Väki 1/2021 by Väki Magazine

1/2021 – Näkymä

Numero 1/4 2021 Päätoimittajat Cecilia Sippel Maija Karakoski Sabriina Hietaniemi Toimituskunta Iisa Arvelin Janne Yrjö-Koskinen Julia Räisänen Miia Martikainen Minerva Aalto Stella Suuronen Vilppu Rantanen Zaida Söderström Kuvat ja kuvitukset Iisa Arvelin Ina Rantanen Johanna Sippula Maria Anttonen Miia Martikainen Tuuli Sipilä

Kannet Maija Karakoski Julkaisija Väki Ry Paino

Picaset Oy

Painos

75 kpl

Ota yhteyttä s-posti: vakilehti@gmail.com ig: vakimagazine Verkkolehti vakimagazine.tumblr.com Väki saa HYY:n ainejärjestölehtitukea.

5 6 7

10 15 18 21 23 24 26 28 31

Päätoimittajilta Toimitus fiilistelee Testaa, kuka fiktiivinen antropologi olet! Essä: Ett högre, nyliberalt jag Korkea aika keskustella: haastattelussa Miro Olsoni ja Nasim Selmani Essee: Puu kaatuu, kaupunki suree Näkymiä suomalaiseen mielenmaisemaan – antropologinen aareaitta radioaalloilla Sydän auki, ihmisiä kunnioittaen: haastattelussa Virpi Suutari Valtava teos: arvio David Foster Wallacen Päättymättömästä riemusta Kenen museo, kenen esineet?: keskustelua Sadan vuoden matka -elokuvasta Havaintoja: Arkista ja ohilipuvaa Unelmoin Maisemanvaihdos

Kuva Sabriina Hietaniemi

Päätoimittajilta

osiaali- ja kulttuuriantropologian kandivaiheen opetus on vuodesta 2017 lähtien järjestetty yhdessä kolmen muun opintosuunnan kanssa, osana uutta yhteiskunnallisen muutoksen kandiohjelmaa. Tähän asti opintosuunta on valittu kahden vuoden opintojen jälkeen. Opintonsa vuonna 2020 aloittaneet pääsevät tutkintorakenteen muutosten myötä valitsemaan opintosuuntansa jo ensimmäisen vuoden päätteeksi. Tänä keväänä siis sekä ensimmäisen että toisen vuoden opiskelijat ovat joutuneet pohdiskelemaan eri opintosuuntien tarjoamia näkymiä. Allekirjoittaneet mukaan lukien. Tuntemuksen tai toisen johdosta me kolme olemme kallistuneet valinnassamme antropologiaan päin. Intuitioon on pakko luottaa, sillä opintosuuntien edustamat mahdollisuudet eivät vielä tunnu täysin auenneen. Neljässä tieteenalassa on paljon tutustuttavaa vuodelle tai parille, ja kuva yksittäisestä tieteenalasta jää väistämättä pintaraapaisun tasolle. Antropologiaa ei opeteta koulussa, eivätkä kirjakauppojen hyllyt pursuile antropologisia tutkimuksia popularisoivia hittiteoksia. Monen opiskelijan ensikosketus antropologiaan on vasta yliopistossa. Siksi onkin aiheellista pohtia, vastaako opintojen alkuvaiheen kurssien luoma kuva tieteenalasta sen nykytodellisuutta – tai sitä, mitä antropologia voisi parhaimmillaan olla. Kokemuksemme mukaan ensimmäisillä antropologian kursseilla keskitytään pitkälti tieteenalan historiaan ja keskeisimpiin klassikkoteoksiin. Klassikot ovat totta kai omalla tavallaan tärkeitä, sillä niiden avulla voidaan reflektoida oman alan historiaa ja käytäntöjä kriittisesti. Vahva painotus kolonialistiselle perinteelle rakentavissa klassikoissa voi kuitenkin hämmentää ensimmäisen vuoden opiskelijaa, onhan kyseisten teosten relevanssi nykymaailman tarkastelussa vähintäänkin kyseenalainen. Antropologiassa piilee kutkuttava mahdollisuus löytää jotakin näkymätöntä ja tuoda se näkyväksi. Tämä pätee paitsi kaukaisten kohteiden ja itselle vieraiden kulttuurien tutkimukseen, myös omasta lähiympäristöstä tuttujen ilmiöiden tarkasteluun. Nykyantropologiassa katse käännetään yhä useammin tuntemattomasta tuttuun, kaukaa lähelle ja marginaaleista vallan keskuksiin. Antropologian kolonialistinen historia on ja pysyy, mutta töitä tasa-arvoisemman tutkimuksen eteen on tehty jo vuosikymmeniä. Tieteenalan kolonialistista perinnettä purkavat nykysuuntaukset avaavat näkymiä, joiden olisi hyvä välittyä niin ensimmäisen vuoden opiskelijoille kuin yliopiston seinien ulkopuolellekin. Tätä voisi edistää raivaamalla klassikoilta tilaa tuoreemmille suuntauksille. Innostuksemme toimittaa Väkeä sai alkunsa toisaalta vahvasta kiinnostuksesta antropologian tarjoamiin mahdollisuuksiin, ja toisaalta turhautumisesta alan näkymien ja merkityksen hämyisyyteen. Jonkinlaisena tausta-ajatuksena onkin selventää sekä meille että mahdollisesti muille, mitä antropologia voi tarjota maailmalle nyt ja tulevaisuudessa. Tästä siis juontuu ensimmäisen numeron teema, näkymä. Opiskelijalehtiä tehdään omaksi iloksi – omista kiinnostuksenkohteista, ajankohtaisista ilmiöistä sekä ympäröivistä ihmisistä inspiroituen. Antropologiasta ammentavat näkökulmat tuovat tähän kattaukseen oman, erityisen lisänsä. Halusimme siksi valita vuoden ensimmäiselle numerolle teeman, joka jättää riittävästi tilaa erilaisille tulkinnoille. Kontekstista riippuen sanalle “näkymä” voidaan antaa varsin erilaisia merkityksiä. Tämän lehden teksteissä teemaa lähestytään niin tulevaisuudennäkymien, henkilökohtaisten unelmien kuin konkreettisten, ikkunasta tai kadulta avautuvien maisemienkin kautta. Mukavia lukuhetkiä,

