Irtolainen 1 / 2019 by Irtolainen

Sisällys 4 Pääkirjoitus 6 Tason hallituksen esittely 8 Kulttuuripalsta: Kapina tehtailla 10 Yhmu-palsta 11 Antti Häkkisen haastattelu 16 Kahden kauppa -Puoluevisiot 19 Vieraskynä -Poleemi 20 Valtsikasta vallankahvaan 24 Likaantuva valkoinen? -Hallitusmuoto vaihtuu 26 Ilmastonmuutosdiskurssi 29 Työharjoittelukokemuksia 30 Onnea Kumous 1v! Irtolainen 1/2019 julkaisija Talous-ja sosiaalihistorian opiskelijat Taso Ry päätoimittajat Minna Majaniemi, Verne Nizovsky, Vilma-Lotta Pajala, Christian Utti taitto Minna Majaniemi, Verne Nizovsky, Vilma-Lotta Pajala, Christian Utti toimituksen yhteystiedot etunimi. sukunimi@helsinki.fi kirjoittajat Emilia Laine, Elise Leskinen, Riku Luostari, Minna Majaniemi, Onni Mustakallio, Theresa Mäkinen, Oskari Nivala, Verne Nizovsky, Vilma-Lotta Pajala, Noora Perhiö, Elisa Perälä kuvat ja kuvitus Venla Karonen, Pekko Korvuo, Minna Majaniemi, Aimi Paasu, Vilma-Lotta Pajala, Christian Utti painos Picaset Py, 100 kpl kannen kuva Vilma-Lotta Pajala kiitokset, Anne Hietaharju, Antti Häkkinen, Aimi Paasu Irtolainen saa HYY:n järjestötukea 3

Pääkirjoitus

Vaalikevät on ihmisen parasta aikaa, vai miten se meni. Ryhtyessämme kasaamaan tätä Irtolaisen numeroa, vallitsi päätoimituksessa selkeä yksimielisyys lehden uudesta suunnasta: enemmän ajankohtaisuutta, enemmän tätä päivää. Talous- ja sosiaalihistorian näkökulmat ovat vahvasti kiinni nyky-yhteiskunnan rakenteissa, joten ajankohtaisten asioiden pureskelulla tulisi päätoimituksen mielestä olla lehdessä oma tilansa.

Kuva yllä: Vilma-Lotta Pajala Oikean sivun kuvat: Aimi Paasu

Vaaleja on lehden jutuissa käsitelty monista eri näkökulmista. Olemme halunneet antaa tilaa sekä jäsenistömme omalle analyysille että yleiselle opiskelijanäkökulmalle, joka määritti pitkälti esimerkiksi eduskuntavaaliehdokkaiden haastattelua. Näemme, että järjestölehti on keskustelualusta jäsenistölle, mutta myös keskustelun herättäjä. Toivommekin, että saamme vähän ravisteltua opiskelijayhteisöämme puhumaan enemmän politiikasta.

väksyvän moniarvoinen eli agonistinen demokratia ei toteudu, jos keskustelun sijaan ihmiset ennemmin häivyttävät arvonsa. Mitä demokratiaa se sellainen on, että ei haluta ottaa kantaa? Palasimme kuitenkin ainejärjestölehden funktion punnitsemiseen. Irtolaisen tulee peilata koko opiskelijayhteisöämme ja tieteellinen keskustelu ei ensisijaisesti ole politiikan tekemistä. Yhteisömme on arvoiltaan rikas, kirjava ja monivärinen, kuten koko yhteiskuntammekin. Lehtemme linja onkin moniarvoisuuden kannattaminen. Värikäs keskustelu on rakentavaa silloin, kun eri tulkinnat perustellaan. Tämä pätee sekä tieteelliseen että poliittiseen keskusteluun. Perusteleminen on avain politiikan tuomiseksi takaisin politiikkaan. Tiedeyhteisöllä onkin tässä peiliin katsomisen paikka niin yliopistopolitiikan kuin valtakunnanpolitiikankin osalta.

Lehden kehittämisestä käytännössä olimme kuitenkin hieman erimielisiä. Omasta mielestäni arvokeskustelua tulisi normalisoida, mitä voisi edistää esimerkiksi värin tunnustamisella juttujen kirjoittamisen yhteydessä. Onhan tämä vaalinumero, joten jutuissa puhutaan politiikkaa ja politiikasta. Kaikki eivät päätoimituksessa kuitenkaan innostuneet ideastani, sillä kansalaisilla on myös oikeus olla näyttämättä väriä. Vaalisalaisuus on säädetty syystä. Päätimmekin jatkaa perinteisellä kirjoittajien vapautta kunnioittavalla Irtolaisen linjalla.

Keskustelurikasta vaalikevättä toivottaen, Minna Majaniemi

Arvot ovat kuitenkin politiikan keskiötä. Hy-

Christian on ikuinen kyseenalaistaja ja kyltymätön realisti. Harvoin tyytyväinen tuotokseensa, muiden lopputuloksista puhumattakaan. “Odotus on aina kauniimpi kuin täyttymys.” - Mika Waltari

Minna on tarkoituksellisten myöhästelyjen ja identiteettikriisien harrastaja. Luuli jo päässeensä eksistentiaalisen kriisin yli, kunnes löysi Albert Camus’n. Uskoo masokismin parantavaan voimaan.

Vilma on kainuulainen vastarannankiiski. Vihaa edelleen kaikkea, mitä rakastat. Odottaa hartaasti keski-ikää.

Verne on Stadilainen p a h a n i l m a n l i nt u . Nauttii elämästä vain nurkkaan ajettuna. Koettaa elää kuin romaanin päähenkilö, mutta valitsi väärän tyylilajin.

Irtolaisen urhot vartioimassa pääkaupunkia Hotelli Tornin huipulta. Yliopiston säästökuuri kaatoi ajatukset toimistopaikan keskittämisestä Ateljebaariin. Jopa piikin avaaminen osoittautui mahdottomaksi. Oletamme perusoikeutemme härskien loukkauksien jatkuvan myös tulevaisuudessa.

HALLITUS, JOKA SAI KOLMESSA KUUKAUDESSA AIKAAN ENEMMÄIN KUIN SIPILÄN HALLITUS

Taso ry:n hallitus vuosimallia 2019: Anne Hietaharju (vas. yläkulma), Christian Utti, Veronika Konnos, Marie von Bell, Taru Tohka ja Elisa Perälä

Vaalinumeron teemaan sopivasti Irtolainen kysyi hallituslaisilta, minkä ministerin salkun he valitsisivat. Miltä näyttäisi tasolainen hallitus vuonna 2019? Anne Hietaharju, puheenjohtaja, olisi luonnollisesti pääministeri, koska pääsisi vaikuttamaan mahdollisimman paljon suomen suuntaan. Annella on myös sillä tavalla hyvät meriititw hommaan, että hänen hallituksensa ei ole ikinä tarvinnut pyytää eroa.

Veronika Konnos, tapahtuma- ja kulttuurivastaava, olisi ulkoministeri, koska ulkoministeriys on valtsikalaisen unelma, sillä työssä saisi hoitaa ulkosuhteita ja matkustella. Elisa Perälä, sihteeri, tiedottaja ja toinen opintovastaava, olisi ulko- tai ympäristöministeri, koska ilmastonmuutos on ajankohtainen, luvassa on ilmastovaalit ja ympäristö on tärkeää pitää elinkelpoisena tuleville sukupolville. Ulkoministerinä taas pääsisi vaikuttamaan kansainvälisesti.

Christian Utti, varapuheenjohtaja, urheiluvastaava ja toinen taloudenhoitaja, olisi ulkoministeri tai ulkomaankauppaministeri, sillä hänen mielenkiinnonkohteitaan ovat turvallisuuspolitiikka ja kansainväliset kauppaja diplomaattisuhteet Taru Tohka, taloudenhoitaja, olisi ympäristö- tai ulkoministeri, sillä ympäristö on tärkeä alue maailman elinkelpoisena pysymisen kannalta ja ulkoministeri, koska “miksi ei?”

Marie von Bell, 1. opinto ja HOL-vastaava, olisi opetusministeri, koska yhdenvertaiset mahdollisuudet ovat kaiken hyvän avain.

Rakkaan ainejärjestömme hallituksessa häärii tänä vuonna pieni, mutta pippurinen kuuden hengen poppoo. Koostumukseltaan uusi hallitus onkin mielenkiintoinen, sillä järjestöjyrää ja opiskelijakonkaria, puheenjohtaja Anne Hietaharjua, lukuunottamatta kaikki ovat fukseja. Ensimmäinen opintovastaava Maria Von Bell kommentoikin, että fuksit olisivat pulassa ilman Annea vanhempien ja kokeneempien hallituslaisten tästä kokoonpanosta puuttuessa.

opiskelijoille. Opintojen saralta opintovastaavat lupaavat ainakin Yhiksen oppiainekahveja, matalan kynnyksen tapahtumia henkilökunnan kanssa, Kumouksen kanssa järjestettävän pääainepaneelin sekä harkkapaneelin. Oppiaineeseen odotetaan kevään myötä innolla myös uusia pääaineopiskelijoita. Työelämätapahtumien osalta hallitus toivoo jäsenistöltä ehdotuksia excuja varten! Yhmu-yhteistyön lisäksi Taso suuntaa edelleen lämpimät suhteensa Polhoon: tänäkin vuonna luvassa on Yhiksen klassikkotapahtumia, kuten kevätsitsit, alumnisitsit ja vaihtopaneeli. Lisäksi syksyn HOL-seminaari järjestetään tällä kertaa Helsingissä.

Hallituksen pienuus ei kuitenkaan haittaa ketään. Päinvastoin: puheenjohtajan mukaan hän johtaa mielellään pientä ja motivoitunutta porukkaa, ja fuksien kanssa hommat on ollut mahdollista aloittaa puhtaalta pöydältä. Hallituslaiset kommentoivat, että Tasossa viehättikin juuri hallituksen tiivis koko. “Olemme nuori hallitus, mutta saaneet enemmän aikaan, kuin Sipilän hallitus neljässä vuodessa”, komppaa varapuheenjohtaja Christian Utti. En epäile hetkeäkään.

Yksi hallituksen haasteista on ainejärjestön tekeminen tunnetuksi uusille opiskelijoille uudistuneella järjestökentällä. Veronika Konnos kommentoi, että fuksisyksynä Kumous oli se lähin kontakti, eivätkä vanhat ainejärjestöt tulleet niin tutuiksi. Tästä kokemusasiantuntemuksesta Tason onkin varmasti hyvä ponnistaa tulevaan syksyyn, jossa vanhojen ainejärjestöjen tunnettuutta lähdetään tavoittelemaan ystävyyden, yhteistyön ja avunannon hengessä.

