Orionin kevät 2013

KANSI: CHAPLININ POIKA

Orionin kevät

TEEMAT KUUKAUDEN ELOKUVA ROSA LIKSOM: Venäläisiä toiveita ALFRED HITCHCOCK SIGHT AND SOUND TOP TEN RAUTAISEN 1980-LUVUN PALUU ERIKOISNÄYTÖKSET BIO REXISSÄ SUNNUNTAIN KLASSIKOT: Charles Chaplin ELOKUVAN HISTORIA DOCPOINT: Pakopiste DOCPOINT: Ruspoli DOCPOINT: Turksib – kinofoninen konsertti DOKUMENTIN YTIMESSÄ ANOUK AIMÉE CINEMA DELEUZE MOVING SHADOWS HYY: Miten elokuvani ovat syntyneet ELOKUVAKASVATUS KOULUILLE CARTE BLANCHE À MATTI IJÄS MATTI IJÄS PAUL THOMAS ANDERSON LÄÄKÄRIT ELOKUVASSA VENÄLÄISET SATUANIMAATIOT OBERHAUSENIN MANIFESTI 50 VUOTTA LOIKKA-TANSSIELOKUVAFESTIVAALI KOHTI ARABIKEVÄTTÄ Esityskalenteri Elokuvahakemisto/Index Info & yhteystiedot

8.1.–28.4.2013 AIKA 8.1.–26.4. 8.1.–10.2. 8.1.–17.2. 9.1.–21.4. 12.1.–27.4. 1.2.–2.2. 13.1.–28.4. 14.1.–25.2. 22.1.–27.1. 25.1.–27.1. 25.1. 25.1.–24.4. 22.1.–26.4. 23.1.–27.4. 29.1. 1.2.–19.4. 4.2.–25.4. 12.2.–28.4. 13.2.–28.4. 22.2., 26.3.–27.4. 27.2.–28.4. 10.3.–21.4. 12.3–21.3. 21.3.–24.3. 22.3.–21.4.

SIVU 4 5 7 10 13 15 16 18 21 22 23 24 25 27 30 31 33 36 38 40 41 43 44 45 46 50 82 86

Saatteeksi maailman parhaiden elokuvien valitseminen on mahdotonta, mieletöntä… ja välttämätöntä. Kevätkaudella näytämme kaikki Sight & Sound -lehden vuoden 2012 top ten -elokuvat sekä kriitikkojen että ohjaajien listoilta. Ykköseksi kohosi Vertigo. Esitämme sen ja muutkin ohjaaja Alfred Hitchcockin suurimman kauden teokset vakavimmista (Väärä mies) viihdyttävimpiin (Vaarallinen romanssi). Listan satoa hyödynnetään myös Elokuvan historia -sarjassa, johon sisältyy arvostetuimmaksi noussut kiinalainen elokuva, Mu Fein Kevät pienessä kaupungissa. Toisessa elokuvahistoriallisessa sarjassa on lähtökohtana ranskalainen filosofi Gilles Deleuze, joka tarkasteli elokuvaohjaajia suurina ajattelijoina. Esillä on hänen Cinéma-teoksensa ykkösosa, jossa tutkitaan elokuvaa liikkeenä, esimerkkeinä Griffith (Suvaitsemattomuus) ja Gance (Napoleon). Cinéma Deleuze: Uusi kuva -seminaarissa 2.3. aiheeseen johdattelevat sarjan isät Janne Vanhanen ja Kari Yli-Annala asiantuntijavieraineen. DocPoint -festivaaliin 22.–27.1. osallistutaan täysillä. DocPoint: Pakopiste -kokonaisuuden ovat suunnitelleet Sami van Ingen ja Mika Taanila, teemoina Stan Brakhage ja Helsingissä vieraileva Rose Lowder. Mario Ruspoli -sarjassa vierailee Florence Dauman. 25.1. Bio Rexissä järjestetään Voxpoint – kino­foninen konsertti, jossa beatbox-maestro Felix Zenger kohtaa Turksibklassikon.­ Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin Dokumentin utopiat -suurteosta juhlistetaan Dokumentin ytimessä -erikoisnäytöksillä. Matti Ijästä kunnioitetaan retrospektiivilla, jossa sijansa saavat niin tv-draamat (Katsastus) kuin teatterielokuvatkin (Haaveiden kehä). Ijäs vierailee Orionissa 12.2. avaamassa carte blanche -sarjansa. Venäläisen toivesarjan kokoaja Rosa Liksom avaa koko Orionin kevätkauden 8.1. Kauden huikein kotimainen kokonaisuus liittyy HYY:n Elokuvaryhmän luentosarjaan Miten elokuvani ovat syntyneet? Sen esiintyjinä ovat Matti Kassila, Katja Gauriloff, Peter von Bagh, Anssi Mänttäri, Maunu Kurkvaara, Jari Halonen, Katariina Lillqvist, Jörn Donner, Jukka Virtanen ja Timo Koivusalo. Kohti arabikevättä -sarja esittelee jännittävintä elokuvaa Egyptistä, Tunisiasta, Marokosta ja Syyriasta jasmiinivallankumouksen hengessä. 23.3. aiheesta järjestetään seminaari, ja kunniavieraana on egyptiläinen ohjaaja Yousry Nasrallah. Lauri Lehtisen ja Antti Suonion Rautaisen 1980-luvun paluu -sarjassa valkokankaalle rymistelevät tekijämiehet Jackie Chanista Renny Harliniin; Top Gun esitetään 70 mm:n kopiona. The Master -ennakkonäytös avaa Paul Thomas Anderson -retrospektiivin, jossa nähdään myös hänen debyyttinsä Kivikova kahdeksikko ensi kertaa Suomessa valkokankaalla. Kuukauden elokuva -suosikkisarjassa esitetään uusia laatuelokuvia, jotka eivät tule Suomeen levitykseen. Saksan uusi aalto käynnistyi 50 vuotta sitten Oberhausenin manifestista, ja Olaf Möller on koonnut meille siitä upean erikoissarjan. Yhteistyössä Lux Humana -yhdistyksen kanssa esitämme sarjan Lääkärit elokuvassa. Loikkatanssifestivaalilla nähdään 3D-tanssielokuvia. Ranskalaisen elokuvan valtiattariin kuuluvan Anouk Aiméen uralta seurataan tähtihetkiä elokuvasta Veronan rakastavaiset holokaustiaiheiseen La petite prairie aux bouleaux -teokseen. Sunnuntaiklassikoiden koko perheen katselupaikalla on parasta tarjolla – Chaplinia ja Taidemuseo Tennispalatsin näyttelyyn liittyen venäläisiä satuanimaatioita. Koululaisnäytöksistä ja Metkan työpajoista lisätietoa: kava.fi/elokuvakasvatus. Tervetuloa Orioniin! Antti Alanen

POSTCARDS FROM THE ZOO

Kuukauden elokuva Naoko Ogigamin Rent-a-Cat (Rentaneko 2012) on mitä sympaattisin kissaelokuva. Kissoja vuokraava Sayoko (Mikako Ichikawa) tarjoaa yksinäisille ihmisille oivallista vaihtoehtoa tyhjyyden täyttämiseen. Ruokala Lokki -ohjaajan uutuuselokuvan rauhallista tempoa ja kauniita kuvia värittää absurdi tilannekomiikka. Rent-a-Cat voitti Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yleisöpalkinnon 2012. Edwinin Postcards from the Zoo (Kebun binatang, 2012) lienee Berliinin viimevuotisen kilpailusarjan eksentrisimpiä elokuvia. Tarinan alussa isä jättää pikkutytön Jakartan eläintarhaan. Eläintarhan työntekijät adoptoivat tytön, joka kasvaa isoksi yhdessä eläinten kanssa. Aikuisikään vartuttuaan Lana kuitenkin kaipaa avaraan maailmaan. Unenomainen, maagisrealistinen tarina on kerrottu runollisin tunnelmakuvin. Hiroyuki Okiuran Kirje Momolle (Momo e no tegami, 2011) on ihastuttava ja raikas anime. Sen pääosassa on nuori tyttö, joka on vastikään menettänyt isänsä. Momo muuttaa äitinsä kanssa Tokiosta uuteen kotiin pienelle japanilaissaarelle. Paikallisten lasten ohella Momo tutustuu kotinsa ullakolla piileskeleviin riiviömäisiin henkiolentoihin. Jin-Roh-ohjaaja Okiura on toiminut animaattorina mm. Paprikassa sekä Innocence- ja Metropolis -elokuvissa. Huhtikuun kuukauden elokuva varmistetaan myöhemmin. Kirsi Raitaranta Kuukauden elokuvat keväällä 2013: Tammikuu: Rent-a-Cat ti 8.1. | to 10.1. | ti 15.1. | pe 18.1. Helmikuu: Postcards from the Zoo ti 5.2. | ke 13.2. | la 23.2. | to 28.2. Maaliskuu: Kirje Momolle to 7.3. | su 17.3. | ti 19.3. | su 24.3. 4

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

PUNAINEN HEISIPUU

Rosa Liksom: Venäläisiä toiveita ”Astuin ensimmäistä kertaa oikeaan elokuvateatteriin Rovaniemellä vuonna 1971 ja olin silloin kolmetoistavuotias metsäläinen. Elokuva, jonka näin oli Andrei Tarkovskin ohjaama Andrei Rublev. Elokuva oli minusta täysin käsittämätön ja uskomattoman pitkäveteinen, mutta se jäi kyllä mieleen. Kahdeksankymmentäluvulla kävin katsomassa uusia neuvostoelokuvia Capitolissa ja Neuvostoliitossa käydessäni pistäydyin usein elokuvateatterissa katsomassa sotaelokuvia. Neuvostoliitto vaihtui Venäjäksi 1991. Sen jälkeen olen nauttinut venäläisestä elokuvasta lähinnä Helsingin eri elokuvafestivaaleilla. Nyt nähtävään sarjaan olen kerännyt sellaisia neuvostoelokuvia, jotka kertovat kadonneesta maailmasta, todellisuudesta, jota ei enää ole tai ei koskaan ollutkaan.” rosa liksom Rosa Liksomin toivesarjan avaa ohjaaja-kirjailija-näyttelijä Vasili ­Shukshinin Punainen heisipuu (1974). Rakastettu neuvostoklassikko kertoo entisen rikollisen paluusta lapsuutensa maalaismaisemaan. Balladi juuriltaan revitystä maasta välittää suuren huumorin ja tragedian sävyin myös unohtumattoman rakkaustarinan.

➤

tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

5

Kaksi elokuvaa sukeltaa 1900-luvun synkimpiin helvetteihin. Elem Klimovin Tule ja katso (1984) sijoittuu saksalaisten miehittämään valkovenäläiseen kylään. Apokalyptinen sotavisio on järkyttänyt miljoonia ympäri maailman. Toisella tapaa shokeeraa pahamaineisin Stalinin kauden elokuva, Friedrich Ermlerin Suuri kansalainen I–II (1938–1939) jossa seurataan puolueen taistelua ”sisäistä oppositiota” vastaan. Poliittisen elokuvan klassikko ja vuoden 1937 puhdistusten avainteos on kuuluisa esimerkki siitä, kuinka fiktio on usein suurinta dokumenttia. Vastakkaisen näkymän 1930-lukuun tarjoavat Boris Barnetin sadunomaiset komediat. Laitakaupunki (1933), yksi maineikkaimmista neuvostokuvista, kuvaa venäläistä pikkukaupunkia, jonka ylle lankeavat maailmansodan ja vallankumouksen varjot. Kaspianmerelle sijoittuva musiikkikomedia Sinisen meren rannalla (1935) taas on Barnetin ”idyllin ja utopian” tiivistymä ja näyte siitä ainutlaatuisesta ilosta ja runollisuudesta, joka saattoi syntyä vain Neuvostoliitossa. Shukshinin komedia Matkatoverit (Petshki-lavotshki, 1972) on Rosa Liksomin uusimman romaanin tavoin kuvaus junamatkasta halki neuvostomaan. Pitkän matkan aikana siperialaispariskunnan hyttiin tunkee hervoton venäläisneuvostoliittolainen tyyppigalleria. Juomingeiltakaan ei täysin vältytä. Lauri Piispa

TULE JA KATSO

Rosa Liksom vieraana näytöksessä Punainen heisipuu ti 8.1. klo 19. Näytös avaa Liksomin Venäläisiä toiveita -teemasarjan.

6

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

PSYCHO

Alfred Hitchcockin suurimmat vuodet

MINÄ TUNNUSTAN

TAKAIKKUNA

Elokuvasta Muukalaisia junassa, jonka esitimme tammikuun alussa, käynnistyi Alfred Hitchcockin uran suurin kausi ja yhteistyö kuvaaja Robert Burksin kansa. Viihteellisenä ”jännityksen mestarina” pidetty ohjaaja alkoi ilmaista syvintä itseään. Kun Claude Chabrol ja Éric Rohmer kirjoittivat vuonna 1957 ensimmäisen vakavan kirjan Hitchcockista, Minä tunnustan (1953, pääosissa Montgomery Clift, Anne Baxter) nousi avainteokseksi katolisen tematiikkansa ansiosta. Tarina kertoo murhamysteeristä, jonka ratkaisun estää rippisalaisuus. Syyllisyyden vaihdoksen teema saa uutta syvyyttä, ja Dimitri Tiomkinin musiikki sopraanosooloineen on mieleenpainuvaa. Suljetun tilan draama kiinnosti aina Hitchcockia, samoin katsomisen ja näkemisen teemat, ja Takaikkunassa (1954) tämä kaikki yhdistyi. ­

➤ tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

7

VAARALLINEN ROMANSSI

James Stewart esittää pyörätuolin varaan joutunutta valokuvaajaa, joka alkaa tarkkailla erikoislinsseillään pihapiirinsä pienoismaailmaa Greenwich Villagessa. Rakastettuna on Grace Kelly lumoavimmillaan. Rivieralla kuvattu Varkaitten paratiisi (1955) oli Hitchcockin kolmas ja viimeinen Grace Kelly -elokuva, jännityksen, erotiikan ja lennokkaan sanailun tyylinäyte Ernst Lubitschin tapaan. Cary Grant esittää miestä, jolla on vastarintasankarin maine ja murtovarkaan menneisyys. Hitchcock esittää -televisiosarja teki ohjaajasta maailmankuulun. Samana vuonna kun se käynnistyi tuli ensi-iltaan musta komedia Mutta… kuka murhasi Harryn? (1955, mukana Shirley MacLaine), joka kuvattiin Vermontin syksyn hehkuvissa väreissä. Metsästä löydetty ruumis tuntuu nousevan kaiken hallitsijaksi. Mies, joka tiesi liikaa (1955) on tarina, joka kääntää Hitchcock-jännityksen periaatteen uuteen asemaan: emme tunnekaan enää jännitystä päähenkilön puolesta, vaan päähenkilöt (erinomaiset James Stewart ja Doris Day) kokevat jännitystä kidnapatun lapsensa puolesta. Kiehtova väriseikkailu johdattaa meidät Marokosta Lontoon Albert Halliin. Väärä mies (1956) on Hitchcockin bressonmaisin ja kafkamaisin elokuva – vakava, mustavalkoinen, dokumenttia muistuttava tositarina. Henry Fonda esittää syyttömänä syytettyä muusikkoa New Yorkissa ja Vera Miles hänen vaimoaan, joka joutuu kärsimään kaikkein eniten, kun hänen mielenterveytensä järkkyy. San Franciscoon sijoittuva Vertigo (1958, pääosissa James Stewart, Kim Novak) ei saanut aluksi osakseen yleistä vastakaikua, koska siinä ei ole juoni8

