PÄÄKIRJOITUS
Väki-lehden vuosi ei mennyt suunnitellusti. Elämä on pitänyt päätoimituksen kiireisenä ja lopputuloksena on kaksi numeroa neljän sijaan. Emme näe aihetta pahoittelulle, sillä olemme tyytyväisiä taitoomme laittaa arjen asiat tärkeysjärjestykseen.
Tämä numero tarjoaa tauon antropologiasta. Ei Bourdieuta tai Ortneria sun muita. Bataille ja Nietzsche lipsahtivat mukaan, mutta heillä on onneksi filosofin brändi. Etnografia on vaihdettu jääkiekkoon ja oopperaan.
Lehden tulevaisuus on kirjoittamisen hetkellä auki. Uusia päätoimittajia etsitään yhä, joten kiinnostuneiden kannattaa ottaa yhteyttä Väki ry:n hallitukseen. Päätoimitus toivottaa kaikille levollista joulua ja uutta vuotta.
4
Me täällä päätoimituksessa toivomme, että sinulla olisi aikaa lukea muutakin kuin kurssikirjallisuutta. Talviloman lähestyessä keräsin poimintoja omasta kirjahyllystä. Tässä lista sellaisista tarinoista, jotka ovat tehneet vaikutuksen ja jääneet mieleen. Koska hyvän tarinan lukemisesta voi jäädä ontto olo ja mielessä toistua kysymys “mitä nyt?”, esitellään kirjavinkit pareittain. Nämä toimivat teemallisesti taikka tyyliltään vastakkain luettavaksi.
Äideistä ja tyttäristä
Koko Hubara, Bechi, 2021 Hoivaava lukukokemus vanhemmuudesta, virheistä ja ylisukupolvellisista kivun kokemuksista.
“Mitään muuta mä en ole mutsille koskaan halunnut, kuin että se lakkaisi vihaamista itseään niin jumalattomasti, lakkaisi säätämästä koko ajan jotakin ihan liki mussa ja alkaisi elää sitä elämää, jota se oikeasti haluaa elää, vaikka sitten hyläten mut.”
Vigdis Hjorth, Onko äiti kuollut, 2021 Koukuttavasti etenevä tarina rikkinäisistä perhesuhteista. Armoton kokonaisuus jättää jälkeensä pienen tunnekrapulan.
Luontoa ja mysteereitä
Juhani Karila, Pienen hauen pyydystys, 2019 Maagista realismia Lapissa, kauniskielinen tarina jonka lukeminen auttaa haaveilemaan.
“- Tiiäkkö sinä että sulla on peijooni takapenkillä. - Tiedän. - Ei sitte mittään.”
Olga Tokarczuk, Aja aurasi vainajain luitten yli, 2020 Pienessä puolalaisessa kylässä metsästäjän kuolema laukaisee tapahtumien ketjun, jossa ihmisen luontosuhteella on seurauksia.
Yhteisöissä ja kylissä
Edgar Lee Masters, Spoon River antologia, 1915 Runoteos antaa kuvitellun Spoon Riverin asukkaille puheenvuoron. Mitä ihminen haluaa kuolemansa jälkeen viimeiseksi sanoa?
Gabriel García Márquez, Mamá Granden hautajaiset, 1962 Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydestä tuttu Macondon kylä on jälleen näyttämönä pienille tarinoille, joihin ei kyllästy. Henkilökuvia
Fiona Eloine, Tulit luokseni kutsumatta, 2022 Muutama päivä ja muutaman vuoden takaisia muistoja nuoren helsinkiläisen äidin elämästä. HopLop-kohtaus jää historiaan yhtenä tragikoomisimmista hetkistä romaanikirjallisuudessa.
Virginia Woolf, Mrs. Dalloway, 1925 Klassikko jonka lukee ensimmäisen kerran uudestaan aina kun vähän vanhenee.
Maailmoja kriisissä
Albert Camus, Rutto, 1947 Romaani vuodenajoista kaupungissa, jota risoo ruttoepidemia ja kaupunkilaisista, jotka käsittelevät jokainen asiaa erilaisilla ominaisilla tavoillaan.
6
Bladee kosmisessa mittakaavassa
Teksti: Elena Virvensalo
Georges Bataillen kosmisen talouden teoriassa maailma määrittyy päättymättömän samanaikaisesti luovan ja tuhoavan liikkeen kautta. Kaikessa maanpäällisessä elämässä on kyse auringosta tarjoutuvan, itsessään päämäärättömän ja merkityksettömän energian haltuunotosta, kuluttamisesta ja tuhoamisesta. Sen rikkaus läpäisee ja ylittää meidät: koska elämän ylläpitäminen on varsin vaivatonta, tulee kuluttamiskykyymme nähden aina olemaan ylijäämää. Kaikki organismit, niin biologiset eliöt kuin inhimilliset instituutiot, rakentuvat teknologioidensa varaan, siis kykyyn päästä osaksi tätä energiaa. Elämä nousee tavoittamaan rajansa ja täyttämään pienimmätkin huokoset sen piirissä. Vain kasvun rajat luovat organismeille tietä energian lahjoittamiseen ja tuhoon: maan jälkeen ilma täyttyy …jälleen pyyteettömästä säkenöinnistä. Koska kaikki tuotannolliset projektimme ovat tästä seikasta riippuvaisia, rationaalisen
Kuvitus: Kaisla Pohjalainen
talousajattelun päämäärät näyttäytyvät mahdottomuutena: kaiken energian, joka ei valu sormiemme välistä kadoksiin, on tultava käytetyksi, tuhouduttava, siis myös päädyttävä täysin hyödyttömiin vailla hyvitystä. Ja tämä tapahtuu aina vain, jotta maanpäällinen energia voisi tulla käytetyksi jälleen uudessa hyödyttömässä – pyyteettömässä ja/tai katastrofaalisessa – muodossa.
On opittava säteilemään ja syytäämään jätettä. Kun ymmärrämme, että ulottuvillamme on loputon varanto luovaa voimaa, voimme lähteä hahmottamaan materiaalista ympäristöämme, kulttuurista toimintaamme, kehojamme aina uusien potentiaalien risteyksinä. Benjamin Reichwald, tunnettu muusikkonimellä Bladee, “Drain Gang CEO”, saattaa ymmärtää tämän.
