Väki 2/2019 by Väki Magazine

2 / 2 019 V I S U A A L I N E N A N T R O P O L O G I A

Päätoimittajat IINA HOLOPAINEN SAKARI MESIMÄKI Art Director RONYA HIRSMA Kirjoittajat RONYA HIRSMA, IINA HOLOPAINEN, SAKARI MESIMÄKI, JUUDA TAMMINEN, JANNE VASARAINEN Kuvaajat ja kuvittajat JULIA LEPPÄNEN, RONYA HIRSMA, JANNE VASARAINEN Kansikuvat JULIA LEPPÄNEN Taitto RONYA HIRSMA, SAKARI MESIMÄKI Oikoluku ELSA MARTTINEN, SANNI MARTIKAINEN

Kiitokset ANNIKA LEPISTÖ, CARLO CUBERO, ANNI KAJANUS, 70-LUVUN NUORET, SININ PIZZA, LÄPPÄRIN TARRAAJAT, MANA RY HALLITUS Yhteystiedot @VAKIMAGAZINE VAKIMAGAZINE@GMAIL.COM VAKIMAGAZINE.COM

Pääkirjoitus

What do laptop stickers say about us?

Anonyymi graduntekijä: otteita

Ethnographic film, pornography

päiväkirjasta

and knowing the Other

Ilmastomarssi

Cultureels etnografinen elokuvafestivaali

Visual anthropologist Carlo Cubero

Kysy Väeltä

Väki on nyt väreissä - ainakin tämän numeron verran! Vuoden toinen Väki käsittelee visuaalista antropologiaa, ja kyseinen teema vaati osakseen muutakin kuin mustan ja valkoisen. Visuaalisuuden, dokumenttielokuvan ja antropologian merkeissä kokoonnuttiin huhtikuussa Kino Engelissä, kun Helsingin ensimmäinen etnografinen elokuvafestivaali Cultureels näki päivänvalon. Festivaali kokosi yhteen laajan joukon antropologeja ja paikan päällä oli kosolti muutakin yleisöä kuin surevat omaiset. Samalla ensi-iltansa näki AntroBlogin ensimmäinen dokumenttielokuva, Naapurina Jääkarhu. Festivaalitunnelmasta Väelle raportoi Janne Vasarainen. Innostus visuaaliseen antropologiaan on ollut nousussa Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden parissa, ja päätimme ottaa selvää, mistä suuntauksessa oikein on kyse. Tähän kysymykseen vastaa Iina Holopaisen haastattelema Tallinnan yliopiston visuaalisen antropologian professori Carlo Cubero. Samaisen teeman parissa jatkaa niin ikään Juuda Tamminen artikkelillaan Ethnographic film, pornography and knowing the Other, joka valottaa hieman erilaista näkökulmaa etnografiseen elokuvaan. Voimakkaiden värien maailmassa jatkaa katsaus ilmastomarssista, jonka kuohuntaa ikuistamassa oli Väen oma taiteellinen johtaja Ronya Hirsma. Marssilla syötiin vegaanista pizzaa ja vaadittiin toimia väistämättömän tuhon estämiseksi. Visuaalisuuden ja identiteetin pariin puolestaan syventyy Sakari Mesimäki pohtien, mitä läppäreihin liimatut tarrat kertovat meistä. Kysy Väeltä -osio on noussut Helsingin antropologien äänitorveksi alustana, jolla kuka tahansa voi jakaa niin synkimpiä mietteitään kuin mieltä askarruttavia kysymyksiään. Tällä kertaa pinnalle nousi ajankohtainen aihe, monelle jo tuttu termi mansplaining. Se, mitä antropologeilla on sanottavanaan aiheesta, selviää jatkamalla käsissäsi olevan lehden lukemista. Lukemista jatkamalla selviää myös, mikä anonyymia graduntekijää vituttaa. Väen uskollisina oikolukijoina jatkavat Elsa Marttinen ja Sanni Martikainen, joiden uupumaton työ löytänee kerta kerralta kiehtovampia syvyyksiä teemasta vitutus. Reippaita lukuhetkiä toivottavat, IINA HOLOPAINEN & SAKARI MESIMÄKI

ANONYYMI GRADUNTEKIJÄ T T E I TA PÄ I VÄ K I R J A S TA

Torstai Kello lähentelee kolmea iltapäivällä. Takana on jälleen kokonainen päivä, jolloin sivuakaan aineistoa en ole lukenut, eikä sanaakaan ole ilmestynyt paperille. Täysin turha siis yrittääkään enää tänään aloittaa mitään. Perjantai Entä jos hokisi itselleen toistuvasti ”rakastan litterointia” — alkaisiko siitä tosissaan pitää enemmän? Jos lukee Gradutakuun (kirjoittanut Svinhufvud – mutta ei, ei se presidentti), saako rahat takaisin, jos ei ikinä saa graduaan valmiiksi? Miksi sukkalaatikon järjesteleminen tuntuu aina niin äärettömän mielenkiintoiselta silloin, kun pitäisi aloittaa teoreettisen viitekehyksen teko? Vielä tuosta Svinhufvudista. Jäin miettimään tätä presidenttiasiaa ja päätin selvittää, olisiko hän kuitenkin jotain sukua presidentille. No, en löytänyt tietoa tästä, mutta kulutin onnistuneesti puolisen tuntia vältellen litterointia. Tästä lannistuneena aloin myös kyseenalaistaa tiedonetsintätaitojani. Miten muka olen voinut löytää relevantit lähteet, jos en osaa edes löytää tietoa presidentin jälkeläisistä? Tiesittekö muuten, että Pehr Evind Svinhufvudista käytettiin myös lem pinimeä Ukko-Pekka ja tämä nosti Pekka-nimen suosiota aika merkittävästi? Ihan hauska tieto, mutta täysin merkityksetön gradun valmistumisen kannalta

