Irtolainen 2 / 2019

Irto lai nen 2 / 19

1

Kun liityt jäseneksi, nämä

• EDUT JA PALVELUT • ovat käytössäsi URA- JA PALKKANEUVONTA

TYÖNHAUN VÄLINEET

PUA JA TUKEA TYÖPAIKALLE

LAKIPALVELUT

A A

L N OSAAJIEN VERKOSTOT

VAKUUTUKSET

KOULUTUKSET JA VALMENNUKSET

A

TYÖTTÖMYYSTURVA

VAPAA-AJAN EDUT

A

LENNUKSET

OPISKELIJALLE JÄSENYYS VAIN 28 €/VUOSI

• LIITY JÄSENEKSI WWW.YHTEISKUNTA-ALA.FI • YH Y H T E I SD E S S Ä R A K E N TK U N T A A AMASSA

Sisällys Pääkirjoitus 4 Henkilökunnan haastattelu

6

Yhmu-palsta 11 Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen...

12

Kiinan ja Yhdysvaltojen taloussota

14

Putinin pelikenttä 16 Matka 1920-luvun Helsinkiin

18

“Suurin mies, loistavin hahmo” –Mannerheim

22

Irtolainen 2/2019 julkaisija Talous-ja sosiaalihistorian opiskelijat Taso Ry päätoimittajat Minna Majaniemi, Verne Nizovsky, Vilma-Lotta Pajala, Christian Utti taitto Minna Majaniemi, Verne Nizovsky, Vilma-Lotta Pajala, Christian Utti toimituksen yhteystiedot etunimi.sukunimi@helsinki.fi kirjoittajat John Helin, Riku Luostari, Verne Nizovsky, Jaakko Rahko, Christian Utti kuvat ja kuvitus Verne Nizovsky, Aimi Paasu, Christian Utti painos Picaset Py, 100 kpl kannen kuva Minna Majaniemi (etukansi), Verne Nizovsky (takakansi) kiitokset, Anne Hietaharju, Aimi Paasu Irtolainen saa HYY:n järjestötukea

3

Pääkirjoitus Viime vuosina olen ryhtynyt harkitsemaan jonglöörauksen aloittamista. Harjoittelulle tuntuu olevan jotain tarvetta, sillä nopeaan nykyelämään leimautunut multitasking ei edusta osaamistani. Tai no, tuskin se edustaa kenenkään osaamista. Yhä useammin törmää kirjoituksiin, joissa keskittymiskyvyttömyyttä selitetään nopealla elämällä. Arkielomme on usein projektipohjaista - tavoitteena on saada ne nopeasti pois käsistämme, jotta saisimme olla vapaita velvoitteista.

Ajatuksen ongelmana tietysti on, että tarvitsemme tätä vapautta usein. Kuluneen vuosikymmenen alkupuolen muotisanan oli ”nollaaminen”, jolla tarkoitettiin pikaista irtautumista velvoitteista, mutta myös palautumista ennen seuraavaa työpäivää. ”Nollaaminen” on ollut vähemmän trendikäs sana viimeisinä vuosina, jolloin on ryhdytty puhumaan pikapalautumisen sijasta kokonaisvaltaisemmasta elämäntavan muutoksesta.

Taustalla lienee se, ettei pikapalautuminen ole oikeastaan mahdollista. Kuukausien kuluttavan puurtamisen ja kylpyläviikonlopun yhteenlaskettuna tuloksena ei ole tasapaino, vaan orastava kriisi. Hyvän (tai ainakin paremman) elämän nopea maistaminen ei tee puurtamiseen (eli ”arkeen”) palaamista helpommaksi. Jokainen kohtalaisen itsetunnon omaava ihminen tulee ”arkeen” palaamisen yhteydessä miettineeksi, minkä vuoksi elämä ei voi olla kuten kylpylässä?

Miksi huhkiminen jatkuu?

Nämä lomat ovat kuin tupakkataukoja armeijassa, niiltä ei tahtoisi lähteä koskaan pois. Tänä pienenä hiljentymisen hetkenä on hieman tilaa miettiä, miksi alun perinkin on päätynyt tupakkatauolle. Mistä sitä onkaan oikeastaan pitämässä ”taukoa?” Onko sinulla mitään aidosti hyvää ja mielekästä syytä olla tässä tilanteessa, jossa voit löytää mielenrauhaa ainoastaan tupakkatauolla? Ennen kuin ehdit ajatella ajatuksesi loppuun, kersantti räyhää sinut takaisin sidontapaikkaan ja aivoton paahtaminen jatkuu.

Olet lähellä tiedostaa tilanteesi järjettömyyden, mutta sinulla ei ole tarpeeksi

aikaa viimeistellä ajatustasi. Palaat järjettömyyden maailmaan käskyn käydessä. Mikäli taukosi onkin pidempää sorttia, tuskin käytät sitä tämän pohdinnan jatkamiseen.

Pidemmällä tauolla on hyvä työstää toisia, odottavia projektejasi. Toisin sanoen et tule saamaan sitä tilaa, mitä elämän järjettömyysden havaitseminen vaatisi. Kasvava kriisin hetki lässähtää. Se jää odottamaan aikaansa, kun kymmenet projektisi ovat ensin poissa alta. Uskon, että useimmat meistä lykkäävät tätä hetkeä lähes loputtomiin: yhtä suoritettua projektia kohtaan on aina kaksi uutta.

Kriisillä olisi paljon näytettävää, mutta se vaatii jotain muuta, kuin niin kutsuttua ”oikeaa hetkeä.” Kriisi vaatii tilaa. Multitasking ja loputtomat projektilistat pitävät sitä loitolla. On pelottavaa havaita elävänsä järjetöntä elämää, siksi emme myöskään jätä itsellemme tilaa. Jos jättäisimme, niin samalla tavalla jatkaminen tuntuisi kyseenalaiselta.

Ei, ei kyseenalaiselta, vaan mielipuoliselta.

Kun rekan lava on tyhjennetty kuormasta, voidaan huomata lavan pohjan olevan puhki ruostunut. Mutta lisäämällä lavalle aina uutta tavaraa, jää tämä huomaamatta. Jonain päivänä kuorma sortuu, se on varmaa, mutta sitten tätä voidaan kutsua onnettomuudeksi, ei huonoksi huolenpidoksi.

Miksi ajattelu voi alkaa juuri tupakkatauolla? Kenties siksi, että keskityt vain yhteen asiaan ja unohdat tulevan. Elät hetkessä, et seuraavassa tehtävässä tai projektissa.

Et myöskään jaa keskittymistäsi useampaan kuin muutamaan yksinkertaiseen asiaan.

Huomaatkin ajattelevasi, heräät hetkeksi yhteiskunnan luomasta horkkaunesta. Sinulla ei olekaan niin kiire, elää voi myös ”arjen” keskellä, ja ”arki” voi olla jotain muuta, kuin olet kuvitellut. Olet kriisissä, ja se on ihanaa.

Näet rajoitteet sellaisina, kuin ne ovat: kuvitteellisina.

Nykypäivä saa ihmiset addiktoituneiksi huomisesta. Vain pysähtyminen, omille tuntemuksille avautuminen, ja sitä seuraava kriisi, pystyy irroittamaan sinut narkomaniakierteestäsi.

Kriisejä toivottaen, Verne Nizovsky!

4

Christian on ikuinen kyseenalaistaja ja kyltymätön realisti. Harvoin tyytyväinen tuotokseensa, muiden lopputuloksista puhumattakaan. “Odotus on aina kauniimpi kuin täyttymys.”

- Mika Waltari

Minna on tarkoituksellisten myöhästelyjen ja identiteettikriisien harrastaja. Luuli jo päässeensä eksistentiaalisen kriisin yli, kunnes löysi Albert Camus’n. Uskoo masokismin parantavaan voimaan.

Vilma on kainuulainen vastarannankiiski. Vihaa edelleen kaikkea, mitä rakastat. Odottaa hartaasti keski-ikää.