Miltä Tason vuosi sitten näyttää? Ensimmäisenä hallitus nostaa esiin halunsa tarjota tapahtumia ja aktiviteetteja nimenomaan vanhemmille

Teksti ja kuvat: Vilma-Lotta Pajala

Kulttuuri palsta Irtolainen esittelee tällä palstalla erilaisia kulttuurituotteita, joihin suosittelee lukijoiden tutustuvan.

edistyneempi, mutta yhä hierarkioiltaan ja sosiaaliselta todellisuudeltaan kiinni 1800-luvun herrojen ja alamaisten maailmassa. Todellinen ”massojen tulo historiaan” tapahtuu tehtaille kehkeytyvän työväenliikkeen myötä. Samalla alemmat luokat saavat tässä näytelmässä ensimmäistä kertaa kasvot, kun lukija tutustutetaan erinäisiin, aatemaailmaltaan ja taustaltaan eroaviin työväenjohtajiin. Tehdasalueesta kehkeytyy ensimmäistä kertaa luokkakonfliktin näyttämö. Irtisanomiset, kahdeksantuntinen työpäivä ja muut erilliskysymykset näyttäytyvät tuhatpäiselle työväestölle elämän ja kuoleman, ja ennen kaikkea myös oikeudenmukaisuuden kysymyksinä. Taisto saa räjähdysherkkiä piirteitä erityisesti osana valtakunnallista kuohuntaa vuosina 1905 ja 1917, mutta väkivaltaiset konfliktit vältetään: tehtailla eivät häärää mitkään huligaanit, vaan yksi Suomen parhaiten järjestäytyneimmistä työväenliikkeistä. Merkittävä rooli sovittelussa on myös Kymintehtaiden tuoreella johtajalla Gösta Björkheimilla, jolla, eroten aikaisemmista nöyryyttä vaativista patriarkoista, riittää ymmärrystä myös työväenliikkeen vaatimuksille ja neuvotteluille. Björkheim on uudenlainen, tinkimätön kapitalisti: tehtaat on pidettävä toiminnassa, turhanpäiväisistä säätyhierarkioista välittämättä. Sisällissota saattoi syttyä maailmanhistorian odottamattomien myllerrysten seurauksena, mutta Kuusankoskella työväenliike on valmis ja iskukykyinen ottamaan vallan tammikuun alussa 1918. Tästä johtuen Aallon kurkistusikkuna on myös koko sisällissodan ajalta punainen: Kymintehtaiden vähät valkoiset insinöörit ja muut herrat vangittiin, ammuttiin tai he pääsivät pakenemaan valkoisten puolelle rintamaa. Punainen näkökulma antaakin mielenkiintoisen perspektiivin sodan arkeen kokonaisvaltaisesti. Vallankumouksellisten, vain kuukausia aikaisemmin sekatyömiesten ja koneenkäyttäjien kirjava joukko, on nyt järjestettävä koko yhteiskunnallinen koneisto uudelleen. Samalla tehtaan koneisto tulisi saada pikaisesti pyö-

Paperimassojen tulo historiaan Teksti: Riku Luostari

Teos: Seppo Aalto: Kapina tehtailla, 2018, Siltala

Vuonna 2018 julkaistua historiakirjallisuutta määritti yksi teema: ne liittyivät tavalla tai toisella sadan vuoden takaiseen Suomen sisällissotaan. Naisnäkökulmien, historiakulttuurien ja fiktioiden suohon olisi mahdollisesti ainakin itseltäni hukkunut myös Seppo Aallon erinomainen teos Kapina tehtailla, ellei sille olisi vuoden lopussa annettu historiakirjojen myyntilukujen Graalin maljaa – vuoden 2018 Tieto-Finlandia-palkintoa. Puolestani teokselle olisi voinut antaa myös kaunokirjallisen pääpalkinnon, vaikka (ja koska) kyseessä ei ole fiktiivinen teos. Aallon mikrohistoriallinen ote antaa lukijalle mahdollisuuden päästä henkilöiden, eikä vain perinteisten ”suurhenkilöiden” vaan aivan tavallisten suomalaisten työläisten, kokemukseen keskellä Suomen historian ehkä ravistuttavinta tapahtumaa. Samalla, ikään kuin metaforana tai synekdokeena Kymintehtaiden tapahtumat toimivat laajempana peilinä koko Suomen tapahtumista vuonna 1918. Aalto ei kuitenkaan aloita tarinaa ”kapinan” alusta, vaan käyttää merkittävän osan teoksen alkupuolesta pohjustaakseen tehdasmaailman sosiaalihistoriaa ja konflikteja. Kuusankoskella sijaitsevat Kymin paperitehtaat muodostavat oman sosiaalisen mikromaailmansa, joka on samaan aikaan teollisuuskapitalismissaan valta osaa muuta Suomea

Kuvat: Wikimedia Commons

rimään, jotta vallankumous saisi käyttöönsä kipeästi tarvittua paperia. Tehtävässä onnistutaan hämmästyttävän hyvin. Alkukankeuden asekuljetussähellysten jälkeen punainen byrokratia, jota Aalto kuvaa runsain määrin myös teloitusten vastuukysymyksiä käsitellessään, osoittautuu kymintehtaalaisten osalta toimivaksi. Samalla kun tehtaalaista tehdään virkailijoita ja sotilaita, mitataan henkistä kestävyyttä ”tosi paikan” tullen. Suuruutta kumpuaa yllättäviltä tahoilta, josta esimerkkinä mitä ilmeisemmin Aaltoakin miellyttävä punapäällikkö Aleksei Osipov. Aikaisemmalta henkilöhistorialtaan lähinnä humalaisista tappeluista ja yleisestä pahanteosta tunnettu Osipov osoittautuu koko rintaman pätevimmäksi komentajaksi ja sotilaaksi, vaikka ei omien sanojensa mukaan juuri ideologioista perusta. Häntä ajaa eteenpäin epämääräinen herraviha, eivät marxilaiset historianfilosofiat. Hänen kylmäpäisyytensä takia jää myös moni sodan loppuvaiheen epätoivosta kumpuava punaisen terrorin verilöyly tekemättä. Urotöistä huolimatta punaisille on viimeistään Helsingin valtauksen myötä selvää, että sota tultaisiin häviämään. Paniikin ja vetäytymisen huhtikuuna traagisen loppunsa kokee myös sovittelevana tunnettu tehtaanjohtaja Björkheim, kun ulkopaikkakuntalaiset punaiset ampuvat hänet varmuuden vuoksi. Paikallisten arvostusta nauttinut johtaja on muualta tulleille pelkkä ”herra” ja siksi luokkavihollinen. Teoksen puistattavin osuus alkaa kuitenkin valkoisten saapuessa tehtaille. Aallon usein teoksessa toistama lainaus ”Ei minun tarvitse minnekään mennä, sillä ole enhän kenellekään pahaa tehnyt” saa ironisen kontekstinsa, kun valkoiset surmaavat kahdessa viikossa satoja ihmisiä. Punainen terrori kalpenee sekä laadussa että määrässä: valkoisten toiminta on armotonta, kostonhimoista ja usein täysin satunnaisiin ihmisiin kohdistuvaa. Aallon analyysin mukaan valkoisessa väkivallassa oli erityisesti kyse jonkinlaisesta kollektiivisesta

rangaistuksesta, joka työväelle oli langetettava, koska nämä olivat uskaltaneet rikkoa ”luontaista” hierarkiaa. Herra on herra ja työläinen on työläinen, ja tämän asian unohtamisesta sai moni ”kenellekään pahaa” tekemätön maksaa hengellään. Tappohalua lisäsi entisestään se, että tehtaiden valloittajissa oli mukana myös henkensä kaupalla valkoisten puolelle vuoden alussa paenneita tehtaan johtohenkilöstöä. Toisaalta ”etevinä työmiehinä” tunnettuja myös pelastetaan kuolemaan tuomittujen riveistä: itsenäinen valkoinen Suomi ei sekään pärjää ilman Kymintehtaiden paperia. Koko teoksen ajan seuraamamme työväenliikkeen merkkihenkilöt saavat nyt pikaisen lopun. Vain muutama onnistuu pakenemaan Venäjälle. Aleksei Osipovia eivät ”lahtarit” hengissä saa, vaan hän päätyy surmaamaan itsensä ja vaimonsa epäonnistuneen pakomatkan jälkeen. Järisyttävän teloitus- ja vankileirikimaran jälkeen Aalto kieltäytyy antamasta lukijalleen katarsista. Muutamia anekdootteja lukuun ottamatta matkamme Kymintehtailla päättyy vuoteen 1918. Tehtaan suhteiden normalisoitumista ja arjen paluuta ei kuvata. Toisaalta on ilmeistä, ettei tällaisen verilöylyn jälkeen paluuta johonkin arkiseen ole tiedossa. Joka tapauksessa olisin jäänyt kaipaamaan jonkinlaista muistihistoriallista epilogia tehtaan työväen myöhemmistä vaiheista. Kokonaisuudessaan kuitenkin Seppo Aallon Kapina tehtailla on teos, jonka jokaisen aiheesta kiinnostuneen tulisi lukea, ellei viime vuoden sisällissotakirjallisuus ähky täyttänyt tarpeita seuraavalle sadalle vuodelle. En itse osaisi laittaa edes Kuusankoskea kartalle, mutta tämä mikrohistoriallinen tutkimus peilaa onneksi yhtäläisesti koko sisällissodan dynamiikkaa: samat voimat artikuloituivat samaan aikaan muualla, mutta hieman eri tavoin. Paikallishistoriaa, mikrohistoriaa, sosiaalihistoriaa ja ennen kaikkea dramaattinen tositarina niiden näkökulmasta, jotka harvemmin saavat subjektiviteettia, kun kirjoitetaan kansakunnan merkittävimmistä hetkistä.