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

LINNUT

REVITTY ESIRIPPU

kertomuksena päätä eikä häntää. Niin ei ole Wagnerin Tristan ja Isolde -oopperassakaan, johon Bernard Herrmann musiikissaan viittaa. Molemmissa teoksissa matkataan rakkauden ja kuoleman suurten kysymysten äärille. Vaarallinen romanssi (1959, pääosissa Cary Grant, Eva Marie Saint) oli Hitchcockin täydellisin seikkailuelokuva. Takaa-ajetun takaa-ajajan tarina käynnistyy Madison Avenuen ”Mad Men” -maailmasta, jossa pinnallista mainosmiestä aletaan luulla salaiseksi agentiksi. Huipennus tapahtuu Mount Rushmoren presidenttikasvoilla. Huippukalliin värispektaakkelin jälkeen Hitchcock ohjasi omilla rahoillaan pienen mustavalkoisen kauhuelokuvan tv-tuotantoryhmällä. Psykosta (1960, pääosissa Janet Leigh, Anthony Perkins) tuli Hitchcockin suurin menestyselokuva ja yksi elokuvan historian käänneteoksista. Ensi kertaa Hollywood-valtavirtaelokuvassa päähenkilö, samastumiskohteemme, tapettiin kesken kaiken. Linnuissa (1963, pääosissa Tippi Hedren, Rod Taylor) Hitchcock levitti siipensä ison budjetin kauhufantasiaan, tapahtumapaikkana Bodega Bay, jossa aina vain suuremmat lintuparvet alkavat hyökätä ihmiskunnan kimppuun. Fellinin ihailemaan teokseen rakennettiin elektroninen äänimaailma. Heikki Nyman on kirjoittanut, että elokuva käsittelee ”tavallaan pelkoa sinänsä”. Marnie (1964, pääosissa Tippi Hedren, Sean Connery), Hitchcockin viides mestariteos sarjassa, jossa kaikkien naispäähenkilöiden nimi alkaa M-kirjai-

mella, oli yllättävä avaus ohjaajalle tärkeään rakkauden terapeuttiseen teemaan. ”Ellet rakasta Marnieta, et rakasta Hitchcockia. Ellet rakasta Marnieta, et rakasta elokuvaa”, väitti Robin Wood. Hitchcock paneutui kylmän sodan vakoiluteemoihin. Revitty esirippu (1966, pääosissa Paul Newman, Julie Andrews) samasti ankean tosipohjaisesti kuvatun Itä-Saksan helvettiin. Järisyttävä tarina riisti vakoilusta kaiken hohdon ja näytti vastakohtana Bond-elokuville miten tappamisesta jää kaikille likaiset kädet. Topaz (1969) meni vielä pidemmälle glamourin riisumisessa vakoilun todellisuudesta. Pimeyden ydin löytyi nyt Fidel Castron Kuubasta. Labyrinttimainen häilyvien henkilöllisyyksien tarina palasi viimeisen kerran Hitchcockia kiehtoneeseen rakkauden ja velvollisuuden ristiriitaan ja kiteytyi pessimistiseen näkemykseen läpitunkevan petoksen maailmasta. Viimeisen kerran maestro palasi kotikaupunkiinsa tekemään elokuvaa. Läpimurtoelokuvansa Vuokralaisen tavoin Hitchcock kertoi Frenzyssä (1972) lontoolaisen sarjamurhaajan ja väärän syyllisen tarinan. Production Coden jälkeisellä kaudella seksiä ja väkivaltaa oli mahdollista esittää entistä rajummin. Jäähyväiselokuvaansa Hitchcock otti leppoisamman vaihteen. Humoristinen jännäri Perintö (1976) kertoo kahdesta huijaripariskunnasta. Päätöskuva on Hitchcockin viimeinen viesti meille, poikkeuksellinen kuva naisesta (Barbara Harris), joka iskee meille silmää. Antti Alanen tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

9

TOKYO STORY CITIZEN KANE AURINGONNOUSU PELIN SÄÄNNÖT

Sight & Sound Top Ten 2012 Brittiläinen Sight & Sound -lehti yritti mullistaa elokuvien kaanonin vuonna 2012 järjestämällään äänestyksellä, johon osallistui 1200 kriitikkoa ja elokuvantekijää. Valikoima paisui valtavaksi, mutta top tenistä tuli entistäkin tutumpi ja turvallisempi, koska uusien elokuvien hajonta oli niin suunnaton, ettei yksikään viimeisten 40 vuoden elokuva päässyt enää kärkeen. Vertigo (USA 1958) nousi ykköseksi ensi kertaa. Uusien restaurointien myötä on saanut entistä vankemman arvostuksen Alfred Hitchcockin merkillinen jännityselokuva, jossa kohtaaminen tuonpuoleisen kanssa johdattaa ihmismielen syvimpiin kerroksiin. Citizen Kane (USA 1941) on Orson Wellesin esikoisteos, johon on vaikea kyllästyä. Sen ivaileva montaasitekniikka puree, sen päähenkilö peilautuu Shakespearen traagisiin hirmuvaltiaisiin, ja sen aihe on tätä päivää Rupert Murdochin tuhoutuvan mediadynastian aikakaudella. Tokyo Story (Japani 1953) on kohonnut listalla korkeammalle, samoin Yasujiro Ozu, joka on vakiinnuttanut asemansa japanilaisista mestareista arvostetuimpana. Tarinan vanha pari tuntee itsensä eksyneeksi maailmassa, jossa nuorilla on aina kiire muualle. Ikärakenteiden mullistuessa kaikkialla tällainen tarina saa jatkuvasti enemmän painoa. 10

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

Pelin säännöt (Ranska 1939) oli Jean Renoirin ihmeellisten vuosien huippusaavutus. Mozart-mielleyhtymiä nostattava teos seuraa viikonlopun metsästysretken ympärille kehkeytyvässä tarinassaan ihmissuhteiden häilyviä kuvioi­ta. Toisille ne ovat pintaliitoa, toisille totisinta totta. Auringonnousu (USA 1927) toi Babelsbergin studionerouden ja liikkuvan kameran taiteen Hollywoodiin William Foxin annettua saksalaiselle F.W. Murnaulle vapaat kädet. Tarina miehestä ja naisesta, kaupungista ja maaseudusta, on myyttisen yksinkertainen, toteutus tuhlailevan rikas. 2001: Avaruusseikkailu (USA/Iso-Britannia 1968) oli Stanley Kubrickin rohkean kokeellinen irtiotto tieteiselokuvan älyvapaasta perinteestä. Avaruusaikakausi, elämän alkuperä, tietotekniikan ylivalta ja vieraus konekulttuurissa olivat teoksen suuria teemoja, psykedeelinen tähtiportti, aikaharppaus ja tähtilapsi sen uraauurtavia näkyjä. Etsijät (USA 1956) käynnistyy arvoituksellisella alkujaksolla ja tunnuslaululla (”what makes a man do wander?”). John Ford kärjisti western-mytologian risti­riidat (villeys ja sivilisaatio) ristiriitaiseen päähenkilöön (John Wayne), joka on samanaikaisesti sankari ja hirviö. Mies ja elokuvakamera (Neuvostoliitto 1929) on vallannut neuvostoelokuvan sankarikauden arvostetuimman elokuvan paikan. ”Olen mekaaninen silmä. Minä, kone, näytän sinulle maailman, jollaisen vain minä voin nähdä”, julisti Dziga Vertov ällistyttävässä dokumenttiteoksessa, joka on elokuvan mahdollisuuksien ilotulitus.

MIES JA ELOKUVAKAMERA

JEANNE D’ARCIN KÄRSIMYS

2001: AVARUUSSEIKKAILU

ETSIJÄT

Jeanne d’Arcin kärsimys (Ranska 1928) olisi voinut olla historiallinen spektaakkeli, mutta Carl Th. Dreyerin käsissä siitä tuli näky henkisestä kiirastulesta nuoren Jeannen (Falconetti) kohdatessa kirkon inkvisition kuulustelumenetelmät vuoden 1431 sotaisassa Ranskassa.

tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

11

8½ (Italia/Ranska 1963) oli Federico Fellinin spektaakkelikauden intiimi tilitys ohjaajan kamppailusta elokuvanteon kurimuksessa. Marcello Mastroianni oli jälleen Fellinin alter ego, musiikin sävelsi Nino Rota, ja naispääosissa olivat Claudia Cardinale, Anouk Aimée ja Sandra Milo.

Ohjaajien top tenissä oli viisi elokuvaa, joita kriitikoiden kärkikymmenikössä ei ollut – neljä niistä 1970-luvulta. Taksikuski (USA 1976) on vierauden ja yksinäisyyden odysseia, jossa Martin Scorsese, Robert De Niro, käsikirjoittaja Paul Schrader ja kuvaaja Michael Chapman näyttivät leijonankyntensä. Bernard Herrmann (sekä Vertigon että Citizen Kanen säveltäjä!) loi siihen viimeisen scorensa. Ilmestyskirja. Nyt (USA 1979, Francis Ford Coppola) oli wagnerilaisen kokonaistaideteoksen ja psykedeelisen rock-oopperan synteesi, Joseph Conradin Pimeyden sydämen innoittama näky Vietnamin sodasta, eversti Kurtzina Marlon Brando. Kummisetä (USA 1972) oli nostanut Coppolan Hollywood-ohjaajien huipulle ja murtautunut gangsterielokuvan vakiintuneista puitteista suureksi sukusaagaksi ja järisyttäväksi yhteiskunnalliseksi näyksi. Mahtavampaa näyttelijäkaartia ei ole nähty. Peili (Neuvostoliitto 1975) on Andrei Tarkovskin henkilökohtaisin elokuva, ja sen tapa puhutella on ainutlaatuinen. Lapsuuden muistot punoutuvat kansakunnan historiaan; Venäjän traagiset vaiheet ja perheen hajoaminen nousevat keskeisiksi teemoiksi. Polkupyörävaras (Italia 1948) oli jälleenrakennuksen koulukunnan avainteos, joka valmistui ohjaaja Vittorio De Sican ja käsikirjoittaja Cesare Zavattinin yhteistyönä. Pieni aihe nosti esiin suuret teemat: yksinäisyys suurkaupungissa, isän ja pojan suhde, työttömyys.

PEILI

POLKUPYÖRÄVARAS

TAKSIKUSKI

LMESTYSKIRJA. NYT

AA

12

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

HARMAGEDON

Rautaisen 1980-luvun paluu Älkää pelätkö, että seikkailu olisi ohi. Rautainen 1980-luku -esityssarjan toivottu jatko kääntää katseet takaisin jännityksen ja toiminnan rautaaikaan. Viime kierrokselta unohtui Richard Donnerin buddy-poliisielokuva Tappava ase (1987), jossa murharyhmän konkari Murtaugh (Danny Glover) saa parikseen itsetuhoisen Riggsin (Mel Gibson). Tuottaja Joel Silverin menestys­ reseptin mukaisesta sopasta ei puutu huumoria, räjähdyksiä eikä jatko-osia. William Friedkinin passiivisen pelottava ilmaisu on parhaimmillaan Cruising – yön kuninkaassa (1980). Sarjamurhaajaa jäljittävä poliisi (Al Pacino) soluttautuu New Yorkin homopiireihin. Kiistelty trilleri kiellettiin Suomessa. Elokuvaesseisti ja homoaktivisti Robin Wood ei lähtenyt anti-Cruising-rintamaan vaan puolusti Friedkinin arvoituksellista näkemystä. Richard T. Heffronin Minä olen tuomari (1981) päivitti Mickey Spillanen 1947 ilmestyneen ensimmäisen Mike Hammer -dekkarin uudempaan aikaan. Käsikirjoituksen teki Larry Cohen. ”Cohenin ja Heffronin graafinen ultraväkivalta ja heidän Hammerinsa kalmanhajuinen nihilismi eivät 80-luvulla tarvitse edes moralismia tuekseen”, Pertti Avola arvioi Projektio-lehdessä. tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

13

➤

TOP GUN LIFTARI

PAHAN OTTEESSA

John Frankenheimerin tiukassa Elmore Leonard -filmatisoinnissa Pahan otteessa (52 Pick-Up, 1986) hämärämiehet kiristävät liikemiestä (Roy Scheider) syrjähypystä, mutta poliitikkovaimo (Ann-Margret) pysyy miehensä rinnalla. Mehevästi replikoivilla konnilla on yhteyksiä pornoteollisuuteen, ja mukana vilisee todellisia alan tähtiä Ron Jeremystä lähtien. Manaajan isoksi kasvanut Linda Blair on Savage Streetsissä (1984) tyttöjengin pomo, joka kostaa kuuromykän siskonsa (Linnea Quigley) raiskauksen kilpailevalle porukalle. Vigilante-teemaan yhdistetään jäntevästi naisnäkökulmaa, katumuotia ja urbaania sykettä. Rambo – taistelija 2:ssa (1985) Sylvester Stallone lähtee Vietnamiin viidakoihin vapauttamaan salattuja sotavankeja. Supersissi ei enää näyttäydy olosuhteiden uhrina, vaikka USA ei vieläkään välitä hänestä tarpeeksi. Stallonen kestävä action-maine perustuu ennen muuta tähän elokuvaan, josta kieleemme jäi ramboilun käsite. Stallonelle kirjoitetusta Predator – saalistajasta (1987) tuli kilpailija Arnold Schwarzeneggerin elokuva, jonka ohjasi John McTiernan. Avaruus­olio vaanii kommandojoukkoa sademetsän siimeksessä. Kun sivilisaation tykit eivät tehoa muukalaiseen, Arnold ottaa käyttöön luolamiesten otteet. Kauhun ja toiminnan toinen vahva fuusio on Robert Harmonin Liftari (1986), jossa Rutger Hauerin kylmäävästi tulkitsema sarjamurhaaja kaipaa kyytiä. Aikidomestari Steven Seagal erottuu muista toimintasankareista hieman hämmentävillä aatteillaan. Debyytti Nico (Above the Law, 1988) on New York Timesin Vincent Canbyn mukaan ”keskustalaisen mielipuolisuuden ilmaus”. Roistoja mäiskivällä chicagolaisella etsivällä riittää vihamiehiä sekä huumekartelleissa että CIA:ssa. Sharon Stone, Pam Grier ja Henry Silva kunnostautuvat sivuosissa.