Verne on Stadilainen p a h a n i l m a n l i nt u .

Nauttii elämästä vain nurkkaan ajettuna.

Koettaa elää kuin romaanin päähenkilö, mutta valitsi väärän tyylilajin.

Kuvat: Aimi Paasu 5

Henkilökuntuhaastattelussa

Tero Toivanen

Haastattelu: Riku Luostari & Verne Nizovsky

Teksti ja kuvat: Verne Nizovsky

Keuhkokuumeen partaalla ollut Toivanen uhrasi keskikeväällä voimiaan ja asettui Irtolaisen haastateltavaksi. Tosiakateemikon tapaan töitä on paiskittu urakalla, historioitsija on lähdössä San Franciscoon ja Portlandiin konferenssiin, taisteluaiheena ilmaston lämpeneminen. Ilmastoveivitietoinen Toivanen on mietiskellyt lentämisaspektia – aihe johon tiivistyy paljon ympäristökeskustelun ydinkohtia: mahdollisuuksien illuusio, luopumisen vaikeus, maailmankuvan muuttuminen.

Tällä on ristiriita yliopistotyön kanssa, jossa elää tietynlainen pakkokansainvälistymisen kulttuuri, joka ilmenee lentämisen muodossa, sanoo Toivanen.

Hän antaa jotain osviittaa akatemian sisäisiin keskusteluihin, joissa junamatkailu ja väliyöpymiset tultaisiin ottamaan mahdollisina vaihtoehtoina. Lentämispäätöksen tekemisessä pitäisi laittaa suuri paino sille, mitä

kohteessa tulee tapahtumaan, Toivanen miettii; ilmastokonferenssi on kenties ymmärrettävämpi syy, kuin lomaturismi, ja toisaalta lipun jälkeen olisi tilaisuus kompensoida vaikkapa hiilinieluhankkeeseen.

Mitä kerrottavaa Toivasella on väitöskirjastaan ”Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan - Tervakapitalismi, yhteisvauraus ja sosioekologinen mullistus 1800-luvun Kainuussa”? Yhteisvaurauteen ja sen organisointiin liittyvä teoreettinen kiinnostus johti Toivasen tutkimaan väitöskirjansa aihetta.

Ennen sen aloittamista hän oli pohtinut, miten hyödyntäisi ihmiskasvoisen sosiaalihistorian legendan, Edward P. Thompsonin, oppilaitten töitä ja niiden suhteita yhteisomistamiseen osana Englannin työläisten maailmankuvaa.

Juoni tiivistyy, kun Toivanen löysi itsensä hilpeästi nimetyn Kiveksen kylän paikallishis-

6

toriaa käsittelevästä kesätapahtumasta ”Tervaa, rautaa ja rosvoja”. Kainuun 1800-luvun historia alkoikin uudelleen kiinnostamaan historioitsijaa, joka on itsekin Kainuun poikia. Hän päätyi siis siirtämään kapasiteettinsa pois Englannista tutummille ja vähemmän kansainvälistä huomiota nauttineelle seuduille.

Myös yli sata vuotta sitten eläneen, itseoppineen talonpojan Paavo Pulkkisen muistelmat lainasivat Toivaselle jonkinlaista metodologista pohjaa Kainuulaisten aikalaismentaliteetin rakentamiselle. Paavo Pulkkinen oli väitöskirjan kirjoittamisen aikana Toivaselle korvaamaton keskustelukumppani. Toivanen katsoo teollisen kapitalismin murrosvaiheen todella alkaneen tervakaupan aikana, jolloin maailmantalous saapui piirtämään paikallisen epistemologian uusiksi, mm. rahatalouden ja velkaantumisen seurauksina.

Kiveksen kylään sijoittunut historiallinen rosvotarina oli ristiriidassa sen romanttisen kuvan kanssa, millaista Kainuun tervakaudesta oli lukiossa maalailtu. Toiseen historioitsijalegendaan, Eric Hobsbawmiin, viitaten Toivanen kuvailee, miten Kiveksen kylän tarinan keskiössä olleet ryövärit ovat olennainen osa historiallista tapahtumaa: rosvojoukot ilmaantuvat kuin signaalina siitä, kun modernisaatio aloittaa epätasaiset myllerryksensä agraariyhteisössä. Ennen tervakapitalismin tuloa Kainuu oli sosiaalisesti hyvin horisontaalinen, sillä aatelistoa tai edes porvaristoa alueella ei liiemmin ollut. Muutos tuli kuitenkin rysäyksellä. Kaskiviljelyyn perustuva talous sai väistyä tervapitoisen monokulttuurin edestä – Kainuu integroitiin osaksi Euroopan taloutta.

Pitää ottaa silti huomioon, että Kainuun kokemukset ovat omanlaisensa. Historiallisessa sosiologiassa voi helposti langeta antamaan liian suurta selitysvaltaa alan klassikoille ja siten laiminlyödä paikalliskulttuurin erityispiirteitä. Vaikka tapahtuma olisi päällisin puolin sama kuin muissa niin sanotuissa periferioissa, sen ilmentymistavat ovat paikalliskulttuuriin sidottuja. Toivasen tutkimus on paikallishistoria, mutta tapahtumat ovat globaaleja.

Rosvojoukot ilmaantuvat kuin signaalina siitä, kun modernisaatio aloittaa epätasaiset myllerryksensä agraariyhteisössä Lähdemateriaalia oli yllättävää kyllä melko runsaasti ja sitä jäi hyödyntämättä myöhempiä tutkimuksia varten. Tämä ei kuitenkaan estä aukkojen avautumista, joka on harmillinen tosiasia history from below-tutkimuksissa. Etenkin haastavaksi tulee ymmärtää, miten aikalaisihmiset käsittivät ympäristönsä ja luonnon. Toivanen sanoo, ettei tämä kuitenkaan ole mahdotonta, mutta vaatii voimakkaita tulkintoja. Esimerkkinä on toiminut Antero Heikkisen mikrohistoriallinen ”Kirveskansa”-trilogia, joka kattaa kuhmolaisen kainuulaisyhteisön elämänkaaren koko 1800-luvun ajalta. Lähteinään Heikkinen hyödynsi laajasti käräjäoikeuden pöytäkirjoja.

7

Kuolema, velka ja syrjäyttäminen – siinä ovat kapitalismin kolme työhevosta, kuten Toivanen ja Markus Kröger kynäilivät artikkelissaan ”The Role of debt, death and dispossession in world-ecological transformations: Swidden commons and tar capitalism in nineteenth-century Finland.” Tämä tulee hyvin esille edellä mainitusta Kainuun rosvojoukon tapauksesta, jossa aikaa määrittävät samanaikaisesti nälkävuodet, rakennemuutoksen aiheuttama velkaantuminen sekä Isojako.

Kainuulaiset repäistään irti kaskenpolttoon perustuvasta omavaraistaloudesta – tämä näkyy haavoittuvaisuutena nälkävuosien aikana. Maat yksityistävä Isojako jättää monet maattomiksi, rangaistusten nimissä estäen heiltä pääsyn yhteisvaurauteen tarpeen tullen.

Oliko sattumalla suuri osa siinä, kuka pärjäsi muutoksissa toisia paremmin, vai pystyivätkö paikalliset omilla toimillaan vaikuttaa arvaamattomaan tulevaisuuteensa? Toivanen

määrittää yhden mekanismin: tervanpolttoa harrastaneet talonpojat pystyivät ainakin teoriassa maksamaan velkansa nousukautena, sekä säästämään pahan päivän varalle.

Tämä perustui siihen, että talonpojilla oli tervanpolttoon etuoikeus. Kun tuo kammoksuttu paha päivä saapui työttömyyden tai nälkävuosien muodossa, pystyivät vauraimmat talonpojat selviytymään sen ylitse maattomia perheitä varmemmin. Mutta talonpojat eivät ole homogeeninen ryhmä, joka täytyy aina ottaa huomioon.

