Tyynimeri

TYYNIMERI E R I K O I S J U L K A I S U

N MIDWAYUT L TAISTE SOTAHISTORIA – TYYNIMERI

USA:N JA JAPANIN TAISTELUJEN KÄÄNNEKOHTA

STRATEGINEN

VALTATAISTELU Pearl Harbourista Shumshuhun

AMIRAL YAMAMOTO

nerokas suunnitelma – JA KOHTALOKAS TAPPIO

Omslag_Tyynimeri_FI_224x297.indd 1

BOR R A H L R A E P V I R E M N A N I I K Ä L E V ET TI H A L N E T Y E L V V TARAWA 27.08.2018 09:56 11.05 02.10.2018

Tyynimeri 2018 © Orage AS / Ares Forlag

Toimitus Asiantuntija: Per Erik Olsen Graafinen suunnittelu: Sindre Grading Suomentanut: Anja Lindqvist

Myynti ja markkinointi Peter Wikström +358 40 534 4760 peter.wikstrom@orage.se

2018 © Orage AS omistaa kaikki oikeudet kirjan sisältöön. Tämän kirjan tai sen osien kopioiminen on kielletty. Tämän kirjan jäljentäminen sähköisesti tai sen osien laittaminen internetiin ilman lupaa on kielletty.

Vain Orage AS:n toimitus voi antaa luvan kirjan jäljentämiseen.

Kustantaja Orage AS Jarlsøveien 50 N-3124 Tønsberg, Norja +47 47 46 60 00 post@orage.no www.orage.no

Paino Artko AS, painettu Latviassa Kaikki Orage AS:n julkaisut painetaan joutsenmerkityissä kirjapainoissa.

Artikkelit on julkaistu aiemmin Ares Forlag -kustantamon Militærhistoriejulkaisusarjan eri osissa.

Omslag_Tyynimeri_FI_224x297.indd Omslag_Stilla havet SE PW2 översatt 2 utkast.indd 2

02.10.2018 09:56

KIRJASARJA

SOTAHISTORIA

TYYNIMERI Ares Forlag AS

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 3

21.08.2018 09.43

★★

82

HELVETTI 6

SISÄLTÖ

PARATIISISSA

HYÖKKÄYS PEARL HARBORIIN Historian ehkä täydellisin esimerkki poliittisesta ja

sotilaallisesta yllätyksestä yhtaikaa. Käynnissä olevasta suursodasta tuli kertaiskulla globaali.

22 24

★★

T ILANNEKUVA: OKINAWAN TAISTELU

JAPANILAISET SOTURIT

Lue keisarillisen Japanin laskuvarjojääkäreistä ja laivaston maihin­nousu­ joukoista ja Japanin omasta Gestaposta.

FORCE Z ETELÄ-KIINAN MERELLÄ

Britit menettivät musertavassa iskussa yhden uudenaikaisimmista taistelulaivoistaan vain parissa tunnissa. Ja sen tekivät lentokoneet – mitä oli pidetty lähinnä mahdottomana.

ENKILÖKUVA: LASKUVARJOSOTILAS 32 HJAPANILAINEN TILANNEKUVA: 36 HYÖKKÄYS RABAULIIN 38 MIDWAYN TAISTELU

Strategisesti taistelu oli luultavasti toisen maailmansodan tärkein – se käytiin pienistä Midwayn saarista USA:n ja Aasian puolivälissä.

TILANNEKUVA: SBD-VB-16 80 SYÖKSYPOMMITTAJA 82 HELVETTI TYYNELLÄMERELLÄ

Amerikkalaiset ja japanilaiset sotilaat taistelivat armotta Tyynenmeren saarilla, myös Tarawan atollilla.

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 4

21.08.2018 09.43

MIDWAYN TAISTELU

38

HISTORIAN MENESTYKSEKKÄIN 104 TORPEDOSARJA

Japanilainen sukellusvene I-19 laukaisi vuonna 1942 torpedosarjan, josta tuli ehkä historian onnistunein.

ENKILÖKUVA: 110 HJAPANILAINEN SOTILASPOLIISI 114 LEYTENLAHDEN MERITAISTELU

Taistelua pidetään yhtenä toisen maailmansodan suurimmista meritaisteluista. Siihen osallistui yli 350 alusta, ja ilmassa jylisi lähes 2 000 lentokonetta.

ENKILÖKUVA: LAIVASTON MAIHINNOUSUJOUKOT 136 HJAPANIN 140 JAPANILAISET ITSEMURHAVENEET 150 TIWOILANNEKUVA: JIMAN LIPUNNOSTO TOISEN MAAILMANSODAN VIIMEINEN 152 TAISTELU Japanilaiset uhrasivat kaikkensa taisteluissa amerikkalaisia vastaan.

Japanin keisari Hirohito ilmoitti 15. elokuuta 1945 Japanin antautumisesta, mutta monet japanilaiset kieltäytyivät laskemasta aseitaan aina allekirjoitukseen 2. syyskuuta asti.

BRITTIEN 24 TAPPIO ETELÄ-KIINAN MERELLÄ

6

YLLÄTYS PEARL HARBORISSA

114 MASSIIVINEN YHTEENOTTO

Leytenlahden taisteluun osallistui yli 350 sotalaivaa ja lähes 2 000 lentokonetta.

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 5

21.08.2018 09.44

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

7/12 1941

6

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 6

21.08.2018 09.44

HYÖKKÄYS PEARL HARBORIIN

Keisarillisen Japanin laivaston ilmavoimien hyökkäys amerikkalaisten tukikohtaan Pearl Harborissa aamulla 7. joulukuuta 1941 voi olla historian täydellisin esimerkki poliittisesta ja sotilaallisesta yllätyksestä yhtaikaa. Sen lisäksi, että käynnissä olleesta suursodasta tuli kertaiskulla globaali, yllätetyksi tulemisen kokemus vaikutti suuresti amerikkalaiseen sotilaalliseen ajatteluun seuraavan puolivuosisadan ajan. Ja silti hyökkäys oli monella tapaa epäonnistuminen, joka olisi ehkä ollut parempi jättää tekemättä. Miksi?

JOHAN LUPANDER

Pearl Harbor varhain aamulla sunnuntaina 7. joulukuuta 1941 – kun hyökkäys on juuri alkanut.

Valokuva: NARA

7

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 7

21.08.2018 09.44

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

J

apani oli 1800-luvun puolivälissä vielä feodaalinen, sulkeutunut ja eurooppalaisittain vanhanaikainen maa, kuten se oli ollut jo vuosisatojen ajan. Sitten väistämättömät kontaktit länsimaihin ja erityisesti uudenaikaisten laivastojen merkitys merellisille valtioille alkoivat vaikuttaa. Alkoi pitkäaikainen, perusteellinen modernisointiprosessi. Hallintojärjestelmä muuttui, ja Japanista tuli modernissa merkityksessä yhtenäinen valtio. Teollisuusvallankumous

”JAPANIN HONOLULUN KONSULAATTIIN OLI SIJOITETTU NUORI TIEDUSTELU-UPSEERI, JONKA RAPORTTIEN JA MUIDEN LÄHTEIDEN AVULLA SUUREEN LAMPEEN RAKENNETTIIN PIENOISMALLI LAIVASTOTUKIKOHDASTA JA SEN YMPÄRISTÖSTÄ.”

alkoi, ja koko kansallista kuvaa Japanista ja japanilaisista jumalien valittuna, ylivertaisena maana ja kansana ravisteltiin. Vanhaa säilyi vuosien ajan joko sellaisenaan tai rinnakkaiselossa uutuuksien kanssa, niin hyvässä kuin pahassa. Perustuslaissa oli demokraattisia aineksia, kuten vaaleilla valitut valtiopäivät, mutta myös epäselvyyksiä hallituksen asemasta kansan ja keisarin suhteen.

Veto-oikeus hallituksen jäsenten valinnassa antoi arvostetuille sotilasvoimille lähes määräävän vallan hallituksen kokoonpanoon ja politiikkaan.

Japanin näkemystä itsestään oli vuosisatojen ajan ruokkinut tunne oman kansan kulttuurisesta ja rodullisesta ylivertaisuudesta verrattuna barbaarisiin kiinalaisiin ja sivistymättömiin, rappioituneisiin länsimaalaisiin. Tunnetta olivat vahvistaneet suurmenestykset vaaleaihoisia venäläisiä vastaan Venäjän–Japanin sodassa 1904–1905.

Vastustajien halveksunta selittää suuren osan japanilaisten perusteellisista virhearvioinneista ennen toista maailmansotaa ja sen aikana, erityisesti ekspansiivisen politiikan, jota alettiin harjoittaa vuonna 1931 halli-

Japanin pienoismalli Pearl Harborista harjoituksena ennen hyökkäystä.

8

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 8

21.08.2018 09.44

HYÖKKÄYS PEARL HARBORIIN

Japanilainen tiedustelusukellusvene I-15. tuksen koostuessa pääasiassa korkea-arvoisista upseereista.

Tie sotaan

Japani oli miehittänyt Mantšurian vuonna 1931, ja kuusi vuotta myöhemmin konflikti laajeni koko Kiinan valloitussodaksi. Sotilaallisista ponnistuksista tuli raaka-ainevarannoiltaan köyhälle Japanille yhä suurempi rasitus, ja lisäksi erityisesti USA:n asettama kauppasaarto iski sodan kannalta tärkeisiin tarvikkeisiin, kuten työstökoneisiin, teräkseen ja öljyyn. Japani päätti siksi vuoden 1941 alussa valloittaa raaka-aineiltaan rikkaan Kaakkois-Aasian, jonka eurooppalaisia

siirtomaaisäntiä toisen maailmansodan puhkeaminen 1939 oli heikentänyt. Ehkä suurin ongelma oli, miten USA reagoisi. Siksi Japani päätti heti alussa puuttua USA:n mahdollisuuksiin vaikuttaa laajentumiseen sotilaallisesti. Suunnitelmaan kuului Pearl Harborin laivastotukikohdan yllätyshyökkäyksen lisäksi Filippiinien (tuolloin amerikkalainen siirtomaa) ja Tyynenmeren strategisten saarten valloitus. Japanin päätymistä sotaan vihollisen kanssa, jonka teollinen kapasiteetti oli lähes kolmetoistakertainen sen omaan verrattuna, vähäteltiin viittaamalla ”länsimaiden rappioituneisuuteen ja taistelunhalun puutteeseen”.

Lähtökohdat

Pearl Harbor sijaitsee Oahun saaren eteläosassa Havaijilla, ja se on melkein epätodellisen täydellinen luonnonsatama, jonka aallonmurtajien sisällä on tilaa suurelle määrälle aluksia suhteellisen kapean sisääntuloväylän takana. Sen ympärillä on tilaa kaikelle suuren laivastotukikohdan tarvitsemalle infrastruktuurille, myös lentokentälle. Saarella on tukikohdan lisäksi myös armeijan leirejä ja useita sotilaslentokenttiä.

Saaren jykevä rannikkotykistö suojasi sitä hyvin laivastohyökkäyksiltä, mutta ilmatorjunta oli huomattavasti heikompi.

Merialue tukikohdan ympärillä oli suhteel-

9

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 9

21.08.2018 09.44

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Zero-hävittäjä lentotukialus Akagilla ennen hyökkäystä.

lisen rajattua ja kohtuullisen syvyistä, 15–20 metriä. Nämä olosuhteet tuottivat merkittäviä ongelmia japanilaiskoneille. Hyökkäykseen taistelulaivoja vastaan tarvittiin suuret määrät torpedoja, joiden odotettiin olevan tarkimpia ja tehokkaimpia aseita raskaita aluksia ja niiden panssarisuojauksia vastaan.

Iso-Britannian laivaston ilmavoimat oli lisäksi tehnyt samanlaisen arvion ennen kuuluisaa öistä hyökkäystään Italian laivastoa vastaan Taranton satamassa vain muutama kuukausi aikaisemmin. Japanilaisten käyttämät lentokoneisiin sijoitetut torpedot sukelsivat kuitenkin veteen osuttuaan ensin syvälle, ennen kuin vakiinnuttivat säädetyn syvyyden vasta satojen metrien päässä. Jos sellaisia pudotti Pearl Harborin satamaan, ne vain upottaisivat kärkensä pohjamutaan tai parhaassa tapauksessa olisivat ennakoimattomassa syvyydessä osuessaan maaliin vain lyhyen matkan päässä ahtaassa satama-altaassa. Ratkaisuksi keksittiin puiset siivekkeet, jotka kuoriutuivat pois osuessaan veteen, mutta varmistivat samalla, ettei

JAPANIN ILMAHYÖKKÄYKSET Ensimmäinen aalto Tyyppi Hävittäjäkone Syöksypommittaja

Lukum.

40 53 Torpedokone, raskas pommi 50 Torpedokone, torpedo 40 Yhteensä 183

Ensisij. kohde/tehtävä Torjuntahävittäjät, lentokentät

Lentokentät Raskaat alukset Raskaat alukset

Toinen aalto Tyyppi Hävittäjäkone Syöksypommittaja Torpedokone, pommit

Lukum. Ensisij. kohde/tehtävä Torjuntahävittäjät, lentokentät 36 80 Lentokentät 54 Lentokentät

Yhteensä

170

Yht. kaikki

353

torpedo iskeytynyt pohjaan, vaan löysi pian säädetyn syvyytensä.

Japanin Honolulun konsulaattiin oli sijoitettu nuori tiedustelu-upseeri, jonka raporttien ja muiden lähteiden avulla suureen lampeen rakennettiin pienoismalli laivastotukikohdasta ja sen ympäristöstä. Alusten pienoismalleja ankkuroitiin niiden esikuvien tavallisille laituripaikoille tuomaan todenmukaisuutta, jonka avulla laivaston lentäjät saivat hyvän käsityksen lähestymislennon maamerkeistä ja näkymästä, jonka lentäjät kohtaisivat itse hyökkäyksessä.

Lähestyminen

Japanin laivaston kaikki kuusi lentotukialusta – sellaista vahvuutta ei siihen aikaan ollut millään muulla laivastolla – lähetettiin hyökkäykseen. Ne kokoontuivat perusteellisesti koulutetut lentokonemiehistöt, erikoisaseet ja enimmäkseen korkealaatuiset lentokoneet mukanaan syrjäiselle lahdelle Japanin pohjoisimman osan rannikolle.

Laivasto lähti 26. marraskuuta ylittämään Tyyntämerta täydellisessä radiohiljaisuudessa ollakseen joulukuun 7. päivän vastaisena yönä hyökkäyksen lähtöpisteessä Oahun pohjoispuolella. (Ks. s. 13.) Eskaaderin lopullinen käskytys tapahtuisi koodilausein, ja hyökkäyksen sai toteuttaa vasta, kun siitä olisi annettu kirjaimellisesti tällainen käsky. Hyökkäyksen koodi oli: ”Valloittakaa Niitakavuori!” (Se on Taiwanissa, mutta se oli Japanin silloisen imperiumin korkein.)

Salauksen purku – ”Magic”

Japani oli monien muiden maiden tavoin alkanut 1920- ja 1930-luvuilla käyttää pyöriviin kiekkoihin perustuvia salauslaitteita suojatakseen salaiset viestit. Näissä maissa ei tiedetty, että niin USA kuin Iso-Britannia, kuten itse asiassa Ruotsikin, onnistuvat vuoden 1940 vaiheilla kehittämään laitteita, jotka pystyivät usein purkamaan niiden salatut viestit. USA pystyi siten lukemaan

Ylhäältä: USS Arizona USS Vestalin sisäpuolella, USS Tennessee USS West Virginian sisäpuolella ja USS Maryland kaatumaisillaan olevan USS Oklahoman sisäpuolella.

10

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 10

21.08.2018 09.44

HYÖKKÄYS PEARL HARBORIIN

”MERIALUE TUKIKOHDAN YMPÄRILLÄ OLI SUHTEELLISEN RAJATTUA JA KOHTUULLISEN SYVYISTÄ, 15–20 METRIÄ. NÄMÄ OLOSUHTEET TUOTTIVAT MERKITTÄVIÄ ONGELMIA JAPANILAISKONEILLE. HYÖKKÄYKSEEN TAISTELULAIVOJA VASTAAN TARVITTIIN SUURET MÄÄRÄT TORPEDOJA, JOIDEN ODOTETTIIN OLEVAN TARKIMPIA JA TEHOKKAIMPIA ASEITA RASKAITA ALUKSIA JA NIIDEN PANSSARISUOJAUKSIA VASTAAN.”

11

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 11

21.08.2018 09.44

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

USS California palavan öljyn keskellä.

JAPANIN LENTOTUKIALUKSET

Ryujo.

Hiryu.

Akagi.

12

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 12

21.08.2018 09.44

HYÖKKÄYS PEARL HARBORIIN

”JAPANIN ALUKSET SAAPUIVAT LÄHTÖPISTEESEEN OAHUN POHJOISPUOLELLA KESKIYÖLLÄ JOULUKUUN 7. PÄIVÄN VASTAISENA YÖNÄ.

HITAAT SÄILIÖALUKSET JÄTETTIIN SINNE, KUN LENTOTUKIALUKSET JA NIIDEN SAATTAJAT LÄHTIVÄT KOVALLA VAUHDILLA ETELÄÄN SAAVUTTAAKSEEN HYÖKKÄYSASEMAT AAMUNKOITOSSA.” salaista diplomaattista radio- ja sähkeviestintää Japanin Washingtonin suurlähetystön ja Tokion välillä. Kun maiden väliset neuvottelut katkesivat marraskuussa 1941, Japani teki lopullisen päätöksen sotaan ryhtymisestä ja aikoi aloittaa vihollisuudet alle tunti sen jälkeen, kun neuvottelujen katkaisemisesta virallisesti ilmoittava nootti olisi jätetty.

Amerikkalaisten tiedustelupalvelu sieppasi ja purki Japanin suurlähettilään ohjeet – että nootti oli jätettävä tasan kello 13 – mutta Pearl Harborin tukikohdan vastaavat komentajat saivat varoituksen sen sisällöstä joitakin tunteja liian myöhään!

Minisukellusveneet

Japanilaiset tunsivat lukkarinrakkautta tiettyjä asetyyppejä kohtaan, mieluiten sellaisia, jotka vaativat miehistöiltä erityistä sankaruutta, koska heidän henkiinjäämismahdollisuutensa olivat hyvin pienet. Hyvä esimerkki tästä olivat minisukellusveneet.

Viisi sellaista lähetettiin kohti Pearl Harboria varhain joulukuun 7. päivän aamuna, ja suuret emosukellusveneet hinasivat ne noin 20 kilometrin päähän sataman suulta. Yksi niistä huomattiin jo ennen aamunkoittoa.

Se katosi näkyvistä ja on voinut onnistua pääsemään satama-altaaseen ja laukaisemaan kaksi torpedoaan laiturissa olevia taistelulaivoja kohti ilmahyökkäyksen aikana.

Toinen pääsi syvälle sisälle satamaan, mutta se suunnisti harhaan ja upotettiin torpedojen mentyä ohi. Loput kolme minisukellusvenettä upposivat tai ajoivat karille aiheuttamatta vahinkoja.

Ilmahyökkäys alkaa

Japanin alukset saapuivat lähtöpisteeseen Oahun pohjoispuolella keskiyöllä joulukuun 7. päivän vastaisena yönä. Hitaat säiliöalukset jätettiin sinne, kun lentotukialukset ja niiden saattajat lähtivät kovalla vauhdilla etelään saavuttaakseen hyökkäysasemat aamunkoitossa. Oli yhä pimeää, kun risteilijöiltä ja taistelulaivoilta lähti kaksi tiedustelukonetta kohti Pearl Harboria. Niiden tehtävä oli antaa hyökkääjille mahdollisimman tarkkaa tietoa säästä ja tukikohdan tilanteesta ennen hyökkäystä. Japanin hyökkäys toteutettiin kahdessa aallossa noin puolen tunnin välein. (Ks. taulukko s. 10 alh.) On merkillepantavaa, että kaksi kolmasosaa kaikista pommeista ja torpedoista aiottiin

suunnata lentokentälle, ei aluksiin, vaikka jälkimmäiset olivat hyökkäyksen tärkein kohde.

Lähtö oli tehtävä kahdessa erässä, koska kaikki koneet eivät mahtuneet kerralla lentotukialusten kannelle. Kaikki alkoi noin kello 06.00. Kuudelta lentotukialukselta tehtiin Pearl Harboriin kaikkiaan 353 lentotehtävää – mittavampaa tämän tyyppistä hyökkäystä ei tehtäisi moneen vuoteen.

Tutka-aseman tarina

USA:n armeija teki kenttäkokeita siirrettävillä tiedustelututka-asemilla. Oahun pohjoiskärkeen oli ohjelman osana sijoitettu tutka-asema, jonka suorituskykyä ja käytettävyyttä tutkittiin mm. käyttämällä sitä säännöllisesti joka päivä kello 4–7 aamulla.

Asemaa oltiin jo sulkemassa joulukuun 7. päivän aamuna tällaisen jakson jälkeen, kun toinen kahdesta tutkamiehestä havaitsi voimakkaan kaiun luoteesta. Näytti siltä, että Oahua lähestyi tästä suunnasta suuri määrä lentokoneita. Aseman päällikkö, nuori upseeri, oletti, että kyse oli kuudesta B-17 -pommikoneesta, joita oltiin sijoittamassa Oahulle Amerikan länsirannikolta. Hän käski tutkamiehiä jatkamaan aseman sulkemista eikä ryhtynyt muihin toimenpiteisiin.

Tämä hetki on usein nostettu esiin amerikkalaisten hukattuna tilaisuutensa nostaa valmiuttaan ja lähettää hävittäjiä lähestyviä joukkoja vastaan. Se on täyttä pötyä. Vaikka paikalla ollut upseeri olisi tulkinnut sen vihollisten ilmahyökkäykseksi eikä tavalliseksi selittämättömäksi poikkeamaksi, ja olisi yrittänyt tehdä hälytyksen, tässä vaiheessa ei ollut mitään ilmatorjuntajärjestelmää, joka olisi voinut ottaa raportin vastaan, tehdä

1. hyökkäys, n. 180 konetta 2. hyökkäys, n. 170 konetta Lentokenttä, Japanin hyökkäys Pearl Harbor

Kaneohe

Wheeler Field

Pearl Harbor Ewa

Hickam Field

Bellows Field

13

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 13

21.08.2018 09.44

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

14

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 14

21.08.2018 09.44

HYÖKKÄYS PEARL HARBORIIN

Hyökkäyksen alku.

USS Oklahoma saa torpedo-osuman kylkeen.

”ENSIMMÄINEN HYÖKKÄYSAALTO KESKITTYI ENSISIJAISEEN KOHTEESEEN, TAISTELULAIVOIHIN JA LENTOKENTTIIN NIIDEN TUHOAMISEKSI, ENNEN KUIN TORJUNTAHÄVITTÄJÄT PÄÄSISIVÄT ILMAAN. PARIKYMMENTÄ TORPEDOKONETTA HYÖKKÄSI IDÄSTÄ MATALALLA – 15–40 METRISSÄ – KOHTI ANKKUROITUJA TAISTELULAIVOJA KOHTAAMATTA VIELÄ MINKÄÄNLAISTA VASTUSTUSTA. ETÄISYYS OLI LYHYT, JA TEHOT OLIVAT MURSKAAVIA NOIN 15 TORPEDON OSUESSA VALMISTAUTUMATTOMIIN KOLOSSEIHIN.” 15

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 15

21.08.2018 09.44

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

USS California uppoaa.

16

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 16

21.08.2018 09.44

HYÖKKÄYS PEARL HARBORIIN

”KELLO OLI NOIN 07.50, KUN HYÖKKÄYKSEN KOMENTAJA ANTOI KUULUISAN HYÖKKÄYSKÄSKYNSÄ: 'TORA, TORA, TORA!' (TIIKERI, TIIKERI, TIIKERI!), JOKA TIEDOTTI SAMALLA LENTOTUKIALUKSILLE, ETTÄ HYÖKKÄYSTÄ TOTEUTETTIIN SUUNNITELLUSTI JA YLLÄTYSTEKIJÄ OLI SAAVUTETTU.” johtopäätöksen lähestyvästä hyökkäyksestä ja antaa käskyn puolustautumistoimenpiteistä. Tällaisen käskyn antaminen yhden koeyksikön tekemän havainnon perusteella olisi vaatinut tuntikausien yritykset löytää vastaavia komentajia sunnuntaiaamuna ja saada heidät vakuuttumaan korotetun valmiuden tarpeellisuudesta. Tapahtumalla on siksi lähinnä kuriositeettiarvoa, eikä se todellakaan edusta mitään ”menetettyä tilaisuutta”. Sitä on tarkasteltava suhteessa siihen tosiasiaan, että oli tehty myös paikallisia havaintoja varoitusmerkeistä: • Miinanraivaaja Condor havaitsi ja tulitti kello 03.42 minisukellusvenettä sataman suun lähistöllä.

• Hävittäjä Ward tulitti ja upotti kello 06.37 minisukellusveneen samalla alueella.

Molemmat tapahtumat raportoitiin Havaijin meripuolustuksen johdolle välittömästi lähettämättä niitä edelleen tai niiden johtamatta yleisempään valmiuden nostoon.

Tora! Tora! Tora!

Sää oli pilvinen ja tuulinen, pilvikorkeus oli noin 2000 metriä. Hyökkäyksen ensimmäinen aalto – 183 konetta – kokoontui lentotukialuksen eteläpuolelle, jossa annettiin lopullinen hyökkäyskäsky, kun lentotiedustelu oli vahvistanut, että amerikkalaisten laivasto oli ankkurissa odotetusti eikä ollut lähtenyt äkkiä merelle. Sitten suunnattiin etelään tiheässä muodostelmassa ilman maanäkyvyyttä. Etäisyys kohteeseen oli tuolloin noin 320 km. Muodostelman suunnistaja alensi laskettuna hetkenä lentokorkeutta siten, että hän sai näköyhteyden mereen. Niin laivastosaattueen kuin nyt ilmavoimienkin suunnistus oli onnistunut täsmälleen, ja Oahun rannikko tuli pian näkyviin usvassa juuri odotetulla hetkellä. Rannikkovuorten toisella puolella sää selkeni täysin, ja ilmavoimat järjestyivät taktisiin yksiköihinsä toteutettavaa hyökkäystä varten. Kello oli noin 07.50, kun hyökkäyksen komentaja antoi kuuluisan hyökkäyskäskynsä: ”Tora, tora, tora!” (Tiikeri, tiikeri, tiikeri!), joka tiedotti samalla lentotukialuksille, että hyökkäystä toteutettiin suunnitellusti ja yllätystekijä oli saavutettu.

Ensimmäinen hyökkäysaalto keskittyi ensisijaiseen kohteeseen, taistelulaivoihin ja lentokenttään, niiden tuhoamiseksi, ennen kuin torjuntahävittäjät pääsisivät ilmaan.

Parikymmentä torpedokonetta hyökkäsi idästä matalalla – 15–40 metrissä – kohti ankkuroituja taistelulaivoja kohtaamatta vielä

minkäänlaista vastustusta. Etäisyys oli lyhyt, ja tehot olivat murskaavia noin 15 torpedon osuessa valmistautumattomiin kolosseihin.

Samanaikaisesti alkoi myös pommeja pudota viiteen Oahun lentotukikohdista ja sataman aluksiin. Zero-hävittäjät laskeutuivat alimpaan korkeuteen ja alkoivat tulittaa usein näyttäviksi rivistöiksi järjestettyjä amerikkalaislentokoneita.

Ensimmäinen hyökkäys oli ohi alle puolessa tunnissa, ja sitä seurasi toinen aalto. Tämän hyökkäyksen lähtökohdat olivat huomattavasti huonommat. Amerikkalaisten ilmapuolustus oli nyt ehtinyt järjestyä – tulipalojen savupatsaat ja räjähdykset ensimmäisestä hyökkäyksestä peittivät taivaan ja näkyvyyden.

Japanilainen Zero-hävittä jä (entisöity).

Japanilainen Kate-pommik one (entisöity).

Taistelulaiva Arizona

Taistelulaiva Arizonaan (vesillelasku 1915) osui 805 kilon panssaripommi (pohjana laivatykistön 400 mm kranaatti) kello 8.06, tunkeutui panssarikannen läpi (noin 10 cm panssarisuoja kolmella kannella) ja räjähti Japanilainen Val-pommiko ne (entisöity).

Pelastusmiehistö sammuttaa tulipaloa Battleship Rown'n amerikkalaisilla taistelulaivoilla.

17

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 17

21.08.2018 09.44

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

”JAPANILAISET UPOTTIVAT TAI VAURIOITTIVAT VAKAVASTI KAIKKIAAN 18 ALUSTA. NIIDEN JOUKOSSA OLI 8 TAISTELULAIVAA, 3 KEVYTTÄ RISTEILIJÄÄ JA 3 HÄVITTÄJÄÄ.

LENTOTUKIKOHDISSA 161 LENTOKONETTA TUHOUTUI JA 102 SAI VAKAVIA VAURIOISTA.”

18

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 18

21.08.2018 09.44

HYÖKKÄYS PEARL HARBORIIN

USS Arizona palaa saatuaan osumia pommeista ja torpedoista.

19

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 19

21.08.2018 09.44

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

”SATAMASSA OLI KAIKKIAAN KAHDEKSAN TAISTELULAIVAA, KAIKKI ENEMMÄN TAI VÄHEMMÄN MODERNISOITUJA ENSIMMÄISEN MAAILMANSODAN AIKAISIA TYYPPEJÄ. YKSI NIISTÄ OLI KUIVATELEKALLA. JAPANILAISTEN POMMITUS- JA ERITYISESTI TORPEDOHYÖKKÄYKSET ONNISTUIVAT ERITTÄIN HYVIN.” ARTIKKELIN KIRJOITTAJA

Johan Lupander, s.

1946, on koulutukseltaan diplomiekonomi, ja hän on kiinnostunut sotilashistoriasta, erityisesti tekniikasta ja taktiikasta. Hänen ensimmäinen kirjansa, Midway 1942, ilmestyi toukokuussa 2007 (Norstedts). Hän on myös esitelmöitsijä ja kielitutkija ja kirjoittaa artikkeleita eri julkaisuihin ja lehtiin.

mustaa ruutia sisältäneen varaston edessä.

Se alkoi palaa, mikä räjäytti pian Arizonan etummaisen ammusvaraston. Laivan runko katkesi, ja hylky syttyi tuleen keulasta perään ennen kuin se hitaasti upposi.

Kaikkiaan 1 117 miestä kaatui, ja useimmat heistä lepäävät yhä USA:n kuuluisimman sotamuistomerkin sisällä.

Muut taistelulaivat

Satamassa oli kaikkiaan kahdeksan taistelulaivaa, kaikki enemmän tai vähemmän modernisoituja ensimmäisen maailmansodan aikaisia tyyppejä. Yksi niistä oli kuivatelakalla. Japanilaisten pommitus- ja erityisesti torpedohyökkäykset onnistuivat erittäin hyvin (ks. taulukko alla).

Tarkoitus oli suunnata ilmahyökkäysten valtaosa kohti amerikkalaisia lentokenttiä ja niille sijoitettuja lentokoneita, ei aluksia.

Monet japanilaiset syöksypommittajat arvioivat kuitenkin kiitettävällä joustavuudella, että alukset olivat parempi kohde kuin jo palavat lentokentät ja käänsivät hyökkäyksensä menestyksekkäästi kohti aluksia, kuten Nevadaa. Niitä kuitenkin haittasi se, että ne kantoivat ”pehmeitä” kohteita varten tarkoitettuja räjähtäviä pommeja, eivät panssaripommeja, jotka pystyivät tunkeutumaan alusten kansipanssaroinnin läpi.

Joukko taistelulaivoja vahingoittui tai upposi, mutta upotetutkin pystyttiin yleensä nostamaan. Kaikkiaan 118 lentokonetta menetettiin – pääasiassa maassa. Lisäksi 159 konetta vaurioitui, minkä vuoksi Oahun ilmavoimat olivat nyt käytännössä taistelukyvyttömiä menetettyään 86 % koneistaan!

AMERIKKALAISTEN TAPPIOT Taistelulaiva

Pommiosumat

Torpedoosumat

Lopputulos

Arizona

8

1

Räjähti ja upposi

Oklahoma

5

Kaatui ja upposi

West Virginia

2

6

Upposi pystyssä

California

2

2

Upposi pystyssä

Nevada

5

1

Vaurioitui pahasti, karilla

Maryland

2

Lieviä vaurioita

Pennsylvania

1

Lieviä vaurioita

Tennessee 2

Muut alukset – upotettuja

Lieviä vaurioita

Inhimillinen hinta oli järkyttävä maalle, jonka oli tähän asti katsottu elävän rauhantilassa valtameren sodalta suojaamana. Kaikkiaan surmansa sai 2 403 henkeä, joista 68 siviilejä. Siviiliväestö kärsi pahasti suutareiksi jääneistä ilmatorjuntakranaateista, jotka putosivat Honolulun asuinalueille.

Japanin laivastossa

Japanin ensimmäinen lentokoneiden hyök­ käysaalto alkoi laskeutua tukialuksilleen noin kello 09.30, ja toinen aalto seurasi runsaan tunnin myöhemmin. Ilmavoimien komentaja, kommodori Mitsuo Fuchida, oli seurannut hyökkäyksen tuloksia suurella tarkkuudella.

Hän suositteli nyt korkeimmalle komentajalle, vara-amiraali Nagumolle, uuden hyökkäyksen organisointia. Fuchidan näkemyksen mukaan jäljellä oli yhä runsaasti arvokkaita kohteita, joihin hyökätä. Uuden hyökkäyksen organisointiin ja toteutukseen menisi kuitenkin useita tunteja, minkä ajan japanilaisten tukialukset viettäisivät Havaijille sijoitettujen pommikoneiden toimintasäteen sisäpuolella.

Amiraalin toinen epävarmuustekijä olivat kaksi amerikkalaista lentotukialusta jossakin alueella. Hyökkäystä niiltä ei voinut jättää ottamatta huomioon. Nagumo päätti siksi olla koettelematta onneaan enempää ja käski suunnata pohjoiseen, pois Havaijilta.

Se saattoi olla koko sodan kohtalokkaimpia päätöksiä (ks. alla).

Japanin tappiot Pearl Harborin hyökkäyksessä käsittivät 29 lentokonetta ja 55 miehistön jäsentä – se tarkoitti tuloksiin nähden vaatimattomia 8 % tappioita kaikista hyökkäyksessä käytetyistä lentokoneista.

Lisäksi menetettiin kaikki viisi minisukellusvenettä ja yhdeksän niiden miehistöjen jäsenistä (yksi otettiin vangiksi).

Kate-syöksypommittaja pakenee Pearl Harborista.

Hyökkäyksen tulokset

Japanin yllätysilmahyökkäys Pearl Harboriin oli taktinen ja strateginen yllätys vailla vertaa. Sen toteuttaneet 353 japanilaista tukialuslentokonetta jättivät jälkeensä neljä upotettua ja kolme vaurioitettua taistelulaivaa, parisataa tuhottua lentokonetta ja tuhottuja lentotukikohtia. Japanilaiset hyökkäsivät seuraavan vuorokauden aikana myös brittien ja amerikkalaisten sotilaskohteisiin Itä-Aasiassa. Oli siksi luonnollista,

MIEHISTÖT

Tyyppi

Nimi

Huom.

Hävittäjä

Shaw

Räjähti kuivatelakalla – korjattu

Kuolleita

Haavoittuneita

Armeija

228

459

Cassin

Upposi kuivatelakalla – osia otettiin talteen

Downes

Upposi kuivatelakalla – osia otettiin talteen

Laivasto

2117

779

Maalialus

Utah

Kaatui ja upposi, ei nostettu

Siviilit

57

44

Miina-alus

Oglala

Kaatui ja upposi, ei nostettu

Yhteensä

2 402

1 282

20

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 20

21.08.2018 09.44

HYÖKKÄYS PEARL HARBORIIN

että amerikkalaisten presidentti Roosevelt julisti puheessaan kongressille 8. joulukuuta sodan Japanille. Kolme päivää myöhemmin Hitler julisti puolestaan sodan USA:lle – nykypäivän historiantutkijoiden on ollut vaikea pitää päätöstä rationaalisena.

Euroopan ja Pohjois-Afrikan sota oli joka tapauksessa laajentunut kertaheitolla maailmansodaksi.

Presidentti Roosevelt paljasti virallisesti japanilaisten juonikkaan aikataulusuunnittelun, jossa uhkaavan diplomaattisen nootin luovutus jätettiin tarkoituksella vasta aivan Pearl Harborin hyökkäyksen alle, ja se loi pohjan amerikkalaisten erityisen katkeralle asenteelle japanilaisia kohtaan sodan aikana.

Kuuluisaksi tuli amerikkalaisen amiraali William Halseyn lausahdus: ”When we are through with them the Japanese language will be spoken only in Hell!” (Kun me olemme valmiita heidän kanssaan, japanin kieltä puhutaan vain helvetissä!”

Vaikka amerikkalaisten alus- lentokone- ja miesvahvuustappiot olivat valtavat, hyökkäyksen sotilaalliset seuraukset osoittautuivat sodan aikana yllättävän pieniksi: • Ensiksikin hyökkäyksen tärkeimmät kohteet – kaksi amerikkalaista lentotukialusta

Amerikkalaislehden varoitus japanilaisista vakoojista.

– olivat merellä ja välttivät hyökkäyksen.

• Toiseksi upotetut taistelulaivat – kuten laivasto ylipäätään – ei olisi vielä kyennyt missään olosuhteissa puuttumaan japanilaisten operaatioon Tyynenmeren toisella puolella. Sen enempää polttoaine- kuin huoltoresurssit ja ilmatuen saatavuus eivät riittäneet.

• Kolmanneksi tuhotut lentokoneet

olivat muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta tyyppejä, joiden toimintasäde oli rajoittunut, eikä niitä voinut ottaa nopeasti käyttöön esim. Filippiinien taisteluissa.

• Neljänneksi japanilaiset jättivät kaikki Pearl Harborin perustoiminnot, kuten kuivatelakat, korjaamot ja polttoainevarastot koskemattomiksi. Jos ne olisi eliminoitu, amerikkalaisten Tyynenmeren laivasto ja sen lentotukialukset olisivat joutuneet vetäytymään Amerikan länsirannikolle, jolloin sodan jatkaminen Tyynellämerellä olisi vaikeutunut, kunnes tukikohdat olisi rakennettu uudelleen.

Japanin aloittamaa hyökkäystä olisi voinut jatkaa kauemmas itään ja kaakkoon, mikä olisi pitkittänyt sotaa huomattavasti.

Pearl Harborin satama-allas on suhteellisen matala. Se helpotti nostotyötä, jonka ansiosta useat taistelulaivat nousivat feenikslintuina pohjamudasta uuteen elämään.

Monet niistä palasivat noston jälkeen vähitellen aktiivipalvelukseen, ja niitä käytettiin rannikkoammunnoissa ja jopa historian viimeisessä taistelulaivojen välisessä meritaistelussa lokakuussa 1944. Vain Arizona ja Oklahoma menetettiin kokonaan.

21

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 21

21.08.2018 09.45

22

Tyynimeri_Stilla havet SE innehĂĽll_fi oversattAnja.indd 22

21.08.2018 09.45

OKINAWAN TAISTELU Kaksi amerikkalaisen 1. merijalkaväendivisioonan 2. pataljoonan sotilasta hyökkää Wana-harjanteelle Okinawalla 18. toukokuuta 1945. He etenevät taktisesti – toinen etenee toisen tulittaessa japanilaisia Thompson-konepistoolillaan.

Valokuva: U.S. Army

23

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 23

21.08.2018 09.45

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Japanilaiset hyökkäsivät 7. joulukuuta 1941 amerikkalaisten laivastotukikohtaan Pearl Harborissa ja upottivat ja vaurioittivat monta alusta amerikkalaisten laivastosta. Arpa oli heitetty: Japani oli sodassa USA:ta vastaan.

24

Bettytorpedopommikoneet hyökkäävät HMS ”Prince of Walesille”.

Maalaus: Stan Stokes

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 24

21.08.2018 09.46

FORCE Z ETELÄ-KIINAN MERELLÄ

FORCE

PER ERIK OLSEN

ETELÄ-KIINAN MERELLÄ

25

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 25

21.08.2018 09.47

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

HM S

A J ” N I S E ”PRINCE OF WAL S U T O P U ” N E S L S U P M H ”RE

J

apani oli käynyt sotaa Kiinaa vastaan vuodesta 1937 ja hyökkäsi Neuvostoliiton alueelle elokuussa 1939. Neuvostojoukot löivät sen Žukovin johdolla; miehen, josta tulisi myöhemmin itärintaman sankari kovissa taisteluissa Hitleriä vastaan.

Syyskuussa 1940 japanilaiset hyökkäsivät vuorostaan Indokiinaan (Pohjois-Vietnamiin) estääkseen sotamateriaalitoimitukset ranskalaisten hallitsemasta Vietnamista Kiinan vapautusliikkeen joukoille. Japani allekirjoitti 27. syyskuuta sopimuksen sotilasliitosta Saksan ja Italian kanssa. Japani päätyi näin automaattisesti sotaan Englantia vastaan.

Syksyllä 1941 se alkoi käyttäytyä alueella yhä aggressiivisemmin. Suunnitelmana oli laajentua Etelä-Kiinan merelle ja liittää Japaniin kaikki Gilbertsaarilta idässä Thaimaahan lännessä.

Iso-Britannia ja USA seurasivat kehitystä huolestuneina, ja joulukuun alussa 1941 brittihallitus lähetti Singaporeen Force G:n, johon kuului taistelulaiva HMS ”Prince of Wales” ja raskas risteilijä HMS ”Repulse”, vastaukseksi japanilaisten aggressioon – ja puolustamaan brittien intressejä siirtomaissa. Oli myös tärkeä näyttää Australialle ja Uudelle-Seelannille, että ne halusivat auttaa niiden alueiden puolustuksessa niiden lähetettyä suuria joukkoja Pohjois-Afrikkaan auttamaan brittejä taistelussa italialaisia vastaan.

Niiden tuliterät taistelulaivat vetäisivät vertoja japanilaisten laivastolle alueella.

HMS ”Repulse” oli vanhentuva raskas risteilijä, joka oli rakennettu ensimmäisen maailmansodan aikana. Vaikka sitä oli modernisoitu useita kertoja, siitä puuttui mm. tehokas torpedopuolustus ja panssaroitu kansi, joka kestäisi lentopommien osumat.

Näiden kahden aluksen lisäksi myös lentotukialus HMS ”Indomitable” huolehtisi yksiköiden ilmatuesta. Lentotukialus ajoi

karille Kingstonissa ja jäi kahdeksi viikoksi korjattavaksi Northfolkiin, Virginiaan.

Näiden laivojen lisäksi Singaporeen tuli 2. joulukuuta neljä hävittäjää, HMS ”Electra”, HMS ”Express”, HMS ”Encounter” ja HMS ”Jupiter”. Yksiköiden saavuttua Singaporeen ne nimettiin uudelleen Force Z:ksi. Singaporessa oli jo ennestään kevyet risteilijät HMS ”Durban”, HMS ”Danae”, HMS ”Dragon”, HMS ”Mauritius” ja hävittäjät HMS ”Stronghold”, HMS ”Encounter” ja HMS ”Jupiter”. Näiden lisäksi raskas risteilijä HMS ”Exeter”, kaksi hävittäjää, HMS ”Scout” ja HMS ”Thanet”, alankomaalainen kevyt risteilijä ”Java” ja neljä amerikkalaista hävittäjää (”Whippet”, ”John D. Edwards”, ”Edsall” ja ”Alden”) olivat vain kolmen päivämatkan päässä.

Japanilaiset hyökkäsivät 7. joulukuuta 1941 amerikkalaisten laivastotukikohtaan Pearl Harborissa ja upottivat ja vaurioittivat monta alusta amerikkalaisten laivastosta. Arpa oli heitetty: Japani oli sodassa USA:ta vastaan.

Kun japanilaiset saivat tietää, että englantilaiset olivat lähettäneet uusimmat taistelulaivansa Singaporeen, he lähettivät 26 Mitsubishi G4M Betty -torpedopommikonetta Saigonin ja Thu Dau Motin tukikohtiin Viet­na­missa. Ne harjoittelivat siellä englantilaisalusten upottamista.

Japanilaiskoneet hyökkäsivät Singaporeen 8. joulukuuta, jo seuraavana päivänä Pearl Harborin jälkeen. Tuhot jäivät vähäisiksi, eikä yhteenkään suurista laivoista osunut. Suuri ambifioyksikkö hyökkäsi samaan aikaan Malaijaan. Saaren brittijoukkoja painostettiin ankarasti, ja ne oli evakuoitava, jotta niitä ei tuhottaisi.

Force Z:n HMS ”Prince of Wales”, HMS ”Repulse” ja hävittäjät ”Electra”, ”Tenedos”, ”Express” ja ”Vampire” lähetettiin hyökkäämään japanilaisvalloittajia vastaan.

Alukset lähtivät Singaporesta 8. joulukuuta klo 17.10 kohti Malaijaa. Brittien tämän alueen lentokoneiden toimintasäde ei

26

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 26

21.08.2018 09.47

FORCE Z ETELÄ-KIINAN MERELLÄ

TH AIM AA

KIINAN

SONGKHLA

Kota Bharu

M

Sungei Petani

Taiping

RI

Kuala Terengganu

E

HMS REPULSE

Ipoh

HMS PRINCE OF WALES

MA LE SIA KUANTAN KUALA LUMPUR

RIAUSAARET Johor Bahru

SINGAPORE

Kuching Singkawang Pontianak

Bangkalpinang

SU MATR A Bengkulu

J A AVA

Bandar Ampung Jakarta

Cirebon Bandung

Kartta: Sigve Solberg

27

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 27

21.08.2018 09.47

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

riittänyt tarjoamaan tehokasta ilmasuojaa.

Lentokoneet eivät olleet aikaisemmin upottaneet tämän suuruusluokan aluksia, joten niitä pidettiin voittamattomina ilmahyökkäyksiä vastaan.

Laivue sivuutti Riausaaret niiden itäpuolelta varhain aamulla 9. joulukuuta, ja japanilainen sukellusvene I-65 havaitsi sen. Britit eivät tienneet, että heidät oli huomattu.

Sukellusvene seurasi laivoja viiden tunnin ajan ja raportoi niiden liikkeet tukikohtaan.

Japanin miehitysjoukot saivat näin varoituksen ja lähettivät laivojensa pääosan takaisin Cam Ranh Bayn tukikohtaan.

Kun ilmoitus brittilaivueesta saapui 22. ilmalaivueen päämajaan, siellä lastattiin parhaillaan pommeja pommikoneisiin uuteen hyökkäykseen Singaporeen. Pommit vaihdettiin torpedoihin, mutta se vei jonkin verran aikaa, ja koneet olivat lähtövalmiita vasta kuudelta illalla.

Juuri ennen auringonlaskua, noin puoli kuudelta Force Z:n huomasi kolme Aichi E13A -vesitasoa (Jake), jotka oli lähetetty

katapultilla ”Yura”, ”Kinu” ja ”Kumano” -risteilijöiltä. Ne seurasivat laivuetta puolen tunnin ajan, ennen kuin ne joutuivat keskeyttämään ja palaamaan polttoaineen loppuessa.

HMS ”Tenedos” lähetettiin takaisin Singaporeen puoli seitsemältä riittämät­ tömän polttoainekapasiteetin vuoksi.

Japanilaiset yrittivät yöhyökkäystä, koska he pelkäsivät, että britit yrittäisivät löytää loput miehitysjoukoista, mutta he eivät löytäneet laivuetta huonon sään vuoksi, ja torpedopommittajat palasivat Saigonin ja Thu Dau Motin tukikohtiin keskiyöllä.

Brittien ja japanilaisten merivoimat tulivat sinä yönä vain viiden merimailin päähän toisistaan huomaamatta toisiaan. Vaikka HMS ”Prince of Walesilla” oli tutka, se ei huomannut japanilaisaluksia.

Amiraali Philips (Force Z:n komentaja) päätteli, etteivät he löytäisi japani­lais­ joukkoja, ja päätti keskeyttää tehtävän ja palata Singaporeen.