Cecilia, Maija & Sabriina

LEMPINÄKYMÄT Toimitus fiilistelee:

KUN törmään tähän kuvaan aika ajoin, lumoudun siitä aina vain uudelleen – niin kuvan maisemasta kuin sen taltioimishetkestä, josta se muistuttaa. Usvainen hetki loppukesältä 2020. Männyn oksat kehystävät järvimaisemaa, joka näyttää joka hetki hieman erilaiselta sään ja vuorokaudenajan vaihtuessa. Tuona hetkenä joku oli juuri käväissyt udun seassa jättäen jälkensä peilityyneen pintaan, joka heijastelee taivaan hempeitä sävyjä. Samalla näkymässä on jotain hyvin suomalaista, kuin yksi kultakauden maalauksista, ja samalla se on jotain tuttua, oma mökkimaisema, jossa seesteisten hetkien lisäksi on tullut nautittua täysillä kesästä ja uimisesta ilonkiljahduksien säestämänä. Se on kuin suomalainen mielenmaisema: hieman melankolinen, tumman sisukas ja aito – onnellisuuden pilkahduksineen. – Iisa Arvelin

MÖKKISAUNAN verannalla aika pysähtyy. Maisema tuo lohtua ja turvallisuuden tunnetta, kun korpimetsät huokailevat ilta-auringon hohdossa ympärilläni. Joka kesä mökille palatessa tuntuu siltä, että aikaa ei olisi kulunut lainkaan. Vaikka elämässäni tapahtuisi mitä, keltainen talo kukkulan päällä pysyy paikallaan, ja sen kantamat tarinat menneistä juhlista pitävät sen sielua elossa. Konkreettinen maisema mökin ympärillä on toki muuttunut, mutta syvin olemus on siitä huolimatta pysynyt samana. Lempimaiseman ei välttämättä tarvitse nostattaa vahvoja ihastumisen tai kaipuun tunteita: se voi olla turvasatama, se kaikista luonnollisin olemisen muoto, johon on helppo palata kerta toisensa jälkeen. Sitä ei välttämättä osaa kaivata kun on poissa, mutta paikalla ollessa tuntuu siltä, että kaikki on juuri niin kuin pitää. – Miia Martikainen

fiktiivinen antropologi olet!