Masentavampaa olisi jäädä paikoilleen ja todeta, että tämä on nyt tässä.

Toivanen kuvailee kainuulaisväestön elämän haasteita murroksessa. Tervakaupan kasvaessa Oulun kauppahuoneen kauppiaat alkoivat olemaan yhä kiinnostuneempia tervan tuotantoalueesta ja Paltamoon rakennetaan tervasatama. Oululaisten kauppahuoneiden asiamiehet alkoivat myös kiertää aktiivisesti kylissä ottamassa selvää asukkaiden velanmaksukyvystä. Velanmaksussa erittäin ongelmallista oli, että tervateollisuus on alisteinen tervan hinnalle ja siten iäinen uhri heilahteleville markkinoille. Tervan hinta saattoi laskea jyrkästi samalla kun viljan hinta nousi, mutta velanmaksutaakka ja viljan hinta nousta, mutta velanmaksutaakka pysyi vakiona.

Miksi paikalliset sitten jatkoivat altistumistaan näin ekologisesti ja sosiaalisesti arveluttavalle työalalle? Yksi vastaus löytyy siitä, että valtio siirtyi näihin aikoihin verotuksessa luontaistuotteista rahaan: monille ainut tapa hankkia rahaa oli tervatuotannossa, joka teki kainuulaiset hyvin riippuvaisiksi Oulun kauppahuoneesta.

Toivasen kiinnostus yhteisvaurauteen johtaa juurensa haluun ymmärtää, mitä talous oikeastaan on ja millaisia erilaisia tapoja sen tekemiselle on ollut. Yksityisomistus-yhteisomistus kysymys on elänyt pitkään, mutta kyse ei ole pelkästään erilaisista toimeentulon tavoista. Kyse on ennen kaikkea myös sii-

tä, kuinka antaa merkityksiä ympäristölleen – tuleeko merkitys, kuten nykyään on yleistä, työn kautta, vai jostain muualta?

Ekokriisi on toinen Toivasta syvästi inspiroinut aihe, josta hän on kirjoittanut monta artikkelia, saanut Juhana Venäläisen kanssa jopa Koneen säätiön Vuoden tiedekynä-palkinnon artikkelista Yhteisvaurauden uusi aika. Maailman kokonaistilanteen ollessa niin totaalisen masentava, millä tavoin Toivanen pystyy käsittelemään aihetta vaipumatta epätoivoon, passiivisuuteen ja nihilismiin? Hän sanoo, että paljon masentavampaa olisi jäädä paikoilleen ja todeta, ”että tämä on nyt tässä.”

Hän mieluummin purkaa tilannetta sellaisiksi osiksi, josta sitä voidaan katsoa muistakin kuin fatalistisesta näkökulmasta. Ottamalla askel sivuun apokalypsinäyistä päästään katsomaan, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu.

Tätä kautta on mahdollista tuoda jonkinlaisia avaimia raskaan tilanteen edessä. Toivasen mielestä on äärimmäisen tärkeää, ettei huoli tulevasta vie liikaa huomiota pois ekokriisin muista yhteiskunnallisista ulottuvuuksista, joissa ratkaisut piilevät. Kun asiaa alkaa tarkastelemaan tällä otteella, huomaakin olevansa tekemisissä keskeisimpien yhteiskuntatieteiden kysymysten, kuten eriarvoisuuden, kanssa.

Toivasen mukaan ilmastokriisi ei tarkoita, että kaikkien tarvitsisi nyt siirtyä tavalla tai toisellatutkimaan ilmasto- tai ympäristökysymyksiä. Monille ilmastonmuutoksesta erillisille tutkimusaiheille on tietysti edelleen täydet perustelut ja tarve. Toisaalta mitä pidemmälle ilmastonmuutos etenee, sitä selvemmäksi tulee, että julkisen keskustelun keskiöön nousee yhä useammin yhteiskuntatieteen peruskysymykset esimerkiksi osallisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja luokasta. Ilmastokriisin aikakaudella yhteiskuntatieteitä tarvitaan siis enemmän kuin koskaan.

Toivanen sanoo, että on kovin helppoa nähdä historioitsija romantikkona, kun tämä nostaa

8

esille erilaisia olemisen tapoja esille menneisyydestä. Tarkoitus ei tietenkään ole palata kaskitalouteen, mutta tuossa ympäristössä resurssien järjestäminen on ollut omanlaisensa ja toisinaan myös toimiva. Etenkin paikallisesta näkökulmasta katsoen kapitalistinen järjestelmä ei suinkaan osoittautunut suoralta kädeltä paremmaksi vaihtoehdoksi.

Meidän nykyihmisten olisi mahdollista järjestää resurssimme niin, että se olisi meille toimiva ja mielekäs. Historiasta on löydettävissä monia erilaisia tapoja tämän haasteen ymmärtämiseksi. Toivasen ydinsanoma on, ettei nykyjärjestelmä ole ainoa oikea, saati toimivin.

Toivanen ei näe Garrett Hardinin yhteismaan tragedia-ajatusta toimivana. Yhteisesti hallitut resurssit voivat olla hyvinkin toimiva, demokraattinen ja vaurautta tuova järjestely. ”Pitää katsoa kyseessä olevaa resurssia ja sen ympärillä toimivaa yhteisöä”, ja tutkijan tulee lukea tilannetta yhteisön sisältä käsin.

Hardin ei näin tee vaan kuvittelee abstraktin esimerkin, tuoden mukana oman olettamuksensa siitä, miten ihminen käyttäytyy. Tilanteen voi asetella myös toisin kuin Hardin tekee, jolloin tragedia katoaa.

lista vastata käytännössä. Kuinka ollakaan, kerta toisensa jälkeen yhteiskuntatieteiden perimmäiset kysymykset nousevat esille.

Mentaliteetit, talouspolitiikka, yhteiskunnalliset rakenteet ja valtasuhteet nivoutuvat yhteen ilmastonmuutoksessa.

BIOS:n monitieteellisellä otteella on mahdollista tarttua olemassa oleviin haasteisiin, keskustella erilaisista tieteenaloista tulevien ihmisten kanssa ja ratkoa olemassa olevia yhteiskunnallisia ongelmia pitäen oman tieteenalan vahvuudet matkassa.

Toivanen käy käsiksi ajatukseen, että historia olisi ilmastonmuutoksen aikakaudella jotenkin toisarvoista moniin muihin tieteisiin nähden. “Tämä ei ainakaan pidä paikkaansa”, Toivanen toteaa ja toivoo historiantutkijoille selvästi suurempaa roolia yleisessä keskustelussa. Kenties hän näkee historian eräänlaisena ihmistieteitten kohtaamispisteenä.

Täytyy katsoa sitä materiaalista maaperää, mistä ilmastokieltäytyminen nousee Toisin kuin Kainuun rosvojoukot, emmekö me Suomessa ole pikemminkin näitä tarinan pahiksia? Tähän vastatakseen Toivanen mainitsee Kevin Andersonin esityksen, että mikäli eniten päästöjä aiheuttava 10% pudottaisi päästöjään keskiverto EU-kansalaisen tasolle, lopun 90%:in toiminnan pysyessä muuttumattomana, maailman päästöt laskisivat kolmanneksella. “Tämä tiivistää globaalin luokkaongelman jollain tavalla”, Toivanen sanoo.

Voiko tämän siis tulkita, että Toivanen uskoo ihmiseen? Kysymyksestä hämmästynyt Toivanen antaa vaikeaan kysymykseen pohtivan vastauksen: “Ehkä mä uskon siihen, ettei ihminen ole kumpaakaan hyvä tai paha, vaan molempia yhtä aikaa.” Yhteismaiden hoitamisessa tämä tulee ottaa huomioon ja esimerkiksi Elinor Ostrom on painottanut vahvojen sääntöjen merkitystä ja jatkuvan keskustelun käymistä yhteisöjen välillä ja niiden sisällä. Eihän tämä sinänsä eroa nykytilanteestakaan, jossa myös asetetaan merkittäviä vaatimuksia järjestelmän toimimiseksi, Toivanen muistuttaa.