Kulttuuri näyttää seisovan jäteläjän päällä, tarkastelevan alleen murskautuneita, makunsa ja hampaansa menet
7
täneitä energianpurkausten merkkipaaluja. Se, että meillä on kulttuuria ja historiaa, osin edellyttää Eevil Stöön kaltaisia nimensä jankuttajia, jotta ne jäisivät jaettuun muistiin. Asiaa pohdittaessa syvemmin, tehtävä on kuitenkin mielipuolinen. Samoin kuin Bataille ja Bladee, uusi kulttuuri on aina äpärämäistä, kunniatonta kaikille merkkipaaluille, ja itsessään arveluttavaa ja arvaamatonta. Kuka estää vääriä käytöstapoja etenkin, kun energian kiertokulku, lopulta kapitalismi, implikoi niitä? Vaikka tämän esseen voisi kirjoittaa monista aiheista ja silti saavuttaa melko samanlaisen muodon (Sinätuubapaska tästä yhtenä esimerkkinä) vuosina 2013 ja 2014 kukkineet ja versonneet Soundcloud-kuplat – etenkin cloudrap ja etenkin Bladee – ovat poikkeuksellisen kiinnostavia.
Näitä ilmiöimäisten aaltojen syntyä edelsi vaporwave, siis (kiistellysti Chuck Person’s EccojamsVol.1:n aloittama) monitaiteellinen ja äärimmäisen mukautuva tyylisuunta, joka pohjaa esteettisiin kiinnekohtiin, kuten 80- ja 90-luvun mainos-TV:n siivittämä pop-/kulutuskulttuuri, arkaaiset internetläänit (vrt. Geocities), ensimmäiset kotikäyttöön tehdyt tietokoneiden käyttöjärjestelmät, emotionalapatia ja perutut tulevaisuudet; kaikki jo pureksittu, oksennettu, pureksittu, ts. kaiken ympäröivän uusiokäyttö ja euforinen ylistys, mutta terävä kritiikki. Tämän rikkaan varannon allonharjalle hypänneet ja sille suitset valjastaneet ruotsalaiset Sad boysit (Yung Lean, Yung Sherman, Yung Gud) ja Gravity boysit (nykyisin Drain Gang; Bladee, Thaiboy Digital, Ecco2k, Whitearmor) voidaan katsoa cloudrapin ikonisksi kasvoiksi. Lopulta, kuten on määrä, oksennuksesta ammentaneet vaporwave ja cloudrap tulivat kaapatuiksi, mutta Bladee on onnistunut itsepintaisesti jatkamaan nuhteettomuuden taivaan valtakuntansa rakentamista viemäreissä.
Bladeen musiikki pohjaa samanlaisiin intertekstuaalisiin periaatteisiin, joista cloudrapissa oli alusta alkaen kyse – rinnakkaisiksi lähtöruuduiksi voi tähän lisäksi nimittää äärimmilleen ladatun, meemipleksin aseman saavuttaneen drill- ja trap-musiikin, ns. post-räppärimäisyyden. Eikä tätä tule sekoittaa esim. maailmanmusiikin kaltaiseen reaktioon, dokumentointiin, rajaamiseen. Loiseliön teknologisessa orientaatiossa mikä tahansa piirre määrittyy nautinnon varannoksi: erilaisten hämärästi tunnistettavien kulttuurin juonteiden kunniaton kanavointi, niille uusien uomien avaaminen, filtterien lävitse lähettäminen, väkivallan harjoittaminen. Kai-
ken eletyn, ts. muistin, viitoittaman tien lisäksi jokin piirre voidaan siis lukuisilla keinoilla mm. liittää toiseen, hajottaa, haihduttaa, kiinteyttää, hidastaa tai kiihdyttää; asioita voidaan katsoa eri linsseistä ja etäisyyksistä, teettäen “alkuperäiselle” hirviömäisiä mittoja… Reality surf: “Take a word change the meaning”; NOTHINGG, kuin hämähäkki: “I can turn something into nothing at all”.
Tässä pääsemme käsiksi drainin dronettavaan säteilyyn. Drain, siis loputtoman, muodottoman ja hallitsemattoman varannon luovuttaminen ja uuttaminen, yhden ehtyminen ja toisen täyttyminen, lopulta hävittäminen, on ymmärrettävä homman juttuna. Ja hävittäminen todellakin on ehdoton osa tätä: “To recreate myself, I have to kill something” (SmartWater). Bladeillella kaikki elämä säkenöi kuoleman kautta, kohoaa kohti aurinkoa, luhistuu maahan ja rakentuu jälleen: ”Flowers wither but don’t die” (BLUE CRUSHANGEL); ja myös Ecco2k liittyy näihin kuvauksiin Bladeen kappaleilla: “Innocence and evil superglued together … Give love a chance / And another / And again” (WONDERLAND); “Everything came back to me / Every path leads back to you again” (LOVESTORY).
Hämähäkki, muodoton ja alhainen, palaa verkkoon, syömään, rakentamaan uudelleen, laajentamaan. Kuten mainittu, Bladeen musiikki on reaktion sijaan valtaamista ja hyväksikäyttöä, positiivista säteilyä, etenkin tuotantonsa kypsemmässä vaiheessa. Bladeen musiikkia määrittävä ilkikurinen surffaava liike ilmenee 1) affektiivisesti niin kappaleiden kuin albumien rakenteellisissa seikoissa ja sanoituksissa, ja siksi 2) diskografian sukeutuvassa liikkeessä, ikään kuin oman niemimaan tai roskasaaren (tai yhtälailla viitattujen kaupungin, valtakunnan) enenevästi omavaraisemmassa rakentamisessa ja sinne aina syvemmässä eksymisessä – koneiden lukuistuminen, niihin ja siis niiksi heittäytyminen. Molempia käy havainnollistamaan parhaiten Exeter-mixtape, jossa toistuvaa erilaisuutta rakastava liike saa huimaavia mittoja. Sen lisäksi, että julkaisu kokonaisuutena edustaa eräänlaista kasautetun ja niellyn ravinnon lopputulemaa, jossa aineksia ei enää tunnista muuksi kuin drainiksi, kääntäen viittaussuhteen vain uusille mahdollisille nautinnoille, se myös toimii itsensä kaleidoskooppina, pyöritellen samaa lähdettä aina uusista kiehtovan oudoista perspektiiveistä. Roguelike-pelien lailla julkaisun kappaleet ovat ku-
8
kin sisäänpääsyjä päättymättömään rataan tai kehään, jonka anteliaaseen varantoon kuuntelija voi unohtua (loikata sisään, ulos, sisään…); URL-koodi avautuu, nettidomainit liukuvat vaivatta, polut luodaan liikeradalla, maailmat värittyvät läsnä- ja poissaololla. Raidat virtaavat toisiinsa, jankuttavat samoja saundeja, tunnetiloja, fraaseja, ne käpristelevät tapetteja kourissaan, jotka vain antavat, siis vajoavat kuvastimeen: “Dreaming in a dream”. Toisin ilmaistuna, Exeterin yksittäiset kappaleet ovat julistuksia paitsi koko mixtapesta, tämä alleviivattu singulariteettien koostama utuinen ruumis tuo myös esille Bladeen koko tuotannon perustavanlaatuisen liikkeen. Ja tämä liike, jonka voisi luulla vaativan urien tietoista luomista, muuttuukin ohjaavaan osaan.