14

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

1960-luvun antisankarit Lee Van Cleef, Ernest Borgnine (1917–2012) ja Klaus Kinski kohtasivat suositussa palkkasoturiseikkailussa Koodinimi: Villihanhet (1984). Ammattimiesten kohteena ovat Kaukoidän heroiiniviljelmät. Italialainen teknikko-ohjaaja Antonio Margheriti käytti taitavia pienoismalleja kaikkeen siihen, mikä nykyään tehtäisiin tietokonegrafiikalla. Hurjapäinen Jackie Chan nousi Hongkongin suurimmaksi tähdeksi. Suomessa kielletty Police Story ­–­kyttä antaa kyytiä (1985) on ohjaaja-näyttelijän oma suosikkityö, jossa vaihde on tavallista vakavampi. Hollywood-poliisi­ elokuvassa Suojelija tähden ei annettu tehdä parhaita temppujaan. Police Story on itämainen vastaveto, jonka stuntit ovat kaikkien aikojen huikeimpia. Kelpo miehen imagostaan tarkka Chan kieltäytyi yakuzaroolista Ridley Scottin Mustassa sateessa (1989). Tokion alamaailmaan joutuvan rappio­ jeparin (Michael Douglas) uho ja nöyryys hahmotetaan yhtä hienosti kuin neonvalaistu kaupunkimiljöö. Tähtikaartia komistavat Andy Garcia, Ken Takakura ja Tomisaburo ”Shogun Assassin” Wakayama. Elokuussa 2012 kuollut Tony Scott oli kasariestetiikan suunnannäyttäjä. Don Simpsonin ja Jerry Bruckheimerin tuottama Top Gun – lentäjistä parhaat (1986) esitetään muistonäytöksenä Bio Rexissä 70 mm -kopiona. Taistelu­ lentäjäkoulun nuoret kotkat Tom Cruise ja Val Kilmer kohtaavat vihollisen metallinkatkuisessa kasvukertomuksessa vailla hiljaisia hetkiä. Giorgio Moroderin Take My Breath Away -hitti palkittiin Oscarilla. Renny Harlinin ja tuottaja Markus Selinin läpimurto Jäätävä polte (Born American, 1985) on kaksikon toistaiseksi ainoa yhteinen elokuva. Se korvasi tekemättä jääneen Chuck Norris -yrityksen Wild Force. Poliittisesti kohutussa seikkailussa jenkkinuoret ylittävät luvatta Suomen itärajan ja joutuvat Vietnamin sotaa muistuttavaan helvettiin. Kohokohtiin kuuluu ihmisillä pelattava shakkipeli neuvostovankilassa. Komediaohjaaja Visa Mäkinen ylitti itsensä pulp-toiminnan tekijänä. Yön saalistajat (1984) siirtää suurkaupunkilaisia trillerikuvioita Porin maisemiin nautittavan varmaotteisesti. Undercover-poliisi, kohtalokas nainen ja kierot gangsterit kohtaavat kultaryöstön tarinassa, jossa kukaan ei puhu totta. Tunteellinen psykopaatti Reuna (Matti Mäkelä) on unohtumaton ydinhahmo. Harmagedonissa (1986) dramaturgitähti Jussi Parviainen tuhoaa Juska Paarma -näytelmiensä väkeä haulikolla. Kuoleman rajalla uneksittu surrealismin ja todenmakuisen kipeyden yhdistelmä on kuin David Lynchin kokeilujen edeltäjä. Puolalaisen Slawomir Idziak (Kolme väriä: Sininen) kuvaama kalman­tanssi erottuu muista suomalaisista elokuvista myös ainutlaatuisena visuaalisena elämyksenä. Lauri Lehtinen, Antti Suonio

Erikoisnäytökset Bio Rexissä Kevätohjelmiston spesiaalina on viime elokuussa kuolleen Tony Scottin (1944–2012) muistonäytös, jossa esitetään Top Gun (1986). 70 mm:n kopiolta esitettävä kasarihitti oli hänen ja myös Maverick-lentäjän pääosaa näyttelevän Tom Cruisen Hollywood-läpimurto. Kevään toinen Rex-erikoisnäytös on ennakkoensi-ilta Paul Thomas Andersonin The Master -elokuvasta (2012). Näytös ennakoi maaliskuussa alkavaa P.T. Andersonille omistettua teema­sarjaa. PN

bio rex: The Master pe 1.2. klo 19.00 Top Gun 70 mm la 2.2. klo 19.00 tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

15

CHAPLININ POIKA (KUVA: OTAVAN KUVA-ARKISTO.)

Sunnuntaiklassikot CHARLES CHAPLIN

Sunnuntain ensimmäisellä paikalla arkistoteatterissa esitetään mykkäelokuvia ja klassikoita, jotka parhaimmillaan sopivat kaiken ikäisille. Mykkäkomedian virtuoosi Charles Chaplin on sunnuntaiklassikoiden kiistaton sankari. Chaplin sekoitti varoituksista huolimatta slapstickiin sentimentaalista draamaa ensimmäisessä pitkässä komediassaan Chaplinin pojassa (1921). Rankassa taustatarinassa hän tuo esiin omia kovia lapsuuden kokemuksiaan. Kaikesta kaihomielisyydestään huolimatta elokuva on täynnä gageja ja tasapainoilee luovasti draaman ja komedian välimaastossa. Elokuva meni rytisten kohti ääntä 1920-luvun lopulla, mutta Chaplin luotti viimeiseen saakka mykkäkomedian voittoon. Nykyaika (1936) on tehty vielä puhtaasti mykkäkomedian keinoin, mutta sen vitseissä ja koomisuudessa käytetään äänikerrontaa mehevästi hyödyksi. Elokuvassa kuullaan mykän kulkurin ääni ensimmäisen ja viimeisen kerran – tosin puhe, tai laulu, on silkkaa siansaksaa. Chaplinin ensimmäinen äänielokuva Diktaattori (1940) on vahva poliittinen satiiri. Toisen maailmansodan aikana syntynyt elokuva otti rohkeasti kantaa 16

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

ajankohtaiseen aiheeseen, fasismin uhkaan ja Hitlerin nousuun diktaattoriksi. Monien mielestä Chaplinin mykkä kulkuri oli parhaimmillaan lyhytelokuvissa, joista hän lainasi sittemmin parhaita aiheita ja vitsejä pitkiin elokuviinsa. Erityisesti Mutual-kauden (1916–1917) Lone Star -studioilla kuvatuissa gagi-kimaroissa on iloista virnettä, ja Chaplin itse mainitsee ajanjakson onnellisimmiksi vuosikseen. Tässä vaiheessa Chaplin oli jo kiistaton tähti, joka tunnettiin eri puolilla maailmaa. Mutualeissa Chaplinin vakiokasvoja olivat Eric Campbell, Edna Purviance, Lloyd Bacon, Albert Austin ja Leo White. Omana aikakautenaan suosituin lyhytkomedia oli Chaplinin Palomies, joka oli vielä puhdasta slapstickiä ja tuo paikoin mieleen Keystone-hupailut. Tarkastajassa on hienoja gagi-jaksoja, temppuilua tavaratalon rullaportaissa ja tarkasti hiottua kohtauksia. Kulkuri on puolestaan pienoisdraama, jossa on jo enemmän sävyjä. Siinä on aiheita, jotka tulevat sittemmin esiin myöhemmissä elokuvissa, kuten Chaplinin pojassa. (Mutual-komediat 1.) Pikkutunneilla on akrobaattisen koomikon hengästyttävän tarkkaan koreografioitua pantomiimia alusta loppuun. Sen juoni on simppeli: juopunut mies saapuu aamuyöllä kotiinsa ja yrittää selviytyä kotinsa haasteista – karhuntaljasta, pyörivästä pöydästä, portaista ja kellon heilurista. Valekreivi kuului Chaplinin suosikkiaiheisiin: Kreivissä vaihdetaan identiteettejä ja pukeudutaan valepukuihin. Charlie eläytyy tanssin haasteisiin liukkaalla parketilla. Gagit ryöppyävät vuolaina Panttilainaamossa, joka on Chaplinin hienoimpia lyhytelokuvia. Herpaantumattomassa sarjassa koomisia vaihdoksia Charlie heittäytyy vaivatta eri tunnelmiin. Panttilainaamon eri esineet saavat kekseliäästi erilaisia ja uudenlaisia merkityksiä. (Mutual-komediat 2.) Valkokankaan takana on elokuva elokuvan tekemisestä. Elokuvastudiolla tuotetaan useampaa elokuvaa yhtä aikaa, ja kulissimiehen apulaisena hääräävä Charlie saa aikaan sekaannusta lähestulkoon kaikissa lavastetiloissa. Loppu huipentuu messevään piirakkasotaan. Rullaluistimilla-elokuvassa kuriton Charlie on tarjoilija, joka viettää kaiken vapaa-aikansa luistinradalla. Chaplin kehitteli näitä vitsejä edelleen ja käyttää parhaimpia mm. Nykyajassa. Hiljainen katu on kaikkea muuta kuin nuhteeton katu. Päinvastoin, se on tunnettu väkivaltaisista rikollisista ja tappeluista. Valaistuksen kokeva Charlie päättää ryhtyä poliisiksi ja laittaa rikolliset kuosiin kovin ottein. (Mutualkomediat 3.) Luonnonparantola on puhdasta fyysistä komiikkaa. Humalainen Charlie vetäytyy parantolaan päästäkseen eroon alkoholista. Loppujen lopuksi koko kuivakka parantolaväki joutuu Charlien ja alkoholilla kyllästetyn terveysveden uhreiksi, mistä seuraa riehakkaat bakkanaalit. Siirtolainen on muita Mutualeita hidastempoisempi ja tunteikkaampi satiirinen mestariteos, jota kuvattiin peräti kaksi kuukautta. ”Siirtolaislauma” saapuu keinuvalla laivalla uuteen maahan, jossa heidät vastaanottaa Vapauden patsas. Vähävarainen Charlie törmää myöhemmin laivalla tutustumaansa Ednaan ja yrittää tarjota tälle illallisen vasta löytämällään lantilla. Sujuvasti etenevässä Seikkailijassa Charlie on vankikarkuri, joka piileskelee virkavaltaa hiekkarannalla ja päätyy kosiskelemaan seurapiirikaunotarta. (Mutual-komediat 4.) Kirsi Raitaranta Charlie Chaplin koulunäytöksissä: to 7.3. klo 9.30 Chaplinin Poika (alakoulu) to 7.3. klo 13 Diktaattori (yläkoulu/lukio) to 21.3. klo 13 Chaplinin Mutualit: Palomies, Tarkastaja, Luonnonparantolassa (yläkoulu/lukio) Lisätiedot s. 33–35 Ilmoittautuminen: koulut@kava.fi tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

17

VIIMEISEEN HENGENVETOON

Elokuvan historia Rakastettuja klassikoita ja laatuelokuvia toisesta maailmansodasta nykypäivään esitetään suosikkisarjassa, joka kytkeytyy Helsingin yliopiston elokuva- ja tv-tutkimuksen luentoihin. Natsipropagandassa otettiin maalitauluksi brittiläinen imperiumi Etelä-Afrikan buurisotaa käsittelevässä historiallisessa eepoksessa Ohm Krüger (1941, Hans Steinhoff, nimiroolissa Emil Jannings), jossa kullanhimoiset brittijulmurit esitellään keskitysleirien keksijöinä. ”Mitä Winston Churchill oppi buurisodasta” oli elokuvan mainoslause. Amerikkalaisen film noirin jaloihin saavutuksiin kuuluu Menneisyyden varjot (Out of the Past, 1947, Jacques Tourneur), jossa Jeff (Robert Mitchum) on vetäytynyt syrjäiselle huoltoasemalle. Kun hänet löydetään, rikoksen, petoksen ja erotiikan mutkikkaat kerrostumat alkavat purkautua. Pääosissa myös Jane Greer ja Kirk Douglas. Sodanjälkeisessä Italiassa neorealismin tuulet puhalsivat raikkaimmin Polkupyörävarkaassa (1948). ”Todellisuus kiertelee hänen ympärillään kuin linnut Fransiskus Assisilaisen ympärillä”, luonnehti ohjaaja Vittorio De Sicaa hänen suuri ymmärtäjänsä André Bazin. Neorealismin käsikirjoittajiin kuulunut Federico Fellini eteni ohjaajana yhä huikeampiin näkyihin. 8½ (Italia/Ranska 1963) oli intiimi spektaakkeli elokuvan tekemisen vaikeudesta ja luomisen kriisistä. Marcello Mastroianni tulkitsi ohjaajaa, joka palaa vertauskuvallisesti kohtuun ja herää eloon omasta tuhkastaan. Uudessa ranskalaisessa elokuvassa rive gauche tarkoitti Seinen vasemman rannan älykköohjaajia. Jacques Demyn toisessa elokuvassa Enkelten lahti (1963) blondiksi muuntautunut Jeanne Moreau esitti uhkapeluria Rivieralla. Chris Marker (1921–2012) toteutti legendaarisen scifi-näkynsä Kiitorata (La Jetée, 1962) fotomontaasina. 18