Osana BIOS tutkimusyksikköä ja Suomen akatemian Luova sopeutuminen ekososiaalisiin murroksiin –hanketta, Toivanen käyttää voimavarojansa tutkimalla, miten ilmastonmuutoksen tuomiin haasteisiin olisi mahdol-

9

Suuret joukot lukevat paljon mieluisammin rosvojoukoista kuin lomakesosiologiaa saati luonnontieteellistä tutkimusta: miten olisi popularisoitu versio väitöskirjastasi isänpäivälahjaksi tai Pukin konttiin? Toivanen nauraa, ettei tällaista teosta ole kirjakauppoihin lähivuosina ilmestymässä. Hän kuitenkin huomauttaa, miten historian narratiivimaisuutta on käytetty mm. Yhdysvaltojen Green New Deal-keskusteluissa, jossa vihreään yhteiskuntaan siirtymistä on verrattu sotatalo-

uteen. Moderneja yhteiskuntia tulisi ohjata niin lyhyessä ajassa valtaisaan muutokseen, jolloin historialliset esimerkit muodostuvat tärkeiksi.

Verotus ja päästökauppa eivät ole vastaus ilmastonmuutoksen torjumiseksi, vaikka Toivanen katsookin niiden olevan osa kokonaisuutta. Esimerkiksi katsomalla jälleenrakennuskautta toisen maailmansodan jälkeen voi nähdä, että talousjärjestelmän ei tule hangata vastaan, vaan liittyä mukaan yhteiseen ponnistukseen. Vaikka tapaukset ovatkin erilaisia, monia yhteneväisyyksiä voi myös löytää. Historiallisia analogioita siis tarvitaan.

Näiden ilmiöiden katsotaan nousevan järjettömyydestä, ja näin ollen katoavan, kun tarpeeksi faktoja on kaadettu sisään. Näin siitä huolimatta, vaikka populismissa on usein takanaan aitoja materiaalisia perusteita, ongelmia ja huolia.

Mitä sanoisit ilmastonmuutoskieltäytyjälle?

Varsinainen ilmastodenialismi on ainakin Euroopassa vaipumassa lopullisesti marginaaliin. Harvalukuisia ilmastotieteen vastaisuuden pimeään aukkoon lopullisesti uponneita sotureita ei voi pelastaa, mutta kaikessa muussa viestinnässä voi toki väsymättä korostaa tieteellisen tutkimuksen perustavaa eroa muusta tiedosta: tieteellisen tiedon muodostamisen kriittistä prosessia, vertaisarviontia ja ihmisperäisen ilmastonmuutoksen laajaa hyväksyntää tiedeyhteisössä.

Toiseksi on huomattava, että samalla kun esimerkiksi oikeistopopulistipuolueet ovat luopumassa ilmastodenialismikannoistaan, liittävät nämä puolueet yhä useammin ilmastotutkimuksen ja -politiikan osaksi tuttua tarinaansa eliitistä, joka uhkaa kansan etuja. Tämän seurauksena on mahdollista, että laaja hyväksyntä ilmastotoimille heikkenee. ”Onkin katsottava sitä materiaalista maaperää, mistä tyytymättömyys ilmastotoimiin nousee”, ts. havaita, ettei kritiikki synny tyh-

jästä vaan yleensä jonkinlaisesta turhautumisesta omaan yhteiskuntaan, Toivanen sanoo.

Asetelma, jossa ilmastotoimista puhuvat tutkijat, poliitikot ja media nähdään elitistisiksi, on tietenkin erittäin haasteellinen. Tässä Toivanen muistuttaa, että tulisi katsoa minkälainen elämäntapa ilmastotoimien vastaisuuden ydinalueilla on. Jopa peräkammarin poikien elämäntapa voi olla hyvinkin ekologista. Kokemus siitä, että julkiset ilmastopuolustajat ovat elitistisiä, pitää ottaa vakavasti. Toivanen pitää koko populismiin ja ilmastonmuutokseen liittyvää julkista keskustelua muotopuolisena: näiden ilmiöiden katsotaan nousevan järjettömyydestä, ja näin ollen katoavan, kun tarpeeksi faktoja on kaadettu sisään. Esimerkiksi siinä, että ihmiset äänestävät populistisia puolueita, on usein takanaan aitoja materiaalisia perusteita, ongelmia ja huolia.

Toivasen mielestä ehkäpä vakavampi ongelma on ilmasto-oikeusdenialismi, tahto puuttua ilmasto-ongelmiin mutta jättää samalla muut yhteiskunnalliset ongelmat käsittelemättä. Toivanen painottaa, että molemmat on mahdollista ja ne tulee tehdä samanaikaisesti. Ilmastoasioita ei tule eristää omaksi sektorikseen, vaan sitä tulee käsitellä osana muuta yhteiskuntapolitiikkaa.

Toivanen ehdottaa, että nykyaika ei suinkaan ole merkittävästi muita aikoja parempi. Lukemattomat ihmiset elävät suuressa epävarmuudessa, kohtaavat eri suunnilta tulevia paineita, syövät kestääkseen yhä enemmän lääkkeitä, ja lista jatkuu. Elintapojen muutos ja fossiilisista polttoaineista luopuminen antavat mahdollisuuden jonkin uuden luomiselle. Yhteiskunta, jonka materiaalinen pohja on erilainen. Toivanen kuitenkin huokaa “Tämä on vaikea keskustelu. On vaikea sotia kehityksen narratiiveja vastaan, siinä muodossa kuin ne esitetään.” Voisi tulkita tämän tarkoittavan, että se on eräänlaista tervanjuontia, mutta astia on saatava tyhjäksi.

10

naariin. Syksyllä pitäisi vääntää tutkielma, sillä olenhan jo melko ”vanha” tieteenharjoittaja tässä yhteisössä, joka on lukenut kandiin tarvittavan määrän opintopisteitä. Mitkä eväät minulla siis on?

Laskin, että poliittisen historian kursseja minulla on alla tasan 2, minkä lisäksi teen yhden vielä tutkielman ohessa. Onhan se jo melko paljon, peräti yhden periodin verran.

Muita kursseja onkin sitten enemmän, kuten metodiopinnot. Sivuainetta olen lukenut peräti 7-kurssia, minkä valossa tutkielman voisi tehdä suoraan maailmanpolitiikan alla höystettynä pienellä määrällä poliittista historiaa.

Mitä olen sitten näiden vuosien aikana oppinut? Ainakin tekemään reflektioita, sekä pintapuolisesti ymmärtämään kaikkia neljää tieteenalaa. En kuitenkaan koe olevani kovinkaan kompetentti tai varteenotettava henkilö tekemään tutkielmaa poliittisen historian lipun alla tällä opintomäärällä.

Tällä palstalla Yhmu-opiskelijat voivat ilmaista tuntojaan anonyymisti.

Pari vuotta YHMU:a takana ja pitäisi olla eväät tutkielmaan?

Hakiessani tänne oletin, että yliopistossa syvennytään johonkin tiettyyn aiheeseen tietyn tieteenalan työkalujen avulla. Olin väärässä.

Ainakin kandivaiheessa syventyminen jää uupumaan.

Pääsin sisälle ensimmäisten joukossa keväällä 2017. Kävin valmennnskurssin ja koin vahvasti tämän olevan juuri se minun juttuni. Syksyllä opinnot sitten alkoivat. Ensimmäinen vuosi vierähti pakolllisten johdantokurssien, sekä muiden yleisopintojen parissa. Sivuainetta ehdin lukea melko lailla.