Bladeen musiikkia kohtaan esitetty pilkka noloudesta ja taidottomuudesta eivät yllätä: jo sivutun roskan kanavoinnin lisäksi esim. hänen ylenpalttinen autotunen hyödyntäminen on laiskaa, huijarimaista, koneille ulkoistettua, ja kappaleiden synty tapahtuu tavanomaisesti vapaamuotoisena symbolien helinänä, yhdistelmien tunnusteluna – kuin jo valmiiksi rätisevään, tilttaavaan koneeseen syöttäisi käskyjä sekamelskan yllyttämiseksi (Horvat 2021). Bladee ei kiistä tätä vähäisimmässäkään määrin – juurikin näistä alhaisista lähtökohdista hän pyrkii synnyttämään tanssivan (roska)tähden! Vaikka paluu rajallisuuteen ja turhuuteen näyttää mitä väistämättömimmältä, voidaan tämänkin ratsaille aina nousta. Yhtenä ensimmäisistä tapausesimerkeistä kosmisen talouden mekanismeille kirjasarjassaan The accursed share (1949) Bataille ottaa Amerikan luoteisrannikon alkuperäiskansojen potlatch-juhlat, siis uskonnolliset seremoniat, joissa päälliköt jakavat tai tuhoavat omaisuuttaan. Mikä saa ihmisiä ryhtymään ja jopa näkemään paljon vaivaa askareisiin, joiden vääjäämätön ajautuminen turhuuteen on tehty ilmiselväksi heti premisseistä lähtien? Hyödyllisiä objekteja, esim. taloja, veneitä, orjia, tuhottaessa tai jakaessa (jonka lomaan monesti liitytään kehollisesti intensiivisissä harjoitteissa, kuten tanssissa ja kivun tuottamisessa) ilmaistaan energian ylenmääräisyyden myöntämistä, eli kuluttamisen vääjäämättömyyttä ja hurmosta. Mitä kyseinen (toisinaan dionyysiseksi luonnehdittu) esimerkki siis kaikessa pienuudessaan osoittaa on tarve vapautumiselle luomisessa, antamisessa ja tuhossa vastoin kaikkia ei-minkään-tahtoja.
Bataille panee kuitenkin merkille harjoitteen jälkim-
mäisessä vaiheessa ihmisyyttä ylipäänsä leimaavan ristiriitaisuuden: Potlatch, jossa kasvun rajat ja energian turhuus on tehty ilmeiseksi, sisältää kuitenkin piirteen, jossa lopulta itse kulutus pyritään tekemään hyödylliseksi; se tuottaa antamisen harjoittajalle korotusta kunniassa ja arvoasemassa, jotka eivät kuitenkaan palaudu suoranaisesti valtaan, sillä tämän kannalta kyseessä on pikemminkin häviö. Se ei siis vie kurssiansa oman logiikkansa päätepisteeseen, vaan se ristiriitaisesti kieltää elämän rajallisuuden käytön korottamalla itseään tämän rajallisuuden ylitse, lisäksi osin pitäen kiinni itsekkäästä ja hyötyä tavoittelevasta intressistä, vaikka pyyteettömän antamisen ja tuhon vapautus näyttäisi ohjaavan antajan kauas näiden ylitse. (s. 72-75.) Bataillen mukaan uskonto yleensä on tämä harhaanjohdettu välittömyyden ja intiimiyden havittelun muoto: maailma edessämme ja me sen mukana tapaavat pelkistyä silkoiksi vieraiksi objekteiksi, vaille auringon, maailmankaikkeuden upeaa säteilyä, meidän yhteisyyttä sen kanssa (s. 57-58). Viime kädessä tämä yhteisyys kuitenkin löytyy vasta näiden objektien, tai vähintään objektivälitteisen suhteen, tuhossa: “No one can both know and not be destroyed; no one can both consume wealth and increase it” (s. 74).
Palatessamme Bladeen säkenöinnin pariin, voimme nyt linkittyä hänen musiikissaan enenevästi korostuneisiin uskonnollisiin kontemplaatioihin. Kolikon kääntöpuolena Bataillen ylen maskuliiniselle viriilille pönkittämiselle, jossa panoksia korotetaan aina euforisiksi katastrofeiksi, Bladeessa korostuu nautinnollinen hauraus ja hälveneminen – paljolti se, mistä Pontus Purokuru puhuu esseessä Heikko estetiikka (2022), eli keskeneräisyys, mitättömyys, lopunaikojen luhistuminen ja haihtuminen, jne., mutta jolla on oma, mahtipontiselle voimalle saavuttamaton lagaava taitavuutensa ja loistonsa. Petoeläimen hajottava bakteerimassa, hyönteisparvi, uuttajat. Tällöin myös Bladee voidaan nähdä käänteisellä tavalla yhtä sitoutuneena hulluudelle. “There is no goal, only to walk the promised road” (TheFlagisRaised), joka sementoituu mitä ilmeisemmin kappaleissa Yeses(RedCross) ja HAHAH, joista ensimmäisessä Bladee nyökyttelee sanaa kyllä päätä pyörittävät yli 120 kertaa ja jälkimmäisessä “I’m crazy” tulee jankutetuksi tismalleen 50 kertaa. Ja sama maanisen positiivisuuden ja herkkyyden leikki ulottuu Bladeen esiintymiseen utuisena, androgyyninä, haavoittuvana, synnittömänä ja narrimaisena, siis lapsenomaisena.