Paluumatkalla laivueen huomasi

sukellusvene I-58. Se laukaisi viisi torpedoa, mutta kaikki menivät ohi. Englantilaiset eivät huomanneet torpedoja ja jatkoivat eteenpäin kaikessa rauhassa vaarasta tietämättä.

Kun I-58:n ilmoitus tuli päämajaan klo 03.15, kymmenen pommikonetta lastattiin lähtövalmiiksi klo 06.00 etsimään englantilaisia koneita.

Japanilaiset hyökkäsivät joulukuun 10. päivän aamuna Kuantanin kaupunkiin Malakan niemimaan itärannikolla Singaporen ja Kota Bharun puolivälissä. Force Z muutti kurssin kohti Kuantania tiedon hyökkäyksestä saatuaan. Klo 05.15 he huomasivat horisontissa savupatsaan ja olettivat miehitysjoukkojen olevan siellä. Se osoittautui hinauksessa olevaksi proomuksi.

HMS ”Prince of Wales” lähetti Walrusvesitason etsimään japanilaisjoukkoja. Kone ei löytänyt mitään ja jatkoi siksi Singaporeen.

Klo 10.05 HMS ”Tenedos” ilmoitti olevansa japanilaiskoneiden hyökkäyksen kohteena 140 km Force Z:sta kaakkoon. Sitä vastaan hyökkäsi yhdeksän Mitsubishi G3M Nelliä,

28

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 28

21.08.2018 09.47

FORCE Z ETELÄ-KIINAN MERELLÄ

”PALUUMATKALLA LAIVUEEN HUOMASI SUKELLUSVENE I-58. SE LAUKAISI VIISI TORPEDOA, MUTTA KAIKKI MENIVÄT OHI. ENGLANTILAISET EIVÄT HUOMANNEET TORPEDOJA JA JATKOIVAT ETEENPÄIN KAIKESSA RAUHASSA VAARASTA TIETÄMÄTTÄ.”

HMS ”Prince of Wales” lähtee Singaporesta viimeisen kerran.

Kuva: IWM Collection

jotka luulivat HMS ”Tenedosia” HMS ”Prince of Walesiksi”. HMS ”Tenedos” selviytyi pommituksesta vaurioitta.

Japanilaisten tiedustelukone havaitsi brittilaivueen klo 10.15. Laivue oli silloin matkalla etelään kohti Singaporea. 25 Nell-pommikonetta hyökkäsi sitä vastaan klo 11.15. Ne pommittivat laivoja korkealta ilman suurempaa onnea. HMS ”Repulse” sai osuman perän hangaariin ilman merkittäviä vaurioita.

Laivat olivat selviytyneet hyvin. Ne olivat täyttäneet ilmatilan ilmatorjuntatulella ja torjuneet japanilaiset päättäväisesti. Force Z:n itsevarmuus nousi.

Sitten 16 Nell-pommikonetta iski laivoihin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Nyt ne kuljettivat torpedoja. Koneet lähestyivät brittialuksia matalalla ja laukaisivat tuhoa tuottavat torpedonsa. Tykkimiehet yllätettiin, eivätkä he olleet tottuneet tulittamaan niin matalalle. Harjoiteltaessa ilmamaaleja vastaan maalit olivat olleet korkealla lentäviä pommikoneita tai syöksypommittajia.

Koneita, jotka olivat liikkuneet heidän yläpuolellaan, eivät vierellään.

Tuloksena oli katastrofi. HMS ”Prince of Walesiin” osui peräti kuusi torpedoa. Alus kallistui heti kymmenen astetta paapuuriin.

Sen puolen tykkitornit lukittuivat, ja tyyrpuurin puolella oli useita torneja, joiden piippuja ei saanut niin alas, että ne olisivat voineet häiritä hyökkääviä koneita. Lisäksi potkuriakselit vaurioituivat ja konehuone B, pannuhuone Y ja päähätägeneraattorihuone joutuivat veden valtaan. Se vaikeutti laivan ohjaamista, ja suurin osa sähköistä katosi. Pumput pysähtyivät, tykkitorneja oli käännettävä manuaalisesti ja kaikki kommunikaatio katosi. S1- ja S2-tornit pystyivät yhä ampumaan korkealla lentäviä vihollisia, mutta vähäisin vaikutuksin.

HMS ”Express” tuli laivan viereen ja alkoi ottaa taistelumiehistöön kuulumattomia ja haavoittuneita.

Hieman kello 13 jälkeen perän hangaariin, jossa haavoittuneet merimiehet olivat, osui pommi, joka surmasi monia heistä. Tällöin

HMS ”Repulse” lähtee Singaporesta viimeisen kerran.

Kuva: IWM Collection

29

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 29

21.08.2018 09.47

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

HMS ”Prince of Wales” evakuoidaan. Kuva: IWM annettiin käsky jättää ”Prince of Wales”, ja se kaatui ja upposi kello 13.18.

Samanaikaisesti HMS ”Prince of Walesin” hyökkäyksen kanssa myös HMS ”Repulselle” hyökkäsi useita torpedopommikoneaaltoja ja korkealla lentäviä pommikoneita.

Kapteeni William ”Bill” Tennantin onnistui kuin ihmeen kaupalla ohjata ”Repulsea” pois pommien alta. Sitten tuli kahdeksan torpedopommittajan hyökkäys kahdelta suunnalta, jota sen onnistui väistää.

Lopuksi sille hyökkäsi peräti 26 Bettypommittajaa neljältä suunnalta, ja siihen osui neljä torpedoa. ”Repulsella” ei ollut torpedosuojausta (pullistuman muotoista panssarointia kyljissä) eikä vesitiiviitä laipioita aluksen eri osien välissä. Laiva täyttyi siksi nopeasti, kaatui ja upposi kuudessa minuutissa kello 12.23. Se oli silloin väistänyt 19 torpedoa ja tuntemattoman määrän pommeja.

Japanilaiset olivat laukaisseet 49 torpedoa, joista 11 oli osunut. Kolme japanilaiskonetta pudotettiin; yksi Nell ja kaksi Bettytorpedopommittajaa. Australialaisen 453. laivueen ilmatuki saapui samalla hetkellä, jolloin ”Prince of Wales” upposi. Brewster Buffalo -hävittäjät kävivät taisteluun 10 japanilaiskonetta vastaan, jotka olivat saapuneet tiedustelemaan hyökkäyksen tuloksia. Japanilaiset koneet keskeyttivät tehtävänsä ja palasivat tukikohtiinsa Saigonissa – ilman tappioita.

Hävittäjät HMS ”Electra” ja ”Vampire” menivät pelastamaan ”Repulsen” henkiinjääneitä, ja ”Express” poimi ”Prince of Walesin” henkiinjääneet. Englantilaiset menettivät yhteensä 840 merisotilasta; 513 ”Repulsella” ja 327 ”Prince of Walesilla”.

Molemmat päälliköt, HMS ”Prince of Walesin” kapteeni John Leach ja amiraali Phillips menivät pohjaan laivan mukana. ”Repulsen” kapteeni, William G. Tennant, pelastettiin HMS ”Vampirelle”.

Se oli briteille kova isku. Yksi laivaston uudenaikaisimmista taistelulaivoista oli poistettu pelistä vain muutamassa tunnissa – ja sen olivat tehneet lentokoneet. Sitä oli pidetty lähinnä mahdottomana. ”Prince of Walesin” ja ”Repulsen” menetykset olivat myös Kuninkaallisen laivaston suurimmat yksittäiset tappiot koko toisessa maailmansodassa.

Se muutti koko taktisen ajattelun suurien taistelulaivojen käytöstä. Niillä oli oltava ilmatukea koko ajan, ja ne oli rakennettava uudelleen siten, että ne selviytyisivät ilmahyökkäyksistä. Vertailun vuoksi samat japanilaislaivueet menettivät hyökkäyksessä USS ”Lexingtonia” vastaan peräti 17 konetta alkuvuonna 1942. Siellä niitä vastassa olivat lentotukialuksen lentokoneet ja amerikkalaisalusten hyvin koulutettu ilmatorjuntamiehistö.

”SE OLI BRITEILLE KOVA ISKU. YKSI LAIVASTON UUDENAIKAISIMMISTA TAISTELULAIVOISTA OLI POISTETTU PELISTÄ VAIN MUUTAMASSA TUNNISSA – JA SEN OLIVAT TEHNEET LENTOKONEET. SITÄ OLI PIDETTY LÄHINNÄ MAHDOTTOMANA.”

30

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 30

21.08.2018 09.47

FORCE Z ETELÄ-KIINAN MERELLÄ

31

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 31

21.08.2018 09.47

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Japanilainen merivoimien laskuvarjosotilas.

Kuva: Sigve Solberg

32

Tyynimeri_Stilla havet SE innehĂĽll_fi oversattAnja.indd 32

21.08.2018 09.47

HENKILÖKUVA: JAPANILAINEN LASKUVARJOSOTILAS

HENKILÖKUVA

JAPANILAINEN LASKUVARJOSOTILAS Saksa ja Venäjä olivat päässeet pisimmälle suunnitelmissa käyttää laskuvarjojoukkoja, ja molemmilla mailla oli toisen maailmansodan alkaessa suuria taktisia yksiköitä, jotka voitiin laskea maahan laskuvarjolla tai purjekoneilla. Japani alkoi muiden sodan osapuolien tavoin kouluttaa tällaisia joukkoja saksalaisten kevään 1940 menestyksen jälkeen.

HEINE WANG

33

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 33

21.08.2018 09.47

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

J

apanin armeija ja merivoimat olivat tässä kilpailijoita ja rakensivat molemmat omia laskuvarjojoukkojaan. Joitakin yhteisiä varusteita lukuun ottamatta kahden aselajin välillä ei ollut juuri lainkaan koordinaatiota.

Molemmat toteuttivat menestyksellä pieniä maahanlaskuoperaatioita vuonna 1942. Uusia operaatioita suunniteltiin, mutta koska Japani joutui vuoden 1942 lopussa puolustuskannalle, niitä ei toteutettu. Painostettu Japani aloitti uusia, pienempiä operaatioita syksyllä 1944 ja 1945 tuhotakseen liittoutuneiden lentotukikohtia, joita käytettiin lähtökenttinä hyökkäyksille Japaniin ja liittoutuneiden hyökkäysten tukena. Japanilaiset kouluttivat amerikkalaislähteiden mukaan laskuvarjojoukkoihin noin 15 000 miestä vuodesta 1941 sodan loppuun. Vuoden 1942 onnistuneiden operaatioiden lisäksi uhka näiden joukkojen käytöstä sitoi liittoutuneiden joukkoja.

Laskuvarjotyyppiä 1 (1941) kehitettiin erityisesti laskuvarjojoukkoja varten, ja armeija ja merivoimat käyttivät sitä vain pienin eroin. Sitä kehitettiin ja parannettiin sodan aikana. Joukoille pudotettiin maahanlaskun yhteydessä kontteja, joihin oli lastattu ammuksia ja tukiaseita.

Armeijan osastojen vakiounivormu oli oliivinvihreä, ja siihen kuului lyhyet saappaat.

Taistelussa käytettiin teräskypärää; muussa palveluksessa käytössä oli tavallinen japanilainen kenttälakki. Lisäksi joukoilla oli pistooli ja nahkavyö ja ammuksia – joko laukuissa edessä tai patruunavöissä selässä. Merivoimien sotilailla oli kaksiosainen, oliivinvihreä erikoisunivormu, puoliksi puuvillaa, puoliksi silkkiä. Näillä

yksiköillä oli myös oliivinvihreä teräskypärä.

Sotilaat kantoivat enimmäkseen jalkaväen vakioaseita. Aseita muutettiin sodan aikana niin, että ne saattoi jakaa kahteen osaan hypyn ajaksi. Aseina oli pistooli (tyyppi 94), pistin, kranaatteja ja kivääri (tyyppi 38). Niin armeijan kuin laivaston upseerit kantoivat tunnusomaista miekkaa.

Japanilaiset toteuttivat sodan aikana neljä suurempaa laskuvarjohyökkäystä.

Ensimmäisen tekivät tammikuussa 1942 merivoimien Manadoon Sulawesin saaren alankomaalaiseen osaan (nyk. Indonesiaa) sijoitetut yksiköt Itä-Timorin Kupangiin.

Seuraavan tekivät armeijan laskuvarjojoukot Palembangiin Sumatralla helmikuussa 1942. Molemmat iskut onnistuivat, ja erityisesti alankomaalaisjoukot tunsivat yllättävät hyökkäykset. Pääkohde oli Royal Dutch Shellin öljynjalostamo.

Japanilaiset eliittijoukot onnistuivat valtaamaan jalostamon, mutta liittoutuneet sytyttivät suuret öljyvarastot palamaan.

Laskuvarjojoukkojen tappiot nousivat niin suuriksi, että ne vedettiin pois sodasta ja lähetettiin takaisin Japaniin. Sodan kehitys myös vähensi uusien laskuvarjojoukkoiskujen tarvetta. Kaksi viimeistä hyökkäystä tehtiin Leyten saarella Filippiineillä joulukuussa 1944 ja Okinawalla huhtikuussa 1945.

Viimeinen oli itsemurhaisku, epätoivoinen yritys amerikkalaisten Japaniin hyökkäävien pommikoneiden pysäyttämiseksi. Kaikki japanilaiset kommandot surmattiin.

Amerikkalaisten tappiot olivat yksi kaatunut, kahdeksantoista haavoittunutta ja muutama vaurioitunut lentokone.

Eliittisotilaat eivät siten onnistuneet vaikuttamaan sodan lopputulokseen, joka oli keisarillisen Japanin tappio.

34

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 34

21.08.2018 09.47

HENKILÖKUVA: JAPANIN LASKUVARJOJOUKOT

T EE N KO TO N LE N JE KO K U JO JO R VA U SK LA

otilaita Miehistö Laskuvarjos Liittoutuneiden Tyyppi nimitys

Armeija 8 Kuljetuskone 3 Thora 14 Nakajima ki-34 Tyyppi 97 4 ia Thal 15 Kawasaki ki-56 Tyyppi 1 4 Topsy

100 pi 12 Tyyp 7 ki-5 hi ubis Mits 3 Tabby Nakajima L2D2 Showa Tyyppi 0 Pommikone Mitsubishi ki-21 Tyyppi 97 Nakajima ki-49 Tyyppi 100

Sally Helen

5 5

12 ei tiedossa

24 Purjekone Gander 2 40 4 pi Tyyp ku-8 i usa Kok 2 ei lempinimeä Kokusai ku-7 (kokeellinen) Merivoimat Kuljetuskone Mitsubishi G3M Tyyppi 96 Mitsubishi G6M1-L2 Tyyppi 1

Tina Betty

3 2

12 20

Pommikone Mitsubishi G4M Tyyppi 1

Betty

5

ei tiedossa Lähde: Elite 127 Osprey Publishing

”LASKUVARJOJOUKKOJEN TAPPIOT NOUSIVAT NIIN SUURIKSI, ETTÄ NE VEDETTIIN POIS SODASTA JA LÄHETETTIIN TAKAISIN JAPANIIN. SODAN KEHITYS MYÖS VÄHENSI UUSIEN LASKUVARJOJOUKKOISKUJEN TARVETTA” 35

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 35

21.08.2018 09.47

36

Tyynimeri_Stilla havet SE innehĂĽll_fi oversattAnja.indd 36

21.08.2018 09.47

HYÖKKÄYS RABAULIIN Amerikkalainen B-52 pyyhkäisee japanilaisen rahtialuksen yli Rabaulin satamassa. Hyökkäykset japanilaissatamaan jatkuivat koko sodan ajan, ja niistä aiheutui USA:n ilmavoimille suuria tappioita. Rabaulin japanilaisjoukot antautuivat vasta vuonna 1945, ja taistelua pidetään yhtenä toisen maailmansodan pisimmistä.

Valokuva: Pacific Air Forces

37

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 37

21.08.2018 09.47

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

MIDTAIWAYN STELU Midwayn taistelu oli USA:n ja Japanin Tyynenmeren taistelujen käännekohta, kuten el-Alamein PohjoisAfrikassa ja Stalingrad Neuvostoliitossa. Se alkoi nopeasti ja murskaavalla voimalla. Kolme Kido- Butain, Japanin tärkeimmän hyökkäysarmeijan, neljästä lentotukialuksesta, tuhottiin vain kahdeksassa minuutissa.

Neljännen vuoro tulisi seuraavana päivänä.

FRODE LINDGJERDET

38

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 38

21.08.2018 09.47

MIDWAYN TAISTELU

39

Tyynimeri_Stilla havet SE innehĂĽll_fi oversattAnja.indd 39

21.08.2018 09.47

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

40

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 40

21.08.2018 09.47

MIDWAYN TAISTELU

P Amerikkalainen yleiskartta Tyynenmeren sodasta.

erimmäinen syy Tyynenmeren sotaan oli Japanin keisarikunnan halu laajeta. Maassa oli ymmärretty aina vuonna 1868 aloitetusta radikaalista modernisoinnista lähtien, että siltä puuttui teollistumiseen ja sotilaalliseen varustautumiseen tarvittavat raaka-aineresurssit.

Ratkaisuksi tuli ekspansio, ja se suuntautui aluksi Koreaan ja Kiinaan. Kun Japani sitten valloitti Ranskan Indokiinan emämaan kärsittyä tappion Euroopassa, USA havahtui ja aloitti öljysaarron hillitäkseen aggressiota.

Japanilaiset näkivät tämän jälkeen ainoaksi ratkaisuksi saada haltuunsa Alankomaiden Itä-Intian (Indonesia) öljykentät, mutta heidän oli ensin iskettävä voimalla USA:n Tyynenmeren laivastoa vastaan tarkoituksena pelottaa jättivaltio olemaan puuttumatta enempää heidän suunnitelmiinsa. 7. joulukuuta 1941 japanilaiset lentokoneet nousivat tukialuksiltaan Tyynellämerellä ja hyökkäsivät USA:n Tyynenmeren laivastoa vastaan Pearl Harborissa Havaijilla. Hitler tuki liittolaistaan Japania julistamalla samanaikaisesti sodan USA:ta vastaan. Koko USA:n valtava talous asetettaisiin lopulta akselivaltioita vastaan (Saksa, Japani ja Italia). Seurasi sarja japanilaisten nopeita hyökkäyksiä Itä-Aasian eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin siirtomaihin. Filippiinit, Brittiläinen Malaija, Indonesia, Singapore ja lähes koko Burma päätyivät japanilaisten hallintaan ennen toukokuun puoliväliä 1942.

Lisäksi valloitettiin pienempiä Tyynenmeren saaria, mikä pakotti liittoutuneet vetäytymään Intian, Sri Lankan, eteläisen Uuden-Guinean, Salomonsaarten ja Midwayn linjalle.

Amiraali Chester Nimitz saapui joulupäivänä 1941 Pearl Harboriin aloittamaan amerikkalaisten vastahyökkäyksen suunnittelua, joka johtaisi lopulta Midwayn taisteluun.

Amerikkalaisten kaksi lentotukialusta olivat olleet merellä harjoituksissa japanilaisten iskiessä 7. joulukuuta, ja kolmas oli San Diegossa. Nimitzin suunnitelma pohjautuisi niiden varaan. Hyökkäyksestä Pearl Harboriin ei siksi koitunut suuria vaikutuksia Tyynenmeren taisteluihin. Se kuitenkin korosti sitä, mitä monet olivat vaatineet pitkään: että lentotukialukset korvaisivat taistelulaivat merisodan hallitsevana aseena. Nimitzin japanilainen kollega, amiraali Isoroku Yamamoto, Japanin yhdistetyn laivaston komentaja (yksiköt Tyynellämerellä Kidō Butai mukaan luettuna), oli samaa mieltä lentotukialusten merkityksestä ja halusi eliminoida ne. Tokion Doolittle-iskun 18. huhtikuuta suorittaneet lentokoneet olivat nousseet niiltä, ja vaikka isku jäi sotilaallisesti merkityksettömäksi, sen luokan arvovaltatappio vaati välitöntä kostoa. Se myös murskasi

41

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 41

21.08.2018 09.47

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

”KUN HÄN SAAPUI PEARL HARBORIIN, TYYNENMEREN LAIVASTON ­PÄÄLLYSTÖ ODOTTI LÄKSYTYSTÄ JUURI TAPAHTUNEESTA TRAGEDIASTA. NIMITZ PYYSIKIN HEITÄ JÄÄMÄÄN JA AUTTAMAAN HÄNTÄ KÄÄNTÄMÄÄN SOTAONNEN.” kaiken vastustuksen Yamamoton Midwayn hyökkäystä kohtaan.

Amiraali Chester Nimitzillä oli jäätävän ja tunnekylmän upseerin maine. Hänestä oli tullut liittoutuneiden Tyynenmeren joukkojen komentaja (CinCPac), koska Washington piti poliittisesti mahdottomana, että amiraali Husband Kimmel pitäisi asemansa Pearl Harborin katastrofin jälkeen. Nimitzillä oli sukellusvenetausta, eikä hän kuulunut sen enempää taistelulaivojen kuin lentotukialustenkaan amiraaleihin, jotka olivat taistelleet amerikkalaisten laivaston hegemoniasta. Hän oli myös ollut kehittämässä dieselmoottoreita ja polttoainetankkausta merellä, joista jälkimmäinen oli laajentanut huomattavasti amerikkalaisten merisotavoimien toimintasädettä. Välimatka Washingtoniin myös piti Nimitzin alaisiaan

ylikontrolloimaan taipuvaisen amiraali Ernest J. Kingin ulottumattomissa. Kun hän saapui Pearl Harboriin, Tyynenmeren laivaston päällystö odotti läksytystä juuri tapahtuneesta tragediasta. Nimitz pyysikin heitä jäämään ja auttamaan häntä kääntämään sotaonnen.

USS Saratoga (CV-3) oli ollut 7. joulukuuta San Diegossa. Se oli sen jälkeen ollut osana Task Force 14:ää yhdessä USS Lexingtonin (CV-2) kanssa pelastamassa pienen Waken korallisaaren tukikohtaa. Amiraali William S. Pye, Kimmelin lähin alainen, joka oli käytännössä toiminut CinCPacina ennen Nimitzin saapumista, kutsui TF14:n takaisin vaaran kasvettua liian suureksi, kun japanilaiset olivat vahvistaneet hyökkäystään mm. kahdella lentotukialuksella. Amiraali William E. Halseyn komentama USS Enterprise hyökkäisi harhautukseksi samaan aikaan Japanin Marshallsaarille. Waken tukikohta vallattiin 23. joulukuuta sen torjuttua useita japanilaisten maihinnousuyrityksiä. Waken tukijoukon takaisinkutsusta tuli ankara isku amerikkalaisten muutenkin koetellulle moraalille, ja presidentti Franklin D. Roosevelt oli raivoissaan. Nimitzin analyysi strategisesta tilanteesta osoitti, ettei se ollut niin paha kuin USA oli aluksi uskonut. Vaikka kahdeksaa taistelulaivaa oli pommitettu ja viisi niistä upotettu, ne olivat uponneet matalaan veteen.

Kuusi niistä pystyttiin korjaamaan ja palautta-

42

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 42

21.08.2018 09.47

MIDWAYN TAISTELU

VASEMMALLA:

Amerikkalaiset taistelulaivat olivat Battle Row'ssa varhain aamulla sunnuntaina 7. joulukuuta. Japanilaiset lentokoneet ovat juuri alkaneet pommittaa, torpedoida ja tulittaa amerikkalaisaluksia.

Amerikkalaisten toinen maailmansota on alkanut.

KESKELLÄ:

Amiraali Yamamoto ei erityisemmin pitänyt siitä, että Japani oli sodassa USA:ta vastaan mutta hän noudatti saamiaan käskyjä.

OIKEALLA:

Amiraali Chester Nimitz oli erittäin pystyvä amiraali, ja hän johtaisi amerikkalaisia Tyynenmeren sodassa.

maan palvelukseen. Jos ne sen sijaan olisivat lähteneet kohtaamaan vihollisen avomerellä, ne olisi menetetty lopullisesti.

Strategiat

USA:n meristrategia oli pitkään keskittynyt Tyyneenmereen ja Japaniin. Plan Orange vuodelta 1911 oli perustunut japanilaisten hyökkäykselle Filippiineille, jolloin USA kokoaisi taistelulaivaston Pearl Harboriin ja saisi ratkaisutaistelun Japania vastaan jossakin läntisellä Tyynellämerellä.

Suunnitelmat edellyttivät kuitenkin paljon suurempaa voimaa kuin se, joka USA:lla oli käytössään vuoden 1942 alussa. Liittoutuneiden tappiosta Euroopassa 1940 seurasi myös, että suuret merivoimat oli lähetettävä Atlantille estämään Iso-Britannia kärsimästä täydellistä tappiota. Laivasto-operaatioiden komentaja, amiraali Harold Stark, oli siksi joutunut työstämään suunnitelmia, joissa Tyynellemerelle sijoitettiin paljon pienempi vahvuus, jonka oli ylläpidettävä puolustusstrategiaa, jos maa joutuisi sotaan sekä Saksan että Japanin kanssa. Ennen kuin uudet alukset alkaisivat lähteä telakalta, Nimitzillä oli käytettävissä vain neljä lentotukialusta, kymmenkunta risteilijää, muutama hävittäjälaivue ja kourallinen sukellusveneitä. Iso-Britannia oli lähettänyt Tyynellemerelle HMS Prince of Walesin ja

taisteluristeilijä HMS Repulsen, mutta japanilaisten Indokiinaan sijoitetut lentokoneet tuhosivat ne.

Japanilaisten Kidō Butai oli maailman suurin merivoimien keskittymä: siinä oli kuusi lentotukialusta, kaksi nopeaa taistelulaivaa ja kymmenkunta risteilijää ja hävittäjää. Amerikkalaisten rakentaessa Task Forcensa lentotukialusten varaan, jotka pystyivät lähettämään ilmaan korkeintaan 90 lentokonetta, Kidō Butai pystyi teoriassa lähettämään kerralla peräti 412 konetta. Pearl Harboria vastaan oli lähetetty 350. Japanilaisia komensi amiraali Yamamoto, japanilaisupseeriksi hieman epätyypillinen, ei erityisen aggressiivinen komentaja. Sukkasillaan 160 cm pituisena hän pääsi nipin napin Etajiman laivastoakatemiaan. Mutta Yamamoto oli säkenöivän älykäs, itsevarma ja kunnianhimoinen. Hänellä oli Nimitzin tavoin kylmäkiskoisen miehen maine, mutta toisin kuin amerikkalaiskenraali, häntä pidettiin uskalikkona ja halukkaana uhkapeliin.

Yamamoto oli myös epätavallisen suorapuheinen, eikä hän kaihtanut arvostella armeijan hallitsevaa vaikutusvaltaa, joka vei Japanin ulkopolitiikkaa yhä aggressiivisempaan suuntaan. Hänen suosittu strategiansa saada haluamansa oli uhata erolla. Hän oli Japanin merivoimien ensimmäisiä upseereja, jotka tunnustivat lentotukialusten arvon,

43

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 43

21.08.2018 09.47

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

ja hän oli ollut itse komentajana Akagilla 1928–1929. Yamamoto oli myös palvellut laivastoattaseana Washingtonissa, opiskellut Harvardissa ja matkustellut paljon USA:ssa.

Japanin merivoimissa hän kuului ns. ”sopimuspuolueeseen”, joka ”laivastopuolueen” vastakohtana halusi pitää Washingtonin sopimuksen voimassa, koska Japanilla ei heidän käsityksensä mukaan olisi konfliktissa mahdollisuuksia pysyä laivaston kilpavarustelun tahdissa. Kun Midwaylle hyökättiin, USA:lla oli rakenteilla peräti yksitoista suurta lentotukialusta, joista tulisi toimintakelpoisia vuonna 1943, mutta Japanilla vain yksi, joka valmistuisi vasta 1944. Yamamoto myös vastusti kolmen vallan sopimusta Saksan ja Italian kanssa, koska hän katsoi että se lisäisi vaaraa joutua sotaan USA:n kanssa. Hän sai tämän vuoksi paljon vihollisia ja selviytyi täpärästi useista murhayrityksistä.

Japanin strategia oletti amerikkalaisten tavoin, että sodasta valtioiden välillä tulisi lyhyt ja se kärjistyisi suuressa taistelussa kahden taistelulaivojen hallitseman laivaston kanssa jossakin läntisellä Tyynellämerellä.

Sen lähtökohta oli, että amerikkalaisten laivasto olisi ylivoimainen ja Japanin voitto riippui siksi sen kyvystä merkittävästi heikentää amerikkalaislaivastoa sodan aikana.

Sen saavuttaakseen Japani panosti sukellusveneisiin, maatukikohtien ilma-aseeseen ja risteilijöiden ja hävittäjien massiivisiin torpedohyökkäyksiin öisin. Lopullisen voiton kahden laivaston yhteenotossa ratkaisisi japanilaisten ylivoimainen taisteluhenki, yamato damashi. Japanin strategian yhteen osaan kuului myös laivaston alusten ja lentokoneiden mahdollisimman korkea taso USA:n määräylivoiman tasoittamiseksi. Mutta Japanin strategiset kohteet olivat Brittiläisen Malaijin, Alankomaiden Intian ja Filippiinien luonnonvarat. Uskottiin, että hyökkäys niihin tietäisi väistämättä sotaa USA:n, Alankomaiden ja Iso-Britannian kanssa. Koska USA oli päävihollinen, valloitukset oli varmistettava tuottamalla USA:lle tappio, joka veisi siltä tahdon ja kyvyn voittaa Japani. Se saavutettaisiin Yamamoton mukaan parhaiten sokkihyökkäyksellä USA:n päälaivastoa vastaan Pearl Harborissa amerikkalaisen laivaston lamauttamiseksi niin materiaalisesti kuin varsinkin psykologisesti.

Alukset

Neljä japanilaista lentotukialusta, jotka osallistuivat Midwayn hyökkäykseen.

Ylhäältä alas: Sōryū, Hiryū, Kaga ja Akagi. Nämä tukialukset kuljettivat 63-90 konetta. Tällä osastolla oli pelottava iskuvoima. Japanilaiset olivat alkaneet kehittää tukialuksilta toimivaa ilma-asetta hyvissä ajoin, ja heillä oli paljon taitavia lentäjiä. Ongelma oli siinä, ettei lentäjätappioita pystytty korvaamaan.

Tukialusten lisäksi japanilaisilla oli Midwaylla myös taistelulaivat Yamato, Nagato, Mutsu, Kirishima ja Haruna.

Japanilaisten lentotukialukset oli jaettu divisiooniin, joista kussakin oli kaksi lentotukialusta. 1. divisioonassa olivat kaksi suurinta, Kaga jaAkagi. Kumpikin oli 40 000 -tonninen, niiden lentokansi oli 244 m pitkä ja kapasiteetti yhteensä 182 konetta. Molemmat oli rakennettu alun perin taistelulaivoiksi ensimmäisen maailmansodan aikana ja rakennettu uudelleen Washingtonin sopimuksen rajoitusten mukaisiksi. Sopimuksen alkuperäinen tarkoitus oli torjua kilpavarustelu Japanin ja USA:n välillä. Mutta sama sopimus rajoitti Japanin yhteen lasketun lentotukialustonniston 81 000 tonniin, joten Ryūjōn kantavuus yritettiin rajata 10 000 tonniin. Lopulliseksi uppoumaksi tuli 12 500

44

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 44

21.08.2018 09.48

MIDWAYN TAISTELU

tonnia, mikä yritettiin salata, koska se oli sopimuksen rikkomus. Japani sanoi sopimuksen kuitenkin irti vuonna 1936, ja Sōryū ja Hiryū (jotka otettiin käyttöön samanaikaisesti) olivat hieman alle 20 000-tonnisia ja pystyivät kuljettamaan 63 lentokonetta.

Kaksi viimeistä, Shōkaku ja Zuikaku, otettiin käyttöön vain neljä kuukautta ennen Pearl Harborin hyökkäystä, ja niiden uppouma oli 32 000 tonnia ja lentokonekapasiteetti 72. Japanilla oli vuoden 1941 lopussa yhteensä kymmenen lentotukialusta, joiden yhteinen kapasiteetti oli yli 600 konetta.

Kaikki japanilaiset laivaston lentokoneet, sekä maatukikohtien että lentotukialusten, olivat 1. ilmalaivaston vara-amiraali Chūichi Nagumon komennuksessa. Hän kuului ”laivastopuolueeseen” ja oli siksi Yamamoton vastustaja. Mutta Nagumo oli myös varovainen mies, joka suhtautui skeptisesti suunnitelmiin hyökätä Midwaylle. Nagumo oli johtanut hyökkäystä Pearl Harboriin, ja hän oli Yamamoton suureksi pettymykseksi keskeyttänyt hyökkäyksen nähtyään amerikkalaisten taistelulaivojen uppoavan.

Suuret öljyvarastot ja korjaustelakat olivat vahingoittumattomia, eikä hän ollut välittänyt etsiä lentotukialuksiakaan.

Japanin lentokoneet olivat yleensä nopeita mutta ketteriä, ja niillä oli pitkä toimintasäde. Mutta tämän saavuttamiseksi niiden suunnittelijat olivat uhranneet taloudellisuuden ja itsestään tiivistyvät polttoainesäiliöt.

Se teki niistä amerikkalaisia vastustajiaan haavoittuvampia; jo yksi luoti saattoi sytyttää ne palamaan. Takana oli kulttuuriin pohjautuva filosofia, joka suosi hyökkäysmielialaa panssaroinnin sijasta. Japanin ilmailuteollisuus oli myös tehotonta, ja suuri osa työstä tehtiin käsin. Japanilaiset tehtaat onnistuivat vuonna 1941 valmistamaan vain 162 lentokonetta kuukaudessa. USA:n tehtaat syytäisivät ennen vuotta sisuksistaan 10 000 konetta kuukaudessa. Syöksypommittaja Aichi D3A1 Tyyppi 99, josta amerikkalaiset käyttivät kutsumanimeä ”Val”, oli yksimoottorinen kaksipaikkainen kiinteillä laskutelineillä ja radisti/ampuja takaistuimella. Se pystyi kantamaan 250-kiloista pommia runkonsa alla ja kahta 60-kiloista siipien alla. Mutta tuskin 400 km/h huippunopeus teki syöksypommittajasta helpon maalin amerikkalaisille hävittäjille. Nakajima B5N2 Tyyppi 97, jota amerikkalaiset kutsuivat ”Kateksi”, oli vuonna 1941 luultavasti maailman paras torpedopommittaja. Se oli yksimoottorinen, ja sen kolmen hengen miehistöön kuuluivat lentäjä, maalinetsijä/navigaattori/pommittaja ja radisti/taka-ampuja. Se pystyi kantamaan 800 kiloa pommeja tai torpedoja. Torpedot olivat tyyppiä 91, ja ne oli, toisin kuin amerikkalaisten vastaavat, testattu hyvin ennen sotaa. Niiden nopeus oli 42 solmua, melkein 10 solmua enemmän kuin amerikkalaistorpedojen. Mutta Katen nopeus oli sama kuin Valin, ja sen panssarointi yhtä heiveröinen.

Mitsubishi A6M2 Tyyppi 00 -hävittäjäkoneella, paremmin tunnettu nimellä Zero, tai amerikkalaisittain Zeke, oli pitempi toimintasäde kuin vastaavilla amerikkalaishävittäjillä.

Kolme amerikkalaista lentotukialusta ja risteilijä, jotka osallistuivat Midwayn taisteluun. Ylhäältä: USS Yorktown, USS Enterprise, USS Hornet (kuva Hornetista on otettu, kun yksi B-25 Mitchell -kone nousee Doolittle-iskuun 18. huhtikuuta) ja risteilijä USS Astoria. Amerikkalaiset lentotukialukset olivat huomattavasti japanilaisia suurempia, ja ne pystyivät kuljettamaan noin 90 konetta kukin.

Ryhmillä oli myös mukanaan kaksi risteilijäosastoa ja kaksi hävittäjäosastoa sekä 19 sukellusvenettä. Lisäksi Midwayn lentotukikohtiin oli sijoitettu 38 Catalinaa, 19 B-17:ta, neljä B-26:ta, kuusi Avengeria, 20 Buffaloa, seitsemän Wildcatia, 11 Vindicatoria ja 16 Dauntlessia.

45

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 45

21.08.2018 09.48

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Sen huippunopeus oli 533 km/h, ja kahden 20 mm tykin ja kahden 7,7 mm konekiväärin tulivoima oli hyvä. Se oli vuonna 1941 maailman paras lentotukialushävittäjä. Mutta suunnittelijat olivat uhranneet sen, kuten kaikkien muidenkin japanilaisten taistelukoneiden, panssaroinnin ja itsetiivistyvät polttoainesäiliöt. Amerikkalaislentäjät oppivat myös pian, että he voivat syöksyä suoraan alas päästäkseen pakoon, koska Zero ei kevyen rakenteensa vuoksi voinut syöksyä.

Konetta ei myöskään päivitetty merkittävästi sodan aikana, ja liittoutuneiden uudet tyypit löivät sen pian laudalta. Vain harvat Etajiman laivastoakatemian käyneet valitsivat vuoteen 1938 asti erikoistua ilma-aseeseen. Lentäjien status upseerihierarkiassa oli matala, ja heitä pidettiin teknikkoina. Tämä muuttui myöhemmin, mutta sodan puhjetessa lentokoulutuksen saaneita johtavia upseereita oli hyvin vähän. Japanin lentäjäkoulutus oli myös elitististä ja tehotonta, eikä se tuottanut tarpeeksi uusia lentäjiä täyttämään kaatuneiden jättämiä aukkoja. Mutta kun Midwayn taistelu käytiin, amerikkalaislentäjät olivat nuoria ja kokemattomia heihin verrattuna.

USA:lla oli vuoden 1942 alussa Tyynellämerellä kolme lentotukialusta. Kaksi niistä oli Kagan ja Akagin tavoin alun perin taisteluristeilijöitä, jotka oli rakennettu uudelleen Washingtonin sopimuksen mukaisiksi.

50 000 tonnin USS Saratoga (CV-3) ja USS Lexington (CV-2) olivat jopa suurempia, ja niiden kapasiteetti oli 90 lentokonetta.

USA:lla oli viisi muuta lentotukialusta, ja kaksi niistä, Ranger (CV-4) ja Wasp (CV7) olivat hieman alle 15 000-tonnisia, kun uudemmat ja hieman suuremmat USS York-

town CV-5, Enterprise (CV-6) ja Hornet (CV8) olivat muunneltuja kauppalaivoja, joiden uppouma oli 25 000 tonnia ja kapasiteetti 80 lentokonetta. Japanilaisten hyökätessä Pearl Harboriin vain Saratoga, Lexington ja Enterprise olivat Tyynellämerellä. Yorktown, kolme taistelulaivaa ja useita risteilijöitä ja hävittäjiä kutsuttiin takaisin Tyynellemerelle Atlantilta, jonne ne oli lähetetty tukemaan saattueita.

Hornet rakennettiin Norfolkissa, Virginiassa, ja se ehti Tyynellemerelle vasta maaliskuussa. USA oli Saksan sodanjulistuksen 4.11.1941 jälkeen kahden rintaman sodassa, eikä Atlanttia voinut tyhjentää sotalaivoista kokonaan. Nimitz kokosi ensimmäisten kuukausien aikana Pearl Harborin jälkeen Task Force -joukkojaan lentotukialusten ympärille, jotka partioivat jatkuvasti Havaijin pohjois-, länsi- ja eteläpuolella. Ryhmiin kuului lentotukialusten lisäksi 2–3 risteilijää ja yksi hävittäjälaivue saattajana, sekä säiliöalus matkan aikana tapahtuvaa polttoainehuoltoa varten.

Lentäjien status oli USA:ssa jonkin verran korkeampi kuin Japanissa, ja Bureau of Aeronautics kehotti vuonna, että 1921 lentotukialusten päälliköiden ja johtavien upseerien olisi oltava päteviä lentäjiä tai tiedustelijoita. Yhä useammat perinteisen tykkialusten upseerit hankkivat tämän seurauksena lentäjäkoulutuksen avatakseen uusia uramahdollisuuksia, mitä vakiintuneet lentoupseerit katsoivat alaspäin. Amiraali Halsey, tykkilaivaupseeri, joka pätevöityi lentotukialuksen päälliköksi kouluttautumalla lentäjäksi 52-vuotiaana, oli kylläkin aidommin kiinnostunut merivoimien ilmavoimista kuin monet muut urapolun oikotietä käyttä-

neet. Halseyta on kuvattu suorapuheiseksi, joskus tahdittomaksi ja pelottomaksi. Se teki hänestä toimittajien suosikin, jolta saattoi aina laskea saavansa mehevän kommentin artikkeliinsa. Hän oli vuonna 1942 ainoa lentäjä, joka oli lentotukialuksen päällikkö, ja hän oli myös ainoa vara-amiraali, joka oli myös lentoupseeri. Hän oli Enterprisen ympärille muodostetun Task Force 8:n komentaja, ja itse aluksen komentaja oli kapteeni George D. Murray, joka oli kouluttautunut lentäjäksi.

Task Force 11 muodostettiin Lexingtonin ympärille, ja sen komentaja oli vara-amiraali Wilson Brown. Brown oli Halseya etäisempi eikä niin äkkinäinen. Kontra-amiraali Herbert Fairfax Learyn komentama Saratoga joutui huonoa säätä koettuaan ja saatuaan 11. tammikuuta osuman japanilaisen sukellusveneen torpedosta palaamaan Bremertoniin, Washingtoniin, korjattavaksi. Samalla viikolla saapui kuitenkin Yorktown yhdessä kahden risteilijän ja puolenkymmenen hävittäjän ja yhden säiliöaluksen kanssa. Tulokkaat muodostivat Task Force 17:n, ja Nimitz antoi päällikkyyden kontra-amiraali Frank Jack Fletcherille, joka oli aiemmin ollut Saratogan komentaja. Fletcherillä oli risteilijä- ja taistelulaivatausta. Hänen olemuksensa oli suorasukainen ja yksinkertainen, eikä hänellä sen enempää kuin Spruancellakaan ollut Halseyn kokemusta lentotukialusoperaatioista. Hän olisi mieluummin halunnut USS Louisvillen lippulaivakseen, mutta Nimitz vaati, että komennot tulisivat Task Force-vahvuuden lentotukialukselta.

Amerikkalaisten lentotukialusten tärkein lentokone oli syöksypommittaja SDB Doug-

Japanilaisten kolme tärkeintä tukialuslentokonetta olivat Nakajima B5N2 – jota amerikkalaiset sanoivat Kateksi – (ylinnä vas.), Aichi D3A1 – Val – ja yksi toisen maailmansodan nopeimmista hävittäjäkoneista (vas.), Mitsubishi A6M Zero.

Japanilaisten pommikoneet olivat hitaita, ja niistä tuli usein helppoja maaleja amerikkalaishävittäjille. Kaikissa konetyypeissä oli sitä paitsi huono panssarointi, koska oli kunnia-asia olla suojautumatta liikaa taisteluun lähtiessä. Zerohävittäjät olivat hyvin nopeita ja päihittivät amerikkalaishävittäjät, mutta vähitellen amerikkalaiset alkoivat oppia tuntemaan Zerojen heikkoudet ja pudottivat niitä suuret määrät.

46

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 46

21.08.2018 09.48

MIDWAYN TAISTELU

”MUTTA MAALIIN EI OLLUT HELPPO OSUA, KUN ALUS KÄÄNTYILI JA MUTKITTELI VÄLTTÄÄKSEEN POMMIT JA TORPEDOT. SE OLI KUIN OLISI YRITTÄNYT PUDOTTAA MARMORIKUULAN SILMÄNKORKEUDELTA MAAHAN TORAKAN PÄÄLLE, YKSI LENTÄJISTÄ SANOI.”

las Dauntless, joka oli uusi vuonna 1940.

Se oli yksimoottorinen ja kaksipaikkainen, ja siinä oli lentäjä ja radisti/ampuja. Dauntless oli panssarointinsa ansiosta suurempi, vakaampi ja raskaampi kuin japanilaisten Val. Sillä oli kuitenkin myös suurempi toimintasäde ja pommilasti. Siihen voi lastata yhden 500 kilon pommin tai kaksi 250-kiloista, ja kaksi 50-kiloista siipien alle. Amerikkalaiskone oli lisäksi japanilaisia vastustajiaan nopeampi: 400 km/h. Dauntlessissa oli myös kaksi 12,7 mm konekivääriä moottorin yläpuolella. Syöksypommittajien, kuten Dauntless, tarkoitus oli syöksyä 70 asteen kulmassa ilmajarrut päällä, tähdätä kone kohti maalia ja irrottaa pommit 600–450 metrissä.

Mutta maaliin ei ollut helppo osua, kun alus kääntyili ja mutkitteli välttääkseen pommit ja torpedot. Se oli kuin olisi yrittänyt pudottaa marmorikuulan silmänkorkeudelta maahan torakan päälle, yksi lentäjistä sanoi. Jatkuva sade tuulilasissa ja ilmatorjunta eivät helpottaneet tehtävää. Myös G-voimat koettelivat.

Syöksyn aikana lentäjät tunsivat itsensä painottomiksi, mutta ylösvedossa ei ollut epätavallista, että miehistö pyörtyi. Kahdeksi laivueeksi järjestetyt Dauntlessit muodostivat noin puolet lentotukialusten koko konekapasiteetista. Toinen niistä oli tiedustelu-, toinen pommituslaivue. Tunnus riippui siitä, mikä tehtävä laivueilla oli ja mille lentotukialukselle ne kuuluivat. Lexingtonin (CV-2) tiedustelulaivueen tunnus oli siten VS-2 ja pommituslaivueen VB-2.

Laivueita voitiin olosuhteiden vaatiessa siirtää tukialukselta toiselle. Kullakin lentotukialuksella oli lisäksi torpedopommituslaivue (Lexington: VT-3) TBD Douglas Devasta-

toreita. Tämä kone oli yksimoottorinen ja kolmepaikkainen, ja se pystyi myös kuljettamaan pommeja. Se otettiin käyttöön 1937, ja sen huippunopeus oli 380 km/h, mutta se kulki harvoin yli 300:aa, ja sillä oli silitysraudan lento-ominaisuudet. Eikä tonnin painoinen Mark13-torpedo tehnyt siitä nopeampaa.

Laukaisukorkeus oli 30–45 m, ja vauhdin oli oltava niin hiljainen (180 km/h), että kone melkein sakkasi, jotta torpedo ei katkeaisi pudotessaan veteen. Torpedossa oli myös magneettiset sytyttimet ja syvyydensäätö, jotka eivät toimineet kovin hyvin. 33 solmua kulkevat torpedot eivät olleet juuri nopeampia kuin alukset, joihin niillä hyökättiin, joten Devastatorin oli tultava lähelle kohdetta osuakseen. Myös koneen toimintasäde oli rajallinen, vain 643 km.

Grumman F4F Wildcat oli vuoden 1942 alussa juuri otettu käyttöön korvaamaan vanhentuneet Brewster Buffalot. Niiden 532 km/h teki niistä melkein yhtä nopeita kuin Zero, mutta ne eivät olleet läheskään yhtä ketteriä. Ne nousivat vain 300 metriä minuutissa, Zerot 900. Wildcatit olivat kuitenkin vakaita, vankkoja ja kestivät paljon tulta ja jyrkkiä syöksyjä. Myös kaksi 12,7 mm konekivääriä kummassakin siivessä antoivat niille kunnioitettavan tulivoiman. F4F-4:ssä, joka tuli pari kuukautta myöhemmin, oli yhteensä kuusi konekivääriä ja taitettavat siivet, joiden ansiosta niitä mahtui lentotukialuksille 18:n sijasta 27. Mutta kaksi lisäkonekivääriä eivät paljon auttaneet, kun ne pienensivät ammusten määrän asetta kohti 700:sta 450:een, eikä niiden määrällä ollut suurta merkitystä helposti hajoavia Zeroja vastaan.

Amerikkalaiset hävittäjäkoneet olivat paljon japanilaisia vankkatekoisempia. Kauimpana vasemmalla on niistä vanhin, Buffalo, ja suoraan vasemmalla Grumman Wildcat.