Yhdessä asiassa tiedekunta on kyllä onnistunut kiitettävällä tavalla. Se on valmistuminen ajallaan, ellei nopeammin. Tämänhetkinen poliittinen ilmapiiri kannustaa meitä valmistumaan mahdollisimman nopeasti ja siirtymään kunnolla työelämään. Tätä tukee minun kohdalla hyvin läsnäolopakko ja nimilistat myös maisterivaiheessa, sillä se estää melko loistavsti työn tekemisen opintojen ohella. Joidenkin kohdalla tämä voi toki toimia käänteisesti, jolloin opinnot vain hidastuvat ja tilalle tulee välivuosia, jolloin pyritään tienaamaan pientä säästöä tulevan varalle.

Seuraavana vuonna oletin opintojen syventyvän, mutta todellisuudessa käsittelimme pitkälti samoja asioita, teorioita sekä teimme tietenkin edelleen reflektioita, joista saatu palaute oli aina yhtä suuri yllätys. Joskus tuli täydet ja joskus ei. Laatueroa näiden välillä en itse kyllä juurikaan huomannut.

Toisena vuonna tuli aika pohtia omaa pääainetta. Olin jo lukenut melko kattavasti sivuaineeni opinnot, joten poliittinen historia tuntui melko luontevalta valinnalta. Pääsin pääaineeseeni ja ilmottauduin kandisemi-

Parhaiten tämän kokonaisuuden voisi mielestäni keiteyttää aikuisten peruskouluksi.

Reissuvihko vain puuttuu :)

11

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen...

Teksti: John Helin Kuva: Christian Utti

”Omahyväinen paskiainen” sanoo isäni, kun kysyn hänen mielipidettään Suomen kahdeksannesta presidentistä. Vastaus ei sinänsä yllätä tunnetun suorasanaiselta mieheltä.

Lyhyessä keskustelussa pyörivät ajatukset itsevaltiudesta ja poliittisen liikkumatilan vähyydestä.

tuutiota muutettiin radikaalisti. Selkeimpänä lienee valtakausien rajoittaminen kahteen.

Urkkia seuranneiden vuosikymmenten aikana myös Presidentin valtaoikeuksia leikattiin rankalla kädellä ja siirrettiin eduskunnalle.

Kylmän sodan jälkeinen Suomi ei kaivannut uutta Kekkosta.

Kekkonen herättääkin nykyään paljon kritiikkiä juurikin poliittisten otteidensa vuoksi. Omana aikanaan miehen asema nähtiin erittäin merkittävänä valtion kannalta, mutta myöhempinä aikoina, jopa Kekkosen jalustalle nostamisessa mukana olleet poliitikot ja yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat myöhemmin uudelleenmiettineet Kekkosen ajan politiikkaansa. Paljon keskustelua on herättänyt muun muassa miehen valinta Presidentiksi epädemokraattisella poikkeuslailla. Suomen oma diktaattori toki asettuu siististi oman aikansa viitekehykseen.

Fukseilta kysyttäessä Kekkosen asema puolimytologisena hahmona nousee selkeästi esiin ilman, että asiasta edes kysytään Polholaisilta. Keskustelu peilaa Presidentin itsestään luomaa julkisuuskuvaa, jossa tämä esiintyy urheilullisena metsämiehenä. Yksi asia nousee kuitenkin vahvasti esiin. ”En tajua, miten sitä pidettiin sellasena mega-alfana. Sehän näyttää kuvissa about muumiolta.”

Muiden yksinvaltiaiden joukossa Kekkonen toki näyttäytyy autoritäärisyydestään huolimatta jopa kesynä. Tästä huolimatta heti Kekkosen kausien jälkeen presidentti-insti-

Yhtäläisyydet nykypäivän yksinvaltiaisiin eivät jää huomaamatta. Venäjän presidentti Vladimir Putin on tunnettu tarkasta julkisuuskuvastaan ja propagandahenkisistä otoksista, joissa ratsastetaan ilman paitaa ja kalastetaan lohia Siperialaisesta koskesta. Omalla tavallaan Urkin voidaankin nähdä olleen aikaansa edellä tarkasti hallitun mediakuvansa

12

kanssa. Erään fuksin kanta on selvä: ”Putin haluaisi olla niin kuin Kekkonen.”

John Helin

suhteita, jotka nousevat lapsena evakkoon lähteneen miehen lyhyissä vastauksissa merkittäviksi. Työuransa Kekkosen aikana tehnyt eläkeläinen peilaa omia Venäjän työmatkojaan Kekkosen presidenttiyteen. ”Viinaahan se osasi juoda” hän naurahtaa.

Yksinvaltiaiden joukkoon Kekkosen liittää myös se, kuinka varovasti media usein kohteli miestä. Sauli Niinistön piehtaroidessa 70% kannatuksessa oli lehdistön kritiikki kansanluottamusta kohtaan rajua. Monet rinnastivat vapaassa demokratiassa saadun kannatuksen edellä mainittuihin yksinvaltiaisiin. Kekkosen aikana sen kaltaiset julkiset rinnastukset valtamediassa olisivat todennäköisesti poikineet ongelmia. Kekkosen yksityiselämästäkään ei juuri lehdistölle pukahdettu.

Idänsuhteet lienevätkin Kekkosen merkittävin perintö. Paasikiven – Kekkosen linjalle löytyvät toki omat kriitikkonsa ja varsinkin Kekkosen tapaa musertaa vastustajiensa kritiikki on arvosteltu, mutta tästä huolimatta Suomi selvisi Kylmästä Sodasta varsin vähällä, ainakin muuhun Neuvostoliiton etupiiriin verrattuna. Kekkos-mytologiaan ovat jääneet myös elämään Tamminiemen taikayö, sekä muut Kekkosen neuvottelut Neuvostoliittolaisten kanssa.

Kriittisen Kekkostutkimuksen ytimessä onkin 2000-luvulla ollut vahvasti mukana Kekkosen yksityiselämän ruotiminen. Miehen naissuhteista revityt lööpit ovat koristaneet iltapäivälehtien etusivuja, vaikka miehen kuolemasta on yli kolmekymmentä vuotta.

Tässä lieneekin myyttisen Kekkosen elävin perintö: valtaoikeuksien kaventamisesta huolimatta vastaa Tasavallan Presidentti yhä Suomen ulkopoliittisista suhteista EU:n ulkopuolisiin maihin.

”Se oli sellainen kuningas” puhelimeen viimeisenä vastaava isoisäni huokaa. Hänen kritiikkinsä ei kuitenkaan saavuta edellisten kaltaista terävyyttä. Pohdinta liikkuu pikkuhiljaa kohti poliittista vakautta ja idän-

Näistä suhteista merkittävimmät ovat yhä Venäjään.

13

Kiinan ja Yhdysvaltojen taloussota 2019 Teksti: Jaakko Rahko

Kuvat: Wikimedia Commons

Stereotyyppisesti aloittaen, ihmiskunnan voidaan todeta käyneen sotaa koko lyhyen historiansa ajan. Kahinoiden keskiössä ei suinkaan ole ollut ainoastaaan primitiivinen verenhimo vastaheimolaisista. Reviiripolitiikan lisäksi talous on toiminut sodanhimon kiihdyttäjänä. Väitän, että lähes kaikki konfliktit on palautettavissa niiden perimmäisessä tarkoituksessaan taloudellisiin kannustimiin, jotka koskevat joko yksilöä tai omaa yhteisöä. Maailman kasvaessa sivistyneemmäksi ja tietyiltä osin vähemmän poliittiseksi sekä enemmän talouskapitalistiseksi, sodat ovat muuttuneet mukailemaan uusia tuulia.

Sotaa taloudellisessa mielessä kuvaa konkreettisesti viimeaikainen poikkeuksellisen kova itä-länsi suunnalta puhaltava halla, Kiinan ja Yhdysvaltain taloudellisten intressien risteäminen.

Maiden yhteenottoa talousasioissa on kuvattu mediassa kauppasodaksi. Kiväärien ja tykistön sijaan käytetään tulleja, valuuttakeplottelua ja tietenkin kovia sanoja.