Tiistai Kun on ensin monta päivää vihannut itseään ja sitä, ettei saa mitään aikaan, niin tuntuu tosi hyvältä välillä edistyä. Motivaatio ja edistyminen kulkevat aaltoliikkeissä. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, huomenna onkin sitten taas sellainen päivä, että sikiöasennossa itkeminen Kaisan lattialla kuulostaa houkuttelevalta vaihtoehdolta. Keskiviikko Etsimässä paikkaa Kaisa-kirjastossa. Kun lounaan jälkeen yrittää kerätä keskittymisen rippeitä iltapäivän opiskeluun, vihoviimeisin asia on se, ettei Kaisasta löydä paikkaa. Paikanetsintäkierroksella eniten ärsyttää: Somettajat kännykällä Somettajat koneella Nukkujat Ärsyttää. Mutta samaan aikaan tiedän itsekin syyllistyväni samoihin synteihin. Ainakaan en lue ylppäreihin… Torstai Haikuja Kaisa-kirjastolle: Hiljainen huokaus Kun lukemista vailla Sata lähdettä Aivot uupuneet. Päättymättömän sorvin Hyppivät rivit

Kuvitus JULIA LEPPÄNEN

Maanantai Kokeilen aivojen toimintakykyä nostattavaa musiikkia, jos se auttaisi opiskelemaan. Ainakin saan tehokkaasti selattua somea…

ILMASTOMARSSI Minä olen 83-vuotias ja marssin koko matkan. Tällaista kansalaisaktiivisuutta tarvitaan. Metsä on kovin tärkeä olemassaolon ja elollisuuden kannalta. Laitoin tämän kukallisen takin, koska siinä on tämä luontoteema läsnä.

Teksti ja kuvat RONYA HIRSMA

Milloin, milloin, milloin? Nyt, nyt, nyt!

Mit채 me halutaan? Ilmastotekoja! Mit채 me vaaditaan? Ilmastotekoja! Milloin? Nyt! Milloin? Nyt! Milloin, milloin, milloin? Nyt, nyt, nyt! Milloin, milloin, milloin? Nyt, nyt, nyt! Milloin? Nyt! Milloin? Nyt! Mit채 me vaaditaan? Ilmastotekoja! Mit채 me halutaan? Ilmastotekoja!

Fossiilit alas, mets채 on paras! Fossiilit alas, mets채 on paras!

Meitä harmitti kauheesti, kun meillä ei ollut mitään kylttiä. Käytiin pizzalla ja sit tajusin, että mullahan on tää pizzalaatikko. Mentiin kauppakeskukseen ja siellä oli ilmastoaktivisteja, joilla oli tusseja. Tajusin, että nyt on pakko syödä vegaanipizzaa. Vegaanipizza on pizzansyöjän ilmastoteko.

VISUAL ANTHROPOLOGIST

CARLO CUBERO 14

Text IINA HOLOPAINEN

Art JULIA LEPPÄNEN

Carlo Cubero is the coordinator of the graduate programme in Social Anthropology and the Audiovisual Ethnography track in Social Anthropology at Tallinn University. Cubero focuses on developing audiovisual methods for anthropological research and has directed various documentaries and sound-works. He is also the main curator of the Riga Pasaules Film Festival, an annual international ethnographic film festival. I sat down with Carlo to find out what visual anthropology actually means.

I started to study at the University of Puerto Rico and because I didn’t know what to study, I enrolled in the General Social Sciences Programme, where students basically take classes for four years. During my studies, I took many classes on film criticism from the English department and they had a big influence on me. The university didn’t offer undergraduate courses on film production and the courses were more geared towards film criticism, how to locate the film in history, and how to contextualize the film.

What drove you to study visual anthropology?

During that time, I also discovered anthropology. My attraction to anthropology was that it offered a holistic approach to understanding society. What intrigued me was the human experience, as humans experience everything simultaneously. I think that the sense of simultaneity and different levels of reality were also my attractions to cinema. So, I started looking into a way to bring anthropology and cinema together. I found several universities from the United States that offered graduate courses in visual anthropology. The University of Southern California, NYU, University of New Mexico, Temple University — all these schools had a strong presence in visual anthropology at that time.

I grew up in Puerto Rico, in San Juan, the capital city of the island. My home and my school were in the theatre district and the presence of performing arts was very strong. Several cinemas, theatres, cafes, bars and the Modern Art Museum were all nearby. This was complemented by a cinephile household. My grandmother, who lived with us, only spoke English and we had a television subscription for cable television, which would give us access to TV channels from the United States. These subscriptions gave us access to channels from the Eastern United States, syndicated channels, and special channels like HBO, Showtime, and MTV. I have wondered if my interest in the performing arts and cinema comes from these experiences.

I applied to these programmes and I didn’t

get accepted to any of them. It was a bit ironic for me because the main reason was that I failed the English examinations. It was very strange for me because I grew up in an English-speaking environment. I then started to look for graduate schools in Europe, primarily in the UK. One school that kept coming up when searching was Manchester University. It was the most consistent institution that came up in research into the history of visual anthropology in Europe. So I applied and got accepted. How was Britain?

studying

visual

anthropology

“The big question was how to do ethnography that is not based on texts, but mediated through filmmaking equipment?”

The type of anthropological documentaries that I was exposed to is often described as a realist aesthetic. It is meant to offer the viewer a sense of “being there” on the site. It is also inherently a collaborative practice, as it is produced through participant observation. And what is very important to take into account is that it is also a type of filmmaking that acknowledges the presence and authorship of the filmmaker. After my master’s studies I continued with visual anthropology and did my PhD at Manchester. A PhD is much more research-based and focused on your own project. For my PhD I focused on Culebra, a small island in the Caribbean, where I had worked for an NGO before I came to Manchester, so I knew the place already. In my dissertation, I focused on what makes an island identity. From the Western perspective, the Caribbean islands have been described as alienated,

