Henkilökunnan haastattelu

Haastattelu: Riku Luostari & Verne Nizovsky

Teksti ja kuvat: Verne Nizovsky

Keuhkokuumeen partaalla ollut Toivanen uhrasi keskikeväällä voimiaan ja asettui Irtolaisen haastateltavaksi. Tosiakateemikon tapaan töitä on paiskittu urakalla, historioitsija on lähdössä San Franciscoon ja Portlandiin konferenssiin, taisteluaiheena ilmaston lämpeneminen. Ilmastoveivitietoinen Toivanen on mietiskellyt lentämisaspektia – aihe johon tiivistyy paljon ympäristökeskustelun ydinkohtia: mahdollisuuksien illuusio, luopumisen vaikeus, maailmankuvan muuttuminen. Tällä on ristiriita yliopistotyön kanssa, jossa elää tietynlainen pakkokansainvälistymisen kulttuuri, joka ilmenee lentämisen muodossa, sanoo Toivanen.

Hän antaa jotain osviittaa akatemian sisäisiin keskusteluihin, joissa junamatkailu ja väliyöpymiset tultaisiin ottamaan mahdollisina vaihtoehtoina. Lentämispäätöksen tekemisessä pitäisi laittaa suuri paino sille, mitä kohteessa tulee tapahtumaan, Toivanen miettii; ilmastokonferenssi on kenties ymmärrettävämpi syy, kuin lomaturismi, ja toisaalta lipun jälkeen olisi tilaisuus kompensoida vaikkapa hiilinieluhankkeeseen.

Mitä kerrottavaa Toivasella on väitöskirjastaan ”Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan - Tervakapitalismi, yhteisvauraus ja sosioekologinen mullistus 1800-luvun Kainuussa”? Yhteisvaurauteen ja sen organisointiin liittyvä teoreettinen kiinnostus johti Toivasen tutkimaan väitöskirjansa aihetta. Ennen sen aloittamista hän oli pohtinut, miten hyödyntäisi ihmiskasvoisen sosiaalihistorian legendan, Edward P. Thompsonin, oppilaitten töitä ja niiden suhteita yhteisomistamiseen osana Englannin työläisten maailmankuvaa.