9
Näistä mitättömyyden, luopumisen, täyden häviämisen keinoista Bladee löytää oman intiimiytensä ja pakoreittinsä yksilöllisyyden valheesta, vailla elämän kieltämistä (sillä loppuun asti vietynä negaatio muuttuu aktiiviseksi tuhoksi, positiiviseksi). Lapsen ennakkoluulottomasta ja kokeilevasta leikistä käsin löydämme lukemattoman määrän keinoja yhdistyä ja unohtua luovaan iloon ja nautintoon, välittömyyteen ja nuhteettomuuteen – “I tried to show ‘em there’s beauty and there’s magic in the air” (egobaby); “Key’s within / Find it” (Finder). Ja kuinka voisimmekaan kuvitella pitävämme sen itsellämme? ”Kuinka tuli kulta korkeimpaan arvoon?”, Friedrich Nietzsche esittää Zarathustran suulla, ja vastaa: ”Sentähden, että se on epätavallinen ja hyödytön ja hohtava ja lempeäloisteinen; se lahjoittaa itsensä aina” (Nietzsche 1883-1885, s. 62). Ja näin myös seuraa koko Bladeen tuotan-
non liikerata: yksilöiden ja objektien tuho on ollut läsnä aina cloudrapin ja popmusiikin ylenpalttisen kulutuskulttuurin jalka-surun-ja-naurun-pedaalilla-kiihdyttämisessä, hermostoa ylikuumentavissa nettimaisemissa ja huumaustiloissa, ja lopulta raivokkaan taivaan tuomisessa alhaisimpien ja muodottomimpien suomaiden ääreen, “…inside a city of light” (ICARUS 3REESTYLE). Tässä leikin ja taiteen, tuhon ja liukenemisen tiellä rajat huokoistuvat ja unohtuvat, hahmo häviää. V
Lähteet
Musiikki:
Bladee - 333, Exeter, The Fool, Icedancer, Spiderr Bladee & Ecco2k - Crest
Kirjallisuus:
Bataille, G. (1991 [1949]). The accursed share : an essay on general economy. Vol. 1, Consumption. Zone Books. Bataille, G. (1992 [1973]). Theory of religion. Zone Books. Bataille, G. et al.(2022). Isovarvas : artikkeleita, muistiinpanoja, tiedotteita. Tutkijaliitto. Deleuze, G. (2006 [1962]). Nietzsche and philosophy. (2. p.). Bloomsbury Publishing. Horvat, K. (2021). The Tao of Bladee : Wisdom from the Drain Gang’s Artist-in-Chief. Haettu 22.11.2022 osoitteesta https://www.highsnobiety.com/p/bladee-interview/ Nietzsche, F. (1961 [1883-1885]). Näin puhui Zarathustra : kirja kaikille eikä kenellekään. Otava. Purokuru, P. (2022). Heikko estetiikka. Haettu 22.11.2022 osoitteesta https://komeetta.info/2022/04/28/heikko-estetiikka/
10
VÄEN ARVOSTELUSSA INNOCENCE-OOPPERA
Ensi-iltansa Innocence sai Ranskassa vuonna 2021 ja siitä lähtien oopperasta on voinut törmätä ylistäviin artikkeleihin. Suomessa teos esitettiin ensimmäistä kertaa tänä syksynä Kansallisoopperassa. Kokonaisuutena Innocence on toimiva ja viimeisen päälle hiottu, mutta samalla se on kuitenkin hyytävää ja paikoitellen tuskallista seurattavaa. Oopperan on säveltänyt Kaija Saariaho, libreton on kirjoittanut Sofi Oksanen ja ohjaaja on Aleksi Barrière. Innocencen tarina kertoo kouluampumisesta. Joukkosurma koululla kuvataan takaumien ja uhrien haamujen kertomusten kautta. Nykyhetkessä seurataan häitä, joissa kouluampujan veli sekä erään uhrin äiti kohtaavat toisensa sattumalta.
Saariahon musiikki on vaikeaa. Se on vaikeaa niin kuulijoille kuin soittajillekin. Sävellysten rakenne ei ole tuttu mistään muusta tyylilajista. Melodioita on hyvin vähän, jos lainkaan. Sen sijaan kuulija kohtaa äänimaisemia, jotka koostuvat sieltä täältä hypähtelevistä tai vyöryvistä äänistä, jotka poukkoilevat ja kirskuvat. Kansallisoopperan orkesterille on nostettava hattua harvinaisen korkealle Innocencen virheettömästä tulkinnasta. Mielihyvää tuottavan musiikin perässä ei kannata hakeutua Saariahon oopperan esitykseen. Sävellyksestä ei ole tarkoitus nauttia, kenties jopa päinvastoin. Joillakin hetkillä äänimaisemat suorastaan kiduttavat katsojaa, mikä tukee lavalla nähtävää kauhutarinaa. Sävellyksessä kiusallista ovat monien lauluosuuksien melodiat, sillä osa niistä tuntuu väkisin väännetyiltä. Kävin itse klassisen laulun tunneilla 18-21 vuotiaana. Aivan ensimmäisillä tunneilla sain tehtäväksi tuottaa “modernia oopperaa” arkisista virkkeistä improvisoimalla itse melodiat ja laulamalla ne niin “oopperamaisesti” kuin vain siinä vaiheessa osasin. Lopputulos oli jotakuinkin samanlaista kuin monet laulukohtaukset Saariahon Innocencessa. Laulu seuraa suurimman osan ajasta tavallisen puheen intonaatiota, ikään kuin virkkeen puhuisi jossain määrin laulahtaen. Melodia on ennalta-arvattavaa. Esimerkkinä mainittakoon melko alussa kuultava repliikki “I’m the happiest man in the world!” Virkkeen alku lauletaan keskikorkeudelta monotonisesti, kunnes sana “world” kajautetaan innostuneesti korkeammalta. Jos kuulija on tottunut rikkaisiin ja kauniisiin melodioihin Giuseppe Verdilta tai Richard Wagnerilta, voi Innocencen laulu tuntua lattealta.
Asiaa ei missään nimessä voi laulajien piikkiin laittaa, sillä he suoriutuvat osuuksistaan kuitenkin täydellisesti. Ja virkistävä poikkeus laulun suhteen ovat Vilma Jään joikauskohtaukset, jotka tekevät suuren vaikutuksen.