At the same time, we have this other batch of representations that describe the Caribbean as the opposite. The Caribbean is seen as the birthplace of modernity, as it was actually the place where industrialization was created long before England. The sugar cane plantations were a site of globalisation. There were workers from African countries and China, and the Caribbean can be seen as a super mobile society. So how to picture these two different representations? Some characterise the region as isolated and others say it’s mobile. So, my research proposal explores the contradiction between these two representations. I spent a year on the island and collected footage for my film. Like I said before, the challenge in visual anthropology is that the concepts cannot be filmed. You cannot film gender or religion. I can film a woman walking down the street but that’s not gender, it would be offensive to presume so. I was struggling over how I could film identity and migration on the Caribbean islands. I was thinking about whether there was an audiovisual way of collecting this experience and decided to focus on music and musicians. Music simultaneously encapsulates audiovisual elements of rhythm, pace, movement, bodies — all elements that film can capture. My intention was to make a film that can picture the connection between music and place. I collected around 80 hours of footage during that year, which was edited into a one-hour movie called Mangrove Music. What is the difference between an anthropological documentary and normal documentary? First, visual anthropology is a much wider field than it was ten years ago. At that time there was much more consistency and clarity on what this field is about. There’s no sim-

Masters programmes in in Britain take only one year but you learn a lot in that time. The courses I was taking addressed the conceptual and technical aspects of anthropological filmmaking. So we learnt about filmmaking, the history of anthropological filmmaking, and produced our own projects as part of our graduation thesis. The big question was how to do ethnography that is not based on texts, but mediated through filmmaking equipment? This is a challenge because anthropology is typically associated with abstract theoretical concepts like culture, kinship, reciprocity, power and so on. These terms do not have a strong visual substance. They only exist in the realm of words. The challenge is to think about how to make a film about these concepts and how to translate them into an audiovisual form. In Manchester, we tried to see how anthropologists have addressed this problem historically and what are the different methodologies that have been used to relate cinematic material to these abstract concepts. Our tutors encouraged us to engage with these complexities through practical filmmaking exercises.

isolated, on the margins of modernity, the Third World, poor, violent, garden of Eden, full of tourists, and so on. It is a typical representation of the Third World. Not just Culebra, but islands in general tend to be described as peripheral and isolated.

ple explanation of what an anthropological film is. How I would start to look at this question is that in visual anthropology we try to contextualize filmmaking within the practice of participant observation. If you take away the participant observation, it’s no longer anthropology, in my opinion. The problem with participant observation is that it means different things to different people. For example, there is a lot of discussion on the necessity of fieldwork in anthropology, whether it’s a colonialist practice or not. At the same time, there are indications that the idea of armchair anthropology is being revisited. In my view, to answer this question of the distinction between anthropological cinema and “the rest”, we would have to go deeper into the history of anthropology. In the Malinowskian paradigm of participant observation, the researcher goes to the field alone. This process of going alone is meant

“The knowledge of walking,

tivist paradigm seeks to create a distance between the subjectivity of the researcher and the research subjects, contemporary anthropological practices embrace these subjectivities and understand the research process as the result of an interaction. Now you can work together and you can have some of your interlocutors helping with the sound, writing or directing. They can contribute to the making of the film, they can give you feedback, and you’ll edit your film accordingly. What is important here is still that there will be an anthropologist who is responsible for the film. The problem with hiring a film crew is that the crew might not be informed by anthropological ideas of ethics, relativism, collaboration and so on. They are educated by television studies or cinematic studies and they might not be sensitive to the fact for example that you cannot film gender. So as a result, you might get a beautiful film, strong story, great image, but its context is lacking. In the end, it’s like doing fieldwork, you do the interviews, you collect the stories in your notebook, you meet the people.

the knowledge of a hunter, the

knowledge of how to roll and smoke a cigarette and so on. This is the type of knowledge that is better suited for cinema, that cannot be communicated through text.” to emphasise alienation or disconnection. What this means is that you alone are the person responsible for your research. You are the one who is making this film. I’m not against collaborations or having your own film crew, but the basic principle is that you are the one who is responsible for the data collection, analysis and representation. My approach towards research strives to not compartmentalise the process into different tasks because the research process, the researcher, and the field site are embedded in each other. Many anthropologists do their own research, camera work, editing and so on. Because what you focus on behind the camera is part of your research, no one else can do this. However, I don’t wish to give the impression that anthropologists are completely alone in their research process. Anthropological films are inherently collaborative. If the posi-

What’s the cinematic value of anthropological film? What’s the relationship between knowledge and aesthetics? Anthropology has historically been seen as a textbased discipline, focused on information. Such information and textual content is very hard to translate into other media. Clifford Geertz was famous for encouraging his colleagues to be interested not only in the content but also in the way they were delivering this content. To start to pay attention to the way in which you write. What is your storytelling device? What kind of metaphors are you using? What are the characterizations that are available to describe people? Basically, Geertz is inviting me to consider the relationship between ethnography and literature, so when I’m studying literature I’m not only studying the plot but also the language and the use of vocabulary and the narrative and so on. Clifford Geertz invites us to consider ethnography as a creative practice rather than a scientific object. Anthropological cinema has not been theorized to the same level of sophistication as other cinematic genres like comedy, horror, scifi, etc. So when asking how this film is anthropological, it is the same question as how is this book anthropological? It is kind of a question with no answer. We could say that it is anthropological because it was made by an anthropologist. But that’s a technical definition and it brings up a ques-

tion of who is the anthropologist then? In addressing this issue, I have found the writings and films of David MacDougall to be very insightful. In one of his books, he argues against the view that sees “knowledge” as an experience that is exclusively word based. He opposes the view that knowledge is true because it is stated, it is worthy because it is said. If it’s not language based, it cannot be communicable through words, then it falls into another realm, the realm of art and entertainment but not science. However, there’s a problem with that as there are different kinds of knowledge. The knowledge of walking, the knowledge of a hunter, the knowledge of how to roll and smoke a cigarette and so on. This is the type of knowledge that is better suited for cinema, that cannot be communicated through text. This kind of knowledge has been neglected by anthropologists, which is strange because the knowledge that anthropology produces is through participant observation. You would expect anthropologists to give more emphasis on this kind of knowledge, the mundane factors like the smell of the place. Instead, anthropologists are writing about the structures of power, structures of gender, abstract concepts.

