176
pekka sipola
14
Konsernijohtaja Aulis Asikainen (kolmas oik.) ja Insinööritoimisto Comatec Oy:n hallitus (vasemmalta): Raimo Ylivakeri, Kari Kantalainen, Jorma Nordfors, Petri Leino ja Tuomo Nevalainen (Comatec / kuva-arkisto)
177
Juonen puitteista
omatec on kasvanut tyhjästä 400 ihmisen työllistäjäksi 30 vuodessa. Samalla se on siirtynyt Suomen oloissa harvinaiseen 0,2 prosentin ryhmään, eli yli 250 henkilöä työllistävien yritysten joukkoon. Tällaisia yrityksiä on Suomessa alle 600 kappaletta. Työnantajayrityksiä on kaiken kaikkiaan 90 000 ja yrityksiä yhteensä lähes 300 000.
C
Joka vuosi tuhannet suomalaiset ryhtyvät yrittäjiksi. Ani harvoin kyvyt, halut ja mahdollisuudet osuvat sillä tavalla yksiin, että yritys kasvaa merkittävästi. Suomessa onkin krooninen pula kasvuyrityksistä, vaikka niiden synnyn edistäminen on ollut pitkään tasavallan hallitusten tavoitteena. Keinot asiantilan korjaamiseksi ovat pohjanneet ajatukseen, että yrittäjä itse ei tiedä, mikä yritykselle olisi parhaaksi, tai kuka olisi kykenevin häntä auttamaan. Sitä vastoin uskotaan, että tällainen tietämys voi olla yrittäjyyttä edistävissä organisaatioissa. Comatec on ollut mukana TE-hallinnon kehittämisohjelmassa, osallistunut Finpron organisoimaan vientirengastoimintaan, saanut kehityshankkeeseen osarahoitusta TEKESiltä sekä rahoitusta Finnveralta. Saadut tuet, neuvonta ja lainat ovat olleet Comatecille hyödyksi. Lisäksi asiointi mainittujen organisaatioiden kanssa on tehnyt vakuuttuneeksi, että yrittäjyyden edistämisen parissa toimii paljon asialle vihkiytyneitä, yrittäjyysaatteen naisia ja miehiä. Toisaalta, kun tarkastellaan yritystukijärjestelmää yleisemmällä tasolla, häkellyttää sen laajuus ja moniulotteisuus. Paikallisten ELY-Keskusten lisäksi yrittäjän asiointikumppaneina voivat olla monet muut ELY:t, tai suoraan työ- ja elinkeinoministeriö riippuen kulloisestakin kehitystarpeesta. Lisäksi ovat EU:n erityisohjelmat ja rakenne-
178
rahasto-ohjelmat, Finnfund, Finnpartnership, FinPro, maakuntaliitot, Nefco, Nopef, NIB, oppisopimustoimistot, seudulliset kehitysyhtiöt, Team Finland, TE-toimisto, TEKES, työsuojelurahasto ynnä muuta. Yrittäjyyden emeritusprofessori Asko Miettistä siteeraten on toki tarpeellista tutkia ja edistää yrittäjyyttä, mutta se vaara suomalaisessa järjestelmässä piilee, että on enemmän näkijöitä kuin tekijöitä. Yrittäjyyden professori Vesa Routamaa pohtii samaa asiaa toisesta tulokulmasta kysyen, viisastuuko raha, kun se otetaan palkansaajilta, yrittäjiltä ja yrityksiltä veroina ja maksuina pois ja kierrätetään, osin EU:n kautta, hallinnon hajanaisen, raskaan ja koordinoimattoman koneiston läpi ’oikeisiin kohteisiin’. Tällaisessa rakenteessa tukien kohdentamisesta vastaaville viranomaisille sälytetään ihmiskyvyt ylittävä taakka. Heidän tulisi äkätä ylivertaisen tuottavia investointikohteita, koska varsinaisten tuottojen päälle kohteen tulisi tuottaa vielä raskaan hallintokoneiston kustannukset. Tehtävä on tekemätön, jo eläinkokeet osoittavat tämän. Apina, joka valitsee sijoituskohteensa tikkaa heittämällä, pärjää pörssissä siinä, missä viisauksiaan latelevat salkunhoitajat.
Suomi on Euroopan mestari Suomi ei ole Euroopan ykkönen vain keihään pituusheitossa miesten sarjassa. Suomi on sitä myös verottajana. Osa veroista on avoimia veroja ja veroluonteisia maksuja. Osa on piileviä, valmiste- ja ympäristöverojen kaltaisia rasitteita. Korkeita veroja selitetään ja perustellaan hyvinvointiargumenteilla. Euroopan komission mukaan Suomen julkiset menot ovat 58,9 prosenttia (31.7.2015) bruttokansantuotteesta, siis koko kotimaisesta tuotannosta. Osuus on ilmeisen lähellä Unkarin kansantasavallan ja Puolan kansantasavallan lukuja, kun huomioidaan tilastoinnin ulkopuolisen taloudellisen aktiviteetin laajuus noissa maissa ennen sosialismin romahdusta. Tulisiko Suomen talousjärjestelmää avoimesti ja rehellisesti kutsua sosialistiseksi, kun julkiset menot ovat noin 60 prosenttia bruttokansantuotteesta, vaikka tuotanto-
179
välineet eivät suurimmalta osin olekaan yhteisomistuksessa? Eikö siinä kuitenkin jo kynnetä toisen vasikalla? Miksi edes hamuaisi omistamisen vaivaa, jos ilmankin saa pääosan tuotoista?
