Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen

Teksti: John Helin

Kuva: Christian Utti

”Omahyväinen paskiainen” sanoo isäni, kun kysyn hänen mielipidettään Suomen kahdeksannesta presidentistä. Vastaus ei sinänsä yllätä tunnetun suorasanaiselta mieheltä. Lyhyessä keskustelussa pyörivät ajatukset itsevaltiudesta ja poliittisen liikkumatilan vähyydestä.

Kekkonen herättääkin nykyään paljon kritiikkiä juurikin poliittisten otteidensa vuoksi. Omana aikanaan miehen asema nähtiin erittäin merkittävänä valtion kannalta, mutta myöhempinä aikoina, jopa Kekkosen jalustalle nostamisessa mukana olleet poliitikot ja yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat myöhemmin uudelleenmiettineet Kekkosen ajan politiikkaansa. Paljon keskustelua on herättänyt muun muassa miehen valinta Presidentiksi epädemokraattisella poikkeuslailla. Suomen oma diktaattori toki asettuu siististi oman aikansa viitekehykseen.

Muiden yksinvaltiaiden joukossa Kekkonen toki näyttäytyy autoritäärisyydestään huolimatta jopa kesynä. Tästä huolimatta heti Kekkosen kausien jälkeen presidentti-instituutiota muutettiin radikaalisti. Selkeimpänä lienee valtakausien rajoittaminen kahteen. Urkkia seuranneiden vuosikymmenten aikana myös Presidentin valtaoikeuksia leikattiin rankalla kädellä ja siirrettiin eduskunnalle. Kylmän sodan jälkeinen Suomi ei kaivannut uutta Kekkosta.

Fukseilta kysyttäessä Kekkosen asema puolimytologisena hahmona nousee selkeästi esiin ilman, että asiasta edes kysytään Polholaisilta. Keskustelu peilaa Presidentin itsestään luomaa julkisuuskuvaa, jossa tämä esiintyy urheilullisena metsämiehenä. Yksi asia nousee kuitenkin vahvasti esiin. ”En tajua, miten sitä pidettiin sellasena mega-alfana. Sehän näyttää kuvissa about muumiolta.”

Yhtäläisyydet nykypäivän yksinvaltiaisiin eivät jää huomaamatta. Venäjän presidentti Vladimir Putin on tunnettu tarkasta julkisuuskuvastaan ja propagandahenkisistä otoksista, joissa ratsastetaan ilman paitaa ja kalastetaan lohia Siperialaisesta koskesta. Omalla tavallaan Urkin voidaankin nähdä olleen aikaansa edellä tarkasti hallitun mediakuvansa

kanssa. Erään fuksin kanta on selvä: ”Putin haluaisi olla niin kuin Kekkonen.” John Helin

Yksinvaltiaiden joukkoon Kekkosen liittää myös se, kuinka varovasti media usein kohteli miestä. Sauli Niinistön piehtaroidessa 70% kannatuksessa oli lehdistön kritiikki kansanluottamusta kohtaan rajua. Monet rinnastivat vapaassa demokratiassa saadun kannatuksen edellä mainittuihin yksinvaltiaisiin. Kekkosen aikana sen kaltaiset julkiset rinnastukset valtamediassa olisivat todennäköisesti poikineet ongelmia. Kekkosen yksityiselämästäkään ei juuri lehdistölle pukahdettu.

Kriittisen Kekkostutkimuksen ytimessä onkin 2000-luvulla ollut vahvasti mukana Kekkosen yksityiselämän ruotiminen. Miehen naissuhteista revityt lööpit ovat koristaneet iltapäivälehtien etusivuja, vaikka miehen kuolemasta on yli kolmekymmentä vuotta.

”Se oli sellainen kuningas” puhelimeen viimeisenä vastaava isoisäni huokaa. Hänen kritiikkinsä ei kuitenkaan saavuta edellisten kaltaista terävyyttä. Pohdinta liikkuu pikkuhiljaa kohti poliittista vakautta ja idänsuhteita, jotka nousevat lapsena evakkoon lähteneen miehen lyhyissä vastauksissa merkittäviksi. Työuransa Kekkosen aikana tehnyt eläkeläinen peilaa omia Venäjän työmatkojaan Kekkosen presidenttiyteen. ”Viinaahan se osasi juoda” hän naurahtaa.

Idänsuhteet lienevätkin Kekkosen merkittävin perintö. Paasikiven – Kekkosen linjalle löytyvät toki omat kriitikkonsa ja varsinkin Kekkosen tapaa musertaa vastustajiensa kritiikki on arvosteltu, mutta tästä huolimatta Suomi selvisi Kylmästä Sodasta varsin vähällä, ainakin muuhun Neuvostoliiton etupiiriin verrattuna. Kekkos-mytologiaan ovat jääneet myös elämään Tamminiemen taikayö, sekä muut Kekkosen neuvottelut Neuvostoliittolaisten kanssa.

Tässä lieneekin myyttisen Kekkosen elävin perintö: valtaoikeuksien kaventamisesta huolimatta vastaa Tasavallan Presidentti yhä Suomen ulkopoliittisista suhteista EU:n ulkopuolisiin maihin.

Näistä suhteista merkittävimmät ovat yhä Venäjään.