enää asuu täällä, vaikka vielä isin lapsuudessa seutu oli täynnä lapsilla. Nyt on jäljellä enää muutama vanhus.

“Jos omenamehu vanhettuu, siinä käy niin, että se omenamehu lähtee käymään naapurissa.”

Puut notkuvat omenoita. Sato on tänä vuonna runsas.

Osallistumme kaikki omenamehun tekoon. Keräämme omenoita maasta, miesväki hoitaa linkoamisen. Ensin omenat kaadetaan mehulinkoon, ja vipua veivataan, kunnes pusertuvista omenoista irtoaa kaikki mehu.

Sitten mehu pullotetaan ja se pastöroidaan laittamalla kattilaan vettä ja pullot sinne uiskentelemaan. Kattilaa lämmitetään liedellä, kunnes lämpötila on 83 astetta. Tästä vaiheesta ovat vastuussa isi ja mummo.

Mehua tulee kymmeniä litroja ja saamme juoda sitä ahkerasti. Kotiinvietäväksikin tulee yli kaksikymmentä pulloa. Mummo tarjoaa vanhempaakin mehuerää. Se maistuu jo vähän käyneeltä, mutta mummo toteaa: “Jos omenamehu vanhettuu, siinä käy niin, että se omenamehu lähtee käymään naapurissa.”

Mummo ja pappa suhtautuvat melko mutkattomasti nykyaikaan. Eivät ole kertaakaan valittaneet, että “enne oli kaikki paremmin.” He ovat pyrkineet olemaan mahdollisimman omavaraisia, mutta jos perunaa saa kaupasta halvemmalla kuin itse kasvattamalla, niin sitten mennään kauppaan. Tärkeintä on, että kukkaron nyörit pysyvät kireällä, ainakin papan mielestä. Köyhissä oloissa kasvaneille on selvää, ettei törsäillä. Joskus säästeliäisyys menee äärimmäisyyksiin, kuten silloin, kun pappa kytki kylmiön pois päältä säästääkseen energiaa - sillä seurauksella, että ruoka alkoi pilaantua. Pappa on omaksunut säästeliään elämäntavan yksinhuoltajaisältään. Äiti lähti matkoihinsa papan ollessa pieni lapsi.

Isä oli viinaanmenevä ja väkivaltainen. Pappa ei juurikaan puhu noista ajoista. Kuulemma pappa olisi halunnut nuorena lääkäriksi, mutta isä kielsi, koska varaa koulutukseen ei ollut. Nyt pappa toivoo, että minusta, siskoistani tai veljestäni tulisi lääkäri. Papallakin on tai oli sisko, mutta pappa katkaisi jostain syystä yhteydenpidon häneen. Sisar lähetti joulukortteja, joihin ei tullut vastausta koskaan. Eipä näitä kortteja postilaatikkoon sitten lopulta enää tullutkaan.

Nykyajan ominaisuudet otetaan mummon ja papan taloudessa huomioon silloin, kun ne hyödyttävät tai helpottavat arkea jotenkin. Molemmilla on senioripuhelin, ja ensimmäinen tiskikone hankittiin jo varmaan kolmekymmentä vuotta sitten.

Mummon jo edesmennyt ystävätär ihmetteli, että mitä mummo sitten oikein tekee, kun hän ei tiskaa.

“No mie istun siinä vieressä ja kattelen, ku se kone käy”, mummo vastasi. Mummo joutui talvi- ja jatkosotien aikana jättämään kotinsa Karjalassa.

Perheessä oli neljä lasta, jotka kaikki ovat yhä elossa. Isä oli raivoraitis, uskovainen ja melko vakavamielinen. Äiti oli hieno nainen tyylikkäine hattuineen. Mummon perhe asettui Satakuntaan.

Myöhemmin hän tapasi papan puutarhurikoulussa.

Äiti lähti matkoihinsa papan ollessa pieni lapsi. Isä oli viinaanmenevä ja väkivaltainen.

Pappa ei juurikaan puhu noista ajoista.

Saunassa mummo kertoo hämärästä muistikuvastaan, kuinka kukin perheenjäsen oli vuorollaan kokeillut kahden kuukauden iässä isänsä polvelle poisnukkuneen Martti-veljensä poskea.

Yksi asia nykyaikana on, jota mummo ei ymmärrä: se, että kuolema on tabu. Kerran hän mainitsi ruokapöydässä nuorimmalle pojalleen, että haluaa kuoltuaan tulla tuhkatuksi. Päätöksensä hän teki jo nuorena työskennellessään seurakuntapuutarhurina hautausmaalla ja nähtyään kaivetuissa haudoissa lullertavia paksuja, valkoisia toukkia. Poika kuitenkin tiuskaisi: “Piä suus kii ja syö!” Asia oli loppuunkäsitelty. Kuolema oli ennen yhtä luonnollinen tapahtuma kuin syntymäkin. Saunassa mummo kertoo hämärästä muistikuvastaan, kuinka kukin perheenjäsen oli vuorollaan kokeillut kahden kuukauden iässä poisnukkuneen Martti-veljensä poskea. Sen hän muistaa, kuinka kaksi nuorempaa sisarusta lähti ulkorakennukseen, jossa vauvan ruumista säilytettiin, katsomaan, että vieläkö Martin poski on kylmä. Eihän se siitä enää lämmennyt.