Testaa, kuka

Vastaamalla seuraaviin kiperiin kysymyksiin saat tietää, ketä tvsarjoista ja elokuvista tuttua antropologia muistutat. Laske lopuksi, mitä kirjainta sait eniten ja tarkasta tuloksesi seuraavalta sivulta. Teksti Julia Räisänen

Millä aktiviteeteilla täytät tai täytit päiväsi fuksina? 1. Uusien tuttavuuksien kanssa kaljoittellen ja yliopistolla hengaillen -------------- C 2. Liityit jo sekä Kumouksen että antropologian opiskelijajärjestön hallitukseen ja olet täyttänyt kalenterisi lisäkursseilla -------------------------------- D 3. Käyt jututtamassa professoreja ja tutkit kirjastossa yliopiston historiikkia ----- A 4. Ilmiannat Jodelin #hyyihastus -kanavalla kanssaopiskelijoitasi ja lounastat päivittäin Unicafella ---------------------------------------------------------------- B Kuka seuraavista on lempiluennoitsijasi? 1. Toomas Gross –------------ C 2. Anni Kajanus -------------- D 3. Timo Kaartinen ----------- A 4. Sirpa Tenhunen ----------- B Mihin Harry Potter -tupaan kuulut? 1. Rohkelikko ------------- C 2. Luihuinen --------------- D 3. Puuskupuh -------------- B 4. Korpinkynsi ------------ A Saako fuksia kuksia? 1. Ei missään tapauksessa ------------------------------------------- A 2. Riippuu olosuhteista ----------------------------------------------- B, C 3. Kaikki suostumuksellinen toiminta on sallittua ---------- D Luottovaatteesi yliopistolla ovat 1. Bleiseri ja näyttävät korut -------------- D 2. T-paita, huppari ja farkut -------------- C 3. Farkkutakki ja kukkaleninki ---------- B 4. Tweedpuku --------------------------------- A Mihin seuraavista haluaisit erikoistua? 1. Eurooppalaiset juhannusperinteet ----------- C 2. 2000-luvun monarkiat ---------------------------- A 3. Suurkaupunkien eliittien tutkimus ---------- B 4. Oikeusantropologia-------------------------------- D Kuinka nopeasti kuolisit kauhuelokuvassa? 1. Heti, sillä minua muistuttavat hahmot tyypillisesti kuolevat ensimmäisten joukossa ------ C 2. Olisin luultavasti tarinan traaginen, ainoa eloonjäänyt ----------------------------------------------- B, D 3. Kuolisin sankarillisesti elokuvan keskivaiheilla --------------------------------------------------------- A

Eniten A-vastauksia: Muistutat Andrew Jacobya, Prinsessapäiväkirjat 2 -elokuvan komeaa ja kohteliasta englantilaista herttuaa. Noudatat elämässäsi sovinnaisuussääntöjä, ehkä välillä jopa turhankin pitkälle. Arvostat yliopistokoulutusta ja luultavasti olet kiinnostunut jostakin perinteisestä antropologisesta tutkimuskohteesta, kuten sukulaisuudesta tai poliittisista järjestelmistä. Pukeudut maanläheisiin sävyihin ja klassisiin linjoihin sekä vapaa-ajallasi harrastat jotain golfin, ratsastuksen tai ilmailun tapaista. Olet tyytyväinen valitsemallasi urapolulla, mutta pidä mielessä, ettei sinun aina kannata odottaa muiden ottavan riskejä puolestasi – voit rohkeasti elää omannäköistä elämää.

Eniten B-vastauksia: Olet kuin ilmetty Annie Braddock, The Nanny Diaries -elokuvan nuori ja sympaattinen päähenkilö, joka löytää itsensä antropologian opintojen jälkeen lastenvahtina New Yorkista. Lähestyt antropologista teoriaa omakohtaisen kokemuksen kautta, hyödyntäen moderneja näkökulmia työssäsi. Kohtelet muita ihmisiä lämmöllä ja ystävällisesti, mutta mikäli he eivät tee samoin sinulle, et pelkää pitää puoliasi. Opinnot eivät ole sinulle itsestäänselvyys, joten teet paljon työtä niiden eteen. Ura ei kuitenkaan ole sinulle kaikki kaikessa, vaan elämäsi keskiössä ovat läheiset ihmissuhteet. Olet rohkea ja tunnollinen, mutta osaat myös rentoutua ja pitää hauskaa. Eniten C-vastauksia: Olet aivan kuin Josh, älykäs ja kunnianhimoinen kulttuuriantropologian tohtorikoulutettava kauhuelokuvasta Midsommar. Olet kiinnostunut perinteiden tutkimuksesta ja haluat suorittaa kenttätyösi mahdollisimman kaukana omasta kulttuuristasi. Olet luotettava, rehellinen ja arvostat rentoa yhdessäoloa kaveriporukalla. Ystävyyssuhteesi saattavat aiheuttaa sinulle ongelmia, mikäli et aseta selkeitä rajoja ystävyydellenne. Olet tarkkanäköinen tutkimustyössäsi, mutta hyvien tutkimuseettisten käytäntöjen rikkominen saattaa olla sinulle kohtalokasta.