For those who are interested in studying visual anthropology, Tallinn University offers a wellrespected place to dive into the world of filmmaking. The Audiovisual Ethnography Pathway is a twoyear module with a focus on practical skills in audiovisual methodologies within the context of visual anthropology. Admissions to this programme take place in every second year and the next application period will start in 2020.

Different formats allow different kinds of knowledge, different spheres of experience. So when you compare for example a list of statistics or a movie, they have different levels of information. When trying to do an anthropological film, the problem is that you might end up doing an illustrated lecture. It’s not very cinematic. If you look at Margaret Mead’s films from Indonesia, you’ll notice that they are more like illustrated lectures and not movies. You have options to have a film that resembles more a PowerPoint show than a film, or a bad film without

intelligent content. A proposal that MacDougall makes, which I support, is to move away from the practice of expecting cinema to do the same thing that a text does. This is impossible because they are two totally different genres. Further, MacDougall argues that visual anthropology should be contextualised within the field of cinema first and anthropology second. Visual anthropology, in this regard, has the potential to change the terms of what anthropology means and broaden its scope beyond the limitations of texts.

What do laptop stickers say about us?

SAKARI MESIMÄKI

What’s up with all these stickers on laptops? A quick search online reveals that we are hardly the first student publication to ask this question. Hanna Preston at the University of Virginia’s student paper, for example, authored a piece titled “If you want to know me, look at my laptop”, where she mentions how as a freshman she could hardly go to university without some stickers on her laptop. Common to these ruminations on laptop stickers was the question of identity. Indeed, one hardly needs to be an anthropologist to reflect on how we craft and communicate identities by plastering our laptops with stickers showing off our interests, values, memberships and aesthetic sensibilities. In the following pages you will find some such reflection by a few contributors who graciously shared their laptop covers and their thoughts with Väki magazine (guess which one is my dad). But what might the phenomenon of laptop stickers say about contemporary identity more broadly? To me, they represent identity as curated, and social status built around cultural capital. The familiar narrative suggests that our societies have moved from a premodern focus on ascribed, given statuses, such as permanent class, to a focus on the achieved statuses that lie within the reach of any modern person with some smarts and gumption. We are now more likely to judge someone’s social status based on their alma mater or how prestigious their employer is than whether they come from a “good family”. But within such achieved status, increasingly important to our evaluation of others is the issue of style and taste, of how cool they are – of cultural capital. Imagine the stereotypical “cool person” in your community. If like me you are a student at the Helsinki University Faculty of Social Sciences, you might recognise parts of my imagined stereotype: someone who holds and practices progressive values (feminism, en-

vironmentalism), who is dressed according to recent hipster fashions and brands (sustainably acquired and discretely displayed), who is well travelled, who is not “mainstream” but “individual” in all the right ways, who is competent in the latest aesthetics of pastel colours and playful irony, who writes for Väki magazine (very cool), and so on. Certainly we are not simply copies of such uniform moulds, but we do draw on ideas of coolness from an ultimately limited set of parameters when assembling the various signs with which we communicate about our identity. To communicate all these things about oneself is no simple feat, but involves the hard work of curating the right signs into the right assemblage. Instagram might be one other example of a site for

“I mean yeah I guess t ests, a he stic nd act kers I as a ki pick so nd of v rt of r isible I guess epresen passpor it’s so t me, o t for a me kind r my in sticker ll to c terof sign s from heck th a w e stamp l h ing, ki ere the know ho s of. nd of l y’d vis w well ike how ited on travele d they people their s were. used to uitcase The lap s as a have top? Th way to e beer well, c let oth s tickers ool I w ers were de as, I g sort of finitely uess. A a ‘Yeah nd the origina , look coolest f l a ly ther ct that at me, breweri e to si I had s I’m a f es arou guess. gnal ho o many an and nd!” an Look at w, Põhjala possibl d then the mus see how y ones wa linked the res ic I li in touc s t t, well o one o sten to h I am , f yeah, r , look the with th elated at the e cultu reasons coffee re.’ , I places PerttiI ’ ve been Uolevi ,

such work, but I think laptop stickers are even more emblematic. Laptop stickers allow you to bring together many signs to function as a relatively stable and coherent whole that can communicate a lot of information about you in one go. Unlike Instagram, it does not need to be a constantly updated stream, and unlike clothes, you can “wear” everything at once. Unlike expensive or exclusive branded commodities, stickers are cheap and accessible, meaning you can grab pretty much any sign for your identity project for the equivalent of spare change. Stickers, which literally exist to work as signs, can flexibly communicate almost anything you want, making visible even more conventional achieved and ascribed statuses such as your home country or the university

where you study. Finally, it does not — at least yet — seem that decorating one’s laptop is seen as a terribly serious activity, meaning you can probably slap most stickers on without too much anxiety about whether you can “pull it off”. Perhaps laptop stickers, then, are the perfectly flexible medium to communicate the complexity of contemporary identities? Let us know your thoughts @vakimagazine or vakimagazine@gmail.com. Also check out vakimagazine.com for the online version of this article which includes full size images of the featured laptop covers, as well as English translations of the Finnish reflections.

. Se on kulmassa 91 numero on vasemmassa ala kesäinen au— o “Mun läppärissä ing flam äjä . Ja toi bilett se kuvaa mun syntymävuosi ät ja ranta, ja tulee mieleen kes sin lisäys, mei vii rinkolaseissa — on PLE kään. Sit toi PEO ni on sitä mistä mä tyk maailmasta. Berlii ä kokonaisuutta on sit Se ni. fa koska se kuvaa sit man Bat paikka. Oon suuri sitä on mun koti, rakas -taiteesta, niin Tykkään pop art n . ssä kiö kes sä täs on sit vaan et ole rat tar ut lop . Ja karhu vähän, pari tarraa ännyt, esim toi lis ja i aks kiv si tai i.” - Arzu kokenut ne hassuk sus a aav itt ske . Tai toi joka repii paitaa