7 toriaa käsittelevästä kesätapahtumasta ”Tervaa, rautaa ja rosvoja”. Kainuun 1800-luvun historia alkoikin uudelleen kiinnostamaan historioitsijaa, joka on itsekin Kainuun poikia. Hän päätyi siis siirtämään kapasiteettinsa pois Englannista tutummille ja vähemmän kansainvälistä huomiota nauttineelle seuduille. Kiveksen kylään sijoittunut historiallinen rosvotarina oli ristiriidassa sen romanttisen kuvan kanssa, millaista Kainuun tervakaudesta oli lukiossa maalailtu. Toiseen historioitsijalegendaan, Eric Hobsbawmiin, viitaten Toivanen kuvailee, miten Kiveksen kylän tarinan keskiössä olleet ryövärit ovat olennainen osa historiallista tapahtumaa: rosvojoukot ilmaantuvat kuin signaalina siitä, kun modernisaatio aloittaa epätasaiset myllerryksensä agraariyhteisössä. Ennen tervakapitalismin tuloa Kainuu oli sosiaalisesti hyvin horisontaalinen, sillä aatelistoa tai edes porvaristoa alueella ei liiemmin ollut. Muutos tuli kuitenkin rysäyksellä. Kaskiviljelyyn perustuva talous sai väistyä tervapitoisen monokulttuurin edestä – Kainuu integroitiin osaksi Euroopan taloutta. Lähdemateriaalia oli yllättävää kyllä melko runsaasti ja sitä jäi hyödyntämättä myöhempiä tutkimuksia varten. Tämä ei kuitenkaan estä aukkojen avautumista, joka on harmillinen tosiasia history from below-tutkimuksissa. Etenkin haastavaksi tulee ymmärtää, miten aikalaisihmiset käsittivät ympäristönsä ja luonnon. Toivanen sanoo, ettei tämä kuitenkaan ole mahdotonta, mutta vaatii voimakkaita tulkintoja. Esimerkkinä on toiminut Antero Heikkisen mikrohistoriallinen ”Kirveskansa”-trilogia, joka kattaa kuhmolaisen kainuulaisyhteisön elämänkaaren koko 1800-luvun ajalta. Lähteinään Heikkinen hyödynsi laajasti käräjäoikeuden pöytäkirjoja. Myös yli sata vuotta sitten eläneen, itseoppineen talonpojan Paavo Pulkkisen muistelmat lainasivat Toivaselle jonkinlaista metodologista pohjaa Kainuulaisten aikalaismentaliteetin rakentamiselle. Paavo Pulkkinen oli väitöskirjan kirjoittamisen aikana Toivaselle korvaamaton keskustelukumppani. Toivanen katsoo teollisen kapitalismin murrosvaiheen todella alkaneen tervakaupan aikana, jolloin maailmantalous saapui piirtämään paikallisen epistemologian uusiksi, mm. rahatalouden ja velkaantumisen seurauksina. Pitää ottaa silti huomioon, että Kainuun kokemukset ovat omanlaisensa. Historiallisessa sosiologiassa voi helposti langeta antamaan liian suurta selitysvaltaa alan klassikoille ja siten laiminlyödä paikalliskulttuurin erityispiirteitä. Vaikka tapahtuma olisi päällisin puolin sama kuin muissa niin sanotuissa periferioissa, sen ilmentymistavat ovat paikalliskulttuuriin sidottuja. Toivasen tutkimus on paikallishistoria, mutta tapahtumat ovat globaaleja. Kuolema, velka ja syrjäyttäminen – siinä ovat kapitalismin kolme työhevosta, kuten Toivanen ja Markus Kröger kynäilivät artikkelissaan ”The Role of debt, death and dispossession in world-ecological transformations: Swidden commons and tar capitalism in nineteenth-century Finland.” Tämä tulee hyvin esille edellä mainitusta Kainuun rosvojoukon tapauksesta, jossa aikaa määrittävät samanaikaisesti nälkävuodet, rakennemuutoksen aiheuttama velkaantuminen sekä Isojako. Kainuulaiset repäistään irti kaskenpolttoon perustuvasta omavaraistaloudesta – tämä näkyy haavoittuvaisuutena nälkävuosien aikana. Maat yksityistävä Isojako jättää monet maattomiksi, rangaistusten nimissä estäen heiltä pääsyn yhteisvaurauteen tarpeen tullen. Oliko sattumalla suuri osa siinä, kuka pärjäsi muutoksissa toisia paremmin, vai pystyivätkö paikalliset omilla toimillaan vaikuttaa arvaamattomaan tulevaisuuteensa? Toivanen Rosvojoukot ilmaantuvat kuin signaalina siitä, kun modernisaatio aloittaa epätasaiset myllerryksensä agraariyhteisössä