Tällä palstalla Yhmu-opiskelijat voivat ilmaista tuntojaan anonyymisti. Näen Yhmussa paljon tasoja. Olen vanhempi opiskelija, tunnen päässeeni mukaan yliopistoon taitekohdassa. En ole ikinä erityisemmin välittänyt kilpailusta, se on onnistunut vähentämään kiinnostustani milloin mihinkin asiaan: urheilulajiin, koetuloksiin, leikkeihin, sosiaaliseen mediaan… Pääsin kävelemään Helsingin yliopiston käytäviä aikana, kun pystyin kurssikavereitteni kanssa ylistressaamaan kurssisuoritustani ilman, että joutuisin suhteuttamaan ne pääainevalintaan. Olen huonoina kausina suoriutunut kursseistani vaisummin, hyvinä aikoina suurin kiitoksin. Kun alkuhapuilun jälkeen löysin minulle parhaan tavan opiskella, ei kursseissa ole enää ollut kyse aidan ylittämisestä, vaan hahmottamiskyvyn, tietotaidon ja kriittisen reflektointikyvyn rakentaminen. Kuitenkin valahdan aina välillä stressaamaan kurssien suorittamisesta, suuhuni ilmestyy kasa kurssin läpi rämpimiseen liittyviä sanoja, ja kun esitän ne muille, vahvistan suorittamiskeskeistä ilmapiiriä tiedekunnassani. En ole ollut kiinnostunut kilpailemaan, mutta jonkinlaisen ajattelumallin vainoamaksi kyllä koen tulleeni. Meidän akateemisessa ikäpolvessamme ei ollut kyse siitä, että

jonain päivänä ystäväni Esko ja Irwin pääsisivät opiskelemaan sitä alaa, mikä on pitänyt meidät istumassa opiskelijaravintolassa monta tuntia ruoka lautasilla jäähtymässä, kun taas minä valikoituisin toiseen pääaineeseen, koska en ole saanut ailahtelevaa elämääni hallintaan yhtä hyvin kuin he. Miksi yliopisto vaatii tällaista sisäistä kilpailua? Jos kyse olisi edes arvosanoista, voisin palata paremmalla ajanhetkellä lukemaan uudestaan suorittamani kursseja. Mutta kyse on myös ”toimeliaisuudesta,” kuinka paljon kukakin on edennyt opinnoissaan. Ts. parempaa hetkeä odottaessani olisin jo hännillä kisassa opiskelijakavereitani vastaan. Odotan akateemisen vuoden 2020/2021 olevan tappavan turhauttava monelle yhmuopiskelijalle, jotka raatoivat itsensä pääsykokeista läpi, kuten itsekin tein, mutta olivat auttamattomasti liian myöhässä. Mielestäni tässä on kyseessä erittäin klassinen tapa asettaa vääriä ajatuksia ihmisen luonteesta. Ei pidä paikkaansa, että kaikki ihmiset löytäisivät vahvuutensa kilpaillessaan muita vastaan, edes jos kyseessä olevat ihmiset olisivat itselle läheisiä. Yliopisto ei ole se paikka, jonka täytyy ryhtyä kouluttamaan opiskelijoita karuun maailmaan, missä makupalat loppuvat kesken, jos et anna tassua tarpeeksi aikaisin. Yliopiston tulee antaa mahdollisuuksia itsensä etsimiseen, teitä tiedonhankkimisen äärelle, ymmärrystä miten suurennuslasia pitää käyttää. Samat standardit eivät sovi joka luukusta sisään. Suoriutuja ei ehkä ymmärrä, että on myös muita tapoja olla kuin suorittaa. Tästä on kyse, kun Aleksander Stubb ihmettelee, miksei nuoriso muka suostu tekemään ”paskaduunia”, kun hän itse on niitä aikoinaan tehnyt. Aleksin lähtökohdat ja syyt tehdä ”paskaduunia” eivät selitä sitä, miksi toiset esim. kokevat nöyryyttäväksi siivota opintojen ohessa lähes nollapalkalla pelkän työkokemuksen nimissä. Tästä asiasta on mielestäni kyse myös silloin, kun opintosuunnat asetetaan kilpailun alle, eikä yliopiston ylimmillä tasoilla osata pelätä seuraamuksia. Olen siis erittäin onnellinen, että pääsin yliopistoon silloin kun pääsin. Asiat eivät olleet hyvin silloinkaan, mutta ainakin tällaisille osaaville henkisille rajatapauksillekin kuin minä annettiin hengitysmahdollisuus.

Antti HĂ¤kkinen

Reflektointia loppusuoralta Teksti: Verne Nizovsky

Kuva: Christian Utti 11

Helsingin yliopiston viime vuosien myllerryksissä moni on löytänyt lohtua sekä uskoa tulevaan Antti Häkkisen työhuoneesta. Tasossa yksi aikakausi muuttuu toiseen Häkkisen jäädessä eläkkeelle ensi lukuvuoden alun sarastaessa. Irtolainen ei luonnollisestikaan voinut päästää suurta tukijaansa helpolla, vaan asetti tämän vielä kerran valokeilaan, kun katupöly ja Hullut päivät osoittivat kevään todella alkaneen. ----------------------------------------------------

Tason aina avoimet ovet ovat taas kerran lukossa. Ovikellon soittaminen noutaa paikalle itse haastateltavan Antti Häkkisen. Huomaan työhuoneen tyhjentyneen viime näkemältä – korkealle lattialta kasvaneet kirjapinot ovat kadonneet, pari käyttämättömäksi jäänyttä seinähyllyä luo assosiaation punavuorelaisesta huutokaupasta. Haastatteluajan saaminen ei ollut erityisen helppoa, työtä on selvästi riittänyt. Häkkinen sanookin, ettei ajankäytössä ei ole suinkaan mitään ongelmaa. ”Hämmästelen miten aika kuluu melkein minuutilleen töiden ympärillä, niin illat kuin viikonloput.” Hieman veteraani onkin jo tähän kyllästynyt, mutta kesän odotus on tuonut jaksamista; silloin työt väljentyvät ja eläkkeelle siirtyminen seuraa perässä. ”Saan tavallaan elämäni takaisin, pystyn määrittelemään omaa ajankäyttöäni vapaammin”, Häkkinen toteaa. Hallintotyö ovat vaatineet suurimman uhrauksen Häkkisen ajasta. Esimiestöissä tulee jatkuvasti vastaan vaikeasti ennakoitavia tilanteita, ohjelmistoille on väkisinkin luovutettava paljon aikaansa. Palkkojen vaan on tultava ajallaan ja onhan niiden oltava myös oikeudenmukaisia. Monet ovat lyhyillä ja määräaikaisilla pesteillä, liikehdintää Tason kerroksessa siis kyllä riittää. Häkkisen purettua päällimmäisiä ajatuksiaan hetken, hän siirtyy kertomaan pienistä iloistaan. Kevään tulo ja sen mukana tuleva pyöräily tekevät arjesta iloisemman, matka kodista töihin ja takaisin keskuspuiston läpi on tämän sanojen mukaan henkireikä.

Elämänkaarianalyysi – kerta vielä, Sam Häkkinen jos joku on tutkinut runsaasti toisten elämänkaaria niin käytännön kuin teorian tasolla, muun muassa Kymmenen sukupolvea-projektissaan. Vaadimme häntä nyt antamaan tutkimuseettisesti kyseenalaisen tulkinnan omasta elämänkaarestaan: onko se noudattanut hänen sosiaalisen-ja maantieteellisen asemansa ja ikäkohorttinsa päälinjoja? Häkkinen huvittuu, mutta kääntää silmänsä miettiväisenä sivulleen ja pitää luovan tauon. Vastaus on ei. Ottaen uomioon Hakeutumisen sijasta kyse hhänen lähtökoht ans a on ollut ajautumisesta. – kuten kotiympäristö, kotitausta, koulu, koulumenestys – olisi tulos luultavammin ollut vaikkapa ammattityömies, eläkkeellä tai kenties nyt jo sairaseläkkeellä oleva, joka olisi luultavasti työskennellyt myös liike-elämässä. Mutka akateemiseen maailmaan on ollut odottamaton ja Häkkisen parkkiintuneen analyysin mukaan paljolti sattumasta kiinni. Hakeutumisen sijasta kyse on ollut ajautumisesta. Kummallinen elämänkehitys ei tunnu sopivan teorioihin mitenkään. ”Olen joskus sanonut opettaessani, että tässä on nyt tämä malli – mutta sen jälkeen jää vielä sattuman merkitys, josta ei voida sanoa mihin se liittyy.” Väärä paikka väärään aikaan ja päinvastoin liittyvät ajottamiseen, mutta selityksin sitä ei pysty kuitenkaan oikaisemaan. ”Se on kaikissa elämänkuluissa kiinnostava seikka, ja tutkimukseen houkuttava sellainen. Onneksi emme kaikki menekään samassa hihnassa”, Häkkinen toteaa. Ihminen ei siis olekaan luonnehdittavana rationaaliseksi, vaan toimii tilanteissa usein kokemuksen ja tunutuman mukaisesti, yleensä uusintaen aiempia päätöksiään ja toimintamallejaan. Niiden kautta tilanteeseen koetetaan löytää ymmärrystä ja sen kautta pyrkiä etsimään parasta ratkaisua. Yleensä meiltä kuitenkin puuttuu tärkeää tietoa, emmekä ymmärrä toimiemme johdannaisvaikutuksia. Elämänkulkua pystyy jossain määrin hallitsemaan ja sinnikkyydellä moninkertaistaa omia mahdollisuuksiaan niissä asioissa mitkä kokee tärkeäk-

si, mutta sattumalle ei pysty sanomaan vastaan.

käyskentelyään ja asian läpikäyntiä useamman oppilaan kohdalla. Tällä tavalla hän rohkaisi oppilaita miettimään, eikä vain antamaan oikeaa vastausta. Niin Soikkasen kuin Saaren kohdalla kanssakäyminen oli hyvin tasa-arvoista ja kunnioittavaa – ei ollut kyse oppilaista ja opettajista, vaan asioita pohdittiin tasavertaisina. Molempien opettajien toiminta perustui siten arvostukseen ja rohkaisemiseen, haluun etsiä uusia tapoja ajatella ja kyseenalaistaa, sekä ymmärtää mikä tieto on varmaa.