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

8½ MENNEISYYDEN VARJOT KIITORATA ENKELTEN LAHTI

”On elokuvaa ennen ja jälkeen Jean-Luc Godardin” kirjoitti Richard Roud Ranskan uuden aallon mestariohjaajasta. Viimeiseen hengenvetoon (1959) jätti hyvästit ikävälle ja aloitti uuden tavan jäsentää maailmaa kulttuurikollaasina, jonka merkkivyörystä päähenkilöt (tässä Jean-Paul Belmondo, Jean Seberg) yrittävät jäsentää itseään ja toisiaan. Uudenlainen sukupolvi murtautui esiin myös saksalaisessa elokuvassa. Werner Herzog tutki ihmisyyden arvoitusta 1800-luvulle sijoittuvassa elokuvassaan Kaspar Hauserin tapaus (1974, pääosassa Bruno S.), jossa kellarissa kasvanut mies ilmestyy ensi kertaa ihmisten ilmoille. Englannissa kukoisti New Cinema ja alkoi Swinging Sixties. Uusilla brittitekijöillä oli taustaa dokumentaristeina ja yhteyksiä kirjallisuuden ja teatterin ”vihaisiin nuoriin miehiin”. Karel Reisz ohjasi Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun (1960) Alan Sillitoen romaanista, karskina duunarina Albert Finney. Stalinin kuoltua neuvostokulttuurissa alkoi suojasää, joka päättyi Hrushtshovin syrjäyttämiseen. Marlen Hutsijevin, rehellisen aikalaistilittäjän, oli vaikea saada elokuviaan enää julki. Vain rajoitettuun levitykseen pääsi Heinäkuun sade (1967), sukupolvitarina nuoresta naisesta, joka kohtaa ihmissuhteiden tyhjyyden. Laulut olivat Bulat Okudzhavan käsialaa. Muurin murtuminen ei tullut yllätyksenä niille, jotka seurasivat itäeurooppalaista elokuvaa, esimerkiksi puolalaista moraalisen huolestuneisuuden koulukuntaa. Krzysztof Kieslowskin Amatööri (1979) kertoo kaitafilmaajasta, jonka filminauhoille alkaa ikuistua aineistoa, josta kaikki eivät pidä… Kiinnostavaa kyllä teos palkittiin Moskovan elokuvajuhlilla. Japanilainen elokuva sai kansainvälisen läpimurtonsa toisen maailmansodan jälkeen. Sight & Sound -lehden vuoden 2012 äänestyksessä arvostetuimmaksi japanilaiseksi ohjaajaksi nousi Yasujiro Ozu ja toiseksi eniten ääniä saaneeksi japanilaiselokuvaksi Myöhäinen kevät (1949), jossa Ozun myöhäinen, lakoninen tyyli näkyi jo jalostuneena. Arvostetuimmaksi kiinalaiseksi elokuvaksi samassa äänestyksessä nousi Mu Fein Kevät pienessä kaupungissa (1948), jossa lääkäri palaa kotikaupuntammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

19

➤

kiinsa murtuneena miehenä ja kohtaa entisen rakastettunsa (Wei Wei) toisen miehen vaimona. Menetyksen tuska on raastava; niin myös tunne vastustamattomasta elinvoimasta. Iranilainen elokuva on kohonnut islamistisen hallinnon aikana maailman kärkeen ankarasta sensuurista huolimatta. Asghar Farhadin Nader ja Simin: ero (2011) voitti sekä Oscarin että Césarin vuoden parhaana ulkomaisena elokuvana. Se on psykologisesti ja yhteiskunnallisesti terävä draama tilanteesta, johon ei ole helppoja ratkaisuja. Uusi amerikkalainen elokuva sai läpimurtonsa 1960-luvulla, ja sen mestareihin kuuluu Martin Scorsese. Vuosikymmenensä paras elokuva oli kriitikkojen mielestä Kuin raivo härkä (1980, pääosassa Robert De Niro), ”kriittisin, ankarin ammattinyrkkeilyn kuvaus elokuvan historiassa” (Matti Salo). AA

NADER JA SIMIN: ERO

Helsingin yliopiston elokuvahistorian luennot Orionissa maanantaisin 14.1.–25.2. klo 16.15. Helsingin yliopiston opiskelijat voivat suorittaa luentosarjan osana elokuva- ja televisiotutkimuksen opetusta (3 op). Muiden on maksettava Avoimen yliopiston luennoille osallistumisesta 30 euron osallistumismaksu. Lisätiedot ja ilmoittautuminen: www.avoin.helsinki.fi Luennon jälkeen aiheeseen liittyvä elokuva klo 19 alkaen, liput 6 € (4,50 € klubikortilla) myös verkkokaupasta www.kava.fi

20

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

DocPoint: Pakopiste Dokumenttielokuvan festivaali DocPoint aloittaa kunnianhimoisen Pakopiste-hankkeen täyttämään Helsingin elokuvakentän ammottavaa aukkoa. Tarjolla on kokeellisia elokuvia maailman huipulta. Stan Brakhagen (1933–2003) sadat elokuva­ teokset, kirjallinen tuotanto sekä opetustyö ovat inspiroineet elokuvantekijöitä, taiteilijoita ja tutkijoita jo useiden sukupolvien ajan. Brakhagen kiinnostuksen kohteena olivat erityisesti mytologiat, runous sekä katsomisen ilmiöt. Hänen toistuvia aiheitaan olivat syntyminen, kuolema ja seksuaalisuus. Brakhagen henkilökohtaiset, usein päiväkirjamaiset ja arkipäivää toisin havainnoivat elokuvat sisältävät lukuisia erikoistekniikoita, kuten suoraan filmille maalaamista, raaputtamista, ja jopa kuvaamista ilman kameran linssiä. Brakhagelle elokuva oli magiaa ja teosten tekeminen siirtymäriitti toiseen todellisuuteen. Pakopisteessä nähdään Brakhagen tärkeimpiä lyhyitä teoksia, kuten Window Water Baby Moving (1959) ja Visions in Meditation #2 (1989) sekä dokumentaarinen Pittsburgh-trilogia kokonaisuudessaan.

WINDOW WATER BABY MOVING

Rose Lowderin (s. 1941) elokuvia on verrattu impressionismin ja strukturalismin kohtauspaikaksi. Hänen teoksensa pursuavat kukintaa, omenapuita, auringonvaloa, hyönteisiä, lehtiä, värejä ja tekstuureja. Nopeatempoiset teokset ovat ikään kuin ”kudottu” kameran sisään, tavanomaisten esittämistapojen ulkopuolelle. Lowderille elokuva ei ole pelkkää äärimmilleen harkittua muotokieltä. Bouquets-sarjan teoksissa on kuvattu elämää vaihtoehtoisilla luomutiloilla Ranskan, Italian ja Sveitsin maaseudulla. Rose Lowder saapuu Orioniin kertomaan metodeistaan ja modernin elokuvan mahdollisuuksista. Kaikki elokuvat esitetään filmikopioina. Mika Taanila ja Sami van Ingen

Rose Lowder vieraana näytöksessä la 26.1. klo 17

Rose Lowder: Les tournesols, 1982, 3’00; Bouquet 1, 1995; 1’00, Bouquet 2, 1994, 1’00; Voiliers et coquelicots, 2001, 2’00; Bouquets 21–30, 2001–2005 14’00; Habitat, 2006, 8’30; Bouquets 11–20, 2005–2009, 14’00; Jardin du soleil, 2010, 2’00; Jardins du Marais, 2010, 2’30; Rien d’extraordinaire, 2010, 2’00; Jardin du sel, 2011, 16’11; Sous le soleil, 2011, 3’28; Sources, 2012, 5’22. Yht. 75 min

➤ tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

21

Stan Brakhage 1: The Wonder Ring. 1955.16 mm; 6 min; Window Water Baby Moving. 1959. 16 mm; 12 min; Cat’s Cradle. 1959. 16 mm; 6 min; Mothlight. 1963. 16 mm; 3 min; The Dante Quartet. 1987: 35mm; 6 min; Visions in Meditation #2. 1989. 16 mm; 17 min; Delicacies of Molten Horror Synapse. 1991. 16 mm; 8 min; Interpolations 1–5. 1992. 35mm; 12 min; Black Ice. 1994.16 mm; 2 min; Chinese Series. 2003 .35mm; 2½ min. Yht. 74½ min Stan Brakhage 2: eyes.1971. 16 mm; 35 min; Deus Ex. 1971. 16 mm; 33 min; The Act of Seeing with One’s Own Eyes. 1971. 16 mm; 32 min. Yht. 100 min Stan Brakhage 3: The Text of Light. 1974. 16 mm; 71 min.

Kuraattorit: Mika Taanila ja Sami van Ingen Kiitos: Marilyn Brakhage, Canyon Cinema, Rose Lowder, Pierre Murillo / Light Cone, Helsingin elokuvapaja ry.

REGARD SUR LA FOLIE – LA FÊTE PRISONNIÈRE

Mario Ruspoli

Italialais-ranskalainen Mario Ruspoli de Poggio Suasa (1925–1986) oli ikivanhaa italialaista aatelissukua, mutta hänestä tuli yksi modernin dokumenttielokuvan pioneereista. Vuoden 2012 aikana pidetyt lukuisat retrospektiivit ovat nostaneet taas esiin tämän syvästi ihmistä ja elämää kunnioittaneen taiteilijan. Sarjan aloittaa Florence Daumanin hellän humoristinen dokumentti Mario Ruspoli, prince des baleines et autres raretés (2012), jossa Ruspolille kunniaa tekevät mm. Richard Leacock, Albert Maysles, Edgar Morin, D.A. Pennebaker. Chaval (1970) ja Le Chavalanthrope (1972) koskettelevat tunnettua piirtäjää. Huikea Les Hommes de la baleine (1956) seuraa Azoreilla viimeisiä kaskelottivalaiden pyydystyksiä käsiharppuunalla. Vive la baleine (1972), jonka ironis-lyyrinen teksti on Chris Markerin, varoittaa valaita kohdanneesta teollisesta tuhosta. Unohtumattomia ovat Mario Ruspolin kuvaukset maan vähäväkisimmistä: Les Inconnus de la terre (1961) sijoittuu Ranskan köyhimmälle seudulle, Regard sur la folie – la fête prisonnière (1961) kertoo Jean-Paul Sartren sanoin että ”ihmiset eivät ole hulluja, mutta kaikki hullut ovat ihmisiä”. Le dernier verre (1964) puolestaan on koskettava välähdys alkoholistin elämästä. Satu Laaksonen Florence Dauman vieraana Ruspoli 1 & 3 -näytöksissä pe 25.1. klo 17 & su 27.1. klo 18. Yhteistyössä: Institut Français 22

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

VOXpoint

– kinofoninen konsertti Turksib – Felix Zenger Turksib (Neuvostoliitto 1929) on dokumenttiklassikko rautatien rakentamisesta Turkestanista Siperiaan. Ohjaaja Viktor Turin toteuttaa ikivanhan paimentolaiskulttuurin ja modernin konekulttuurin kohtaamisen dramaattisen aiheen riuskan humoristisella tyylillä. Huipennuksessa veturi ilmestyy ensi kertaa autiomaahan. Kasakat ja kamelimiehet katselevat sitä epäluuloisina, pelokkainakin, kunnes lähtevät ratsastamaan kilpaa sen kanssa aavikon halki. Turksib niitti yleisön suosiota kotimaassaan ja ulkomailla, ja siitä tuli esikuva dokumentaristeille kaikkialla. Felix Zenger (s. 1986), suomenruotsalainen beatboxaaja ja moninkertainen footbag freestylen suomenmestari, aloitti beatboxauksen 16-vuotiaana. Arvionsa mukaan Zenger hallitsee noin 1 000 erilaista ääntä tai niiden yhdistelmää. Zenger on esiintynyt ja levyttänyt yhdessä monien huippuartistien kanssa. Zengerin ensimmäinen sooloalbumi Won’t Say a Thing julkaistiin omakustanteena vuonna 2011. Omia kappaleita Zenger on työstänyt vuodesta 2007 lähtien. VOXpoint – kinofoninen konsertti Turksib – Felix Zenger DocPoint-festivaali, Bio Rex 25.1. klo 19.30. Konserttiliput 17 € / 14 € (opiskelijat). DocPointin festivaaliliput norm. näytöksiin 7,50 €. KAVA:n klubikorttiedut: Orionin festivaalinäytökset 6,50 € 11.1. alkaen. VOXPoint – kinofoninen näytös 14 € (vain ennakkomyynnistä 3.12.– 10.1.) Kaikki KAVA-klubiedut vain Orionin kassalta ja KAVA:n verkkokaupasta. Tarkemmat tiedot www.docpoint.info tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

23

TIETOKONEET PALVELEVAT MUSTA LIITTO

Dokumentin ytimessä 68–70 Dokumentin ytimessä -sarjaa suunnitelleet Ilkka Kippola ja Jari Sedergren julkaisevat keväällä teoksen Dokumentin utopiat. Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1944–1989 (SKS 2013). Kymmenvuotinen taival näkyy kolmena erikoisnäytöksenä. Turksib (1929) on merkityksellinen myös Suomen elokuvahistoriassa. Heikki Aho ja Björn Soldan ammensivat oppinsa neuvostoelokuvan montaasista juuri Viktor Turinin dokumentaarisesta klassikosta. Dokumentin utopiat I tarkastelee maailmaa kahdeksan utopian kautta. Asuntopula (1947) satsaa parempaan asumiseen, Jörn Donnerin essee Aamua kaupungissa (1954) työllistää urbaanin arjen. Koskesta me voimaa saamme (1957) lupaa kansakunnalle energiaa, Askossa on (1968) markkinaosuuden maailmalla. Superlon (1968) on mainio materiaali edistyksen huipulla ja Tietokoneet palvelevat kohta kaikkia (1968, Risto Jarva). Kämp (1970, Valentin Vaala) puretaan, vaikka kulissit on säilytettävä. Kaupungin vapaus (1966, Jukka Pakaslahti) merkitsee oikeutta ja velvollisuutta synnyttää uusia kaupunkilaisia, joilla vapautta ei ole. Dokumentin utopiat II: jo Maunu Kurkvaaran Kaupunki (1957) välittää elämisen kapinaa. Sitten Jaakko Pakkasvirran 60-lukulaiset oivaltavat juttunsa: Eläköön nuoruus! (1968). 70-lukulaisen kameran eräs utopia on paljastaa gryndereiden Musta liitto (1975, Kari Kyrönseppä). Seuraa 80-lukulaisen feministi Marja Pensalan iskun paikka. Satiirin Hyvä elämä (1983) kohteeksi suostuu Kyllikki Virolainen, joka tietämättään ”tekee sen itse”. Maa tarvitsee presidentin – Matti Virkkunen (1967) visioi tulevat, mutta turhaan, sillä UKK voittaa. Vuonna 1989 on vuorossa Antti Peippo, oman elokuvansa Sijainen, joka tekee henkilökohtaisesta täyden tilin ja riisuu yltään perheensä utopiat. Ilkka Kippola & Jari Sedergren Kippola & Sedergren esittelevät Dokumentin ytimessä -näytökset Ke 31.1. klo 17 Turksib Ke 10.4. klo 17 Dokumentin utopiat I Ke 24.4. klo 17 Dokumentin utopiat II 24