“Läppärin ta rroista suur in osa on ta kaan muistoin rttunut mua erilaisist a tilanteist vaiheista. Es a ja elämänimerkiksi Pe kingin oopper rat on napatt a -taru mukaan Peki ngistä erään trendiputiik hutongin ista, Venäjä -lippu on ve luokkakaveri näläiseltä lta Kiinasta ja Korea-tarran selosti kore aa osaava ka sisällön veri Seoulin jonkinlaisek matkalla si “ujoksi hy pistelyksi.” tarrat ovat Mu utamat vapaaehtoist oimista tai hävettää menn töistä. Vähä ä luennolle n tällaisella pärillä, mutt pöhinäläpa olen kuiten kin iloinen päivittäin mu nähdessäni istoja opiske luajaltani. taitaa olla Minulla läppäritarra hamstraus ha hamstrauksen alarimerkkisijasta.” Inka

“Liittyvät harrastuksiin, hyviin juttuihin ja memo rable moments. Freespiritin kans sa järjestin Nepal-India-Bhutan-retken. POW on Rukalta. Like on Bangkokista muut en vaan. Ennakoiva ajo on just sitä ja Someday.bike on mun sivut minkä tarroja olen jättänyt eri puolilla maailmaa .” - Reijo

“I don’t have tha t many stickers yet because I refuse to buy them and only tak e stickers that remind me of places and events. The AntroBlogi one is kind of obvious as I’ve been working pro bono for AB for a few years already. Impact Tattoo is a tattoo shop in Punavuori where I’ve been gettin g tattooed recently. The lit tle yellow heart says “love bug” and I swear I have no idea of how I acquired it, one day I just found it inside my wallet! The Lot ta Svärd sticker I got from Lotta Museum in Tuusula last year, I highly recommend that place! Under the Post Milk Generation sticker (an Oatly promotion sticker from a caf é) is a black one that says Flint Crepe Compan y. As the name say s, I got it in Flint, Mic higan where I was doing fieldwork a year ago. Too bad I realiz ed too late that the transpare nt sticker with a black text won’t look that good on a bla ck laptop…” - Bea lopputeinivuosi“Tarroja keräsin osan sain lahjak ja a ist kes na Pon n mun mielestä loi sil kki kai sikin, i/snoukkabrändit cooleimmat skeitt , mun lemppari aan muk piti saada teema jatku sit a Sam oli Volcom. osina, kun esim uvu yliopiston alk mukana sai aina ien uusien Vans-kenk mulle uutta oli , noita Vans-tarroja n rsio. Sitten sai toi surffilautave mot arms -tarMar ton lta eri kav i miltä mun läppär ran kun se ties mät tarrat sim mei vii ja ä, näyttä a yliopiston kes taitaa sitten oll ta Cornwalsil vuo tä mil sim ki/viimei Smile Surf Sholin Newquaystä, ohymiötarra, ja ikk nim pista saatu surffiankka, joka n ine sitten toi sin n surffiklubin sto oli meidän yliopi n designasin). logo (jota itseki kautta saadut Surffiklubi ja sen kanssa vietetyt den nii ja t eri kav haimpia asioipar yks oli hetket ssa yliopisise uot siv kuu o ta kok mahtuu myös aan Muk . ssa torupeama silloin, kia iik mus mpi Bonobon (le jon) tarpal i tos n kää vieläkin tyk ra.” - Venla

ETHNOGRAPHIC FILM, PORNOGRAPHY AND KNOWING THE OTHER Text JUUDA TAMMINEN

The film critic and professor of film studies Bill Nichols makes a striking comparison of ethnographic film and pornography in his famous book Representing Reality: Issues and Concepts in Documentary (1991, pp. 201–228). His central argument is that both ethnography and pornography aim to give “truthful” representations of reality, but in the process of demystifying the “Other” they inadvertently propagate a discourse of domination and hierarchy. Although Nichols’ provocative comparison is more of a jab at anthropologists rather than a serious assessment of ethnographic realism, his analysis does shed light on some important epistemological issues facing an anthropological use of film.

Art JULIA LEPPÄNEN

resented occurred as depicted’ (216). Nichols suggests that both share four structural qualities that maintain this representational authority. Firstly, both are distanced by providing the means to fulfil our desire for the Other without having to acknowledge our complicity with the apparatus and tactics of domination. Secondly, both manage and control the representation of the Other through conventions, such as narrative, exposition and commentary. Thirdly, both require empirical and psychological realism in their representations, so as to suggest ‘that what we see occurred much as it would have occurred, were we not there to see it’ (224). And lastly, both pornography and ethnography depend on narrative and expository realism. The figure of the Other, according to NichNichols finds elements of ambivalence on all ols, is engendered in four structural qualpatterns of hierarchy ities, accuses both and control. Ethnoggenres of inauthen“Nichols argues that both ethnograraphy and pornography ticity, and concludes share a similar histhat pornography and phy and pornography make use of the torical benefit from ethnography are ‘inthe turn against a defensible’ as forms Victorian insularity, of representation in visual narrative in order to demystify and a parallel desire relation to truth for the Other. For value. and familiarize the Other, yet both fail ethnography the Other manifested in the While even pornognon-European cultures raphy has certainly to disassociate themselves from the discolonized through changed as an indusmilitary domination, try since the time course of control and hierarchy.” while for pornograthat Bill Nichols phy the Other was the charged his accusasecrets of sexual extion in the early pressivity and selfdiscovery, kept hidden 1990s, I am quite sure that nobody cares by public prudery. The assimilation of the about the truth value in porn. AnthropoloOther began with the participant observa- gists, on the other hand, are more conscious tions of the modern anthropologists, coinof the ways in which they participate, reciding with the recognition of sexuality by cord and represent the subjects of their enthe likes of Freud and Hugh Hefner. Nichquiry. Ethnographic filmmakers exercise power ols argues that both ethnography and porof judgement over perspective and point of nography make use of the visual narrative view, and this is what Nichols is referring in order to demystify and familiarize the to when he claims that ethnographic films Other, yet both fail to disassociate thempropagate a discourse of power and dominaselves from the discourse of control and tion over the Other. Whereas written ethhierarchy. This discourse is born from the nographies can provide a thorough descripdesire to know and possess: ‘In pornography, tion on the context of social interactions male subjectivity assumes the task of repreover lengthy periods of time, films have to senting female subjectivity; in ethnography narrow their focus and perspective on a cer“our” culture assumes the task of represent- tain aspect of culture and choose only paring theirs’ (209). Both ethnography and porticular examples of social interaction. And nography rely on the notion of authenticity, in a more practical sense, the filmmaker must that ‘the cultural or sexual practices repchoose where to place the camera. There is

simply no way a filmmaker can find a single position from which all significant phenomenon can be observed and recorded (Loizos 1993: 18). The filmmaker must therefore exercise judgement during the shooting and editing of a film in order to select relevant material. This implies, as Loizos has argued, that all ethnographic films are “perspectival” and likely to be incomplete (ibid).