Demokraattista häiriköintiä ja parran sukimista Vuosien varrella Häkkinen on omien laskujensa mukaan ehtinyt saamaan oppilaistaan enemmän tai vähemmän läheisen kontaktin ”jos en nyt tuhanteen, niin paljoa ei puutu.” Monista heistä on tullut hyviä kavereita ja ystäviä, joihin törmääminen on aina iloinen yllätys. Häkkinen myöhäilee ajatukselle, että on mukana kaikkien näiden ihmisten elämänkulussa, jossa opiskeluaika on jokaisella näistä oma etappinsa. Kolleegoistansa hän haluaa kertoa entisestä sosiaalihistorian professorista Hannu Soikkasesta. Aikalaisopiskelijat olivat luonnehtineet asian näin: kun oli synkkä päivä ja meni Hannun luennolle, niin päivä valaistui. ”Tämä oli tavattoman hyvin sanottu”, sanoo Häkkinen silminnähden riemuissaan. Äärimmäisen optimistinen ja valoisa Soikkanen toi sekä opiskelu- että työympäristöön hyvää mieltä. Kaiken kyseenalaistavalla Soikkasella oli tapana päivää ennen luentojensa pitämistä käydä istumassa lähes jokaisen tiedekunnan työntekijän pöydän viereen ja kysyä: mitäs mieltä olet, voisiko tätä teemaa ajatella uudella tavalla, voisiko sitä problematisoida, mitä pidät tästä tutkimustuloksesta jne. Tällainen positiivinen häiriköinti oli leimallisesti Soikkasen ominaisuus, sillä kiireiset tiedekuntalaiset eivät kehdanneet ajaa tätä pois työhuoneestaan ennenaikaisesti. Tällä menetelmällä Soikkanen sitten keräsi kriittisen, ja toki myös innovatiivisen, tietovarannon, jonka pohjalta hän valmisti luentonsa. Häkkisen päästessä vauhtiin vuosikymmenet siirtyvät taaksepäin aina lukioaikoihin. Häntä siellä opettanut Konrad Saari oli hengenheimolainen Soikkaselle. Aikaansa edellä oleva Saari harrasti luokassa pohtimalla opettamista. Partaansa sukiva tiedemies käveli ympäri luokkaa, pysähtyi miettivän näköisenä sijoilleen ja saattoi vaikkapa kysyä: kuules Antti, sateenkaari on puoliympyrän muotoinen – mistähän se johtuu? Täysin päättömänkin selityksen antavaa opiskelijaa ei korjattu, kuten tapana yleensä oli, vaan Saari ryhtyi todellakin purkamaan vastausta kuin hyvääkin näkökulmaa. Saari jatkoi

Elämäntyöt ja työn elämät Häkkisen omissa tutkimuksissa esiintyy näkemys, että eläköityminen on yksi modernin ihmiselämän leikkauspisteistä. Miten hän siis itse näkee oman, pian vastaan tulevan eläköitymisensä? Yliopistomaailma työympäristönä onkin Häkkiselle tuttu. Työura alkoi vuonna 1982, saipa hän vastikään jopa kultaisen ansiomerkin 30-vuotisesta tiedeyhteisön palvelutyöstä. Kun erotus tuntui minusta oudolta, Häkkinen antoikin ihmettelyyni vastauksen. ”Tämä on niin tyypillistä. Sain ansiomerkin 30-vuotisesta palvelutyöstä. Olin todellisuudessa ollut pidempään, mutta apurahatutkimusta ei laskettu mukaan”, hän nauraen kertoo ironian maku suussa. Tämä kuvastaa Häkkisen mukaan hyvin tiettyjä toimintatapoja yliopistomaailmasta. Hän muotoilee asian näin: ”Täällä on tavattoman hienoja ihmisiä, ajatuksia, opiskelijoita; akateemista vapautta, sellaista hengen vapautta, että asioita voidaan miettiä ja kyseenalaistaa, tehdä rohkeita avauksia ja periaatteessa suhtaudutaan kriitJa sanoisin, että typeryy- tisesti kaikkeen tietoon. Mutta det ja akateeminen vapaus sitten täällä on järjettötasapainottelevat usein kaikkia miä käytänteitä, ehkä yliopiston byrokratiaan tai säännöstöihin – tai vääriin oppeihin – liittyviä ajattelutapoja ja typeryyksiä joita on vaikea sietää. Ja sanoisin, että typeryydet ja akateeminen vapaus tasapainottelevat usein.” Muutamaa aiempaa vuotta Häkkinen kuvailee synkemmiksi ajoiksi yliopistolla. Leikkausten

Asiat ennen paremmin?

jälkeen yliopistossa oli epäluottamuksen ilmapiiri. Tietyt henkilöstöpoliittiset linjaukset Helsingin yliopistossa eivät olleet hänen silmissään myönteisiä henkilöstön tai yleismentaliteetin kannalta. Ilmapiirin parantamiseen on jouduttu näkemään paljon vaivaa, eikä kriittinen vaihe ole vieläkään täysin ohitse. Se näkyy uupumuksena, ristiriitoina, pahoinvointina... käytänteinä jotka eivät aja hyvää asiaa. Tämä on se asia, missä Häkkinen on jopa pettynyt yliopistoon.

Onko jo keskiajan Arabiassa ja Euroopassa tunnettu instituutio edelleen sivistyslaitos, vaiko työmarkkinaelin? Vastauksessaan Häkkinen haluaa puolustaa, että Helsingin yliopistossa on olemassa aitoa tutkimuksellista intohimoa sekä oppimisen ja opiskelun riemua, jota ei ole kyetty kokonaan nitistämään. Häkkistä kuitenkin huolestuttaavat erilaiset yliopistomaailmassa yleistyneet ilmiöt, joista hän mainitsee yliopistojen profilointiin ja strategiseen suunnitteluun liittyvät ajatukset, jotka voivat johtaa painopisteajatteluun. Tämä tarkoittaisi, että yliopistot esimerkiksi erikoistuisivat tiettyihin tutkimuskysymyksiin ja -teemoihin, joka samalla poissulkisi muita tutkimuspolkuja, sekä jakaisi yliopistot keskenään niiden mukaisesti.

Häkkinen ei aio tyystin kadota yliopistolta, vaan jatkaa ohjaamista ja kenties opettamistyötä. Viimeiset viisi vuotta Häkkinen on ollut Nuorisotutkimusverkoston toiminnassa mukana puheenjohtajana. Yliopiston vaikeina aikoina Nuorisotutkimusverkosto on ollut Häkkiselle voimavara. Tämäkin pesti on juuri tullut päätökseensä, mutta toiminnassa hän mielii eläkkeelläkin pysyä mukana. Eläkkeelle jäänti on toisaalta haikeaa ja toisaalta, etenkin yliopiston tilanteeseen katsoen, myös helpotus.

Hanskat naamalleen saa Helsingin yliopiston entinen rehtori Kari Raivio, edellä mainittujen hankkeiden suuri puolestapuhuja, jonka ehdotus tutkimusyliopistojen ja koulutusyliopistojen erottamisesta toisistaan saa Häkkisen verenpaineen nousemaan. ”Mä en mitään niin pöhköä ole pitkään aikaan kuullut. Minusta on niin selvä ajatus, että jos on opetusta, pitää olla myös tutkimusta ja päinvastoin. Siitä tulikin mieleeni, että juuri nämä Raivion ajatukset ovat olleet niitä, mistä ei ole juuri pitänyt”, Häkkinen sanoo suu ironisessa hymyssä.

Kun paljon jää pois, jotain tulee tilalle – millä Häkkinen aikoo täyttää päivänsä hyvinvointivaltion kiitoksen nauttijana? ”Tutkimus ja puutarhanhoito”, hän tokaisee, tällä kertaa vailla mietintätuokiota. Häkkinen pystyy vihdoinkin antamaan aikaansa tutkimukselle, joka tuleekin pitämään hänet toimeliaana tästäkin eteenpäin. Voimme olettaa puutarhankin tuottavan kulmakunnalle ylpeilyn aihetta tulevaisuudessa. Uutena kiinnostuksen kohteena ovat nyt lintujen tarkkailu – ehkäpä ikänsä ihmisiä tutkinut Häkkinen löytää tuoreesta tutkimuskohteestaan virkistäviä uusia ilmiöitä, kuten älyllisiä tendenssejä! Linnun lailla Häkkinen aikoo myös lennähtää lempikaupunkiinsa Barcelonaan häiritsemään siellä asuvan poikansa arkea.

Minusta on niin selvä ajatus, että jos on opetusta, pitää olla myös tutkimusta ja päinvastoin. 14

Häkkinen kertoo HY:n olleen muutamaankin kertaan palkittu erittäin hyvillä rehtoreilla, mutta myös monella hyvin huonolla. Häkkinen laukoo suoriltaan: ”On ollut vääriä miehiä - koska miehiä ovat kaikki olleet - väärällä paikalla. Siitä ei pääse mihinkään.” Nykyinen rehtori Jari Niemelä on vielä sen verran uusi kasvo, että Häkkinen ei ole ehtinyt muodostamaan mielipidettään. Työilmapiirin parantamisen ottaminen asialistalle saa kuitenkin Häkkiseltä kiitosta. Yhteiskunnallisesti relevanttia Talous- ja sosiaalihistoriassa ei Häkkisen mielestä ole kansainvälisesti keskittytty joihinkin tiettyihin teemoihin tai tapoihin. Nousevia tendenssejä kylläkin löytyy, kuten köyhyyden-ja

eriarvoisuuden historia, ympäristöhistoria, arkipäivän historia ja gender näkökulma historiaan. Kotimainen tutkimus ei ole liiaksi erilaisten trendien vietävänä, vaan Häkkinen puolustaa sen olevan monipuolista ja, mikä tärkeintä, yhteiksunnallisesti relevanttia, koska sillä on selvät kiinnityspisteet yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Monipuolisuus ei ole vain aiheissa, se on esillä myös menetelmissä. Yllämainittu yliopistojen erikoistuminen taas tarkoittaisi kapeammalla tanssilavalla tangoamista. Kun vaakakupissa ovat joko maailman kärkiyliopistoksi rankkautuminen keskittymällä erikoistumiseen tai yhteiskunnallisen refleksiivisyyden säilyttäminen vaalimalla monipuolisuutta, on Häkkisen sormi jälkimmäisessä. Häkkiselle se on ”laajempi ja syvempi näkemys yhteiskunnasta”.

sista aatteisiin ja ideologioihin, taloudesta politiikkaan. Kirja jätti ensilukemalta syvän vaikutuksen Häkkiseen ja hän harmittelee, ettei se ole enää pääsykoekirjana. Hyppy kylmään veteen Voiko historiaa tutkia kuin tiedettä? Onko siitä löydettävissä samanlaisia lainalaisuuksia, kuin sosiologiasta, politiikantutkimuksesta, kansantaloustieteestä tai psykologiasta? Häkkinen sanoo myös tähän jyrkän ”ei.” Hän ottaa esimerkikseen McNeillien verkostonäkökulman. Se on tapa hahmottaa tai ymmärtää joitain ilmiöitä, mutta ei lukitse niitä jonkin tiukan teoreettisen struktuurin alle. Se on nimenomaan katsantotapa, näkökulma. Tiettyyn pisteeseen asti voimme käsitteellistää ja teoretisoida käsityksiämme rakenteista, toimijoista ja niiden välisistä suhteista. ”Mutta historiaan jää aina semmonen kenttä, joka on meidän tulkintaa, meidän refleksiivistä ymmärrystä, oppiin ja kokemukseen perustuvaa käsitystä siitä, miksi asiat menevät kuin menevät, jonka avulla voimme ymmärtää [niitä] vähän paremmin, mutta emme loppuun saakka koskaan, ja hyvä näin”, Häkkinen sanoo. Palaten vielä Soikkasen ja Saaren henkeen, Häkkinen päättää asiansa, ja viimeisen virka-aikanaan Irtolaiselle antaman haastattelunsa, kuuluttamalla kuinka tärkeää on aina ottaa jo opittu tieto uudestaan kriittisen tulkinnan alle: ”Ne täytyy testata joka kerta erikseen. Tämä oli Soikkasen paras oppi minkä hän minulle ja koko tälle oppiaineelle jätti semmoisena viisautena.”