Koreografia ja lavasteet ovat Innocencessa tyylikkäitä. Tapahtumat sijoittuvat kouluun sekä hääjuhliin ja nämä miljööt ovat sekoitettu toisiinsa toimivasti. Kaikki kohtaukset toteutuvat kaksikerroksisen talon sisällä, jossa välillä koululuokka esitetään katsojalle yläkerrassa ja häät alakerrassa, välillä taas toisinpäin. Kerrosten välillä vaihtuu sijainnin lisäksi ajanjakso, sillä koulun tapahtumien ja häiden välillä on vuosia aikaa.
Oopperan libreton on kirjoittanut Sofi Oksanen. Tarina on jopa niinkin raskas, että sitä seuratessa saattaa alkaa
kyseenalaistamaan tapaa, jolla Oksanen, Saariaho ja ohjaaja Aleksi Barrière ovat sen halunneet kertoa. Esityksessä tuntuu olevan sadistisia piirteitä, kun katsoja laitetaan seuraamaan turhan yksityiskohtaisesti hitaasti verta vuotavia nuoria. Tragediaa koululla ei kovin paljoa taustoiteta ja se jää näin ollen ilman sen kummempaa sanomaa. V
Innocence
Säveltänyt Kaija Saariaho Kirjoittanut Sofi Oksanen Ohjannut Aleksi Barrière Kansallisoopperassa 21.10.2022 – 24.11.2022
13
Growing the game -
Text Linnea Sirén – Illustrations Isabel Schmutzler
Year-and-a-half ago I ended up in an unexpected place. I had very surprisingly grown fond of hockey after the IIHF World Championships of 2021 and discovering Carolina Hurricanes forward (hyökkääjä) Sebastian Aho (he didn’t play in the tournament; long story for another time). To stay informed about his team while also sparing my friends I set up a new Twitter-account only for hockey stuff right before the 2021-22 NHL season started in October. Little did I know what I was getting into when a fancam of Hurricanes’ Crezh forward Martin Nečas to “That’s My Girl” by Fifth Harmony appeared on my timeline and I clicked on it wondering what on earth I was watching.
‘Hockey twitter’ (HT from now on) is a loosely defined and yet distinctive community on Twitter, connected through a shared interest in – you’ll never guess – hockey. By ‘loosely defined’ I mean that there are no barriers for anyone to see the content shared on HT; by ‘yet distinctive’ I mean that even without following every single person tweeting about the topic the same posts tend to reach the same people. As in any Twitter discussions the information is repeated and reshaped through individuals’ reactions to them, and through both drama and shared excitement a sense of community is created. HT is not unique in the sense that Twitter and other social media’ algorithms tend to create a feeling of private spaces even within worldwide social media platforms around certain groups – the more you interact with certain kinds of content and profiles, the more they are pushed to you.
I’ve tried to explain ‘why hockey’ to friends, family and strangers more times than I can count. As a queer feminist people don’t seem to expect you to spend your time on watching men on knives bumping into each other. Things a lot of people seem to associate with hockey – and I did very much too before becoming a fan – are 1) homophobia and toxic masculinity – hockey has been violent, “manly man” sport, and the special status players get is undeniable at least in Finland; 2) sexism –strongly connected to the previous point, hockey is still considered heavily male sport; 3) nationalism – hockey in many ways works as the final arena of “acceptable” nationalism or at least national romanticism and pride, and the success of the national hockey team is conceptualized as success “of the people’’ in Finland, and 4) whiteness.
There’s no denying these problems prevail in hockey culture. Hockey is, however, also changing; it’s slow, frustrating, non-linear and often aggravating, but it is changing. The game itself is much less violent than only a decade ago; the new stars of the sport are small, fast and skilled. It’s still physical, fast paced, and fun; in many ways the perfect sport for our increas-
ingly small windows of concentration. Over the past few years NHL has started a number of iniatives from league-wide Pridenights to Black History Month celebrations amongst other things, and #HockeyIsForEveryone has been an ongoing project for many seasons now in an attempt to make the sport more inclusive. These are gestures towards better, and hopefully they will develop from being performances into actual change. At the same time there’s no denying that NHL is hopelessly behind compared to other sport leagues, even, and has a huge problem with unaccountibility for enabling a culture that protects a place for sexisism, homophobia and racism as institutional problems in the league along with some players convicted for such harassement before.
And yet the part of HT that I stumbled upon was largely queer or ally, female and endlessly passionate about the sport that doesn’t often seem to like you back. How can one coexist in this context, when so much of it seems to be against you? Alone I probably couldn’t and wouldn’t, but social media has allowed me to meet people who share more than just my interest in the sport, but also many other aspects of my identity as well as the values I hold dear. This creates a space for discussing the aforementioned problems, holding the league accountable and demanding change in both the inequality enabling institutions as well as the fan culture around it. It is not easy – every time these controversies arise it disappoints just the same, and makes one wonder if the true change will ever come, but the community in Twitter is nevertheless creating that space for change.
In November I conducted a survey for this article about hockey, gender and HT to see how people conceptionalize and interact with the community. I received just shy of 100 responses in two days after sharing it on Twitter. This is my attempt at analyzing those results to find trends on attitudes between different intersections of hockey fans through Twitter to give us a deeper look into HT.
What makes a community?
The survey was divided into three parts: first the determining of respondents’ relationship with hockey, second their experiences of hockey twitter, and finally their thoughts about Finland – a very interesting topic, not the least because most of the North American respondents had never even heard of Finland before coming across Finnish NHL-players. Unfortunately due the limitation of space I’ve decided to drop the Finland part from this analysis in favor of exploring the community side of the survey, but hopefully bring it into discussion in further works.
15
A brief look into the world of hockey twitter and changing social media community landscapes
Most of the surveytakers were between the groups of 16-20 (27,8%) and 21-25 (24,7%), but there were responses from people in all age groups from under 15 to over 16 yearolds. 71 one of the surveytakers identified as ‘female’, 6 of whom specified being cis-women; 15 identified as male, one specifiying he was trans; 9 people identifed as nonbinary, one as genderfluid and one as bigender. A bit under half reported to be currently identifying as straight (45 out of 97 responses). Two repondants declined to answer, and the other half (50 respondents) identified their sexuality from somewhere in the LGBTQ+ community; most of these (27) were bisexual, the rest identifying as different variations and specifications of lesbian, gay, pansexual, asexual, queer, toric or non-labelled non-straights.