Ylhäällä vasemmalla on TBF Avenger torpedo- ja pommikone, keskellä vanhempi Vindicator ja oikealla Douglas Dauntless -syöksypommittaja. Kaikki koneet saivat Midwaylla näyttää, mihin ne pystyivät.

47

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 47

21.08.2018 09.48

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Välinäytös

Nimitzillä oli siis Havaijin puolustuksessa kolme Task Force -joukkoa. Ensimmäisen kuukauden Pearl Harborin jälkeen lentotukialukset suojasivat Amerikan Samoalta vahvistuksia tuovia saattueita ja turvasivat yhteyksiä Australiaan. Yhdysvallat ja Iso-Britannia olivat sopineet, että Eurooppa oli liittoutuneiden taistelussa ensisijalla, mutta Tyynenmeren sivustoja, eli Intiaa, Australiaa, Uutta-Seelantia ja Kiinaa, ei saanut menettää. Kahden komentajan kesken syntyi kuitenkin mittava kiista, kun amiraali King halusi viedä ilmavoimat Australiaan ja Nimitz piti Havaijin tiukasti ensisijaisena. Yorktown ja Enterprise lähetettiin seuraavaksi länteen Marshallsaarille, ja ne yrittivät iskeä takaisin hyökkäämällä 1. helmikuuta vailla tarkempaa käsitystä, missä vihollinen oli tai miten suuri sen vahvuus oli. Yorktown hyökkäsi etelässä Jaluin atollille, mutta löysi vain miinalaivan ja joitakin vesitasoja. Ne tuhottiin, mutta monta konetta putosi paluumatkalla mereen huonon sään vuoksi. Halseylla ja Enterprisella oli parempi onni hyökkäyksessä Kwajaleinin tukikohtaan, jossa ne upottivat sukellusvenehävittäjän ja kuljetusaluksen ja vaurioittivat kuutta muuta alusta, joukossa yksi risteilijä. Ne hyökkäsivät myös Taroan lentokentälle ja tuhosivat useita kaksimoottorisia Nell-pommikoneita. Lisäksi yksi lentokone pudotettiin ilmataistelussa, ja japanilaisten vastahyökkäys Enterpriselle epäonnistui. Lopputulos oli pelkkä neulanpisto keisarilliseen sotakoneistoon, mutta kuitenkin tärkeä voitto synkkänä aikana.

Seuraavina kuukausina amerikkalaisten strategia oli toteuttaa neulanpistohyökkäyksiä japanilaisten huonosti suojattuihin Tyynenmeren kohteisiin ajan voittamiseksi joukkojen kokoamisvaiheessa. Lexingtonin oli 20. helmikuuta määrä hyökätä Uuden-Britannian provinssin Rabauliin, jonka japanilaiset olivat juuri valloittaneet. Japanilaisten tiedustelukone kuitenkin huomasi lentotukialusryhmän.

Lexingtonin Wildcat-hävittäjät ampuivat ne alas. Ne ehtivät kuitenkin ilmoittaa amerikkalaisten sijainnin radiolla. Vara-amiraali Eiji Gotō lähetti kello 14 kahdessa aallossa 17 kaksimoottorista Mitsubishi G4M1 Bettyä hyökkäykseen Lexingtonille; ne olivat uudenaikaisempia torpedopommittajia kuin Nellit, jotka olivat hyökänneet Enterpriselle.

Japanilaisten valloitettujen alueiden puolustussuunnitelmien tärkeä osa oli ollut lähettää pitkänmatkan koneita maatukikohtien verkostosta, ennen kuin vihollinen ehti lähettää omat lentokoneensa hyökkäämään lentotukialuksilta. Japanilaiset eivät olleet ottaneet huomioon, että amerikkalaisaluksilla oli käytössä Kanadassa kehitetyt CXAM-tutkat, joiden kantosäde oli 500 km. Japanilaiskoneet näkyivät tutkassa kaksi tuntia lähtönsä jälkeen. Ne olivat kuitenkin niin nopeita, että varoitusaika jäi silti lyhyeksi.

Niitä vastaan lähetettiin kymmenen Wildcatia ja yksitoista Dauntlessia. Japanilaisten pommikoneilla ei ollut hävittäjäsuojaa, ja ne pyyhkäistiin taivaalta. USA sai sodan ensimmäisen lentäjä-ässänsä, kun kapteeniluutnantti Edward O'Hare sai tililleen

viisi pudotusta (myös Chicagon O'Haren lentokenttä nimettiin hänen mukaansa).

Vain kaksi Bettyä palasi tukikohtaan ja kaksi Wildcatia pudotettiin. Rabaulin ilmataistelu kohensi amerikkalaisten mielialoja tuntuvasti.

Vara-amiraali Brownia kuitenkin arvosteltiin siitä, että hän oli vetäytynyt polttoainepulan vuoksi eikä ollut hyödyntänyt tilaisuutta hyökätä japanilaisten meriliikennettä vastaan Rabaulissa, kuten oli suunniteltu.

Neljä päivää Rabaulin jälkeen Halsey hyökkäsi Wakelle Enterprisella ja kokoonpanolla, jonka nimi oli nyt Task Force 16. Isku tuotti japanilaisille vain vähäisiä vaurioita, ja sen hinta oli neljä lentokonetta. Halsey jatkoi kuitenkin länteen ja hyökkäsi Marcus Islandille (nyk. Minamitori-shima) kaukana japanilaisten puolustuslinjojen sisäpuolella ja vain 1 862 km päässä Tokiosta. Iskut japanilaisten Keski-Tyynenmeren tukipisteisiin tammi-maaliskuussa tuottivat vähän vahinkoa, mutta ne antoivat amerikkalaisille lentomiehistöille kokemusta ja kohensivat moraalia. Jaavanmeren tappion jälkeen, jossa liittoutuneet menettivät neljä risteilijää ja seitsemän hävittäjää, näytti selvältä, että japanilaiset hyökkäisivät etelään Papua-Uuteen-Guineaan ja Australiaan. Suuri japanilaislaivue purjehtikin maaliskuun alussa Rabaulista laskemaan joukkoja Papua-Uuteen-Guineaan. Fletcherin Yorktown ja Brown lähetettiin molemmat etelään niitä vastaan. Kaikkiaan 104 amerikkalaiskonetta nousi ilmaan 10. maaliskuuta ja löysi japanilaisten maihinnousulaivaston Laen ja Salamauan edustalta. Niillä ei ollut ilmatukea, ja amerikkalaiset saattoivat toimia suhteellisen vapaasti. Kolme isompaa kuljetusalusta upotettiin, useita muita sekä kahta risteilijää, useita hävittäjiä ja yhtä suurempaa lentokonetta vaurioitettiin. Hinta: vain yksi amerikkalaiskone. Se oli ankara isku Japanin Uuden-Guinean joukoille, ja johtopäätökseksi tuli, ettei saarta pystyttäisi puolustamaan eikä hyökkäystä jatkamaan etelään Port Moresbyyn ilman lentotukialuksia.

Huhtikuun alkaessa Japani oli saavuttanut alkuperäisen tavoitteensa. Se oli epävarma, mitä se tekisi seuraavaksi, ja lähetti huhtikuussa Kidō Butain Intian valtamerelle iskemään Sri Lankan brittitukikohtiin. Yamamoton pitkän tähtäimen tavoite oli tuhota amerikkalaiset tukialusryhmät uusien iskujen estämiseksi. Jos se onnistuisi, japanilaiset voisivat nousta maihin ilman vastarintaa, minne halusivat. Hän halusi päästä siihen uhkaamalla kohtaa, jota amerikkalaisten oli pakko puolustaa, ja iskeä näiden lähtiessä vastahyökkäykseen. Havaiji olisi liian vaikea, mutta hän löysi vaihtoehdon Midwaylta. Sieltä oli vain 1 135 meripeninkulmaa Pearl Harboriin, ja siellä sijaitsevasta tukikohdasta japanilaiset pystyisivät uhkaamaan USA:n Tyynenmeren mahdin tukipilaria. Midway oli atolli, jossa merestä kohosi kaksi pientä saarta. Se oli amerikkalaislaivaston tärkeä huoltotukikohta, erityisesti polttoaineelle. Sen valtaaminen heikentäisi USA:n mahdollisuuksia iskeä japanilaisten Ranskan Itä-Intiasta tuleviin öljykuljetuksiin. Saarista suurempi, Sand Island, oli viiden neliökilometrin kokoinen.

Pienemmälle saarelle, Eastern Islandille, oli

Midwayn atollilla on kaksi pientä saarta.

Jos japanilaiset pystyisivät eliminoimaan amerikkalaiset täältä, Pearl Harbor olisi niiden pommikoneiden toimintasäteen sisäpuolella. Amerikkalaisten oli pakko välttää sellainen tilanne.

48

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 48

21.08.2018 09.48

MIDWAYN TAISTELU

49

Tyynimeri_Stilla havet SE innehĂĽll_fi oversattAnja.indd 49

21.08.2018 09.48

SOTAHISTORIA TYYNIMERI Aleutit Tukiryhmä TAKASU

Flåtenes fremrykning LAIVASTOJEN ETENEMINEN

Ensimmäinen tukialusiskuryhmä NAGUMO

P 3.6. klo 4.00: Catalina-koneet aloittavat etsinnän

Pääryhmä YAMAMOTO

TYYNIMERI

Amerikkalaisia sukellusveneitä 30 P Amerikkalaisten etsintäalue

Toinen laivasto KONDO

3.6. klo 9.00: Catalina-koneet löytävät kuljetusryhmän

Kuljetusryhmä TANAKA Tukiryhmä KURITA

Hermesriutta Lisianski Island

700 meripeninkulmaa

Task Force 17

MIDWAY

Task Force 16 Laysan (saari)

Gardner Pinnacles French Frigate Shoals

Necker Island Nihoa

Kauai Nihau

20 P Japanilaisia sukellusveneitä

Wake

170 I

juuri ennen sodan alkua rakennettu kiitorata.

Yamamoton suunnitelma oli lähettää Kidō Butai Midwayn pohjoispuolelle kohtaan, josta se voisi hyökätä kiitorataa ja sinne sijoitettuja amerikkalaisjoukkoja vastaan.

Samaan aikaan saaria lähestyisi lännestä toinen, ei kovin suuri pinta-aluslaivasto, Midwayn valtausosasto (kaksi taistelulaivaa, viisi risteilijää ja seitsemän hävittäjää sekä kevyt lentotukialus Zuiho). Sitä johtaisi vara-amiraali Nabutake Kondō. Sen takana tulisivat vara-amiraali Takeo Kuritan komentamat valtauksen tukiyksiköt:12 suurta kuljetusalusta, 5 000 merijalkaväensotilasta ja pioneeria saattajinaan viisi risteilijää ja kaksitoista hävittäjää.

Yamamoto toivoi, että nämä joukot houkuttelisivat amerikkalaiset lähettämään lentotukialusryhmänsä Havaijilta, mutta suunnitelma edellytti, että niiltä kestäisi ainakin päivän saapua perille Midwayn valtauksen jälkeen.

Japanilaisten sukellusveneosasto asettuisi samaan aikaan Havaijin ja Midwayn väliin varoittamaan amerikkalaisten tulosta ja aiheuttamaan niille mahdollisimman paljon vaurioita matkan varrella. Kidō Butai suuntaisi tämän jälkeen etelään niitä vastaan.

Jos amerikkalaisaluksia jäisi jäljelle, Yamamoto johtaisi itse kolmen taistelulaivan (mm. valtava Yamato) laivastoa lännestä lyömään ne takaisin.

Arvostelijat keisarillisen laivaston esikunnassa suhtautuivat suunnitelmaan skeptisesti ja uskoivat, että Midwaysta tulisi rasite japanilaisten jo kipuilevalle logistiikalle, ja riski, koska se sijaitsi amerikkalaisten Havaijille

180

Hawaii

160 L

170 L

sijoitettujen sukellusveneiden ja pommikoneiden kantomatkalla. Mutta Yamamoto sai jälleen tahtonsa lävitse uhkaamalla erota.

5. lentotukialusdivisioona, Shōkaku ja Zuikaku, oli sijoitettu tukemaan hyökkäystä Port Moresbyyn ja ehtisivät palata hyökkäykseen, mutta japanilaisten hyökkäystä Fidžille ja Samoalle lykättiin. Samaan aikaan toteutettiin pienempiä operaatioita, kuten Aleuteille Alaskan länsipuolella (operaatio AL).

Historiantutkijat ovat aiemmin yleensä pitäneet näitä Midwayn hyökkäyksen johdantona tai harhautuksena, mutta myöhempi tutkimus on osoittanut, että japanilaiset pitivät niitä erillisinä ja niillä oli toiset strategiset tavoitteet. Yamamoto tiesi myös, että amerikkalaisten Tyynenmeren laivaston lyömisellä ja Japanin puolustuslinjojen pystyttämisellä oli kiire. Kidō Butai lähti Intian valtamereltä suoraan Taiwaniin hakemaan täydennystä ja valmistautumaan. Suunnitelmat Midwayn valtaamiseksi esiteltiin keisarille 16. huhtikuuta. Doolittle-isku sai Japanin armeijan myös suhtautumaan Midwayn suunnitelmiin myönteisemmin, ja se järjesti saarten valtaamiseen tarkoitetut joukot.

USS Hornet oli toimintakykyinen vasta maaliskuussa. Mutta amerikkalaisten tiedustelu oli siepannut viestin, että japanilaiset suunnittelivat Uuden-Guinean Port Moresbyn valtaamista. Japanilaiset lähettivät tueksi kaksi lentotukialusta ja kevyen lentotukialuksen sekä pienempiä pinta-aluksia amiraali Shigeyoshi Inouen komennossa. Amerikkalaiset lähettivät niitä pysäyttämään kaksi lentotukialusryhmää ja yhden australialais-ame-

Oahu Maui Pearl Harbour Honolulu

rikkalaisen risteilijälaivueen. Amerikkalaiset olivat paljastaneet läsnäolonsa Korallimerellä vasta hyökätessään pienempää japanilaisjoukkoa vastaan, joka nousi maihin Tulagille 3.–4. toukokuuta.

Pääjoukot saivat kosketuksen 7. toukokuuta. Korallimeren taistelusta tulisi ensimmäinen meritaistelu, jossa molemmat osapuolet käyttäisivät ensisijaisesti lentotukialuksia. Ne lähettivät kahden päivän aikana lentokoneiden aallon toisensa jälkeen toistensa kimppuun. Kun laivastot irrottautuivat, Lexington oli niin vaurioitunut, että omat alukset upottivat sen. Amerikkalaisten laivasto menetti lisäksi yhden säiliöaluksen ja risteilijän, ja Yorktown oli pahasti vaurioitunut.

Japani menetti kevyen lentotukialus Shōhōn. ja suurempi Shōkaku sai vaurioita.

Tappioissa mitaten Korallimeren taistelu oli japanilaisten taktinen voitto. Mutta japanilaiset olivat menettäneet 105 lentokonetta, ja useimmat lentäjät niiden mukana, kun USA menetti 81 konetta ja pelasti useimmat lentäjät. Japani sieti tällaisia tappioita huonosti heikomman lentäjäkoulutuksensa vuoksi. Shōhōn menetys ja Shōkakun tappiot myös saivat amiraali Inouen keskeyttämään hyökkäyksen Port Moresbyyn. Strategisessa mielessä voitto oli siksi mitä suurimmassa määrin amerikkalaisten.

Lähestymisvaihe

Japanilaiset järjestivät 1. toukokuuta taistelulaiva Yamatolla sotapelin käydäkseen suunnitelmat läpi. Tällaisen sotapelin tarkoituksena on havaita toimintasuunnitelman

50

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 50

21.08.2018 09.48

MIDWAYN TAISTELU

Havaijin tiedustelu paljasti japanilaisten suunnitelmat mm. lähettämällä väärän viestin selkokielisenä. Japanilaiset välittivät viestin pian edelleen ja paljastivat oman koodijärjestelmänsä, ja amerikkalaiset saivat näin tietää, mitä tapahtuisi.

heikkoudet käymällä se läpi vaihe vaiheelta osan pelaajista heittäessä kuvioon vastustajien mahdolliset vastaiskut. Mutta oli ilmeistä, että kuuden kuukauden voittoputki sekä Aasian mantereella että Tyynellämerellä oli vienyt japanilaisilta kyvyn arvioida omaa kapasiteettiaan kriittisesti. He eivät uskoneet, että amerikkalaisilla olisi taisteluhalua, ja silti he olettivat hyökkäyksen Midwaylle johtavan vastahyökkäykseen.

Mitään varasuunnitelmaa ei myöskään ollut siltä varalta, että amerikkalaiset toimisivatkin ennakoimattomasti. Suunnitelmana oli tiedustella Pearl Harboria, jotta nähtäisiin, olivatko amerikkalaisten lentotukialukset siellä ennen hyökkäystä. Tämä tehtäisiin Kawanishi-pitkänmatkankoneilla, jotka tankkaisivat sukellusveneistä, mutta suunnitelma paljastui, ja tehtävä oli keskeytettävä, kun sovitulla kohtaamispaikalla odottikin amerikkalainen alus. Midwayn ja Pearl Harborin välille perustettaisiin myös sarja sukellusveneiden yhteysketjuja varoittamaan amerikkalaisten lentotukialusten lähtemisestä Havaijilta. Joukko myöhästymisiä johti siihen, että ne olivat paikalla vasta 4. kesäkuuta. Silloin oli jo liian myöhäistä, ja lentotukialukset olivat lähes 1 000 meripe-

ninkulman päässä kauempana pohjoisessa.

Japanilaisten suunnitelmat eivät myöskään ottaneet huomioon Korallimeren taistelun tulosta, mutta japanilaisten, jotka uskoivat, että myös York­town oli menetetty, oli täytynyt pitää sitä epäoleellisena. Lentotukialukset menivät 28. toukokuuta Pearl Harborin kuivatelakalle. Normaalisti korjaukset olisivat kestäneet 90 päivää, ja mm. kaikki lentokonebensiini ja ammukset olisi poistettu, ennen kukaan saisi lähestyä niitä hitsipillin kanssa.

Mutta olosuhteet olivat kaikkea muuta kuin normaalit. Kun edessä oli Tyynenmeren ratkaisutaistelu, Nimitz antoi käskyn, että alusten olisi oltava valmiita merelle kolmessa päivässä. Hän saisi siten kolme lentotukialusta sekä Midwayn, jonne oli nyt sijoitettu yli sata lentokonetta, kaikkea pitkänmatkan partiointikoneista hävittäjiin ja torpedopommittajiin ja B-17 Flying Fortresseihin.

Nimitz nimitti laivaston komentajan, Logan C. Ramseyn, ilmavoimien koordinaattoriksi, mutta kun hän halusi käyttää B-17-koneita tiedusteluun, armeijan lentäjät asettuivat vastahankaan. Asia päätyi lopulta amerikkalaisten yleisesikunnan päällikölle, kenraali George C. Marshallille, joka antoi laivaston käyttää pitkänmatkanpommittajia tiedus-

51

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 51

21.08.2018 09.48

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

teluun. Yorktownin lentokonevalikoimaa täydennettiin vielä koneilla USS Saratogalta ja USS Rangerilta, ja laivueet organisoitiin uudelleen niin, että ne purjehtivat luutnantti Walley Shortin VS-5:n (Dauntlessit), Jimmy Thachin VF-3:n (Wildcatit) ja Lem Masseyn VT-3:n (Devastatorit) kanssa. Amiraali Halsey oli tässä vaiheessa poissa pelistä pahan ihotulehduksen vuoksi, ja amiraali A. Spruance otti Task Force 16:n komennon.

Pearl Harborin kellarissa toimivan Combat Intelligence Unit (Hypo) -tiedusteluyksikön ansiosta Nimitz tiesi, mitä japanilaiset aikoivat. Joillakin aiemmilla kuvauksilla Midwayn taistelusta on taipumus liioitella amerikkalaisten tiedustelun luoman kuvan yksityiskohtaisuutta. Mutta amerikkalaiset tiesivät myös, ettei tukialusryhmä 5 ollut mukana suunnitelmissa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tekeillä oli suurempi hyökkäys kohteeseen, jota japanilaiset sanoivat ”AF”:ksi, mutta tiedustelulla oli ongelmia vakuuttaa King ja OP-20-G, laivaston tiedustelupalvelu Washingtonissa, että AF oli Midway. He

saivat Midwayn lähettämään selkokielisen viestin, että suolanpoistojärjestelmä oli tuhoutunut, ja kaksi päivää myöhemmin he nappasivat japanilaisten salakirjoitusviestin, jossa sanottiin, että ”AF:ssä oli makeavesiongelma”, mikä vahvisti tiedustelun analyysin.

Amerikkalaiset sieppasivat 20. toukokuuta myös hyökkäyskäskyn Midwaylle, mutta onnistuivat purkamaan siitä vain osan. He tiesivät, että siinä olisi mukana neljä lentotukialusta ja päähyökkäys tulisi luoteesta.

Japanilaiset saisivat myös tulitukea kahdelta taistelulaivalta. Mutta tarkkaa päivämäärää amerikkalaiset eivät tienneet.

Ensimmäinen vaihe

Carrier Task Force (CTF)-16 otti kello 04.00–08.00 kurssin kohti Midwayta Enterprisen, Hornetin, kuuden risteilijän ja kymmenen hävittäjän kanssa. Hävittäjät kulkivat kärjessä suojakilpenä, niitä seurasivat risteilijät yksitellen viiden minuutin välein. Ja kun kaksi lentotukialusta olivat lähteneet satamasta, seurasivat lentokoneet

perässä Kaneohen tukikohdasta. TF-17 seurasi kaksi päivää myöhemmin: Yorktown, kaksi risteilijää ja kuusi hävittäjää. Amerikkalainen taktinen komentaja oli kontra-amiraali Raymond A. Spruance Enterprise lippulaivanaan. Käsky oli pitää Midway ja aiheuttaa viholliselle maksimaaliset tappiot voimakkaalla näännytystaktiikalla. CTF-16 aloittaisi hyökkäyksen Yorktownin jäädessä reserviin, kunnes kaikkien japanilaisten tukialusten sijainnit olisivat tiedossa. Kaksi lentotukialusryhmää kohtasivat merellä Point Luckiksi nimetyssä paikassa 1 400 meripeninkulmaa Oahun pohjoispuolella ja 325 meripeninkulmaa Midwayn pohjoispuolella. Amerikkalaisten laivastot olivat nyt Kidō Butain sivustalla lähestyessään kohtaa, jossa japanilaisten vastustajan liikkeitä pelaava upseeri oli sotapelissä Yamatolla ironista kyllä ennustanut niiden olevan, mutta jota hänen kollegansa olivat pitäneet mahdottomana.

Kidō Butai lähti matkaan kohti Midwayta sakeassa sumussa 2. kesäkuuta. Se ei

52

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 52

21.08.2018 09.48

MIDWAYN TAISTELU

YLINNÄ:

Japanilainen Zero-hävittäjä nousee Akagilta Midwayn taistelun aikana.

YLLÄ:

B-17 Flying Fortress oli oikeastaan strateginen pitkänmatkan pommikone.

Sellaisten lähettäminen pinta-aluksia vastaan ei tuottanut minkäänlaisia tuloksia. Ne pommittivat aivan liian korkealta.

pystynyt lähettämään tiedustelukoneita sumun vuoksi, mutta se oli toisaalta myös piilossa amerikkalaisilta. Midwayn lentokoneet lensivät samaan aikaan päivittäisiä etsintälentojaan suuntaan, josta japanilaisten tiedettiin tulevan. Ensimmäisen kosketuksen ne saivat 3. kesäkuuta kello 9.00, kun pääjoukon edessä kulkeneet japanilaiset miinanraivaajat ampuivat amerikkalaista Catalinaa.

Viisi minuuttia myöhemmin toinen partiokone ilmoitti havainneensa japanilaisen laivaston 700 meripeninkulmaa Midwaylta länteen.

Saariryhmää lähestyi tässä vaiheessa lännestä kaksi saattuetta, iskujoukkojen ja kuljetusjoukkojen. Kun taistelulaivat olivat poissa pelistä, amerikkalaisten Tyynenmeren laivasto oli epätasapainossa ja haavoittuva japanilaisia taistelulaivoja vastaan, mikä pakotti Nimitzin varovaisuuteen. Nimitz, joka tunsi japanilaisten suunnitelmat, ymmärsi olla lähettämättä lentotukialuksia niitä vastaan, mutta ne olivat täydellinen maali B-17-koneille, jotka voitiin lähettää paljastamatta, että tukialukset olivat Midwaylla.

Yhdeksän eversti Walter Sweenyn komentamaa B-17-pommittajaa lähti Eastern Islandilta kohti länttä avaamaan Tyynenmeren sodan ratkaisutaistelua. Kesti neljä tuntia löytää japanilaisalukset, jotka olivat nyt vailla ilmatukea. Ne kiemurtelivat ja kääntyilivät välttääkseen pommit, joita niiden päälle pian sataisi. Amerikkalaiset lähestyivät 3 050 metrissä. Jokaisessa B-17:ssa oli neljä 300 kilon pommia. Niiden alapuolella oli räjähdysten ja merestä syöksähtävien vesipatsaiden inferno. Mutta korkealta oli vaikea tehdä täsmällisiä arvioita viholliselle aiheutetuista vaurioista. Miehistöillä ei myöskään ollut kokemusta merimaalioperaatioista, mutta ne raportoivat viisi osumaa ja yhden todennäköisen osuman kahteen taistelulaivaan ja kahteen suureen kuljetusalukseen.

Laivueessa, johon ne olivat hyökänneet, ei todellisuudessa ollut yhtään taistelulaivaa, eikä yhteenkään alukseen osunut.

Seuraavaksi tuleen joutui kontra-amiraali Patrick N. L. Bellingerin PBY Patrol Wing Two, joka yritti yöhyökkäystä torpedoilla.

Neljä Catalina-konetta oli muutettu kantamaan Mark-13-torpedoja. Niin epätodennäköistä kuin se olikin, ne löysivät pimeydessä kuljetusryhmän siluetit kuunvaloa vasten.

Ne pudottivat kuolemaa kylvävän lastinsa ja kääntyivät japanilaisten ilmatorjunnan avatessa täydellä teholla. Catalinat pääsivät pakenemaan hyökkäyksen jälkeen, ja japanilaistankkeri Akebono Moro sai osuman, muttei uponnut. Tanaka tiesi nyt, että hänen osastonsa oli havaittu, ja antoi käskyn Yamamotolle. Japanilaisten yhdistetyn laivaston päällikkö ei kuitenkaan voinut paljastaa läsnäoloaan Yamatolla eikä pystynyt välittämään käskyä edelleen Nagumolle ja tukialukselle. Amerikkalaisten ilmahyökkäykset olivat joka tapauksessa olleet toistaiseksi tehottomia ja merkityksettömiä.

Kidō Butai muutti puoliltapäivin 3. kesäkuuta kurssia idästä kaakkoon ja nosti nopeuden 24 solmuun ehtiäkseen kohtaan, josta sen oli määrä lähettää lentokoneet. Amerikkalaisten lentotukialus lähti samanaikaisesti Point Luck­ ista länteen ja odotti jännityksellä partiokoneen ilmoitusta japanilaisten lentotukialuksen havaitsemisesta.

Oli yhä pimeää, kun Nagumon lippulaiva Akagi ilmoitti korkeimmasta taisteluvalmiudesta 4. kesäkuuta kello 04.00 paikallista aikaa (japanilaiset noudattivat Tokion aikaa).

Sumu oli vihdoin hellittänyt, mutta matalalla laivan yllä oli yhä pilvikerros. Lentotukialus kääntyi avatakseen muodostelman, jotta lentokoneet voisivat nousta häiritsemättä toisiaan. Miehistö oli kello 02.45:stä lähtien varustanut Aichi Tyyppi 99 -syöksypommittajia (Val) ja Nakajima Tyyppi 99 -laivastopommittajia (Kate) pommeilla. Nyt koneet oli nostettava kannelle, ja joidenkin moottorit kävivät jo. Nagumolla oli 225 taistelukonetta ja kaksi tiedustelukonetta neljällä tukialuksellaan.

Lisäksi oli 21 Zero-hävittäjää, jotka sijoitettaisiin Midwaylle, kun maihinnousu olisi tehty ja kiitoradat valmiina. Mutta kaikki näiden koneiden lentäjät eivät olleet päteviä toimimaan lentotukialukselta. Jos heidät kuitenkin lasketaan mukaan, Nagumolla oli 100 lentokonetta enemmän kuin hänen hyökätessään Pearl Harboriin. Hän ei myöskään voinut lähettää

53

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 53

21.08.2018 09.48

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

kaikkia koneita kerralla, sillä CAP (Combat Air Patrol) -hävittäjäsuoja laivaston yläpuolella oli välttämätöntä operaation aikana. Lisäksi Yamamoto oli määrännyt hänet pitämään parhaat lentäjät ja näiden koneet odottamassa hyökkäystä taisteluun liittyviä amerikkalaisia pinta-aluksia vastaan. Nagumo päätti siksi lähettää Midwayn hyökkäykseen 108 konetta.

1. lentotukialusdivisioona (Akagi ja Kaga) lähetti 18 Val-syöksypommittajaa ja piti torpedopommittajat reservissä. 2. lentotukialusdivisioona (Hiryū ja Sōryū) lähettivät 18 Katea ja pitivät syöksypommittajat reservissä. Kukin lentotukialus lähetti lisäksi yhdeksän Zeroa saattamaan hyökkäysosastoa ja hyökkäämään Midwayn kiitoradalle.

Ensimmäiseksi ilmaan nousi yksitoista Zeroa, joiden oli määrä lentää CAP:tä, ja pian sen jälkeen lentotukialusten hyökkäysosastot alkoivat nousta samanaikaisesti. Japanin lentotukialuksilla ei ollut katapultteja, joten ne tarvitsivat nousuun suhteellisen vahvan ilmavirran, ainakin 27 solmua kannen yli, ja koneita nousi ilmaan 15-20 sekunnin välein.

Kansimiehistöt hurrasivat ja vilkuttivat, kun osastot ottivat kurssin kohti maalia. Hyökkäystä johti luutnantti Joichi Tomanga, Kiinan sotaretken veteraani, joka ei kuitenkaan ollut koskaan hyökännyt amerikkalaisia vastaan.

Vasta ensimmäisen aallon kadottua kaakkoon kovaäänisillä annettiin käsky valmistella toinen aalto. Hiryūlla ja Sōryūlla syöksypom-

Amerikkalainen Devastator -kone hyökkää japanilaiselle tukialukselle taistelun alussa.

Useimmat lentokoneet pudotettiin, eivätkä ne osuneet ainoaankaan japanilaisalukseen.

54

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 54

21.08.2018 09.48

MIDWAYN TAISTELU

Amerikkalainen Buffalo-hävittäjä taistelussa japanilaista Zeroa vastaan. Buffalo on juuri noussut Midwaylta, joka on hyökkäyksen kohteena.

Maalaus: John Greaves

”JAPANIN PARTIOKONEET LENSIVÄT, TOISIN KUIN AMERIKKALAISET, 1 500 M KORKEUDESSA, JOLLOIN VÄHÄISEMPIKIN PILVIPEITE RIITTI PEITTÄMÄÄN, MITÄ PINNALLA OLI. JA NIIN KÄVI, KUN YKSI LENTOKONEISTA KIITI AIVAN AMERIKKALAISTEN TUKIALUSRYHMIEN YLI SUORAAN KIDO BUTAISTA ITÄÄN.” mittajien siipien alle kiinnitettiin 225 kilon panssaripommit. Koneet jäivät hangaarikannelle pommilastissa ja täynnä polttoainetta odottelemaan, jotta ylempi kansi voisi ottaa vastaan suojahävittäjät ja ensimmäisen aallon sen palatessa. He odottivat jälleen, että amerikkalaisten pinta-alusosasto lähestyisi.

Samalla tiedustelukoneet tekivät suurpiirteisen etsinnän ympäröivillä merialueilla; hieman liiankin suurpiirteisen ajatellen, että he olivat syvällä vihollisen aluevesillä. Yleensä tällaiset tiedustelut tehtiin Kate-koneilla ilman torpedoja. Nagumo oli kuitenkin päättänyt lähettää viisi Aichi E13A Jake -vesilentokonetta, jotka kulkivat yleensä japanilaisten risteilijöiden ja taistelulaivojen mukana ja joiden toimintasäde oli pitempi kuin Katen.

Hän lähetti kaksi Katea tutkimaan aluetta etelässä, mistä hän uskoi amerikkalaisten lentotukialusten lähestyvän, jos ne ylipäätään tulisivat. Kun pohjoinen määritellään kello 12:ksi, japanilaiskoneet kattoivat sektorit kello 1:stä kello 6:een. Risteilijöiden Chikuma ja Tone vesilentokoneet kattaisivat sektorit 2:sta

4:ään. Mutta Tonella oli vaikeuksia lähettää omansa matkaan, ja ensimmäinen nousi ilmaan vasta kello 04.45 ja toinen kello 05.00.

He eivät myöskään antaneet Nagumolle ilmoitusta myöhästymisestä. Japanin partiokoneet lensivät, toisin kuin amerikkalaiset, 1 500 m korkeudessa, jolloin vähäisempikin pilvipeite riitti peittämään, mitä pinnalla oli.

Ja niin kävi, kun yksi Tonen lentokoneista kiiti aivan amerikkalaisten tukialusryhmien yli suoraan Kidō Butaista itään.

Amerikkalaiset lähettivät CAP:nsä ilmaan kello 04.00: neljä Dash 4 Wildcatia (yksi päivitetty versio: taitettavat siivet, kuusi konekivääriä, panssari ja uudet itsetiivistyvät bensiinitankit). Midwaylta nousi samanaikaisesti Catalina-kone tutkimaan merialuetta saariryhmän pohjois- ja länsipuolella. Kun hävittäjäsuoja oli ilmassa, myös 15 B-17 Flying Fortressia nousi yrittämään vielä yhtä hyökkäystä japanilaisten kuljetusryhmää vastaan, mutta he olivat valmiita muuttamaan kohdetta, jos tiedustelukone saisi havainnon japanilaisten lentotukialuksista. Midwaylla jäljellä olevien

55

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 55

21.08.2018 09.48

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

56

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 56

21.08.2018 09.48

MIDWAYN TAISTELU

Midway ensimmäisen pommituksen jälkeen.

Yksi lentokonehalleista tai varastorakennuksista on tulessa.

lentäjien jännitys kohosi silminnähden heidän kokoontuessaan messiin odottamaan uutisia japanilaisten liikkeistä. Samaan aikaan 320 km päässä Midwaylta luoteeseen myös Fletcher lähetti hävittäjäsuojansa ilmaan.

Hän määräsi varmuuden vuoksi myös kymmenen Dauntless-pommikonetta lentämään 100 meripeninkulmaa pohjoiseen luottaen, että Midwayn Catalina-koneet varoittaisivat ajoissa, jos japanilaiset lähestyisivät odotusten mukaisesti lännestä. Spruancen kaksi lentotukialusta (CTF-16) eivät lähettäneet hävittäjäsuojaa ilmaan pelosta, että hyökkäyssuunnitelmat viivästyisivät, jos heidän olisi samaan aikaan otettava vastaan CAP. Midway sai kello 05.34 Catalinalta saarten luoteispuolella ilmoituksen, että vihollisten lentotukialus oli havaittu kurssilla 320 astetta, etäisyys 180 meripeninkulmaa. Midwayn lentäjät vetivät varusteet päälleen ja juoksivat koneille. Mutta ennen kuin ne saatiin ilmaan, tuli tieto, että japanilaiskoneet olivat tulossa kohti, ja kaikki saatavilla olevat hävittäjät koottiin kohtaamaan ne, kun pommikoneet lähetettiin paikkaan, jossa lentotukialukset oli havaittu. Jälkimmäiset olivat erikoinen sekoitus: mukana oli armeijan keskiraskaita pommikoneita, kuusi laivaston torpedopommittajaa ja 30 merijalkaväen syöksypommittajaa.

Mutta erilaisten lento-ominaisuuksien ja erilaisten aselajien kalustolla ei ollut lainkaan perinnettä yhteistyöstä, joten hyökkäys Midwaylta paloiteltiin osiin. Lisäksi hävittäjäsuoja puuttui, koska kaikki hävittäjät olivat ilmassa kohtaamassa japanilaisten aaltoja.

VMF-221, amerikkalaisen merijalkaväen Midwaylta operoiva hävittäjälaivue, oli majuri Floyd Parkin alaisuudessa. Siinä oli 21 vanhentunutta Brewster Buffaloa (joista yksi joutui kääntymään takaisin moottorivian vuoksi) ja viisi Dash 3 Wildcatia. Ne nousivat 4 900 metriin ja havaitsivat pian japanilaiskoneet 40 meripeninkulman päässä ja 600 metriä alapuolellaan V-muodostelmassa Zero-hävittäjät korkeimmalla. Kapteeni John F. Cary, joka johti kolmen Wildcatin osastoa, huusi radioon ”Tally Ho” ja syöksyi alas. Muut seurasivat pian. Alas tähystäneet japanilaishävittäjien lentäjät yllätettiin täysin.

Carey suuntasi kohti pommikonemuodostelman kärkikonetta. Luoti läpäisi hänen tuulilasinsa ja meni vain muutaman sentin hänen päänsä ohi, mutta hän piti suuntansa.

Hän päästi pitkän sarjan, ja pommikone syttyi tuleen ja ajautui ulos muodostelmasta.

Careyn siipimies, luutnantti Clayton Canfield, tulitti muodostelman pommikonetta numero kolme, joka myös syttyi palamaan ja vajosi pois. Mutta japanilaishävittäjät tointuivat ensimmäisestä hyökkäyksestä ja olivat pian amerikkalaisten kimpussa. Kate-kone osui Careyn koneen kylkeen, ja hän haavoittui molempiin jalkoihin. Hän syöksyi alas päästäkseen eroon Zeroista ja ontui takaisin Midwaylle, jossa hänen onnistui tehdä pakkolasku. Myös Canfield teki pakkolaskun ja ehti juuri poistua koneesta ja maastoutua ojaan suojaan pommeilta, joita alkoi nyt sataa saarille. Laivueenkomentaja Parksin kävi

huonommin. Hänet ammuttiin alas, ja hänen onnistui hypätä, mutta japanilainen Zero tulitti laskuvarjoa ja häntä vedessä laskeutumisen jälkeen. Hänen ruumiinsa löydettiin myöhemmin kivien välistä Midwaylta.

Amerikkalaiset joutuivat maksamaan Midwayn hävittäjäpuolustuksesta korkean hinnan. Ilmaan nousseista 25 merijalkaväen lentäjästä 14 sai surmansa ja 4 haavoittui: tappiolukemaksi tuli 70 %. Kello 5.34 amerikkalaiset lentotukialukset saivat tiedon, että niiden japanilaiset vastineet oli havaittu Midwaylta lähteneestä lentokoneesta. Ne laskivat nopeasti, että vihollinen oli hieman yli 200 meripeninkulman päässä lounaaseen, mutta Wildcatien ja Devastatorien tehokas toimintasäde, 175 meripeninkulmaa, ei vielä riittänyt. TF-16:n kahden lentotukialuksen koneet hyökkäisivät ensin, ja Fletcher piti omansa reservissä. Oli vain yksi ongelma.

Catalina-koneen aamuinen havainto kertoi vain kahdesta japanilaisesta lentotukialuksesta, ja nyt oli epävarmaa, missä kaksi muuta olivat. Japanilaisten Midwayta vastaan lähettämien lentokoneiden määrää ei myöskään tiedetty, minkä vuoksi ei myöskään tiedetty, miten monta lähtövalmista konetta japanilaistukialuksilla oli. Fletcher laski, että japanilaiskoneet olisivat takaisin tukialuksillaan vasta noin kello 08.30 Se olisi myös suotuisin aika iskeä, ja se antaisi amerikkalaisten partiokoneille aikaa löytää loput lentotukialukset. Suotuisinta hyökkäyshetkeä pitäisi siksi odottaa kaksi tuntia, mutta se lisäsi myös vaaraa, että japanilaiset huomaisivat heidät sinä aikana.

Jälkimmäinen ratkaisi, ja Fletcher viestitti Spruancelle kello 06.07, että hän hyökkäisi heti saatuaan vahvistavan tiedon vihollisen lentotukialusten sijainnista. Fletcherin koneet seuraisivat perässä heti, kun aiemmin aamulla lähetetyt partiokoneet olisivat palanneet. Hyökkäyksen yksityiskohdat suunnitteli kapteeni Miles Browning, Spruancen esikuntapäällikkö, ja käsky kuului lähettää kaikki käytettävissä olevat koneet ilmaan niin pian kuin mahdollista. Vain pieni hävittäjäsuoja pidettäisiin, kun loput, 71 syöksypommittajaa, 20 torpedopommittajaa ja 20 Wildcatia lähetettiin vihollista vastaan. Käskynjaossa monet lentäjät luonnollista kyllä epäilivät Browningin varmuutta vastustajan aikeista, koska se, miten tiedot oli saatu, oli yhä salaista tietoa.

Koneet nousivat noin kello 07.00 ja ottivat kurssin kohti Kidō Butaita.

Samaan aikaan japanilaisten koneet saapuivat Midwaylle. Japanilaiset olivat odottaneet yllättävänsä amerikkalaiset, mutta amerikkalaisten merijalkaväki olikin hyökännyt heitä vastaan matkan varrella. Nyt he kohtasivat tukikohdan raskaan ilmatorjunnan ja pettyivät nähdessään, että Eastern Islandin kiitorata oli lähes tyhjä lentokoneista. 66 pommikonetta oli selviytynyt ilmataisteluista, ja ne pudottivat kahdelle pienelle saarelle 38 tonnia pommeja. Voimalaitos tuhoutui, samoin komentopiste. Messirakennus ja postikonttori saivat myös osumia. Lentokentän korjaamotilat hävitettiin maan tasalle,

57

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 57

21.08.2018 09.48

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

”JAPANILAISET OLIVAT TORJUNEET AMERIKKALAISTEN ENSIMMÄISEN HYÖKKÄYKSEN HELPOSTI, MUTTA SE JOKA TAPAUKSESSA KERTOI, ETTÄ MIDWAYLLA OLI ILMA-ASE, JOKA PYSTYI UHKAAMAAN MAIHINNOUSUA. SE LUULTAVASTI VAIKUTTI NAGUMON PÄÄTÖKSEEN TEHDÄ MIDWAYLLE HYÖKKÄYS NUMERO KAKSI.” vesijohdot katkesivat, vesilentokonehalli tuhoutui ja kasarmit saivat vaurioita. Yksi pommeista osui ammuskuoppaan ja sytytti kahdeksan 50 kilon pommia ja 10 000 konekiväärinpatruunaa. Myös öljysäiliöistä kohosi paksua, mustaa savua, mutta lentobensiinin varastosäiliöt eivät saaneet osumaa.

Kiitoradat kärsivät vain pintavaurioita, ja vain 11 amerikkalaista kaatui ja 18 haavoittui.

Japanilaisten pommikoneiden kantamat pommit olivat lisäksi liian pieniä tehdäkseen suurempaa vahinkoa vahvistetuille rakennuksille ja suojautuneille sotilaille. Mutta ilmasta katsottuna vauriot näyttivät merkittäviltä, ja moni japanilaislentäjä rikkoi radiohiljaisuuden silkasta innostuksesta. Tomonaga oivalsi kuitenkin, että tulokset jäivät laihoiksi ja määräsi uuden hyökkäyksen. Samaan aikaan, noin kello 07.05, Kidō Butai oli itse Midwaylta lähteneiden pommikoneiden ja torpedopommittajien hyökkäyksen kohteena.

Ensimmäiseksi perille ehti kuusi tuliterää yksimoottorista TBF Avenger-torpedopommittajaa. Ne olivat nopeampia ja niillä oli pitempi toimintasäde kuin Devastatoreilla, jotka niiden oli määrä korvata. Niissäkin oli kolmen hengen miehistö. Ne olisi alun perin lähetetty Hornetille, mutta Midwayhin kohdistuneen uhan vuoksi ne lensivät suoraan sinne. Ne sivuuttivat Tomonagan lentokoneet matkalla Midwaylle, mutta kumpikaan osapuoli ei suuremmin välittänyt toisesta.

Vallinneen opin mukaan torpedopommittajat toimivat yhteistyössä syöksypommittajien kanssa minimoidakseen kohteen mahdollisuudet väistöliikkeisiin. Nyt heitä oli vain kuusi koko Kidō Butaita vastaan, koska koordinaatiota sen enempää merijalkaväen kuin armeijankaan ilmavoimien kanssa ei ollut, ja lisäksi ne olivat kaukana perässä. Ja yllä lensi 18 Zeron CAP. Ne syöksyivät alas kohti Avenger-konetta, joka pyyhkäistiin taivaalta yhdellä ainoalla osumalla. Vain yhden Avengereista onnistui palata Midwaylle, ja se hajosi täysin tehdessään pakkolaskun. Vain kaksi kolmen hengen miehistöstä selviytyi.

Aivan Avengerien perässä oli seurannut neljä B-26 Marauderia, armeijan ilmavoimien keskiraskasta pommikonetta, jotka oli muokattu kantamaan torpedoja. Myös kaksi niistä

pudotettiin, eivätkä ne saaneet aikaan muita vaurioita kuin kaksi surmattua japanilaista, joista toiseen osui Akagin kannella.

Japanilaiset olivat torjuneet amerikkalaisten ensimmäisen hyökkäyksen helposti, mutta se joka tapauksessa kertoi, että Midwaylla oli ilma-ase, joka pystyi uhkaamaan maihinnousua. Se luultavasti vaikutti Nagumon päätökseen tehdä Midwaylle hyökkäys numero kaksi. Yamamoton käsky oli ollut pitää puolet hyökkäysjoukoista valmiina amerikkalaisten pinta-alusten varalta. Mutta Nagumo harkitsi sitä nyt uudelleen, koska ensimmäinen aalto ei ollut onnistunut tuhoamaan Midwayn ilmavoimia maassa, ja samat koneet olivat nyt tulossa kotiinpäin.

Vaikutti myös typerältä pitää parhaat lentäjät odottamassa, että Tomonaga palaisi ja tankkaisi ja ottaisi ammuksia, ennen kuin hän ehtisi iskeä uudelleen. Nagumo päätti siksi varustaa jäljellä olevat hyökkäyskoneet sirpalepommeilla ja sijoittaa ne aaltoon numero kaksi. Mutta aseistuksen vaihtaminen ei ollut yksinkertainen tehtävä, varsinkaan Katelle, joka kantoi valtavaa 1 tonnin Tyyppi 91 -torpedoa. Lentotukialuksella oli rajallinen määrä vaunuja, ja miehistö pystyi palvelemaan vain kuutta konetta kerrallaan. Torpedot sullottiin siksi vain sivuun hangaarikannella, kun pommeja tuotiin ammusvarastosta. Miehistön oli myös irrotettava torpedokiinnikkeet ja korvattava ne 800-kilosten sirpalepommien kiinnikkeillä.

Tätä prosessia oli jatkunut noin puoli tuntia, kun Nagumo sai noin kello 7.45 paikallista aikaa tiedon, että yksi Tonelta nousseista myöhästyneistä vesilentokoneista oli havainnut amerikkalaisen pinta-aluslaivueen, jossa oli ainakin kymmenen suurempaa alusta, 200 meripeninkulman päässä idässä menossa kohti pohjoista. Ja Nagumolla oli syytä olettaa, että ainakin yhden suuren aluksen täytyi olla lentotukialus. Japanilaiskoneiden pitemmän kantomatkan ansiosta amerikkalaiset olivat jo Nagumon ulottuvilla.

Lyhyessä esikuntapalaverissa päätettiin keskeyttää lentokoneiden uudelleenaseistus ja antaa käsky valmistella Sōryūn ja Hiryūn 36 Val-pommikonetta hyökkäämään vihollislaivueeseen. Mutta Nagumo halusi ennen koneiden lähettämistä varmistua havaitun yksikön kokoonpanosta. Hän pyysi siksi Jake-konetta vahvistamaan alustyypit ja ylläpitämään kosketusta. Se raportoi viidestä risteilijästä ja viidestä hävittäjästä.