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

ELIN PÄIVÄSTÄ PÄIVÄÄN

Anouk Aimée – valkokankaan kuningattaria Anouk Aimée, alkuperäiseltä nimeltään Nicole Dreyfus, syntyi näyttelijöiden lapsena Pariisissa 1932. Elokuvaan hän päätyi jo teini-ikäisenä, ja uusi etunimi Anouk on peräisin hänen ensimmäisestä roolistaan. Osuvan sukunimen Aimée antoi puolestaan Jacques Prévert, joka myös tutustutti hänet koko Pariisin taitelija- ja älykkömaailmaan. Anouk Aiméelle on ehtinyt kertyä kymmeniä rooleja lukuisissa maissa, suurten ohjaajien elokuvissa. Siitäkin huolimatta, että hän on monien roolihenkilöidensä tavoin pitänyt aina tiukasti kiinni vapaudestaan ja oikeudestaan seurata sydämensä ääntä. Federico Fellini ylisti hänen valokuvauksellisuuttaan ja salaperäisen sensuellia olemustaan ja totesi: ”Anouk Aimée on niitä naisia, jotka saavat miehen aivan sekaisin.” Muodinluoja Ungaro loi hänelle oman parfyymin, Divan. tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

25

➤

Orionin sarja on pakostakin vain hipaisu Anouk Aiméen yli 80 elokuvaa käsittävästä filmografiasta, jossa on lukuisia ulottuvuuksia ja joka yhä vain jatkuu. Sen aloittaa André Cayatten Veronan rakastavaiset (1949), jonka Jacques Prévert kirjoitti nimenomaan Anouk Aiméelle. Vastanäyttelijänä, nuorena Romeona on koskettavan tuore Serge Reggiani. KAVA:n kokoelmista löytyi Henri Decoinin tehokas 50-lukua henkivä rikoselokuva Kaikki voivat minut tappaa (1957), jossa Anouk Aimée näyttelee yhden pankkiryöstäjän pikkuystävätärtä. Jacques Beckerin Elin päivästä päivään (1958) kertoo taidemaalari Modiglianin (Gérard Philipe) ja hänen suloisen rakastettunsa Jeannen (Anouk Aimée) intohimoisen tarinan. Georges Franjun ensimmäisestä pitkästä elokuvasta vuodelta 1958 JeanLuc Godard totesi: ”Pakkopaita on hullun elokuva hulluista. Franju ei ehkä osaa ohjata näyttelijöitään. Mutta Jean-Pierre Mocky, Anouk Aimée, Paul Meurisse ja Pierre Brasseur eivät koskaan ole olleet parempia, heidän ilmaisunsa ei koskaan ole ollut osuvampaa. He eivät näyttele. He värisevät.” Anouk Aimée on itse aina todennut, että Federico Fellini sai hänet todella rakastamaan näyttelijän ammattia. Heidän toinen yhteinen elokuvansa on 8½ (1963), jota Jacques Siclier sanoo yhdeksi kauneimmista elokuvan maailmasta tehdyistä filmeistä. Anouk esittää ohjaaja Guidon (Marcello Mastroianni) vaimoa Luisaa. Claude Lelouchin kanssa Anouk Aimée on tehnyt kaikkiaan 9 elokuvaa, joista Mies ja nainen (1966) nappasi mm. Oscarin ja Cannesin Kultaisen palmun ja oli huikea kaupallinen menestys. Unohtumattomana vastanäyttelijänä Jean-Louis Trintignant. Jacques Demy on Anouk Aiméen avainohjaajia. Valokuvamalli (1969) puolestaan lasketaan Demyn salaisiin mestariteoksiin ja yhdeksi kirkkaimmista analyyseista, joita 1960-luvusta on tehty. Elie Chouraquin elokuvassa Tunnen sinun läheisyytesi (1978) Anouk Aimée on vaikuttava kuolemansairaana äitinä, jolle hänen 20-vuotias poikansa omistautuu (Richard Berry ensimmäisessä roolissaan). Marceline Loridan-Ivensin elokuva La petite prairie aux bouleaux (2003) vie Anouk Aiméen lähelle juuriaan: hän esittää keskitysleiriltä pelastunutta Myriamia.

VALOKUVAMALLI

Satu Laaksonen

26

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

NAPOLÉON

Cinéma Deleuze Ranskalaisfilosofi Gilles Deleuze (1925–1995) on sukupolvensa tunnetuimpia ajattelijoita, ja kiinnostus hänen tuotantoonsa on jatkuvasti kasvanut 2000-luvulla. Deleuze kirjoitti puhtaasti filosofisten aiheiden lisäksi myös taiteesta, ja eri taiteenlajien joukossa elokuva oli hänelle erityisen läheinen alue. Serge Toubiana on kutsunut Deleuzea ainoaksi filosofiksi, joka todella rakasti elokuvaa. Deleuzen kaksi elokuvaa käsittelevää kirjaa – Cinéma 1: L’image mouvement (1983) ja Cinéma 2: L’image temps – ovat mittava yritys hahmotella elokuvataiteen merkitystä filosofialle, sillä elokuva mahdollistaa uuden tavan käsitellä liikettä ja aikaa. Deleuzen laaja elokuvaharrastus käy hyvin ilmi Cinéma-kirjoista: niissä hän käy läpi satoja elokuvia ja hahmottelee eräänlaista elokuvallisten kuvien ja merkkien kokonaisluokittelua. Deleuze jakaa elokuvan aikakaudet varhaisen elokuvan ”liikekuvaan” ja sodanjälkeisen taide-elokuvan ”aikakuvaan”. Kevään sarja esittelee liikekuvaa.

➤ tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

27

SUVAITSEMATTOMUUS JEANNE D’ARCIN KÄRSIMYS WAGON MASTER AHNEUS

SYVÄ UNI

Elokuva kehystää liikkeen filmiruudulle ja valkokankaalle, ja juuri rajaus on kuvasommittelun lähtökohta. Abel Gancen eeppinen Napoléon (1927) koettelee rajauksen ja liikkeen esittämisen mahdollisuuksia, kun ohjaaja antaa kameralle ennennäkemätöntä kyytiä istuttamalla sen esimerkiksi hevosen selkään. Kuvan rajaus alkaa näin itsekin liikkua, mikä näkyy huikeimmin finaalin kolmelle rinnakkaiselle valkokankaalle projisoiduissa sommitelmissa. Kuva-alan laajentamisen sijaan Carl Th. Dreyerin Jeanne d’Arcin kärsimys (1928) tiivistää tunnelman lähikuvillaan. Deleuzelle tämä elokuva on niin kutsuttujen affektikuvien suurin taideteos. Siinä ankarasti rajatut kasvokuvat pysäyttävät liikekuvaan tyypillisesti kuuluvan toiminnan ja tuovat esiin Jeanne d’Arcin sisäisen muutoksen, kun syyttävät sanat ja katseet kohdistu-

28

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

NASHVILLE

vat häneen. Kasvokuvien taidetta luo myös Josef von Sternbergin Shanghain pikajuna (1932). Siinä kasvot ilmestyvät esiin valohämyn keskeltä, ja kuvien intensiteetti liikkuu jatkuvasti kohti varjojen hämärää tai valon hehkua. Halujen ja viettien elokuvaa Deleuze nimittää naturalismiksi ja kohottaa Erich von Stroheimin tämän tyylilajin mestariksi. Stroheimin Ahneus (1924) kuvaa arpajaisvoiton herättämän ahneuden ja kateuden jäytävää voimaa. Naturalismin kuvat suuntautuvat kohti vääjäämätöntä rappiota – aika on niissä entropiaa. Toiminnallinen liike-elokuva järjestää ja kokoaa, esittää oman aiheensa elimellisenä kokonaisuutena. D. W. Griffithin Suvaitsemattomuus (1916) käyttää montaasia organisoinnin välineenä mahdollisimman eeppisessä mitassa: maailma esitetään yhtenä suurena kertomuksena, aikakaudet ja kansat asettuvat rinnakkain kuin vuorottelevat kuvat elokuvan leikkauspöydällä. Amerikkalaisen elokuvan ”orgaanisen montaasin” vastakohta on neuvostoliittolainen dialektinen tapa yhdistää kuvia. Dziga Vertovin Kinosilmä (1924) näyttää maailman ”kamerasilmän” läpi, jolloin ihminen, luonto ja kone rinnastuvat samankaltaisiksi materiaalisiksi prosesseiksi. Deleuze tunnistaa Vertovin kaltaisen koneellisesta liikkeestä lumoutuneen ohjaajan kädenjäljen myös Viktor Turinin dokumentissa Turksib (1929), joka kuvaa Turkestanin ja Siperian välisen junaradan rakennustöitä. Elokuvassa valtavat tekniset hankkeet yhdistyvät yksittäisten kansojen ja ihmisten elinolojen kuvaukseen. Montaasin suoma mahdollisuus rinnastaa ihmisen toiminta tasavertaisesti mekaanisen liikkeen ja luonnon prosessien kanssa vie elokuvan katsetta eiinhimillistä havaintoa kohti. Tämä näkyy kokeellisen elokuvan ”kaasumaisissa” kuvissa: Vertovin vaikutus on ilmeinen George Landow’n elokuvassa Bardo Follies (1967), jossa kuvaelementit liikkuvat vapaasti kuin kaasumolekyylit ja sekoittuvat toisiinsa. Myös Michael Snow’n Wavelength (1967) supistaa ihmishavainnon minimiin ja esittää tietyn tilan ja tapahtumat kiehtovan hitaasti zoomaten. Elokuvan valtavirran kerronta perustuu asioiden, tilojen ja toiminnan aistimotoriseen hallintaan ja ymmärrettävyyteen. Deleuze nimeää tämän toimintakuvaksi, jonka ”suuressa” muodossa tietty lähtötilanne vaatii toiminnallisen sankarin esiintuloa. Näin käy tyypillisesti westerneissä, kuten John Fordin laajojen maisemien elokuvassa Wagon Master (1950), jossa kaksi hevosmiestä johdattaa uudisasukkaita läpi vaarojen. Howard Hawksin Syvä uni

tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

29

➤

(1946) edustaa puolestaan rikoselokuvalle ominaista toimintakuvan ”pientä” muotoa, jonka esittämä toiminta on tutkivaa ja haparoivaa eikä kokonaistilanne ole koskaan täysin selvillä. Elokuvan yksityisetsivä Philip Marlowe yrittää löytää tiensä rikollisten ja juonittelijoiden kansoittamassa asfalttiviidakossa. Robert Altmanin Nashville (1975) näyttää perinteisen toimintakuvan kriisin. Countrymusiikin kehtoon sijoittuva elokuva ei enää yritä esittää orgaanista ykseyttä, vaan hajauttaa eri osatekijänsä niin kuvarajauksessa kuin ääniraidalla – tuloksena monisyinen henkilöhahmojen, tarinoiden ja musiikin kudelma ilman keskipistettä. Elokuvateatteri Orionissa 2.3.2013 järjestettävässä ”Uusi kuva” -seminaarissa esittäytyvät kansainväliset ja kotimaiset Deleuzen kuva-ajattelun asiantuntijat. Seminaarin yhteydessä esitetään myös kaksi avainelokuvaa. Werner Herzogin hypnoottisen elokuvan Lasisydän (1976) voi nähdä viittaavan jo liikekuvaa seuraavan kuvatyypin, aikakuvan, kiteisiin ja kristalleihin. Samuel Beckettin ja Alan Schneiderin Film (1965, pääosassa Buster Keaton viimeisessä roolissaan) yrittää purkaa subjektiivisen havainnon liikekuvan keskiöstä. Elokuva viittaa piispa Berkeleyn kuuluisaan maksiimiin olemisen ja havaituksi tulemisen erottamattomuudesta. Jos oleminen on aina havaittuna olemista, voiko havaituksi tulemista paeta? Janne Vanhanen & Kari Yli-Annala

Cinéma Deleuze: Uusi kuva -seminaari 2.3. klo 10–16.30 Seminaariin sisältyy Samuel Beckettin ja Alan Schneiderin Film (1965). Werner Herzogin Lasisydän (1976) klo 17 alkavassa maksullisessa näytöksessä.

Moving Shadows Analogisen elokuvateknologian yllä leijuvien varjojen hämyssä kysymys siitä miten esittää elokuvateokset, joiden keskeinen tematiikka on itse se medium, mille ne on tehty, on yhä ajankohtaisempi. Moving Shadows -ohjelma sisältää tinkimättömästi ja uskalluksella filmille tehtyjä elokuvateoksia, jotka kaikki omalla tavallaan tarkastelevat elokuvaa mediumina, filmiä välineenä ja katselutilannetta kokemuksena. Useat teokset ovat ennennäkemättömia Suomessa. Hate saa Euroopan ensi-iltansa tässä näytöksessä. Sami van Ingen

Moving Shadows – Experimental Film Practice. Peter Miller: Projector Obscura (US 2005) 10’, 35 mm, scope, mykkä • John Kneller: Separation (CA 2008) 9,’ 16 mm, mono • Len Lye: Free Radicals (GB 1958/1979) 5’ 16 mm, mono • Bill Morrison: Light Is Calling (US 2004) 8’, 35 mm, stereo • John Price: Gun / Play (CA 2006) 9’, 35 mm, sound on separate CD disc • Richard Reeves: Element of Light (CA 2004) 4’, 35 mm, scope, stereo • Sami van Ingen: Hate (FI 2012) 12’, 35 mm, scope, mykkä • Peter Tscherkassky: Instructions for a Light and Sound Machine (AT 2005) 17’, 35 mm, scope, stereo • yht. 74 min

30

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

YKSITYISALUE

Miten elokuvani ovat syntyneet? Helsingin yliopistossa käynnistyi vuonna 1969 legendaarinen luentosarja Studia Generalia – miten kirjani ovat syntyneet, jonka pohjalta Ritva Haavikko on toimittanut neliosaisen kirjasarjan (1969–2000). Näistä on saanut innoituksen HYY:n Elokuvaryhmä tämänkeväiseen luentosarjaan, johon on saatu mukaan mahtava kaarti suomalaisia eturivin elokuvantekijöitä eri sukupolvista. Matti Kassila edustaa maassamme ainutlaatuista jatkuvuutta 1940-luvun studiokaudelta nykypäivään. Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) toi mieleenpainuvasti valkokankaalle F.E. Sillanpään myöhäistuotannon maiseman, pääosissa Lasse Pöysti ja Liisamaija Laaksonen. Katja Gauriloff tuli tietoisuuteen uraauurtavalla saamelaisdokumentillaan Huuto tuuleen. Säilöttyjä unelmia (2012) laajensi näkökulmaa globalisaatioon, oivaltavana näkökulmana tavallinen säilykepurkki ja kaikki, mitä sen tuotantoketjuun liittyy. Peter von Bagh on renessanssi-ihminen, jonka elokuvatuotantokin on mittava. Tapsa – viiltoja reissumiehen elämästä (1980) kuuluu hänen hienoihin näkyihinsä populaarikulttuurista ”kansakunnan salaisena muistina”. Faaraoi­ den maa (1988) on essee Mika Waltarin romaanista Sinuhe – egyptiläinen. Anssi Mänttäri, pitkän linjan kulkija, on itsenäisenä tuottajana luonut ainutlaatuisen ”inhimillisen komedian”. Marraskuun harmaa valo (1993, pääosassa Esko Salminen) johdatteli Tallinnan alamaailmaan ankaran pessimistisellä otteella, jota Pertti Lumirae vertasi film noiriin. Maunu Kurkvaara oli suomalaisen elokuvan uuden aallon keskeinen tekijä, tuottaja ja monineuvo. Yksityisalue (1962, pääosissa Kalervo Nissilä, ­Kyllikki tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