Majority of the repondants were from the USA, with an emphasis on people from the states of North Carolina and Texas – the reason for this is that two of my favorite teams come from these states, and many of the people this survey reached are my followers or the followers of my followers. Other respondents came from Belgium, Canada, Crezhia, Finland, Germany, Italy, Mexico, Singapore, Slovakia, South-Korea, Spain, Switzerland and UK (Scotland, Wales, and 3 unspecified). The question about ethnicity was understood so differently between the respondents that it is not sensible to group those together here in more detail than stating that the majority of responders were white but there were also mixed, black, indigenous and Asian representation from different nationalities. All except one respondent said that they follow NHL, but another 28 leagues were also mentioned, from all different levels around North America and Europe (For example Swiss, German, UK, Swedish, Finnish, Slovak, Crezh leagues), covering both women’s and men’s hockey. All 32 NHL teams were named amongst the favorites between these 100 with an emphasis on Carolina Hurricanes and Dallas Stars (for reasons explained before) as well as many different teams from the aforementioned leagues.
Unsurprisingly, age, gender or sexuality didn’t affect the things respondants liked about the game of hockey itself. Most common answer was the fast pace and quickly changing situations – someone noted very interestingly that hockey is the perfect sport for the TikTok-age where people’s ability to focus is constantly tested. Another point that arose from the answers a lot was the skillfullness of the players. Hockey is a very holistic sport in the sense that you have to be fast, smart and detail-oriented, have both explosive speed but also endurance for the full hour a game lasts, strong but not enough so to slow you down –all while balancing on skates. One answer summarized it well: “I love how fast and confusing it is. The other major North American sports (baseball, American football, and basketball) are all very regimented. Certain situations happen again and again and teams and players know how to deal with them. - - I never feel the need to be distracted by something else watching hockey. Things can change in a split second. Both sports scratch different parts of my brain, for lack of a better phrase, but the speed and randomness of hockey has always intrigued me.”
The problems people find in NHL institutions as well as the hockey (fan) culture were the same across the board. Sexism, homophobia and racism were the most common answers not dependent on the gender, sexuality or age of the respondant. Young men felt like hockey had a problem of being “old white guys club” for the same reasons as young women, but older men also agreed with the same issues with both the sport and the culture, including the past glorification of violence.
When asked if they had ever considered stopping following hockey women and people with queer identities were however more likely to answer yes. The acknowledgement for the problems seems to then be widely accepted, but the people suffering the consequnces of the current system understandably were more tired of dealing with it. Especially people with experiences of their own of sexual harassement had often already given up on hockey momentarily as controversies related to those experiences had been exposed. When asked if she had considered stopping following hockey, a woman in her early 20s wrote “Unfortunately, more times than I care to admit. Honestly, it seems like I hate hockey more than I like it most times. - - I think that it can’t get worse, but hockey proves again and again that I can, and will. So yes, I have considered it. I have eased my obsession with this sport. I’m watching and interacting less. -It’s hard, I mean this sport has been my life, practically my entire personality, but I’ve come to realize that in a lot of cases lately, for my mental health, it has been doing me more harm than good.” Women and gender miniorities were more likely to have an experience about being belittled as fans based on their gender identity; not a single man reported this experience. When asked if they considered HT a community, the answers varied the most. Again, these responses can’t be cathegorized based on any specific indicators such as age or gender. Most agreed that there was a sense of community, but many also pointed out that it was divided into so many subgroups that it could hardly be called a community as a whole. Some agreed there was a community but they weren’t a part of it; some were critical and denied a sense of community, or said it was a community only though being overy critical towards the league and the culture around it. Some younger responders, familiar with these kinds of Twitter fandoms, felt like there was a community, but that it was much more loosely knit than other Twitter fandoms they were a part of. There was also a clear divide between people who found the community to be mostly a source of (insider) information and others who enjoyed the interactive aspects of it more. A woman under the age of 20 pointed out “I think there is a difference between hockey fans on twitter and “hockeytwt”, which I feel like is a group of hockey fans that dont really reflect the stereotypical dynamic—generally younger, gender-diverse, queer, etc“. Another person identifying as nonbinary in the same age group wrote that “To me, it’s just a bunch of people with a shared love for the sport coming together to share their thoughts and ideas”. 60+ year old woman said that she was just thankful for the knowledge she was gaining and ‘cool people’ she had met;
16
then again a teenaged girl felt that “There is no sense of community, its just constant snarky behavior that brings others down if they share a love for the sport or player.” This illustrates the different approaches to the same flow of content in social media, unexplainable by gender or age differences.
It seems then that rather than age or gender, engagement and meaningful connections made create the sense of community. How those connections are made seems to be more a question of ability to interact with people – which, again, might not be a strictly question of the most basic intersections that social media can quite easily fade out at first glance (age/gender/ sexuality/ethnicity/disability/etc) but rather a question of (and more importantly expression of) political views or social anxiety, for example, that influences person’s ability to reach out to others even under a username. A nonbinary person in their 30s responded the question about community with “To me, hockey twitter skews towards the nontraditional fan - women, trans and nonbinary people, people who aren’t straight, etc., although that could just be the people I follow. That makes it an enjoyable experience for me. I enjoy the fancams and stuff like that, but I don’t really interact with anyone because I’m scared.” Being part of the LGBTQ+ community in itself doesn’t make it easier to feel included in the community, but perhaps social media allows you more room to make that decision yourself instead of being pushed aside reflexively.
Many agreed that social media made it easier to navigate amongst the fans and find your own place in it. A woman in her 30s wrote that “When I started following hockey, my best friend told me to find the team’s Twitter fans/community, because I would get to know other fans and learn a lot about the game, and she was absolutely right. I’ve found a huge network of fans that I now consider friends, even though I’ve never actually met most of them.” A girl in her late teens commented that “I think this is a place where you can interact with fans of hockey while also feeling safe doing it. I think the safety is big for black fans, LGBTQ+ fans, and female fans because men can be scary especially in this sport so for them to have a place to talk about hockey where they can choose not to interact with those kinds of people by blocking them or muting them or simply not to replying to them it’s very important. - - It also just grows my love for the sport because you see all this content and it’s really cool.“ These responses reflect the many benefits of a ‘community’; the information, friendships, new forms of content and transformational potential for minorities to feel more included.
The transformational potential in the community was experienced and promoted by many. A man in his late 20s wrote that the meaning of the community was to “root for the sport & grow it” and that it “should be welcoming to people”. A woman in her late 20s noted that she already felt safer going to the games after making friends through Twitter that she could go with. Another woman in her 30s wrote that “HT community is really the only reason I stay involved in hockey at all. The friends
On the left: Carolina Hurricanes’ forwards Seth Jarvis and Jordan Martinook hugging in front of the fans at a warm-up skate in New York Islanders’ home arena UBS in Long Island, New York. Some players are very interactive with fans on warm-ups, especially in away-games when they spot fans wearing their jerseys.
