Tuomas Lapatto Tila ja aika

Tila ja aika

Tilan ja ajan välinen leikki sai aivan uuden muodon viime vuoden aikana. Meitä ohjeistettiin vahvasti tilallisin termein pitämään etäisyyttä ja välttämään läheisiä kontakteja. Näiden vastapariksi meille annettiin aikaa, eli kaikki tapahtumat peruttiin. Korona-ajan etäopiskelu kiihdytti aikamme yhä nopeammin muuttuvaa suhdetta ajan ja tilan välillä. Yhä enemmän yritämme säästää ajassa kasvattamalla tilaa. Tämä onnistuu siirtymällä etäisyydellisiin kommunikaationtapoihin, jossa matkustamiseen ei mene aikaa. Eikä kukaan tiedä mihin tämä tilan venyttäminen johtaa sen muuttaessa tapaamme olla kommunikaatiossa. Se että toinen on vain kasvot ruudulla ilman fyysistä läsnäoloa puistattaa ihan ajatuksena. Tähän meidät kuitenkin sysättiin kertaheitolla ja vaikuttaa siltä, ettemme siitä vähällä pääse eroon.

Etäopiskelu ei ole yksistään mitenkään järisyttävää ajatellen ihmisen tapaa olla tilallisesti läsnä. Paljon merkittävämpi käyttäytymisen ja ajattelutavan muutos on tapahtunut älypuhelinten vaikutuksesta. Sinulla on aina ja jokaisessa hetkessä mahdollisuus siirtyä tilallisesti toisaalle. Ainakin itse näen älypuhelimeen tarttumisen tilallisena siirtymänä. Se on muutos, johon ei tarvita kehon fyysistä siirtymää, vaan pelkkä mielen siirtymä. Tästä seuraakin, että nykyisyyttä määrittää enemmän kuin koskaan nämä tilalliset vaihdokset, jotka tapahtuvat ajallisesti hyvin nopeasti. Kuinka me itse muutumme näiden mahdollisuuksien myötä? On jo huomattavissa, että ihmiset eivät ole samalla tavoin läsnä. Mutta kuinka puhelin eroaa esimerkiksi omasta mielikuvituksesta?

Kirjallisuus on toisaalta aina toiminut ajan ja tilan sekoittajana. Se että on mahdollisuus lukea jonkin satoja vuosia sitten kuolleen ihmisen kirjoituksia, kätkee sisäänsä aivan järisyttävän tavan olla. Se on oma olemisentapa, joka eroaa hyvin ratkaisevasti tavallisesta kanssaolemisesta, eli vaikka keskustelusta kahvipöydässä. Astuessasi kirjan sisään antaudut toisen maailman säännöille. Kirjoituksen äärellä minä en vain usko tekstiä, vaan lumoudun siitä. Se saa yhä vahvemman otteen minusta, jopa niin että joudun pitämään taukoja, etten tukehdu sen yhä tiukempaan syleilyyn. Kuten Maurice Blanchot asian Kirjallisessa

”Kirjallisuus on aina toiminut ajan ja tilan sekoittajana.”

avaruudessa muotoilee: ”Se mikä lumoaa, riistää kyvyn antaa mieli. Se luopuu ”aistimellisesta” luonnostaan ja maailmasta, vetäytyy maailman tuolle puolen ja houkuttelee meidätkin sinne, ei enää paljastu meille ja silti vakuuttaa olevansa läsnä, vaikka ajan nykyisyys ja tilan läsnäolo ovatkin sille vieraita.”. (Suom. Susanna Lindberg)

Tämä kaikki kuvaa sitä miten tekstistä tulee osa sinua. Nykyään, kun emme enää opiskele tekstejä ulkoa ja lainaa niitä suoraan osana puhettamme, emme enää huomaa kuinka tekstit jatkavat elämäämme meissä. Tämä huomaamaton sulautuminen, tekstin ruumiillistuminen, tulee näkyvillä vahvassa lukukokemuksessa. Teksti tuntuu olevan osa sinua jo silloin kun luet sitä, sen ääni on jo osa ääntäsi. Tätä yksilöllistä tunnetta ei voi jakaa. Se on vain sinun ja tekstisi välinen verkko. Mutta onko tällä mitään yhteyttä zoom-luentojen uneliaan kiusaantuneeseen tunnelmaan tai yliopiston digitalisoitumiseen?

Vaihdos etäluentoihin ei ole pelkästään pinnalla tapahtuva yksinkertainen muutos, jossa luennoitsija vain vaihtaa paikkaa. Jotain ratkaise-

”Jotain ratkaisevaa menetetään, kun ihmiset eivät ole samassa tilassa.”

vaa menetetään, kun ihmiset eivät ole samassa tilassa. Erityisesti tämä näkyy ilmapiirin muodostumisessa, joka selvästi jää erilaiseksi kohdatessa verkossa. Oppimiseen ja luentoihin osallistumiseen liittyy paljon enemmän kuin pelkkä passiivinen äänen kuuntelu. Ihminen tottuu kuitenkin ehkä hieman liiankin nopeasti uuteen, eikä enää muista mitä vanhoissa tavoissa oli merkittävää tai mitä kaikkea niistä luovuttaessa menetetään.

Etäkeskustelu yhdistää kaksi olemisen muotoa tavalla, johon emme ole missään määrin harjaantuneet. Etätapaaminen irtautuu sekä tavallisesta kanssakäymisestä että tekstin sisälle vetäytymisen tilallisista raameista. Se muotoilee uudestaan säännöt käyttäytymisellemme, katseelle ja puheelle. Se että nykyaika on muodostumassa yhä virtuaalisemmaksi voi hyvinkin olla jonkun unelma, mutta en usko, että kukaan oppii paremmin, tai nauttii oppimisesta katsellessa puhuvaa päätä sen sijaan, että jakaisi yhteisen luentosalin. Toivoisin, että myös yliopistolla ymmärrettäisiin, ettei digitalisaatio tarkoita pelkkää ajan säästöä, vaan sen seuraukset pureutuvat hyvin syvälle ihmisenä olemiseen.

Tuomas Lapatto