Häkkisen tärpit Raskaat asiat kaipaavat kevennystä. Voisiko häkkinen antaa vinkkiä jostain kulttuurituotteesta ja kertoa jonkin mielekkään sananlaskun? ”Auta miestä mäessä, älä mäen alla”, Häkkinen vitsaillen repäisee. Yksi elokuva, jota hän suosittelee historiallisessakin mielessä, on Bernardo Betroluccin vuonna 1976 valmistunut 1900 (Novecento). Elokuva katsoo Italian 1900-luvun historiaa kahden eri lähtökohdista olevan miehen miehen kautta, toinen köyhällistön avioton poika, toinen rikkaan kauppiaan poika. Tässä on elokuva, jossa kiteytyy se, miten elämänkulkuanalyysin kautta on mahdollista kertoa kyseisestä yhteiskunnasta ja miten se heijastuu yksilöiden elämänkuluissa.

Nuori Antti Häkkinen

Toinen kulttuurituote, kirja, jonka Häkkinen tuo framille, on useammallekin tuttu isä ja poika McNeillin kirjoittama Verkottunut yhteiskunta. Tämä globaalihistorian klassikko on alan entinen pääsykoekirja. Häkkinen arvostaa kirjoittajien kykyä kytkeä 10 000 vuotta historiaa yhteen, ja tehdä se selitystavoilla, jotka ovat syvällisiä ja uskottavia. McNeillien verkostonäkökulma onnistuu tekemään selityksestä enemmän kuin vain valtioiden historiaa, vaan selitykseen saadaan mukaan kaikkea ajatuk-

Kuva: Otava

KAHDEN KAUPPA Demareiden ja kokoomuksen vaaliohjelmia yhdistää ihan kaiken lisäksi totaalinen mielikuvituksettomuus, toteaa Oskari Nivala analyysissaan.

Teksti: Oskari Nivala Kuvitus: Minna Majaniemi 16

Huudot turuilla, toreilla, twitterissä ja Ylen vaalitenteissä raikaavat. Kansalle luvataan kuu taivaalta ja sylin täydeltä mammonaa – vaalikevät on siis täällä! Kuinka kakku jaetaan? Kelle annetaan suurin pala ja kenen lautaselta kaavitaan viimeisetkin kermat parempiin suihin? Ehkä parempi kysymys kuuluisi: ai siis, mikä kakku? Sosiaalidemokraattien Antti Rinne flirttailee minulle ihan kaikkialla: Facebookin etusivulla, televisioruudussa sekä tienvarsilla ja kadunkulmassa. ”Meillä taitaa olla sama suunta”, ei houkuta keski-ikäisen sedän sanomana sen koommin pilkun aikaan baarissa kuin vaalipäivän lähestyessäkään. Toisaalta, kosiskelu taitaa kohdistua ennemmin Antin ikäpolveen ja sitä vanhempiin, kuin parikymppisiin valtsikalaisiin besserwissereihin. Demareiden 112 sivuinen vaaliohjelma on vähintäänkin kunnianhimoinen. Rakennemuutos, ilmastonmuutos ja eriarvoisuus on kaikki saatu mahtumaan ihan jo ohjelman aloituskappaleeseen, vieläpä samaan virkkeeseen! Ohjelma jatkuu puheella luottamuksesta ja uskosta tulevaan. Ai että, puoluetoimiston väki on selkeästi ollut luovuutensa huipulla. SDP onnistuu nostamaan kuitenkin kolme ”ratkaisukeskeistä” näkökulmaa. Ensimmäisenä luvassa on ”työtä ja kasvua”, joka on moderni vastine antiikin aikaiselle ”leipää ja sirkushuveja” -mantralle. Työllisyysasteen nosto ja vakaa taloudellinen kasvu lämmittävät tavoitteina kenen tahansa ei-ihmisvihamielisen äänestäjän sydäntä. Demareiden toiseksi tavoitteeksi nousee ekologinen kestävä kehitys. Nyt ollaan hyvän äärellä!

Näiden vaalien alla viimein muutkin puolueet kuin vihreät ovat heränneet ilmastokysymyksiin ja #ilmastovaaleja tunnutaan rummuttavan ainakin PK-seudun kuplassa äänekkäämmin kuin koskaan. Kiva, että eläkeläispuoluettakin kiinnostaa ilmastonmuutos. Eipä siitä muuta. Viimeinen suuri vaaliteema SDP:llä on sosiaalinen oikeudenmukaisuus, mikä on sananpartena vähintäänkin monitulkintainen. Osan mielestä on oikeudenmukaista, että menestyneimmät ja ahkerimmat tekevät juhannuksesta jouluun palkkatyönsä vapaaehtois- tai pikemminkin riistotyönä valtiolle, kun taas toisten mielestä on oikeudenmukaista, että Westendissä asuvan toimitusjohtajan lapset saavat saman määrän valtion rahaa esim. lapsilisien tai opintotukien muodossa kuin huumeongelmaisen yh-äidin lapset. Yhtä kaikki, sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen ja köyhyyden vähentäminen lienevät kiistatta ihailtavia tavoitteita sosiaalisen oikeudenmukaisuuden parantamiseksi. Petteri Orpo on tervehtinyt tuimalla katseellaan Helsingin katukuvassa mahtipontisten mainostensa kautta. On jokseenkin ironista, että Kokoomuksen slogan kuuluu: ”Luotamme Suomeen”, mutta samassa kuvassa Petterin vakava ilme sanoo: ”Mitä hiivattia nuo tuolla taas sählää?” Hastag #saatehdä on itsessään varsin toimiva, mutta pian sen jälkeen lähteekin vaaliohjelma veisaamaan samaa virttä, mitä oikeastaan jokaisen eduskuntapuolueen ohjelmat ovat toistaneet suurin piirtein siitä saakka, kun ihminen tuli alas puusta. ”Pidetään kaikki mukana” huvittaa kaikessa kaksinaismoralismissaan, kun ajattelee niitä pitkäaikaistyöttömiä, jotka edellisen hallituksen aktiivimalli ”piti mukana”. (Tähän passiivisag

mus varmaan ikinä lakkaa puhumasta yrittäjistä ja verovähennyksistä. Antti Rinteelle taas tekisi hyvää käyttää kravatissa ja talouspolitiikassa välillä jotain muutakin väriä kuin punaista.

gressiivinen emoji). Kokoomuksen vaaliohjelma kokoaa kauniisti monta ajatusta, josta valtaosa äänestäjistä on varmasti täysin samaa mieltä. Ilmastonmuutoksen torjunta, osaaminen ja koulutus, työnteko ja yrittäminen, jippii! Terveen porvarillinen talouspolitiikka vilahtaa välillä olemassaolollaan, kunnes se katoaa taas tyhjien lauseiden alle. Jään silti pohtimaan, onko kokoomuksen vaaliohjelma enemmän huvittava vai surullinen, kun tavoitteita peilaa menneen hallituskauden päätöksiin. Joku saattaisi jopa löytää jonkun epäkohdan tai vähintäänkin ristiriidan.

On selvää, että Suomi kaipaa uutta suuntaa ja luottamusta kansaan. Äänestäjää kalvaa kuitenkin hämmennys siitä, kuinka kaksi suurinta puoluetta voi kirjata sivu tolkulla poliittista julistusta sanomatta silti oikeastaan mitään. Jos ja kun demarit ja kokoomus ovat noin liikuttavan yksimielisiä tavoitteistaan, niin mikä siitä tekee niin vaikeaa istua sovussa neljä vuotta samassa hallituksessa ja saada jotain myös aikaan? Jospa kaltaiseni yhteiskunnasta huolestunut intellektuelli onkin aivan turhaan ymmällään puolueiden visioiden konkretian puuttumisesta – onhan se maailma muuttunut ennenkin, kun kaksi keski-ikäistä setää pääsee yhdessä riitelemään vallasta. (Tähän toinen passiivisaggressiivinen emoji.)

Kuva: Venla Karonen

Tulevaisuusvisioita ei kummankaan pääministerin salkkua havittelevan pääpuolueen ohjelmasta tunnu löytyvän. Yhteiseksi nimittäjäksi jää lähinnä: ”Jotain olis nyt ihan hyvä tehdä.” Kaikki muu hautautuukin saman poliittisen mantran ja jargonin alle, eikä puolueiden tavoitteita erota muusta kuin siitä, ettei kokoo-

Vieraskynä Poleemin kommentti vaaleihin Vaikuttamisen halu on nosteessa monilla tahoilla. Ajattelua lävistetään niin toivolla kuin taivuttelullakin, monet turvautuvat mielistelyyn, toiset murskaamiseen. Joidenkin keino on jopa häpeilemätön valehtelu, toisten vilpitön valehtelu – kumpi lieneekään vaarallisempaa? Suuret vallat saattavat myös kiinnostua Suomesta aivan erityisellä tavalla tänä keväänä, kenties meitä hellii monenlaiset tervehdykset ja avunannot niin idästä kuin lännestä? Äänestäessämme (toivottavasti!) meitä kutkuttaa jännitys. Jännitys äänestettävän kohteen löytämisestä, jännitys äänestämisestä, jännitys tulosten odottelusta ja lopulta purkautuminen joko riemuun, keljutukseen, vihaan, suruun tai välinpitämättömyyden täyttämään kyllästykseen. Vaaleja valvoessamme ensin 14. huhtikuuta ja myöhemmin toukokuun loppupuolella koittakaamme kuitenkin käyttäytyä, ja olla liiaksi purkamatta suuria tunteitamme ainakaan niihin, joiden läheisyydessä päivämme jaamme!

Kuva: Pekko Korvuo Kuvitus: Minna Majaniemi

Demokratian festivaalit! Vappu on tänä vuonna erityisen tärkeä. Paitsi, että vappuna saamme juhlistaa itse juhlan perinteisiä tarkoituksia sekä irrottautua tenttien ja kurssipalautuksien tuomasta hermostuksesta ja hikoilusta, saamme myös purkaa ilojamme ja surujamme joko hävittyjen taikka voitettujen vaalien välillä, ja joko hävittäviä taikka voitettavia vaaleja odottaessamme!

Hyvää vaalikevättä!

Onni Mustakallio

Keväällä meitä nimittäin hemmotellaan! Kahdet vaalit, ensin Suomen omat eduskuntavaalit, pian sen jälkeen Euroopan unionin parlamenttivaalit. Vaalien karnevaalihumu täyttää kadut ja keskustelupalstat, sekä hyveineen että vitsauksineen. Kiehtovaa seurattavaa ainakin riittää!

