Sisällys

Viime vuosina olen ryhtynyt harkitsemaan jonglöörauksen aloittamista. Harjoittelulle tuntuu olevan jotain tarvetta, sillä nopeaan nykyelämään leimautunut multitasking ei edusta osaamistani. Tai no, tuskin se edustaa kenenkään osaamista. Yhä useammin törmää kirjoituksiin, joissa keskittymiskyvyttömyyttä selitetään nopealla elämällä. Arkielomme on usein projektipohjaista - tavoitteena on saada ne nopeasti pois käsistämme, jotta saisimme olla vapaita velvoitteista.

Ajatuksen ongelmana tietysti on, että tarvitsemme tätä vapautta usein. Kuluneen vuosikymmenen alkupuolen muotisanan oli ”nollaaminen”, jolla tarkoitettiin pikaista irtautumista velvoitteista, mutta myös palautumista ennen seuraavaa työpäivää. ”Nollaaminen” on ollut vähemmän trendikäs sana viimeisinä vuosina, jolloin on ryhdytty puhumaan pikapalautumisen sijasta kokonaisvaltaisemmasta elämäntavan muutoksesta. Taustalla lienee se, ettei pikapalautuminen ole oikeastaan mahdollista. Kuukausien kuluttavan puurtamisen ja kylpyläviikonlopun yhteenlaskettuna tuloksena ei ole tasapaino, vaan orastava kriisi. Hyvän (tai ainakin paremman) elämän nopea maistaminen ei tee puurtamiseen (eli ”arkeen”) palaamista helpommaksi. Jokainen kohtalaisen itsetunnon omaava ihminen tulee ”arkeen” palaamisen yhteydessä miettineeksi, minkä vuoksi elämä ei voi olla kuten kylpylässä? Miksi huhkiminen jatkuu?

Nämä lomat ovat kuin tupakkataukoja armeijassa, niiltä ei tahtoisi lähteä koskaan pois. Tänä pienenä hiljentymisen hetkenä on hieman tilaa miettiä, miksi alun perinkin on päätynyt tupakkatauolle. Mistä sitä onkaan oikeastaan pitämässä ”taukoa?” Onko sinulla mitään aidosti hyvää ja mielekästä syytä olla tässä tilanteessa, jossa voit löytää mielenrauhaa ainoastaan tupakkatauolla? Ennen kuin ehdit ajatella ajatuksesi loppuun, kersantti räyhää sinut takaisin sidontapaikkaan ja aivoton paahtaminen jatkuu.

Olet lähellä tiedostaa tilanteesi järjettömyyden, mutta sinulla ei ole tarpeeksi aikaa viimeistellä ajatustasi. Palaat järjettömyyden maailmaan käskyn käydessä. Mikäli taukosi onkin pidempää sorttia, tuskin käytät sitä tämän pohdinnan jatkamiseen. Pidemmällä tauolla on hyvä työstää toisia, odottavia projektejasi. Toisin sanoen et tule saamaan sitä tilaa, mitä elämän järjettömyysden havaitseminen vaatisi. Kasvava kriisin hetki lässähtää. Se jää odottamaan aikaansa, kun kymmenet projektisi ovat ensin poissa alta. Uskon, että useimmat meistä lykkäävät tätä hetkeä lähes loputtomiin: yhtä suoritettua projektia kohtaan on aina kaksi uutta.

Kriisillä olisi paljon näytettävää, mutta se vaatii jotain muuta, kuin niin kutsuttua ”oikeaa hetkeä.” Kriisi vaatii tilaa. Multitasking ja loputtomat projektilistat pitävät sitä loitolla. On pelottavaa havaita elävänsä järjetöntä elämää, siksi emme myöskään jätä itsellemme tilaa. Jos jättäisimme, niin samalla tavalla jatkaminen tuntuisi kyseenalaiselta. Ei, ei kyseenalaiselta, vaan mielipuoliselta. Kun rekan lava on tyhjennetty kuormasta, voidaan huomata lavan pohjan olevan puhki ruostunut. Mutta lisäämällä lavalle aina uutta tavaraa, jää tämä huomaamatta. Jonain päivänä kuorma sortuu, se on varmaa, mutta sitten tätä voidaan kutsua onnettomuudeksi, ei huonoksi huolenpidoksi.

Miksi ajattelu voi alkaa juuri tupakkatauolla? Kenties siksi, että keskityt vain yhteen asiaan ja unohdat tulevan. Elät hetkessä, et seuraavassa tehtävässä tai projektissa. Et myöskään jaa keskittymistäsi useampaan kuin muutamaan yksinkertaiseen asiaan. Huomaatkin ajattelevasi, heräät hetkeksi yhteiskunnan luomasta horkkaunesta. Sinulla ei olekaan niin kiire, elää voi myös ”arjen” keskellä, ja ”arki” voi olla jotain muuta, kuin olet kuvitellut. Olet kriisissä, ja se on ihanaa. Näet rajoitteet sellaisina, kuin ne ovat: kuvitteellisina.

Nykypäivä saa ihmiset addiktoituneiksi huomisesta. Vain pysähtyminen, omille tuntemuksille avautuminen, ja sitä seuraava kriisi, pystyy irroittamaan sinut narkomaniakierteestäsi.

Christian on ikuinen kyseenalaistaja ja kyltymätön realisti. Harvoin tyytyväinen tuotokseensa, muiden lopputuloksista puhumattakaan. “Odotus on aina kauniimpi kuin täyttymys.” - Mika Waltari

Vilma on kainuulainen vastarannankiiski. Vihaa edelleen kaikkea, mitä rakastat. Odottaa hartaasti keski-ikää. Minna on tarkoituksellisten myöhästelyjen ja identiteettikriisien harrastaja. Luuli jo päässeensä eksistentiaalisen kriisin yli, kunnes löysi Albert Camus’n. Uskoo masokismin parantavaan voimaan.

Verne on Stadilainen p a h an i l m an l i ntu. Nauttii elämästä vain nurkkaan ajettuna. Koettaa elää kuin romaanin päähenkilö, mutta valitsi väärän tyylilajin.