Kiinan ja Yhdysvaltain konflikti taipuu näihin perinteisiin taloudellisen sodankäynnin keinoihin. Asetelma on kuitenkin päinvastainen kuin Yhdysvaltain aikaisemman emämaan Brittien pakottaessa Kiina avaamaan

14

satamansa. Nyt vanhan imperiumin lapsonen pyrkii sulkemaan, tai ainakin rajoittamaan, samoja satamia. Kiina on kuitenkin osoittanut maailmansodan ja sosialististen muutosten jälkeen, ettei se taivu helposti ulkovallan painosta. Se on kohdannut ennenkin tulleja ja kaupan esteitä. Johtuen kuitenkin maan omaamista suurista skaalahyödyistä kulutustavaroiden ja raaka-aineiden valmistuksessa se on onnistunut nousemaan maailman talousmahdiksi.

Uusia aseita nykyisessä konfliktissa on nähty siis varsin vähän. Kiinan kohdalla merkittävimmin voi nähdä muuttuneen vastapuoli. Pöydän toisella puolella ei enää istukkaan maansa taloudellista tilannetta kokonaisuutena ajatteleva hallinto. Yhdysvaltoin ajama uusi talouspolitiikka asettaa tiettyjä kaupan mittareita kansantalouden hyvinvoinnin edelle. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa molemmat maat ovat varsin taipumattomia tavoitteissaan. Kiina vastaa Yhdysvaltojen aggressioon kovilla vastalaukauksilla, tulleilla ja yritysten liiketoiminnan vaikeuttamisella. Yhdysvallat ei kuitenkaan näytä vielä suuria rintamakarkuruuden merkkejä. Näistä kahdesta maasta Kiinalla on kuitenkin enemmän menetettävää. Epäsuhtainen kaupan volyymi maiden välillä alistaa Kiinan määrällisesti suurempien tappioiden äärelle. Maan sosialistinen hallinto on kuitenkin nopeampi ja tietyssä mielin halukkaampi auttamaan kotimaisia yrityksiään sisäistämään tappiot. Perääntyminen ei auta.

On vastattava tuleen.

Vaikka vihamielisyydet tulevat lännen suunnalta, Kiina ei ole itsekkään ollut puhtoinen talouden pelikentällä. Talouden kylmää sotaa harjoittanut maa on alasajanut muiden maiden tuotantoa myymällä raaka-aineiden ylijäämävarastoja polkuhintaan.

Erityisesti Yhdysvaltoja on haitannut Kiinan valuuttakeplottelu, jolla dollarin vaihtokurssia pidettiin ylihinnoiteltuna. Tämä johti tietenkin Yhdysvaltalaisten tuotteiden suhteelliseen kallistumiseen. Kapitalismin pelikentällä kaikki keinot ovat kuitenkin sallittu-

ja, joskin hieman epäeettisiä.

Kuten jo aiemmin hieman sivusin, sodat edustavat niiden pinnallisten puolien lisäksi jotain syvempää. Ne kertovat ja edustavat yhteiskunnan rakenteiden muutoksia.

Puhuri Kiinan ja Yhdysvaltoin välillä edustaa muuttuvaa valtapolitiikkaa maailmassa.

Se voi edustaa myös 1900 -luvun alusta alkaneen taloudellisen avautumisen aikakauden loppua. Akateemisempiin lähteisiin nojaten voi lainata Immanuel Wallersteinin maailman systeemi-analyysiä tilanteen tarkastelemiseksi. Wallersteinin mukaan mikään yhteiskunnallinen olotila ei ole pysyvä ja maailman kehitys on mahdollista hahmottaa sen sisältämien systeemien kautta. 1900 -luvun alussa kapitalistinen järjestelmä tuli keskeiseksi maailmaa määrittäneeksi tekijäksi, jonka pohjalta valtioiden valtarakenteet määrittyivät. Aikakautta määrittelee myös kaupan avautuminen. Uudella vuosituhannella on huomattavissa näiden järjestelmien muuttuminen. Vanhat talousmahdit hiipuvat, kauppa sulkeutuu, sääntely lisääntyy.

Taloudessa ollaan siirtymässä 1900 -luvun lopun ja 2000 -luvun alun kylmän sodan jälkeen siihen kauan pelättyyn kuumaan vaiheeseen. Tyynenmeren molemmin puolin ainakin on nähty liikekannallepano.

Nykyajan sotilasliittojen suosituimmaksi sanaksi on kuitenkin muotoutunut hybridisota. Sotaa kun on mukava käydä usealla erilaisella rintamalla samanaikaisesti.

Talouden lisäksi täysin konkreettisten aseiden kohotusta on myös tapahtunut Kiinan ja Yhdysvaltain välillä, joskaan ei suorasti. Etelä-Kiinan merestä onkin uumoiltu uutta Balkanin ruutitynnyriä, josta pyörähtää käyntiin seuraava maailmaa koskettava sota. Näitä synkkiä kuvia tarkastellessa konfliktin jopa melkein toivoo pysyvän taloudessa. Tuleva näyttää mitä viiltävästä viimasta kehittyy. On hyvä muistaa näinä sotaisina aikoina suurten miesten viisauksia: ”Kaaoksen keskellä on mahdollisuuksia” -Sun-Tzu ja tietenkin populääriversiointi ”Kaaos on tikapuu” -Petyr Baelish.

15

Putinin pelikenttä Teksti: Christian Utti

De Facto vai De Jure?

Muistamme hyvin helmikuun tapahtumat Ukrainassa 2014. Suomen media uutisoi kuinka Venäläisiä sotilaita oli ilman joukkoosasto- tai maatunnuksia ilmaantunut Simferopolin lentokentälle Krimillä. Nyt tapahtumista on enää jäljellä pieni muistomerkki pikkutytöstä, joka ojentaa kukkia sotilaalle –vapauttajalleen. Muistomerkin laatassa lukee: ”Kohteliaille miehille” Krimin asukkailta. Niin ja tietenkin karttapalveluihin ovat päivittyneet uudet rajat Krimin niemimaan osalta.

Ymmärtääkseen tilannetta syvällisemmin on paneuduttava hieman edeltäviin tapahtumiin. Krim on ollut jo pitkään kuohunnan kohde. 1941 Saksa valloitti Krimin muutamaksi vuodeksi, mutta Neuvostoliitto onnistui valtaamaan sen kuitenkin takaisin.

Tämän seurauksena Stalin päätti pakkosiirtää asukkaita alueelta ja asuttamaan sen uudelleen ”isänmaallisella” väestöllä. Tätä perusteltiin Krimin edellisen väestön natsimyönteisyydellä, vaikka on selvää, että Krim on geopoliittisesti tärkeää aluetta, jonka turvaaminen rajaseutuna Turkin kanssa on ehdotonta pitää poliittisesti vakaana. Myö-

hemmin Neuvostoliiton romahdettua Krim jäi osaksi Ukrainaa, jonka johtoon nousi Venäjävastainen hallinto. Tämä näkyi etenkin Krimin kohdalla, jonka venäjänkielistä väestöä alettiin yhtenäistämään samankaltaisilla toimilla mitä tsaari oli käyttänyt Suomea kohtaan. Palveluita alettiin muuttamaan ukrainan kielisiksi ja venäjän kielen asemaa pyrittiin heikentämään mahdollisimman paljon. Samaan aikaan Sevastopolin alueella vuokrattiin sotilastukikohtaa Venäjälle.

Krimin tilannetta voidaan siis melko suorasti verrata Suomen historian eri vaiheisiin. Sevastopolin vuokra muistuttaa Neuvostoliiton toiminnasta Porkkalan alueella, paitsi että Krimiltä Venäjä ei ollut aikeissa poistua.

Sevastopolin vuokra muistuttaa Neuvostoliiton toiminnasta Porkkalan alueella, paitsi että Krimiltä Venäjä ei ollut aikeissa poistua.