Poleemin päätoimittaja sekä Kumouksen tapahtuma- ja tilavastaava

Ehdokkaiden hiillostamista koko kansan edessä, heidän telttojensa kiertelyä tai karttelua aukioilla ja toreilla! Väittelyä niin vaalitenteissä kuin edullisemman laidan kapakoissakin. Mielipiteiden vaihtaminen varmasti saa yhden, jos toisenkin, kiihtymään seuraavien viikkojen aikana. Ja jotakuta tullaan varmasti nöyryyttämään!

VALTSIKASTA VALLANKAHVAAN?

Haastattelussa valtsikalaiset eduskuntavaaliehdokkaat Helsingistä ja Uudeltamaalta

Eemeli Peltonen SDP • 292 • Uusimaa

valittiin ensimmäisen kerran Järvenpään kaupunginvaltuustoon. Seuraava kausi seurasi neljä vuotta myöhemmin vuonna 2017. Miksi lähdit ehdokkaaksi? Eduskuntaavustajana olen nähnyt paljon ja tunnen talon käytännöt: enää tätä lähempää ei oikein pääse tarkastelemaan, että millaista työtä tämä on. Kyseessä on aika luonnollinen jatke opinnoille. Opinnot ovat tuoneet mielestäni täydentävän ja akateemisen näkökulman käsiteltäviin asioihin. Kuinka ajaisit opiskelijoiden etua kansanedustajana?

Kuka olet, mistä tulet?

Tarvitaan merkittävä muutos viime vuosista. Viimeiset neljä vuotta ovat olleet hyvin laihoja koulutuksen näkökulmasta. Uuden hallituksen tavoitteena tulisi olla koulutuksen näkeminen jälleen voimavarana. Tulevalla hallituskaudella pitäisi lisätä opiskelijoiden toimeentuloa ja lopettaa korkeakoulujen leikkaukset. Niin sanottu “kunnianpalautus” koulutukselle ja opiskelulle mahdollistaisi kohtuuhintaisen asumisen tukemisen pääkaupunkiseudulla.

Olen Eemeli Peltonen, 24-vuotias valtiotieteiden kandidaatti Järvenpäästä. Olen ensimmäistä kertaa ehdolla eduskuntavaaleissa. Mitä olet opiskelet? Valmistuin valtiotieteiden kandidaatiksi keväällä 2018 ja olen nyt maisterivaiheen opiskelija politiikan ja viestinnän maisteriohjelmassa. Olen lukenut talous- ja sosiaalihistoriaa pitkänä sivuaineena. Minulla on takanani jo vuosien mittainen kokemus politiikasta aina nuorisopolitiikasta kaupunginvaltuustoon; tämän lisäksi olen päässyt tarkastelemaan eduskunnan toimintaa ainutlaatuiselta näköalapaikalta eduskunta-avustajan roolissa.

Miksi SDP? Valitsin itse aikanaan SDP:n, koska sen arvot ja tavoitteet sopivat parhaiten yksiin omieni kanssa. Oikeudenmukaisuus on keskeinen arvomme ja se on monistettavissa kaikkeen toimintaan ja päätöksentekoon. Oikeudenmukaisuus tulisi saada suuren joukon saataville.

Toimitko opiskelijapolitiikassa? Olen ollut kahdesti ehdolla HYY:n edustajistovaaleissa SDP:n riveissä, mutta en ole tullut näillä kerroilla valituksi. Sen sijaan olen ollut erittäin aktiivinen puolueen omasa nuorisopolitiikassa, muun muassa SDP:n nuortenvaltuuston puheenjohtajana. Olen toiminut kuntapolitiikassa vuodesta 2012, jolloin minut

Eemeli Peltosta haastatteli Elisa Perälä. Kuva: https://eemelipeltonen.fi/

Veera Ruoho Kokoomus • 167 • Uusimaa

Miksi lähdit ehdokkaaksi? Opintoni ja urani on tukenut paljon! Minulla on kansainvälistä kokemusta niin poliisin työstä kuin kriisinhallintatehtävistäkin. Korkeakouluopinnot tuovat paljon uutta ja tuoretta tietoa, jota tarvitaan eduskuntatyössä. Useamman tutkinnon suorittaminen elämän varrella onkin huomioitu Kokoomuksen puolueohjelmassa elinikäisenä oppimisena. Opinnoissani olen tutkinut Suomen kehityshistoriaa, mikä edesauttaa kansanedustajan työtä paljon. Kuinka ajaisit opiskelijoiden etua kansanedustajana?

Olen Veera Ruoho, juuri valmistunut valtiotieteiden maisteri. Urallani olen toiminut poliisina, YK-poliisikomiteassa Afrikassa, Balkanilla tutkien rikollisuutta ja huumeita sekä vuodesta 2012 Espoon kaupunginvaltuuston jäsenenä ja 2015 alkaen kansanedustajana. Lisäksi olen edustanut Suomea taekwondon maajoukkueessa vuosina 1990-2003.

Opiskeluaikana näin sen miten opiskelijat tekevät töitä ja opinnot viivästyvät. Mielestäni tähän tarvitaan kestäviä rakenteellisia muutoksia opiskelijoiden hyvän toimeentulon takaamiseksi, vaikkei tekisi opintojen aikana töitä. Yhtenä konkreettisena keinona näen opintorahan yhdenvertaistamisen ja suhteuttamisen asuinpaikkaan nähden. Opintolainan valtiontakausta pitäisi tarkistaa ja muuttaa joustavammaksi esimerkiksi porrastamalla takauksen suuruutta opintojen viivästyessä. Yhtenä merkittävänä voimavarana näen myös digitalisaation ja sen hyödyntämisen opinnoissa esimerkiksi verkkokursseina, jolloin opinnot on mahdollista rytmittää muiden aikataulujen mukaan. Näen digitalisaation tärkeänä ilmastonmuutoksen torjumista mahdollistavana keinona.

Mitä opiskelit?

Miksi Kokoomus?

Olen ammatiltani poliisi, minkä lisäksi olen opiskellut kehitysmaatutkimusta Helsingin yliopistossa.

Kokoomus on puolue, jonka kautta pystyy aidosti vaikuttamaan. Totesin aikanaan Keskustan kansanedustajalle Antti Kurviselle, että puoluevaihdokseni oli kuin ”Angolasta muutto Kanadaan.” Kokoomus on nähty perinteisesti myös ”turvallisuuspuolueena” tai ”poliisin puolueena”, mikä sopii minulle hyvin.

Kuka olet, mistä tulet?

Toimitko opiskelijapolitiikassa? En ehtinyt olla aktiivinen. Olin opiskeluaikoina Perussuomalaisissa ja vuonna 2015 minut valittiinkin jo eduskuntaan. Sitä ennen olin kunnallispolitiikassa mukana enkä asettunut HYY:n vaaleissa ehdolle. Maisterivaiheessa kansanedustajan tehtävät sekä erinäiset mediakohut veivät suurimman osan ajastani.

Veera Ruohoa haastatteli Christian Utti. Kuva: Mikko Mäntyniemi

Tuomas Suihkonen Vasemmistoliitto • 350 • Uusimaa

Miksi lähdit ehdokkaaksi? Olen nähnyt viimeiset neljä vuotta hallituksen välinpitämättömyyttä tasa-arvoa ja ilmastonmuutosta kohtaan sekä heikennyksiä niin opiskelijoiden, lasten kuin työttömienkin toimeentuloon. Koulutusleikkaukset ovat erityisesti osuneet Helsingin yliopistoon, mitä ei pidä hyväksyä. Tällaisella politiikalla ei pitäisi olla tulevaisuutta. Ilmastonmuutos on aikamme suurin kriisi, jonka hillitsemiseksi ei tahdo löytyä poliittista tahtoa, vaikka keinoja olisi. Haluan muuttaa suunnan ja tehdä inhimillistä politiikkaa. Politiikka kuulostaa poliittisen historian opiskelun luonnolliselta jatkumolta, mutta minulle edes akateeminen koulutus ei ole ollut itsestäänselvyys. Työväenluokkainen perhetaustani ei antanut avaimia korkeakoulutukseen, mutta uskoin korkeakoulutuksen voivan edistää tavoitettani vähentää epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä maailmasta. Kuinka ajaisit opiskelijoiden etua kansanedustajana?

Kuka olet, mistä tulet? Olen Tuomas Suihkonen, 25-vuotias paljasjalkainen vantaalainen. Tulen Polhosta. Toimin aktiivisesti kaupunki- ja opiskelijapolitiikassa. Penkkiurheilu ja kulttuuri ovat intohimojani.

Aion tehdä eduskunnassa väsymättä töitä opiskelijoiden etujen puolustamiseksi ja saavuttamiseksi. Opiskelijoihin kohdistuneet lyhytnäköiset leikkaukset tulee lopettaa, sillä ne heikentävät tulevaisuudennäkymiämme. Minusta on epäoikeudenmukaista, että niukkuus on osa opiskelijoiden elämää.

Mitä opiskelet? Opiskelen poliittista historiaa valtiotieteellisessä ja historiaa humanistisessa tiedekunnassa. Täten painin päivittäin laajojen yhteiskunnallisten asiakokonaisuuksien kanssa. Opinnoissani olen vahvasti suuntautunut työväenhistoriaan.

Miksi Vasemmistoliitto? Vasemmistoliitto on puolueeni, koska puolueen arvot kohtaavat omani. Puolueella on vahvat periaatteet. Oikeudenmukaisuus ja suoraselkäisyys vaikeissakin paikoissa kuuluu näihin. Puolueen tulevaisuudenvisio eli aidosti tasa-arvoinen yhteiskunta on tavoite, jonka eteen haluan tehdä töitä nyt ja aina.

Toimitko opiskelijapolitiikassa? Toimin tällä hetkellä Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa edustajistoryhmän Sitoutumattoman Vasemmiston puheenjohtajistossa. Opiskelijapolitiikassa minua ajaa halu vaikuttaa opiskelijoiden etuihin sekä yliopistossa että yhteiskunnassa.

Tuomas Suihkosta haastatteli Elise Leskinen. Kuva: Oona Markkanen

Alviina Alametsä Vihreät • 24 • Helsinki

Miksi lähdit ehdokkaaksi? Kyllä opiskelutausta ehdottomasti vaikutti. Valtsikassa oppii ymmärtämään, että Suomessa ja etenkin maailmalla on edelleen tosi epätasa-arvoisia rakenteita. Poliittinen aktiivisuus on keino purkaa niitä. Näihin vaaleihin syitä, miksi lähdin ehdolle: toimeentuloasiat - opiskelijoiden toimeentulo on ihan älyttömän huonolla tasolla. Ajan esimerkiksi perustulomallia kaikille. Toki myös ilmastonmuutos ja mielenterveyspalvelut. Olen esimerkiksi tehnyt terapiatakuu- kansalaisaloitteen.