Another aspect of truth value that is inherent in the ethnographic enterprise is the way a film engages the viewer. MacDougall has argued (1998) that the onus of interpretation, and thus the realism transmitted, falls largely to the audience itself. Unlike written anthropology which produces a condensation of meaning and leaves much of the unimportant data behind, film produc-

The hierarchical relations of power which may manifest between the ethnographic filmmaker and his subject are not inherent in the applied technologies as Nichols has claimed but are instead a reflection of the nature of engagement between the two. Instead of using the camera as a passive instrument of scientific investigation and empirical realism, anthropologists often enter a mutual engagement with the Other during the process of constructing documentary realism. The camera is therefore an active element in producing the reality that is being filmed and in constructing ethnographic knowledge. By producing meaning through a visual narrative, ethnographic film engages the viewer to interpret the lives of Others. Rather than simply providing the means to know and possess the Other, ethnographic films can enable productive collaboration with subjects, and provoke us to reflect critically about the construction of truth and the meanings of our own engagements with and interpretations of the Other.

Bibliography: El Guindi, F. (2004) Visual Anthropology: Essential Method and Theory. Oxford: Alta Mira Press. Heider, K. G. (1976) Ethnographic Film. Austin: University of Texas Press. Loizos, P. (1993) Innovation in Ethnographic Film: From Innocence to Self-consciousness 1955-1985. Chicago: The University of Chicago Press. MacDougall, D. (1998) Transcultural Cinema. Chichester: Princeton University Press. Nichols, B. (1991) Representing Reality: Issues and Concepts in Documentary. Bloomington: Indiana University Press.

The question is whether this is relevant to the truth value of ethnographic film? Heider argues (1976: 12) that the value of an ethnographic film simply cannot be judged according to whether or not it has omitted significant things from the material. Instead it must be judged on the ‘appropriateness of what has been included and how it has been handled’ (ibid). Some anthropologists, especially during the period from 1960 to the mid1980s, experimented with ways in which the filmmakers and their subjects can collaborate in the effort to achieve cinematic truth. One of the most famous of these filmmakers was Jean Rouch. Instead of using the camera as a passive recording instrument as documentarists before him had done, Rouch treated the camera as an active instrument of interrogation and provocation (Loizos 1993: 46). He defied traditional notions of objective empiricism and behavioural science typical of early use of film in anthropology and applied a system of provocation in which subjects themselves become active agents in the construction of ethnographic realism. In Niger in the late 1950s Rouch showed a film he made of a hippopotamus hunt to the villagers: “They quickly discovered the flaw in my music during the hippopotamus hunt” (el Guindi 2004: 106). The criticism he received gave Rouch the idea of recording the reactions and response of the subjects during the making of his later films (ibid). In Chronique d’un ete (1960) Rouch and sociologist Edgar Morin openly engaged the subjects of the film in selfreflection. The film recounts a summer in Paris in which the viewer follows the conversations and emotional preoccupations of a handful of individuals. In the film’s final scene the protagonists watch the length of the footage and discuss its truth value. This method allowed the selfconscious voices of the subjects into the forefront, seemingly inverting the power relations of dominance which Nichols argues that ethnography shares with pornography.

es an excess of meaning and sometimes unintended connotations (ibid: 68). For many anthropologists this poses a very difficult epistemological problem when treating film as a medium of cultural representation. How can the filmmaker be sure that the film is understood in the way that the filmmaker intended? MacDougall argues that rather than conceiving of ethnographic film as a message, a representation or an argument, it can be understood as a record of engagement with a different culture (ibid: 75). In other words, the hierarchical subjugation of the subject under the control of the filmmaker will do little to achieve truth value, and filmmaking serves better as a tool of mutual selfreflection between the anthropologist and the subject.

CU LT U RE E L S E TNO G R A FI

“Hei! Mana ei oo järkänny tänä vuonna vielä leffailtaa, pitäskö sellanen duunaa?” “Joo todellaki!” “Mitäs jos näytettäiski useempi leffa? Sillei festarityylisesti?” “Joo todellaki!” “Hei nyt tehtiin sillein hassusti, et varattiin Kuppalan sijaan Kino Engel kolmeks päiväks - nyt pitäis rupee kerää rahaa ettei jouduta velkavankeuteen tästä touhusta.” “Joo todellaki!” Joo, todellakin. Pienestä leffailtaideasta kehkeytyi Helsingin ensimmäiset etnografisen elokuvan festivaalit, joihin osallistui loppujen lopuksi useampi sata ihmistä.