Lentotukialuksen läsnäoloa ei toisin sanoen vahvistettu, mutta sellaisen vahvuuden olemassaololle sellaisessa paikassa ei ollut mitään muuta syytä kuin että lähistöllä oli lentotukialus. Nagumo tiesi kuitenkin, että amerikkalaisten lentokoneiden kantomatka oli lyhyempi, eikä uhka vaatinut välittömiä toimenpiteitä.

Japanilaisilla oli lisäksi seuraavien 20 minuutin aikana työtä vielä 24 Zeron saamisessa ilmaan kohtaamaan merijalkaväen 16 Dauntless-syöksypommittajaa. Nämäkään kokemattomat amerikkalaislentäjät eivät saa-

Akagin kansi valokuvattuna yhdestä sieltä juuri nousseista koneista.

58

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 58

21.08.2018 09.48

MIDWAYN TAISTELU

59

Tyynimeri_Stilla havet SE innehĂĽll_fi oversattAnja.indd 59

21.08.2018 09.48

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

neet aikaan vaurioita. Vain kahdeksan niistä palasi. Hyökkäys kuitenkin varoitti Nagumoa, että alueella oli amerikkalaisia lentotukialuksilta käsin operoivia konetyyppejä. Pian sen jälkeen hyökkäsi 15 B-17-pommikonetta 6 100 metrin korkeudelta, mutta tälläkään kerralla lentotukialuksiin ei osuttu niin korkealta. Että amerikkalaiset lähettivät nyt koneita Midwaylta kävi selväksi, kun japanilaisten ylle ilmaantui merijalkaväen vanhentuneita SB2U Vindicator -syöksypommittajia.

Niitäkin vastaan hyökättiin Zeroilla, jotka olivat (amerikkalaisten onneksi) käyttäneet 20 mm ammukset loppuun ja joutuivat tyytymään 7,7 mm:iin. Sen sijaan, että olisi käyttänyt aikaa lentotukialusten etsintään, vahvuuden komentaja, majuri Benjamin Norris, oli päättänyt hyökätä ensimmäiseen ja parhaaseen kohteeseen, joka oli taistelulaiva. Mutta Vindicatoritkaan eivät vaurioittaneet japanilaisia mitenkään.

Samaan aikaan, noin kello 08.20, Nagumo sai vihdoin vahvistuksen, että havaitussa amerikkalaislaivueessa oli myös lentotukialuksia. Tätä kohdetta varten hän oli säästänyt ilma-aseensa kerman. Mutta hänellä oli ongelma. Tomonaga oli matkalla takaisin ja joutuisi laskeutumaan, samoin Zerot, jotka olivat ilmassa torjumassa amerikkalaisten hyökkäystä. Kaikki tämä ei voinut tapahtua samanaikaisesti, kun hän lähetti matkaan uutta hyökkäysaaltoa (joka ei myöskään ollut vielä valmis). Hän saattoi lähettää ne ilman hävittäjäsaattuetta ja ottaa riskin, että muut päätyisivät mereen polttoaineen loputtua, tai odottaa ja ottaa alas kaikki, joiden oli laskeuduttava, ja aloittaa sitten keskitetty hyökkäys.

Nagumo valitsi jälkimmäisen.

Ensimmäinen siirto

Että olisi mahdollista valloittaa eurooppalaisten siirtomaavaltojen alusmaat Kaukoi-

dässä vetämättä USA:ta mukaan sotaan oli selvästi mahdollisuus, jonka varaan japanilaiset eivät olleet laskeneet. Yamamoton Pearl Harborin iskun tavoite oli siksi ollut antaa amerikkalaisten laivastolle niin kova isku, että se pelottaisi USA:n puuttumasta Japanin taloudellisen etupiirin luomiseen Kaakkois-Aasiassa. Hyökkäys Midwaylle oli siis jatkoa kesken jääneen tehtävän viemiseksi loppuun: USA:n laivaston lentotukialusten tuhoamisen. Monet historioitsijat ovat olleet taipuvaisia selittämään Midwayn taistelun, ja ehkä koko Tyynenmeren sodan, tulosta sillä, että japanilaisten Tonelta lähtenyt tiedustelukone myöhästyi – jos se olisi noussut ajoissa, Nagumo olisi lähettänyt lähtövalmiit koneet kohti amerikkalaisia ja puhdistanut pöydän. Mutta koska lentäjä oli lähtenyt myöhässä, hän halusi palata oikeaan aikaan ja kääntyi siksi pohjoiseen suunniteltua aikaisemmin. Jos hän olisi

60

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 60

21.08.2018 09.48

MIDWAYN TAISTELU

noudattanut suunniteltua reittiä, hän ei olisi koskaan havainnut amerikkalaisia.

Kidō Butai oli kokenut kolme ilmahyökkäystä kello 07.55 ja 08.35 välillä yli 40 amerikkalaiskoneen voimin kärsimättä tappioita. Amerikkalaiset olivat menettäneet 18 konetta, eikä B-17 -pommikoneita lukuun ottamatta yksikään kone ollut palannut täysin vahingoittumattomana. Mutta hyökkäykset eivät olleet jääneet merkityksettömiksi.

Suurten lentotukialusten tehdessä väistöliikkeitään japanilaiset eivät voineet siirtää torpedoja ja pommeja kannen alla, mikä johti ehkä peräti 40 minuutin myöhästymisiin seuraavan hyökkäysaallon valmistelutöissä.

Ja koska kaikki Zerot lähetettiin kohtaamaan amerikkalaisia, niiden saaminen alas ja valmistelu saattotehtävään veisi myös aikaa.

Saadakseen laivaston esikunnan mukaan hyökkäykseen Midwaylle Yamamoton oli myös ollut lähdettävä mukaan operaatio

AL:ään – hyökkäykseen Alaskasta lähtevän Aleuttien saariketjun pienemmille saarille.

Operaation tavoite ei ollut, kuten usein on väitetty, harhauttaa Midwayta varten, vaan se oli itsenäinen operaatio, jonka tarkoitus oli parantaa Japanin puolustusasemia keskisellä Tyynellämerellä. Sen täyttämiseksi vara-amiraali Hosogaya Moshirin komentama Japanin 5. laivasto hyökkäsi amerikkalaiseen tukikohtaan Dutch Harborissa.

Osastoon kuuluivat mm. lentotukialukset Ryūjō ja Junyō ja kaikkiaan 90 lentokonetta. Kumpikin lentotukialus oli liian pieni ja hidas lähetettäväksi Midwaylle Kidō Butain mukana. Niiden lentokoneet olisi voitu siirtää Zuikakulle, elleivät japanilaiset olisi uskoneet niille löytyvän tarvetta Midwaylla. Nimitz ei puolestaan halunnut jakaa lentotukialuksiaan puolustaakseen Aleutteja, vaan lähetti kaksi raskasta ja yhden kevyen risteilijän ja neljä hävittäjää (Task Force 8) puolustamaan saa-

ria. Japanilaiset pommittivat Dutch Harboria 3. ja 4. kesäkuuta, mutta tukikohta sai vain lieviä vaurioita. Yamamoto lähetti 5. kesäkuuta Moshirōlle käskyn lähettää kuljetusalukset takaisin Japaniin ja liittyä Kidō Butaihin Midwaylla, mutta hän peruutti käskyn neljä tuntia myöhemmin.

4. kesäkuuta kello 07.45 Nagumo antoi käskyn, että ne koneet, jotka eivät vielä olleet valmiita maahyökkäykseen, pitäisivät torpedonsa ja merikohteiden panssaripomminsa, ja muihin ne olisi vaihdettava takaisin. Tomonagan koneet laskeutuivat kello 08.40 ja 09.00 välillä, ja mahdollisimman monta hävittäjäsuojan Zeroa otettiin alas.

Jos Midway olisi ollut ajankohdalle tyypillinen maataistelu tai perinteinen meritaistelu purjeveneiden aikakaudella, laivastot olisivat jo kärsineet merkittäviä vaurioita. Kansilla olisi maannut kuolleita ja haavoittuneita, ja aineellisia vaurioita olisi näkynyt kaikkialla.

Amerikkalaiset Devastatortorpedokoneet valmistutuvat Midwayn taistelun alla.

61

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 61

21.08.2018 09.48

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

04.30: Amerikkalaiset lähettävät ensimmäisen hyökkäysaallon

Slaget om Midway

5.6. klo 05.10: Hiryu uppoaa

18.00: B-17:t hyökkäävät Hiryulle

24.00

04.30: SDB lähetetään Yorktownilta etsimään Midwaylta pohjoiseen

09.06: Yorktown lähettää 12 F4F:ää

15.50

07.02: Enterprise ja Hornet alkavat lähettää koneita ilmaan

TF 16 Hornet ja Enterprise

15.17

Catalinat huomaavat Nagumon lentotukialukset

08.32: Yorktown lähettää 17 SBD:tä ja 12 TBD:tä

14.45 Hiryun toinen osasto

Soryu uppoaa klo 19.20 13.31 Akagi uppoaa klo 05.00

Midwayn hyökkäysjoukko TOMONAGA

17.00: Enterprisen SBD:t hyökkäävät Hiryulle

TF 17 Yorktown

Kaga uppoaa klo 19.25 Kaga Akagi

12.00 10.57

Hiryun ensimmäinen osasto

12.10 12.10: Enterprise ja Hornet ottavat lentokoneita vastaan

SBD+TBD+F4F

Hiryu Soryu

SBD+TBD+F4F

08.06: Kaikki lentokoneet on lähetetty ilmaan

14.30

15.50: Enterprise lähettää koneita Hiryua vastaan 15.30: Yorktown jätetään 19.07: Enterprise ja Hornet ottavat lentokoneita vastaan

08.37: Japanilaiset koneet kääntyvät takaisin ja alkavat laskeutua 09.17: Koko laivasto kääntyy pohjoiseen kohtaamaan amerikkalaiset

P

TOMONAGA B-17

B-17

Catalina-koneiden etsintäalue laajenee 700 06.16: Amerikkalaiset meripeninkulmaan hävittäjät kohtaavat japanilaisten ilmahyökkäyksen 06.43: Hyökkäys on ohi 07.05: Tomonaga ilmoittaa, että on hyökättävä uudelleen

06.10: Midway lähettää maatukikohdan lentokoneet ilmaan ennen japanilaisten hyökkäystä

MIDWAY 6.00 Midwayn iskujoukko

06.30: Japanin hyökkäys Midwaylle alkaa

06.10: 16 B-17:ää lähetetään pohjoiseen pommittamaan japanilaisia tukialuksia

04.00: Catalinat nousevat Midwaylta

Nyt kummallakaan osapuolella ei näkynyt minkäänlaisia vaurioita, jotka kertoisivat, miten taistelu päättyisi. Amiraali Tamon Yamaguchi, Sōryūn ja Hiryūn lentotukialusosaston komentaja, ehdotti hyökkäysosaston lähettämistä senhetkisessä kokoonpanossa, mutta Nagumo kieltäytyi. Hän oli tointunut alun hämmennyksestään ja tunsi itsensä nyt kyllin vahvaksi iskemään amerikkalaisten lentotukialuslaivastoon. Hän oli niin itsevarma, ettei suostunut huolestumaan edes tiedustelukoneen ilmoituksesta kello 08.55: kymmenen vihollisen torpedokonetta oli tulossa kohti. Nagumo sähkötti Yamatolle, että vihollisosasto, jossa oli yksi lentotukialus, viisi risteilijää ja viisi hävittäjää oli havaittu kello 08.00 noin 450 meripeninkulman päässä pohjoisessa ja 200 meripeninkulman päässä ”AF:stä”. ”Otamme kurssin niitä kohti”, hän viestitti. Samalla lippulaiva Akagilta lähti muille lentotukialuksille ilmoitus kurssin ottamisesta pohjoiseen, kun lentokoneet olisi

otettu alas, kontaktin hakemisesta vihollisyksikköön ja sen tuhoamisesta.

Alusten lukumääräinen ylivoima ei merkinnyt kovin paljon lentotukialusten välisessä taistelussa, jos vihollinen yllätettiin hävittäjäsuoja alhaalla ja taistelukoneet heitettiin taisteluun koordinoimattomina hyökkäyksinä.

Toisin kuin Nagumo, Enterprisen ja Hornetin osaston komentaja, ei horjunut vaihtoehtojen välillä. Suunnitelmana oli lähettää Dauntlessit ja Devastatorit kello 09.00 Niillä olisi silloin alle sata meripeninkulmaa taitettavanaan, ennen kuin ne saapuisivat kohtaan, jossa Nagumon alusten oli laskettu silloin olevan. Tieto japanilaisten hyökkäyksestä Midwaylle merkitsi tosin, että hänellä oli mahdollisuus iskeä hetkellä, jolloin vihollinen otti lentokoneitaan alas polttoaine- ja ammustäydennykseen. Kansi olisi täynnä räjähteitä ja bensiinivarastoja; hetki olisi täydellinen hyökkäykselle. Spruance ei voinut tietää, että kansi oli lisäksi täynnä pommeja

Japanin ilmahyökkäykset: A6M, B5N2, D3A1 Midwayn maatukikohtien koneet: B-26, TBF, SBD, SB2U-3 Midwayn B-17:t USA:n laivaston ilmahyökkäys: SBD, TBD, F4F

Kartta kaikista liikkeistä Midwayn taistelun aikana. Se oli laaja taistelu, jossa ainoastaan osapuolien lentokoneet hyökkäsivät toistensa laivaston aluksia vastaan.

62

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 62

21.08.2018 09.48

MIDWAYN TAISTELU

Amerikkalainen torpedopommittaja ja syöksypommittaja hyökkäävät japanilaiselle tukialukselle Midwayn kiivaiden taistelujen aikana.

”MITÄ HORNETIN LAIVUEILLE TAPAHTUI ON YKSI MIDWAYN TAISTELUN SUURISTA ARVOITUKSISTA. OPERATIIVINEN UPSEERI, STANLEY C. RING, OLI PEDANTTINEN, ITSEKESKEINEN JA KAIKIN PUOLIN EPÄPÄTEVÄ.”

lentokoneista, joita muutettiin taisteluvalmiiksi merikohteita vastaan. Vaikka hän lähettikin koneensa liian aikaisin 175 meripeninkulman matkalle ja vaara joidenkin niistä polttoaineen loppumisesta paluumatkalla olisi suuri, hän antoi kello 06.00 käskyn nopeuttaa hyökkäystä. Hän laski lisäksi kaiken yhden kortin varaan ja käski mukaan melkein kaikki saatavilla olevat syöksy- ja torpedopommittajat. Japanilaiset kohdattaisiin suurella joukolla, mutta sellainen hyökkäys oli erityisen vaarallinen myös siksi, että suuren osan vahvuudesta oli odotettava ilmassa muiden nousua ja kulutettava arvokasta polttoainetta odotukseen. Myös tuuli kävi pohjoisesta, joten amerikkalaisten lentotukialusten oli ajettava poispäin kohteesta koneiden noustessa ilmaan.

T-16:n ja T-17:n koneet ilmaan

Kun Spruance lähetti lentokoneensa aamulla 4. kesäkuuta, se oli ensimmäinen kerta, jolloin USA:n laivasto yritti koordinoitua hyökkäystä kahdelta lentotukialukselta samanaikaisesti. Mitään vakiintunutta oppia, miten eri tukialusten lentokoneet toimisivat yhdessä, ei ollut; japanilaisille tällainen oli rutiinia. Kello 07.02:n ja 08.06:n välillä ilmaan nousi 67 Dauntless-syöksypommittajaa ja 20 Devastatoria sekä 20 Wildcat-hävittäjän saattue. Jäljellä oli 36 Wildcatia hävittäjäsuojaksi. Nousu sujui välikohtauksitta. Monille amerikkalaislentäjille tämä oli ensimmäinen kerta, kun he suorittivat operatiivisen nousun todellista vihollista vastaan. Kesäkuun 4. oli viileä ja kaunis päivä.

Näkyvyys oli ilmassa 50 meripeninkulmaa,

ja sitä rajoitti vain muutama satunnainen cumuluspilvi. Lentäjät saivat käskynjaossa tietää, että luvassa oli kontakti vihollislaivaston kanssa noin kello 09.20. Mutta kello 09.05 Nagumo teki 90 asteen käännöksen saatuaan tiedustelukoneiltaan lisää varoituksia lähestyvistä viholliskoneista. Hän oli siten kurssilla kohti koillista, ei kaakkoa, kuten amerikkalaiset odottivat.

Vain kaksi amerikkalaista lentotukialusta onnistui toteuttamaan hyökkäyksen Kidō Butaita vastaan täydellä voimallaan. Mitä Hornetin laivueille tapahtui, on yksi Midwayn taistelun suurista arvoituksista. Aluksen operatiivinen upseeri, tai Chief Air Group (CHAG), Stanley C. Ring, oli pedanttinen, itsekeskeinen ja kaikin puolin epäpätevä.

Hän ei siksi myöskään ollut miehistön suosiossa. Hän oli eräässä yhteydessä antanut useille lentäjille lentokiellon rangaistukseksi siitä, etteivät nämä olleet nousseet seisomaan hänen tullessaan huoneeseen. Neljä hänen laivuettaan lähti aamulla 4. kesäkuuta, mutta vain yksi löysi Kidō Butain, ja vain siksi että sen komentaja yksinkertaisesti kieltäytyi noudattamasta Ringin käskyä. Loput, kaksi pommikonelaivuetta ja kaikki hävittäjät, yhteensä 44 konetta, eivät onnistuneet löytämään vihollista. Ne, jotka eivät palanneet, olivat ”on the flight to nowhere”, kuten Midwayn taistelusta kertovissa tarinoissa sanotaan.

Mutta laivueiden toiminnan rekonstruointi minuutti minuutilta on vaikeaa, koska aluksen päällikkö, kapteeni Peter Mitscher, ei kirjoittanut täydellistä raporttia, eikä Ring koskaan kirjoittanut sellaista, tai sitten Mitscher jätti välittämättä ne edelleen. Myöskään neljältä

63

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 63

21.08.2018 09.48

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

laivueenkomentajalta ei ole säilynyt raportteja. Mitscherin raporttia lukuun ottamatta ainoat lähteet siitä, mitä oikeastaan tapahtui, ovat selviytyneiden osallistujien suulliset lausunnot, jotka on usein kirjoitettu muistiin vuosia tapahtuneen jälkeen.

Vaihe 2: Hornetin lentolaivue

Aamiainen tarjoiltiin Hornetin messissä kello 03.30. Kaikki tiesivät, että päivän aikana tapahtuisi paljon, ja harvat olivat nukkuneet hyvin. Kenelläkään lentäjistä ei ollut taistelukokemusta, ja he olivat ymmärrettävästi hermostuneita. He eivät olleet osallistuneet Marshallsaarten, Waken tai Uuden-Guinean iskuihin. Hornet oli lähtenyt merelle vasta maaliskuussa, ja kaikki lentäjät eivät olleet suorittaneet kahdeksaa laskeutumista, jotka vaadittiin pätevyyteen lentotukialuksilta toimimiseen. Syöksypommittajalaivue oli lisäksi saanut uudet koneet, ja niiltä, jotka olivat olleet päteviä, puuttui pätevyys niille koneille, joilla he lentäisivät taistelussa. Ne 16 B-25-syöksypommittajaa, jotka toteuttaisivat Doolittle-iskun, täyttivät lentokannen 20.3.–18.4., mikä rajoitti koulutusta entises-

tään. Neljän laivueen miehistöt istuivat kukin vartiotiloissaan ja seurasivat tapahtumia sitä mukaan, kun raportteja vihollisjoukoista saapui, ja laivueenkomentajat merkitsivät muistiin piirustuksia voidakseen johtaa miehensä kohteeseen. Neljästä komentajasta ainoa, joka ei tehnyt niin, oli luutnantti Samuel G. Mitchell, hävittäjälaivue VF-8:n päällikkö, joka päätteli, että koska tehtävä oli suojata syöksy- ja torpedopommittajia, hänen ei tarvinnut laskea omaa kurssia. Mitchell oli valmistunut laivaston akatemiasta vuonna 1927, mutta hän oli lentänyt vesilentokoneita ja toiminut Bureau of Aeronauticsissa. Hänellä oli siksi yhtä vähän kokemusta hävittäjälentäjänä toimimisesta kuin monilla miehistä, joita hän johtaisi. VF-8:lla oli 17 Wildcatia, mutta koska koneita oli säästettävä CAP:hen ja monet lentäjistä olivat kokemattomia, vain kymmenen niistä lähtisi saattamaan hyökkääjiä. Syöksypommittajat lentäisivät 6 000 metrissä ja torpedopommittajat 460 metrissä. VF-8 ei siis pystynyt antamaan todellista tukea molemmille. Mitchellin ongelma oli, kumpaa hyökkäyslaivuetta hänen oli tuettava. Hän valitsi

Devastator ja Dauntless matkalla pois japanilaiselta lentotukialus Akagilta.

64

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 64

21.08.2018 09.49

MIDWAYN TAISTELU

”HORNET OLI LÄHTENYT MERELLE VASTA MAALISKUUSSA, JA KAIKKI LENTÄJÄT EIVÄT OLLEET SUORITTANEET KAHDEKSAA LASKEUTUMISTA, JOTKA VAADITTIIN PÄTEVYYTEEN LENTOTUKIALUKSILTA OPEROIMISEEN. SYÖKSYPOMMITTAJALAIVUE OLI LISÄKSI SAANUT UUDET KONEET.” 65

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 65

21.08.2018 09.49

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Devastator-torpedopommittajat. Ne olivat hitaimmat ja lensivät vakaata kurssia, ennen kuin ne pudottivat suuret, raskaat torpedot, ja olivat siksi helppo saalis vihollisen hävittäjille. Dauntlessit puolestaan syöksyivät kohti maalia 460 km/h, ja niillä oli eteen suunnatut kaksois-12.7 mm konekiväärit, joilla puolustautua. Mutta Mitscher katsoi, että Wildcatin ainoa mahdollisuus osua Zeroon oli syöksyä sitä kohti ylhäältä. Ja hän saattoi toivoa saavansa korkeusedun vain seuraamalla syöksypommittajia. Korkealta saattoi lisäksi syöksyä alas kohti japanilaishävittäjiä, jotka kävivät torpedopommittajien kimppuun.

Syöksypommittajia oli lisäksi noin kaksi kertaa niin paljon kuin torpedopommittajia (34 ja 15). Vielä oli huomioitava, että jälkimmäiset lensivät lähellä merenpintaa, mikä eliminoi vaaran hyökkäyksistä alhaaltapäin.

Mitscher piti kello 06.30 viimeisen palaverin Ringin ja neljän laivueenkomentajan kanssa. Keskustelu siitä, ketä hävittäjät seuraisivat puhkesi vielä kerran, ja siitä tuli kiivaanpuoleinen. Kello 06.38 tuli Spruancen käsky nousta kello 07.00. He kiertelisivät hyökkäyslaivueiden yllä, kunnes kaikki olisivat ilmassa, ja etenisivät kootusti kohteeseen koordinaation ja suuremman tehokkuuden saavuttamiseksi. Lentäjät nousivat lentokannelle, jossa he tapasivat ampujansa ja kävivät nopeasti läpi käskyt ja kartan ja tekivät koneelle viimeisen tarkistuksen. Monille tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin he nousivat lentotukialuksen kannelta oikea pommi tai torpedo mukanaan. He nousivat koneisiin ja käynnistivät moottorit, kun käsky annettiin.

Sillalta annettiin merkki lähtöä ohjaavalle upseerille, ”Fly Onelle”. Hän viittoi lentäjille kullekin vuorollaan, ja kun lentäjä nosti peukalon, Fly One kyykistyi ja osoitti merkinantosauvoilla kohti keulaa. Näin jatkettiin, kunnes kaikki olivat ilmassa.

Wildcatit nousivat ensin, koska ne tarvitsivat lyhyimmän nousukiidon, ja ne aloittivat nousun 6 000 metriin. Niitä seurasi VS-8 (Scoutingin) 15 Dauntlessia 250 kilon pommi mukanaan, ja sitten Ringin oma kone, siinäkin 250 kilon pommi. Seuraavaksi tuli vielä kahdeksantoista VB-8:n Dauntlessia, joissa kussakin oli yksi 500 kilon pommi. Lopuksi nousivat suurimmat Devastatorit 1 100 kilon raskaat Mark 13- torpedot mukanaan. Ne tarvitsivat koko lentokannen pituuden, ja ne oli nostettava hangaarikannelta yksitellen.

Tämä järjestys johti siihen, että Wildcatit, joiden toimintasäde oli lyhyin, olivat ilmassa ensimmäisinä ja käyttivät arvokasta polttoainetta hitaampien Devastatorien noustessa myöhään ja jäädessä roikkumaan muun muodostelman perään. Ne lensivät V-muodostelmassa Ring kärjessä ja yksi pommikonelaivue kummallakin sivullaan. Yläpuolella ja takana lensivät hävittäjät. Waldronin johtama VT-8 kokoontui samaan aikaan 460 metrissä. Ennen kuin kaikki olivat kokoontuneet ja valmiit lentämään kohteeseen, kello oli jo 08.00. Kidō Butai oli käyttänyt koneidensa lähettämiseen vain seitsemän minuuttia.

Hornetin lentolaivueen kurssi on myös kiistanalainen kysymys. Mitscherin raportin mukaan etäisyys kosketukseen laskettiin 155

”MONILLE TÄMÄ OLI ENSIMMÄINEN KERTA, JOLLOIN HE NOUSIVAT LENTOTUKIALUKSEN KANNELTA OIKEA POMMI TAI TORPEDO MUKANAAN. HE NOUSIVAT KONEISIIN JA KÄYNNISTIVÄT MOOTTORIT, KUN KÄSKY ANNETTIIN.”

66

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 66

21.08.2018 09.49

MIDWAYN TAISTELU

Tulituksessa vaurioitunut Dauntless Yorktownin kannella.

67

Tyynimeri_Stilla havet SE innehĂĽll_fi oversattAnja.indd 67

21.08.2018 09.49

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

meripeninkulmaksi ja suunnaksi 239 astetta (lounaaseen), ja tämä toistetaan myös suuressa määrässä taistelusta kertovaa kirjallisuutta. Mutta todellisuudessa he lensivät suoraan länteen kurssilla 265 astetta. Se vei lentolaivueen useita meripeninkulmia pohjoiseen siitä, missä Kidō Butai oli, kun niiden kurssit kohtasivat. Kahden laivueenkomentajan sanotaan kuitenkin esittäneen vastalauseen Ringin ottamalle kurssille. Hornet kääntyi nousua varten 25 solmun vastatuuleen ja etääntyi siksi kohteesta, ja ennen kuin koko lentolaivue oli ilmassa, etäisyys oli kasvanut 180 meripeninkulmaksi. On kaksi mahdollista selitystä, miksi kosketuksen havaittuihin japanilaisiin tukialuksiin antava kurssi ja kolmen neljästä laivueesta valitsema kurssi poikkesivat toisistaan. Toinen oli, että Ring, joka oli keskinkertainen suunnistaja, oli laskenut väärin. Toinen oli se, että Mitscher, joka oli itse lentäjä, lähetti tarkoituksella lentäjät suoraan länteen yrittäessään löytää lentotukialusta, jonka oletettiin olevan alueella mutta jota ei ollut löydetty.

VT-8:n komentaja, kapteeniluutnantti John Waldron, tiesi, ettei 265 asteen kursi veisi heitä havaituille japanilaisille lentotukialuksille. Hän otti laivueen suunnistajan, vänrikki George Gayn sivuun ja sanoi tälle, että kurssi oli väärä ja hän aikoi noudattaa omia laskel-

miaan. 15 minuutin lennon jälkeen Waldron rikkoi radiohiljaisuuden ilmoittaakseen muulle lentolaivueelle, että suunta oli väärä. Ring raivostui. ”Minä johdan tätä”, hän vastasi tylysti. ”Sinä lennät meidän kanssamme!”

Waldron ei antanut uhkailla itseään. ”Minä tiedän, missä se kirottu japanilaislaivasto on”, hän vastasi laivueen päällikölle. ”Sinä lennät meidän kanssamme, minä johdan tätä muodostelmaa, sinä lennät meidän kanssamme”, Ring vastasi. Lyhyen tauon jälkeen Waldron vastasi: ”Painukaa helvettiin, minä tiedän missä ne ovat, ja sinne minä menen.” Kolme meripeninkulmaa muiden takana Waldron kääntyi paapuuriin, ja suurin osa laivueesta seurasi. Kello oli silloin 08.30; hetki oli täsmälleen sama, jolloin Nagumo päätti ottaa alas hyökkäyskoneensa, jotka olivat hyökänneet Midwayn maakohteisiin, ennen kuin hän lähettäisi seuraavan aallon matkaan.

Wildcat-koneiden bensiinimittarit näyttivät nyt hälyttävän alhaista tasoa, ja lentäjät ymmärsivät, etteivät he pääsisi koskaan takaisin. He elehtivät toisilleen ja tekivät johtopäätöksen, että oli paras kääntyä.

Laivueenkomentaja Mitchell yritti pitää muodostelman kurssin, mutta luovutti lopulta ja seurasi. Kaikki VF-8:n kymmenen hävittäjää kääntyivät, ja kello 09.00 vain 34 pommikonetta jatkoi yhä Ringin kurssilla. Kello 09.20

he kuulivat Waldronin radioliikennettä, joka viittasi siihen, että VF-8 oli taistelussa. Lennettyään 200 meripeninkulmaa kurssilla 265 suoraan länteen kapteeniluutnantti Robert Johnson, VB-8:n komentaja alkoi myös ymmärtää, ettei nykyinen kurssi johtanut minnekään ja he olivat nyt lentäneet kauas sen paikan ohi, jossa heidän piti saada kosketus japanilaisiin. Hän päätti siksi kääntyä etelään, osin toivossa, että he ehkä löytäisivät japanilaiset, ja osin saadakseen mahdollisuuden voida laskeutua Eastern Islandille (koska polttoaine ei riittäisi paluuseen lentotukialukselle). Ring avasi radioyhteyden ja yritti pitää pommikoneet kurssilla, mutta vain hänen oma siipikaverinsa noudatti käskyä. Pienempää 250 kilon pommia kantavilla tiedustelupommikoneilla oli pitempi toimintasäde, mutta 225 meripeninkulman jälkeen niilläkin alkoi olla pula polttoaineesta.

Kello 10.00 VS-8:n laivueenkomentaja Walt Rondee päätti myös kääntyä. Ring väitti omassa selonteossaan tapahtumien kulusta, että hän yritti koota jäljellä olevat ja lentää takaisin Hornetille. Enterprisen suuntimasignaali auttoi häntä löytämään amerikkalaiset lentotukialukset, ja hän pääsi laskeutumaan Hornetille kello 18.00. Kansimiehistö otti hänet vastaan riemuiten. He eivät heti huomanneet pommia koneen alapuolella, vaan

68

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 68

21.08.2018 09.49

MIDWAYN TAISTELU

VASEMMALLA:

Japanilainen Zero-hävittäjä pystyi pudottamaan amerikkalaiset torpedo- ja syöksypommittajat, mutta sai pahoja ongelmia, kun sille ei löytynyt tukialusta, jolle laskeutua.

OIKEALLA:

Yksi Japanin lentotukialuksista japanilaisesta syöksypommittajasta nähtynä.

uskoivat hänen palanneen onnistuneesta hyökkäyksestä. Ring meni vain suoraan heidän ohitseen palaverihyttiin. Vasta Rondeen laskeuduttua muutama minuutti myöhemmin ja raportoitua sillalle Mitscher sai tietää, mitä oli tapahtunut. Johnsonin VB-8 lensi samaan aikaan yhä kaakkoon, kunnes oli selvää, että he olivat kadottaneet kohteen (kosketus olisi ehkä saatu, jos Nagumo ei olisi kääntynyt 90 astetta). He kääntyivät toivoen pääsevänsä takaisin Hornetille, mutta kohtasivat Catalinan, joka johdatti Johnsonin ja 14 konetta Midwaylle. Kahden polttoaine loppui, ennen kuin ne pääsivät perille, ja kolmannen oli laskeuduttava Midwayn laguuniin. Luutnantti Alfred B. Tucker ja kolme konetta löysi Hornetin suuntimasignaalin ja palasi turvallisesti lentotukialukselle. VB-8 menetti siten vain kolme konetta, ja kaikki lentäjät pelastettiin.

Mutta kukaan heistä ei päässyt lähellekään vihollisia.

VT-8:lta se sen sijaan onnistui. Sen päällikkö, Waldron, oli hyvin vakava johtaja palveluksessa ollessaan, ja hän piti kovaa kuria miehilleen, koska he olivat kaikki tulokkaita.

Palvelus alkoi joka aamu fyysisellä koulutuksella, mistä muut laivueenkomentajat tekivät pilkkaa. Mutta Waldron ei piitannut siitä. Hän oli aamulla 4. kesäkuuta laskenut, että kurssi, joka veisi kontaktiin japanilaisten kanssa, oli

240 astetta. Seurattuaan lentolaivuetta 20 minuutin ajan hän sai säätää kurssin 234 asteeksi. He lensivät kahdessa osastossa.

Waldron johti itse ensimmäistä, ja luutnantti James C. Owens toista. Näkyvyys oli hyvä, ja pilviä oli vain vähän noin 460 metrissä.

Noin puolen tunnin jälkeen Waldron komensi laivueen levittäytymään rivistöksi voidakseen tehdä havaintoja mahdollisimman laajalta alueelta. Pian sen jälkeen hän näki kaukaa savun laivojen savupiipuista. Ensin kaksi, sitten monta lisää. Waldron yritti kutsua Ringiä tiedottaakseen havainnostaan, mutta Ring ei vastannut. Waldron jätti sen sijaan radion auki toivoen, että joku nappaisi signaalin.

Hänellä oli alkuvaiheessa ollut pieni toivo saada laivue ehjänä takaisin kotiin. Nyt hän oli yksin japanilaisia vastaan ilman hävittäjätukea, ja vihollisen hävittäjäsuoja oli lukumäärältään nelinkertainen.

Akagin sillalla seisova Nagumo tiesi jo, että VT-8 oli tulossa; tiedustelukone oli havainnut sen. Viimeiset Midwaylle hyökänneet lentokoneet olivat tuolloin juuri kääntyneet takaisin. Lentotukialuksella oli sitä paitsi täysi kiire ottaa alas omat koneet niiden Midwayn-hyökkäyksen jälkeen. Nagumo määräsi samanaikaisesti 90 asteen kurssimuutoksen lyhentääkseen välimatkaa amerikkalaisten lentotukialukseen. Kello oli silloin 09.17. Kaga

69

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 69

21.08.2018 09.49

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

70

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 70

21.08.2018 09.49

MIDWAYN TAISTELU

Dauntlessia valmistellaan uuteen hyökkäykseen Japanin laivastoyksikköjä vastaan Midwayn koillispuolella.

lähetti matkaan vielä kuusi Zeroa CAP:n vahvistukseksi, joten Devastatoreita vastaan heitettiin kaikkiaan 24 hävittäjää. Kaikki opit koordinoinnista syöksypommittajien kanssa oli nyt unohdettava, ja oli vain mentävä sisään, laukaistava torpedot ja toivottava parasta. Vänrikki George Gayn Devastator oli viimeinen, joka laskeutui laukaisukorkeuteen, mutta hitaille torpedopommittajille se aika tuntui ikuisuudelta. Japanilaisten lentotukialus kääntyi samanaikaisesti mahdollisimman pieneksi maaliksi. Zerot olivat heidän kimpussaan kauan ennen kuin he pääsivät laukaisuetäisyydelle. Amerikkalaiset ampujat yrittivät tulittaa akrobaatinketteriä japanilaiskoneita, mutta väistelyn sijasta he pitivät suoran kurssin. Devastatorit sietivät paljon tulitusta, mutta japanilaisia oli liikaa. Waldron ilmoitti radiolla, että hänen molemmat siipikaverinsa menivät veteen. Siitä tuli hänen viimeinen ilmoituksensa. Hänen koneensa sai useita osumia ja syöksyi palavana alas.

George Gay väitti jälkeenpäin nähneensä Waldronin työntävän ohjaamon kuomun taakse ja seisovan pystyssä kuin hypätäkseen, kun kone iskeytyi veteen.

Jäljellä olevat Devastatorit valmistautuivat hyökkäämään Sōryūlle, joka kääntyi rajusti oikealle karistaakseen hyökkääjät. Gayn ampuja ilmoitti, että häneen oli osunut, ja lysähti istuimelleen. Gay piti kaasun täysillä ammusten iskiessä koneeseen. Yksi osui hänen vasempaan käsivarteensa. Gay arvioi, että ilmassa oli ainakin 30 Zeroa, ja jäljellä oli vain kolme Devastatoria. Pian niitä oli enää vain yksi. 800 metrin päässä yhdestä lentotukialuksista Gayn automaattilaukaisija petti, ja hän yritti vetää torpedon manuaalisesti laukaisevasta vivusta, mutta hän ei ollut varma, oliko torpedo lähtenyt vai ei. Sōryūn kannen yli lentäessään hän näki japanilaisen kapteenin hyppivän tasajalkaa. Zerot olivat kääntyneet pois välttääkseen ilmatorjunnan, mutta nyt ne palasivat, ja Gay oli ainoa jäljellä oleva maali. Pian 20 mm kranaatti sytytti moottorin palamaan, ja vänrikki Gay syöksyi mereen. Hän tarkisti ampujansa tilanteen vielä kerran, mutta tämä vaikutti kuolleelta. Gay ui pois, ennen kuin uppoava kone imaisisi hänet mukanaan syvyyksiin.

Japanilaiset lentäjät eivät olleet tunnettuja ritarillisuudestaan, joten hän piiloutui lentäjän istuimen tyynyn alle välttääkseen epätoivottua huomiota Zeroilta, jotka risteilivät yhä yläpuolella, ennen kuin katosivat. Gay saattoi sen jälkeen täyttää pelastuslauttansa, ja hänet poimittiin laivueensa ainoana eloonjääneenä Catalinaan.

VF-8:n lentäjillä oli vielä yksi koetus edessään. Mitchell ei tavoittanut Hornetin suuntimasignaalia ja luovutti siksi komennon luutnantti Stan Ruehlow'lle, joka tavoitti sen.

He laskeutuivat hitaasti 6 100 metristä 2 400 metriin, paitsi säästääkseen polttoainetta myös koska lisähappi alkoi loppua. Mutta Hornetin signaali heikkeni alempana, ja he lensivät suoraan aluksen ohi näkemättä sitä. He laskeutuivat lopulta mereen, mutta pysyivät yhdessä. Matkasta pelastuslautoilla ei tullut mitään huvipurjehdusta. Aurinko paahtoi päivisin armottomasti, ja useat hävittäjälentäjistä paloivat tunnistamattomiksi. Öisin he kuulivat haiden evien töyssähtele-

71

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 71

21.08.2018 09.49

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

vän pohjaan. Midwaylta lähetettiin yksitoista Catalinaa etsimään kadonneita lentäjiä.

Kahdeksan Wildcat-lentäjää pelastettiin 8. ja 9. kesäkuuta. Kahta ei löydetty koskaan.

Vaihe 3: Enterprise hyökkää

Myös Enterprisen lentolaivue koki myöhästymisiä. Kahdeksan CAP-hävittäjäsuojan Wildcat-konetta lähetettiin ilmaan kello 07.05. Earl Gallaherin VS-6:n ja Dick Bestin VB-6:n Dauntless-syöksypommittajat valmistautuivat, kun koneista neljä sai moottorivian ja joutui palaamaan kannen alle. Yhtä 500 kilon pommia kantavat VB-6:n koneet tarvitsivat koko kiitoradan, joten hävittäjät ja torpedopommittajat joutuivat odottamaan kannen alla, kunnes ne olivat nousseet. VF-6:n 10 Wildcatin ja Gene Lindseyn VT-6:n 14 Devastatorin nousu kesti 20 minuuttia. James S. Grayn VF-6:n Wildcatit nousivat ongelmitta, mutta yksi torpedopommittajista sai moottorivian, jonka hoitaminen vei myös aikaa. Kello 07.45 saatiin ilmoitus kosketuksesta japanilaisten tiedustelukoneeseen. Se tarkoitti, että vihollinen tiesi nyt, missä he olivat. Spruance tiesi, ettei hän ollut lentoupseeri, mutta hän ryhtyi nyt toteuttamaan operaatiota. Hän antoi McCluskylle käskyn lähteä VS-6:n ja VB-8:n kanssa odottamatta torpedopommittajia. Se oli oikea päätös, koska syöksypommittajien polttoaine olisi tuskin riittänyt hyökkäysten toteuttamiseen, jos ne olisivat joutuneet kiertelemään vielä pitempään.

Kurssiksi otettiin 231 astetta lounaaseen, mutta Wildcatit jäivät odottamaan torpedopommittajia, jotka käyttivät paljon polttoainetta noustakseen matkakorkeuteensa 6 700 metriä. Mutta pelkkä korkeusetu puolellaan ne eivät voineet toivoa voivansa kilpailla japanilaisten ylivoimaisia Zeroja vastaan. Gray kadotti pilvien vuoksi kosketuksen torpedopommittajiin, mutta löysi ne jälleen – kuten hän uskoi. Todellisuudessa hän oli poiminut John Waldronin VT-8:n.

Mutta se ei auttanut Waldronia. Sillä kun VT-8:aa pudotettiin taivaalta, Gray kierteli kuusi kilometriä korkeammalla muutaman meripeninkulman päässä pohjoisessa ja odotti jonkun kutsuvan apua kuulematta mitään, koska he käyttivät eri radiotaajuutta kuin Waldronin VT-8.

Samanaikaisesti kapteeniluutnantti Eugene Lindseyn torpedopommittajat lähestyivät Kidō Butaita etelästä. Hän oli kuusi päivää aikaisemmin suunnistanut ohi paluulennolla ja päätynyt veteen. Lindsey oli pelastettu vedestä, mutta hän oli loukkaantunut ja hänet oli viety sairastuvalle, missä lääkärit pelkäsivät hänen murtaneen selkärankansa.

Kun McClusky kysyi, pystyisikö hän lentämään, Lindsey vastasi vain, että sitä hänet oli koulutettu tekemään. Enterprisen lentolaivue oli saanut nousuluvan kello 07.45. Lindseyn ryhmä nousi viimeisenä. Sen alkuperäinen kurssi oli vienyt liiaksi etelään, ja se oli kääntynyt pohjoiseen, kun japanilaisia ei

72

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 72

21.08.2018 09.49

MIDWAYN TAISTELU

Japanilainen lentotukialus Hiryu palaa pommien osuttua siihen.

Kannella näkyy ammottava reikä.

Alus paloi kauan ennen uppoamistaan.

USS Yorktown japanilaisten syöksy- ja torpedopommittajien kiivaan hyökkäyksen kohteena.

ollut löytynyt lasketusta pisteestä. Pian kello 09.35:n jälkeen havaittiin kuitenkin savua horisontissa, ja 14 Devastatoria ryhmittyivät kahdeksi osastoksi hyökätäkseen Kagalle kahdelta sivulta samanaikaisesti. Toista Lindsey johti itse, toisen komennon otti vänrikki Arthur Ely. Havaittu savu tuli risteilijöiltä Tone ja Chikuma, jotka viestittivät löytäneensä Waldronin laivueen. Heidän yläpuolellaan Gray kääntyi kuurona avunpyynnöille, luultavasti koska polttoaine oli nyt loppu ja heidän oli palattava.

Toisin kuin Waldronin miehillä, Lindseyn miehistöillä oli jonkin verran kokemusta.

He tulivat myös etelästä, kun Zerot toimivat kymmeniä meripeninkulmia kauempana pohjoisessa ja idässä. He olivat myös käyttäneet kallisarvoiset 20 mm kranaattinsa, ja heillä oli jäljellä vain 7,7 mm konekivääripatruunoita. Japanilaisten CAP tavoitti ensin Elyn osaston. Lindseyn miehet selviytyivät taktisesti paremmin, ja yksi niitä kohti syöksynyt Zero sai itse maistaa tulitusta.

Kolme heistä pääsi laukaisemaan torpedot, mutta yksikään ei osunut maaliin. Myös VT-6 hupeni murto-osaksi entisestä, ja vain viisi konetta pääsi kääntymään takaisin. Yksi Devastatoreista räjähti kappaleiksi 20 mm kranaatin osuttua torpedon taistelukärkeen.

Kaikki palanneet koneet olivat vaurioituneita, yksi niin pahasti, että se oli vain työnnettävä mereen. Toinen laskeutui veteen, ja amerikkalainen partiokone pelasti miehistön sen kärsittyä auringonpolttamista ja kuivumisesta ja melkein jouduttua japanilaisen sukellusveneen vangiksi.

Akagin japanilaiset näkivät amerikkalaisten tulevan aallonharjakorkeudella. Kaikki seurasivat tiiviisti kehkeytyvää draamaa, ja riemu puhkesi joka kerran, kun joku hyökkääjistä putosi mereen. Hyökkääjät lähestyivät kahdessa ryhmässä. Ne näyttivät aluksi valinneen kohteeksi Akagin, mutta viime hetkellä he näkivät, että se olikin Hiryū. Seitsemän konetta pystyi lopulta laukaisemaan torpedon, viisi oikealta ja kaksi vasemmalta. Lentotukialus teki jyrkän käännöksen väistääkseen torpedot. Akagilla odotettiin jännityksellä osumista kertovia räjähdyksiä, mutta henkäistiin helpotuksesta, kun niitä ei kuulunut. Kun VT-6:n hyökkäys oli ohi, Zerojen oli laskeuduttava ammustäydennykseen.

Senhetkisen tilaston mukaan japanilaisia vastaan oli hyökätty 7 kertaa kaikkiaan 83 koneella, B-17:t mukaan luettuna, joista 37 oli tuhottu täysin. Japanilaisten aluksille ei ollut koitunut lainkaan näkyviä vaurioita. Mutta hyökkäyksellä oli myös vaikutusta. Kun meri kello 10.00 nielaisi viimeisen Yorktownilta lähteneen torpedokoneen, japanilaisten lentotukialukset olivat liian kaukana toisistaan pystyäkseen tukemaan toisiaan. Hävittäjäsuoja lensi melkein merenpinnan tasossa hyökättyään amerikkalaisten torpedopommittajia vastaan. Lentotukialusten kannet olivat täynnä koneita, jotka tankkasivat, ja bensiiniä täynnä olevia polttoaineletkuja kiemurteli joka

puolella ja pommit ja torpedot oli irrotettu, koska Nagumo oli muuttanut mieltään 1,5 tuntia aiemmin.

Vaihe 4: Käännekohta

Japanilaisten lentotukialuksen kannalta Lindseyn hyökkäys päättyi kreivin aikaan.

Hävittäjäsuoja oli otettava alas ammustäydennykseen. Mutta hengähdystauosta ei tulisi pitkää. Yorktown oli lähettänyt koneensa hieman Hornetia ja Enterprisea myöhemmin. Spruance ei voinut sulkea pois mahdollisuutta, että lähistöllä olisi japanilainen lentotukialus, josta ei ollut ilmoitusta, ja hän halusi varmistaa, etteivät japanilaiset pääsisi iskemään yllätyshyökkäyksellä. Vain kaksi Hypon ennusteiden neljästä tukialuksesta oli paikallistettu. Toisin kuin sooloileva Ring, Fletcher oli kokoontunut ilmavoimien komentajan, kommodori Murr E. Arnoldin, laivaston komentaja Pete Pedersonin ja kaikkien laivueenkomentajien kanssa keskustelemaan kurssista, jolla lentotukialus löytyisi. Arnold sanoi lentäjille, että jos japanilaiset eivät olisi lasketuissa koordinaateissa, he olivat todennäköisesti kääntyneet pohjoiseen. Hän lähetti kello 08.30 ensin VB-3:n (Dauntless SBD:t), joka kierteli 15 minuuttia, ja perään VT-3:n (Devastatorit), joka jatkoi suoraan kohti maalia, ja lopuksi osia VF-3:sta (Wildcatit). Järjestys lyhensi odotusaikaa ilmassa ja säästi polttoainetta.