8 määrittää yhden mekanismin: tervanpolttoa harrastaneet talonpojat pystyivät ainakin teoriassa maksamaan velkansa nousukautena, sekä säästämään pahan päivän varalle. Tämä perustui siihen, että talonpojilla oli tervanpolttoon etuoikeus. Kun tuo kammoksuttu paha päivä saapui työttömyyden tai nälkävuosien muodossa, pystyivät vauraimmat talonpojat selviytymään sen ylitse maattomia perheitä varmemmin. Mutta talonpojat eivät ole homogeeninen ryhmä, joka täytyy aina ottaa huomioon. Toivanen kuvailee kainuulaisväestön elämän haasteita murroksessa. Tervakaupan kasvaessa Oulun kauppahuoneen kauppiaat alkoivat olemaan yhä kiinnostuneempia tervan tuotantoalueesta ja Paltamoon rakennetaan tervasatama. Oululaisten kauppahuoneiden asiamiehet alkoivat myös kiertää aktiivisesti kylissä ottamassa selvää asukkaiden velanmaksukyvystä. Velanmaksussa erittäin ongelmallista oli, että tervateollisuus on alisteinen tervan hinnalle ja siten iäinen uhri heilahteleville markkinoille. Tervan hinta saattoi laskea jyrkästi samalla kun viljan hinta nousi, mutta velanmaksutaakka ja viljan hinta nousta, mutta velanmaksutaakka pysyi vakiona. Miksi paikalliset sitten jatkoivat altistumistaan näin ekologisesti ja sosiaalisesti arveluttavalle työalalle? Yksi vastaus löytyy siitä, että valtio siirtyi näihin aikoihin verotuksessa luontaistuotteista rahaan: monille ainut tapa hankkia rahaa oli tervatuotannossa, joka teki kainuulaiset hyvin riippuvaisiksi Oulun kauppahuoneesta. Toivasen kiinnostus yhteisvaurauteen johtaa juurensa haluun ymmärtää, mitä talous oikeastaan on ja millaisia erilaisia tapoja sen tekemiselle on ollut. Yksityisomistus-yhteisomistus kysymys on elänyt pitkään, mutta kyse ei ole pelkästään erilaisista toimeentulon tavoista. Kyse on ennen kaikkea myös siitä, kuinka antaa merkityksiä ympäristölleen – tuleeko merkitys, kuten nykyään on yleistä, työn kautta, vai jostain muualta? Ekokriisi on toinen Toivasta syvästi inspiroinut aihe, josta hän on kirjoittanut monta artikkelia, saanut Juhana Venäläisen kanssa jopa Koneen säätiön Vuoden tiedekynä-palkinnon artikkelista Yhteisvaurauden uusi aika. Maailman kokonaistilanteen ollessa niin totaalisen masentava, millä tavoin Toivanen pystyy käsittelemään aihetta vaipumatta epätoivoon, passiivisuuteen ja nihilismiin? Hän sanoo, että paljon masentavampaa olisi jäädä paikoilleen ja todeta, ”että tämä on nyt tässä.” Hän mieluummin purkaa tilannetta sellaisiksi osiksi, josta sitä voidaan katsoa muistakin kuin fatalistisesta näkökulmasta. Ottamalla askel sivuun apokalypsinäyistä päästään katsomaan, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu. Tätä kautta on mahdollista tuoda jonkinlaisia avaimia raskaan tilanteen edessä. Toivasen mielestä on äärimmäisen tärkeää, ettei huoli tulevasta vie liikaa huomiota pois ekokriisin muista yhteiskunnallisista ulottuvuuksista, joissa ratkaisut piilevät. Kun asiaa alkaa tarkastelemaan tällä otteella, huomaakin olevansa tekemisissä keskeisimpien yhteiskuntatieteiden kysymysten, kuten eriarvoisuuden, kanssa. Toivasen mukaan ilmastokriisi ei tarkoita, että kaikkien tarvitsisi nyt siirtyä tavalla tai toisellatutkimaan ilmasto- tai ympäristökysymyksiä. Monille ilmastonmuutoksesta erillisille tutkimusaiheille on tietysti edelleen täydet perustelut ja tarve. Toisaalta mitä pidemmälle ilmastonmuutos etenee, sitä selvemmäksi tulee, että julkisen keskustelun keskiöön nousee yhä useammin yhteiskuntatieteen peruskysymykset esimerkiksi osallisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja luokasta. Ilmastokriisin aikakaudella yhteiskuntatieteitä tarvitaan siis enemmän kuin koskaan. Toivanen sanoo, että on kovin helppoa nähdä historioitsija romantikkona, kun tämä nostaa Masentavampaa olisi jäädä paikoilleen ja todeta, että tämä on nyt tässä.