Teksti ja kuvat JANNE VASARAINEN

Festarit pyörähtivät käyntiin opiskelijapäivällä, jonka aikana saimme nauttia meille lähetetyistä elokuvista ympäri maailmaa. Nauttia saimme myös sponsoreiden tarjoamista nyhtökaurapullista ja kauralatteista, jotka ovat jääneestä määrästä päätellen muuttuneet uusiutuviksi luonnonvaroiksi. Todellinen tulikaste oli vastassa torstaina, kun päätapahtuma käynnistyi Kino Engelissä dokumentaarisen elokuvan legendan Jouko Aaltosen alustamalla Kusum-dokkarilla. Siitä eteenpäin kaikki olikin melkoista sumua lauantaihin asti. Leffat pyörivät, katsojat tulivat ja menivät, minglailimme Kennon tiloissa… Ajattelimme kaikki, että raskain koitos olisi ollut juuri itse fes tariviikko, mutta todellisuudessa se meni

melkolailla omalla painollaan, kun olimme ensin raataneet niska limassa valmisteluvaiheessa. Koko homma huipentui afterpartyihin rakkaassa Kuppalassamme, joissa selvästi näkyi stressin purkautumisen ja yleisen helpotuksen tuoma fiilis. Kiitos ja anteeksi erityisesti allekirjoittaneelta. Oli järjettömän siistiä toteuttaa opiskelijaporukalla jotain konkreettista omaan alaan liittyvää, kun muuten arki koostuu lasittunein silmin artikkeleiden selaami-

sesta Kaisa-kirjaston pimeimmissä nurkissa. Vielä hienompaa oli positiivisen palautteen määrä, jota proggiksesta saimme - yhden espoolaisen Timon mielipidettä lukuun ottamatta. Suuri kiitos siis jokaiselle kävijälle, tukijalle, yhteistyökumppanille, ja minun puolestani erityisesti koko Cultureels-tiimille. Uskomattoman ihania ihmisiä kaikki.

Naapurina Jääkarhu -dokumenttielokuvan tekijät Gennady Kurushin ja Suvi Jaakkola vastaanottivat Cultureelsjulisteen elokuvan ensiillassa perjantaina 12.4. Julistetta ojentamassa Annika Lepistö ja Iisa Arvelin.

NEN ELOK U VA F E STI VA A L I

KYSY

VÄELTÄ

ASK

THE

PEOPLE

KYSY

VÄELTÄ

ASK

THE

PEOPLE

KYSY

VÄELTÄ

ASK

MI K S I ANTROPOLOGIMIEHET MANSPLAINAA NIIN P A L J O N ? M I K S I A N T R O P O L O G I M I E H E T M A N S P L A I N A A N II N

M i k s i antropolog imiehet mansplainaa nii n p a l j o n ? En tiedä osaanko vastata tuohon jotain lyhyttä ja ytimekästä, mutta on tässä kysymyksessä pointti, jos vaikka ajattelee konferenssien pitkiä ’This is more of a comment than a question’ monologeja. __ Haastateltavana ANNI KAJANUS, apulaisprofessori, sosiaali ja kulttuuriantropologia Haastatellut SAKARI MESIMÄKI, antropologimies __ Se ei ole pelkästään sukupuoleen liittyvä asia, vaan liittyy laajemmin etuoikeuksiin ja miten ne vaikuttaa keskustelutapaan. Vaikka se miten ihmiset keskustelee jossain LSE:ssä tai sen tyyppisissä antropologian johtavissa paikoissa, joissa on vahva identiteetti siitä, että me ollaan siellä tieteenalan keskuksessa ja etulinjassa. Ihmiset oppii pitämään sitä mitä he sanovat lähtökohtaisesti merkittävänä ja kuulemisen arvoisena. Siinä kommunikoinnissa on erilainen tyyli, vaikka keskustelun sisältö ei juuri poikkeaisi muista paikoista. Tämä sama pätee jossain määrin myös sukupuoleen, että miehet oppii pitämään sanomaansa arvokkaana eri tavalla kuin naiset.

Itse tulkitsen tässä kysymyksessä turhautumisen sen kanssa, että antropologian luulisi olevan tosi refleksiivinen tieteenala ja myös poliittisesti progressiivinen. Joo. Ja sillä tavalla, että ihan tieteenalan ytimessä se refleksiivisyys näille valtarakennelmille meidän omassa kanssakäymisessä häviää. Munkin mielestä se on ihan hämmästyttävää tieteenalalla, jonka yksi päätutkimuskohteista on erilaiset valtarakenteet ja niiden kriittinen tarkastelu ja erilaisten äänten korostaminen. Niin sitten tieteenalan omassa keskustelussa valtarakenteet on niin silmiinpistäviä. Siihen liittyy sukupuoli ja myöskin asemahierarkia. En vielä tiedä miten vahvoja nämä perinteikkäät asetelmat on täällä Suomessa tai Helsingissä, mulla on täältä vielä niin vähän kokemusta, niin kommentoin enemmän kansainvälisestä näkökulmasta. Ihan vaikka jossain seminaareissa, että miten ihmiset asemoituu istumaan. Siellä pyöreän pöydän ääressä on professorit, joista monesti iso osa on miehiä ja sitten laidoilla istuu tutkijoita ja väitöskirjan tekijöitä. Näkyy se sukupuolijakauma, että mitä pidemmälle mennään pyöreän pöydän ympäriltä huoneen laidoille, niin naisten osuus nousee. Ikäjakauma ja myöskin kansallisuus ja etnisyys näkyy sillä tavalla, että diversiteettiä on enemmän siellä huoneen laidoilla kun keskiössä. Tässä tulee konkreettisella tavalla näkyviin ne valtarakenteet keskustelussa, vaikka on kyse seminaarista, joka on avoin kaikille. Oletko nähnyt, että jossain olisi tämmöisissä tilaisuuksissa huomioitu näitä rakenteita, esimerkiksi miten ihmiset istuu? Se on jännä, että antropologiassa en juurikaan. Se ehkä liittyy jotenkin siihen, että antropologiassa vielä elää suhteellisen vahvasti semmoinen professorikeskeinen kulttuuri. Mutta kyllä yksittäiset professorit voi olla tällaisesta tietoisia ja mennä vaikka istumaan opiskelijoiden kanssa jonkinlaisena kannanottona. Mä olen itse kiinnittänyt näihin asioihin paljon huomiota kun olen pyrkinyt kehittymään ja etenemään tiedemaailmassa. Aina mennyt sinne pyöreään pöytään tai eturiviin ja käsi ylös, vaikka jännittäisikin. Kukaan ei sinne kutsu, muttei aja poiskaan. Ekan kerran, kun kysyin kysymyksen jossain tärkeässä seminaarissa, niin muotoilin sitä puoli tuntia vihkoon ennen kuin uskalsin kysyä. Kerroin tämän seminaarin jälkeen kollegalle, joka oli myös nainen ja samassa uran alkuvaiheessa kuin minä. Hän oli että no hän kävi kesken seminaarin vessassa ääneen harjoittelemassa omaa kysymystään ensimmäisellä kerralla. Sitten mulla on myös sellaisia periaatteita, että en esim. ikinä aloita esitystä anteeksipyynnöllä, tyyliin ’tämä työ on vielä alkuvaiheessa…’. Tai puheenvuoroa sellaisilla vähättelevillä fraaseilla, kuin vaikka ’I was just wondering…’, ’This might be a really simple question, but…’. Luin tutkimuksen tästä, että naiset käyttää akateemisessa keskustelussa enemmän tällaista tyyliä kuin mie-