Metsässä on hiljaista. Sen lopettaa puhumisen ja lii

n huomaa, kun ikkumisen.

Metsässä on hiljaista. Sen huomaa, kun lopettaa puhumisen ja liikkumisen. Hiljaisuus on niin läpitunkeva, että korvissakin tuntuu. Kuulen vain vereni kohinan. Jostakin kuuluu myös heikkoa lintujen liverrystä. Missään muualla ei ole näin hiljaista kuin mummolan metsässä.

Illalla hiivin vinttiin yöpuulle. Avaan vintin rappusten oven. Lepakko roikkuu ylösalaisin katosta ja tuijottaa minua pienillä, kiiluvilla silmillään. Kapuan alakertaan hakemaan kamerani, mutta palattuani takaisin tuo salaperäinen nahkasiipinen otus on lentänyt tiehensä.

Mummo valittaa, että pappa ei tee enää muuta kuin istuu keinutuolissa ja raapii päätään. Hänestä on kuulemma tullut ylivarovainen sen jälkeen, kun lääkäri sanoi, että kauppakassin nostaminenkin voi olla papan sydämelle liikaa. Hänen verisuonensa ovat tukossa. Pappa on selvinnyt muutamasta sydänkohtauksesta, ja hänelle on tehty pallolaajennus. Verenpainettaan hän tarkkailee lähes päivittäin. Joka kerta, kun tulemme vierailulle, pappa kertoo sairaudestaan. Kerrankin hän selosti isille juurtajaksain koko sairaushistoriansa, yömyöhään asti. Mummo paheksuu aina hirveästi, kun pappa ottaa sairautensa puheeksi, ja käskee lopettamaan. “Taas sitä esitelmöidään!” hän tuhahtaa.

Samoin nytkin, kun pappa esittelee meille päivittäiset lääkkeensä muun muassa eteisvärinään, rytmihäiriöön ja vitsankulkuun. Mummo ei käsitä, että sairaudesta puhuminen saattaa helpottaa taakkaa.

Samaan aikaan pappa valittaa mummon selän takana, kuinka tämän selkä ei enää kohta kestä.

Samoin sitä, kuinka mummon kännykkä tai muut tavarat jatkuvasti katoilevat. Väitetään, että mummolla olisi sekatyypin dementia. Nuorimmainen poika jaksaa alati räyhätä siitä, ja yrittää pakottaa mummon syömään lääkkeitä, joita mummo ei edes

usko tarvitsevansa. Sitäpaitsi lääkkeet saavat mummon voimaan pahoin. Lääkärissä jopa uhattiin ottaa ajokortti pois mikäli mummo ei ala syödä lääkkeitä.

Mummo, kuten pappakin ovat nimittäin riippuvaisia autosta - lähimpään kauppaan kun on matkaa kuusitoista kilometriä. Se on totta, että mummo saattaa toistella samoja asioita ja unohtaa, minne pani hetki sitten jonkun tavaransa. Mutta hän on aina ollut tuollainen. Hajamielinen touhottaja. Se ei kuitenkaan merkittävästi vaikuta arjessa selviytymiseen. Mummo ja pappa ostivat Kokemäen keskustasta vara-asunnon vanhuuden päiviä varten jo kymmenisen vuotta sitten, mutta eivät he vielä jouda sinne pysyvästi muuttamaan, vaikka nuorin poika yrittääkin kovasti manipuloida heitä asettumaan sinne. Hän on ylihuolehtivainen liiaksikin. Tämä on aiheuttanut lukemattomia riitoja.

Miksi vanhuksista yritetään tehdä väkisin sairaita?

Missä menee raja huolehtimisen ja vanhusten itsemääräämisoikeuden välillä? Kenellä on oikeus päättää, syökö lääkkeitä ja muuttaako lähemmäs ihmisasutusta? Jos jotain sattuu, niin kuka on vastuussa?