Kuka olet, mistä tulet? Olen Alviina Alametsä, tulen tuolta Hyrynsalmelta porojen keskeltä, mutta päädyin sitten Helsinkiin.

Kuinka ajaisit opiskelijoiden etua kansanedustajana? Ensinnäkin tulisi olla sellaiset olosuhteet, missä ihminen voi voida hyvin. Jos ei ole kunnon toimeentuloa ja hirveät paineet, kyllä se altistaa vaikeuksille. Pitäisi olla koulupsykologeja saatavilla kaikille, matalalla kynnyksellä. Toki myös tämä terapiatakuu, että saisi välittömästi apua ilman kuukausien diagnosointiprosessia. Mielenterveyshoidon tulisi olla subjektiivinen ihmisoikeus.

Mitä opiskelet? Opiskelen maailmanpolitiikkaa ja valmistuin kandiksi 2014. Gradu ei ole tullut aivan määräajassa. Minulla on kirjallisuudentutkimus toisena pääaineena, mutta siitä en ole tehnyt kandiakaan. Olen ollut myös Pekka Haavistolla töissä EU-hankkeissa ja rauhanvälityksen puolella, mistä olen sitten siirtynyt mielenterveysalalle. Eli valtsikalainen koulutus valmistaa moneen asiaan.

Miksi Vihreät? Tulin jo 2012 mukaan, kun olin ilmastoaktivisti. Mun mielestä Vihreät oli silloin ainoa puolue, joka ajoi uskottavasti ilmastokriisin ratkasemista. Vihreissä on eniten asiantuntemusta asian ratkaisemiseen, mutta myös köyhyyden torjumiseen ja erilaisiin yhdenvertaisuusasioihin.

Toimitko opiskelijapolitiikassa? Joo, olen ollut varapuheenjohtajana ainejärjestössä ja edustajistossa jäsenenä. Sitten minut valittiin kaupunginvaltuutetuksi 24-vuotiaana - vähän se edaripolitiikka innosti. Ilmastoasioiden takia lähdin edariin. Olin myös Allianssin ilmastodelegaattina, kun saavuin yliopistolle - järjestämässä ensimmäisiä ilmastomarsseja. Sitä kautta myös tulin politiikkan, kun tajusin, että aktivismi on todella tärkeää, mutta pitää olla myös sitä porukkaa, joka tekee oikeita päätöksiä näiden asioiden eteen.

Alviina Alametsää haastatteli Theresa Mäkinen. Kuva: Vessi Hämäläinen

Likaantuva valkoinen? Valkoisen Suomen hidas murentuminen

Sata vuotta sitten keväällä 1919 maassamme elettiin suuren murroksen aikaa. Valkoisten voittama sisällissota oli repinyt kansakunnan kahtia ja itsenäisyysjulistuksen yhteydessä eduskunnalle annettu esitys tasavaltaisesta hallitusmuodosta oli keskeytynyt. Suomen valtionhoitajaksi oli valittu valkoisten kenraali Mannerheim, jonka johdolla alettiin valmistella uutta hallitusmuotoa. Monarkistina ja entisenä Venäjän keisarikunnan kenraalina Mannerheim vastusti tasavaltaista hallitusmuotoa ja pyrkikin kaikin keinoin estämään lain etenemisen. Yksi syy Mannerheimin vastustukselle lienee muiden valkoisten upseerien ja aktivistien kanssa tehdyt suunnitelmat osallistumisesta Venäjällä riehuvaan sisällissotaan, mikä olisi voinut kääntää Bolsevikkien voiton tappioksi. Maaliskuun eduskuntavaaleissa tasavaltaa kannattaneet puolueet saivat selkeän vaalivoiton, jolloin mahdollisuus Suomen osallistumisesta Venäjän sisällissotaan valkoisten tueksi hankaloitui entisestään. Monarkistit pystyivät enää vain hidastamaan lain etenemistä. Perustuslainmuutos haluttiin kuitenkin tehdä kiireellisenä, minkä takia presidentti saikin laajat valtaoikeudet monarkistien vaateiden mukaisesti. Myös vuonna 1917 hyväksyttyä valtalakia jouduttiin muuttamaan oikeiston toiveita huomioiden, jolloin eduskunnan absoluuttisen vallan hajautus mukaili vallan kolmijakoa. Lain kiireellisyyden nimissä tarvittiin koko muksen tuki, minkä takia oikeisto ja monarkistit saivat tahtonsa läpi ja edu kunnalle ei suotu oikeutta erottaa istuvaa presidenttiä. Eduskunnassa hyväksytty uusi hallitusmuoto tarvitsi kuitenkin vielä Mannerheimin vahvistuksen. Vastahakoisuudestaan huolimatta

Teksti:

Christian Utti Kuvat: Kansallismuseon kuvakokoelmat

Irtolainen tulee julkaisemaan tulevan vuoden aikana neljä lyhyttä artikkelia hallitusmuodon kehitttymisen eri vaiheista, kunnioittaakseen 100-vuotta sitten alkanutta kehitystä kohti parlamentaarista päätöksentekoa maassamme.

valtionhoitaja hyväksyi lain, sillä kokoomus ilmaisi selkeästi kantansa, ettei asettuisi Mannerheimin Venäjälle kohdistuvan intervention kannalle.

“mielet täytti suru ja häpeä”, päivä oli valkoisen Suomen hautajaispäivä Uuteen hallitusmuotoon kirjattiin vallan kuuluvan kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontuva eduskunta. Lainsäädäntövaltaa käyttivät presidentti yhdessä eduskunnan kanssa. Tämän seurauksena 25. heinäkuuta 1919 eduskunta valitsi presidentiksi Kaarlo Ståhlbergin. Ståhlberg oli keskeisimpiä tasavaltalaisten johtohenkilöitä, joka vaikutti perustuslakikomitean puheenjohtajana ratkaisevasti maamme uuden hallitusmuodon sisältöön. Vaikka voitto olikin ennalta arvattava, toimi se kovana iskuna Mannerheimille, joka vastaehdokkaana kärsi nöyryyttävän tappion. Itsenäisyys- ja oikeistoaktivisti Kai Donner kirjoitti Suunta-lehdessä, että “mielet täytti suru ja häpeä”, päivä oli valkoisen Suomen hautajaispäivä ja että valkoinen Suomi ei hyväksy vaalia. Mannerheimin tappio kuumensi entisestään oikeiston ja vasemmiston välisiä jännitteitä ja Ståhlberg joutuikin alkuvuosina suojeluskuntien vihan kohteeksi. Kesäkuussa 1921 tilanne kärjistyi sisäpoliittiseksi kriisiksi, joka oli ajautua suojeluskuntien vallankaappaukseen. Äärioikeistoa ärsytti suunnattomasti, että monarkistit olivat hallitusmuototaistelussa jääneet taka-alalle ja että ensimmäiseksi presidentiksi oli valittu jääkäriliikkeen yksi suurrimmista vastustajista, kenraali Mannerheimin sijaan. Kriisi johti lopulta sisäasianministeri Heikki Ritavuoren murhaan, joka kaksi vuotta aikaisemmin oli valmistellut esityksen uudesta hallitusmuodosta. Kärjistynyt sisäpoliittinen tilanne antoi Mannerheimille antoisan hetken aloittaa uuden henkilökuvan rakentamisen. Hänet valittiin Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajaksi ja hän perusti Mannerheimin lastensuojeluliiton. Lisäksi hän toimi neuvonantajana useille poliitikoille sekä diplomaateille. Mannerheim ymmärsi, että tulevaisuudessa valtaan nouse-

minen vaatiisi laajemman kansan tuen, minkä takia ei asettunut ehdolle vuoden 1925 presidentivaaleissa. Pitkäjänteinen henkilökuvan rakentaminen koko Suomen sotamarsalkaksi

Tasavaltalainen hallitusmuoto ei ollut Mannerheimille este, vaan hidaste. edellytti valkoisen kenraalin painavan taakan karistamista, mihin humanitaarinen toiminta sopi loistavasti. Vähitellen Mannerheimista tuli korvaamaton sotilasstrategi ja kansanterveystyön huippuosaaja, jolloin tie kohti ylipäällikkyyttä oli auki. Tasavaltalainen hallitusmuoto ei ollut Mannerheimille este, vaan hidaste.

Onko nuorille tilaa ilmastopoliittisessa keskustelussa? kysyy Emilia Laine analyysissaan ilmastonmuutosdiskurssista. Teksti: Emilia Laine Kuvitus: Venla Karonen

Paljon puhetta, vähän toimintaa

Suomalaisessa ilmastopolitiikassa on puhuttu paljon, mutta tehty melko vähän – ja tämä huolettaa nuorisoa. Vastauksena poliitikot kehottavat istuttamaan taimia, mutta voiko tämä syödä nuorten uskoa politiikkaan väylänä uudistaa yhteiskuntaa?

Olen viime viikkoina lukenut kandityötäni varten eduskunnan täysistuntokeskusteluja Suomen energia- ja ilmastopolitiikan selonteoista vuosilta 1997–98. Useissa puheenvuoroissa kaikui huoli ympäristöstä ja ilmastonmuutoksen aiheuttamista epävakaista tulevaisuudennäkymistä. Erityisesti pohdittiin ja painotettiin sitä, millaisia elinolosuhteita ilmastonmuutos tulisi tarkoittamaan tuleville sukupolville

Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) viimesyksyinen raportti ilmastonmuutoksen etenemisestä ja maailman tulevasta tilasta oli herätys monelle. Suomalaiset mediat innostuivat ilmastonmuutosteemasta ja julkaisivat lukemattomia juttuja yksilön mahdollisuuksista pienentää omaa hiilijalanjälkeään muun muassa kierrättämällä ja vähentämällä lihansyöntiä.

Valtaosassa puheenvuoroja kuitenkin painotettiin, ettei talouskasvulle saa asettaa hidasteita, vaikka energiareformi olisikin ajankohtainen jossain vaiheessa 2000-luvulla. Summa summarum, kovaa kiirettä uudistustöiden kanssa ei näyttänyt olevan.

Kaiken kaikkiaan ilmastopoliittinen keskustelu vaikutti kuitenkin juuttuvan lähtökuoppiinsa. Esimerkiksi Helsingin Sanomien mielipidepalstalla monet kysyivät, eikö tärkeintä olisi vaatia päättäjiltä koko yhteiskunnan laajuisia toimia, jolloin myös yksilöiden olisi nykyistä helpompaa (ja halvempaa) elää ympäristöystävällistä elämää. Ilmastonmuutos on sentään sellaisen mittaluokan asia, ettei sitä voi sälyttää yksilön harteille.