31

➤

Forssell) kuului Kurkvaaran yksinäisyyden trilogiaan, jossa ohjaaja sai innoitusta Michelangelo Antonionin modernistisista yllykkeistä. Jari Halonen on suomalaisen elokuvan villejä lintuja. Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1994) sijoittuu vuoteen 2037, jolloin Eurooppa on yhdistynyt jättimäiseksi liittovaltioksi. Vladivostok on Pan-Euroopan pääkaupunki, jonka ugrilaisessa kaupunginosassa räjähtää ihminen, ja etsivä alkaa ratkoa ylikansoitettua kaupunkia piinaavaa sarjamurhien tulvaa. Katariina Lillqvist on animaation mestari, joka on hankkinut innoitusta Prahasta. Katariina Lillqvistin parhaita -ohjelmassa nähdään pilotti Bulgakov-filmatisoinnista Saatana saapuu Moskovaan (2013), Kafka-filmatisoinnit Kamarihaikara (1993) ja Tyttö ja sotamies (1995), romanisarjaan kuuluva Romanien peili (2001) sekä kansallissankaria demytologisoiva / remytologisoiva Uralin perhonen (2008). Jörn Donner on kulttuurin ja politiikan moniottelija. Elokuvamiehenäkin monipuolinen Donner on kunnostautunut sekä fiktion että dokumentin saralla. Viimeksimainitulla legendaksi on tullut Perkele! Kuvia Suomesta (1971), jonka villissä osallistuvassa journalismissa vastataan Vilgot Sjömanin haasteeseen. Jukka Virtanen on legenda musiikkialalla, teatterissa, televisiossa ja elokuvassa tekijänä, sanoittajana, esiintyjänä ja juontajana. Hän ohjasi Spede-tuotannon arvostetuimman teoksen Pähkähullu Suomi (1967), joka oli ivaileva itsenäisyyden 50-vuotisjuhlaelokuva. Timo Koivusalo on kulkenut pitkän tien rakastetusta viihdetähdestä suurten kansallisten aiheiden uudelleenarvioijaksi. Täällä Pohjantähden alla (2009) yllätti tuoreella otteella ja loistavilla näyttelijätulkinnoilla. Varsinkin naisesiintyjät toivat uusia näkökulmia viime vuosina teatterissakin erittäin suosittuun tarinaan. AA

MITEN ELOKUVANI OVAT SYNTYNEET? -LUENTOSARJA HYY:n Elokuvaryhmä järjestää KAVA:n kanssa elokuvateatteri Orionissa perjantaisin klo 14.30 luentosarjan, jossa esiintyvät rakastetuimmat elokuvantekijät itse asiassa kuultuina. Luennoille on vapaa pääsy. Luentojen jälkeisiin elokuvanäytäntöihin ovat voimassa normaalihintaiset liput. 1.2. Matti Kassila | Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) 8.2. Katja Gauriloff | Säilöttyjä unelmia (2012) 15.2. Peter von Bagh | Tapsa – viiltoja reissumiehen elämästä (1980) ja Faaraoiden maa (1988) 22.2. Anssi Mänttäri | Marraskuun harmaa valo (1993) 1.3. Maunu Kurkvaara | Yksityisalue (1962) 15.3. Jari Halonen | Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1994) 22.3. Katariina Lillqvist | Katariina Lillqvistin Parhaita: Saatana saapuu Moskovaan (pilotti, 2013), Kamarihaikara (1993), Tyttö ja sotamies (1995), Romanien peili (2001) ja Uralin perhonen (2008). 5.4. Jörn Donner | Perkele! Kuvia Suomesta (1971) 12.4. Jukka Virtanen | Pähkähullu Suomi (1967) 19.4. Timo Koivusalo | Täällä Pohjantähden alla (2009) 32

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

NÄKYMÄTÖN ELINA

Elokuvakasvatus KAVA:n kevään koulunäytöksissä Orionissa nähdään mm. Chaplinia, kotimaisia lasten- ja nuortenelokuvia, ja osallistutaan Loikka-festivaalille sekä Mediataitoviikoille.

ALAKOULUT

Orionissa nähdään jälleen elokuvia äidinkielen Kirjakuja-oppikirjaan liittyen. Elokuvat on suunnattu 5.–6.-luokkalaisille. Viitosille esitetään C. S. Lewisin kirjoittaman Narnia-kirjasarjan ensimmäinen osa Velho ja leijona (2005), jossa Pevensien sisarukset vasta löytävät kiehtovan fantasiamaailman. Niin ikään viidesluokkalaisille esitetään huikaiseva luontodokumentti Planeettamme Maa (2007) sekä värikäs ja valloittava Valasratsastaja (2002). Paikea-tytöstä kertova seikkailu sijoittuu Uuden-Seelannin maisemaan ja kulttuuriin. Kuudesluokkalaisille esitetään Arto Koskisen ohjaama Kahlekuningas (2002), joka kertoo hauskan ja riipaisevan tarinan 1970-luvun Torniosta ja poikavuosien haasteista. Esko löytää uuden kaverin Ruotsin puolella asuvasta Patrickista, joka haaveilee olevansa Houdini. Klaus Härön Näkymätön Elina (2003) on toistaiseksi ainoa kotimainen lastenelokuva, joka on palkittu Berliinin elokuvajuhlien Kristallikarhulla. Se kertoo tarinan 1950-luvun Tornionjokilaaksosta. Pääosassa on tuberkuloosista toipuva Elina, joka puolustaa oikeuksiaan olla oma itsensä. KAVA, Koulukino ja Metka osallistuvat yhdessä Mediataitoviikon ohjelmaan Kirjakuja-elokuvilla. Näytökset järjestetään viikolla 6 Helsingissä Orionissa ja

➤ tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

33

CORALINE JA TOINEN TODELLISUUS 3D

RISTO RÄPPÄÄJÄ

KAVA:n aluesarjoissa mm. Joensuussa ja Jyväskylässä. Viikon keskeiset elokuvat ovat Kahlekuningas sekä Velho ja leijona. Koulukinon oppimateriaalien lisäksi näytösten tueksi järjestetään Metkan työpajoja. Eka-kolmasluokkalaisille esitetään viime vuosien suosituin kotimainen lastenelokuva, Mari Rantasilan ohjaama Risto Räppääjä (2008). Sinikka ja Tiina Nopolan luoma rumpalipoika kohtaa ensikertaa Nelli Nuudelipään. Rauha-täti puolestaan päättää ryhtyä naapurin herra Lindbergin ystäväksi, mutta Pakastaja-Elvi sotkee kuviot. Charles Chaplinin ensimmäinen pitkä komedia Chaplinin poika (1921) on samaan aikaan anarkistisen hauska ja ihastuttavan liikuttava. Klassikkoelokuvassa nähdään unohtumattomassa roolissa lapsitähti Jackie Coogan. Animaatiostudio Sojuzmultfilmin perustajajäseniin kuuluvan Ivan IvanovVanon Lumikaunokki (Snegurotshka, 1952) on satu Kevään ja Pakkasen tyttärestä, joka kaipaa ihmisten seuraa. Disneyn vaikutus näkyi vahvasti neuvostoanimaatiossa ja Sojuzmultfilmiä kutsuttiinkin itäblokin Disneyksi. Lumikaunokin musiikkikohtauksissa, hellyttävien pikkueläinten esittelyssä ja lintujen tanssijaksoissa näkyy selkeästi 1930-luvun Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvan vaikutus. Alakouluille suunnatussa Loikka-tanssielokuvafestivaalin näytöksessä nähdään raikkaita ja taidokkaasti tehtyjä lyhytelokuvia. Laajasti tanssielokuvaa esittelevän näytöksen alustaa Loikan yleisötyövastaava Kati Kallio.

YLÄKOULU/LUKIO

Chaplinia on ohjelmassa myös yläkouluille ja lukiolaisille. Diktaattori (1940) ottaa ajankohtaisesti kantaa toisen maailmansodan tapahtumiin ja Hitlerin hirmuvaltaan – komedian keinoin. Chaplin itse on kaksoisroolissa. Hänet nähdään sekä hyväntahtoisena juutalaisena parturina että maailmanvaltiutta havittelevana Adenoid Hynkelinä. Yläkouluille ja lukiolaisille on tarjolla myös Chaplinin varhaisia mykkäkomedioita. Mutual-koosteessa esitetään Palomies, Tarkastaja ja Luonnonparantola vuodelta 1916. Loikka-tanssifestivaalin kokoamassa näytöksessä on luvassa puhdasta slapstickia ja tarkasti koreografioituja gageja. Näytöksen alustaa Loikan yleisötyövastaava Kati Kallio. Coraline ja toinen todellisuus 3D (2009) antaa syyn pohtia kauhuelokuvaa ja sen kerrontakeinoja. Neil Gaimanin kirjaan perustuva Coraline on ensimmäinen 3D-tekniikkaa hyödyntävä stop motion -nukkeanimaatio. Kauhun katsomisesta alustus tuottaja Marjo Kovanen Koulukinosta.

34

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

Aikataulu kevät 2013 alakoulu klo 9.30

ma 4.2. Narnian tarinat: Velho ja leijona (2005) • 5.lk / K12 • 143 min ti 5.2. Kahlekuningas (2002) • 6.lk / K12 • 90 min • Metkan työpaja to 14.2. Risto Räppääjä (2008) • 1.–2.lk / S • 78 min to 7.3. Chaplinin poika (1921) • 2.–4.lk / S • 55 min • Metkan työpaja to 14.3. Näkymätön Elina (2002) • 6.lk / S • 75 min to 21.3. Tanssielokuvia lapsille • n. 60 min • alustus Kati Kallio, Loikka • Loikan työpaja to 11.4. Lumikaunokki (1952) • 3.–4.lk / S • 69 min • näyttelyopastuksia Tennispalatsissa to 25.4. Planeettamme Maa (2007) • 5.lk / K7 • 101 min • Metkan työpaja ma 13.5. Valasratsastaja (2002) • 5.lk / K7 • 101 min • Metkan työpaja

yläkoulu/lukio klo 13 to 7.3. Diktaattori (1940) • K7 • 126 min • Metkan työpaja to 21.3. Chaplinin Mutualit: Palomies, Tarkastaja, Luonnonparantola • S • 80 min • alustus Kati Kallio, Loikka • Loikan työpaja to 25.4. Coraline ja toinen todellisuus (2009, 3D) • K7, suositellaan yli 11-vuotiaille • 102 min • Kauhun katsomisesta, alustus Marjo Kovanen, Koulukino. Näytösten alussa on lyhyt johdatus aiheeseen. Elokuviin on saatavilla Koulu­ kinon, Metkan ja KAVA:n oppimateriaaleja.

TYÖPAJAT

KAVA:n pitkäaikainen yhteistyökumppani Mediakasvatuskeskus Metka järjestää jälleen useampaankin elokuvanäytökseen työpajan, jossa puretaan elokuvakokemusta tekemällä. Tänä vuonna Metka tarjoaa työpajat elokuviin Kahlekuningas, Chaplinin poika, Diktaattori, Planeettamme Maa ja Valasratsastaja. Metkan työpaja toteutetaan koulussa ja ne ovat maksuttomia. Helsingin taidemuseo tarjoaa mahdollisuuden Lumikaunokki-elokuvan teemoja syventävään koululaiskierrokseen Tennispalatsin Tulilintu ja Lumineito -näyttelyssä. Heti elokuvan jälkeen näyttelyyn mahtuu maksimissaan 3 ryhmää. Näyttelyyn voi tulla myös muuna kuin koululaisnäytöksen päivänä. Kierros kestää alle tunnin. Ryhmän maksimikoko on 30 oppilasta. Opastus maksaa 20 euroa per ryhmä. Ilmoittautumiset numeroon (09) 31087003 arkipäivisin klo 9–15. Loikka-tanssifestivaalin kanssa yhteistyössä järjestettäviin näytöksiin to 21.3. on varattavissa Light, camera, move! -työpaja. Toiminnallisessa työpajassa opetellaan tekemään oma tanssivideo kamerakännykällä. Työpajat vetää Loikan yleisötyövastaava Kati Kallio. Kesto 3 h. Työpaja on maksullinen.

ilmoittautuminen näytöksiin ja työpajoihin (ellei toisin mainita) ilmoittaudutaan osoitteessa koulut@kava.fi. Näytöksiin on vapaa pääsy, mutta ennakkoilmoittautuminen on sitova. Näytökseen tai pajaan pääsy vahvistetaan sähköpostitse. Lisätiedot www.kava.fi/elokuvakasvatus.

tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

35

ETUSIVU UUSIKS’

Carte blanche à Matti Ijäs En oikein tiedä miksi valitsin nämä elokuvat toivesarjaani. Useita niistä en ole nähnyt vuosiin, vuosikymmeniin. Perusteluiksi tuskin riittää, että sarja syntyi päässäni hyvin nopeasti, hengittämällä. Viileä harkinta on loistanut poissaolollaan. Samoin on poissa lukemattomat 1960–70-luvuilla elokuvakerhoissa katsomani mestariteokset. Missä on rakastamani Ranskan uusi aalto ja Italian neorealismi? Missä Keaton, Tati ja Marx-veljekset? Jos en olisi ollut keskellä kuvauksia, kun laadin tätä listaa, siitä olisi voinut tulla huomattavasti toisenlainen ja tylsempi. Ehkä tällaiset toivesarjat ovat vain päivän tuotteita – huomenna kaikki voisi olla toisin. Sarjan aloittaa Yasujiro Ozu, minulle japanilaisista ohjaajista rakkain, pienten ihmisten pienieleinen kuvaaja, jonka kädenjäljessä on paljon tshehovilaista viisautta. Ozun elokuvissa kohtaavat toistuvasti vanha ja uusi, mennyt ja nykyisyys. Ozun Kiertolaiset (1959) on elokuva luopumisen vaikeudesta. Ozun kamera katsoo kaikkea tätä etäältä, viileästi. Ulkoinen toiminta on niukkaa, mutta henkilöiden sisällä tapahtuu paljon. Ozun voima on hänen kuviensa tyylillisessä puhtaudessa; hän toteaa, ei alleviivaa. Ja mikä tärkeintä, hän rakastaa kuvaamiaan henkilöitä. Samoin tekee Milos Forman varhaisteoksessaan Palaa, palaa (1967) ja Jacques Becker elokuvassaan Älkää koskeko (1954). Kaikki nämä kolme ohjaajaa katsovat kohteitaan lämmöllä ja huumorilla; pikkunilkit, tärkeilevät palopäälliköt, juopot, lapset ja missikisojen naikkoset saavat saman kohtelun. Näissä elokuvissa ei langeta säälinsekaiseen paatokseen vaan katsotaan kohdetta silmästä silmään. 36