Fletcher piti samalla VS-5:n reservissä, jos japanilaisten kaksi muuta tukialusta paikallistettaisiin, ja kuusi VF-3:n Wildcatia pidettiin myös niiden saattajiksi, ja toiset kuusi Task Force -osaston hävittäjäsuojaksi.

John Thachin johtama saattaja-osasto oli kehittänyt oman taktiikkansa, jota tultaisiin myöhemmin kutsumaan ”Thach Weaveksi”, jossa hävittäjät toimivat neljän ryhmissä. Hänestä olisi siksi väärää priorisointia jättää kuusi hävittäjää VS-5:n mahdolliseksi suojaksi. Pederson päätti, että hävittäjät sijoittuisivat 1 500–1 800 metriä torpedopommittajien yläpuolelle ja niiden ja auringon väliin. Siten hän olisi tarpeeksi korkealla syöksyäkseen torpedopommittajien kimppuun hyökkääviä Zeroja kohti, muttei niin korkealla, että kadottaisi kosketuksen, ja lisäksi polttoainetta ei tarvitsisi kuluttaa nousuun 6 100 metriin asti. Yorktownin laivue oli paremman koordinaation ja kollektiivisen päätöksentekoprosessin ansiosta ainoa amerikkalaislaivue, joka saavutti kohteen samanaikaisesti ja toteutti lähestulkoon keskittyneen hyökkäyksen.

Kapteeniluutnantti Lance Masseyn johtama VT-3 otti kurssin kahden viimeisen havainnon japanilaislaivastosta ja Midwayn väliin.

Jos japanilaisia ei löytyisi, he kääntyisivät ja noudattaisivat kurssia, jota olettivat vihollisen käyttävän, kunnes se löytyisi. Hävittäjät joutuisivat operoimaan toimintasäteensä rajalla. Muodostelmat olivat koossa hieman kello 09.05 jälkeen, ja kurssi vei heidät suoraan vihollisen luo. Noin kello 10.00 havaittiin

73

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 73

21.08.2018 09.49

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

japanilaisalusten savuja, ja he kääntyivät oikealle katsoakseen tarkemmin ja valmistellakseen hyökkäyksen. He olivat noin 14 meripeninkulman päässä neljästä lentotukialuksesta, jotka eivät nyt olleet muodostelmassa. VT-3 laskeutui 760 metristä 46:een ja aloitti hyökkäyksen lähestymislennon. Neljän kilometrin päässä Max Leslie ja tämän syöksypommittajat kutsuivat Masseyta radiolla ja saivat vahvistuksen, että tämä oli valmis toteuttamaan koordinoidun hyökkäyksen.

Mutta Massey ilmoitti heti perään, että Zerot hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja torpedopommittajien oli pantava toimeksi, ennen kuin kaikki pudotettaisiin. Japanilaiset olivat nyt lähettäneet kaikki saatavilla olevat hävittäjät, noin 40, ja ne iskivät torpedopommittajien ja hävittäjäsuojan kimppuun. Hävittäjillä oli täysi työ puolustautua, eivätkä ne pystyneet juuri avustamaan torpedopommittajia. Massey oli itse yksi ensimmäisistä pudotetuista.

Japanilaisilla oli tässä vaiheessa 69 Valia ja Katea valmiina nousemaan hyökkäykseen amerikkalaisia lentotukialuksia vastaan, joiden sijainti oli nyt tiedossa. Koneet olivat valmiina lentokannella, ja niiden moottorit kävivät. Amiraali Nagumo antoi käskyn, kun hän oli valmis, ja suuret alukset kääntyivät vastatuuleen nousuja varten. Kello oli 10.25. Nagumo oli varma voitosta, mutta sen esteeksi nousisi kaksi tekijää. Ensimmäinen oli hävittäjäsuoja, joka oli tullut alas merenpintaan hyökättyään Yorktownin torpedopommittajia vastaan. Toinen oli puhdas sattuma.

Sukellusvene USS Nautilus ajoi japanilaislaivaston vanaveden poikki ja sai Arashi-hävittäjän kääntymään laskemaan syvyyspommeja sitä vastaan. Amerikkalaissukellusvene selviytyi vaurioitta, mutta Enterprisen syöksypommittajat (VB-6 ja VS-8) huomasivat sen vanaveden sen kääntyessä takaisin kohti muuta saattuetta. Laivaston komentaja, kapteeniluutnantti Wade McClusky oli myös ollut epävarma japanilaisalusten sijainnista, kun niitä ei löytynyt oletetusta kontaktipisteestä, mutta hävittäjän vanavesi viittasi kohti suuntaa, jossa ne voisivat olla.

Hän ryhmitti 33 Daunt­lessiaan Arashin kurssille pohjoiseen. McClusky sai pian kello 10.20 jälkeen näkyviinsä Akagin, Sōryūn ja Kagan. Ne liikkuivat eräänlaisessa ympyrämuodostelmassa noin meripeninkulman päässä. Hiryū oli hieman kauempana.

McClusky käänsi muodostelman hyökkäykseen ja vei sen alas 4 400 metristä 70 asteen syöksyssä 250 ja 500 kilon pommit mukanaan. Yhtään Zeroa ei näkynyt. Kaikki olivat alhaalla aallonharjakorkeudessa tai jo laskeutuneet lentotukialukselle. Myös näkyvyys oli hyvä. Kello oli 10.24 ja hävittäjät tekivät juuri nousua Akagilta, kun tähystäjä huusi varoituksensa. Ilmatorjunnan onnistui ampua muutama laukaus, mutta se oli myöhäistä.

Kolme siluettia taivaalla kasvoivat nopeasti suuremmiksi ja ottivat amerikkalaisen syöksypommittajan hahmon. Kannella olleet japanilaiset näkivät pommien irtoavan ripustuksistaan, kun koneet olivat noin 500 metrin korkeudessa. Ensimmäinen meni hivenen komentosillan ohi. Toinen osui lähelle keskilaivan lentokonehissiä, meni yläkannen läpi ja räjähti torpedovarastossa, joka syttyi tuleen

USS Yorktown on saanut osuman, ja savua tupruaa sen kannelta.

ja aiheutti uusia räjähdyksiä. Inferno loi valtavan, ammottavan aukon hissin taakse, joka putosi pian alas hangaarikannelle. Kolmas pommi räjähti lentokannen koneiden keskellä.

Kaikkialla paloi, ja ruumiita makasi pitkin poikin. Kansilevyt olivat taipuneet ylöspäin, lentokoneita seisoi nokallaan ja paloi purkaen ilmaan paksua, mustaa savua. Yksi laivan palomiehistä meni alas pannuhuoneeseen selvittämään, miksi vesipumput eivät saaneet virtaa. Alhaalla koneet kävivät yhä, mutta oikeanpuoleisen osaston kaikki miehet olivat kuolleet ilmastoinnista lyöneisiin liekkeihin.

Nagumo evakuoitiin väkipakolla alukselta 20 minuuttia ensimmäisen pommin räjähtämisen jälkeen yhdessä henkiin jääneiden kanssa.

Myös Kagalle hyökättiin samaan aikaan,

ja siihen osui 4 pommia. Yksi putosi keskelle komentosiltaa ja osui säiliövaunuun, joka ruiskutti polttoainetta pitkin komentosiltaa ja surmasi kaikki siellä olleet. Loput pommeista räjäyttivät lentokoneita kappaleiksi ja tunkeutuivat lentokonekannelle, jossa ne sytyttivät japanilaisten omia pommeja ja polttoaineletkuja. Kagasta tuli pian liekehtivä inferno keulasta perään, ja keisarin muotokuva evakuoitiin hävittäjälle. Muutama palomies jäi vielä alukselle ja yritti rajoittaa vaurioita, mutta Kagan toivo oli jo mennyttä.

Viimeinen kohde oli Sōryū, jolle hyökkäsivät ne Yorktownin syöksypommittajat, jotka Fletcher oli lähettänyt matkaan vasta viimeisenä odotuksen jälkeen. Laivueenkomentaja, kapteeniluutnantti Maxwell Leslie, oli tehnyt

74

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 74

21.08.2018 09.49

MIDWAYN TAISTELU

”KAIKKIALLA PALOI, JA RUUMIITA MAKASI PITKIN POIKIN. KANSILEVYT OLIVAT TAIPUNEET YLÖSPÄIN, LENTOKONEITA SEISOI NOKALLAAN JA PALOI PURKAEN ILMAAN PAKSUA, MUSTAA SAVUA.”

omat laskelmansa japanilaisten mahdollisesta sijainnista, ja ne osoittautuivat oikeiksi. Hän oli 6 100 metrin korkeudessa nähdessään kello 10.20 horisontissa savua. Enterprisen pommikoneet (VB-6) olivat yhä Akagin kimpussa, joten Leslie ryhmitti laivueensa hyökkäykseen Sōryūlle, ja myös VB-6 hyötyi ymmärrettävästi siitä, että japanilaisten hävittäjäsuoja oli alhaalla merenpinnassa tai jo laskeutunut ammustäydennykseen. Leslien miehet saivat kolme osumaa kello 10.25 ja 10.28 välillä. Ensimmäinen osui etuhangaariin ja komentosillan hissiin. Toinen räjähti lentokannen koneiden keskellä, heitti yhden Zeron yli laidan ja sytytti useita tulipaloja. Viimeinen osui takimmaiseen lentokonehissiin. Alus oli 20 minuutissa täydessä liekissä, mutta sen

tilanne ei ollut yhtä paha kuin Kagalla. Palomiesten onnistui sammuttaa palot ja rajoittaa vauriot niin, että alus pääsi jatkamaan omilla koneilla. Se vetäytyi taistelusta kello 11.45 kahden solmun nopeudella. Mutta draama ei päättynyt siihen. USS Nautilus oli vielä alueella. Päädyttyään keskelle japanilaisten laivastoa ja suoritettuaan useita epäonnistuneita torpedohyökkäyksiä risteilijää ja taistelulaivaa vastaan se oli useita kertoja itse lähellä saada syvyyspommi- ja kranaattiosumia. Kello oli noin 11.20 aamupäivällä, kun Nautilus sai näkyviinsä vaurioituneen Sōryūn ja tuli niin lähelle, että jopa kehnot amerikkalaistorpedot osuisivat siihen. Kolme laukaistiin, ja ne osuivat: lentotukialus katkesi kahtia ja upposi.

75

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 75

21.08.2018 09.49

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

”DRAAMA EI OLLUT AIVAN VIELÄ LOPUSSA. VESILENTOKONE OLI HAVAINNUT YORKTOWNIN SAMANA AAMUNA, JA NAGUMO OLI KÄSKENYT SUKELLUSVENEEN I-168 ETSIMÄÄN JA UPOTTAMAAN SEN. SE SAI KOSKETUKSEN 24 TUNTIA MYÖHEMMIN JA LAUKAISI NELJÄ TORPEDOA KOHTI VAURIOITUNUTTA ALUSTA”

76

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 76

21.08.2018 09.49

MIDWAYN TAISTELU

USS Yorktown uppoaa. Sillä on voimakas kallistuma, ja kannella alkaa olla vaikea kävellä.

Jäljellä olevat amerikkalaiset lentokoneet palasivat tukialuksilleen 4. kesäkuuta kello 11.15 ja 11.45 välillä. Useimmilla oli jäljellä hyvin vähän polttoainetta, joten se, kuka laskeutui millekin alukselle oli vähemmän tärkeää. Muut olivat joutuneet laskeutumaan mereen. Enterprise oli menettänyt neljätoista 37 syöksypommittajastaan, ja Yorktown kaksi 37:stä, ja lisäksi kaikki torpedopommittajat.

Kaikkiaan 16 Wildcatia menetettiin myös.

Useimmat olivat joutuneet laskeutumaan mereen polttoaineen loputtua. Amerikkalaisten hyökkäysvahvuus oli kaikesta huolimatta koskematon, ja koneiden lukumäärässä se oli nyt ylivoimainen japanilaisiin verrattuna, peräti 3:1. Japanilaisilla oli jäljellä vain Hiryū. Mutta Nagumo ei aikonut luovuttaa.

Heti perustettuaan uuden komentopisteen kevyelle risteilijälle, Nagaralle, hän antoi Hiryūlle käskyn hyökätä. 18 syöksypommittajaa ja kuusi Zeroa nousi ilmaan kello 11. Kello 13.31 nousi vielä kymmenen torpedopommittajaa ja kuusi hävittäjää. Ensimmäinen osasto otti kurssin länteen, jossa amerikkalaisten lentotukialusten oli nyt vahvistettu olevan. Ne saivat pian kello 12 jälkeen näkyviinsä Yorktownin, joka otti parhaillaan alas syöksypommittajia 12 Wildcatin toimiessa suojahävittäjinä.

Puolet japanilaisten Valeista pudotettiin lähestymisen aikana. Ilmatorjunta pudotti kaksi lisää. Mutta kahdeksan pääsi läpi, ja Yorktowniin osui kolme pommia. Yksi niistä meni lentokannen läpi, toinen tunkeutui alas savupiipusta ja sytytti tulipalon, joka pysäytti viisi kuudesta höyrypannusta. Kolmas tunkeutui neljännelle kannelle, jossa se räjähti ja sytytti tulipalon. Yorktown pysähtyi ilmiliekeissä. Korjaus- ja sammutusmiehistön mittavat ponnistukset saivat sen jälleen liikkeelle kello 13.40. Se nosti nopeuden 20 solmuun ja oli valmis lähettämään lentokoneita ilmaan.

Sitten, kymmenen minuuttia myöhemmin, tuli Hiryūn toinen aalto. Amerikkalaisten suojahävittäjien polttoaine oli vähissä, ja Yorktownin tutka oli epäkunnossa. Saattaja-alukset pitivät samaan aikaan saapuvia japanilaiskoneita ystävällisinä ja odottivat liian kauan, ennen kuin avasivat tulen. Yorktowniin osui kahdessa minuutissa kaksi torpedoa, ja se sai 26 asteen kallistuman. Vauriot levisivät generaattoreihin, eikä painolastivettä voinut pumpata aluksen vakauttamiseksi. Kello 15 Yorktown näytti voivan kaatua millä hetkellä hyvänsä, ja kapteeni Eliot Buckmaster antoi käskyn jättää alus.

Fletcher oli kuitenkin ennen hyökkäystä Yorktownia vastaan seurannut olettamustaan, että lähistöllä oli vaurioitumaton japanilainen lentotukialus. Hän lähetti siksi kymmenen tiedustelupommikonetta valvomaan merialuetta lännessä. Yksi VS-5:n lentäjistä, luutnantti Samuel Adams, raportoi kello 14.45 liikkeestä pinnalla horisontissa ja lensi lähemmäs vahvistamaan havainnon Hiryūsta ja kahdesta taistelulaivasta ja useista pienemmistä saattajista 100 meripeninkulman päässä amerikkalaisten hyökkäysjoukosta. Yorktownin puurtaessa kallistumansa kanssa Enterpriselta nousi 24 syöksypommittajaa – samat miehistöt olivat tuhonneet Hiryūn sisaraluksen aamulla. Ne löysivät kohteen kello 17.00 ja saivat japanilaisten lentotukialukseen viisi osumaa. Yksi lennätti etummaisen lento-

konehissin komentosiltaa vasten ja tuhosi kaikki hallintalaitteet. Kolme muuta sytyttivät voimakkaita tulipaloja. Mutta konehuone oli vahingoittumaton, ja Hiryū painoi eteenpäin 30 solmun nopeudella ja torjui Midwaylta tulleiden B-17-pommikoneiden hyökkäyksen jonkin aikaa edellisen hyökkäyksen jälkeen.

Mutta vauriot kasvoivat. Varhain kesäkuun 5. päivän aamuna tulipaloja ei pystytty hallitsemaan, ja keisarin muotokuvan seremoniallisen evakuoinnin jälkeen kapteeni määräsi jättämään aluksen. Hän itse meni pohjaan laivansa mukana.

Yorktown pysyi pinnalla pitempään. Se kellui yhä 24 tuntia sen jälkeen, kun se oli jätetty, ja sinne lähetettiin pelastusryhmä. He sammuttivat viimeiset palot, ja lentotukialus otettiin hinaukseen. Sen vierellä kulki hävittäjä antamassa virtaa, jonka turvin painolastivettä pystyttiin pumppaamaan aluksen vakauttamiseksi. Yorktown kulki syvällä ja kallistui keulaa kohti, mutta se oli merikelpoinen ja alkoi nilkuttaa kotiinpäin kohti Pearl Harboria.

Mutta draama ei ollut vielä aivan lopussa.

Vesilentokone oli havainnut Yorktownin samana aamuna, ja Nagumo oli käskenyt sukellusveneen I-168 etsimään ja upottamaan sen. Se sai kosketuksen 24 tuntia myöhemmin ja laukaisi neljä torpedoa kohti vaurioitunutta alusta. Kaksi osui, ja Yorktown oli jätettävä vielä kerran. Mutta se kellui vielä monta tuntia, aina kello 06:een kesäkuun 6. päivän aamulla asti. Silloin se kaatui ja upposi. Japanilaiset sukellusveneet olivat kuitenkin siroteltuna ympäri koko Tyyntämerta Aleuteilta Kaliforniaan, ja niillä oli täysi työ tankata vesilentokoneita, tiedustella ja pelastaa pudotettuja lentäjiä ja aivan liian pieni osuus Midwayn hyökkäyssuunnitelmissa, jotta ne olisivat pystyneet vaikuttamaan tulokseen.

Yamatolla useiden meripeninkulmien päässä luoteessa ollut Yamamoto ei suostunut hyväksymään, että taistelu oli hävitty.

Hän antoi 4. kesäkuuta kello 19.15 joukoilleen käskyn jatkaa amerikkalaisjoukkojen ”jäännösten” tuhoamista ja valmistautumaan maihinnousuun Midwaylla. Nagumo vastasi, että jäljellä oli yhä neljä amerikkalaista lentotukialusta (Yorktownhan upposi vasta kaksi päivää myöhemmin), kuusi risteilijää ja kuusitoista hävittäjää. ”Ne ovat matkalla kohti Japania. Yksikään lentotukialuksistamme ei ole toimintakykyinen.” Lisäksi kaksi risteilijää, joiden oli määrä tukea Midwayn maihinnousua, törmäsi toisiinsa ja sai suuria vaurioita.

Seuraavana aamuna Midwaylta lähteneet kuusi Dauntlessia ja kuusi Vindicatoria löysivät ne. Yksi Vindicator syöksyi takimmaiseen tykkitorniin. Seuraavana päivänä, 6. kesäkuuta, Enterprisen ja Hornetin koneet hyökkäsivät kolme kertaa molempia vastaan.

Toinen selviytyi ensimmäisestä, mutta kaksi viimeistä sytyttivät niin valtaisat tulipalot, että alus oli jätettävä. Siitä tuli Midwayn taistelun viimeinen uhri.

Loppusanat

Nimitzin käsky Spruancelle ja Fletcherille perustaa päätöksensä laskelmoidulle riskille tarkoitti lyhyesti sanottuna kolmen jäljellä olevan lentotukialuksen turvaamista, mutta helpommin korvattavien lentokoneiden ja lentäjien vaarantamista. Tyynenmeren valtata-

77

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 77

21.08.2018 09.49

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

”MIDWAYN TAISTELU OSOITTI TUKIALUKSIIN POHJAUTUVAN ILMA-ASEEN VOIMAN, MUTTA SE PALJASTI MYÖS TUKIALUSTEN HAAVOITTUVUUDET. HÄVITTÄJÄSUOJA OLI TÄRKEIN SUOJA, KUN TAAS ILMATORJUNTA EI PYSTYNYT PYSÄYTTÄMÄÄN PÄÄTTÄVÄISEN HYÖKKÄÄJÄN HYÖKKÄYSTÄ.”

78

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 78

21.08.2018 09.49

MIDWAYN TAISTELU

USS Yorktownin kallistuma pahenee entisestään. Se on lopulta jätettävä, ja se uppoaa.

Japanilainen risteilijä Mikuma uppoaa amerikkalaisten syöksy- ja torpedopommittajahyökkäyksessä.

Sen 800 hengen miehistöstä sai surmansa yli 600.

sapaino kääntyi viiden minuutin aikana kello 10.25 ja 10.30 välillä USA:n hyväksi. USA oli menettänyt yhden lentotukialuksen japanilaisten neljää vastaan. Japani oli menettänyt 2 200 merimiestä, 250 lentokonetta ja ainakin 90 lentäjää. Suuri osa joko pudotettiin tai ne menetettiin mereen polttoaineen loputtua.

Osa ei yksinkertaisesti löytänyt laskeutumispaikkaa, koska kaikki lentotukialukset olivat nyt poissa. Toisaalta japanilaisten taistelulaivasto oli yhä koskematon, ja Kinskan ja Attun saaret Aleuteilla oli vallattu ilman tappioita.

Midwayn taistelun tulos oli kuitenkin niin traumaattinen, että se salattiin japanilaisilta.

Se olisi silti voinut päättyä toisin.

Japanilaisillahan oli kuitenkin aloittaessaan yksi lentotukialus enemmän, enemmän ja parempia lentokoneita ja kokeneemmat lentäjät. Mutta kun tappiot olivat suuret, se iski Japaniin erityisen voimakkaasti, kun USA:lla oli teollinen ja demografinen etu.

Japanilla oli vain 1 500 lentäjää, jotka olivat päteviä toimimaan lentotukialuksilta, ja kun sen koulutuskapasiteetti oli vain 100 lentäjää vuodessa, 90 lentäjää oli tuntuva menetys.

Seuraavien kuukausien aikana oli selvää, että yksin lentäjätappiot vaikuttivat yhtä raskaasti kuin lentotukialusten menetys. Uusi lentotukialus oli juuri otettu käyttöön, toinen valmistuisi heinäkuussa ja kevyempi tukialus marraskuussa. Seuraavien viiden kölinlaskua lykättiin vuoteen 1944, mutta USA rakensi samana aikana 14 suurta lentotukialusta, 9 kevyttä ja peräti 66 saattuetukialusta. Viimeksimainittua luokkaa japanilaisilla oli tuskin olemassakaan. Vuoden 1944 puolivälissä Japanilla oli tukialuksilla alle 1 000 konetta, USA:lla yli 3 000.

Walter Lord julkaisi vuonna 1967 kirjan Incredible Victory, jossa amerikkalaisten voitto esitettiin lähes jumalallisena ihmeenä. Mutta se oli yhtä paljon tulosta molempien osapuolien päätösten sarjasta. Ensinnäkin amiraali

Yamamoton, joka laati taisteluun johtavan suunnitelman. Yamamoton suunnitelma ennen Midwayta oli Tyynenmeren sodan suuren strategisen suunnitelman miniatyyri – vastustaja houkuteltiin ratkaisutaisteluun, kun sitä oli heikennetty matkan varrella. Mutta amerikkalaisilla oli maatukikohtien ilmatuen etu, lyhyet huoltolinjat ja lyhyt matka päätukikohtaan ja korjaustelakoille, kun japanilaiset olivat yli 4 000 km päässä kotoa. Sekä Pearl Harbor että Midway kertovat Yamamoton pelurinominaisuuksista. Olemalla mukana Yamatolla Yamamoton oli ylläpidettävä radiohiljaisuutta, eikä hän voinut seurata verkostoa ja antaa uusia käskyjä, kuten hän olisi voinut tehdä, jos hän olisi pysynyt maissa, kuten Nimitz.

Midwayn taistelu osoitti tukialuksiin pohjautuvan ilma-aseen voiman, mutta se paljasti myös tukialusten haavoittuvuudet. Hävittäjäsuoja oli tärkein suoja, kun taas ilmatorjunta ei pystynyt pysäyttämään päättäväisen hyökkääjän hyökkäystä. Yöoperaatiot olivat riskialttiita, ja amerikkalaiset pidättyivät niistä, paitsi nousu- ja laskeutumisvaikeuksien vuoksi, myös koska vihollisen taistelulaivat saattoivat hyökätä pimeydestä tulematta huomatuksi. Lopuksi aika, jonka huoltomiehistö käytti koneiden valmisteluun, vahingontorjunnan organisointiin, suojahävittäjien ja eri hyökkäysaaltojen nousujen ja laskujen koordinointiin, oli monimutkainen yhtälö. Marginaali menestyksen ja tappion välillä oli pieni.

ARTIKKELIN KIRJOITTAJA

Frode Lindgjerdet on suorittanut Candidatus Philologi -tutkinnon Norjan teknis-luonnontieteellisessä yliopistossa (NTNU). Hänen teki opinnäytetyönsä kylmän sodan käsittelystä norjalaisissa oppikirjoissa. Hän on ollut mukana kirjoittamassa useita teoksia mm. turvallisuuspolitiikasta ja sotilashistoriasta ja kirjoittanut artikkeleita samoista aiheista norjalaisiin aikakauslehtiin. Hänen päivätyönsä on puolustusvoimien museossa, Rustkammeretissa, Trondheimissa.

79

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 79

21.08.2018 09.49

SBD-VB-16 USS WASHINGTONIN YLLÄ Douglas Dauntless oli yksi eniten käytetyistä amerikkalaisista syöksypommittajista Tyynenmeren sodan aikana. Kone otettiin käyttöön vuonna 1940 ja lähetettiin Japanin merivoimia vastaan sodan ensimmäisenä vuotena. Se korvattiin Helldivereillä vuonna 1944, mutta se oli tulokasta paljon suositumpi. Kone pysyi palvelukäytössä pitkään sodan jälkeen.

Valokuva: U.S. Navy

80

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 80

21.08.2018 09.49

81

Tyynimeri_Stilla havet SE innehĂĽll_fi oversattAnja.indd 81

21.08.2018 09.49

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

TYYNENMER E 82

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 82

21.08.2018 09.49

TYYNENMEREN HELVETTI

Haavoittuneita amerikkalaisia kuljetetaan kumiveneillä odottavaan sairaalalaivaan.

TARAWA 1943

Kuva: NARA

PER ERIK OLSEN

EN HELVETTI 83

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 83

21.08.2018 09.49

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

”AMERIKKALAISET EIVÄT SAA TARAWAA MILJOONALLA MIEHELLÄ 100 VUODESSAKAAN.” AMIRAALI KEIJI SHIBASAKI

J

apanin hävittäjät ja pommikoneet hyökkäsivät amerikkalaisten tukikohtaan Havaijilla 7. joulukuuta 1941. Hyökkäys herätti amerikkalaisissa valtavasti pelkoa, eikä vähiten amerikkalaisten puolustusvoimissa. Merkittävä osa USA:n laivaston sotalaivastosta makasi runko murskana Pearl Harborin sataman pohjassa. Amerikkalaisten onneksi kaikki heidän lentotukialuksensa olivat poissa suorittamassa tehtävää, kun hyökkäys tuli, ja selviytyivät vahingoitta. Ne olivat valmiit käymään taisteluun japanilaisten kanssa.

Siihen ne saisivat tilaisuuden Midwayn taistelussa toukokuussa 1942.

Samanaikaisesti Pearl Harborin kanssa japanilaiset hyökkäsivät Filippiineille, Hongkongiin, Malesiaan ja Wake Islandille.

Pari päivää myöhemmin japanilaiset upottivat brittiläiset taistelulaivat HMS Prince of Walesin ja HMS Repulsen ilmahyökkäyksessä Malesian itäpuolella.

Japanilaisten hyökkäys jatkui, ja he valtasivat Burman ja Uuden-Guinean tammikuussa ja Alankomaiden ItäIntian maaliskuussa. Huhtikuussa 1942 liittoutuneet joukot vetäytyivät Filippiineiltä.

Japanin laajentuminen ei pysähtynyt, ennen kuin amiraali Fletcherin Task Force 17

84

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 84

21.08.2018 09.50

TYYNENMEREN HELVETTI

Kaksi merijalkaväen sotilasta hyökkää rantaa ylös odottavia japanilaisia kohti.

Kuva: NARA

85

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 85

21.08.2018 09.50

SOTAHISTORIA TYYNIMERI onnistui pysäyttämään japanilaisalukset, joiden määränpää oli Port Moresby UudessaGuineassa. Kaksi sotakoneistoa päätyi yhteenottoon, jota jälkipolvet ovat kutsuneet Korallimeren taisteluksi.

Molemmat osapuolet menettivät lentotukialuksen – japanilaiset Shōhōn ja amerikkalaiset USS Lexingtonin. Tämä taistelu käytiin vain muutama päivä sen jälkeen, kun suuri japanilainen laivasto hyökkäsi pienelle amerikkalaiselle Midwayn atollille Havaijilta luoteeseen. Amerikkalaiset merijalkaväen sotilaat saivat siellä tiedon, että japanilainen amiraali Yamamoto oli matkalla tuhoamaan loput alukset, jotka olivat jäljellä joulukuun 7. päivän hyökkäyksen jälkeen. Amerikkalaiset olivat murtaneet japanilaisten radiokoodit ja saivat näin tärkeää tietoa japanilaisten tietämättä siitä. Taistelusta tuli yksi Tyynenmeren sodan kiivaimmista, ja se päättyi japanilaisten menetettyä neljä lentotukialusta amerikkalaisten menettäessä yhden. Siitä tuli

Merijalkaväkeä kuljettava maihinnousu­alus on matkalla kohti Betion rantoja. Kuva: NARA

PÄIVÄ 1

Niminoa Niminoa 8th 8th Marines Marines Major MajorHHCrowe Crowe

22 2nd 2nd Marines Marines Major MajorJ Schoettel J Schoettel

33

ch22 ea ecah ed edBB RR

ch33 ea ecah ed edBB RR

Burn-Philips Burn-PhilipsWarf Warf

Gre Green en Bea Beach ch

ch11 ea ecah ed edBB RR

2nd 2nd Marines Marines LtLtCol ColHHArney Arney

22

Temakin TemakinPoint Point

00

500m 500m

1000m 1000m

86

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 86

21.08.2018 09.50

TYYNENMEREN HELVETTI

”LIITTOUTUNEET OLIVAT YKSIMIELISIÄ SIITÄ, ETTÄ HITLER OLI ENSIN KUKISTETTAVA EUROOPASSA, ENNEN KUIN JAPANIA VASTAAN VOITAISIIN HYÖKÄTÄ TÄYDELLÄ VOIMALLA. LOPPUVUODESTA 1943 ALKOIVAT USEIMMAT LIITTOUTU­NEIDEN PUOLELLA NÄHDÄ, MINNE OLTIIN MENOSSA.” – yhdessä Korallimeren taistelun kanssa – Tyynenmeren sodan käännekohta. Japani oli laajimmillaan toukokuun 1942 alussa.

Nyt Japanin laivasto oli tuntuvasti heikentynyt, eikä lisälaajeneminen ollut mahdollista. Liittoutuneiden oli aika lähteä vastaiskuun.

NN

Amerikkalainen merijalkaväki hyökkäsi elokuussa 1942 Guadalcanalin ja Tuagin saarille sekä läheisille Salomonsaarille.

Samaan aikaan amerikkalaiset ja australialaiset joukot taistelivat japanilaisia vastaan Uudessa-Guineassa. Taistelut olivat kiivaita molemmissa kohteissa, ja molemmat puolet menettivät paljon sotilaita ja kalustoa.

USA:n laivasto menetti mm. neljä risteilijää ja useita hävittäjiä taisteluissa Japanin merivoimia vastaan.

Uusi-Guinea ja Guadalcanal oli raivattu japanilaisista joukoista vasta vuoden 1943 puolivälissä. Liittoutuneet olivat yksimielisiä siitä, että Hitler oli ensin kukistettava Euroopassa, ennen kuin Japania vastaan voitaisiin hyökätä täydellä voimalla.

Loppuvuodesta 1943 alkoivat useimmat liittoutuneiden puolella nähdä, minne oltiin menossa. Taisteluita japanilaisia vastaan päätettiin siksi kiihdyttää. Washingtonissa pidettiin maaliskuussa 1943 kokous, jossa

Rantabarrikadi Strand Strandbarrikade barrikade Panssariestekaivanto Antitank Antitankgrav grav Operatiivinen johto Operasjonssentral Operasjonssentral 200 mm 200 200mm mmrannikkotykki artelleri artelleri

3

SS

140 mm 140 140mm mmrannikkotykki artelleri artelleri 127 mm 127 127mm mmrannikkotykki artelleri artelleri 80, 70 tai 37 mm torjuntatykki 80, 80,70, 70, eller eller 37 37mm mmartelleri artelleri 70 mm haupitsi 70 70mm mmHowitzer Howitzer 70 mm ilmatorjuntatykki 70 70mm mmluftvern luftvern 13 mm konekivääri 13 13mm mmmaskingevær maskingevær 13 mm kaksoiskonekivääri Dobbel Dobbel 13 13mm mmmaskingevær maskingevær Rakennuksia Bygninger Bygninger

Betio oli jaettu Vihreään ja Punaiseen rantaan.

Punainen ranta oli sekin jaettu kolmeen osaan.

Tälle rannalle sotilaat nousisivat maihin ensimmäiseksi.

Takarongo TakarongoPoint Point 87

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 87

21.08.2018 09.50

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

”ELOKUUSSA 1942 JAPANILAISET OIVALSIVAT UHAN. SAARILLE SIJOITETTIIN SOTILAITA JA KALUSTOA. VAHVIMMIN LINNOITETTUIHIN SAARIIN KUULUIVAT BETIO TARAWA-ATOLLILLA JA MAKIN.” oli tarkoitus sopia, miten Japani lyötäisiin.

Kenraali MacArthur halusi hyökkäyksen Uuden Guinean yli ja suoraan Filippiineille.

Amiraalit Nimitz, King ja Spruance kannattivat saarelta saarelle etenemisen taktiikkaa, jossa edettäisiin valtaamalla saari kerrallaan kokonaan, kunnes oltaisiin Japanin kynnyksellä. Valinta lankesi saarelta saarelle etenemiselle, ja valmistelut hyökkäyksiä uloimpia puolustuksia vastaan varten aloitettiin marraskuussa 1943.

Japanilaiset olivat tahollaan vahvistaneet Gilbertsaarten puolustusta. Makinille – pienelle Gilbertsaarten atollille – elokuussa 1942 tehdyn pistohyökkäyksen jälkeen japanilaiset olivat oivaltaneet uhan. Saarille sijoitettiin sotilaita ja kalustoa. Vahvimmin linnoitettuihin saariin kuuluivat Betio Tarawaatollilla ja Makin. Tarawa sijaitsi yli 4.000 km lounaaseen Havaijilta ja 2.100 km kaakkoon Trukilta (Japanin Tyynenmeren sotavoimien eteen työnnetystä päämajasta).

Atollien sijainti oli Australian ja UudenSeelannin tavoin ainutlaatuinen – se katkaisi huoltolinjan USA:sta Eteläiselle Tyynellemerelle. Koska atollit olivat olleet brittien hallinnon alaisia japanilaisten hiljattaiseen valtaukseen asti, amerikkalaiset suunnitelmien laatijat saivat runsaasti hyödyllistä tietoa saariryhmän sisällä ja ympärillä. Siksi päätettiin aloittaa Tarawaatollilta, ja operaatio sai nimeksi Galvanic.

Amerikkalaiset joukot

Amerikkalaisdivisioona, jonka oli määrä nousta maihin Betiolla, oli 2. US Marine Division, kenraalimajuri Julian C. Smithin johdossa. Smith oli kokenut sotilas, jolla oli takanaan 34 palvelusvuotta.

Hän oli taistellut viidakoissa Haitin ja Nicaraguan vallankumouksellisia vastaan 20- ja 30-luvulla, minkä vuoksi hänellä oli hyödyllistä sotakokemusta.

Joukko-osasto, jonka tehtävä oli viedä divisioona atollille, oli amiraali Richmond Kelly ”Terrible” Turnerin komentama 54. Task Force. Häntä pidettiin amfibiomaihinnousujen nerona, ja hänellä oli kokemusta Guadalcanalista. Hän johtaisi myöhemmin maihinnousua Gilbertsaarille, Uuteen-Georgiaan, Mariaaneille, Iwo Jimalle ja Okinawalle. Divisioona oli reservissä Wellingtonissa Uudessa-Seelannissa uudelleenkokoamista ja vahvistuksia varten Guadalcanalin taisteluiden jälkeen. Sen vahvuus oli 20.000 miestä, jotka oli jaettu kolmeen jalkaväenrykmenttiin – 2., 6. ja 8.

Monet Amtracit eivät päässeet muutamaa metriä pitemmälle rannalla, ennen kuin ne ammuttiin kappaleiksi. Tässä merijalkaväen upseeri yrittää saada yhteyttä muihin osastoihin ympärillään. Kuva: NARA

88

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 88

21.08.2018 09.50

TYYNENMEREN HELVETTI

89

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 89

21.08.2018 09.50

SOTAHISTORIA TYYNIMERI Marines. 10. Marines oli tykistörykmentti, 19. Marines oli pioneereista ja Seabeessotilaista koostuva pioneerirykmentti (Seabees-sotilaat rakensivat teitä, siltoja ja laitureita ym.). Divisioonassa oli lisäksi taistelupanssarivaunupataljoona, joissa oli kolme Sherman M4-A2-panssarivaunuilla varustettua osastoa. Sherman-vaunut olivat täysin ylivoimaisia japanilaisten Type 95 Ha-Ho-panssareihin verrattuna niin panssaroinnilta kuin varustelultaan.

Divisioonassa oli myös lääkintäpataljoona ja yksi LVT-2:lla varustettu amfibiovaunu (Amtrac), joka kuljetti sotilaita ja kalustoa aluksilta rannoille.

Jalkaväki varustettiin pääasiassa Garand M-1 puoliautomaattikivääreillä, Browningin automaattikivääreillä ja liekinheittimillä. USNavy laittoi peliin Task Force 54:n joka jaettiin kahteen ryhmään, pohjoiseen TF 52:een ja eteläiseen TF 53:een. TF 52 kuljettaisi sotilaat Makinille ja TF 53 Betiolle.

TF 53:lla oli 13 hyökkäyslastialusta ja kolme hyökkäysrahtialusta. Lisäksi sen tulitukiryhmä koostui: taistelulaiva Tennesseestä, Marylandista ja Coloradosta, raskaista risteilijä Portlandista ja Indianapolisista, kevyistä risteilijä Mobilesta, Birminghamista ja Santa Festä sekä hävittäjä Baileysta, Frazerista, Ringgoldista, Dahiellistä ja Schroederista.

Lisäksi oli ilmatukiryhmä lentotukialus Essexiltä, Bunker Hilliltä ja Independenceltä.

Lentotukialuksilla oli hävittäjiä ja pommikoneita, jotka pystyivät pitämään japanilaiset hävittäjät poissa ja tekemään ilmahyökkäyksiä saaren japanilaisia joukkoja vastaan.

Makinia valtaamaan lähetettiin USA:n armeijan 27. jalkaväkidivisioona. Heidän hyökkäystään Makinille ei käsitellä tässä artikkelissa – sillä tämä hyökkäys oli merkittävästi pienempi eikä saanut samaa merkitystä kuin Betion valtaus.

PÄIVÄ 1

Japanin joukot

Betiota piti hallussaan yksikkö, jota voisi kutsua Keisarilliseksi merijalkaväeksi. Se oli alun perin pienempi jalkaväenosasto, joka kuului Keisarillisen laivaston alukselle.

Nämä joukot olivat ajan mittaan kasvaneet pelottavaksi voimaksi, joka oli erikoistunut amfibiosodanäkyntiin. Näiden osastojen sotilaat valtasivat Guamin, Wake Islandin ja Salomonsaaret. Betion komentaja, amiraali Keiji Shibasaki, oli hyvin taitava johtaja.

Tilanteessa, jossa hänen oli puolustettava pientä saarta, joka oli 4.500 m pitkä ja 500 m leveä (leveimmästä kohtaa) 20.000 miehen amerikkalaisjoukkoja vastaan, joilla oli ilma- ja meriherruus, hänen oli oltava erittäin hyvä motivoija.

Hänellä ja hänen sotilaillaan oli runsaasti valmistautumisaikaa. He olivat kaivautuneet juoksuhautoihin pitkin ja poikin koko saarta. Lisäksi he olivat rakentaneet betonibunkkereita, konekivääriasemia ja

Niminoa Niminoa 8th 8th Marines Marines Major MajorR RRuud Ruud (fra klokl12.00) (fraN.ca.

12.00)

33 2nd 2nd Marines Marines Major WW Kyle Major Kyle (fra klokl11.00) (fraN.ca.

11.00)

11

ch11 ea ecah ed edBB RR

ch22 ea ecah ed edBB RR

Burn-Philips Burn-PhilipsWarf Warf

22

88

33

88

22

11

22

22

Gre Green en Bea Beach ch

33

ch33 ea ecah ed edBB RR

22 11

22

Temakin TemakinPoint Point

00

500m 500m

1000m 1000m

90

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 90

21.08.2018 09.50

TYYNENMEREN HELVETTI

Maihinnousu Betiolle oli lähes epäinhimillinen tehtävä, ja tässä näemme amerikkalaisia sotilaita kuljettavia Amtraceja matkalla rantaan. Kuva: NARA

NN

Rantabarrikadi Strand Strandbarrikade barrikade Panssariestekaivanto Antitank Antitankgrav grav Operatiivinen johto Operasjonssentral Operasjonssentral 200 mm rannikkotykki 200 200mm mmartelleri artelleri

3

SS

140 mm rannikkotykki 140 140mm mmartelleri artelleri 127 mm rannikkotykki 127 127mm mmartelleri artelleri 80, 70 tai 37 37 mm torjuntatykki 80, 80,70, 70, eller eller 37mm mmartelleri artelleri 70 mm haupitsi 70 70mm mmHowitzer Howitzer 70 mm ilmatorjuntatykki 70 70mm mmluftvern luftvern 13 mm konekivääri 13 13mm mmmaskingevær maskingevær 13 mm 13 kaksoiskonekivääri Dobbel Dobbel 13mm mmmaskingevær maskingevær Rakennuksia Bygninger Bygninger

Amerikkalaisjoukkojen onnistui ankarien taistelujen jälkeen työntyä maihin Punainen ranta 2:lla ja Punainen ranta 3:lla.

Takarongo TakarongoPoint Point 91

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 91

21.08.2018 09.50

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Amerikkalaissotilaat maastoutuvat yhden heistä käyttäessä pelättyä liekinheitintä japanilaiseen asemaan. Kuva: NARA

92

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 92

21.08.2018 09.50

TYYNENMEREN HELVETTI

pomminkestäviä huoneita ympäri saarta.

Sadat asemat peittivät kaikki mahdolliset saapumiskulmat saarelle. Rannoille oli rakennettu korkeita puuesteitä. Lisäksi rantaa pitkin oli sijoitettu miinoja ja ansoituksia sekä henkilö- ja panssarimiinoja ja kilometreittäin piikkilankaa.

Amerikkalaismerijalkaväen vaikeimmaksi esteeksi osoittautuisi kuitenkin luonnollinen koralliriutta saaren ympärillä 800–1.000 metrin päässä rannasta. Temakinin niemellä saaren pohjoispuolella ja Takarongoniemellä eteläpuolella oli suuret 200 mm rannikkotykit. Rannoille koko saaren ympärille oli myös sijoitettu runsaasti pienempiä tykkejä. Betiolla oli myös seitsemän Type 95-panssarivaunua.

Kaikki nämä puolustusvarustukset oli sijoitettu saaren 1.300 metriä pitkän kiitoradan ympärille – saaren käytännössä tärkeimmän rakenteen.

Shibasaki oli koonnut iskuvoimaiset joukot, ja he olivat päättäneet lujasti olla päästämättä amerikkalaisia saarelle.

Amerikkalaisten suunnitelmat

Hyökkäyspäiväksi oli määrätty 20. marraskuuta.

Amerikkalaiset eivät tienneet varmasti, oliko saarella japanilaisia – he vain olettivat niin. Tiedustelu oli suunnitteluvaiheessa arvioinut sotilaiden määräksi 4.800 miestä.

Tämän he päättelivät käymälöiden määrästä rannassa ja kertoivat lukumäärän niiden miesten määrällä, jotka käyttivät niitä.

Sotilaiden todellinen määrä oli 4.836 miestä.

Betiolle hyökättäisiin kahdesta suunnasta.

Koillisesta hyökättäisiin laguunin puolelta kolmelle eri rannalle – Punainen 1, 2 ja 3 (ks. kartta).

Lisäksi yksi osasto hyökkäisi pohjoispuolelta – Vihreä ranta.

Hyökkäys alkaisi lentokentän pommituksella yhden B-24 Liberator-laivueen voimin suuresta korkeudesta. Tämän jälkeen lentotukialusten taistelupommittajat pommittaisivat ja tulittaisivat saarta, ennen kuin taistelulaivojen, risteilijöiden ja hävittäjien tykit pehmittäisivät puolustukset.

Lopuksi rannoille hyökkäisi jalkaväki Higginsaluksillaan (maihinnousualuksia, joissa on keularamppi) ja telaketjullisilla LVTvaunuillaan. Suunnitelma perustui sille, että vedenkorkeus olisi riittävä Higgins-aluksille.

Telaketjulliset LVT:t kykenisivät nousemaan maihin vedenkorkeudesta riippumatta. Tämän jälkeen seuraisi merijalkaväen rynnäkkö maihin ja pommitusten ja tykistökeskitysten enemmän tai vähemmän pois pelistä lyömien japanilaisten kukistaminen. Kävisi ilmi, ettei tämä suunnitelma tulisi pitämään.

Japanilaisten suunnitelmat

Japanilaisten suunnitelma oli yksinkertaisesti pitää amerikkalaissotilaat merellä ja välttää näiden nouseminen maihin. Shibasakin käsky kuului pitää asemat niin kauan kuin mahdollista ja ennen kaikkea surmata niin monta amerikkalaista kuin mahdollista tämän hiekkaisen ja kivisen saaren puolustamiseksi keskellä valtamerta.

93

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 93

21.08.2018 09.50

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Hyökkäys alkaa: päivä 1

Merijalkaväkisotilaat alkoivat valmistautua nousemaan aluksiin ja LVT:hin kello 03.00 marraskuun 20 päivän aamuna. Sotilaat joutuivat kiipeämään alas alusten kylkiä pitkin suurten verkkojen avulla täyspakkaus ja ase mukanaan, lähes 50 kilon lisäpaino.

He kapusivat peräkkäin alaspäin – missä edellinen päästi otteensa, siihen seuraava laski jalkansa. Otteen irtoaminen tiesi putoamista ja pitemmälle alas ehtineiden toverien vetämistä mukana pahimmassa tapauksessa puristuksiin meressä keinuvien alusten väliin.Suunniteltua pommitusta B-24koneilla ei koskaan tullut. Tarkoitus oli kylvää 250 kilon pommeja koko saaren päälle. Ne piti asettaa räjähtämään muutama metri maanpinnan yläpuolella, ja niiden piti tappaa kaikki elollinen. Miksi sitä ei koskaan tullut, ei tiedetä. Edelleen oli myös epäselvää, oliko japanilaiset evakuoitu saarelta. Monet toivoivat sitä, kuten voi ymmärtää. Kello

Tässä näemme niemen Punainen 1- ja Vihreän rannan välissä.

Molemmilla rannoilla käytiin kovia taisteluita..

Kuva: NARA

PÄIVÄ 2

Niminoa Niminoa

8th 8th Marines Marines Major MajorL Hays L Hays (N.(Ca klokl06.30) 06.30)

11

6th 6th Marines Marines Major WW Jones Major Jones (N.(Ca klokl19.00) 19.00)

11

ch11 ea ecah ed edBB RR

ch22 ea ecah ed edBB RR

Burn-Philips Burn-PhilipsWarf Warf

33

Gre Green en Bea Beach ch

11

33

ch33 ea ecah ed edBB RR

88

22

11

22

22

22

88

88

22

Temakin TemakinPoint Point

00

500m 500m

1000m 1000m

94

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 94

21.08.2018 09.50

TYYNENMEREN HELVETTI

04.41 hälvenivät kaikki epäilykset. Punainen merkkisoihtu leiskahti taivaalle Betion yllä – varoitus Shibasakilta sotilailleen: hyökkäys on tulossa.