Putin on korostanut jo pitkään retoriikassaan Venäjän historiaa valikoiden siitä sopivia osia aina tilanteen mukaan. Klassinen esimerkki on Kiovan Rusin hyödyntäminen

16

kouksessa marraskuussa 2013 assosiaatiosopimusta Euroopan Unionin kanssa vaan valitsi mieluummin Venäjän taloudellisen tuen. Tämä synnytti Ukrainan alueella sisäpoliittisen kriisin, joka eskaloitui kuolonuhrejakin vaatineeseen mellakointiin, mikä takasi Putinille hyvän sauman lähettää Krimille ”Kohteliaita miehiä”. Krimin alueella pidettiin kansanäänestys, jonka pohjalta Krim liitettiin osaksi Venäjän Federaatiota. YK ei tähän pystynyt vaikuttamaan, sillä turvallisuusneuvoston jäsenenä Venäjällä on mahdollisuus käyttää veto-oikeutta. Krimistä tuli De Facto osa Venäjää, vaikka sitä ei vieläkään tunnusteta kansainvälisesti.

Krimin valtaus on esimerkki Venäjän valtapolitiikasta, jota se uskaltaa käyttää heti tilaisuuden salliessa. Putin on despoottina äärimäisen taitava pelimies, jonka ura pohjaa turvallisuuspalvelu FSB:n johtajuuteen sekä KGB:n ulkomaantiedusteluun. Kautta Venäjän historian puskuri alueet ovat olleet maan puolustuksen kannalta keskeisiä ja nyt suurvallan painopiste on selkeästi siirtynyt kohti Turkkia ja Lähi-Itää.

Kuvat: Wikimedia commons

osana argumenttia. Venäjän historia on alkanut Kiovasta, josta se myöhemmin siirtyi Moskovan hallinnan alle. Näin ollen koko Ukraina on periaatteessa osa suurta Venäjää.

Pelkästään sana Ukraina tarkoittaa venäjän kielellä reuna-aluetta, mikä sopii aivan loistavasti Putinin retoriikkaan.

Venäjä onkin koko Ukrainan lyhyen historian aikana pyrkinyt kaikin tavoin sekaantumaan sen politiikkaan, minkä tuloksena Ukrainaan valittiin Venäjämyönteinen presidentti Viktor Janukovytš vuonna 2010.

Ukraina syvensi yhteistyötä Venäjän kanssa ja Venäjä lopetti kaasulla kiristämisen. Tämä sai aikaan Ukrainan alueella varsin ristiriitaisia tuntemuksia, mutta Krimillä Janukovytšin suosio kasvoi, mikä osaltaan jakoi maata kahtia.

Levottomuuksien aikana Putin näki hetken toimia, sillä Janukovytš oli kieltäytynyt allekirjoittamasta Vilnan huippuko-

17

Ma

tka

192

0-l

uvu

n Helsinkiin

Teksti ja kuvat: Verne Nizovsky

Iltapäiväretki suruttomalle vuosikymmenelle – Kertomus siitä, kuinka yhteiskuntahistorian opettajat ja opiskelijat lähtivät Hakasalmen huvilan ”Kohtauksia 1920-luvun Helsingistä”-näyttelyyn.

Tänä keväänä tuli jälleen selväksi, miten perinnerakkaita Taso ja Polho ovatkaan. Tämä on tietysti toimialaan katsoen peräti ilmiselvää – perinteet ovat määrittäneet yhteiskunnallista elämää kenties jo ennen kaksijalkaisten esiinmarssia. Anno Domini 2019, useampi sukupolvi tuon merkkitapahtuman jälkeen, joukko yhteiskuntahistorian opettajia ja opiskelijoita lähti katsomaan, mitä 1920-luvun Helsinkiin kuuluu.

Astumme leveään pimennettyyn huoneeseen, jossa saamme tuta, mitä 1920-lukulainen avantgardisti varmaankin tuumasi Helsingistä: elokuvapätkä lennättää meidät läpi rakennusviidakon, kaupungin, joka sekä on että ei ole Helsinki. Nykyisessäkin mitassaan melko säädyllisen kokoinen Itämeren helmi saa elokuvassa 1920-lukulaisen, metropolismaisen leiman, missä korkeat kerrostalot seuraavat toisiaan, jazz raikaa ja useimmilla on kujeet mielessään. Onko kaupunki jälkikäteen pienentynyt, vai leikkiikö elokuva katsojan hahmotuskyvyllä? Hämmentävä matka antaa joka tapauksessa kuvan eloisasta ja kosmopoliittisia vaikutteita esittelevästä kaupungista, ei kovinkaan kaukana Berliinin räiskeistä. Ja kuinka ollakaan! Elokuvan vaikutteet ovat selvät: 1927 valmistunut avantgarde-elokuvan suurklassikko Berliini – Suurkaupungin sinfonia.

18

Jatkamme matkaa kattojen sijaan katuja pitkin. Astahdus seuraavalle kadunkulmalle tuo mukanaan hämmästyttävän kohtaamisen! Yliopistonlehtori Hanna Kuusi esittelee meille sukulaisensa Elsan. Melkoisesta ikäerostaan huolimatta Elsa-’täti’ on erittäin nuorekas. Todellisena aikansa luomuksena Elsa ravaa kulttuuritapahtumissa, kuten teatterissa, taidesalongeissa ja konserteissa. Tämä suomen kielen maisteri pysyy ajan hermoilla mm. lukemalla uusinta kirjallisuutta. Epäilemättä Edith Södergran, Olavi Paavolainen, Francis Scott Fitzgerald ja Virginia Wolf ovat hänelle tuttuja. Täti liikkuu kaupungilla salanimen turvin, Hanna päätyy paljastamaan. Syytä salamyhkäisyydelle emme saa tietää.

Seuraavaksi astelemme kauppakadulle. Tämä tulee selväksi joka suunnasta hyökkäävistä mainoskylteistä. Pysähdys tupakkakaupan näyteikkunan edessä saa mielen korkeaksi: kaikkien odotetaan polttavan.

Etiketeistä huokuu Orientalismin ja eksotismin myyntivoima - paperossia poltteleva Amerikan intiaani, Arabian öiden mystiikka ja Egyptin Sfinksi vihjaavat jännittäviä kokemuksia. Minulla ei kylläkään ole hajuakaan siitä, mikä on tämän hetkinen trendisavuke.

Mutta ei se mitään, Gia Virkkunen osoittaa takuuvarmasti katu-uskottavan vaihtoehdon: Clysmaan voi aina luottaa!

19

Meidät kutsutaan kylästelemään aikalaisen kotiin.

Tapettitaidetta seuratessa moni seurueesta toteaa, että 2010-luvun pelkistettyä ”valkoinen unelmaa” ajatellessa käy hyvin selville, että historia ei ole kehityskertomus. Seinät paljastavat muutakin: vuosikymmenen hekumallisen suruttomuuden alla kytee katkeruus. Laura Ekholm ja Matleena Frisk katsovat salaa tapettien taakse peitettyä menneisyyttä. Lähihistoria on edelleen aivan liian lähellä, vuosien 1917 ja 1918 jättämät kivut erottavat kansalaisia toisistaan.

Seurue siirtyi ylempään kerrokseen vierailulle. Tämä asunto edustaakin ”ylempää kerrosta” myös kalustuksensa puolesta.

Yliopistonlehtori Tauno Saarela saa selattavakseen valokuva- ja leikekirjasen täynnä räiskyvää kuvausta ajan elämästä. Huoneen takaseinän vierestä meitä tarkkailee aikansa bonsaipuu: faaraon rintakuva. Samettiset verhot sivelevät kättä, samoin tyynyt ja sohvasto. Pian kansio on luettu, Tauno on taas vaaksan verran viisaampi.

Saamme luvan kuunnella gramofonia, joka yhä vetää vertoja parhaille äänentoistolaitteille jo pelkästään suunnittelunsakin puolesta.