I’ve made here are so important to me.” Yet another woman in her 20s commented that “It makes me feel not as alone with my frustrations with the sport. But it also gave me a totaly new appreciation for community, how well and easily you can strive toward a common goal and how supportive people can be.” A common experience amongst minority identities was feeling seen and validated through HT beyond the future wish for more inclusive culture.
When asked whether the respondent had made friends, over 60% answered yes, and another 6% responded that they hadn’t but hoped to. A common answer read as this example: “Of course! A girl I consider one of my best friends, I met on HT by being huge fans of Sebastian Aho.” A good summary of all of these answers might be this one: “There’s definitely a community, and it’s wonderful, though chaotic.” A man in his late 20s felt like he didn’t necessarily wasn’t a part of the community but said that “I know your community has been an important foundation of strength to many people”, but also that to an outsider it seemed there’s always a fight going on. The conceptualization of HT remains vague, but both agreements and disagreements of its meaning suggest that something distinctive is formed under it.
The fading value of ‘local’
Moving on from the formation of the community to contextualizing this change in hockey fan demographics, we must look at the ways in which people became fans, what gets them intrigued and what keeps them coming back. Many respondents had an experience of making friends despite not having met in person even after years of friendship due to distances – social media, it seems, has not only changed the meaning of location between fans and the team, but also between fans. Let’s try to make sense of that shift, and situate it in the wider context of social media communities.
There were two clear trends of getting exposed to HT, depending on how long the respondent had been following the sport. Many had grown up with hockey and became more interested gradually and eventually joined Twitter, and some had found the sport initially through social media videos, such as highlight reels, fancams or funny compilations. Playoff success also contributed to when people got into teams, both for local fans (going to games is more fun when your team is doing well) and international ones (NHL promotes the content more, and the games are of very high quality as the best teams of the league match-up). COVID was a commonly mentioned factor in many newer fans’ journey to finding hockey as boredom led them to hockey related media on Youtube, Tumblr, Twitter or on TV during the playoffs in the “bubble” in the fall of 2020 when not much else was happening in the sports world, or through reading romance novels or fanfiction of other fandoms that were based around hockey, for example.
The team being close-by alone doesn’t determine being a fan anymore like it perhaps has in the past. You can watch games remotely and interact with other fans from all over the world, and many fans even have multiple favorite teams. Many of the respondents did cheer for their local team, some didn’t due to a complicated relationship with their hometowns; some cheered for their childhood local team instead of the current one for nostalgic reasons. For some it was a matter of playstyle that had made them interested in specific teams; for some it was completely random, just the first team they’d come across. Welcoming fanbase and active social media engagement of the team’s Twitter had interested some of the respondents, and many had also become interested through a documentary on Toronto Maple Leafs produced by Amazon Prime – this to me clearly reflects the rising interest in player personalities and availability of content on them as an important new gateway to hockey. Some mentioned following their favorite player when they were traded, and a number of people also said their reason was being interested in Finnish culture and as a result, having looked for a so-called “Finnish” NHL team, where there are many Finnish players in key-positions. A pretty good summary of the different ways in which one would become invested in different teams was in this answer: “Dallas is my local team; for Carolina it’s honestly all about Aho for me, I truly believe he’s the perfect player, the total package, plus he’s just adorable; for Washington it started with the 17-18 Cup run.”
Being able to watch games remotely is a rather new development that has grown the game, and the ability to connect with local fans and media despite physical distance is a huge part of why HT has been born. A woman in her forties said that “To me, hockey twitter is the athletes, coaches, journalists, activists, and fans trying to make positive changes in hockey culture”. Being able to interact with these insider insights despite living on the other side of the world creates a feeling of true possibility of change, because the league in many ways feels very reachable. On the other hand a man in his early 20s noted that despite his team being his local one his favorite thing was watching games “together” remotely by live-tweeting through them, a quite basic function of HT. This possibility erases some obstacles of inqlusivity not only for people who are experiencing the games from far away, but also local people who can’t afford the high NHL prices or the travel expenses. Economic factors were one of the biggest issues people brought up when there were open ended questions – it is still considered very much an elite sport, but the new ways of engaging with it seem to help at least a little bit. Locality and transnationality, then, don’t mean fixed things to all fans in this context. Being able to physically attend the games is a small part of the whole experience.
19
“The team being close-by alone doesn’t determine being a fan anymore like it perhaps has in the past.”
As we can see, social media has played a big part in bringing new people to hockey. This change has been promoted by new forms of content, created both by official team and league actors, but also largely, and increasingly, by the fanbase itself. The players create interest by performing well and creating success for their teams, which the local fans help through being physically present to cheer for them; the teams promote these players by producing interviews and funny clips to show the team personality outside of the ice too; NHL shares these and creates content between teams, bringing together personalities from different teams to make more people interested. Fans operate between all of these levels as they actively take part in creating analytics, discussing controversies, translating interviews (NHL has done a poor job at reacting to many of its star players these days being European and not speaking English as their first language – question about whether fans would like to see more content of the players speaking in their native languages was met with overwhelmingly enthusiast support for the idea), fancams, fanart, memes – any intertextual, creative ways to turn viral trends outside of hockey context into shared jokes for this specific community.
How did this happen? Social media, it seems, allows new kinds of interactions with the subject of interest while also emphasizing the experience of being a fan as a social phenomenon not only between the immediate group of fans but also other fandoms in same platforms, whether they gather around a tv-show, band, greek mythology or math. These communities develop their own lingo and inside jokes but also loan influences from other fandoms. In the case of hockey, for example, the influence of the popularization of Kpop (Korean pop) is very present in the development of fandom practices across the board. It might sound far-fetched, but once you start connecting the dots the more sense it starts to make why the rise of HT has happened right when it has. Let’s take a closer look into that.