9 esille erilaisia olemisen tapoja esille menneisyydestä. Tarkoitus ei tietenkään ole palata kaskitalouteen, mutta tuossa ympäristössä resurssien järjestäminen on ollut omanlaisensa ja toisinaan myös toimiva. Etenkin paikallisesta näkökulmasta katsoen kapitalistinen järjestelmä ei suinkaan osoittautunut suoralta kädeltä paremmaksi vaihtoehdoksi. Meidän nykyihmisten olisi mahdollista järjestää resurssimme niin, että se olisi meille toimiva ja mielekäs. Historiasta on löydettävissä monia erilaisia tapoja tämän haasteen ymmärtämiseksi. Toivasen ydinsanoma on, ettei nykyjärjestelmä ole ainoa oikea, saati toimivin. Toivanen ei näe Garrett Hardinin yhteismaan tragedia-ajatusta toimivana. Yhteisesti hallitut resurssit voivat olla hyvinkin toimiva, demokraattinen ja vaurautta tuova järjestely. ”Pitää katsoa kyseessä olevaa resurssia ja sen ympärillä toimivaa yhteisöä”, ja tutkijan tulee lukea tilannetta yhteisön sisältä käsin. Hardin ei näin tee vaan kuvittelee abstraktin esimerkin, tuoden mukana oman olettamuksensa siitä, miten ihminen käyttäytyy. Tilanteen voi asetella myös toisin kuin Hardin tekee, jolloin tragedia katoaa. Voiko tämän siis tulkita, että Toivanen uskoo ihmiseen? Kysymyksestä hämmästynyt Toivanen antaa vaikeaan kysymykseen pohtivan vastauksen: “Ehkä mä uskon siihen, ettei ihminen ole kumpaakaan hyvä tai paha, vaan molempia yhtä aikaa.” Yhteismaiden hoitamisessa tämä tulee ottaa huomioon ja esimerkiksi Elinor Ostrom on painottanut vahvojen sääntöjen merkitystä ja jatkuvan keskustelun käymistä yhteisöjen välillä ja niiden sisällä. Eihän tämä sinänsä eroa nykytilanteestakaan, jossa myös asetetaan merkittäviä vaatimuksia järjestelmän toimimiseksi, Toivanen muistuttaa. Osana BIOS tutkimusyksikköä ja Suomen akatemian Luova sopeutuminen ekososiaalisiin murroksiin –hanketta, Toivanen käyttää voimavarojansa tutkimalla, miten ilmastonmuutoksen tuomiin haasteisiin olisi mahdollista vastata käytännössä. Kuinka ollakaan, kerta toisensa jälkeen yhteiskuntatieteiden perimmäiset kysymykset nousevat esille. Mentaliteetit, talouspolitiikka, yhteiskunnalliset rakenteet ja valtasuhteet nivoutuvat yhteen ilmastonmuutoksessa. BIOS:n monitieteellisellä otteella on mahdollista tarttua olemassa oleviin haasteisiin, keskustella erilaisista tieteenaloista tulevien ihmisten kanssa ja ratkoa olemassa olevia yhteiskunnallisia ongelmia pitäen oman tieteenalan vahvuudet matkassa. Toivanen käy käsiksi ajatukseen, että historia olisi ilmastonmuutoksen aikakaudella jotenkin toisarvoista moniin muihin tieteisiin nähden. “Tämä ei ainakaan pidä paikkaansa”, Toivanen toteaa ja toivoo historiantutkijoille selvästi suurempaa roolia yleisessä keskustelussa. Kenties hän näkee historian eräänlaisena ihmistieteitten kohtaamispisteenä. Toisin kuin Kainuun rosvojoukot, emmekö me Suomessa ole pikemminkin näitä tarinan pahiksia? Tähän vastatakseen Toivanen mainitsee Kevin Andersonin esityksen, että mikäli eniten päästöjä aiheuttava 10% pudottaisi päästöjään keskiverto EU-kansalaisen tasolle, lopun 90%:in toiminnan pysyessä muuttumattomana, maailman päästöt laskisivat kolmanneksella. “Tämä tiivistää globaalin luokkaongelman jollain tavalla”, Toivanen sanoo. Suuret joukot lukevat paljon mieluisammin rosvojoukoista kuin lomakesosiologiaa saati luonnontieteellistä tutkimusta: miten olisi popularisoitu versio väitöskirjastasi isänpäivälahjaksi tai Pukin konttiin? Toivanen nauraa, ettei tällaista teosta ole kirjakauppoihin lähivuosina ilmestymässä. Hän kuitenkin huomauttaa, miten historian narratiivimaisuutta on käytetty mm. Yhdysvaltojen Green New Deal-keskusteluissa, jossa vihreään yhteiskuntaan siirtymistä on verrattu sotataloTäytyy katsoa sitä materiaalista maaperää, mistä ilmastokieltäytyminen nousee

uteen. Moderneja yhteiskuntia tulisi ohjata niin lyhyessä ajassa valtaisaan muutokseen, jolloin historialliset esimerkit muodostuvat tärkeiksi.

Verotus ja päästökauppa eivät ole vastaus ilmastonmuutoksen torjumiseksi, vaikka Toivanen katsookin niiden olevan osa kokonaisuutta. Esimerkiksi katsomalla jälleenrakennuskautta toisen maailmansodan jälkeen voi nähdä, että talousjärjestelmän ei tule hangata vastaan, vaan liittyä mukaan yhteiseen ponnistukseen. Vaikka tapaukset ovatkin erilaisia, monia yhteneväisyyksiä voi myös löytää. Historiallisia analogioita siis tarvitaan.