Mummo ja pappa molemmat viihtyvät keskenään metsän keskellä, omassa rauhassa. Ovathan he siellä elelleet jo monta vuosikymmentä. Papalle on tärkeää päästä metsään rauhoittumaan, jos hän on vihaisella tuulella. Satakuntalaisena hän kun saattaa suuttua tulisesti osoittamalla sen painelemalla metsään. Joskus etsintäpartiokin hälytettiin apuun, kun pappa oli ollut metsässä useamman tunnin, ja oli jo pimeä. Kun papalla ei ole enää kissaa seuranaan, hän saa saa lohtua metsän ja pihapiirin eläimistä. Jos pappa ei pääsisi tarpeen tullen luontoon, hän turhautuisi ja jumiutuisi ehkä koko loppuelämäksi television ääreen. Mummolle häärääminen on elintärkeää. Hän ei pysy edes hetkeäkään paikoillaan. Pienessä keskusta-asunnossa ei riitä häärättävää, joten mummo todennäköisesti näivettyisi ja alkaisi kadottaa elämänhaluaan. Kesäisin ja syksyisin mummokin lähtee metsään kerätäkseen mustikoita ja puolukoita. Hän tekee niistä hilloja, soseita, survoksia, ja piirakoita - milloin mitäkin. Kerran hän sanoi: “Pitää poimia mustikoita, jotta on olemassa. Sillon sitä tuntee ittensä tärkeeks.” Ehkä tähän tiivistyy se, mikä todellakin pitää mummon elossa.

Sunnuntai-iltapäivänä koittaa aika lähteä kotiin.

Mummo pakkaa meille mukaan ison laatikollisen omenamehua ja puoli ämpärillistä puolukkasurvosta.

Kaikille lapsenlapsilleen hän antaa kahden euron kolikot, enempää kun ei käteisenä ole. Lähtiessämme mummo taas halaa meitä ja pappa kättelee. He saattavat meidät ulos ja vilkuttavat, kun automme lähtee pihasta. Aina joskus mummon silmät kostuvat, kun lähdemme. Nytkin hän vilkuttaessaan katsoo maahan ja pinkoo sitten kohti suulia. Pappa jää vielä pitkäksi aikaa heiluttelemaan lakkiaan. LM

“Pitää poimia mustikoita, jotta on olemassa.”

´1DLQHQ RQ ROOD WKH %RVVµ

.LHUVLQ +HOVLQJLQ NHVNXVWDVVD N\VHOHPlVVl HULODLVLOWD QDLVLOWD PLHOLSLWHLWl QDLVHXGHVWD MD VLLKHQ OLLWW\YLVWl DVLRLVWD <OHLQHQ PLHOLSLGH ROL HWWl 6XRPHVVD RQ K\Yl ROOD QDLQHQ $VLDW HLYlW NXLWHQNDDQ DLQD ROH ROOXW QlLQ YDDQ QH RYDW OlKWHQHHW PXXWRN VHHQ YDVWD YLLPH YXRVLN\PPHQWHQ DLNDQD

9DLNND 6XRPHVVD RQ KHOSSRD ROOD QDLQHQ HLNl PLWllQ VHQ VXXUHPSLD RQJHOPLD WXQQX ROHYDQ WRWHDYDW QDLVHW HWWl SXROLDDQ MRXWXX SLWLPllQ 6H HL NXLWHQNDDQ WXQQX KDLWWDDYDQ MD KDDVWDWHOWDYDW RYDW \OSHLWl QDLVHXGHVWDDQ

7RLQHQ QDLVLVWD NRNHH lLWLQl RORQ WlUNHlNVL RVDNVL QDL VHXWWD 7RLQHQ WDDV NLWH\WWL DVLDQ QLLQ HWWl ´9RLVNR VHQ VDQRD HWWl QDLQHQ RQ ROOD WKH %RVVµ

/DG\ OLNH ,KPLVHW ROHWWDYDW QDLVHOWD SHKPHlPSLHQ DUYRMHQ HVLLQ WXRPLVWD MD WLHW\QODLVWD ODG\ OLNH Nl\W|VWl

´(Q NRH HWWl QDLVHQD ROR HURD PLH KHQl ROHPLVHVWD .DLNNL ROHPPH LKPLVLl MD NRHQ VHQ WDVD DUYRLVHQD 0L QXQ RQ K\Yl ROOD QDLQ HQ µ

.XYDW MD WHNVWL 2RQD 7XRPLNRVNL

Kuvat ja teksti Taneli Eskelinen

Muutama kuva Helsingistä Yleensä kun tuntini Pengerkadulla päättyvät, suuntaan metroon, josta jään pois rautatieasemalla. Tätä kuvasarjaa varten päätin kuitenkin vaihtelun vuoksi kävellä saman matkan ja ottaa kuvia sen varrella.

Reittini alku ei muuttunut, mutta Hakaniemessä jatkoin kävelemistä torin vierestä ja

suuntasin sillan yli kohti Kaisaniemeä.

Matka oli lyhyempi kuin olin arvioinut, ja pian olin jo astumassa junaan. Vaikka olen kulkenut saman reitin aikaisemminkin, huomasin silti uusia asioita katukuvasta etsiessäni kuvattavia kohteita, kuten patsaita tai lähes kaikkialla olevia puita.

Päätin kuitenkin keskittyä paikkoihin, joista olin aiemmin päättänyt ottaa kuvia, sillä niistäkin sain mielestäni näkyviin jotain uutta verrattuna aiempaan näkökulmaani.