Matka 1920-luvun Helsinkiin

Teksti ja kuvat: Verne Nizovsky

Iltapäiväretki suruttomalle vuosikymmenelle – Kertomus siitä, kuinka yhteiskuntahistorian opettajat ja opiskelijat lähtivät Hakasalmen huvilan ”Kohtauksia 1920-luvun Helsingistä”-näyttelyyn.

Tänä keväänä tuli jälleen selväksi, miten perinnerakkaita Taso ja Polho ovatkaan. Tämä on tietysti toimialaan katsoen peräti ilmiselvää – perinteet ovat määrittäneet yhteiskunnallista elämää kenties jo ennen kaksijalkaisten esiinmarssia. Anno Domini 2019, useampi sukupolvi tuon merkkitapahtuman jälkeen, joukko yhteiskuntahistorian opettajia ja opiskelijoita lähti katsomaan, mitä 1920-luvun Helsinkiin kuuluu.

Astumme leveään pimennettyyn huoneeseen, jossa saamme tuta, mitä 1920-lukulainen avantgardisti varmaankin tuumasi Helsingistä: elokuvapätkä lennättää meidät läpi rakennusviidakon, kaupungin, joka sekä on että ei ole Helsinki. Nykyisessäkin mitassaan melko säädyllisen kokoinen Itämeren helmi saa elokuvassa 1920-lukulaisen, metropolismaisen leiman, missä korkeat kerrostalot seuraavat toisiaan, jazz raikaa ja useimmilla on kujeet mielessään. Onko kaupunki jälkikäteen pienentynyt, vai leikkiikö elokuva katsojan hahmotuskyvyllä? Hämmentävä matka antaa joka tapauksessa kuvan eloisasta ja kosmopoliittisia vaikutteita esittelevästä kaupungista, ei kovinkaan kaukana Berliinin räiskeistä. Ja kuinka ollakaan! Elokuvan vaikutteet ovat selvät: 1927 valmistunut avantgarde-elokuvan suurklassikko Berliini – Suurkaupungin sinfonia.

Jatkamme matkaa kattojen sijaan katuja pitkin. Astahdus seuraavalle kadunkulmalle tuo mukanaan hämmästyttävän kohtaamisen! Yliopistonlehtori Hanna Kuusi esittelee meille sukulaisensa Elsan. Melkoisesta ikäerostaan huolimatta Elsa-’täti’ on erittäin nuorekas. Todellisena aikansa luomuksena Elsa ravaa kulttuuritapahtumissa, kuten teatterissa, taidesalongeissa ja konserteissa. Tämä suomen kielen maisteri pysyy ajan hermoilla mm. lukemalla uusinta kirjallisuutta. Epäilemättä Edith Södergran, Olavi Paavolainen, Francis Scott Fitzgerald ja Virginia Wolf ovat hänelle tuttuja. Täti liikkuu kaupungilla salanimen turvin, Hanna päätyy paljastamaan. Syytä salamyhkäisyydelle emme saa tietää.

Seuraavaksi astelemme kauppakadulle. Tämä tulee selväksi joka suunnasta hyökkäävistä mainoskylteistä. Pysähdys tupakkakaupan näyteikkunan edessä saa mielen korkeaksi: kaikkien odotetaan polttavan. Etiketeistä huokuu Orientalismin ja eksotismin myyntivoima - paperossia poltteleva Amerikan intiaani, Arabian öiden mystiikka ja Egyptin Sfinksi vihjaavat jännittäviä kokemuksia. Minulla ei kylläkään ole hajuakaan siitä, mikä on tämän hetkinen trendisavuke. Mutta ei se mitään, Gia Virkkunen osoittaa takuuvarmasti katu-uskottavan vaihtoehdon: Clysmaan voi aina luottaa!

Meidät kutsutaan kylästelemään aikalaisen kotiin. Tapettitaidetta seuratessa moni seurueesta toteaa, että 2010-luvun pelkistettyä ”valkoinen unelmaa” ajatellessa käy hyvin selville, että historia ei ole kehityskertomus. Seinät paljastavat muutakin: vuosikymmenen hekumallisen suruttomuuden alla kytee katkeruus. Laura Ekholm ja Matleena Frisk katsovat salaa tapettien taakse peitettyä menneisyyttä. Lähihistoria on edelleen aivan liian lähellä, vuosien 1917 ja 1918 jättämät kivut erottavat kansalaisia toisistaan.

Seurue siirtyi ylempään kerrokseen vierailulle. Tämä asunto edustaakin ”ylempää kerrosta” myös kalustuksensa puolesta. Yliopistonlehtori Tauno Saarela saa selattavakseen valokuva- ja leikekirjasen täynnä räiskyvää kuvausta ajan elämästä. Huoneen takaseinän vierestä meitä tarkkailee aikansa bonsaipuu: faaraon rintakuva. Samettiset verhot sivelevät kättä, samoin tyynyt ja sohvasto. Pian kansio on luettu, Tauno on taas vaaksan verran viisaampi.

Saamme luvan kuunnella gramofonia, joka yhä vetää vertoja parhaille äänentoistolaitteille jo pelkästään suunnittelunsakin puolesta. Kokoelmasta löytyy toki Oskar Merikantoa, Armas Järnefeltiä ja Jean Sibeliusta. Jazzin edustavuus kokoelmassa on huomattava, tähtenä Paul Whiteman Orchestan ”C-ON-S-T-A-N-T-I-N-O-P-L-E”, joka inspiroi nuorta Mika Valtaria lähtemään junamatkalle nimikkokaupunkiin. Samasta hyllystä löytyvät sekä ”Karjalan jääkärien marssi” että ”Punavangin laulu”. Georg Malmsténin kaunis iskelmä ”Särkynyt onni” puolestaan todistaa, että päivittelyllä ja venäläismielisellä surkuttelulla on pitkät juuret suomalaisessa kansanmusiikissa.

Pääsemme myös tutustumaan Helsinkiä varten tehtyihin suuriin suunnitelmiin; talvisodassa tuhoutuneen Äyräpään kirkon suunnittelusta tunnettu Oiva Kallio on esittänyt arkkitehtikilpailussa pääkaupungille mannermaista keskustaa, joka saisi ruotsalaiset punastumaan kateudesta. Nykyisen Finlandiatalon, Musiikkitalon, Oodin ja Kansalaistorin tilalle olisikin nousemassa edustusasuinalue. Viimeistään vuoden 1929 pörssiromahduksessa luovutusta unelmasta voimme toisaalta todeta, että skeittipuistot ja muut raggaritoiminnot olisivat varmuudella eristetty keskustan ulkopuolelle, mikäli se olisi toteutunut.

Avartavan iltapäiväkävelyn päätteeksi jotkut yhteiskuntahistorioitsijat joutuvat kiireissään suuntaamaan suoraan takaisin 2010-luvulle, aikakaudelle, joka on tavallaan kuin antiteesi 1920-luvun ”iloiselle vuosikymmenelle.” Osa seurueesta on kuitenkin aikakaudesta niin vaikuttuneita, että pyrkii säilyttämään tunnelmaa hakeutumalla Elielinaukoille 1900-luvun taitteessa valmistuneeseen jugendrakennukseen. Kuinka ollakaan, matkailijat löytävät sisältä baarin! Ilta jatkuu hyvin jännittävien, yliopiston ja historiankirjoituksen nykytilaan liittyvien keskusteluiden sävyttämänä. 2010-luvun puolustukseksi voi sentään sanoa, että meillä, toisin kuin 1920-luvulla, ei ole kieltolakia.