Kokoelmasta löytyy toki Oskar Merikantoa, Armas Järnefeltiä ja Jean Sibeliusta. Jazzin edustavuus kokoelmassa on huomattava, tähtenä Paul Whiteman Orchestan ”C-ON-S-T-A-N-T-I-N-O-P-L-E”, joka inspiroi

nuorta Mika Valtaria lähtemään junamatkalle nimikkokaupunkiin. Samasta hyllystä löytyvät sekä ”Karjalan jääkärien marssi” että ”Punavangin laulu”. Georg Malmsténin kaunis iskelmä ”Särkynyt onni” puolestaan todistaa, että päivittelyllä ja venäläismielisellä surkuttelulla on pitkät juuret suomalaisessa kansanmusiikissa.

20

Pääsemme myös tutustumaan Helsinkiä varten tehtyihin suuriin suunnitelmiin; talvisodassa tuhoutuneen Äyräpään kirkon suunnittelusta tunnettu Oiva Kallio on esittänyt arkkitehtikilpailussa pääkaupungille mannermaista keskustaa, joka saisi ruotsalaiset punastumaan kateudesta.

Nykyisen Finlandiatalon, Musiikkitalon, Oodin ja Kansalaistorin tilalle olisikin nousemassa edustusasuinalue. Viimeistään vuoden 1929 pörssiromahduksessa luovutusta unelmasta voimme toisaalta todeta, että skeittipuistot ja muut raggaritoiminnot olisivat varmuudella eristetty keskustan ulkopuolelle, mikäli se olisi toteutunut.

Avartavan iltapäiväkävelyn päätteeksi jotkut yhteiskuntahistorioitsijat joutuvat kiireissään suuntaamaan suoraan takaisin 2010-luvulle, aikakaudelle, joka on tavallaan kuin antiteesi 1920-luvun ”iloiselle vuosikymmenelle.” Osa seurueesta on kuitenkin aikakaudesta niin vaikuttuneita, että pyrkii säilyttämään tunnelmaa hakeutumalla Elielinaukoille 1900-luvun taitteessa valmistuneeseen jugendrakennukseen.

Kuinka ollakaan, matkailijat löytävät sisältä baarin! Ilta jatkuu hyvin jännittävien, yliopiston ja historiankirjoituksen nykytilaan liittyvien keskusteluiden sävyttämänä.

2010-luvun puolustukseksi voi sentään sanoa, että meillä, toisin kuin 1920-luvulla, ei ole kieltolakia.

21

“Suurin mies, loistavin hahmo” –Mannerheim Teksti: Christian Utti

1920-lukua voidaan kiistatta pitää yhtenä maamme sisäpoliittisesti kärjistyneimpänä aikana. Maahan oli saatu uusi tasavaltalainen hallitusmuoto, mikä merkitsi monarkistien viimeistenkin haaveiden loppua. Suomi oli siirtynyt uuteen aikakauteen, mikä merkitsi myös Mannerheimin aseman selvää muuttumista. Hävittyään presidentin vaalit Kaarlo Ståhlbergille, Mannerheim päätti vetäytyä politiikasta rakentaakseen uutta henkilökuvaa. Mannerheim ymmärsi, että pääseminen takaisin maan johtoon edellytti koko kansan tukea.

Siskonsa Sophien ja Erik Mandelinin painostuksella Mannerheim suostui Lastensuojeluliiton puheenjohtajaksi. Kansalaisjärjestön päätarkoituksena oli perustamishetkenä saada Suomeen terveitä ja hyvinvoivia miehiä puolustamaan maata, sillä juuri päättynyt sisällissota oli vaatinut kovan hinnan.

Tämä ajatus istui melko täydellisesti kokoomuksen ja ruotsalaisen kansanpuolueen arvoihin, niinpä perustajahenkilöinä olivatkin monet aikansa merkittävät Mannerheimin tukijat. Niin kuin arvata saattaakin, järjestö ei aluksi ollut koko kansan suosiossa, sillä Mannerheimin nostaminen kansalaisjärjestön keulakuvaksi synnytti katkeruutta etenkin sodan toisessa osapuolessa. Myös järjestön käyttämä retoriikka oli hyvin isänmaallista ja nosti vahvasti esiin erityisesti valkoisten maksaman hinnan vapauden puolesta. Lastensuojeluliiton ohella Mannerheim toimi vuodesta 1921 lähtien Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana aina kuolemaansa asti.

Kuvat: Christian Utti

Kyseessä on Irtolaisen toinen artikkeli hallitusmuodon kehitttymisen eri vaiheista. Tämän tarkoituksena on kunnioittaa 100-vuotta sitten alkanutta kehitystä kohti parlamentaarista päätöksentekoa maassamme.

22

Koko 1920-luvun Mannerheim oli poissa politiikasta. Hän matkusteli, metsästi ja hoiti terveyttään ympäri Eurooppaa pitäen samalla yhteyttä laajaan verkostoonsa joka koostui diplomaateista, sotilashenkilöistä sekä monista kulttuurivaikuttajista. Vasta 1930- luvulla hän asettui takaisin Suomeen.

Valkoisena kenraalina hän nautti suurta luottamusta eri puolustuslaitoksissa ja suojeluskunnissa, niinpä Svinhufvudin tultua presidentiksi Mannerheim nostettiin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Tämä antoi tulevalle marsalkalle mahdollisuuden uudelleen järjestellä virkoja puolustuslaitoksissa sekä kohentamaan maamme puolustusta.

lista sotilasarvoon katsomatta. Mannerheim perusti omaa nimeään kantavan vapaudenristin, jolla pystyttiin nostamaan jalustalle ansioituneita sotilaita. Tällä tavoin saatiin sodan sankaritarinoita koko kansan luettavaksi, mikä osaltaan vahvisti maanpuolustustahtoa pitkälle venyneessä ja ristiriitaisia tunteita herättäneessä jatkosodassa. Mannerheim ristin ansiosta nyt myös tavalliset maanviljelijät ja työmiehet, joiden joukossa oli entisiä punaisiakin saattoivat saada nimensä Suomen puolustuksen kirjoihin koko maan sankareina.

Suomen siirtyessä rauhaan Mannerheimin ympärille oli muodostunut kultin omainen maine, mikä herätti arvostusta ulkomaille asti. Sotien aikana hänen nimeään kantava Lastensuojeluliitto kylvi mainetta koko kansan keskuudessa avustamalla ja keräämällä varoja sotaorvoille. Mannerheimista oli tullut koko Suomen keulakuva.

Mannerheim kuoli Sveitsin Lausannessa tammikuussa 1951. Tiedon tultua Suomeen presidentti Paasikivi piti radiopuheen jossa kuvaili Mannerheimia ”yhdeksi Suomen historian suurimmaksi mieheksi ja loistavimmaksi hahmoksi”. Hautajaisiin osallistui satoja tuhansia ihmisiä ja tilaisuus oli oman aikansa isänmaallinen mielenosoitus muuttunutta poliittista kenttää kohtaan.

Mannerheim-kultti oli syntynyt ja elää edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa kiinteänä osana juhlapäiviä sekä itsenäisyyttä.

Talvisodan syttyessä Suomen presidenttinä oli Kyösti Kallio, joka luotti vahvasti Mannerheimiin. Olihan hän yksi Lastensuojeluliiton perustajistakin. Muutokset puolustushallinnossa antoivat Mannerheimille mahdollisuuden johtaa sotaa melko vapaasti, sillä hänen läheinen ystävänsä Rudolf Walden vaikutti niin politiikassa kuin päämajassakin. Talvisodan aikana Mannerheim tuli tunnetuksi päiväkäskyjen kautta voimakkaan retoriikan käyttäjänä etenkin sotilaiden keskuudessa. Talvisodan aikana syntynyt maanpuolustustahto yhdisti niin valkoisia kuin punaisia ja itsenäisyyden säilyessä Mannerheimista alkoi muovautua vähitellen koko kansan marsalkka.

Mannerheim huomasi, että hänen henkilökuvana alkoi muuttua, joten jatkosodan syttyessä hän päätti perustaa uuden kunniamerkin, jonka myöntäminen oli mahdol-

23

24