The global popularization of Kpop has normalized the object of admiration being physically far away to the point where the remote fan engagement through social media is more significant to one’s status as a fan than attending concerts, for example. The main dynamic of a fan and the object of fandom is the same in hockey and Kpop: people are usually fans of a group (team/ band) first, but they have their favorites from within (this would be called ‘bias’ in Kpop slang). In both cases the ‘group’ in question are men roughly between the ages of 18-30, using their bodies as their main instruments. Everyone has a ‘position’, which hilariously are even at times called the same: kpop groups have a center and wingers (in reference to the formation of dances), just like with ice hockey forward lines (keskushyökkääjä/sentteri = center, vasen/oikea-laitahyökkääjä = left/right winger). In the case of Finland the success of Finnish players has had the same kind of effects as Kpop’s popularity – most of the respondents had become interested in Finnish culture more broadly as well, and many had started learning the language through Duolingo. Many new forms of fan-content, such as fancams are from Kpop
fans – initially they meant videos focused on a certain member of a group dancing, but it has developed to mean a video edit lasting 10 seconds to 2 minutes of clips of any idol to popular music. Kpop idols are often controlled in their outings, just like hockey players have not been expected to show a lot of personality (this is also changing, like noted before) which allows a lot of the narratives and ideas of these idols to be left for imagination, making them seem more approachable and ‘aquirable’ than old-school celebrities with big personalities.
I could go on, but I think the point comes across: social media doesn’t only expose us to new content, but makes jumping from one fandom to another quite easy as the basic structures remain the same. This brings completely new people to the communities, which in the case of traditionally white and male hockey is in itself changing the scene.
One of the most interesting forms of new fandom culture is the focus on ‘narratives’ that are very much based on the tension between what a player shows of his personality and what is left for imagination - one of the most interesting things Kpop has bought to the new fandom cultures. ‘Narrative’ in this context means basically the “storyline” of a career. Good examples of this are Sebastian Aho and Teuvo Teräväinen. Both arrived to Hurricanes at the same time in the fall of 2016, Aho as a rookie for his first NHL-season whereas Teräväinen was traded for basically free from Chicago where he had won the Stanley Cup just the year before. Aho was a huge potential but still in the making, full of drive to prove himself; Teräväinen, three years older at 22, looked like his best years were behind him after being traded from a then Stanley Cup-dynasty to a struggling small-market team. These two underdogs became best friends, and eventually turned into a record breaking duo partly responsible for Carolina’s recent success. People are invested in their narrative(s), because the perfect movie ending to it would be winning the Stanley Cup together – or be tragically separated when both of their contracts come to an end in the spring of 2024. This is obviously an interpretation, not the same for everyone, but it is precisely the everchanging, personally constructed narrative of them that interests people on top of their talent as players. That drama and drive is a great source of inspiration for fancams, highlights, funny moments -compilations and so on. At the same time the fans can feel like they are almost co-living the experience as they can follow it closely in real-time from all over the world, like an interactive never-ending TV-show. There are a lot of players, duos and even whole teams like this in the league, and I argue the fan creativity around these narratives is a huge reason for the growth of the sports popularity.
20
“Social media doesn’t only expose us to new content, but makes jumping from one fandom to another quite easy as the basic structures remain the same.”
There was not a significant difference in the levels of interacting with fan content depending on whether the team was the respondent’s local team or not. Fans who weren’t local and were young female/non-binary, however, were more likely to create this content, such as fancams or highlight clips etc. Enjoyment of these kinds of content wasn’t exclusive to those categories. A man in his 50s made a sweet comment about his favorite thing about HT being learning new perspectives and being exposed to fancams among other things that have also given something new to his experience as a fan. A woman in her 50s commented that “... There are regular “memes”, and people who have certain ‘roles’, our own references, terminology, etc. Like a community pub or something. Best thing is meeting people I wouldn’t normally interact with (b/c of age, gender, hometown) and learning about their experience, pov. So many unlikely people are so funny, creative, but would never be able to get attention if we were all in a room watching the game.” These new ways of being a fan in social media are not exclusive, closed communities, then, but rather bringing something new for the fans who’ve been there all along. It’s in this interaction and exchange that the true potential of the fan culture more broadly lies.
Then again it isn’t always so serious: a teenaged boy wrote “.. We [with his best friend] can go in depth about how a player is doing in their game or we can just be silly. Lots of calling players meow meows on the side of twitter I’m on. Me and my friends have private accounts where we just mess around with stuff like that, although some people do that publicly. Its just fun.” A woman in her late 20s thought along the same lines: “Hockey twitter community provides the entertainment and interest that teams lack. If something good or bad happens hockey twitter is the place to go.” The meaning and purpose of HT is different for everyone, but that’s exactly the point – it is creating room for everyone through interacting between different kinds of fans of the sport while also inviting new voices to the discussion through the new infrastructures of social media based fandoms.
Final thoughts
Well summarizing the changing functions and formations of being a fan of hockey, a woman in her late 20s wrote “But in terms of what the community is and what it means, I think it’s mostly a creative outlet for earnest enthusiasm? Like, I love the fancams. I love the threads dissecting post-game interviews and how they fit into The Narrative. I love the translations you do. It feels like people are out here either creating something tangible (fancams, subtitled videos) or collectively creating stories.” The community, beyond being a transformative space, also expands by bouncing their creativity from each other, and then sharing it into the community where it gets a life of its own.
I’ve attempted to break down some of the key findings from the survey I did regarding HT and the changes in hockey culture, but also more broadly the changing landscape of social media communities and what it means to be a fan in this era. I have attempted to illustrate some of the ways in which HT is a product of these times just like other fandoms on social medias, but also how it creates alternative possibilties specifically for fans previously left outside of hockey culture. This is nothing but a scratch of the surface, and even from this survey I had to leave many interesting points out. I am interested in studying HT more in the future as I believe anthropological approach would offer a great way to theorize this phenomenon further.
NHL keeps executives continue to talk about wanting to “grow the game” without realizing it’s already happening without them realizing what potential lies in this alternative space. HT is a strange, wonderful community. It can be awful to navigate between the prevailing systematic issues in NHL and hockey culture in general, but at the same time the community around it is endlessly funny, supportive and creative. Finding a group of people who you can openly share your excitement over silly things, after all, is one of the greatest joys life can offer. V
Special thanks to Elena Halinen for proof-reading and helping me edit this article, and for Isabel Schmutzler (another dear friend made through HT) for the original artwork. See more of her work at https://isabelschmutzler.com.
(On the right; yours truly having a proud classic fangirl meltdown moments after Sebastian Aho skated over to give me one of the pucks they used in the warm-ups.)
21
how do you want the mood? want it green or want it deadly? who makes all the noise in there? smallest beings or the flashes you did not understand? safe dreams dear.
22