Mitä sanoisit ilmastonmuutoskieltäytyjälle? Varsinainen ilmastodenialismi on ainakin Euroopassa vaipumassa lopullisesti marginaaliin. Harvalukuisia ilmastotieteen vastaisuuden pimeään aukkoon lopullisesti uponneita sotureita ei voi pelastaa, mutta kaikessa muussa viestinnässä voi toki väsymättä korostaa tieteellisen tutkimuksen perustavaa eroa muusta tiedosta: tieteellisen tiedon muodostamisen kriittistä prosessia, vertaisarviontia ja ihmisperäisen ilmastonmuutoksen laajaa hyväksyntää tiedeyhteisössä. Näiden ilmiöiden katsotaan nousevan järjettömyydestä, ja näin ollen katoavan, kun tarpeeksi faktoja on kaadettu sisään. Näin siitä huolimatta, vaikka populismissa on usein takanaan aitoja materiaalisia perusteita, ongelmia ja huolia.

Toiseksi on huomattava, että samalla kun esimerkiksi oikeistopopulistipuolueet ovat luopumassa ilmastodenialismikannoistaan, liittävät nämä puolueet yhä useammin ilmastotutkimuksen ja -politiikan osaksi tuttua tarinaansa eliitistä, joka uhkaa kansan etuja. Tämän seurauksena on mahdollista, että laaja hyväksyntä ilmastotoimille heikkenee. ”Onkin katsottava sitä materiaalista maaperää, mistä tyytymättömyys ilmastotoimiin nousee”, ts. havaita, ettei kritiikki synny tyhjästä vaan yleensä jonkinlaisesta turhautumisesta omaan yhteiskuntaan, Toivanen sanoo.

Asetelma, jossa ilmastotoimista puhuvat tutkijat, poliitikot ja media nähdään elitistisiksi, on tietenkin erittäin haasteellinen. Tässä Toivanen muistuttaa, että tulisi katsoa minkälainen elämäntapa ilmastotoimien vastaisuuden ydinalueilla on. Jopa peräkammarin poikien elämäntapa voi olla hyvinkin ekologista. Kokemus siitä, että julkiset ilmastopuolustajat ovat elitistisiä, pitää ottaa vakavasti. Toivanen pitää koko populismiin ja ilmastonmuutokseen liittyvää julkista keskustelua muotopuolisena: näiden ilmiöiden katsotaan nousevan järjettömyydestä, ja näin ollen katoavan, kun tarpeeksi faktoja on kaadettu sisään. Esimerkiksi siinä, että ihmiset äänestävät populistisia puolueita, on usein takanaan aitoja materiaalisia perusteita, ongelmia ja huolia.

Toivasen mielestä ehkäpä vakavampi ongelma on ilmasto-oikeusdenialismi, tahto puuttua ilmasto-ongelmiin mutta jättää samalla muut yhteiskunnalliset ongelmat käsittelemättä. Toivanen painottaa, että molemmat on mahdollista ja ne tulee tehdä samanaikaisesti. Ilmastoasioita ei tule eristää omaksi sektorikseen, vaan sitä tulee käsitellä osana muuta yhteiskuntapolitiikkaa.

Toivanen ehdottaa, että nykyaika ei suinkaan ole merkittävästi muita aikoja parempi. Lukemattomat ihmiset elävät suuressa epävarmuudessa, kohtaavat eri suunnilta tulevia paineita, syövät kestääkseen yhä enemmän lääkkeitä, ja lista jatkuu. Elintapojen muutos ja fossiilisista polttoaineista luopuminen antavat mahdollisuuden jonkin uuden luomiselle. Yhteiskunta, jonka materiaalinen pohja on erilainen. Toivanen kuitenkin huokaa “Tämä on vaikea keskustelu. On vaikea sotia kehityksen narratiiveja vastaan, siinä muodossa kuin ne esitetään.” Voisi tulkita tämän tarkoittavan, että se on eräänlaista tervanjuontia, mutta astia on saatava tyhjäksi.