05.00 syttyi tulitaistelu Temakin patteriston ja USS Marylandin välillä. Kranaatit ujelsivat ilmassa. Vanhan taistelulaivan 406 mm kanuunoiden jykevä tulitus ravisutti sitä keulasta perään. Se kävi ilmeiseksi hetki sen jälkeen, kun alus oli tulittanut täyslaidallisen. Tärinä oli niin voimakasta, että laivan sisäinen viestintä jäi epävakaaksi taistelun loppuun asti. Se oli kriittistä, sillä USS Maryland oli amiraali Harry Hillsin komentolaiva operaation aikana.

05.30 selvisi yllättäen, että joukkojenkuljetusalukset olivat poissa kurssista. Ne olivat ajautuneet pois alkuperäiseltä alueelta. Kesti jonkin aikaa saada kaikki laivat paikalle.

Lentotukialusten ilma-aseen oli määrä saapua 05.50, mutta ne olivat myöhässä.

Kuolleita amerikkalais­sotilaita taisteluiden jälkeen.

Strand Strandbarrikade barrikade Rantabarrikadi Antitank Antitankgrav grav Panssariestekaivanto 6th 6th Marines Marines LtLtCol ColR RMurray Murray (til(tilBairiki, Bairiki,DD+1) +1)

22

3

Operasjonssentral Operasjonssentral Operatiivinen johto 200 200mm mmartelleri artelleri 200 mm rannikkotykki 140 140mm mmartelleri artelleri 140 mm rannikkotykki 127 127mm mmartelleri artelleri 127 mm rannikkotykki 80, 80,70, 70, eller eller 37mm mmartelleri artelleri 80, 70 tai 37 37 mm torjuntatykki 70 70mm mmHowitzer Howitzer 70 mm haupitsi 70 70mm mmluftvern luftvern 70 mm ilmatorjuntatykki 13 13mm mmmaskingevær maskingevær 13 mm konekivääri Dobbel Dobbel 13 13mm mmmaskingevær maskingevær 13 mm kaksoiskonekivääri Bygninger Bygninger Rakennuksia

NN

SS Punainen 2 ja 3:n hyökkääjät ovat nyt onnistuneet etenemään koko matkan kiitoradalle. Vihreällä rannalla he ovat työntyneet vähän matkaa sisälle saareen.

Takarongo TakarongoPoint Point 95

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 95

21.08.2018 09.51

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Amerikkalaiset merijalkaväensotilaat makaavat liikkumatta suojassa japanilaisten tulelta. Taistelu upottavan hiekan ja hyvin kaivautuneiden japanilaisten läpi oli vaikea ja erittäin verinen tehtävä. Kuva: NARA

Rikkiammuttu Amtrac on jäänyt seisomaan rannalla.

Kuva: NARA

Ilmahyökkäyksestä tuli myös suunniteltua pienempi, ja koneet kääntyivät takaisin aluksilleen jo seitsemän minuutin jälkeen.

Kello 06.00 kaksi miinanraivaajaa alkoi raivata miinoja laguuniin johtavasta aukosta.

Miinanraivaajat joutuivat välittömästi Betion kanuunoiden tulituksen kohteiksi – samoin kävi kahdelle ensimmäiselle hävittäjälle, jotka työntyivät sisään laguuniin. Kiivas tulitaistelu jatkui, ja amerikkalaiset alukset saivat useita osumia. Kello 07.35 laivojen tykistö avasi tulen saarta kohti.

Tulitusta jatkui melkein puolentoista tunnin ajan. Vahingot jäivät pieniksi, sillä japanilaiset olivat kaivautuneet hyvin, ja tulitus oli epätarkkaa.

Sotilaat veneissä ja LVT:ssä olivat nyt olleet veneissä melkein kuusi tuntia. Vähällä vedellä ja vailla mahdollisuuksia käydä wc:ssä – minkä lisäksi osa heistä alkoi tulla merisairaiksi – ja olosuhteista maihinnousualuksissa oli tulossa sietämättömät.

H-hetkeksi (ajankohta, jolloin sotilaat piti jättää maihin) oli määrätty kello 09.00. Pommitus lopetettiin siksi kello 09.00 Kurssilta sivuun ajautumisen vuoksi veneet ja Amtracit menettivät kallisarvoista aikaa. Tästä seurasi ajallinen katkos pommituksen loppumisen

ja sen hetken välillä, jolloin sotilaat lähtivät nousemaan rantaan. Japanilaiset saivat siksi yli kymmenen minuuttia aikaa tulla ulos suojistaan ja ottaa asemansa aseiden ääressä. He saivat hyvää aikaa tähdätä Amtraceja ja Higgins-veneitä niin pienillä kuin suurillakin aseilla.

Kussakin Amtracissa oli 18–20 miestä ja Higginsin veneessä yksi joukkue – noin 36 miestä.

Hyökkäyksen edessä tuli kolme aaltoa Amtraceja – yhteensä 87 kappaletta. Niiden takana levottoman aallokon läpi seurasi kolme aaltoa Higgins-veneitä.

Japanilaisille tämä oli valtava sokki. Amtracit näyttivät uivilta panssarivaunuilta tai hirviöiltä, jotka keinuivat heitä kohti. Ne nousivat vedestä ja vyöryivät rantojen yli heitä päin.

Koralliriutat sijaitsivat n. 800–900 metrin päässä rannasta, ja Amtracit kiipesivät vaivatta niiden yli. Higgins-veneiden kävi toisin. Niille koralliriutoista tuli täydellinen katastrofi. Suunnittelijat olivat varoittaneet, että vedenkorkeus voisi olla matala tähän aikaa vuodesta. Heitä ei kuunneltu. Kävi ilmi, että riutat olivat vain 90 cm vedenpinnan alapuolella. Veneet eivät siksi päässeet yli, vaan juuttuivat riutoille.

Japanilaiset ampuivat kaikella, mitä heillä oli.

Amtracit räjähtivät, ja ne ammuttiin kappaleiksi.

Useimmat Amtracit pysähtyivät rannan hirsiesteisiin – merijalkaväen sotilaat hyppäsivät ulos ja yrittivät parhaansa mukaan etsiä suojaa luotisateessa. Ensimmäisten tuntien aikana kaatui tai haavoittui useita satoja sotilaita.

Riutalla sotilaat joutuivat heittäytymään veteen ja kahlaamaan viimeiset 800 metriä maihin – ja kiivaan tulituksen alaisina. Vesi oli täynnä ruumiita ja rikki ammuttuja sotilaita, ja siinä kellui sisäelimiä ja ruumiinosia.

Parhaiten maihinnousu onnistui puulaiturilla, joka ulottui koralliriutan ohi. Sinne nousi vänrikki Leslien joukkue liekinheitinten ja tarkk’ampujien kanssa. Heidän onnistui tuhota laiturilla sijainnut konekivääripesäke, ennen kuin se paloi. Suuria osia laiturista paloikin, ja Leslien ja hänen joukkueensa oli siirryttävä Amtracien luo voidakseen jatkaa maihin.

Rannoilla Punainen 1, 2 ja 3 merijalkaväki taisteli kiivaasti tuhotakseen bunkkerit, konekiväärit ja kanuunat. Joukkojen onnistui päivän aikana edetä kullakin rannalla muutama metri. Punainen 1:llä onnistuttiin saamaan jalansijaa aivan rannan pohjoispäässä. Punainen 2 ja 3:lla oli onnistuttu pääsemään kiitoradalle noin 270 metriä saaren sisällä.

Merijalkaväen tilanne oli kriittinen. Sotilaiden oli saatava lepoa ja huoltoa. Se oli äärimmäisen vaikeaa, koska japanilaiset ampuivat kaikkea, mikä rannoilla liikkui.

Komentoalus USS Marylandilla ei oltu selvillä, että tilanne oli niin dramaattinen. Sieltä oli vähän tai ei lainkaan yhteyksiä sotilaisiin rannalla.

Mukaan otetut radiot lakkasivat toimimasta kastuttuaan, ja monet Amtracit oli tuhottu.

Punainen 3:lla tilanne oli parempi kuin muilla rannoilla. Hävittäjät Ringgold ja Dashiell olivat

96

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 96

21.08.2018 09.51

TYYNENMEREN HELVETTI

97

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 97

21.08.2018 09.51

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

rannan ulkopuolella ja antoivat tulitukea rantaan pyrkivälle merijalkaväelle. Kaikki, jotka tulivat maihin, päätyivät rannan pohjoispäähän – Punainen 2:ta vastapäätä. Kahden Amtracin onnistui myös ohittaa japanilaisten esteet ja ajaa parisataa metriä sisälle saareen. Siellä ne tulittivat kaikkea, mitä siellä oli. Ne joutuivat vetäytymään takaisin rantaan jouduttuaan vaaraan jäädä mottiin.

Aallot neljä ja viisi, jotka olivat matkalla Punainen 1:lle, joutuivat pohjoisesta niihin suunnattuun murhaavaan tulitukseen aukosta, joka oli syntynyt Punainen 1:n ja 2:n väliin. 550 metrin matka rantakaistaleiden välissä oli täynnä vahvoja japanilaisia bunkkereita ja konekivääriasemia. Päädyttyään

pienelle niemelle, joka muodosti Punainen 1:n, rannan komentaja, majuri Ryan, järjesti joukot uudelleen.

Iltapäivän ja illan aikana onnistuttiin saamaan maihin panssarivaunuja.

Vaunujen maihinnousu oli riskialtis tehtävä. Ne ajettiin veneistä riutalla ja joutuivat kulkemaan vedessä viimeiset 800 metriä. Ne joutuivat varomaan vedenalaisia räjähdyskraattereita. Tässä niitä avustivat omat sotilaat, jotka opastivat ne maihin. Tappiot näiden joukoissa olivat luonnollisesti kuitenkin suuret. Monet vaunuista menetettiin kraattereihin, mutta ne, jotka pääsivät läpi, kääntäisivät tilanteen pian amerikkalaisten eduksi. Punainen 3:lla saatiin maihin kuusi Sherman M4-A2:ta.

Yö lähestyi, ja merijalkaväen tilanne

PÄIVÄ 3

oli yhä hyvin epävarma. He eivät olleet vallanneet paljon maata, ja yöllä japanilaisten laskettiin käyvän isompaan vastahyökkäykseen.

Nyt tilanne oli sellainen, että amerikkalaiset olivat onnistuneet surmaamaan amiraali Shibasakin ja tämän esikunnan tietämättä sitä itse.

Shibasakin päämaja oli Punainen 3:n edessä – suuri pomminkestävä bunkkeri. Amiraali oli päättänyt, että se muutettaisiin sairaalaksi, ja siksi hän ja hänen päällystönsä menivät ulos. Tarkkasilmäinen merijalkaväen sotilas sai nähdä upseerien seisovan pienellä hiekkakummulla ja pyysi kahdelta hävittäjältä tulitukea heidän eliminoimisekseen. Kaikki kuolivat silmänräpäyksessä kranaattien sataessa heidän päälleen. Tämä episodi selvisi vasta monta vuotta

Niminoa Niminoa

6th 6th 33 Marines Marines LtLtCol ColK KMcLeod McLeod (N.(Ca klokl11.00, 11.00,D+2) D+2)

ch11 ea ecah ed edBB RR

Gre Green en B ea Beach ch

The ThePocket Pocket

ch33 ea ecah ed edBB RR

ch22 ea ecah ed edBB RR

Burn-Philips Burn-PhilipsWarf Warf

11

22

11

33

22 33

22

1/6 saa 1/6 1/6får fårkontakt kontakt kontaktin med med1/2 1/2ca.ca.

1/2:een n.

11.00, 11.00, D+2 D+2 11.00, P+2

Temakin TemakinPoint Point

00

500m 500m

88

33

88

22

22

88 11

22

3/2passerer passerer2/2 2/2 3/2 3/2 ohittaa 2/2:n ettermiddagen, ettermiddagen, iltapäivällä, P+2 D+2 D+2

1000m 1000m

98

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 98

21.08.2018 09.51

TYYNENMEREN HELVETTI

Amerikkalaissotilas heittää käsikranaatin hänen toverinsa pitäessä hyvin ansaittua taukoa. Kuva:

myöhemmin. Amiraalin oletettiin kaatuneen taistelun loppuvaiheessa.

Hänen kaatumisensa johti todennäköisesti siihen, että japanilaisten puolustus oli seuraavana päivänä ilman johtajaa eikä pystynyt lähtemään järjestyneeseen vastahyökkäykseen.

Yöstä tuli saarella suhteellisen rauhallinen – jonkin verran haja-ammuntaa, muttei suurta, hyvin organisoitua vastahyökkäystä eikä hyökkäystä amerikkalaisten puolelta.

Yön aikana he onnistuivat saamaan Punainen 2:lle maihin 75 mm kanuunoita, joista tulisi äärimmäisen tärkeitä seuraavien päivien aikana .

NARA

Päivä 2

Auringon ja lämmön myötä tuli myös lemu. Sietämätön mätänevien ruumiiden haju. Koko rannan pituudella makasi kuolleita ja rikkiammuttuja merijalkaväen

NN

Strand Strandbarrikade barrikade Rantabarrikadi

Antitank Antitankgrav grav Panssariestekaivanto Operasjonssentral Operasjonssentral Operatiivinen johto

200 200mm mmartelleri artelleri 200 mm rannikkotykki

3 Grensen forfor Grensen Merijalkaväen Marinens Marinens liikkeiden raja, bevegelser, D+2 bevegelser, D+2 D+2

SS

140 140mm mmartelleri artelleri 140 mm rannikkotykki 127 127mm mmartelleri artelleri 127 mm rannikkotykki 80, 80,70, 70, eller eller 37mm mmartelleri artelleri 80, 70 tai 37 37 mm torjuntatykki 70 70mm mmHowitzer Howitzer 70 mm haupitsi 70 70mm mmluftvern luftvern 70 mm ilmatorjuntatykki 13 13mm mmmaskingevær maskingevær 13 mm konekivääri

11

66

Dobbel Dobbel 13mm mmmaskingevær maskingevær 13 mm 13 kaksoiskonekivääri Bygninger Bygninger Rakennuksia

Japanerne går Japanerne gårtiltil Japanilaisten mottangrep mottangrep vastahyökkäys yöllä D+2 P+2 /+3 natten natten D+2/+3 /+3

Amerikkalaiset ovat nyt taistelleet kiitoradan kokonaan haltuunsa ja ovat matkalla valtaamaan koko korallisaaren pääosan.

Japanilaiset painostetaan saaren kapeimpaan osaan.

Takarongo TakarongoPoint Point 99

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 99

21.08.2018 09.51

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

sotilaita. Amerikkalaisten onnistui pelastaa haavoittuneita vasta aamun mittaan – ja silloinkin kiivaan tulituksen alla. Kuolleet saivat jäädä vielä vähäksi aikaa.

Päivän tavoite oli yhdistää Punainen 2 ja 3 Punainen 1:een. Japanilaiset joukot haluttiin näin jakaa kahteen osaan, jotta ne voitaisiin kukistaa yksi kerrallaan.

Laguunissa odotti edelleen maihinnousuvuoroaan joukko Higginsejä sotilaineen. Miehet olivat nyt olleet veneissä yli 24 tuntia, ja olosuhteet olivat sietämättömät. Heidät laskettiin riutalle kello 06.15 japanilaisten murhaavassa tulituksessa asemista Punainen 3:lta itään.

Monet heistä selviytyivät maihin laguunissa olevien hävittäjien tulituella.

Punainen 1:llä majuri Ryan ponnisteli herkeämättä saadakseen aikaan hyökkäyksen Punainen 2:n suuntaan. Jonkin ajan kuluttua hän tajusi, että se kävisi liian raskaaksi ja japanilaisten asemat olivat liian hyvät. Hän päätti siksi hyökätä Vihreälle rannalle. Maihin oli yön aikana saatu merijalkaväen upseeri, joka toimi tulenjohtajana aluksille merellä. Japanilaisten asemiin lähetettiin valtaisa tykistökeskitys.

Sen kestettyä hyvän aikaa majuri Ryan lähti hyökkäykseensä – kahden panssarivaunun ja liekinheittimen tuella. Hyvin koordinoitu hyökkäys puhdisti rannan suhteellisen nopeasti.

Merijalkaväen 6. pataljoona pääsi maihin suuremmitta ongelmitta pian tämän jälkeen. Punainen 2 ja 3:lla ponnisteltiin eteenpäin syvemmälle saareen. Shibasakin miehet olivat suojautuneet hyvin, ja heidät oli tuhottava bunkkeri bunkkerilta. Joka kerran, kun yksi bunkkeri tyhjennettiin, uusia japanilaisia ilmestyi taistelemaan.

Amerikkalaisten keskuudessa kiersi kasku, että ”japsit olivat kaivaneet tunnelin Tokioon asti”. Päivän aikana Punainen 2:lta ja 3:lta onnistuttiin murtautumaan ulos kohti kiitorataa ja alas kohti merta saaren toisella puolella. Vihreällä rannalla aloitettiin vaivalloinen työ työntää puolustautujia taaksepäin. Amerikkalaisilla oli nyt se etu, että he pystyivät hyökkäämään japanilaisia kohti Vihreä ranta selän takana.

Kello 19.30 illalla 50 japanilaista lähti yllättäen hyökkäykseen Vihreän rannan amerikkalaisia vastaan. He ryntäsivät esiin ja huusivat ”banzai” pistimet esillä. Syntyi kiivas mies miestä vastaan taistelu puukoin ja pistimin. Merijalkaväen sotilaat ampuivat kaikella, mitä heillä oli, ja pyysivät myös laivojen tykistöltä tulitukea japanilaisten asemiin edessään. 03.00 kolmannen päivän aamuna tuli hiljaista, ja melkein 300 japanilaista makasi kuolleina asemiensa edessä. Amerikkalaisten tappiot olivat 45 kaatunutta ja 173 haavoittunutta.

Päivä 3

Päivän 3 tavoite oli murtaa japanilaisten linjat Punainen 1 ja 2:n välissä. Siitä tuli äärimmäisen vaikea tehtävä. Nerokas bunkkeri- ja juoksuhautajärjestelmä suolsi jatkuvasti uusia japanilaisia milloin mistäkin.

Heidät oli nujerrettava yksi toisensa jälkeen, ja alueesta tulikin viimeinen, jota japanilaiset pitivät hallussaan Betiolla. Tämän alueen

lisäksi oli myös alue saaren keskellä ja Vihreältä rannalta pohjoiseen raivattava japanilaisista.

Merijalkaväki oli nyt saanut tukea myös M3 Stuart-taistelupanssarivaunuilta. Se on M4:ää huomattavasti kevyempi malli, jonka iskuvoima on pienempi – sillä oli vain yksi 37 mm kanuuna. Käyttöön saatiin myös kranaatinheittimiä ja M3-puolitelavaunuja 75 mm kanuunoilla. Ankarien taistelujen jälkeen sekä pohjoispuolella että Punainen 2 ja 3:lla amerikkalaiset alkoivat päivän mittaan saada yliotetta. Japanilaiset piileksivät pienissä taskuissa ja hyvin suojatuissa asemissa. Monet merijalkaväen sotilaat kaatuivat tarkk’ampujien luoteihin.

He uskoivat alueen olevan puhdas, mutta ei. Paljon aikaa kului saaren joka ainoa metrin varmistamiseen. Lisäksi oli alettava korjata pois kuolleita. Rannoilla kellui lähinnä kuolleita amerikkalaisia ja ruumiinosia. Lemu oli tukahduttava. Merijalkaväen sotilaat saivat tilapäisen haudan, mutta japanilaiset työnnettiin kasoihin telaketjutraktoreilla ja kuljetettiin Higginseillä merelle upotettaviksi.

Erityisen arvokkaita nämä hautajaiset eivät olleet.

Kolmannen päivän iltana merijalkaväki oli vallannut kaksi kolmasosaa saaresta.

Päivä 4

Päivä alkoi massiivisella Betiolla jäljellä olevien asemien pommituksella. Sekä laivojen tykistö että lentotukialusten lentokoneet osallistuvat. Merijalkaväki pysytteli paikoillaan keskityksen aikana.

Kiitoradalta oli Takarongo-niemeen noin 1.250 m, ja amerikkalaiset lähtivät pommituksen päätyttyä etenemään varovasti.

Ennen kuin olivat päässeet Takarongoniemelle kello 13.00, he olivat surmanneet 475 japanilaista ja menettäneet itse 9 miestä.

Saaren ainoa jäljellä oleva vastarintapesäke oli nyt ”tasku” Punainen 1:stä pohjoiseen. ”Taskuun” hyökättiin myöhemmin päivällä, ja jäljellä olleet japanilaiset olivat tehneet itsemurhan. Monet heistä olivat kaivaneet omat hautansa, ennen kuin he olivat ampuneet itsensä – antautuminen ei useimmille heistä ollut vaihtoehto.

Saarella otettiin erittäin vähän vankeja.

Seuraavina päivinä japanilaiset raivattiin pois atollin muista osista. Yksi pataljoona lähetettiin saarelta saarelle atollilta pohjoiseen paenneiden japanilaisten perään. Kaiken vastarinnan kukistamiseen meni neljä päivää. 175 japanilasta kaatui, amerikkalaisia muutama. Merijalkaväen toinen tavoite – Makinin saari – kaatui myös muutaman päivän ankarien taistelujen jälkeen. Merijalkaväki sai sielläkin nähdä, että suuret määrät japanilaisia teki itsemurhan, kun upseerit olivat kaatuneet ja tilanteesta oli tullut toivoton. Suurin tappio oli amerikkalainen lentotukialus – USS Liscomb Joka ainut pesäke ja asema oli nujerrettava massiivisella tykistötulella, liekinheittimillä, käsikranaateilla ja käsiaseilla. Se kävi amerikkalaisille hyvin kalliiksi. Kuva: NARA

100

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 100

21.08.2018 09.51

TYYNENMEREN HELVETTI

”KIITORADALTA OLI TAKARONGO-NIEMEEN NOIN 1.250 M, JA AMERIKKALAISET LÄHTIVÄT POMMITUKSEN PÄÄTYTTYÄ ETENEMÄÄN VAROVASTI. ENNEN KUIN HE OLIVAT PÄÄSSEET TAKARONGO-NIEMELLE KELLO 13.00, HE OLIVAT SURMANNEET 475 JAPANILAISTA JA MENETTÄNEET ITSE 9 MIESTÄ.”

101

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 101

21.08.2018 09.51

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

”TARAWA OLI SAANUT NIMENSÄ AMERIKKALAISEEN HISTORIAAN BELLEAU WOODIN JA CONCORD BRIDGEN RINNALLE, MUTTA SE OLI TULLUT KALLIIKSI. YLI 900 KAATUNUTTA JA 2.186 HAAVOITTUNUTTA AMERIKKALAISTA. JAPANILAISET MENETTIVÄT 4.690 MIESTÄ – VAIN 17 ANTAUTUI.” Bay – jonka japanilainen sukellusvene 1-175 torpedoi, tappiot olivat 644 miestä.

Jälkivaikutukset

Corpsille. He olivat ymmärtäneet, että tarvittiin yhä paremmin koordinoituja tykistökeskityksiä, ennen kuin kukaan voisi nousta maihin. Viestikeskus oli sijoitettava alukselle, joka ei häirinnyt kommunikaatiota – tässä tapauksessa se oli USS Marylandilla. Amtracit oli panssaroitava paremmin, ja ne tarvitsivat paremman aseistuksen.

Amerikkalaisjoukot valtasivat Tarawan. Tulppa Havaijin ja UudenSeelannin välillä oli poissa. Tämä oli tärkeä tulikaste US Marine

PÄIVÄ 4

Radioiden oli oltava vedenkestäviä, ja panssarivaunut oli saatava rannalle aikaisemmin. Tarawa oli saanut nimensä amerikkalaiseen historiaan Belleau Woodin ja Concord Bridgen rinnalle, mutta se oli tullut kalliiksi. Yli 900 kaatunutta ja 2.186 haavoittunutta amerikkalaista. Japanilaiset menettivät 4.690 miestä – vain 17 antautui.

Lisäksi vangiksi otettiin 129 korealaista työläistä, jotka olivat toimineet asemien rakennustöissä.

Tarawa-atolli oli raivattu, ja US Navy otti syrjäisen pikku saaren haltuunsa 5. joulukuuta. Sitä pystyttiin tästä eteenpäin käyttämään ponnahduslautana kauemmas pohjoiseen kohti Japanin pääsaarta.

Tarawan jälkeen tulisi monta suurimittaista maihinnousuoperaatiota, mutta harvat niistä olivat niin verisiä kuin Betion valtaus.

Niminoa

ach 3

6th Marines

ach 2

Red Be

ach 1

Burn-Philips Warf

”The Pocketin” Motstanden i vastarintaa “The Pocket” päättyy klo avtar ca Pocket 13.00.

13.00.

The

3

en

Bea ch

Red Be

Gre

Red Be

1

2

8

3 2

1

2

2

1

2

Temakin Point

0

500m

1000m

102

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 102

21.08.2018 09.51

TYYNENMEREN HELVETTI

Amerikkalainen merijalkaväki on päättänyt taistelut ja marssii palatakseen takaisin odottaviin joukkojen­ kuljetusaluksiin. Kuva: NARA

N

Rantabarrikadi Strand barrikade Panssariestekaivanto Antitank grav Operatiivinen johto Operasjonssentral

200mm mmrannikkotykki artelleri 200

S

140mm mmrannikkotykki artelleri 140 127mm mmrannikkotykki artelleri 127 80,7070, 37torjuntatykki mm artelleri 80, taieller 37 mm 70mm mmhaupitsi Howitzer 70

2

3 1

70mm mmilmatorjuntatykki luftvern 70

8

13mm mmkonekivääri maskingevær 13

8 6

3

Dobbel 13 mm maskingevær 13 mm kaksoiskonekivääri 6

Bygninger Rakennuksia

3/6 saavuttaa 3/6 når Takarongo Takarongo Pointin Point ca 13.00. n. 13.00.

Amerikkalaiset ovat nyt valmiita tuhoamaan japanilaisten viimeiset asemat saarella ja tekemään rynnäkön pitkälle, kapealle niemelle.

Takarongo Point 103

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 103

21.08.2018 09.51

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

JOH

AN

L UP

A ND

ER

Historian onnistunein torpedosarja Kun toinen maailmansota laajeni Tyynellemerelle joulukuussa 1941, Japanilla oli uudenaikainen sukellusvenelaivasto, johon kuului 60 yksikköä; enemmän kuin Saksalla sodan syttyessä 1939. Niistä 47 oli suurempia pitkän matkan sukellusveneitä. Yhdessätoista niistä oli vesitiiviit hangaarit vesilentokoneille, ja viisi pystyi kuljettamaan minisukellusvenettä. Useimpien huippunopeus pinta-ajossa oli suurempi kuin minkään muun valtion sukellusveneillä. Lisäksi japanilaisissa sukellusveneissä oli yleensä sodan paras aseistus, happi-kerosiiniseoksella kulkeva 53 cm Tyyppi 95 -torpedo.

104

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 104

21.08.2018 09.51

HISTORIAN MENESTYKSEKKÄIN TOPRPEDOSARJA

105

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 105

21.08.2018 09.51

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

J

apanin sukellusvenease ennen sotaa oli, samoin kuin muiden suurvaltojen laivastojen, suunnattu ensisijaisesti taistelemaan vihollisen sotalaivoja vastaan.

Sitä ajateltiin välineeksi suuren, taistelulaivojen välisen ratkaisutaistelun valmistelussa. Kun sota kehittyi suuntaan, joka ei tarjonnut tällaisia kohteita, japanilaiset siirtyivät muita paljon hitaammin hyökkäämään vihollisen meriyhteyksiä vastaan upottamalla kauppalaivoja.

Japanin keskittyminen sukellusvenesotaan sota-aluksia vastaan koki kuitenkin lyhyen, muutaman kuukauden kukoistuskauden syksyllä 1942 maineikkaan Guadalcanalin saaren vesillä. Tämä artikkeli kertoo näiden sukellusveneoperaatioiden näyttävimmästä jaksosta.

Japanilaiset yrittivät aina USA:n merijalkaväen maihinnoususta Guadalcanalille 7. elokuuta 1942 lähtien parhaansa mukaan estää heitä saamasta vahvistuksia. Se johti sarjaan kiivaita meri- ja ilmataisteluja saaren vesillä viidakkosodan raivotessa samanaikaisesti itse saarella. Japanilaisten suunnitelmiin kuului myös lähettää sukellusveneitä Guadalcanalia ympäröivälle merialueelle.

Siellä oli useita amerikkalaisia tukialusyksiköitä, jotka osallistuivat taisteluihin saaresta ja saattoivat osoittautua oiviksi maaleiksi sukellusveneiden torpedoille. Japanilaisten

sukellusveneiden akilleenkantapäät olivat puuttuva tutka ja rajallinen suurin mahdollinen sukellussyvyys – ei mielellään yli 100 m – mutta ensimmäinen menestys tuli silti pian, kun sukellusvene I-26 onnistui 31. elokuuta osumaan torpedolla tukialus Saratogan keskilaivaan. Sen korjaamiseen meni kriittisiä kuukausia, ja vielä kauemmin kesti, ennen kuin Saratoga, joka oli nyt saanut osuman torpedosta toisen kerran sodan aikana, palasi palvelukäyttöön uusituissa ilmavoimissa.

Mutta pahempaa oli luvassa. Kuuden kuljetusaluksen saattue oli 14. syyskuuta matkalla tuomaan vahvistuksia Guadalcanalille. Amerikkalaiset olivat erottaneet tämän elintärkeän kuljetuksen suojaksi kaksi kahden lentotukialuksen, Waspin ja Hornetin, ympärille koottua tukialusosastoa.

I-19 oli yksi Japanin laivaston suurista, uudenaikaisista ja nopeista valtamerisukellusveneistä, suurempi kuin amerikkalaiset vastineensa. Sillä oli lisäksi oma vesitaso vesitiiviissä hangaarissa. I-19 oli ollut mukana sodan ensimmäisestä päivästä lähtien, jolloin se oli partioinut Oahun pohjoispuolella ja jatkanut sitten USA:n länsirannikolle missä se oli mm. upottanut vihollisten rahtilaivan ja nostattanut lähes paniikkia alueella. I-19:n päällikkönä oli heinäkuusta 1942 toiminut komentajakapteeni Takakazu Kinashi.

VASEMMALLA:

Japanilainen sukellusvene I-19.

OIKEALLA:

Lentotukialus Wasp seisoo paikoillaan ja palaa kolmen japanilaisen torpedon osuman jälkeen. Se upposi vain muutamassa tunnissa.

106

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 106

21.08.2018 09.51

HISTORIAN MENESTYKSEKKÄIN TORPEDOSARJA

Se partioi 15. syyskuuta Guadalcanalin kaakkoispuolella, mitä kautta saarelle olisi japanilaisten saamien tietojen mukaan tulossa saattue. Sen voi odottaa olevan vahvasti suojattu. Varhain iltapäivällä I-19 oli onnistunut niin taidolla kuin onnellakin pääsemään lähes täydelliseen ampumaasemaan kohti amerikkalaista saattuetta, jonka tärkein yksikkö oli lentotukialus Wasp.

Se oli juuri tehnyt jyrkän käännöksen. Lentotukialuksen oli lähettääkseen lentokoneet ilmaan käännyttävä vastatuuleen, ja jos siihen tarvittiin jyrkkä kurssinmuutos, koko hävittäjäsuojan oli ryhmityttävä uudelleen täydessä vauhdissa. Se puolestaan esti käyttämästä hävittäjien kaikuluotaimia ja tarjosi kultaisen tilaisuuden vihollisen sukellusveneille. I-19 oli saanut tilaisuutensa.

Noin merinpeninkulman päässä, kauniisti näkyvillä periskoopissa, I-19:n komentaja oli havainnut toisenkin laivueen. Hän pystyi erottamaan sekä lentotukialuksen siluetin että toisen suuren, uhkaavan aluksen,

jossa oli kaksi savupiippua lähekkäin ja kolme suurta, tasaista tykkitornia. Matalat hävittäjät näyttivät pieniltä ja mitättömiltä suurten alusten rinnalla yrittäessään saavuttaa nopeasti uudet paikkansa amerikkalaisten muodostelmassa, joka oli juuri muuttanut kurssin vastatuuleen.

Komentajakapteeni Kinashi päätti ampua kaikki käytettävissä olevat torpedot – kuusi kappaletta – kohti tärkeintä kohdetta, lähinnä olevaa lentotukialusta. Uusi periskooppihavainto kertoi, että maali piti yhä suoraa kurssia – ei mitään siksakliikkeitä pilaamassa laukaisua. Etäisyyttä oli vain kilometrin verran – se oli ihanteellinen ampumaetäisyys. Kun kohteen kurssi, nopeus ja etäisyys tiedettiin, oli helppo laskea piste, jota kohti torpedot oli laukaistava ennakoiden, jotta ne osuisivat maaliin. Kun torpedojen suuntakoneisto oli saanut viimeisen säätönsä, aluksen komentaja komensi tulta.

Kaikki torpedot laukaistiin alle 30

sekunnissa, ja ne kiitivät lähes 50 solmun nopeudella kohti maalia. Kaksi niistä osui Waspin keulaosan oikealle sivulle, yhdellä oli syvyysvakausongelmia ja se nousi pintaan ja sukelsi sitten uudelleen ja osui Waspiin vähän komentosillan etupuolelle. Yksi torpedo meni hivenen maalin keulan ohi ja kulki hävittäjä Lansdownen alta.

Toistaiseksi puolet I-19:n torpedoista oli osunut ja aiheuttanut kuolettavia vaurioita yhdelle amerikkalaislaivaston harvoista jäljellä olevista lentotukialuksista. Kolme muuta torpedoa jatkoi hellittämättä kohti toista amerikkalaisosastoa ja saavutti sen muutamassa minuutissa (tämän torpedon kantomatka oli meripeninkulman verran nopeudensäädöstä riippuen). Äkkiä veteen ilmestyneet torpedovanat yllättivät toisen laivueen alukset täysin – siellä ei ollut kuultu varoituksia, että nyt palava Wasp oli torpedoitu.

Hävittäjä O'Brien oli juuri saavuttanut lähes täyden nopeuden ottaakseen uuden

107

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 107

21.08.2018 09.51

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Hävittäjä O'Brienin keulaan osuu torpedo kovassa vauhdissa. Se upposi myöhemmin räjähdyksen aiheuttamien vaurioiden vuoksi. Taustalla palaa Wasp.

Raskas risteilijä USS Indianapolis, josta tuli I-58:n uhri.

North Carolina juuri ennen kuin I-19:n torpedo osuu siihen.

asemansa suojamuodostelmassa, kun yksi I-19:n torpedoista osui siihen. Osuma tuli sattuman kautta aivan hävittäjän keulan etuosaan – metri lisää, ja torpedo olisi mennyt ohi. O'Brienin keula räjähti kappaleiksi vesiräiskeiden, vaahdon ja savupilvien keskellä. Koko alus värisi ja tärisi räjähdyksen voimasta ”kuin terrierin ravistelema rotta”. Sen etummainen vesisulku säilyi kuin ihmeen kautta ehjänä, yksikään ammusvarasto ei räjähtänyt eikä ainutkaan mies laivalla saanut surmaansa.

Taistelulaiva North Carolina ja lentotukialus Hornet saivat samaan aikaan varoituksen lähestyvistä torpedoista. Hornet ehti kääntyä ja siten välttää osumavaaran.

Paljon suuremman ja hitaamman taistelulaivan laita oli huonommin. North Carolinaan osui syvällä kulkeva torpedo keulan toisen

tykkitornin kohdalle. Sen kylkeen räjähti ”niin iso aukko, että kuorma-auto olisi mahtunut kulkemaan siitä”, tykkitornin laakerointi vaurioitui niin, ettei tornia voinut kääntää, ja lataustilassa syttyi pieni tulipalo. Tykkitornin ammusvarasto täyttyi pian vedellä.

Wasp ei ollut pelastettavissa – torpedot olivat sytyttäneet kiivaita tulipaloja ja ravistelleet runkoa niin, että niin polttoainekuin vesi- ja sammutusvaahtoletkut olivat poikki. Alus jätettiin vain muutaman tunnin tuloksettoman palontorjunnan jälkeen, ja sen omat ammukset räjäyttivät sen.

O'Brien pääsi omilla koneilla lähimpään satamaan korjattavaksi alustavasti. Kun se lähes kuukausi myöhemmin oli matkalla kohti USA:n länsirannikkoa, sen runko alkoi murtua suhteellisen vaatimattomassa merenkäynnissä. Torpedo oli vaurioittanut

runkoa paljon pahemmin kuin oli uskottu.

O’Brien upposi pian miehistön pelastamisen jälkeen. North Carolina oli lähetettävä Pearl Harboriin korjattavaksi, ja se oli poissa sodasta monen tärkeän kuukauden ajan.

I-19:n torpedosarja oli ehkä historian menestyksekkäin. Kuudesta torpedosta viisi osui eri kohteisiin ja upotti lentotukialus Waspin (amerikkalaisten laivastolla oli tämän jälkeen Tyynellämerellä jäljellä vain yksi taistelukykyinen lentotukialus), eliminoi hävittäjä O'Brienin (jossa oli lisävarusteena ilmatorjuntatykkejä) ja pakotti taistelulaiva North Carolinan korjattavaksi sodan kriittisimpiin kuuluneiden kuukausien ajaksi (alueen käytettävien taistelulaivojen määrä supistui siten kolmesta kahdeksi).

I-19 jatkoi uraansa useilla onnistuneilla operaatioilla. Se upotti useita kuljetus-

108

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 108

21.08.2018 09.51

HISTORIAN MENESTYKSEKKÄIN TORPEDOSARJA

”TÄSTÄ USEIDEN UPOTUSTEN AJANJAKSOSTA HUOLIMATTA JAPANILAISIA SUKELLUSVENEITÄ KÄYTETTIIN MYÖHEMMIN ENEMMÄN KULJETUSALUKSINA ERISTYNEIDEN SAARITUKIKOHTIEN HUOLTAMISEKSI KUIN OPERAATIOIHIN VIHOLLISALUKSIA VASTAAN. JAPANILAISSUKELLUSVENEIDEN MYÖHEMMÄT ONNISTUMISET SUURIA TAISTELUALUKSIA VASTAAN JÄIVÄT SIKSI HARVALUKUISIKSI.”

aluksia, ja sen vesilentokone teki onnistuneen tiedustelulennon Pearl Harborin yli 17. marraskuuta 1943. Mutta vain viikko sen jälkeen I-19:n yllätti amerikkalainen hävittäjä Radford Tarawan atollin länsipuolella ja upotti sen miehistö mukanaan. Komentajakapteeni Takakazu Kinashi – joka ylennettiin marraskuussa 1942 komentajaksi – ei tuolloin enää ollut aluksen päällikkö. Hän kaatui myöhemmin sodassa ja ylennettiin kuolemansa jälkeen kontra-amiraaliksi, kuten Japanin laivaston tapa oli.

Japanin sukellusvenesota jatkui, mutta menestys jäi vaatimattomaksi. Saman I-26:n, joka oli vaurioittanut Saratogaa, onnistui marraskuussa 1942 saada osuma ilmatorjuntaristeilijä Juneau:hon, joka vetäytyi parhaillaan Guadalcanalin meritais-

telusta 13.–14. marraskuuta 1942. Torpedo räjäytti risteilijän ammusvarastot. Juneau katosi valtavaan räjähdyspilveen ja upposi.

Vain muutama miehistön jäsen pelastettiin, paljolti amerikkalaisten pelastusoperaation aloittamiskömpelyyksien vuoksi. Tästä useiden upotusten ajanjaksosta huolimatta japanilaisia sukellusveneitä käytettiin myöhemmin enemmän kuljetusaluksina eristyneiden saaritukikohtien huoltamiseksi kuin operaatioihin vihollisaluksia vastaan.

Japanilaissukellusveneiden myöhemmät onnistumiset suuria taistelualuksia vastaan jäivät siksi harvalukuisiksi. Niitä olivat oikeastaan vain saattuetukialus Liscome Bay ja – sodan loppuvaiheessa – raskas risteilijä Indianapolis. Sukellusveneet tekivät myös joitakin merkityksettömiä operaatiota USA:n länsirannikolle öljynjalostamoon,

linnoitukseen ja majakkatorniin (kanadalainen). Ennen sodan loppua elokuussa 1945 suunniteltiin myös ilmaiskua Panaman kanavaan; sen suorittaisivat sukellusveneiden vesilentokoneet.

Syyskuun 15. päivä vuonna 1942 jäi japanilaisten sukellusveneaseen komeimmaksi!

ARTIKKELIN KIRJOITTAJA

Johan Lupander, s. 1946, on koulutukseltaan diplomiekonomi, ja hän on aina ollut kiinnostunut sotilashistoriasta, erityisesti tekniikasta ja taktiikasta. Hänen ensimmäinen kirjansa, Midway 1942 (Norstedts), ilmestyi toukokuussa 2007. Hän on myös esitelmöitsijä ja kielentutkija ja kirjoittaa artikkeleita eri julkaisuihin ja lehtiin.

109

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 109

21.08.2018 09.51

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Kuva: Sigve Solberg

110

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 110

21.08.2018 09.51

HENKILÖKUVA: JAPANILAINEN SOTILASPOLIISI

HENKILÖKUVA

Japanilainen sotilaspoliisi – Kempeitai

Monet tuntevat Gestapon, saksalaisten salaisen poliisin.

Se tukahdutti valloitettujen alueiden vastarintaa, ja oli lisäksi vastuussa saksalaisten osallistumisesta natsien politiikkaan. Gestapo vastasi myös muiden perinteisempien, rangaistavien tapahtumien tutkinnasta.

Harvemmat tietävät, että myös Japanin armeijalla oli vastaavanlainen salainen poliisi – Kempeitai. Se ylitti julmuudessa jopa saksalaiset kollegansa.

HEINE WANG

111

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 111

21.08.2018 09.51

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

K

empeitai perustettiin vuonna 1881 sotilaspoliisiksi Ranskan santarmien tapaan. Japania ja sen armeijaa uudistettiin tähän aikaan voimakkaasti eurooppalaisten kansakuntien tapaan.

Japanin salaisella poliisilla oli 1920- ja 30-luvuilla yhteyksiä erilaisiin eurooppalaisiin turvallisuuspalveluihin. Yhteistyöstä tuli virallista, kun Japani allekirjoitti sopimuksen Saksan (Abwehr) ja Italian (SIM) kanssa.

Kempeitaita ei voinut verrata eurooppalaisten armeijoiden perinteisiin sotilaspoliiseihin. Sillä oli vastuu mm. matkustuslupien myöntämisestä, työvoiman osoittamisesta, tiedustelusta, propagandasta ja välttämättömyystarvikkeiden jakelusta ja säännöstelystä. Se vastasi lisäksi miehitettyjen alueiden turvallisuudesta ja erityisesti sotavangeista. Viimeksimainitut ovat alue, josta Kempeitai on tunnetuin. Heidät tunnettiin äärimmäisestä julmuudestaan ja

laajamittaisista kidutuksista. Liittoutuneiden sotavangit, erityisesti lentäjät, alistettiin pakkotyöhön, rangaistuksiin, kidutukseen ja murhiin. Valloitettujen alueiden siviiliväestöä joutui vastaavasti pahimpien sotarikosten uhreiksi. Erityisen mittavaa tämä oli Kiinassa, jossa japanilaiset tekivät myös ihmiskokeita mm. kemiallisilla aseilla.

Kempeitai organisoi myös seksiorjia: nuoria naisia käytettiin rintamasotilaiden viihdyttämiseksi. Sodan aikana tehtiin myös useita joukkomurhia miehitettyjen alueiden paikallisyhteisöissä, kuten esim. nykyisessä Indonesiassa.

Kempeitailla oli päämaja kaikilla keskeisillä alueilla, joilla Japanin armeija oli läsnä. Päämajaa johti kenraalimajuri (shosho), joka komensi noin 375 upseeria ja sotilasta. Organisaatiossa oli kaksi tai kolme kenttäupseeria, joilla kullakin oli 65 miestä. Näitä yksiköitä kutsuttiin ”buntaiksi”, ja niitä johti kapteeni. Kempeitai myös värväsi joukkoja miehitetyiltä alueilta.

Kempeitai-sotilaat tekevät pidätyksiä kiinalaisessa kaupungissa.

112

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 112

21.08.2018 09.51

HENKILÖKUVA: JAPANILAINEN SOTILASPOLIISI

Joidenkin lähteiden mukaan Kempeitaihin kuului vuonna 1937 315 upseeria ja noin 6 000 sotilasta. Toiset lähteet antavat huomattavasti suurempia lukuja. Sodan päättyessä sen vahvuus oli yli 36 000, ja sen päälle tulivat monet miehitetyistä maista värvätyt. Lopullinen vahvuus voi olla vaikea määritellä, osaksi siksi, että osa henkilökunnasta ei kuulunut salaiseen poliisiin virallisesti.

Kempeitain jäsenet värvättiin vähintään kuusi vuotta palvelleiden joukosta korkean älykkyyden, psyykkisen vahvuuden ja luonnollisesti poliittisen lojaalisuuden perusteella. Sotilaat saivat puolen vuoden koulutuksen, kun upseerien koulutus kesti vuoden.

Kempeitailla oli valta pidättää itseään arvoasteikossa kolme kertaa ylempänä oleva japanilainen. Sota-aikana organisaatio toimi Japanin laeista riippumattomana, ja se toteutti oikeusprosessinsa Japanin perinteisemmästä sotaoikeudesta riippumattomana.

Kuten Japanin muissakin sotilaallisissa organisaatioissa, Kempeitaissa vallitsi erityinen tulkinta ”bushidosta”, jonka mukaan miesten oli oltava valmiita uhraamaan henkensä keisarin puolesta, ja antautuminen oli häpeä.

Japanilaisessa yhteiskunnassa kehittyi sotilaiden hallitessa rasismia, joka halveksi kaikkea lännestä tulevaa, ja erityisesti kiinalaisia. Se ja Japanin sotilasvoimien yleisesti brutaali kuri selittävät osan Kempeitain toimintatavoista.

Univormu oli joko vakio M 1938 kenttäunivormu tai ratsuväen univormu, johon kuului mustat nahkasaappaat. Joissakin tilanteissa Kempeitai esiintyi siviileinä.

Univormuun kuului valkoinen nauha vasemmassa käsivarressa. Nauhassa oli merkki ”ken” (laki) ja ”hei” (sotilas).

Kempeitain upseereilla oli pistooli ja miekka, ja sotilailla pistin. Aliupseereilla oli usein bambumiekka (kendo-miekka), jota käytettiin erityisesti sotavankeihin.

”KEMPEITAI ORGANISOI MYÖS SEKSIORJIA: NUORIA NAISIA KÄYTETTIIN RINTAMASOTILAIDEN VIIHDYTTÄMISEKSI. SODAN AIKANA TEHTIIN MYÖS USEITA JOUKKOMURHIA MIEHITETTYJEN ALUEIDEN PAIKALLISYHTEISÖISSÄ, KUTEN ESIM. NYKYISESSÄ INDONESIASSA.” 113

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 113

21.08.2018 09.51

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

LEYTENLAHDEN

MERITAISTELU 1944

114

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 114

21.08.2018 09.51

LEYTENLAHDEN MERITAISTELU

”Minä palaan vielä!”

Amerikkalaisten KaakkoisAasian joukkojen komentaja, kenraali Douglas MacArthur katsoi paikalle kerääntyneitä tiukasti. Päivä oli 21. maalis­ kuuta 1942, ja hän oli juuri saapunut Melbourneen, Australiaan, paettuaan värikkäiden vaiheiden jälkeen japanilaisten miehitysjoukkoja Filippiineiltä. Hän oli kärsinyt nöyryyttävän tappion.

CHRISTER BERGSTRÖM

Amerikkalainen taistelulaiva muodostelmassa matkalla tukemaan Leytenlahden maihinnousuoperaatiota.

115

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 115

21.08.2018 09.52

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

”HE OLIVAT MONTA KERTAA VAHVEMPIA KUIN JAPANIN SIINÄ VAIHEESSA VARSIN RESUINEN LAIVASTO. MUTTA JAPANILAISTEN ONNISTUI ERITTÄIN TAITAVAN SUUNNITELMAN AVULLA PÄIHITTÄÄ VASTUSTAJANSA PERUSTEELLISESTI.”