THE

PEOPLE

KYSY

VÄELTÄ

ASK

THE

PEOPLE

KYSY

VÄELTÄ

ASK

THE

PEOPLE

KYSY

N P A L J O N ? MIKSI ANTR OPOLOGIMIEHET MANSPLAIN A A N I I N P A L J O N ? M I K S I A N T R O P O L O G I M I E H E T M A N S P

het. Koitan asennoitua niin, että annan keskusteluun sen mitä mulla on annettavaa, anteeksipyytelemättä. Ei se itsevarmuus osallistumiseen tule välttämättä itsestään, siihen voi joutua opettamaan itseään. Toinen syy miksi tää on erikoista, sen lisäksi että antropologia on tieteenalana keskittynyt valtarakenteiden kriittiseen tarkasteluun, on se että kenttätyö on sosiaalisesti niin vaativaa. Siinä täytyy pystyä astumaan oman egon ulkopuolelle ja sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin ja olemaan hirveen erilaisissa asemissa ihmisten kanssa. Se mukautuminen mitä kenttätyö vaatii — se on ihan valtavassa kontrastissa siihen professorikeskeiseen järjestelmään yliopistomaailmassa. Moni antropologian laitos edelleen keskittyy tietyllä tavalla karismaattisten professorien ympärille.

Mainitsit yksilökeskeisyyden ja karisman. Kenttätyöhön liittyen tosiaan esiintyy usein idea sankarillisesta yksilöstä, tutkimusmatkailijasta ja seikkailijasta. Mä luulen, että monella antropologilla se voi olla se ensimmäinen mielikuva, joka viehättää. Siihen metodiin liittyy romantisointia yksinäisestä tutkimusmatkailijasta, mikä sitten ehkä tukee vähän semmoisia henkilökultteja enemmän kuin muilla tieteenaloilla. Sitten tulee myös se, että professoritasolla sukupuolijakauma on vaan epätasainen. Se osittain liittyy rakenteellisiin juttuihin, että usein he jotka ovat päässeet korkeisiin asemiin ovat miehiä — niin siten ehkä tää mansplaining-ilmiö selittyy myös osittain sillä. Rakenteelliset asiat on esimerkiksi sellaisia, että siinä uran vaiheessa kun pitää tehdä kenttätyötä ja julkaista paljon että pystyy kilpailemaan paikoista — eli heti siinä väittelyn jälkeen — niin se on myös sama vaihe missä usein lisäännytään. Ja se on usein naisilla enemmän esteenä pitkille kenttätöille ja liikkuvuudelle kuin miehillä. Ei tietenkään tarvitsisi olla, mutta ihmiset tekee tällaisia valintoja. Nämä on ehkä jotain asioita, jotka ovat spesifejä antropologialle. Muuten varmaan pätee ne selitykset, mitkä yleisemminkin mansplainingiin pätee. Naiset tai tytöt vaan kasvatetaan ottamaan vähemmän tilaa. Siitä on paljon tutkimuksia, että tyttöjä lapsesta asti keskeytetään useammin kuin poikia kun he puhuu, esimerkiksi päiväkodissa. Ja usein ne keskeytykset ovat ohjaavia ennemmin kuin keskustelevia.

“Se on varmaan se, että ne luulee, kun ne on vähemmistössä, että pitää tehdä vaikutus. Mutta sillähän tekee vaan negatiivisen vaikutuksen. Rasittavaa.”

“Olis ihan vitun kiva tietää.”

“Liittynee pitkälti niihin käyttäytymisnormistoihin ja maskuliinisuuksiin mitä miehille on kasvun aikana sallittu tai joihin on kannustettu. Kilpailullisuus ja toisaalta voimakas paremmin tietämisen kulttuuri, joihin meidän koululaitos sujuvasti valjastaa, varmasti tuovat oman lisänsä siihen, että mansplainingiksi nimettyjä piirteitä on olemassa. Antrojen kohdalla liittynee myös pienen oppiaineen legitimiteetin ja tarpeellisuuden puolustamiseen ryhmäilmiönä ja toisaalta yksilötasoisesti oman kehittyvän asiantuntijuuden ja ammatti-identiteetin muodostamisen prosessiin, jossa tietämisen ja tietämättömyyden rajoja koetellaan”

“Itsekeskeisyys ja omahyväisyys.”

Kuvitus RONYA HIRSMA

Sitten taas mä oon ollut psykologian laitoksella — ja siinä voi tietysti olla maakohtaisiakin eroja, koska olin USA:ssa, kun taas antropologian laitokset on tutuimpia Englannista. Siellä kiinnitettiin tosi paljon huomiota sukupuoliasiaan. Sellaisella hyvin pikkutarkalla tasolla, että jos me esimerkiksi järjestettiin seminaaria, niin ihan kaikessa eksplisiittisesti mietittiin se, että sukupuolijakauma on tasapainossa ja myöskin etniset taustat, eri uravaiheissa olevat, ikäjakauma, kansallisuus — kaikessa haettiin diversiteettiä. Ja se on hyvin pikkutarkkaa, että jos mä olin vaikka ihan tyytyväinen, kun meillä oli seitsemän naista ja yhdeksän miestä, niin mun miespuolinen professorikollega oli, että ’ei ei, miten me ei taaskaan päästy siihen tasaiseen jakaumaan.’

Kommentteja kentältä