Tätä taustaa vasten ei ihmetytäkään, kuinka vähän viimeisen 20 vuoden aikana ilmastotoimissa on käytännön tasolla edistytty. Toisaalta, eduskunnan arkistoja selaillessani selväksi, että tapa puhua ilmastonmuutoksesta on myös muuttunut 1990-luvun lopulta. Viime vuosina ilmastonmuutoksen uhan konk-

retisoituessa useat poliitikot ovatkin pyrkineet kehystämään elämäntavan muutoksen välttämättömyyttä ennen kaikkea taloudelliseksi mahdollisuudeksi.

korostavaan puhetapaan sekä muun luonnon kokonaisvaltaiseen alistamiseen. IPCC:n raportin myötä kehittyi globaali ilmastolakkojen aalto, joka aktivoi erityisesti länsimaisen nuorison. Nyt tämä porukka, josta iso osa on vielä äänioikeuden ulottumattomissa, vaatii ruotsalaisen Greta Thunbergin innoittamana poliitikkoja toimimaan ripeästi elinkelpoisen maapallon turvaamiseksi.

Esimerkiksi eduskunnan käsitellessä valtioneuvoston selontekoa kansallisesta energia- ja ilmastostrategiasta 30. marraskuuta 2016 totesi kokoomuksen Harri Jaskari seuraavanlaisesti: ”Nyt onkin oikea aika miettiä, miten saamme tästä globaalista energiamurroksesta mahdollisimman paljon irti suomalaista liiketoimintaa… Me voisimme ottaa merkittävästi kokoamme suuremman osuuden näistä työpaikoista.”

Tämä liikehdintä tuntuukin vastaavan nuorten todellisia huolia – maaliskuun alussa julkaistun nuorisobarometrin mukaan Suomen nuoria huolestuttaa erityisesti ilmastonmuutos. Yli kolme neljästä ilmoitti kokevansa muuttuvan ilmaston takia melko paljon tai erittäin paljon epävarmuutta tai turvattomuutta.

Suurin osa läpikäymistäni materiaaleista heijastaa suomalaisessa politiikassa vallitsevaa ajattelutapaa luonnosta omaisuutena ja hyödykkeenä – luonto ajatellaan ontologisesti ihmiselle alisteisena, asiana joka on täällä meidän tarpeitamme varten. Esimerkiksi ajankohtaisessa hiilinielukysymyksessä tämä näkyy diskurssina, jossa sanat ”hyödyntäminen”, ”käyttö”, ”raaka-aine” ja ”kasvu” esiintyvät useasti.

Nuorten Agenda 2030 –ryhmän puheenjohtajana toimiva Siiri Mäkelä kertoi maaliskuun alussa Helsingin Sanomissa, kuinka oli jälleen kerran Petteri Orpon järjestämässä ilmastonmuutosta koskeneessa työpajassa huomannut, ettei huoli ilmastosta nouse poliitikoilla asialistan kärkeen. Mäkelän mukaan nuorten suhtautuminen asiaan on kuitenkin kovin toisenlainen:

Ilmastonmuutos nuorten ykköshuolena

”Nuorten kanssa puhuttaessa on ihan selvää, että pitää toimia nyt heti. Kun mukana on vaikka ekonomisti tai etujärjestön edustaja, keskustelusta katoaa kiireellisyyden tuntu. On aina

Suomessa on kasvamassa sukupolvi, joka suhtautuu yhä enenevissä määrin kriittisesti uusliberaaliin talouskasvun välttämättömyyttä

Uneksikaa politiikot! Koko suomalaisen yhteiskunnan ilmastoreformi riippuu kuitenkin nyt siitä, pystyvätkö politiikan tekijät vastaamaan tarpeeksi ripeästi nuorten huoliin – jopa mielikuvituksellisilla tavoilla. Sillä sitä suomalainen politiikka vaikuttaa nyt tarvitsevan. Helmikuun lopulla Hyvän sään aikana –verkkolehdessä julkaistu Alma Onalin kolumni Uneksi minulle parempi maailma painotti utopioiden merkitystä ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä. Jos emme pysty kuvittelemaan, millaisen maailman voisimme saada yhteiskuntaa radikaalistikin uudistamalla, valtaa meidät epätoivo: ”Utopia työkaluna –kirjassa todetaan, että toivottomuus syntyy kyvyttömyydestä kuvitella parempaa. Parhaassa tapauksessa utopistiset tarinat ja skenaariot antavat toivoa ja voimaa työskennellä paremman maailman puolesta. Ehkä rohkeita askeleita ilmastomuutoksenkin hillitsemiseksi olisi helpompi ottaa, jos niiden päässä näkyisi jotain ponnistelun arvoista.”

hyvä syy, miksi jotain ei voida tehdä nyt. Minusta olisi syytä kysyä, että mikä tässä on lopulta tärkeintä ja toimia sen mukaisesti.” Joidenkin poliitikkojen vastaus nuorten huoleen ei ole ollut rakentavimmasta päästä, ja asennoitumisen on voinut tulkita jopa vähättelyksi. Esimerkiksi keskustan Juha Sipilä kannusti nuoria istuttamaan puita, tulevaisuuden hiilinieluja, jos ilmastonmuutos ahdistaa.

Terveisiä Arkadianmäelle, nyt olisi aika ajatella boksin ulkopuolelta!

Tällainen ajattelutapa on kuitenkin yhteiskunnallisella tasolla destruktiivinen. Jos ilmastonmuutos typistetään joksikin, joka erityisesti nuorten kansalaisten tulisi hoitaa kuntoon omilla kulutus- tai elämäntapavalinnoillaan, syö se nuorten uskoa siihen, että yhteiskunnallisten rakenteiden laaja uudistaminen poliittisen toiminnan kautta olisi mahdollista. Etenkin kaupunkilaisnuoret ovat heränneet vaatimaan vallanpitäjiltä nopeampia ja laajempia toimia ilmastonmuutokseen sopeutumiseksi. Vaikuttaa myös siltä, että vaikka ilmastonmuutos nuoria sukupolvia ahdistaakin, he näkevät vanhempiaan selvemmin globaalin ekokriisin mahdollisuutena muuttaa yhteiskuntaa inhimillisempään ja kestävämpään suuntaan.

hiö ora Pe r

Kuva: No

MEDIAN TOISELLA PUOLELLA Noora Perhiö vietti syksyn 2018 työharjoittelussa Maahanmuuttoviraston viestinnässä. Mitä jäi käteen? Aloitin harjoittelupaikan etsimisen vuoden 2017 alussa huonolla menestyksellä. Saman vuoden syksynä lähes hetken mielijohteesta irtisanouduin pitkäaikaisesta työpaikastani, jota olin tehnyt osa-aikaisena opintojen ohella. ”Jos en nyt lähde täältä, en pääse koskaan pois”, ajattelin.

hyvin näkemään sen toisen puolen kaikkien lehtikirjoitusten takana. Hakuilmoituksessa oli lukenut, että Migri hakee harjoittelijaa videoiden kuvaamiseen ja tuottamiseen. Yhden pienen tekeleen kuvasinkin ja editoin, mutta mielenkiintojeni mukaan sain paneutua muihin asioihin enemmän - ja muita töitä riittikin. Kolmen kuukauden harjoittelun aikana Migrin asiakkuus- ja viestintäyksikössä pääsin tekemään työtehtäviä niin ulkoisen kuin sisäisen viestinnän sekä asiakasprojektien parissa. Olin esimerkiksi mukana suunnittelemassa ja järjestämässä Migrin ensimmäistä verkkoseminaaria.

Olin kuullut aikaisemmin ohimennen muutaman opiskelututun olleen harjoittelussa Maahanmuuttovirastolla ja ajattelin, että se voisi olla mielenkiintoinen paikka. Nyt jälkeenpäin ajatellen en tainnut kuitenkaan hakiessani tietää kyseisestä virastosta juuri mitään. Joka tapauksessa, kyttäsin tuolloin netistä harkkapaikkahakujen aukeamista. Etsin harjoittelupaikkaa nimenomaan viestinnän tehtävistä sillä olin pari vuotta aikaisemmin päättänyt, että haluan työllistyä alalle. Olin myös lukenut viestintää sivuaineena.

Maahanmuuttoviraston henkilöstömäärä on kasvanut viime vuosina paljon ja talossa on paljon uusia ja nuoriakin työntekijöitä. Keski-ikä virastossa on hiukan alle 40 vuotta. Toimipisteitäkin on useampi ympäri Suomea ja tämä pitää ottaa huomioon erityisesti sisäisessä viestinnässä.

Muutamat kerrat hakemusta kirjoittaessani minulla on ollut sellainen tunne, että tällä päästään haastatteluun. Näin kävi Maahanmuuttoviraston eli Migrinkin kohdalla. Talvella 2018 minua haastateltiinkin kesäharjoittelijan paikkaan. Jokin vakuutti (minä?) haastattelijat ja sain harkkapaikan syksyksi. Sain huokaista helpotuksesta, kun oli töitä tiedossa 7 kuukaudeksi.

Harkkakokemus oli hyvä ja opetti paljon. Myös virastotyöskentelyn arki tuli tutuksi. Ja ilmeisesti harjoittelu meni ihan hyvin, sillä sain perään määräaikaisen työsopimuksen (minkäs muunkaan).

Maahanmuuttoviraston viestintä on mielenkiintoinen paikka opetella viestinnän tehtäviä ja työelämää muutenkin. Ulkopuolella oleva usein tietää lähinnä sen mitä mediassa kirjoitetaan - Migrin asema on kinkkinen, sillä se ei voi esimerkiksi kommentoida yksittäistapauksia, joita joskus ruoditaan lehdissä. Twitterissä seuraajien mielestä Migri on aina väärässä kallistuen jompaankumpaan suuntaan. Harjoittelussa pääsikin

Nykyään “Joudutko tekemään niitä päätöksiä?” on yleisin kysymys, jota minulta kysytään kertoessani työpaikastani. Päätöksiäkin Maahanmuuttovirastossa tehdään, mutta täällä on paljon erilaisia ihmisiä erilaisissa työtehtävissä. Migrin viestinnässä työskentely sopii hyvinkin juuri esimerkiksi tasolaisille, sillä me haluamme ymmärtää asioiden molempia puolia emmekä pidä asioita niin mustavalkoisina.

KUMOUS RY:N ENSIMMÃ&#x201E;INEN VUOSIJUHLA 23.3.2019

Kuvat: Pekko Korvuo

IRTOLAINEN ONNITTELEE VUODEN IKÄÄN EHTINYTTÄ KUMOUS RY:TÄ! Kuvat: Pekko Korvuo

â&#x20AC;&#x153;In

elections, the undecided vote is usually the deciding factor.

- Evan Esar 32