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

KIERTOLAISET

PALAA, PALAA

Raymond Carver oli amerikkalaisen kirjallisuuden suuri kertoja ja olen hänen suuri ihailijansa. Carverin koruton tyyli on minusta hyvin elokuvallinen; hän puhuu rivien välistä, tiivistää, toteaa. Robert Altmanin Short Cuts (1993) punoo tämän Carverin maailman hienosti valkokankaalle. Elokuvan näyttelijätyö on loistavaa. Altman on aina ollut amerikkalaisen elokuvan kauhukakara, ja hän on rikkonut amerikkalaisia myyttejä enemmän kuin kukaan muu. Aina nämä elokuvat eivät ole olleet mestariteoksia, mutta oleellisinta on ollut tulokulma; kaikki perinteinen, jo kliseiksi muodostunut, on pöyhitty ylösalaisin. Altmanin Pitkät jäähyväiset on edelleen minusta paras Chandler-filmatisointi mitä on tehty. Toinen amerikkalaisen elokuvan ”sound and fury” on kiistattomasti Martin Scorsese. Koomikkojen kuningas (1982) on tänä päivänä vielä ajankohtaisempi kuin 1980-luvun alussa, kun se tehtiin. Itse asiassa elokuva ei ole komedia, vaan tragedia haaveista, jotka muuttuvat pakkomielteisiksi. Rupert Pupkin, hullu keskinkertaisuus, joka luulee olevansa lahjakas, haluaa tähdeksi. Kun avaat television, voit päivittäin kohdata hänet myös Suomessa. Pupkinin henkilö on yksi De Niron parhaita rooleja. Scorsesen elokuvien vimma, leikkauksen ja äänimaiseman loistokkuus, tuo tarinan katsojan iholle ja se on aina miellyttänyt minua. Hänen elokuvistaan olisi voinut valita lähes jokaisen toivelistalleni. Niin kuin Billy Wilderin. Etusivu uusiks’ (1974) on mukana elokuvan loistavan dialogin ja castingin takia. Kyseessä on alun perin näytelmä ja se näkyy

niin näyttelijätyössä kuin tarinan rakenteessakin. Mutta tapa, jolla Wilder pyörittää sirkustaan, on mykistävä ja tyylipuhdas. Ja miten elokuva on kestänyt tuoreena kaikki nämä vuodet: näidenkö toimittajien harteilla ovat tiedonvälityksen ihanteet? René Clairin tuotantoa olen nähnyt vain televisiosta joskus 1980-luvulla. Mieleeni ovat jääneet Pariisin katot, nukkavierut korttelit ja hyvin lämpimät ihmiset. En edes tarkalleen muista Miljoonan (1931) tarinaa. Tämän elokuvan valinta on siis puhdas toive nähdä se uudestaan. Chaplinin pojan (1921) suhteen en voi sanoa samaa. Olen katsonut sen neljän lapseni kanssa eri vuosina jokaisen kanssa erikseen ja todennut elokuvan mestarillisuuden heidän kasvoiltaan; pieni oppitunti siitä miten pienet, yksinkertaiset perusasiat ovat aina suuren tarinan katalysaattoreita. Matti Ijäs

Matti Ijäs on vieraana näytöksessä Kiertolaiset ti 12.2. klo 18.30. Näytös avaa teemasarjan Carte blanche à Matti Ijäs. tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

37

SOKKOTANSSI

Matti Ijäs Orionin kotimaisten ohjaajien sarjoissa on pitkään ollut iso aukko, mutta nyt on vihdoin aika nostaa esille Matti Ijäksen komea tuotanto. Ijäs on auteur sanan perimmäisessä merkityksessä. Hän on tekijä, joka käsikirjoittaa ja ohjaa omat elokuvansa ja jonka kädenjäljen katsoja tunnistaa vaivatta elokuvasta toiseen. Ijäksen henkilöhahmoja on osuvasti kuvattu elämän valtaväyliltä penkalle suistuneiksi ja ikuisessa rospuuttokaudessa eläviksi. Heissä traaginen ja koominen nivoutuvat saumattomasti yhteen. Ijäs on profiloitunut erityisesti laadukkaan tv-draaman ohjaajana, mutta hänen tuotantoonsa mahtuu myös kuusi teatterielokuvaa, joista uusin Kaikella rakkaudella on ensi-illassa helmikuussa. Tie elokuva-alalle alkoi Mikko Niskasen siipien suojassa, Tullivapaa avioliitto ja Ajolähtö -elokuvien käsikirjoittajana. Elokuva-alan epävarmuus vei hänet kuitenkin nopeasti Yleisradioon. Televisioteatteri tarjosi hyvän tilan oman elokuvallisen tyylin hiomiseen. Ijäksen mittavaa tv-uraa kartoitetaan kahdessa tuplanäytöksessä. Joni Skiftesvikin novelliin pohjaava Katsastus (1988) on kulttiklassikko. Viltteri astuu avioliiton onnelliseen satamaan ja samalla lapsi tulee maailmaan. Mutta uhoa ja kavereita ei jätetä, ja toki myös auto on katsastettava. Ruotsalaiset eivät osaa sitäkään tehdä kunnolla. Viimeisessä keikassa (1984) miehet ovat jo

38

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

PILKKUJA JA PIKKUHOUSUJA RÄPSY & DOLLY HAAVEIDEN KEHÄ SOKKOTANSSI

maailmaa nähneitä. Vanhat bändikaverit kokoontuvat vielä kerran yhteen soittaakseen taivaalliseen orkesteriin siirtyneen jäsenensä hautajaisissa. Ijäksen vakionäyttelijä, kivikasvoinen Sulevi Peltola päätyy arkkujen äärelle myös Johanneksen leipäpuussa (1993), pienyrittäjän ja perheenisän karhean arjen lakonisessa kuvauksessa. Kolmessa suudelmassa (2006) Peltola on puolestaan kuiva ja sisäänpäin kääntynyt historianopettaja, joka naisen avulla oppii vähitellen elämään nykyisyydessäkin. Harvoin nähty Lahja (1997) pohjaa tositarinaan. Kerran Ijäs oli törmännyt kahvilassa rouvaan, joka oli tullut Helsinkiin lapsentekoon. Kohtaaminen jalostui Lahja-elokuvaksi, jossa lapsettomuuteen kyllästynyt nainen jättää miehensä ja isäehdokasta etsiessään ajautuu sekoittamaan pikkukaupungin miesreppanoiden päät. Räpsy & Dolly (1990) pohjaa Arto Mellerin Tuomiopäivän sävärit -romaaniin. Räpsy (Matti Pellonpää) on vankilasta vapautuva pikkurikollinen, joka kohtaa Kallion baareissa tanssija-Dollyn. Lopputulos on Ijäksen sanoin ”onnahtava rakkaustarina”. Pilkkuja ja pikkuhousuja (1992) on tragikoominen taiteilijatarina varttuneen, runosuonensa jo tyhjiin ammentaneen Tanen ja nuoren lyyrikonalun matineamatkasta maakuntiin. Sokkotanssi (1998) pohjaa Ijäksen omiin lapsuuden kokemuksiin 1960-luvulta. Jontti ja Länki elävät omaa kolttostentäyteistä elämäänsä ja yrittävät hahmottaa suhdetta isäänsä. Myös Haaveiden kehä (2002) käsittelee poikia ja suhdetta isään. Sulevi Peltola vakuuttaa jälleen, nyt nyrkkeilyvalmentajaisänä, jonka ”aatteet ovat idästä, vaatteet lännestä ja naama Turengista”. Pasi Nyyssönen

tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

39

BOOGIE NIGHTS

Paul Thomas Anderson Viime vuoden syyskuussa Britannian laatulehti Guardian julkaisi listan tämän hetken kiinnostavimmista ohjaajista. Kärjessä oli vain viisi elokuvaa 16-vuotisen uransa aikana ohjannut Paul Thomas Anderson. Andersonin esikoispitkä Kivikova kahdeksikko (1996) pääsi Euroopassa valkokankaalle vain muutamassa maassa. Suomenkin ensimmäinen valkokangasesitys on vasta nyt Orionissa. Uhkapeliammattilainen ottaa nuorukaisen (John C. Reilly) suojatikseen ja opastaa häntä selviytymään Las Vegasissa ja elämässä. Vastaava isä-poika -teema toistuu myöhemmin myös There Will Be Blood -elokuvassa. Boogie Nights (1997) hahmottaa aikakautta, jolloin valkokangaspornosta tuli koko kansan viihdettä ja hyväksytty kulttuurinen ilmiö sekä sen hiipumista videotuotannon ja aidsin myötä. Tuottaja Homerilla (Burt Reynolds elämänsä roolissa) on visio taiteellisesta pornoelokuvasta. Tähdekseen hän löytää hyvin varustetun Eddie-nuorukaisen, josta sukeutuu aikuisviihteen ammattilainen Dirk Diggler. Magnoliassa (1999) ohjaajan Robert Altman -vaikutteet ovat ilmeiset. Yhteen päivään Los Angelesissa sijoittuvassa episodielokuvassa yhdentoista päähenkilön tarinat risteävät toisiinsa. Heidän päivänsä päättyy unohtumattomaan sammakkosateeseen. Liki kolmetuntisten elokuvien jälkeen Anderson teki vaihteeksi normaalimitoissa pysyttelevän Punch-Drunk Loven (2002). Koomikko Adam Sandler on oiva sosiaalisesti kömpelönä yrittäjänä, jonka elämään astuu yllättäen nainen. Andersonin viehtymys menneen kuvaamiseen on ilmeinen. 1900-luvun alkuun sijoittuva There Will Be Blood (2007) pohjaa Upton Sinclarin romaaniin. Daniel Day-Lewis tekee huikean roolin mainarista öljyalalle siirtyvänä Daniel Plainview’na, joka rikastuu ja jalostuu kivenkovaksi liikemieheksi. Elokuvaa on laajalti verrattu Orson Wellesin Citizen Kaneen, päähenkilön toimiala on vain toinen. Orionin maaliskuun lopulla alkava P.T. Anderson -sarja ottaa varaslähdön jo helmikuussa ohjaajan ylistetyn uutukaisen The Master -elokuvan ennakkonäytöksellä Bio Rexissä. Pasi Nyyssönen The Master Bio Rex pe 1.2. klo 19.00 40

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

TRI EHRLICHIN TAIKAKUULA

Lääkärit elokuvassa Tiettyjen ammattiryhmien edustajat ovat erityisen otollisia elokuvien päähenkilöiksi. Lainvartijat, papit ja toimittajat ovat oivia draaman lähteitä, eikä myöskään lääkärien runsas esiintyminen elokuvissa ole sattumaa. Lääkärit konkretisoivat oikeudenmukaisuuden, moraalin ja etiikan kysymyksiä ja heillä on suuria vaikutuksia niin yksilöiden elämään kuin yhteisöihinkin, joissa he vaikuttavat. Kuvataiteilija Julian Schnabel osoitti elokuvantekijäntaitonsa viimeistään tositarinaan pohjaavalla Perhonen lasikuvussa -elokuvalla (2007). Aivoverenkiertohäiriö vie Elle-lehden päätoimittajan koomaan, josta hän herää halvaantuneena ja oppii vähitellen viestimään silmiään räpyttämällä. Vastaava kooma ja kommunikointi -teema on läsnä myös Pedro Almodóvarin koskettavassa Puhu hänelle -elokuvassa (2002), jossa omainen ja mieshoitaja suhtautuvat eri tavoin potilaaseen ja hänen sairauteensa. Lorenzon öljyssä (1992) lääkärit pitävät Lorenzo-pojan vakavaa ALD-sairautta parantumattomana. Sinnikkäät vanhemmat asettavat toivonsa öljystä saatavan rasvahapon parantaviin vaikutuksiin. Dramaattinen, tositapaukseen pohjaava elokuva kuvaa lääkäreiden asiantuntijuuden ja aktiivisesti hoitotyöhön vaikuttamaan pyrkivien vanhempien välistä suhdetta. Katkera rohto -elokuvassa (The Doctor, 1991) lääkäri (William Hurt) joutuu itse vakavan sairauden kohteeksi ja näkee oman sairaalansa ja työnsä uudesta näkökulmasta.

➤ tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

41

PUHU HÄNELLE

PERHONEN LASIKUVUSSA

PUNAPARTA

MEISTÄ JUORUTAAN

Akira Kurosawan mestarillinen Punaparta (Akahige, 1965) sijoittuu köyhien sairaalaan 1800-luvun feodalistisessa Japanissa. Punaparraksi kutsuttu lääkäri tekee parhaansa julmassa ja epätäydellisessä maailmassa ja opettaa saman etiikan ja nöyryyden myös hovin palvelukseen halajavalle lääkärinoviisille. Meistä juorutaan (People Will Talk, 1951) on Joseph L Mankiewiczin terävä ohjaus, jossa edistyksellinen lääkäri (Cary Grant) auttaa ei-toivotun raskauden myötä itsemurhan partaalle ajautunutta nuorta neitoa ja joutuu kateellisen kollegansa juonittelujen kohteeksi. Elokuvaa on yleisesti pidetty verhottuna kuvauksena Hollywoodin samanaikaisista kommunistipuhdistuksista. King Vidorin harvoin nähty brittielokuva Sisärengas (1938) pohjaa lääkärikirjailija A.J. Croninin romaaniin. Elokuvan nimi viittaa sairaalainstituutioon byrokraattisena linnakkeena, jonka vanhakantaisia käytäntöjä idealistinen lääkäri pyrkii muuttamaan.