Hyvinvointidogmin hinta Kuukausipalkan ollessa 4 000 euroa, jää palkasta käteen noin 2 600 euroa. Kun sitten rakennuttaa 300 000 euron omakotitalon, pitää tienata 460 000 euroa, jotta kotitalo olisi oma. Lisäksi rakentamisen kustannuksista 40 prosenttia on veroja, joten talon osuus koko projektissa on 180 000 euroa ja verojen 280 000 euroa. Talon vuoksi täytyy työskennellä 6 vuotta ja verojen vuoksi 9 vuotta. Sama ruljanssi jatkuu talon ylläpitämisessä ja korjaamisessa. Mikä tämän hullutuksen mahdollistaa? Onko Suomessa tosiasiassa yksipuoluejärjestelmä, jossa on toki erilaisia kuppikuntia ja näkemyksissä painotuseroja, mutta jonka kiveen hakattuja dogmeja kyseenalaistava tietää kahliutuvansa marginaaliin. ”Neuvostoliitto on sosialistinen valtio” ja ”Suomi on hyvinvointivaltio” ovat uskonkappaleita. Niiden opillista mielekkyyttä ääneen pohtivalla ei – omissa historiallisissa yhteyksissään – ole ollut kaksista suosiota. Onnellisuus mahdollistaa ja onnellisuudesta seuraa, mutta onko onnellisuus järkevän tavoite? Hyvinvointi mahdollistaa ja hyvinvoinnista seuraa, mutta onko hyvinvointi järkevä tavoite? Taloudellisen toimeliaisuuden ja yritteliäisyyden edistämisen kannalta tärkeintä on, että työllään ansaitseva saisi pitää omista tuloistaan nykyistä enemmän, ja että verot nostaisivat nykyistä vähemmän hyödykkeiden hintoja, joihin hän nettoansionsa käyttää. Tästä nousevat edellytykset hinnoitella työ maltillisesti. Tämä olisi myös kaikista tehokkainta yritystoiminnan julkista tukemista.
Vastakkain vai rinnakkain? John Steinbeckin Vihan Hedelmät todistaa vastaansanomattomasti, että ammattiyhdistysliikettä tarvitaan ainakin tietyissä markkinaolosuhteissa työtä tekevän suojaksi.
180
Yleisemmin ammattiyhdistysliike ansaitsee, tai on ansaitsematta, yhteiskunnallisen arvostuksen avarakatseisuutensa ja arkisten toimintatapojensa perusteella. Mitä enemmän yhteiskunnallisella toimijalla on voimaa, sitä enemmän sen puheissa ja teoissa tulisi kuulua ja näkyä vastuullisuus koko yhteiskuntaa kohtaan. Arvostettavalla ammattiyhdistysliikkeellä on myös sisäinen järjestys ja kulttuuri, joka estää sen edustajia sortumasta arkipäivän töissänsä alhaiseen. Esimerkki ammattiyhdistysjohtajasta, jolla oli kehittynyt kyky sovittaa yhteen yleinen etu ja jäsenistön etu, oli Per-Erik Lundh. Viilarin opissa 14-vuotiaana aloittaneen Lundhin näkyvin uravaihe oli Metalliliiton puheenjohtajuus 1983 – 2000. Tuolla ajanjaksolla teknologiateollisuus vahvistui ja monipuolistui huimalla nopeudella, josta kiitoksen ansaitsee myös valistuksella ja viisaudella johdettu työntekijäpuoli aina rautakouria myöten. Liittojohtaja ei tietenkään voi onnistua ilman maltillista johtoa keskusjärjestössä. PerErik Lundhin tapauksessa se tarkoitti Pertti Viinasen ja sittemmin Lauri Ihalaisen luotsaamaa SAK:ta, vaikka he jättivätkin pekkaspäivät generoimaan työttömyyttä jälkipolville. Jos taas keskusjärjestön ja liittojen johtajat ovat vailla omia näkemyksiä ja auktoriteettia, tapaa valta keskittyä kaikenkarvaisille tappelupukareille, joiden ymmärryskyky alittaa aseman vaatimukset. Myös nämä ovat tuttuja hahmoja Suomen ammattiyhdistysliikkeen historiasta. Kun pienimmät yritykset jätetään tarkastelun ulkopuolelle, kohtaa ammattiyhdistysliike yrittäjän luottamusmiesjärjestelmän välityksellä. Järjestelmän tarkoitus on rakentava: ylläpitää työrauhaa edistämällä henkilöstön ja työnantajien välisiä suhteita sekä edistämällä mahdollisesti syntyvien erimielisyyksien oikeudenmukaista ja nopeaa selvittämistä. Käytännössä luottamusmiesjärjestelmä ei kuitenkaan aina ylläpidä työrauhaa, vaan järjestelmä itsessään voi häiritä sitä. Yrittäjä on tässä näköalapaikalla erityisesti silloin, kun saman ammattiliiton jäseniä edustaa useampi luottamusmies eri puolilla maata. Yhtäällä voidaan vaikeitakin asioita käsitellä työrauhaa ylläpitävällä ja edistävällä tavalla, samanaikaisesti toisaalla helpotkin asiat horjuttavat työrauhaa, eikä horjutukseen tarvita – yrittäjän tulkinnan mukaan – aina edes asiaa.