M

elkein päivälleen kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta myöhemmin, 20. lokakuuta 1944, pohjatonta ylpeyttä uhkuva kenraali MacArthur kahlasi maihin Filippiinien keskussaarella, Leytellä, vain joitakin tunteja sen jälkeen, kun hänen joukkonsa olivat aloittaneet maihinnousun. Hän piti hetkeä myöhemmin voitonriemuisen radiopuheen: ”Filippiinien kansa, minä olen palannut!”

Vajaa viikko myöhemmin MacArthur oli hiuskarvan päässä täydellisestä nöyryytyksestä – tulla ajetuksi pois Filippiineiltä toisen kerran, tai joutua vangiksi.

USA:n maihinlaskujoukkoja ja niiden huoltoaluksia suojasi kaksi valtavaa laivastoyksikköä, amiraali William Halseyn 3. laivasto ja vara-amiraali Thomas Kinkaidin 7. laivasto. Ne olivat monta kertaa vahvempia kuin Japanin siinä vaiheessa varsin resuinen laivasto. Mutta japanilaisten onnistui erittäin taitavalla suunnitelmalla päihittää vastustajansa perusteellisesti. Kun neljä japanilaista lentotukialusta lähestyi 24. lokakuuta 1944 Leyteä pohjoisesta noin 500 meripeninkulman päässä, Halsey antoi houkutella koko 3. laivastonsa pohjoiseen kohtaamaan tätä uhkaa.

Jonkin ajan kuluttua saatiin epätoivoinen ilmoitus 7. laivastosta, joka oli joutunut taisteluun japanilaisia taistelualuksia ja risteilijöitä vastaan Leyten eteläpuolella: ”Omien taistelulaivojen ammukset vähissä.” 3. laivaston kadotessa pohjoiseen ja 7:n ollessa kiinni taistelussa etelässä, vara-amiraali Takeo Kuritan johtama japanilainen laivasto suuntasi suoraan kohti maihinnousulaivastoa.

Kuritan komentoon oli hyökkäystä varten annettu supertaistelulaivat Musashi ja Yamato sekä useita taisteluristeilijöitä, risteilijöitä ja hävittäjiä. Halseyn lentotukialukselta oli edellisenä päivänä hyökätty Kuritan osastoa vastaan 150 meripeninkulmaa Leyteltä luoteeseen. Valtava Musashi oli uponnut saatuaan ainakin 17 osumaa pommeista ja 19 torpedoista. Muut japanilaisalukset olivat

116

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 116

21.08.2018 09.52

LEYTENLAHDEN MERITAISTELU

117

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 117

21.08.2018 09.52

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

silloin kääntyneet ja lähteneet pohjoiseen.

Halsey oli tulkinnut sen siten, että Kurita oli lyöty ja vetäytyi, ja kun raportti japanilaisista lentotukialuksista pohjoisessa tuli, hän arvioi voivansa viedä yksikkönsä sitä vastaan.

Mutta koko numero oli japanilaisten harhautusta. ”Uhkaava” lentotukialus oli pelkkä syötti. Sillä oli todellisuudessa tuskin lainkaan lentokoneita. Keisarillisen Japanin laivaston ilmavoimat oli suurin piirtein poissa pelistä Filippiinienmeren taistelun jälkeen. Japanilaiset lentotukialukset olivat merialueella osuvasti Cape Engañoksi (”bluffi”) nimitetyn niemen lähivesillä. Kuritan ”vetäytyminen” oli huijausta.

Yöllä 24.–25. lokakuuta Kuritan mahtava

laivasto kääntyi ja hiipi pimeyden turvin huomaamatta San Bernadinon salmen läpi Leyten pohjoispuolella sijaitsevan Samarin saaren ja pääsaari Luzonin välistä. Sieltä se höyrysi täyttä vauhtia etelään kohti amerikkalaisten maihinnousulaivastoa. Amerikkalaisilla ei ollut aavistustakaan, että neljä taistelulaivaa – joukossa jättimäinen Yamato – ja kuusi raskasta ja kaksi kevyttä risteilijää ja yksitoista hävittäjää oli matkalla tuhoamaan maihinnousulaivaston ja maihin laskettujen joukkojen huoltoalukset.

Amerikkalaisilla oli näitä aluksia puolustamassa vain pieniä, panssaroimattomia saattuetukialuksia ja joukko kevyesti aseistettuja, heikosti panssaroituja hävittäjiä.

Saattuetukialukset olivat vanhentuneita, eikä niissä useinkaan ollut pommeja tai torpedoja, joilla hyökätä suuria pinta-aluksia vastaan.

Amerikkalaisten merivoimat olisivat täysin vailla mahdollisuuksia suorassa taistelussa Kuritan laivastoa vastaan. Aamun valjetessa 25. lokakuuta Kuritan alukset aloittivat yllätyshyökkäyksen kevyitä amerikkalaisaluksia vastaan vain 100 meripeninkulman päässä maihinnousurannoista pohjoiseen...

Filippiinit oli toisen maailmasodan puhjetessa ollut amerikkalainen aina Espanjan-Amerikan sodasta vuonna 1898. Saarivaltakunnan maantieteellinen asema teki siitä vuonna 1941 jopa tärkeämmän kohteen kuin Pearl Harbor. Japanin pääsyy lähteä sotaan

118

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 118

21.08.2018 09.52

LEYTENLAHDEN MERITAISTELU

Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaita maihinnousualuksissa matkalla valtaamaan Leyteä.

joulukuussa 1941 oli ollut pääsy Indonesian (silloisen Alankomaiden Itä-Intian) öljykentille.

Siksi oli tärkeää vallata amerikkalainen Filippiinit, joka oli kuin valtava barrikadi Japanin ja Indonesian välissä.

Japanin hyökkäys Filippiineille alkoi samaan aikaan kuin hyökkäys Pearl Harboriin – 7.–8. joulukuuta 1941 (päivämäärät ovat erilaiset päivämäärärajan vuoksi). Amerikkalaiset yllätettiin tutkista ja uudenaikaisemmista lentokoneista huolimatta ja tuhottiin maassa jo ensimmäisenä päivänä. MacArthurin komentamasta 150 000 miehen vahvuudesta joutui vangiksi 100 000 miestä. Se oli nöyryyttävä tappio, jonka pois pyyhkimiseksi turhamainen amerikkalaiskenraali oli valmis tekemään

kaiken, mihin hänen valtansa riitti.

Se alkoi Uudessa-Guineassa – suurella saarella Australian pohjoispuolella – vuoden 1942 lopussa. MacArthurin amerikkalaiset ja australialaiset joukot murskasivat japanilaisyksikön toisensa jälkeen ja alkoivat hitaasti työntyä eteenpäin kohti Filippiinejä.

MacArthurin menestys rakentui kahden pilarin varaan: osin amerikkalaisten kasvavan teknisen ja lukumääräisen ylivoiman, ja osin nerokkaan sotilaallisen taktiikan. Hän antoi joukkojensa iskeä pohjoisessa heikohkosti puolustettuja asemia vastaan japanilaisten paljon suurempien yksiköiden selustassa.

Sitä sanottiin ”leapfrogging”-taktiikaksi.

Amerikkalaisten hankittua vuoden 1943

119

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 119

21.08.2018 09.52

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

KARTTA LEYTENLAHDEN TAISTELUSTA Leytenlahden meritaistelun neljä päätaistelua: 1) Sibuyaninmeri 2) Surigaonsalmi 3) Cape Engaño 4) Samar Leytenlahti sijaitsee alueesta 2 pohjoiseen ja alueesta 4 länteen. Leyten saari sijaitsee lahden länsipuolella.

120

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 120

21.08.2018 09.52

LEYTENLAHDEN MERITAISTELU

Amerikkalaisten syöksy- ja torpedopommittajat upottavat japanilaisten suuren taistelulaiva Mushashin.

aikana ilma- ja meriherruuden, MacArthurin ”sammakonloikkataktiikka” lopulta ratkaisi taistelun Uudesta-Guineasta. Filippiinien takaisinvaltaus olisi MacArthurin seuraava suuri etappitavoite matkalla Japaniin.

Sanonta, jonka mukaan se, joka hallitsee merellä, hallitsee myös maalla, ei ole koskaan ollut enemmän totta kuin Tyynenmeren taisteluissa toisen maailmansodan aikana.

Juuri siksi japanilaiset aloittivat iskemällä USA:n laivastoa vastaan Pearl Harborissa 7. joulukuuta 1941. Iskun toivottiin eliminoivan amerikkalaisten Tyynenmeren laivaston, jotta japanilaiset voisivat vallata Alankomaiden Itä-Intian ja saarien barrikadin itään, ennen kuin amerikkalaiset ehtisivät saada vesille uusia aluksia. Japanin laivaston komentaja, amiraali Isoroku Yamamoto, oli juuri ennen sodan puhkeamista sanonut: ”Jos me emme voi välttää sotaa USA:n kanssa, meidän on panostettava koko voimallamme ensimmäiseen puoleen vuoteen.

Silloin voin taata loppumattoman voittojen sarjan. Mutta jos sota venyy kaksi- tai kolmevuotiseksi, minulla ei ole mitään toivoa meidän voitostamme.”

Yamamoton sanat on sittemmin todistettu oikeiksi. Japanilaiset tuhosivat Pearl Harborissa useita amerikkalaisia taistelulaivoja ja risteilijöitä, mutta lentotukialukset, jotka eivät olleet satamassa hyökkäyksen aikana, selviytyivät. Tyynenmeren sodan pitkittyessä lentotukialukset nousivat ratkaisevaan osaan.

Amerikkalaisilta tukialuksilta lähteneet lentokoneet ajoivat Japanin laivaston takaisin ja varmistivat maihinnousut saarelle toisensa jälkeen amerikkalaisten raivatessa tietään Japanin idän ”barrikadin” läpi.

Sota ei ollut jatkunut puoltatoista vuottakaan, kun japanilaisille oli selvää, ettei heillä ollut mahdollisuuksia voittaa. Jo vuoden 1943 tuotantoluvut kertovat, että Japanin tilanne oli toivoton. USA valmisti 65 uutta lentotukialusta, Japani vain 2. USA valmisti 86 000 lentokonetta, Japani alle 17 000.

Amerikkalaisilla ei vuoden 1944 alussa ollut vain suuremmat joukot kuin japanilaisilla, vaan heidän lentokoneensa olivat ylivoimaisia, ja amerikkalaiset lentäjät oli koulu-

”SANONTA, JONKA MUKAAN SE, JOKA HALLITSEE MERELLÄ, HALLITSEE MYÖS MAALLA, EI OLE KOSKAAN OLLUT ENEMMÄN TOTTA KUIN TYYNENMEREN TAISTELUISSA TOISEN MAAILMANSODAN AIKANA.” tettu paremmin kuin japanilaiset. Amerikkalaiset olivat lisäksi murtaneet japanilaisten salaisen radiokoodin.

Tätä ylivoimaa vastaan japanilaiset laativat helmikuussa 1944 ns. suunnitelma Z:n, jonka mukaan kaikki japanilaisten jäljellä olevat ilmavoimien ja laivaston yksiköt kävisivät ratkaisevan taistelun amerikkalaisia vastaan Filippiinienmerellä Filippiinien saariryhmän itäpuolella. Tavoitteena ei enää ollut sodan voittaminen, vaan USA:n pakottaminen halukkaaksi rauhansopimukseen heille suuressa taistelussa aiheutettujen suurtappioiden jälkeen. Japanilaiset sanoivat sitä ”voitonrauhaksi”. Mutta amerikkalaiset saivat maaliskuussa haltuunsa 1944 suunnitelma Z:n kuvaavia asiakirjoja japanilaisten tietämättä siitä, joten amerikkalaisten laivasto oli valmistautunut. Suunnitelma Z päättyi japanilaisten katastrofiin.

Mutta Japanin laivaston johto toipui nopeasti ja sopeutui uuteen tilanteeseen.

Kun omat lentotukialukset olivat lähes tyhjiä lentokoneista, päätettiin hyötyä siitä tosiasiasta, että amerikkalaiset olivat tottuneet pitämään merisotaa ennen kaikkea taisteluina osapuolien lentotukialusten kesken. Nyt japanilaisten mahtavat taistelulaivat, jotka olivat siihen asti joutuneet tyytymään olosuhteiden pakosta sivuosaan, saivat näyttää, mihin ne pystyivät.

Kaksi supertaistelulaivaa, Yamato ja Musashi, olivat Japanin laivaston ylpeys. Ne

121

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 121

21.08.2018 09.52

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

”JAPANILAISET OLETTIVAT AIVAN OIKEIN, ETTÄ AMERIKKALAISET ANTAISIVAT HUIJATA ITSEÄÄN PITÄMÄÄN NÄITÄ 'TYHJIÄ KUORIA' VAKAVIMPANA UHKANA. OSASTON AINOA TEHTÄVÄ OLI TOIMIA SYÖTTINÄ.” olivat 72 800 tonnin uppoumalla ja yhdeksällä 460 mm tykillä suurimmat ja vahvimmat koskaan rakennetut aseistetut taistelulaivat.

Yamato oli laskettu vesille 1940 ja sisaralus Musashi 1942, mutta ne eivät vielä olleet kokeilleet mahtavan tykistönsä voimaa vihollista vastaan. Yamato oli liittynyt japanilaislaivastoon Filippiinienmeren taistelussa, mutta se ei ollut kohdannut amerikkalaisia. Musashi oli tehnyt useita epäonnistuneita yrityksiä paikallistaa amerikkalaisalukset, ja oli lopulta vaurioitunut amerikkalaisen sukellusveneen torpedosta 1943.

Japanilaisten ongelma oli, että amerikkalaisten täysin ylivoimaiset tukialusten ilmavoimat estivät raskaampia japanilaisaluksia lähestymästä vihollista. Mutta kaksi klassista ”tykistömeritaistelua” – Jaavanmerellä helmikuussa 1942 ja Savolla Salomonsaarilla saman vuoden elokuussa, olivat antaneet syytä tiettyyn optimismiin.

Jaavanmerellä japanilaisten risteilijät ja hävittäjät olivat upottaneet kaksi risteilijää ja kolme hävittäjää tasavahvuisesta alankomaalaisyksiköstä kärsimättä muita omia tappioita kuin yksi vaurioitunut hävittäjä. Savolla Guadalcanalin pohjoispuolella oli upotettu kolme amerikkalaista risteilijää japanilaisten

menettämättä ainoatakaan omaa alusta.

Kun japanilaisen laivaston ilmavoimat olivat nyt enemmän tai vähemmän poissa pelistä ja laivaston raskaimmat yksiköt olivat edelleen täysin taistelukelpoisia, japanilaiset luonnollisesti vaihtoivat taktiikkaa. Amerikkalaiset eivät koskaan yrittäneetkään salata, että he aikoivat palata Filippiineille, minkä vuoksi japanilaiset saattoivat myös laskea, mikä USA:n seuraava askel olisi.

Amerikkalaisten valmistautuessa Filippiinien valtaukseen, japanilaisten laivasto laati uuden suunnitelman ”Sho-Go 1” (”Operaatio voitto 1”) Vaikka se ei lopulta tähdännyt muuhun kuin ns. ”voitonrauhaan”, sen mahdollisuuden onnistua olivat huomattavasti suuremmat kuin edeltäjänsä, suunnitelma Z:n.

Kaikki käytettävissä olevat joukot ja suurin osa laivaston polttoainevarastosta panostettiin tähän kunnianhimoiseen ja hyvin taitavasti laadittuun suunnitelmaan. Japanin laivaston yksiköt jaettiin kolmeen ryhmään.

Heikoin niistä, vara-amiraali Jisaburo Ozawan komentama ”pohjoinen osasto” uskottelisi olevansa japanilaisten päälaivasto. Siihen kuului raskas lentotukialus Zuikaku, Pearl Harborin hyökkäyksen veteraani, ja kolme kevyttä tukialusta ja kaksi muuta tukialuksiksi uudelleenrakennettua taistelulaivaa. Japanilaiset olettivat aivan oikein, että amerikkalaiset antaisivat huijata itseään pitämään näitä ”tyhjiä kuoria” vakavimpana uhkana.

Osaston ainoa tehtävä oli toimia syöttinä.

Vara-amiraalien Shoji Nishimura ja Kiyohide Shima komentamaan, toiseksi vahvimpaan ”eteläiseen osastoon”, kuului kaksi taistelulaivaa, risteilijöitä ja hävittäjiä. Ne hyökkäisivät etelästä tehtävänään yrittää päästä amerikkalaisten maihinnousurannoille, mutta pääasiassa ne toimivat harhautusyksikkönä.

Ajatuksena oli, että nämä kaksi osastoa houkuttelisivat amerikkalaisten sota-alukset pois, jolloin pääjoukot, vara-amiraali Kuritan

Mushashin sisaralus Yamato matkalla Leytenlahdelle.

122

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 122

21.08.2018 09.52

LEYTENLAHDEN MERITAISTELU

Japanilainen lentotukialus Zuiho hyökkäyksen kohteena.

123

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 123

21.08.2018 09.52

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

komentama ”keskustan osasto” voisi antaa amerikkalaisten maihinnousulaivastolle niin yllättävän kuin kohtalokkaankin iskun. Kuritan mahtavien yksikköjen kapasiteetti enemmän kuin riitti tuhoamaan ne täysin. Jos se onnistuisi, amerikkalaisten Filippiineillä maihin nousseet joukot jäisivät oman onnensa nojaan. Amerikkalaisten tappio Filippiineillä loka-marraskuussa 1944 olisi ollut merkittävä isku amerikkalaisten itsevarmuudelle.

Japanilaiset toivoivat siksi voivansa neuvotella jollakin tapaa hyväksyttävän rauhan.

Miten lähellä kohtalokkaan iskun antamista amerikkalaisille japanilaiset olivat Filippiineillä 1944 salattiin amerikkalaisilta monen vuoden

ajan toisen maailmansodan jälkeen. Se, että japanilaiset pääsivät niin lähelle suurta voittoa, todistaa ennen kaikkea rohkeudesta ja amerikkalaisten huonosta valmiudesta.

Niin sanottu Leytenlahden taistelu alkoi, kuten amerikkalaiset olivat odottaneet. Kun USA:lla oli 800 sotalaivaa, joista 16 lentotukialusta, ja 1 500 lentokonetta 67 japani­ laisalusta ja pariasataa lentokonetta vastaan, taistelun lopputulos vaikutti etukäteen selvältä.

Kaikki alkoi amerikkalaisten edellä kuvatulla ilmahyökkäyksellä Kuritan yksiköitä vastaan 24. lokakuuta. Kun ”keskustan osasto” näytti tulleen ajetuksi pakoon, japa-

nilaiset saivat kaipaamansa tykistötaistelun, mutta nyt erittäin epätasaisin voimasuhtein. ”Eteläisen yksikön” kaksi taistelulaivaa ja neljä risteilijää iskivät lokakuun 24. päivän iltana yhteen amerikkalaisten 7. laivaston kuuden taistelulaivan ja kahdeksan risteilijän kanssa Suriagonsalmessa Leyten eteläpuolella. Amerikkalaisilla oli lukumääräisen ylivoiman lisäksi se etu, että heillä oli, toisin kuin vastustajillaan, tulenjohtotutka. Se ratkaisi täydellisessä pimeydessä käydyn taistelun. Amerikkalaiset pystyivät tulittamaan vihollista etäisyydeltä, jolla japanilaisten oli mahdoton osua heihin. ”Siitä tuli lähinnä teloitus”, Niklas Zetterling

124

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 124

21.08.2018 09.52

LEYTENLAHDEN MERITAISTELU

Helldiver-kone syöksyy japanilaisristeilijän keulan ohi Leytenlahden taistelujen aikana.

ja Dan Öberg kirjoittavat erinomaisessa kirjassaan Kampen om Stilla havet.

Tässä merisotahistorian viimeisessä taistelulaivojen yhteenotossa japanilaiset menettivät molemmat taistelulaivansa ja kolme hävittäjää. Amerikkalaisten tappiot rajoittuivat yhteen vaurioituneeseen hävittäjään.

Amiraali Halseyn lentokoneet olivat tätä taistelua käydessä iskeneet vara-amiraali Ozawan lentotukialuksille pohjoisessa. Japanilaiset saivat aamunkoitossa 25. lokakuuta ilmaan vain 29 hävittäjää ja pommikonetta, kun amerikkalaiset iskivät. Yhteensä 527 amerikkalaiskonetta hyökkäsi kuudessa aallossa. Japanin lentotukialukset olivat enemmän tai vähemmän puolustuskyvyttömiä.

Chitoseen osui kolme torpedoa, ja alus kaatui lopulta kokonaan ympäri ja upposi 903 miehen miehistö mukanaan. Zuihoon ja Chiyodaan osui useita pommeja ja torpedoja, ja ne kulkivat useita tunteja ohjauskyvyttöminä ja raivokkaasti palaen, ennen kuin ne upposivat.

Ozawan lippulaivaan, Zuikakuun, osui yhdeksän pommia ja seitsemän torpedoa, ja se kallistui voimakkaasti. Aluksen komentaja komensi puoli kahdelta lokakuun 25. päivän iltapäivällä kaikki miehet kannelle. Siellä soitettiin trumpeteilla Japanin kansallishymni.

Hetki on ikuistettu valokuvaan, joka on valittu Zetterlingin ja Öbergin kirjan Kampen om Stilla havet kanteen. Sitten annettiin käsky jättää alus. Useat korkeat upseerit päättivät seurata alusta syvyyksiin yhä kunniaa tehden.

Se oli tuhoisa isku Japanin tukialuslaivastolle, ja maksoi lisäksi 3 500 japanilaisen merisotilaan hengen. Japanilaiset onnistuvat tämän vastapainoksi vain äärimmäisen onnekkaalla syöksypommittajan osumalla upottamaan amerikkalaisten lentotukialus Princetonin. Mutta japanilaisten johdon näkökulmasta hinta kannatti maksaa, jotta vara-amiraali Kuritan ”keskustan osaston” taistelulaivat ja risteilijät pääsisivät tuhoamaan amerikkalaisten maihinnousulaivaston.

Mutta se, mitä Leyten maihinnousurantojen koillispuolisella merialueella tapahtui 25. lokakuuta 1944, kuuluu historian merkillisimpiin meritaisteluihin.

Kurita kävi murskaavalla voimalla hyökkäykseen amerikkalaisten heikkoja saattueyksiköitä vastaan: neljä taistelulaivaa, kahdeksan risteilijää ja yksitoista hävittäjää kuutta saattuetukialusta ja seitsemää hävittäjää vastaan, joista neljä oli saattuehävittäjiä lähes täysin vailla panssarointia. Se alkoi, kun japanilaisten laivatykistö upotti amerikkalaisen lentotukialus Gambier Bayn.

Mutta komentaessaan lentotukialuksensa pakenemaan savun suojassa pienen amerikkalaislaivaston komentaja, kontra-amiraali Clifton Sprague, jätti neljä pientä hävittäjää suojaamaan niitä. Nämä hävittäjät oli panssaroitu niin heiveröisesti, että niitä sanottiin ”peltipurkeiksi”, mutta ne kävivät rohkeaan vastahyökkäykseen valtavaa japanilaisarmadaa vastaan. Ilmassa amerikkalaisten saattuetukialusten vanhanaikaiset lentokoneet hyökkäsivät herkeämättä japanilaisia

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 125

HALSEY JA KURITA

A

merikkalainen Halsey ja japanilainen Kurita tekivät kumpikin kohtalokkaita päätöksiä Leytenlahden taisteluissa.

Molemmissa tapauksissa oli kyse iskusta vihollisen lentotukialusyksikköä vastaan, joka ei todellisuudessa muodostanut minkäänlaista uhkaa juuri silloin.

William Halseyn päätös jättää San Bernadinon salmi vartioimatta olisi voinut johtaa amerikkalaisten maihinnousujoukkojen tappioon Filippiineillä.

Tosiasia on, että Halsey jätti koko pohjoisen taistelun japanilaisia lentotukialuksia vastaan ajan huomiotta avunpyynnöt yksiköltä, jota vastaan Kuritan raskas osasto hyökkäsi. Lopulta amerikkalaisten Tyynenmeren laivaston päällikkö, Amiraali Nimitz puuttui tilanteeseen ja lähetti Halseylle tiukan viestin: ”Maailma ihmettelee, missä 3. laivasto on!” Se sai Halseyn räjähtämään; hän viskasi lakkinsa aluksen kannelle ja purki kiukkuaan, kunnes alempi upseeri pyysi häntä kokoamaan itsensä.

Vain Takeo Kuritan päätös alkaa ahdistella Halseyn lentotukialuksia pohjoisessa pelasti Halseyn päätymästä historiaan ensimmäisenä miehenä, joka järjesti amerikkalaisille maihinnousujoukoille historiallisten mittasuhteiden tappion.

Halseyn päätöksen kääntyä pohjoiseen selittää hänen luonteenomainen taistelunhalunsa, joka oli aiemmin tuottanut suuria voittoja hänen laivastolleen. Kuritasta on vaikeampi arvioida, mikä sai hänet tekemään ratkaisevan päätöksensä. On spekuloitu, että se johtui hänen psyykkisestä ja fyysisestä väsymyksestään hänen saatuaan liian vähän unta. Se on täysin mahdollista, mutta Kurita uskoi myös, että hän oli tuhonnut suuren osan Halseyn tukialuksista (jotka olivat todellisuudessa kauempana pohjoisessa). Kun hän sai raportteja ”toisesta” amerik­ kalaisesta tukialuslaivueesta pohjoisempana (Halseyn yksikköjen todellisessa olinpaikassa), hän lähti sen perään – kohtaamatta sitä koskaan.

Kuritaa moitittiin hänen palattuaan Japaniin joitakin viikkoja myöhemmin siitä, ettei hän taistellut kuolemaan asti, mutta hän vältti sotaoikeuden aiempien menestystensä ansiosta – mm. Jaavanmeren voiton 1942. Sen sijaan hänet erotettiin. Hän vietti sodan jälkeen siviilielämää hiljaisuudessa ja kuoli 88-vuotiaana vuonna 1977.

Myös Halsey sai voimakasta arvostelua – ja saa yhä. Hän siirtyi eläkkeelle kaksi vuotta sodan päättymisen jälkeen ja kuoli 79-vuotiaana vuonna 1959.

125

21.08.2018 09.52

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

”TUSKIN USKOIN OMIA SILMIÄNI, MUTTA NÄYTTI TODELLA SILTÄ, ETTÄ KOKO JAPANIN LAIVASTO VETÄYTYI. SE OLI USKOMATONTA. OLIN ODOTTANUT PÄÄSEVÄNI EHKÄ PAKOON UIMALLA.” vastaan; usein heillä oli vain syvyyspommeja pudotettavaksi.

Pikkuisen ”peltipurkki” Johnstonin kapteeni, Ernest E. Evans, tunkeutui pelottomasti ja hurjasti tulittaen lähelle japanilaisten raskasta risteilijää, Kumanoa. Hyökkäys lähenteli itsemurhaa, sillä Johnstonilla oli aseistuksenaan vain ilmatorjuntatykkejä ja torpedoja, kun vastustajalla oli kymmenen 200 mm tykkiä. Evans puhutteli miehiään kohtalokkain sanoin: ”Me käymme ylivoimaa vastaan. Älkää odottako jäävänne henkiin, mutta teemme niin suurta vahinkoa kuin pystymme!”

Japanilaiset äimistyivät ilmeisesti täysin.

Johnston laukaisi kaikki kymmenen torpedoaan ja hakeutui sitten nopeasti savuverhon suojaan. Kun hävittäjä tuli siitä jälleen ulos, koko sen miehistö hurrasi. Kumano oli liekeissä, ja keula oli räjähtänyt kokonaan pois.

Japanilaisten raskas risteilijä Kongo sai

Johnstonin pian jyvälle. Kongon yksi kranaatti tunkeutui heiveröisen rungon läpi. Sitä seurasi tuhoisa sarja, joka upotti hävittäjän ja surmasi 186 miestä sen 327 hengen miehistöstä. Kuolleiden joukossa oli Evans, jolle myönnettiin postuumisti Yhdysvaltojen korkein urhoollisuusmitali, Medal of Honor.

Hävittäjät Samuel B. Roberts ja Heermann hyökkäsivät kahdelta suunnalta japanilaista risteilijä Chikumaa vastaan, joka oli upottanut lentotukialus Gambier Bayn. Heermann vaurioitui pahasti ja joutui vetäytymään. Samuel B. Robertsia tulitettiin useilta raskailta japanilaisaluksilta, mm. supertaistelulaiva Yamatolta, ja se upposi 90 miehistön jäsentä mukanaan.

Amerikkalaisten suojaosaston viimeinen jäljellä oleva hävittäjä, Hoel, katosi keskelle japanilaisten raskaita sota-aluksia, eikä sitä nähty enää koskaan. Kun Japanin suurten sota-alusten ja amerikkalaisten maihinnousulaivaston välissä ei enää ollut mitään ja tilanne näytti kaikkein synkimmältä, kontra-amiraali Sprague kuuli huudon, jota hän oli kaikkein viimeiseksi odottanut. ”Voi helvetti, kaverit, ne häipyvät!”

Sprague kertoi myöhemmin: ”Tuskin uskoin omia silmiäni, mutta näytti todella siltä, että koko Japanin laivasto vetäytyi. Se oli uskomatonta. Olin odottanut pääseväni ehkä pakoon uimalla.

Kello oli silloin 9.25 lokakuun 25. päivän aamuna. Amerikkalainen torpedopommittaja oli hetkeä aikaisemmin upottanut japanilaisen risteilijä Chikuman. Kahden risteilijän menetys ja amerikkalaisten odottamattoman kova vastarinta oli saanut vara-amiraali Kuritan uskomaan, että hän oli iskenyt yhteen suuremman amerikkalaisen laivaston kanssa.

Amerikkalainen saattuetukialus Gambier Bay upotetaan.

126

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 126

21.08.2018 09.52

LEYTENLAHDEN MERITAISTELU

SURIGAON SALMEN TAISTELU

127

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 127

21.08.2018 09.52

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

SAMARIN TAISTELU

128

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 128

21.08.2018 09.52

LEYTENLAHDEN MERITAISTELU

Japanin suurin lentotukialus Zuikaku ennen Leytenlahden taistelua.

Japanilainen risteilijä Kumano Leytenlahden taisteluissa.

Amerikkalainen hävittäjä USS Johnson.

129

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 129

21.08.2018 09.53

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Hän päätti vain kahden tunnin jälkeen irrottautua taistelusta ja vetäytyä pohjoiseen; yhtä odottamaton kuin tarpeetonkin päätös pelasti amerikkalaisten maihinnousuosaston tuholta.

Vielä tänäänkään ei tarkkaan tiedetä, mikä sai Kuritan luovuttamaan juuri, kun Japanin laivaston suurin voitto kahteen vuoteen häämötti käden ulottuvilla.

Leytenlahden taistelu päättyi äkisti.

Lopputulos oli Japanin nöyryyttävä tappio. Se maksoi sille neljä lentotukialusta, kolme taistelulaivaa, kymmenen risteilijää ja yksitoista hävittäjää sekä 12 500 merimiestä. Amerikkalaisten tappiot olivat tähän verrattuna pieniä: yksi tukialus, kaksi saattuetukialusta ja kolme hävittäjää sekä 2 800 kuollutta tai haavoittunutta merimiestä.

Japanin vaurioituneen laivaston vetäytyessä japanilaiset ottivat käyttöön uuden kuolemaa kylvävän aseen. Kello 10.47 lokakuun 25. päivänä 1944 vänrikki Yukio Sekin ohjaama Mitsubishi Zero -hävittäjä syöksyi suoraan saattuetukialus St. Lon kannelle ja sytytti lentokonepolttoaineen tuleen. Tulipalo levisi aluksen torpedo- ja pommivarastoon, joka räjähti. St. Lo upposi 30 minuutissa. Siitä tuli Japanin uuden taktiikan ensimmäinen uhri – kamikazen. Se johti moninkertaisesti suurempiin amerikkalaistappioihin kuin

suunnitelma Z ja ”Sho-Go 1”, mutta se kuuluu toiseen tarinaan. Japanin suunnitelmista, samoin kuin japanilaisten kohtalokkaasta päätöksestä ryhtyä sotaan USA:n kanssa, ei kuitenkaan seurannut mitään muuta kuin täysin tarkoituksetonta verenvuodatusta.

Kun Japanin keisari radiopuheessa kymmenen kuukautta myöhemmin ilmoitti, että sota oli ohi, kaksi Japanin kaupunkia oli tuhottu atomipommeilla ja 30 miljoonaa ihmistä oli kuollut Japanin sodan vuoksi. Edes japanilaisten voitto Leytenlahdella ei olisi saanut aikaan muuta kuin sodan mahdollisen venymisen ja kuolintilastojen paisumisen entisestään Kuolemaa kylvävät kamikazehyökkäykset ja Iwo Jiman ja Okinawan saarten itsepintainen puolustus vuonna 1945 kertovat, etteivät amerikkalaiset olisi koskaan antaneet pakottaa itseään erillisrauhaan.

OIKEALLA:

Japanilaista lentotukialus Zuikakua pommitetaan Cape Engañossa.

OIK. REUNASSA:

Kamikazekone upottaa amerikkalaisen saattuetukialus St Lon. ALLA:

Japanilainen taistelulaiva Fuso.

_________________________________

ARTIKKELIN KIRJOITTAJA

Christer Bergström on saavuttanut kansainvälistä mainetta toisen maailmansodan asiantuntijana. Hän on julkaissut aiheesta parikymmentä kirjaa, lähinnä englanniksi, mutta myös ruotsiksi, ja niitä on käännetty saksaksi ja tšekiksi.

Tämä artikkeli perustuu osittain haastatteluihin Klaus Häberlenin kanssa. Klaus Häberlenin muistelmat, Luftwaffe Bomber Pilot Remembers (Schiffer), ilmestyi 2001.

130

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 130

21.08.2018 09.53

LEYTENLAHDEN MERITAISTELU

131

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 131

21.08.2018 09.53

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

VASEMMALLA:

Japanilainen Zuikaku uppoaa. Miehistö on saanut käskyn jättää aluksen, ja kapteeni uppoaa laivansa mukana.

ALLA:

Japanilainen taistelualus Nagato ennen Leytenlahden taisteluja.

132

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 132

21.08.2018 09.53

LEYTENLAHDEN MERITAISTELU

133

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 133

21.08.2018 09.53

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

GRUMMAN TBF AVENGER

(Tunnus TBM on General Motorsin rakentamia koneita varten.) Se oli amerikkalaisten paras torpedopommikone toisessa maailmansodassa.

Se rakennettiin USA:n laivastolle ja merijalkaväelle, mutta sitä käyttivät myös useimmat muut merijalkaväet eri puolilla maailmaa. Avenger otettiin käyttöön vuonna 1942, ja se sai tulikasteensa Midwayn taistelussa. Vaikka kuudesta taisteluun osallistuneesta koneesta menetettiin viisi, siitä tuli amerikkalaisten menestyksekkäin torpedopommittaja sodan aikana. Se oli käytössä eri puolilla maailmaa vuoden 1960 alkuun saakka.

SBD DAUNTLESS

Yksi tärkeimmistä amerikkalaisten syöksypommittajista sodan aikana. Konetyyppi oli hyvin suosittu lentäjien keskuudessa, ja sillä saavutettiin hyviä tuloksia.

Se oli hyvin panssaroitu, ja se kesti paljon tulitusta. SBD Dauntless korvattiin paljon epäsuositummalla Curtiss SB2C Helldiverilla. SBD Dauntless oli ensimmäinen amerikkalainen lentokonetyyppi, joka upotti japanilaisten sotalaivan, kun yksi SBD-2 upotti japanilaisten sukellusvene I-70:n joulukuun 10. päivä 1941. SBD Dauntlessilla oli myös ratkaiseva rooli Midwayn taistelussa.

134

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 134

21.08.2018 09.53

LEYTENLAHDEN MERITAISTELU

CURTISS SB2C HELLDIVER

Curtiss-Wrightin USA:n merijalkaväelle kehittämä ja valmistama. SB2C:tä sanottiin ”The Beastiksi” tai ”Son of a Bitchiksi” tai ”2nd Classiksi” sen tunnuksen mukaan, eikä siitä koskaan tullut lentäjien suosikkia, koska sitä oli vaikea hallita, mutta tyypistä tuli silti tuloksilla mitattuna liittoutuneiden tehokkain syöksypommittaja toisessa maailmansodassa. SB2C Helldiver sai tulikasteensa 11. marraskuuta 1943, kun ne hyökkäsivät lentotukialus USS Bunker Hilliltä japanilaisten tukikohtaan Rabaulissa, UudessaGuineassa.

GRUMMAN F6F HELLCAT

Amerikkalaisten tärkeintä hävittäjää käytettiin toisessa maailmansodassa lentotukialuksilla. Grumman kehitti sen korvaamaan F4F Wildcatin. Prototyyppi XF6F-1 lensi ensimmäistä kertaa 26. kesäkuuta 1942, ensimmäinen sarjatuotannossa valmistunut F6F-3 lensi 3. lokakuuta 1942 ja koneesta tuli taistelukelpoinen tammikuussa 1943. F6F Hellcatia käytti pääasiassa Yhdysvaltain laivasto, mutta sitä käytettiin myös Iso-Britannian laivastossa.

Kun tuotanto marraskuussa 1945 lopetettiin, sitä oli rakennettu yhteensä 12 272 kappaletta. F6F Hellcatiin tehtiin vain vähän muutoksia vuosien varrella, eikä kahdella tuotantoversiolla ole suuria eroja. F6F-3:a valmistettiin 4 403 kappaletta, ennen kuin se korvattiin tuotantolinjoilla F6F-5:llä 21. huhtikuuta 1944.

Ennen tuotannon lopettamista marraskuussa 1945 F6F-5:tä rakennettiin vielä 7 780 kappaletta, joista 1 434 oli F6F5N yöhävittäjiä.

MITSUBISHI A6M ”ZERO”

Japanilaisen Mitsubishin valmistama tukialuksilta käytettävä hävittäjäkone.

Japanin laivasto otti sen käyttöön vuonna 1940. Koneella oli mittava toimintasäde, ja se oli hyvin ketterä, mutta sen panssarointi oli kevyt. Se oli ylivoimainen amerikkalaisiin hävittäjiin verrattuna sodan ensimmäiset vuodet, mutta kun amerikkalaiset saivat F6F:t, se jäi alakynteen, ja vuonna 1944 sitä pidettiin vanhentuneena.

Monet koneista lähetettiin sotaan, jossa niitä käytettiin kamikazehyökkäyksiin.

135

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 135

21.08.2018 09.53

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Kuvassa sodan aikana käytetty univormu Kuva: Sigve Solberg

136

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 136

21.08.2018 09.53

HENKILÖKUVA: JAPANIN LAIVASTON MAIHINNOUSUJOUKOT

HENKILÖKUVA

Japanin laivaston maihinnousujoukot

1932–1945

Japanin laivaston maihinnousuja toteuttamaan koulutettujen joukkojen maine ylitti moninkertaisesti niiden koon. Liittoutuneet kutsuivat niitä toisinaan Japanin merijalkaväeksi amerikkalaisjoukkojen mallin mukaisesti.

HEINE WANG

137

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 137

21.08.2018 09.53

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

138

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 138

21.08.2018 09.53

HENKILÖKUVA: JAPANIN LAIVASTON MAIHINNOUSUJOUKOT

J

apanin erikoisjoukkoja ei kuitenkaan organisoitu omaksi puolustushaarakseen, ja niiden koko oli vain noin 10 000–15 000 miestä 16 yksikköön jaettuna. Suurin yksikkö oli 1. Sasebo, jossa oli noin 1 600 miestä. Englanninkielellä joukoista käytettiin nimitystä Special Naval Landing Forces – lyhennettynä SNLF. Tämä artikkeli käyttää englanninkielistä lyhennettä. Sotilaat olivat osa Japanin laivastoa. SNLF perusti myös kaksi laskuvarjoyksikköä, joissa kummassakin oli noin 750 miestä. Jo sodassa Venäjää vastaan 1904–1905 merivoimien aluksilla oli sotilaita käytettäväksi partiotehtävissä tai maataisteluissa. SNLF-joukot, tai Tokubetsu Rikusentai, kuten heitä kutsuttiin, sai alkunsa heistä. Venäjästä saadun voiton jälkeen keisarillisen Japanin armeija opiskeli uusia sotadoktriineja Saksassa, ja keisarillinen laivasto tutustui brittien merivoimiin Englannissa. 1930-luvun alussa aseistetuista merivoimien sotilaista muodostettiin merijalkaväki.

Vuonna 1932 Japani valtasi Mantšurian ja julisti alueen itsenäiseksi valtioksi.

Etelämmässä uudet joukot joutuivat SNLF:n ensimmäiseen taisteluun Shanghain kaupungin kansainvälisen vyöhykkeen edustalla 28. toukokuuta 1932. Yhteenotto oli Japanin merivoimien provosoima, ja tavoitteena oli kaupungin valtaus. Japanin armeija otti osaa taisteluihin, mutta Kiinan joukot estivät tärkeän satamakaupungin valtauksen. SNLF-joukot, jotka osallistuivat 2 000 miehen voimin, ottivat tulikasteessa asemansa eliittiyksikkönä.

Kun Tyynenmeren sota alkoi joulukuussa 1941, SNLF-yksiköt osallistuivat Filippiinien hyökkäykseen. Luzonin saarelle kahlasi 12. joulukuuta maihin 575 miestä, ja 20. joulukuuta tehtiin lisää maihinnousuja.

Operaatioita pidettiin suurina joukkojen vaatimattomasta koosta huolimatta. Ne eivät kohdanneet järjestynyttä vastarintaa ja kärsivät vain vähäisiä tappioita. Wakella amerikkalaiset laivaston sotilaat tarjosivat huomattavaa vastarintaa. Sotilaat ja rannikkotykistö torjuivat SNLF-joukkojen maihinnousun 11. joulukuuta. 23. joulukuuta SNLF-joukot tekivät Japanin armeijan tuella uuden maihinnousun ja valtasivat saaren eteläpään. Amerikkalaisten varuskunta joutui antautumaan joitakin tunteja myöhemmin.

11. tammikuuta SNLF:n laskuvarjojoukot

valtasivat hollantilaisten lentokentän Manadon saarella nykyisessä Indonesiassa.

2 500 SNLF-sotilasta nousi samalla maihin ja nujersi alankomaalaiset ja paikalliset joukot.

Muihin hyökkäysoperaatioihin, joissa SNLF-joukot olivat mukana, kuului Tulagin maihinnousu ja valtaus huhtikuussa 1942 vesilentokonetukikohdan perustamiseksi.

Amerikkalaiset valtasivat saaren takaisin 7. elokuuta 1942. Vuonna 1942 SNLF-yksiköt siirtyivät puolustuskannalle ja osallistuivat epätoivoisiin puolustustaisteluihin amerikkalaisten alkaessa hyökätä. Osa yksiköistä oli mukana Guadalcanalin verisissä taisteluissa.

Niitä osallistui myös Salomonsaarten ja Uuden-Guinean taisteluihin 1942. Japanin laivasto oli kuitenkin kärsinyt suuria tappioita ja siten pienentänyt mahdollisuuksiaan toteuttaa uusia hyökkäysmaihinnousuja.

SNLF-joukkojen viimeinen suuri operaatio oli Tarawan atollilla, johon Japanin armeijan joukot eivät osallistuneet. 1 497 7. Sasebon SNLF-sotilasta ja hieman yli 1 000 muuta laivaston ja perusyksiköiden sotilasta tuotti USA:n laivastolle yli 3 000 haavoittuneen ja kaatuneen tappiot muutamia tunteja kestäneissä kiivaissa taisteluissa. Saipanin, Iwo Jiman ja Okinawan SNLF-yksiköt tuhottiin amerikkalaisten hyökätessä kohti Japania. Muilla alueilla/tukikohdissa, kuten Rabaulissa, yksiköt eivät joutuneet taisteluun, koska liittoutuneet jättivät eristyneet tukikohdat valtaamatta. Suurien tappioiden jälkeen jäljellä olevia SNLF-yksiköitä käytettiin laivastotukikohtien suojeluun ja muihin vartiointitehtäviin.

SNLF-joukot oli varustettu samoilla käsiaseilla kuin keisarillinen armeija. Heillä oli mm. 7,7 mm Nambu Tyyppi 99 kevyt konekivääri, Tyyppi 97 -käsikranaatteja ja 6,5 mm Arisaka Tyyppi 38 -kivääri. Se perustui Mauserin rakenteeseen. Kivääriä alettiin sodan aikana vaihtaa suurikaliiperisempaan: 7,7 mm. Käytännössä molempia aseita käytettiin koko sodan ajan, mikä tuotti suuria logistisia haasteita.

Myös univormuja muutettiin 1930-luvun alusta sodan loppuun. Muutokset olivat usein tulosta materiaalien saatavuudesta ja taistelukokemuksista. Aluksi sotilaat käyttivät sinistä laivaston villaunivormua talvisin ja valkoista puuvillaista kesäisin. Univormuja alettiin 1930-luvun lopussa muuttaa myös armeijan käyttämäksi vihreäksi. Kuva univormusta edellisellä aukeamalla.

139

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 139

21.08.2018 09.53

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

JAPANILAISET ITSEMURHAVENEET Veneiden kuljettajan oli oltava taitava ja onnistuakseen hänen oli tehtävä hyökkäys lähietäisyydeltä, ja hänen selviytymismahdollisuutensa olivat vähäiset.

GORDON L. ROTTMAN

140

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 140

21.08.2018 09.53

JAPANILAISET ITSEMURHAVENEET

141

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 141

21.08.2018 09.53

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

A

jatusta kamikazesta ehdotti vara-amiraali Takijo Onishi, Luzonin 1. ilma-armeijan päällikkö 19. lokakuuta 1944 hyökkäyskeinoksi ja amerikkalaisten alusten tuhoutumisen varmistamiseksi.

Kamikaze tarkoittaa ”jumalaista tuulta”. Sen koodinimi oli Kikusui – kelluva krysanteemi.

Virallisempi japanilainen kuvaus oli Tokko – erikoistehtävä. Suunnitelma oli perustaa nopeasti neljästä erikoisiskuyksiköstä koostuvia muodostelmia (Tokko-tai), ja ensimmäinen vahvistettu kamikazeilmahyökkäys tapahtui 25. lokakuuta Samarin lähellä ilmahyökkäyksessä USS ”Suwaneeta” (CVE 27) vastaan. Ensimmäinen kone törmäsi saattoalukseen ja aiheutti kohtuullisia vaurioita, ja toinen hyökkäsi merivoimien ryhmän muita aluksia vastaan.

Kamikaze-ilmahyökkäyksistä tuli nopeasti suurin uhka liittoutuneiden aluksille sodan loppuajaksi: yksin Okinawalla upotettiin 26 amerikkalaislaivaa, ja 225 vaurioitui.

Kamikaze-hyökkäysveneiden kehitys alkoi ennen kamikaze-lentokoneiden kehitystä.

Päätettiin, että pienten, nopeiden, räjähteillä lastattujen veneiden parvet kylväisivät tuhoa amerikkalaisille sota- ja kuljetuslaivoille maihinnousurantojen ulkopuolella maihinnousulaivaston tuhoamiseksi. Kun kamikaze-lentokoneet hyökkäsivät yleensä päivänkoitteessa tai päivällä, veneet hyökkäisivät pimeässä päästäkseen lähelle ankkuripaikkaa voidakseen sitten äkkiä lisätä vauhtia ja iskeä odottamatta.

Toinen kamikaze-aloite oli Kaiten ”Herkuleen urotyö”: miehitetyt torpedot, jotka ammuttaisiin emosukellusveneistä.

Konsepti yksiköistä, joissa olisi itsemurhaveneitä, suunniteltiin huhtikuussa 1944. Kenraaliluutnantti Suzuki, Ujinan laivainsinöörien komentaja, ehdotti periaatteessa miehitetyiksi torpedoiksi kutsuttavien laitteiden ampumista maalta. Niitä käytettäisiin saariryhmien puolustuksessa yllätyshyökkäyksiin vihollisen maihinnousualuksia vastaan.