Fred Zinnemannin Miehissä (1950) Marlon Brando näyttelee paneutuneesti ensimmäisen pääroolinsa. Hän on sodan aiheuttaman halvaantumisen katkeroittama nuorukainen, joka saa lääkärin ja sitkeän morsiamensa avulla vähitellen jälleen otteen elämästä. Tunnetuista lääkäreistä on tehty myös useita elämäkertaelokuvia. Tri Ehrlichin taikakuulan (1940) ohjasi Warner Brosin elämäkertaelokuvien spesialisti William Dieterle. Edward G. Robinson näyttelee täsmälääkettä eli taikakuulaa kuppaa vastaan kehittävää lääkärineroa. Ehrlichin kehittämä Salversan aloitti kemiallisten täsmälääkkeiden aikakauden. Pasi Nyyssönen

42

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

KULTAINEN ANTILOOPPI

Venäläisiä satuanimaatioita Rikas venäläinen satukertomusperinne – bylinat ja skazkat – on keskeinen lähde myös huikealle neuvostosatuelokuvalle. Legendaarinen, laadustaan kuulu animaatiostudio Sojuzmultfilm hyödynsi niitä elokuvissaan ahkerasti. Sammakkoprinsessassa (1954) kosintaansa pilkallisen naurun vastaukseksi saava velho taikoo Vasilisa-prinsessan sammakoksi. Samaan aikaan kuningas lähettää kolme poikaansa etsimään itselleen vaimoa. 1970luvun näkökulma ja animaatiotyyli samaan aiheeseen nähdään Vladimir Pekarin Kaunis prinsessa -animaatiossa (1977). Lumikaunokissa (1952) ikuisuuteen tuomittu Kevään ja Pakkasen tytär kaipaa kuolevaisten seuraa ja rakastuu paimeneen. Rakkaus on kuitenkin tuhoisaa Lumikaunokin kylmälle sydämelle. Neuvostoanimaatio hyödynsi myös muiden kulttuurien satu- ja tarinaperinnettä. Lev Atamanovin upea Kultainen antilooppi (1954) perustuu tunnettuun intialaiseen satuun orvosta pojasta, joka pelastaa kultaa taikovan antiloopin ahneelta maharadjalta. Atamanovin Tulikukka ja noiduttu prinssi (1952) on neuvostovariaatio kaunotar ja hirviö -aiheesta. Autiolle saarelle haaksirikkoutuva isä joutuu lupaamaan saaren karsealle valtiaalle kauniin tyttärensä päästäkseen takaisin kotiinsa. Olga Hodatajevan Velhon vallassa (1953) on puolestaan satuanimaatio varomattomasta pikkupojasta, joka sisarensa varoituksista huolimatta joutuu velhon kynsiin. Pasi Nyyssönen Koulunäytöksessä Orionissa: to 11.4. Lumikaunokki (Snegurotshka, 1952) 68 min, suom.tekstit (E), näyttelyopastuksia Tennispalatsissa (kts. s. 34–35). tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

43

Oberhausenin manifesti 50 vuotta Nuoret saksalaiset elokuvantekijät kyllästyivät pystyynkuolleeseen saksalaiseen elokuvatuotantoon 50 vuotta sitten ja julistivat uuden ajan alkaneeksi. Tästä alkoi saksalaisen elokuvan uusi kukoistus ja nuoren sukupolven esiinmarssi. Saksassa on restauroitu tienraivaajavuosien tärkeimmät lyhytelokuvat ja valmistettu niistä uudet 35 mm:n kopiot. Juhlasarja esitettiin ensi kerran Oberhausenin lyhytelokuvajuhlilla vuonna 2011. Elokuvatietäjä ja Suomen ystävä Olaf Möller on kuratoinut upean sarjan, jota esitetään Tampereen elokuvajuhlilla ja Orionissa.

oberhausenin manifesti 28.2.1962

saksalaisen elokuvan romahdus on lopultakin poistanut talou” Sovinnaisen dellisen pohjan mentaliteetilta, jonka me torjumme. Tämä antaa uudenlaiselle elokuvalle mahdollisuuden herätä henkiin. ” Nuorten saksalaisten elokuvantekijöiden, ohjaajien ja tuottajien lyhytelo” kuvat ovat viime vuosina saaneet paljon palkintoja kansainvälisillä festivaaleilla ja saaneet osakseen kansainvälisten kriitikoiden arvostusta. Nämä teokset ja niiden menestys osoittaa, että saksalaisen elokuvan tulevaisuus on niiden piirissä, jotka ovat näyttäneet osaavansa puhua elokuvan uudella kielellä.

”

”

Saksassa, aivan kuten muissakin maissa, lyhytelokuvasta on tullut pitkän elokuvan koulu ja kokeilupaikka.

”

” ” Uusi elokuva tarvitsee uusia vapauksia. Vapautta vakiintuneen teollisuuden ” sovinnaisista tavoista. Vapautta kaupallisten tuotantokumppanien ulkoisesta vaikutuksesta. ” Vapautta määrättyjen intressiryhmien valvonnasta. ” ” Meillä on konkreettisia älyllisiä, muodollisia ja taloudellisia ajatuksia kos” kien uuden saksalaisen elokuvan tuotantoa. Yhdessä olemme valmiita ottamaan taloudellisia riskejä. ” Vanha elokuva on kuollut. Me uskomme uuteen elokuvaan. ” ” Julistamme oikeudeksemme luoda uusi saksalainen pitkä elokuva.

Oberhausenin manifesti 1. Alexander Kluge & Peter Schamoni & Dieter Lemmel: Brutalität in Stein (Brutality in Stone, 1961) 11’ • Haro Senft: Parolen und Signale (Slogans and Signals, 1962) 10’ • Danièle Huillet & Jean-Marie Straub: Machorka-Muff (1962) 18’ • Wolfgang Urchs: Das Unkraut (Weeds, 1962) 11’ • Walter Krüttner: Es muss ein Stück vom Hitler sein (That Must Be a Piece of Hitler, 1963) 12’ • Vlado Kristl: Arme Leute (Poor People, 1963) 12’ • yht. 74 min Oberhausenin manifesti 2. Dieter Lemmel: Bau 60 (Building 60, 1960) 12’ • Edgar Reitz: Kommunikation – Technik der Verständigung (Technology of Communications, 1961) 11’ • Ferdinand Khittl: Der heiße Frieden (Hot Peace, 1964) 37 • Wolfgang Urchs: Die Maschine (The Machine, 1966) 11’ • Vlado Kristl: Die Utopen (The Utopias, 1967) 9’ • yht. 80 min

44

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

Oberhausenin manifesti 3. Hans Rolf Strobel & Heinrich Tichawsky: Notizen aus dem Altmühltal (Notes from Altmühltal, 1961) 18’ • Hans Rolf Strobel & Heinrich Tichawsky: Notabene mezzogiorno (1964) 55’ • yht. 73 min Oberhausenin manifesti 4. Herbert Vesely: Autobahn (Motorway, 1957) 13’ • Detten Schleiermacher: Trab Trab (Trot Trot, 1959) 11’ • Hansjürgen Pohland: Mannequins (1961) 3’ • Haro Senft: Kahl (1961) 12’ • Pitt Koch: Kurzportrait einer Landschaft (Short Portrait of a Landscape, 1961) 11’ • Hans Loeper & Ernst J. Dattler: Jahrgang 1942 – Weiblich (Generation 1942 – Female, 1962) 11’ • Boris von Borresholm & Wolfgang Urchs: Die Gartenzwerge (The Garden Gnomes, 1962) 10’ • Heinz Furchner: Die Schale (The Bowl, 1967) 12’ • yht. 83 min Oberhausenin manifesti 5. Herbert Vesely: Porträt einer Pause (Portrait of a Break, 1956) 11’

• Caspar van den Berg: Marionetten (Marionettes, 1958) 11’ • Hansjürgen Pohland: Schat-

ten (Shadow, 1960) 9’ • Edgar Reitz: Kino 1. Geschwindigkeit (Cinema 1. Speed, 1963) 13’ • Peter Schamoni: Die widerrechtliche Ausübung der Astronomie (The Unlawful Practice of Astronomy, 1966) 12’ • yht. 56 min

PINA 3D

Kiitos: Olaf Möller, Deutsche Kinemathek, Filmmuseum Düsseldorf, Bundesarchiv-Filmarchiv, Deutsches Filminstitut, Goethe-Institut, Tampereen elokuvajuhlat.

Tanssielokuvia kolmiulotteisina Elokuvateatteri Orionissa nähdään tänä vuonna myös 3D-tanssielokuvia yhteistyössä Loikka-tanssifestivaalin kanssa, avajaiselokuvana Swan Lake 3D (2012). Brittiläisen koreografi Matthew Bournen huippusuosittu nykyversio Joutsenlammesta vuodelta 1995 käänsi päälaelleen klassikkobaletin perinteisen maailman. Miestanssijoiden joutsenhahmot ovat kuin uhkaavia haavekuvia päähenkilön – henkisesti eksyneen prinssin – alitajunnasta. Uusi 3D-taltiointi tuo katsojan keskelle teoksen tummanpuhuvan vinksahtanutta maailmaa. Pina 3D (2011) on Wim Wendersin loistelias kunnianosoitus koreografi Pina Bauschille (1940–2009) – ja ”tanssielokuva, joka jokaisen pitäisi nähdä”. Visuaalisesti ja tanssillisesti upea teos tarjoaa dokumentaarisen näkökulman uraauurtavan taiteilijan persoonaan ja elämäntyöhön. Thomas Freundlich Swan Lake 3D to 21.3. klo 18.30 Orionissa Loikka-tanssielokuvafestivaalin avajaisnäytös www.loikka.fi tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

45

AFTER THE BATTLE

Kohti arabikevättä Orionin elokuvasarja koskettelee tuntoja, tapahtumia ja yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka osaltaan olivat laukaisemassa vuoden 2011 arabikevättä. Avajaisvieraaksi saadaan egyptiläinen elokuvaohjaaja Yousry Nasrallah (s. 1952 Kairossa), joka uransa aluksi työskenteli Youssef Chahinen assistenttina ja käsikirjoittajana ja jota Chahine itse piti seuraajistaan merkittävimpänä. Nasrallahin lukuisasti palkittuja elokuvia on esitetty ympäri maailmaa, muun muassa neljä eri kertaa Cannesin festivaaleilla. Scheherazade Tell Me a Story / Femmes du Caire (2009) sijoittuu suoraan egyptiläisen melodraaman perinteeseen. Päähenkilöinä on nuori, menestynyt ja rakastunut journalistipariskunta, Hebba ja Karim. Ongelmat alkavat, kun Karim pyrkii hallitusta kannattavan lehden päätoimittajaksi – ja hänet määrätään ”hiljentämään” liian poliittinen, liian feministinen vaimonsa. Tämä puolestaan ei pelkää paljastaa naiskohtaloita, ei edes omia hakattuja kasvojaan, suorassa televisiolähetyksessään. Miesvaltaisen yhteiskunnan ytimiin osuva tarina on samalla voimakkaan sensuelli ja esteettinen elämys. Yousry Nasrallah oli aktiivisesti mukana arabikevään 2011 tapahtumissa ja kuvasi herkeämättä Tahrir-aukiolla. Vuoden 2012 Cannesin festivaalien kilpailusarjassa esitettiin After the Battle / Après la bataille (2012), jonka eräänä lähtökohtana on 2.2.2011 Tahrir-aukiolla tapahtunut ns. ”kamelinajajien taistelu”. Nasrallahin pyrkimyksenä oli purkaa diktatuurin hämähäkinverkkoja, puolustaa puolustuskyvyttömiä. Elokuvan käsikirjoitus syntyi rinta rinnan todellisten tapahtumien kanssa. Päähenkilöt – moderni ja menestyvä kairotar ja kouluja käymätön, perheensä elannon puolesta taisteleva kamelinajaja – kohtaavat yllättäen toisensa. Tätä eri yhteiskuntaluokkien tapaamista ei ollut ennen vallankumousta koskaan tapahtunut. Cairo 678 (2010) on nuoren polven lahjakkaimpiin kuuluvan ja käsikirjoit46

Ohjelmisto | tammikuu-huhtikuu

CAIRO 678

tajana aloittaneen Mohamed Diabin ensimmäinen pitkä elokuva, joka kuvaa arkailematta Egyptissä tabuna vaiettua asiaa: naisten seksuaalista häirintää. Neljäntenä Egyptin edustajana on klassikko, yksi maailman elokuvahistorian kauneimmista elokuvista: Shadi Abdel Salamin Vuosituhansien yö (El mumia, 1969), joka sijoittuu 1800-luvulle, muinaisten faaraoiden aarteiden salakauppaan. Mourad Ben Cheikhin dokumenttielokuva No More Fear / Plus jamais peur (2011) on kiihkeä kronikka Tunisian vallankumouksen eri vaiheista. Sen kertojina on kolme avainhenkilöä: naisbloggaaja, naisasianajaja ja miestoimittaja. Elokuvasta välittyy ympäröivään maailmaan internetin ja facebookin kautta kiinnittyneiden nuorten ja naisten merkitys Ben Alin hallinnon kukistumisessa. Marokkolaisen, dokumenteillaan huomiota herättäneen Leïla Kilanin On the Edge / Sur la planche (2010), jota on verrattu Dardenne-veljesten elokuviin, perustuu myös todelliseen ilmiöön, nuorten naisten lisääntyneeseen rikollisuuteen. Päähenkilöinä on neljä räväkkää työläistyttöä. Tapahtumapaikkana on Tanger, Euroopan kuohuva eteinen. Marokkolaisen Mohamed Aslin Rough Hands (2011) on taitava sekoitus melodraamaa, yhteiskunnallista draamaa, komediaa ja musikaalia. Kaiken taustana korruptoitunut poliisivaltio, jossa on opittava selviytymään. Nabil Ayouchin God’s Horses / Les Chevaux de Dieu (2012) sai kimmokkeensa Casablancan itsemurhaiskuista toukokuussa 2003. Päähenkilöt ovat

amatöörejä ja kotoisin samasta slummista. Kuin välähdyksessä näkyy kuolettavasti kahtia jakautunut maailma ja eräs pohja terroriteoille. Oussama Mohammad on yksi hienoimmista syyrialaisista elokuvantekijöistä. Hän valmistui aikoinaan Neuvostoliitossa, ja Sacrifices (2002) on myös kunnianosoitus Andrei Tarkovskille. Tarinassa vanhasta patriarkasta ja tämän perheestä hän tutkii vallankäytön primitiivisiä ulottuvuuksia. Satu Laaksonen kohti arabikevättä la 23.3. klo 14–16.30 Seminaarissa asiantuntijavieraina elokuvaohjaajat Yousry Nasrallah ja Mohamed El Aboudi sekä akatemiatutkija Susanne Dahlgren. Yhteistyössä Helsingin yliopiston, Aalto-yliopiston ja Ranskan instituutin kanssa. Vapaa pääsy. Yousry Nasrallah vieraana näytöksissä Scheherazade Tell Me a Story pe 22.3. klo 18.15 sekä After the Battle la 23.3. klo 17.

tammikuu-huhtikuu | Ohjelmisto

47