181
Suora yhteys ammattiliiton ja yrittäjän välille syntyy lähinnä silloin, kun liiton jäsen tai jäsenet hakevat liitolta lakiapua työsuhteen tulkintaan liittyvässä erimielisyydessä. Lähtökohtaisesti liiton lakipalvelut toimivat ylivertaisilla resursseilla yrittäjään nähden, mikä tuo sille suuren vastuun: ylimitoitettu aseenkäyttö noissa tilanteissa ei ole todiste suuruudesta, vaan pienuudesta. Yrittäjäkentällä on tarpeettoman paljon kokemusta jälkimmäisestä. Työntekijä ja työnantaja ovat niin riippuvaisia toisistaan, etteivät ne perimmiltään sovi vastakkain. Suomen työmarkkinoilla on tästä ajattelutavasta nousevia erityisvahvuuksia – esimerkiksi erittäin hyvä lomautusjärjestelmä. Sen arvo on tavattoman suuri Comatecin kaltaisessa yrityksessä, jossa tehdään paljon projektiliiketoimintaa. Järjestelmä turvaa työpaikkoja, sekä mahdollistaa uusien ihmisten rekrytoinnin rohkeammin, kuin muussa tapauksessa tulisi kysymykseen.
Aktiivisuus ei ole itseisarvo Yrittäjät ovat kirjava joukko erilaisia ihmisiä niin persooniltaan kuin yrittäjinä. Yrittäjäminä muuttuu ajan kuluessa ja se harvoin vastaa vain yhtä mielikuvaa, jota yrittäjiin liitetään. Aulis Asikainen oli pitkään elämäntapayrittäjä, jolle kehittyminen suunnittelijan ammatissa oli yhtälailla tärkeää, kuin itse yrittäminen. Hän on self-made-man, joka on luonut tyhjästä ison yrityksen. Hän on riskinottaja, jolle yrityksen kasvattaminen on ollut tärkeämpää, kuin varojen nostaminen yhtiöstä. Hän on keksijä ja uudistaja, joka piiskaa yhtiötä eteenpäin sellaisella dynaamisuudella, että nuorempia hirvittää. Hän on ikuinen itsensä kehittäjä. Häntä kiinnostaa enemmän asiakkaiden palveleminen, kuin kilpailun tai kilpailijoiden pohtiminen. Hänelle taloudellinen voitto ei ole kiinnostavaa rahan tähden, vaan se on merkki yrityksen onnistumisesta, ja sen avulla voi tehdä uutta ja enemmän. Minkälaista olisi hyvä yrittäjyyspolitiikka, kun itse yrittäjät ovat niin heterogeeninen ja muuttuva ryhmä? Olisiko se aktiivista siinä mielessä kuin suorat yritystuet ovat aktiivista elinkeinopolitiikkaa, tai julkinen työvoimakoulutus aktiivista työvoimapoli-
182
tiikkaa, tai aktiivinen sosiaalipolitiikka, jossa pullea sosiaalitoimi pyörittää ’asiakkaitaan’ toimenpiteestä toiseen? Missä sanat aktiivinen ja politiikka kohtaavat, siellä asiat ovat jäykkiä, monimutkaisia ja kalliita. Siellä jonkun alan asiantuntijat ovat onnistuneet valtaamaan yhteiskunnasta toiminnallisen tilan ja aseman erilaisin normein ja säännöksin. Tuota asiantuntijuuksien välistä kilpailua käyvät tahot eivät näytä piittaavan, mitä oman aseman vahvistuminen maksaakaan yhteiskunnalle. Paradoksaalisesti nämä tahot muodostuvat kaikista pisimpään yhteiskunnan maksamia kouluja käyneistä ammattiryhmistä. On hyvin pitkälle niin, että mitä vähemmän yhteiskunnassa on erilaista politiikkaa, varsinkaan aktiivista, sitä vähemmän tarvitaan yrittäjyyspolitiikkaa. Sitä enemmän on aikaa ja vapautta keskittyä olennaisimpaan yrittäjyydessä, eli luomaan uutta ja täyttämään samalla niin oma kuin yleisempi tehtävä. Sillä, ex-pääministeri Esko Ahoa lainaten, yrittäjyydessä yhdistyy – ilman mitään ristiriitaa – henkilökohtaisen vastuun ja yhteisen vastuun kantaminen. Yrittäjyys on perimmiltään juuri tätä.
183