Keisarillinen esikunta hyväksyi ehdotuksen, mutta laittoi myös Teknisen instituutin tutkimaan miehitettyjä, räjähteillä lastattuja hyökkäysveneitä samaan tarkoitukseen.

Laivainsinöörit kehittivät omaa projektiaan, miehitettyä torpedoa, ja Tekninen instituutti veneitä. Venettä testattiin Tokionlahdella kesäkuussa, ja päätettiin, että se oli kahdesta projektista tehokkaampi. Japanin armeija (IJA) ja laivasto (IJN) kehittivät venettä edelleen. Heinäkuussa keisarillinen yleisesikunta koordinoi armeijan ja laivaston tulevien operaatioiden yleisohjeistuksen.

Asiakirja huolehti hyökkäyksen

Itsemurhavene käy hyökkäykseen korkeassa merenkäynnissä.

erikoisyksiköiden menettelytavoista ja proseduureista. Veneiden rakentaminen alkoi, ja ensimmäiset IJA-hyökkäysrykmentit merellä olivat valmiit 1. syyskuuta 1944.

Yksi merihyökkäysrykmentti oli komppanian kokoinen, ja sitä johti kapteeni. ”Rykmentin” täyteen vahvuuteen kuului 104 henkeä ja 100 venettä reservit mukaan luettuna.

Rykmentin esikunnassa oli 11 henkeä.

Kussakin kolmessa komppaniassa oli 31 miestä; neljä päällystöä ja kolme yhdeksän miehen ryhmää. Joukko oli minimaalisen pieni taktisiin operaatioihin. Todellisuudessa kaikki rykmentille ohjattu henkilökunta oli veneen kuljettajia. Hallinto, huolto, korjaukset, turvallisuus ja muut huoltotoimet hoiti n.

900 miehen suuruinen meripataljoona, jonka numero vastasi rykmentin numeroa.

Meripataljoonat muutettiin ennen 1. huhtikuuta 1945 kivääripataljooniksi ja sijoitettiin puolustustehtäviin pääsaarelle tai

142

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 142

21.08.2018 09.53

JAPANILAISET ITSEMURHAVENEET

jollekin pienemmistä saarista. Kerama Retton saariryhmä sijaitsi 15 meripeninkulman päässä Okinawalta länteen. Sille sijoitettiin näiden veneiden oma tukikohta.

Merirykmentit valmisteltiin toteuttamaan tehtäväänsä eivätkä ne halunneet tukea pataljoonalta.

16- ja 17-vuotiaat vapaaehtoiset olivat insinööriupseerien akatemian ”erityisiä” upseerikadetteja. Kadetit rekrytoitiin joulukuussa 1943 kolmannen ja neljännen vuoden korkeakouluopiskelijoista. Jos vene ei palannut tehtävän jälkeen, kadetin oletettiin suorittaneen tehtävän, ja hänet ylennettiin postuumisti luutnantiksi.

Veneitä sanottiin Q-veneiksi. IJA-veneet olivat 18 jalkaa (6 m) pitkiä ja 5 (1,5) leveitä.

Moottori, kuusisylinterinen 85 hv Chevrolet antoi 20 solmun nopeuden ja toimi kolme ja puoli tuntia, vaikkakaan suurta nopeutta ei tarvinnut ylläpitää pitkään. 6,5 solmun

”KAMIKAZE-ILMAHYÖKKÄYKSISTÄ TULI NOPEASTI SUURIN UHKA LIITTOUTUNEIDEN ALUKSILLE SODAN LOPPUAJAKSI: YKSIN OKINAWALLA UPOTETTIIN 26 AMERIKKALAISLAIVAA, JA 225 VAURIOITUI.” nopeudella veneet pystyivät kulkemaan 70 meripeninkulmaa hieman alle yhdessätoista tunnissa. Niillä saattoi siten lähestyä taistelualuetta hitaasti ja hiljaa ja siirtyä täyteen nopeuteen ja mahdollisesti palata tukikohtaan. Tämä 20 solmun nopeus oli liian alhainen japanilaisten suunnittelemille salamahyökkäyksille, ja se olisi varmasti alentanut niiden selviytymiskykyä amerikkalaislaivojen automaattiaseiden

143

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 143

21.08.2018 09.53

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

”KUN AMERIKKALAISET LAIVAT HUOMATTIIN, VENEET JAKAUTUIVAT 2-4 VENEEN RYHMIKSI, JOISSA KUKIN VENE ETENI KOHTI MÄÄRÄTTYÄ LAIVAA. JOS VENE EKSYI RYHMÄSTÄÄN JA KULJETTAJA MENETTI TAJUN SUUNNASTA, HÄNTÄ OHJEISTETTIIN HYÖKKÄÄMÄÄN ITSENÄISESTI KOHTI LÄHINTÄ VIHOLLISLAIVAA.” tulituksessa. 30-40 solmua oli toivottavampaa ja antoi mahdollisuuden selviytyä.

Jotkut halvoista vaneriveneistä pystyivät kantamaan 225 kiloa räjähteitä keulassaan.

Se oli standardi IJN-veneille, joiden tarkoitus oli törmätä kohteeseen. Useimmilla IJA-veneillä oli kuitenkin ohjaushytin kummallakin sivulla teline 120 kilon Malli 98 syvyyspommille, joka irrotettaisiin viimeistään 5 metrin päässä laivasta, kun terävä u-käännös pakoon oli tehty. Syvyyspommi räjähtäisi sekuntien kuluttua maaliveneen luona, ja hydrostaattinen paineaalto niin raskaan räjähdyksen jälkeen löisi levyt lommoille. Se todennäköisesti myös tuhoaisi hyökkäävän veneen. Hyökkäyksessä USS ”Terebinthille” (AN-59), joka laski verkkoa, syvyyspommi saatiin 12–18 m päähän aluksesta pienen aluksen saamatta mitään vaurioita. 20 mm aseen tulitus tuhosi pakenevan veneen. Useimmat veneet huomattiin ja pysäytettiin niiden hakeutuessa salaa lähemmäs maaliaan. Veneiden kuljettajan oli oltava taitava, ja onnistuakseen hänen oli tehtävä hyökkäys lähietäisyydeltä, ja hänen selviytymismahdollisuutensa olivat vähäiset.

Erityiskaluston käyttämä taktiikka oli saatu Suuntaviivoista sotilaallisille operaatioille pieniä saaria vastaan.

Veneitä käytettiin yöllä yhtenä taistelu­ komppaniana. Yhden taisteluyksikön koko vaihteli paljon puolestakymmenestä 20 tai useampaan. Pienemmät yksiköt vaikuttavat tavallisemmilta. Valituilla kuljettajilla, joilla oli vaadittu pätevyys, oli vastuu yksikön navigoinnista osoitetulle taistelualueelle pintakulussa keskimäärin 6,5 solmun nopeudella. Tämä nopeus piti moottorimelun pienimmillään, vähensi vaaraa paljastumisesta vanaveden vuoksi, säästi polttoainetta ja oli vähemmän stressaavaa miehistölle kuin pitkä matka, johon meni monta tuntia. Amerikkalaiset amfibio- ja kuljetusalukset olivat päivänvalossa lähellä rantaa purkamassa huoltoa ja lastaamassa haavoittuneita päivän monien taistelujen jälkeen. Yöksi ne siirtyivät osoitettuihin kuljetusten määräpaikkoihin ilma- sukellusvene- ja erikoishyökkäysten vaikeuttamiseksi.

Okinawalla japanilaiset tunnistivat kolme aluetta saarten länsi- ja etelärannikolla, jossa he uskoivat yökuljetuksia esiintyvän.

Yksi niistä oli matalan länsirannikon ulkopuolella, prefektuurin pääkaupungin,

Nahan, ja tärkeän sataman pohjoispuolella Se osoittautui tärkeimmäksi, koska se oli heti Hagushi-rantojen yläpuolella, lähellä Yontanin ja Kadenan lentokenttiä, Okinawan maihinnousun alkuperäistä kohdetta.

Erikoishyökkäysveneille 1 ja 2, joiden rykmentti oli Keramasaarilla, se merkitsi 69 meripeninkulman ja noin kymmenen ja puolen tunnin kiertotietä, jos ne palaisivat ehjinä.

Toinen etukäteen suunniteltu reitti Keramalta veisi veneet pinta-alusten taistelualueiden läpi. Ensimmäinen oli suoraan länteen Nahasta ja etelään Keise Shimalta, neljältä pieneltä saarelta Nahan luoteispuolella.

Toinen oli Okinawan lounaiskärjen ulkopuolella lähellä Minatogawa-rantoja (amerikkalaisissa papereissa Minatoga).

Japanilaiset pitivät sitä maihinnousun päärantana, mutta näillä alueilla ei kahtena ensimmäisenä yönä havaittu mitään kuljetusten määräpaikkaa. Lounaisosaa oli käytetty harhautusjoukoille, joiden oli tarkoitus saada japanilaiset uskomaan, että maihinnousu tapahtuisi siellä. Kerama Retton reittiä käyttävät hyökkäysveneet joutuivat kujanjuoksuun. Partiot ja hävittäjät sulkivat pohjoisen kuljetusalueen eteläiset sisääntuloreitit. 56 meripeninkulman kaksinkertaiseen matkaan kului noin kahdeksan ja puoli tuntia.

Kun amerikkalaiset laivat huomattiin, veneet jakautuivat 2-4 veneen ryhmiksi, joissa kukin vene eteni kohti määrättyä laivaa. Jos vene eksyi ryhmästään ja kuljettaja menetti tajun suunnasta, häntä ohjeistettiin hyökkäämään itsenäisesti kohti lähintä vihollislaivaa. Kun vihollinen havaitsisi erikoisveneet, joko niiden hyökätessä tai hyvän vartioinnin ansiosta, muiden veneiden oli tärkeää kääntyä heti, koska vihollinen oli saanut varoituksen. Ihannetapauksessa veneet lähestyisivät maalia melkein samanaikaisesti eri suunnista, jotta vihollinen ei voisi keskittää tultaan yksittäiseen veneeseen, ja sen hämmennys olisi mahdollisimman suuri. Käytännössä veneet huomattiin aivan liian helposti, ja ne myös liikkuivat liian hitaasti hajallaan olevien laivojen välissä. Partiointimahdollisuuksia ei myöskään ollut eikä keinoa koordinoida hyökkäyksiä eri suunnista. Ainoa varman menestyksen tae oli äkkinäinen, keskitetty hyökkäys heti, kun vihollislaiva havaittiin.

Seitsemän hyökkäysrykmenttiä sijoitettiin Okinawan Guntoon ennen huhtikuuta 1945 5. merihyökkäystukikohdan esikunnan alaisuuteen. Ensimmäiset kolme organisoitiin syyskuussa 1944 Yukinourajoella Japanin pääsaarilla. Muut neljä perustettiin lokakuussa. Yksiköt kuljetettiin laivalla Kyushulta, Japanin eteläisimmältä pääsaarelta syyskuussa 1944–helmi­ kuus­­sa 1945. Japanilaiset arvioivat todennäköisimmät maihinnousurannat; kolme niistä sijaitsi loivemmalla länsirannikolla, yksi kaakkoispäässä ja yksi Nakagusukunlahden loivalla itärannalla (amerikkalaisille myöh.

Buckner). Rykmentit sijoitettiin ylläolevan mukaisesti, jotta ne olisivat asemissa hyökätäkseen maihinnousualuksiin näillä alueilla.

Kapteeni Hiroshi Umezawan johtama merirykmentti nro 1 (Akatsukin rykmentti

144

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 144

21.08.2018 09.54

JAPANILAISET ITSEMURHAVENEET

nro 16777) sijoitettiin Zamami Jimalle, Kerama Retton toiseksi suurimmalle saarelle. Yksikkö yritti koota veneet rankassa sateessa puutteellisin välinein. Alle puolet veneistä oli valmiina, eikä saarilla ollut tehty paljon puolustustöitä sen jälkeen, kun 1. meripataljoonan tukiosasto oli vedetty takaisin Okinawalle. Kykenemättä hyökkäämään päällikkö antoi käskyn tuhota loput veneistä, minkä jälkeen hänen miehensä vetäytyivät harjanteille ja vuorille. Suurin osa rykmentistä ja saaren pioneeriosastoista joko surmattiin tai teki lopuksi itsemurhan.

Merirykmentti nro 2:n (Akatsakin rykmentti nro 16778) johdossa oli kapteeni Yoshiko

Noda. Suurin osa rykmentistä oli sijoitettu Aka Jimalle, Kerama Retton kolmanneksi suurimmalle saarelle. Teknisten ongelmien ja pommitusten haitatessa rykmentti ei pystynyt käyttämään viimeisiä vaurioitumattomia veneitään. 1. komppania todella hyökkäsi neljällä veneellä ja väitti upottaneensa kaksi vihollislaivaa ja vaurioittaneensa kahta. Rykmentin pääosa vetäytyi Akan korkeimmalle alueelle ja pysyi siellä sodan loppuun asti.

Kapteeni Yoshitsugu Akamatsun johtama merirykmentti nro 3 (Abutsukin rykmentti nro 16779) oli sijoitettu Tokashiki Jimalle, Kerama Retton suurimmalle saarelle.

Rykmentti oli toimintakykyinen, vaikka suurin

Okinawan yleiskartta.

145

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 145

21.08.2018 09.54

SOTAHISTORIA TYYNIMERI osa 3. meripataljoonasta oli matkannut Okinawalle helmikuussa. Kun pommitus alkoi 23. maaliskuuta, tilanne huononi jyrkästi, koska rykmentin vaikutus viholliseen oli vähäinen, kun Kerama Rettoa juuri vallattiin.

Annettiin käsky evakuoida Itomanille lähelle Okinawan eteläkärkeä rykmentin veneillä.

Aamunkoitteessa 26. maaliskuuta oli selvää, että veneiden oli mahdoton päästä amerikkalaisten laivaston läpi. Useimmat veneet oli poltettu, ja amerikkalaisjoukot aloittivat maihinnousun 27. maaliskuuta.

He taistelivat kuin jalkaväki; suurin osa rykmentistä oli tuhottu tai tehnyt öisen banzai-hyökkäyksen amerikkalaisia vastaan.

Kerama Rettossa oli tuhottu tai kaapattu yli 250 venettä, noin puolet kaikista Okinawa Gunton itsemurhaveneistä. Mikään niistä ei itse asiassa ollut käyttökelpoinen taistelutilanteessa.

26. merirykmentti (Akatsukin rykmentti nro 19765) oli alun perin sijoitettu Tokashiki Jimalle, mutta se siirrettiin pian Itomaniin Okinawalla. Kapteeni Mutsuo Adachin komentama yksikkö valmisteli veneensä amerikkalaisten päämaihinnousun 1. huhtikuuta jälkeen. Huhtikuun 9. päivän vastaisena yönä koko rykmentin käskettiin jatkaa pohjoiseen ja hyökätä kuljetusaluksia vastaan. Puolustusasemien japanilaisjoukot ilmoittivat 20 amerikkalaisaluksen tuhoutuneen tai vaurioituneen. Vain muutama vene palasi. Monet tuhoutuivat yrittäessään hivuttautua amerikkalaisten partioveneiden lomitse, ja amerikkalaisten raportit kertovat, että vain yksi hävittäjä, USS ”Charles J. Badger” tuhottiin itsemurhaveneellä 9. huhtikuuta. Raportoidut palavat veneet olivat todennäköisesti itsemurhaveneitä.

Huhtikuun 14. ja 20. päivien vastaisina öinä tehtiin useita hyökkäyksiä, joissa väitettiin upotetun seitsemän amerikkalaista alusta ja vaurioitetun neljää. Ainuttakaan amerikkalaisalusta ei raportoitu upotetuksi tai vaurioituneeksi venehyökkäyksissä näinä päivinä. Rykmentin harvat eloonjääneet otettiin vastaan 32. jalkaväkirykmenttiin ja kuolivat kesäkuussa Maesatovuoren takaisinvaltausyrityksessä.

Merirykmentti nro 27 (Akatsukin rykmentti nro 19766) oli sijoitettu Yonabaru Towniin Nakagusukun eteläpuolella. Rykmentti teki joitakin hyökkäyksiä 25. huhtikuuta vastaisena yönä ja vain 15 veneellä.

Useimmat menetettiin, mutta yhden hävittäjän väitettiin uponneen. Sinä päivän ei raportoitu upotetuksi tai vaurioituneeksi yhtään alusta. Rykmentin 1. komppania menetti 14 venettä 27. huhtikuuta, ja alle puolet niistä kykeni hivuttautumaan amerikkalaispartioiden ohi. Ne väittivät joka tapauksessa upottaneensa yhden hävittäjän ja yhden kuljetusaluksen. Yksi hävittäjä, USS ”Hutchins” (DD-476) todella vaurioitui sinä yönä. Maalla japanilaiset yrittivät suurta vastahyökkäystä 3. toukokuuta. He raportoivat vastamaihinnousun yrityksestä amerikkalaisten alueen takaosassa molemmilla rannikoilla. Merirykmentti nro 27 ja pioneerirykmentti nro 23 saivat tehtävän itärannikolla. Kaksikymmentä venettä hyökkäsi kuljetusalueelle. Ne väittivät upottaneensa yhden hävittäjän, kolme

146

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 146

21.08.2018 09.54

JAPANILAISET ITSEMURHAVENEET

Itsemurhaveneitä valmistellaan tehtävään.

147

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 147

21.08.2018 09.54

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Itsemurhaveneiden tukikohta amerikkalaisten hyökkäyksen jälkeen.

Japanilainen itsemurhavene Okinawalla USA:n vallattua saaren.

maihinnousualusta ja kolme kuljetusalusta.

Yhtään amerikkalaisalusta ei raportoitu upotetuksi tai vaurioitetuksi. Sekä 27. että 28. merirykmentin päälliköt menetettiin 17. toukokuuta, ja komppanianpäällikkö ryhtyi päälliköksi jäljellä olevalle Matsumoton rykmentiksi organisoidulle vahvuudelle.

He vetäytyivät Chinenin niemelle. Loput rykmentistä taisteli sisseinä, kunnes he olivat poissa kesäkuussa.

Merirykmentti nro 28 (nro 19767) oli alun perin jaettu Nahan ja kaakkoisrannikon Minatogawan alemman länsirannikon kesken. Sitä komensi kapteeni Toshio Honma. Tukikohdan ensimmäisellä ja toisella komppanialla oli suuria ongelmia niin vahvuuden kuin veneiden menetyksen vuoksi. Tapahtui onnettomuus syvyyspommin räjähtäessä, kun sitä valmisteltiin hyökkäykseen amerikkalaisten pommitusvahvuutta vastaan. Räjähdys identifioi yksikön, paikallistuksen ja henkiinjääneiden osoitteet; kaksi kylää länsirannikolla Nahan alapuolella. Kaksi ryhmää hyökkäsi vihdoin 27. huhtikuuta amerikkalaisia laivoja vastaan, mutta

yksikään ei palannut raportoimaan tuloksesta. Yksikään amerikkalaislaiva ei vahingoittunut sinä yönä. Rykmentti tuki 3. toukokuuta huonosti päättynyttä vastahyökkäystä 26. laivainsinöörirykmentin yrittäessä vastahyökkäystä länsirannikolla.

Ennen toukokuuta lähetettiin kaksi lisähyökkäystä, mutta jälleen yksikään vene ei palannut. Viimeinen raportoitu amerikkalaislaiva, joka vaurioitui itsemurhaveneen hyökkäyksessä oli rahtilaiva USS ”Carina” (AK-75) 3. toukokuuta.

Kesäkuussa hengissä oli vain muutama sotilas, ja sotilaat siirrettiin rykmentti nro 44:ään. Ennen kuukauden päättymistä useimmat olivat kuolleet.

Yksi 29. merirykmentin (Akutskin rykmentti nro 19768) 1. ja 2. komppaniaa kuljettanut alus upposi matkalla Okinawalle, mutta useimmat yksiköt pääsivät maihin Okinawalla.

Kapteeni Hisanori Yamamoton (ei sukua amiraalille) johtama rykmentin esikunta ja suurin osa mekaanisesta avusta ohjattiin maihin Amami-Oshimassa Okinawalta pohjoiseen. Ne pysyivät siellä sodan loppuun.

Molemmat komppaniat, 1. ja 2., sijoitettiin

Chatamlittin lähelle maihinnousurantojen eteläpuolelle 26. merirykmentin alaisuuteen.

Nämä kaksi komppaniaa lähtivät ensimmäisinä hyökkäykseen Kerama Retton maihinnousujoukkoja vastaan varhain maaliskuun 30. päivän aamuna.

Suurin osa tuhottiin, joskin selviytyneet ilmoittivat, että kuusi hävittäjää ja kolme kuljetusalusta oli upotettu. Sinä päivänä ei raportoitu upotetuksi tai vaurioituneeksi yhtään amerikkalaisalusta. Joukot löysivät maihinnousun jälkeen tuhottuja itsemurhaveneitä ja pieniä aluksia, jotka kuuluivat todennäköisesti 1. ja 2. komppanialle. Harvat jäljellä olevat veneet ja joukot siirrettiin laivainsinöörirykmenttiin tukemaan rykmentin vastahyökkäystä länsirannalla. Epäonnistuneet eloonjääneet kuolivat taistellessaan 266. laivainsinööripataljoonassa kesäkuussa.

Veneet piilotettiin luoliin ja peitettiin naamiointiverkoilla ja monenlaisella kukkivalla kasvillisuudella.

Amerikkalaisille ilmoitettiin itsemurhahyökkäysten mahdollisuudesta, kun veneitä oli käytetty Filippiineillä ja niitä

148

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 148

21.08.2018 09.54

JAPANILAISET ITSEMURHAVENEET

oli havaittu ilmakuvista. Task Force 51:n joukot olivat valmistautuneet kohtaamaan itsemurhakandidaatteja ja näiden veneitä.

Salainen viesti lähetettiin joukoille 28. toukokuuta. Laivoille asetettiin yöllä tähystäjiä. Konekiväärit, 20 ja 40 mm ilmatorjunta ja valonheittimet oli miehitetty vuorokauden ympäri. Varovaisuus oli tarpeen, jottei pintamaaleja tulitettaisi kiväärein, kun lähistöllä kohdattiin ei-vihamielinen alus. Kiväärein ja Browning-pikakiväärein aseistetut miehet olivat hälytysvalmiudessa.

Senaikaiset tutkat eivät yleensä pystyneet havaitsemaan pieniä veneitä. Ne oli tarkoitettu lentokoneiden ja suurien pintaalusten havaitsemiseen. Veneet olivat vedessä matalia, eikä niiden moottoriääntä ollut helppo havaita. Kaikuluotain pystyi silloin tällöin havaitsemaan moottoriääniä.

Laivoja varoitettiin usein, jos kaikuluotain kuuli nopean moottorin äänen, joka varoitti lähestyvän itsemurhaveneen mahdollisuudesta. Paras keino torjua itsemurhaveneitä oli asettaa partiot

kuljetusalueen ympärille. Kuka tahansa missä tahansa saattoi ”napata kärpäsiä”. Se koski hävittäjien saattajia, partiotorpedoveneitä, taistelusukeltajia, miinanraivaajia, maihinnousualuksia LSM(R) ja LCI (raketinheittimillä varustettuja ja jalkaväen). Näiden pienten veneiden liikkuvuus ja tulivoima riittivät hyökkäyksiin vihollista vastaan. Huhtikuun 9. päivästä alkaen yksi risteilijä ja kaksi hävittäjää piti Nahan sataman vedet jatkuvasti valaistuna kirkkailla valonheittimillä, jotta hyökkäystä yrittävät itsemurhaveneet havaittaisiin.

Lähes 700 itsemurhavenettä oli sijoitettu Okinawa Guntoon operaatioita varten, ja niitä tuki n. 7000 sotilasta. Ne onnistuivat upottamaan yhden aluksen, vaurioittamaan viittä ja aiheuttamaan 29 isompaa vauriota.

Kaksi syvyyspommia nosti 2924-tonnista Fletcher-luokan hävittäjä USS ”Hutchinsia” toista metriä, yksi moottori ja masto tuhoutuivat, miehistöä lensi kumoon, mutta kukaan ei kuollut. Korjaustyöt arvioitiin liian kalliiksi, ja laiva jäi sodan jälkeen hylyksi.

Näissä hyödyttömissä hyökkäyksissä kuoli noin 2-300 veneiden kuljettajaa. Kun monet kuljettajat ja tukikohdan yli 6000 sotilasta heittivät näin henkensä jalkaväen reservinä, se oli resurssien ja miesten heittämistä hukkaan. Jos nämä 7000 sotilasta olisi organisoitu ja koulutettu jalkaväenprikaatiksi, Okinawan maihinnousu olisi tullut amerikkalaisille paljon kalliimmaksi.

Pieni määrä veneitä kaapattiin Kerama Rettossa ja kuljetettiin Havaijille tutkittavaksi.

Jokunen kunnostettiin, ja USA:n merivoimat käytti niitä laivaveneinä. Yksi niistä, joka palveli USS ”Laffeyn” (SS-724) kapteenin veneenä, upotettiin huolimattomuudesta Seattlen satamassa ja on todennäköisesti sen pohjassa vielä tänäkin päivänä.

Täydellisesti restauroitu IJN Shinyo-vene on nähtävillä USS ”Massachusettsilla” (BB59) Falls Riverissä, Massachusettsissa.

Parin muun ilmoitetaan olevan myös Yhdysvalloissa, mutta artikkelin kirjoittaja ei ole onnistunut löytämään niitä.

149

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 149

21.08.2018 09.54

150

Tyynimeri_Stilla havet SE innehĂĽll_fi oversattAnja.indd 150

21.08.2018 09.54

IWO JIMAN LIPUNNOSTO Tyynenmeren taistelujen tunnetuin kuva. Kuusi amerikkalaissotilasta nostaa lippua Iwo Jiman korkeimmalla vuorella. Kuvan otti Joe Rosenthal 23. helmikuuta 1945. Taistelut Iwo Jimalla jatkuivat vielä kuukauden, ennen kuin japanilaiset joukot lopulta antautuivat.

Valokuva: Joe Rosenthal

151

Tyynimeri_Stilla havet SE innehĂĽll_fi oversattAnja.indd 151

21.08.2018 09.54

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

TOISEN MAAIL M

152

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 152

21.08.2018 09.54

TOISEN MAAILMANSODAN VIIMEINEN TAISTELU

Japanin keisari Hirohito piti 15. elokuuta 1945 radiopuheen, jossa hän ilmoitti Japanin päätöksestä antautua ja käski joukkoja laskemaan aseensa. Koko maailmalle se merkitsi, että toinen maailmansota oli lopussa – ja niin se kuvataan useimmissa historiankirjoissa. Jäljellä oli vain antautumisasiakirjojen virallinen allekirjoitus. Mutta tosiasia on, että japanilaiset pidättivät itsellään oikeuden puolustautua hyökkäyksiä vastaan aina lopullisen antautumisasiakirjan allekirjoittamiseen 2. syyskuuta 1945 asti. Sen seurauksena toisen maailmansodan viimeinen taistelu käytiin pienestä Šumušun saaresta kaukana pohjoisessa Kuriileilla.

CHRISTER BERGSTRÖM

L MANSODAN Viimeinen taistelu

153

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 153

21.08.2018 09.54

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

H

yökkäys tuli täysin yllättäen.

Japanilaisten puolella kaikui hälytys. ”Amerikkalaiset tulevat!” Japanilaissotilaat toimivat ripeästi ja miehittivät ampumahaudat rinteissä rannan yläpuolella.

Kenraaliluutnantti Tsutsumi Fusaki, Japanin 91. jalkaväkidivisioonan komentaja tällä pienellä Tyynenmeren saarella, käski tykistön avata tulen. Maihinnousurantaan kohdistui pian helvetillinen torjuntatuli. Maihinnousujoukot joutuivat hirvittävään verilöylyyn.

Mutta tämä ei ollut tavallinen taistelu Tyynenmeren saaresta toisessa maailmansodassa. Ensinnäkin sitä ei käyty trooppisella saarella, vaan sotilaat nousivat maihin sakeassa, kylmässä sumussa ja vain muutaman asteen lämpötilassa. He eivät lisäksi olleet amerikkalaisia, kuten japanilaiset olivat ensin luulleet: maihin rynnistävät laivastosotilaat olivat neuvostoliittolaisia. Ja oli kyseenalaista, vallitsiko enää ylipäätään mitään sotaa. Päivä oli 18. elokuuta 1945, kolme päivää Japanin keisarin radiopuheen ja maan antautumisen tunnustamisen jälkeen, ja katkera taistelu käytiin Šumušulla, Kuriilien pohjoisimmalla saarella heti itäsiperialaisen Kamtšatkan niemimaan eteläpuolella.

Toinen atomipommi oli pudotettu 9. elokuuta, ja Nagasaki oli siten kokenut saman kohtalon kuin Hiroshima. Japanin johdolle oli siinä vaiheessa ollut jo kahden vuoden ajan selvää, ettei maa pystyisi voittamaan sotaa taloudellista supervaltaa USA:ta vastaan.

Mutta japanilaiset olivat viimeiseen asti uskoneet voivansa aiheuttaa amerikkalaisille niin ankarat tappiot, että nämä suostuisivat edullisiin rauhanehtoihin. Kun japanilaisten laivasto ja ilmavoimat tuhottiin 1944 ja vuoden 1945 alussa, Tokion valtaapitävät asettivat viimeisen toivonsa yhä koskemattomaan ”Kwantungin armeijaan” Koillis-Kiinan Mantšuriassa. Sen 600 000 sotilasta, 6 700 tykkiä, 1 000 tankkia ja 1 800 lentokonetta olivat myös huolenaihe amerikkalaisten sodanjohdolle.

Neuvostoliitto pyyhkäisi pois kaiken tämän julistaessaan sodan Japanille 8. elokuuta 1945. Puna-armeija valtasi Mantšurian samana päivänä, jolloin Nagasaki tuhoutui.

Neuvostojoukot murskasivat 8 000 kaatuneen hinnalla koko Kwantungin armeijan alle viikossa. 20 000 japanilaista kaatui

Japanilaiset sotilaat vartiossa Šumušun rannikolla

154

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 154

21.08.2018 09.54

TOISEN MAAILMANSODAN VIIMEINEN TAISTELU

155

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 155

21.08.2018 09.55

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

ja 600 000 otettiin vangiksi koko Japanin vastaisen sodan suurimmassa sotilasoperaatiossa.

Mutta kaikkialla se ei käynyt yhtä helposti.

Vara-amiraali Andrejevin Neuvostoliiton Pohjois-Tyynenmeren laivasto sai tehtäväksi vallata maihinnousun aluksi Sahalinin saaren japanilaisen osan. Siperian itärannikolla sijaitsevan 950 km pitkän saaren eteläosa oli jäänyt Japanille Japanin-Venäjän sodan 1904–1905 jälkeen, ja neuvostodiktaattori Stalin tavoitteli nyt takaisin sitä, minkä tsaari oli menettänyt. Mutta Sahalinilla neuvostojoukot kohtasivat huomattavasti kovempaa vastarintaa kuin Mantšuriassa.

Japanin Sahalinin, Hokkaidon ja Kuriilien 5. aluearmeijan komentaja, kenraaliluutnantti Kiichiro Higuchi, oli luonut vahvan puolustusjärjestelmän Sahalinin Japanin-Neuvostoliiton rajan eteläpuolelle. Neuvostohyökkäys juuttui 30 km syvyiseen betonibunkkerien, panssarivaunukaivantojen, miinakenttien ja ampumahautojen järjestelmään. Asemia miehitti 20 000 japanilaissotilasta, ja reservissä oli 10 000.

Japanin keisari piti 15. elokuuta 1945 radiopuheen ja ilmoitti alamaisilleen, että hallitus oli päättänyt taipua hyväksymään ehdottoman antautumisen. Sotilaat määrättiin lopettamaan kaikki hyökkäykset samana päivänä. Mutta Sahalinilla sota jatkui.

Taistelut jatkuivat todellisuudessa useilla tahoilla vielä elokuun 15. päivän 1945 jälkeen, eikä niitä käyty vain neuvostoliittolaisia vastaan. Japanilaiset katsoivat nimittäin, että heillä oli oikeus puolustautua.

Kun amerikkalaiset B-32-koneet lensivät 17. elokuuta Tokion ylle suorittamaan valokuvaus-

tiedustelua, japanilaiset hävittäjät hyökkäsivät niitä vastaan, ajoivat ne Oshimalle ja pakottivat yhden B-32:n tekemään pakkolaskun mereen. Seuraavana päivänä sama toistui, ja silloin yksi yhden B-32:n miehistön jäsenistä haavoittui japanilaishävittäjän konekivääritulituksesta.

Mutta Sahalinilla taistelut olivat aivan toista luokkaa, kun neuvostoliittolaisten hyökkäysjoukot olivat keisarin radiopuhetta seuraavana päivänä yhä juuttuneina asemasotaan.

He päättivät silloin hyökätä puolustajien selustaan. Rannikkovartioalus Zarnitsa, kaksi

SUORAAN YLLÄ:

Japanilaisia lentäjiä Šumušulla.

YLINNÄ VAS:

Japanilaisia sotilaita ennen Neuvostoliiton maihinnousua Šumušulle.

KESKELLÄ:

Keisari Hirohito.

156

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 156

21.08.2018 09.55

TOISEN MAAILMANSODAN VIIMEINEN TAISTELU

Norjalainen alkuperäiskartta: Erik Hårberg

ALH. OIKEALLA:

iem

im

aa

)

Neuvostojoukkoja nousemassa maihin yhdelle Kuriilien saarista.

(K am

tša

tka

nn

(NEUVOSTOLIITTO)

(K ur iili t)

(S

ah al in

)

(Šumušu)

(Šumušu) (JAPANI)

kuljetusalusta, kuusi tykkivenettä ja yhdeksäntoista torpedovenettä vei 16. elokuuta maihin Neuvostoliiton 365. laivastopataljoonan ja yhden 113. jalkaväenprikaatin pataljoonan Torossa (nyk. Šahtjorsk ) Sahalinin länsirannikolla noin 100 km rajalta etelään. Japanilaiset tekivät sielläkin raivokasta vastarintaa, mutta seuraavana päivänä Neuvostoliiton sillanpääasema oli vakiinnutettu, ja neuvostojoukot olivat vallanneet viereisen Esutorun satamakaupungin (nyk.

Uglegorsk).

Mutta sekään ei saanut japanilaisia luovuttamaan. Pohjoisessa heidän tykistönsä sulkutuli pidätteli neuvostojoukkoja yhä.

Lisäksi tuli raportteja vahvistuksista, jotka olivat tulossa kohtaamaan neuvostoliittolaiset maihinnousujoukot.

Toinen neuvostoliittolainen laivaston pataljoona ja muita 113. jalkaväenprikaatin yksiköitä nousi 20. elokuuta maihin Maokassa (nyk. Holmsk) vielä etelämpänä Sahalinilla. Vaikka japanilaiset ovat saaneet tiedon maan antautumisesta viisi päivää aikaisemmin, maihinnousu kohtasi kiivasta vastarintaa. Japanin tykistö osui yhteen neuvostoaluksista niin pahasti, että se syttyi tuleen. Neuvostojoukot valtasivat pienen satamakaupungin vasta useiden tuntien taistelun jälkeen, jossa 300 japanilaista kaatui ja 600 otettiin vangiksi Mutta japanilaiset luovuttivat vasta, kun Neuvostoliiton koneet olivat 22. elokuuta pommittaneet Sahalinin pääkaupunkia, Toyoharaa. Yhdessä sodan viimeisistä tragedioista kolmelle japanilaiselle kuljetusaluk­ selle hyökättiin samana päivänä, luultavasti

neuvostoliittolaisista sukellusveneistä merellä Toyoharan edustalla. Kaksi aluksista upotettiin, mikä vaati 1 708 ihmisen hengen – suurin osa oli siviilipakolaisia Toyoharasta.

Mutta taistelut eivät vieläkään päättyneet.

Japanilaiset joukot jatkoivat vastarintaa pienellä Šumušun saarella yli 700 km päässä idässä. Šumušu on pohjoisin saari Kuriilien saariryhmässä, joka ulottuu Kamtšatkan niemimaalta pohjoisessa Japanin Hokkaidolle etelässä. Myös Kuriilit olivat päätyneet Japanille Venäjän-Japanin sodan 1904–1905 jälkeen, ja liittoutuneet olivat luvanneet

Stalinille, että tämä saisi takaisin myös tämän tsaarin menetyksen.

Kamtšatkan puolustuksen neuvostoliittolainen päällikkö, kenraalimajuri Aleksei Gnetško, sai 15. elokuuta 1945 käskyn miehittää Šumušu, Paramušir ja Kuriilien pohjoisen osan muut saaret ennen elokuun 25. päivää. Gnetško päätti japanilaisten vastarinnasta Sahalinilla saatujen kokemusten perusteella koota kunnollisen valtausjoukon.

Hän antoi kenraaliluutnantti Ksenofontovin komentoon 87. kivääridivisioonan ja yhden yksikön laivaston sotilaita, yhteensä 8 460 miestä. Ilmatukea antaisi koottu 128. lentorykmentti. Šumušun ja Paramuširin japanilaisjoukkojen komentaja, kenraaliluutnantti Tsutusumi Fusaki, ei aikonut antaa periksi ilman taistelua. Hän piti korkeimmassa valmiudessa 91. jalkaväkidivisioonansa 21 000 sotilasta ja näitä tukevat 200 tykkiä, 64 tankkia ja kourallisen lentokoneita. Venäläisten onnistui silti yllättää japanilaiset.

Neuvostoliiton maihinnousujoukot tulivat varhain aamunkoitteessa 17. elokuuta 1945 meritse Petropavlovskin satamakaupungista Länsi-Kamtšatkalta. Alukset ajoivat etelään sakean sumun suojissa. Etujoukko hiipi maihin kello 04.22 aamulla pienen Kotomarin kaupungin lähellä Šumušun pohjoisrannalla.

Merijalkaväki – ns. ”mustat paholaiset” – onnistui eliminoimaan rannan japanilaisasemat nopeasti ja äänettömästi.

Mutta kun pääjoukkojen ensimmäinen hyökkäys nousi maihin kaksi tuntia

157

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 157

21.08.2018 09.55

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Harvinainen näky: Amerikkalainen B-32 -pommikone. Tätä konetta käytettiin vain sodan lopussa.

158

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 158

21.08.2018 09.56

TOISEN MAAILMANSODAN VIIMEINEN TAISTELU

159

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 159

21.08.2018 09.56

SOTAHISTORIA TYYNIMERI

Japanilaisia Tyypin 97 panssari­vaunuja taistelussa neuvostosotilaita vastaan.

Šumušun ranta taistelujen laannuttua.

Japanilaisia Tyypin 4 Ke-Nu -panssarivaunuja. myöhemmin, japanilaiset huomasivat heidät.

He olivat valmistautuneet amerikkalaisten hyökkäykseen. Amerikkalaiset olivat tehneet ilmaiskuja kesästä 1943 lähtien – viimeisin 12. elokuuta 1945, jolloin neljä raskasta pommikonetta oli hyökännyt Kataokan lentokentälle. Siksi japanilaiset ajattelivat aluksi taistelevansa amerikkalaisia vastaan.

Näkymissä, jotka muistuttivat veristä Omaha-rantaa Normandiassa 6. kesäkuuta 1944, neuvostoliittolaiset taistelivat edetäkseen maihinnousurannoilla japanilaisten tulittaessa maihin nousevia sotilaita konekivääreillä ja tykistökranaateilla.

Useat sadat neuvostoliittolaiset kaatuivat maihinnousurannoilla yrittäessään vallata kukkula 171:tä, jolta rantoja hallittiin.

Neuvostokoneet eivät voineet osallistua hyökkäykseen sakean sumun vuoksi.

Neuvostojoukot valtasivat kukkula 171:n vasta seitsemän tunnin veristen lähitaistelujen jälkeen.

Siinä vaiheessa japanilaiset esittelivät valttikorttinsa: tankit. Eversti Ikedan johtama japanilaisten 11. panssarirykmentti jyrisi

eteenpäin kohti neuvostojoukkojen haurasta sillanpääasemaa. 11. panssarirykmentin tankit eivät olleet kevyitä Tyypin 95 panssarivaunuja, jotka amerikkalaiset olivat tuhonneet helposti taisteluissa Tyynenmeren eri saarilla vuodesta 1942 vuoteen 1945, vaan Tyyppiä 97 – ja joukossa oli useita paranneltuja keskiraskaita versioita.

Japanin panssarihyökkäys vyöryi eteenpäin suoraan neuvostoasemien yli aina rantaan asti. Siellä japanilaiset kohtasivat neuvostoliittolaisten panssaritorjuntatykit, jotka tuhosivat joitakin heidän tankeistaan. Kesti kaksi tuntia, ennen kuin japanilaisten vastahyökkäys oli torjuttu. Silloin 21 panssarivaunua oli tuhottu ja yli sata neuvostosotilasta kaatunut.

Neuvostoliiton tulitukea Kap Lopatkasta Kamtšatkan eteläkärjestä antanut rannikkotykistö oli tällä välin joutunut japanilaisten ilmaiskun kohteeksi. Kaksi japanilaiskonetta pudotettiin, kun ne hyökkäsivät neuvostoaluksia kohti.

Kun neuvostoliittolaisten koottu 128. lentorykmentti lähetettiin hyökkäämään Šumušun lentotukikohtaan, sen lentäjät

OIK. YLINNÄ:

Japanilainen komentaja, kenraaliluutnantti Kiichiro Higuchi.

KESKELLÄ:

Japanin 11. panssarirykmentin komentaja, eversti Ikeda.

160

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 160

21.08.2018 09.57

TOISEN MAAILMANSODAN VIIMEINEN TAISTELU

saivat vastaansa voimakasta ilmatorjuntatulta. Iskun jälkeen yksi 888. hävittäjärykmentin P-63 Kingcobra -hävittäjistä puuttui.

Se löydettiin vasta 35 vuotta myöhemmin korkealta sammuneen tulivuoren rinteeltä kuollut lentäjä, kapteeni Ivan Dergatšev yhä istuimellaan.

Illalla 18. elokuuta neuvostoliittolaisilla oli vihdoin Šumušulla varmistettu sillanpääasema, mutta se oli maksanut 1 000 kaatunutta – mikä maihinnousujoukkojen kokoon suhteutettuna tekee Šumušun operaatiosta yhden eniten tappioita tuottaneista maihinnousuista koko Tyynenmeren sodan aikana.

Taistelussa Šumušusta nähtiin myös sodan viimeinen kamikazehyökkäys pinta-alusta vastaan. Japanilainen lentokone syöksyi 18. tai 19. elokuuta (päivämäärää ei ole vahvistettu) päin pientä neuvostoliittolaista kutteri KT-152:ta, joka räjähti ja upposi Šumušun vesillä. Tosiasia on, että samana päivänä, tai seuraavana – 19. elokuuta 1945 – muutkin neuvostojoukot joutuivat kaikkein viimeisen kamikazehyökkäyksen kohteeksi.

Useita koneita lähti Soulista, Etelä-Koreasta, ja syöksyi neuvostoliittolaiseen 46. panssariprikaatin kolonnaan Tongliaon lähellä Mantšuriassa.

Japanin 5. aluearmeijan komentaja, kenraaliluutnantti Kiichiro Higuchi, antoi 19. elokuuta Šumušun joukoille käskyn tulitauosta sekä määräsi neuvottelujen aloittamisesta neuvostoliittolaisten kanssa. Neuvostoliittolaiset ottivat samana iltana vastaan japanilaisten delegaation, joka allekirjoitti 91. jalkaväendivisioonan antautumisasiakirjan.

Mutta jotkut japanilaiset jatkoivat taistelua tästä huolimatta. Kataokan sataman rannikkotykistö Šumušulla avasi 20. elokuuta tulen neuvostoaluksia kohti. Neuvostoliittolaiset lähettivät välittömästi koneensa hyökkäämään sekä Kataokaan että Kashivabaran laivastotukikohtaan. Viimeiset taistelut päättyivät vasta 23. elokuuta. Šumušun taistelussa – toisen maailmansodan viimeisessä – oli silloin kaatunut 1 567 neuvostoliittolaista ja 1 018 japanilaista sotilasta.

Neuvostojoukot nousivat seuraavina päivinä maihin Kuriilien muille saarille vastarintaa

kohtaamatta. Miehitys oli suoritettu loppuun, kun japanilaiset 2. syyskuuta 1945 allekirjoittivat antautumisasiakirjan amerikkalaisella taistelulaiva Missourilla. Toinen maailmansota oli ohi.

Vuonna 1946 sekä Sahalin että kaikki saaret Hokkaidon ja Kamtšatkan välillä liitettiin virallisesti Neuvostoliittoon. Japanin ja Neuvostoliiton/Venäjän välillä on siitä lähtien vallinnut kiista eteläisistä saarista, jotka sekä japanilaisten että amerikkalaisten käsityksen mukaan eivät kuulu Kuriileihin eivätkä siten sisälly liittoutuneiden sopimukseen Kuriilien kuulumisesta Neuvostoliitolle. Toisen maailmansodan viimeinen konflikti on siten elänyt ainakin diplomaattisella tasolla. ___________________________________

ARTIKKELIN KIRJOITTAJA

Christer Bergström on kansainvälisesti tunnettu toisen maailmansodan asiantuntija. Hän on julkaissut aiheesta oli 20 kirjaa lähinnä englanniksi, mutta myös ruotsiksi, ja niitä on käännetty saksaksi ja tšekiksi. Tämä artikkeli perustuu osittain haastatteluihin Klaus Häberlenin kanssa. Klaus Häberlenin muistelmat, Luftwaffe Bomber Pilot Remembers (Schiffer), ilmestyi 2001.

161

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 161

21.08.2018 09.57

HANKI MYÖS SARJAN SEURAAVA JULKAISU!

TA

KAUPOISSA 7. TAMMIKUU

Tyynimeri_Stilla havet SE innehåll_fi oversattAnja.indd 162

21.08.2018 09.57

TYYNIMERI E R I K O I S J U L K A I S U

TYYNIMERI TAISTELUJEN KÄÄNNEKOHTA

✪

2. MAAILMANSODAN SUURIN TAISTELU

SOTAHISTORIA – TYYNIMERI

✪

N MIDWAYUT L TAISTE

USA:N JA JAPANIN TAISTELUJEN KÄÄNNEKOHTA

STRATEGINEN

✪

PARATIISIN JULMA SOTA

✪

JAPANILAISTEN VIIMEINEN POTERO

Pearl Harbourista Shumshuhun

9 788283 434712

Omslag_Stilla havet SE PW2 översatt utkast.indd 1

Pal.vko: 2018-51

945170-1804

Ares Forlag AS

14,90 € (sis. alv. 10%)

VALTATAISTELU AMIRAL YAMAMOTO

nerokas suunnitelma – JA KOHTALOKAS TAPPIO

BOR R A H L R A E P V I R E M N A N I I K Ä L V ETE TI H A L N E T Y E L V V TARAWA 27.08.2018 11.05

Tyynimeri 2018 © Orage AS / Ares Forlag

Toimitus Asiantuntija: Per Erik Olsen Graafinen suunnittelu: Sindre Grading Suomentanut: Anja Lindqvist

Myynti ja markkinointi Peter Wikström +358 40 534 4760 peter.wikstrom@orage.se

2018 © Orage AS omistaa kaikki oikeudet kirjan sisältöön. Tämän kirjan tai sen osien kopioiminen on kielletty. Tämän kirjan jäljentäminen sähköisesti tai sen osien laittaminen internetiin ilman lupaa on kielletty.

Vain Orage AS:n toimitus voi antaa luvan kirjan jäljentämiseen.

Kustantaja Orage AS Jarlsøveien 50 N-3124 Tønsberg, Norja +47 47 46 60 00 post@orage.no www.orage.no

Paino Artko AS, painettu Latviassa Kaikki Orage AS:n julkaisut painetaan joutsenmerkityissä kirjapainoissa.

Artikkelit on julkaistu aiemmin Ares Forlag -kustantamon Militærhistoriejulkaisusarjan eri osissa.

Omslag_Stilla havet SE PW2 översatt utkast.indd 2

27.08.2018 11.05