Eniten D-vastauksia: Muistutat erehdyttävästi Dr. Temprance ”Bones” Brennania, Bones-sarjan terävää ja kaunista oikeusantropologia. Olet melkoinen tehopakkaus: loistat työssäsi, kirjoitat siinä sivussa kirjoja ja puhut sujuvasti useampaa kieltä. Harrastat sirkuksen tai karaten kaltaista lajia ja olet vakaasti sitä mieltä, että metsästäminen on tehotuotantoa eettisempi tapa tuoda liha ruokapöytään. Suhteet muihin tuottavat sinulle päänvaivaa ja siksi nautit erityisesti selvärajaisesta empiirisestä tutkimusaineistosta. Koska urasi on elämäsi keskipiste, saatat hyvinkin huomata löytäväsi myös romanttiset suhteesi työyhteisöstä.

Kuvat Ina Rantanen

Ett högre,

nyliberalt jag Det vore fel att påstå att motivet bakom varje avhandling ligger i någon sorts frustration över ämnet x.

Men i mitt fall är det så. Det kräver ett antal privilegier att kunna lita Den här våren slutför jag min kandidatavhandling i sopå att sin egen insats – antingen i form av hårt arbeciologi om nyandlighet i en nyliberal och postmodern te eller rätt och positiv inställning – räcker till för att kontext. Idéen för avhandlingen började gro i en perkunna nå framgång. Att individen har oändligt med sonlig irritation över den rådande nyliberala hegemopotential och alla möjligheter att nå framgång är en nin som genomsyrat såväl våra attityder som samhälvacker tanke som sannerligen många finner en tröst i, lets olika fenomen. Detta påstående är antagligen inte men tyvärr är det inte en sanning för all världens be100% empiriskt hållbart men jag kan trots det urskilja folkning. Den samhälleliga ojämlikheten möts i olika en nyliberal logik i diverse trender som idag vill söka sig till min vardag. Under det gångna året har jag stänAntydningen ”asenne ratkaisee” digt blivit påmind om att tänka positivt, göra i situationer som resluterats av tacksamhetsövningar, meditera och manifestera goda energier för att nå det jag allra mest strukturella och politiska konstruktioner vill ha. Nyandliga metoder har blivit ett sorts känns framför allt orättvis synonym till psykologiskt välbefinnande och gjort entré på diverse olika sociala medier. Vem behöver terapi när Instagram flödet berättar en skärningar som försvårar det för olika människor att hur man botar tvångstankar och ångest? nå samma mål. Manifestation ain’t got nothing on Kärnan i nyliberalismen är tron på individens structural inequality. aktörskap och frihet i såväl ekonomiska som sociala Självutveckling, tacksamhetsövningar och fält. Det centrala i nyandligheten är tron på individens meditering är hälsosamt så länge de inte odlas enligt företräde. Hen uppmuntras att hitta nyckeln till ett nyliberala villkor. Så länge deras övning inte motivebättre liv i sig själv. Meningen är att individen redan ras som ett krav för att må bättre eller nå ekonomisk medfött har oändligt med potential och är benägen att kapital. Och så länge som de inte anses som prestationå vad hen än vill – vare sig det är självutveckling elner eller attribut som ska mätas, jämföras och effektiler rikedom – så länge energierna, stjärnorna eller det viseras. individuella humöret är i rätt balans med universum. Med en avgjord avhandling på nacken kan Enligt religionsforskaren Michael York påminner nyjag konstatera att jag fått svar på ett antal av mina fråandlighet om och delar samma logik som nyliberalisgor gällande detta tema. Jag påstår att de individuamen. Båda framhäver individens företräde, personlig listiska meningsgivande praktiker som nyandlighet frihet och en individuell effektivitet. Båda följer samtar del av idag, attraherar oss som lever i ett samhälle ma tankemönster: ifall du själv tar initiativ och jobbar som uppmuntrar till att vara sin egen lyckas smed. Då hårt når du en högre livskvalité. vi lever i ett klimat var individualism, prestation och Nyliberalismen har skapat ett klimat där prekonkurrens uppfattas som värdefulla attribut är det station ses som en kulturell sanning och därmed som naturligt att vi tar del av samma kulturella logik och något eftersträvbart. Vi lever i ett system vars modus beter oss enligt det. operandi är att producera ojämlikhet. Då kan vi omöj Lindrade avhandlingsprocessen min irritaligen lita på att den tillbringar varendaste en av oss tion? Tyvärr inte. Men jag är mer säker än någonsin framgång och lycka. Hur man förhåller sig till motom att nyliberalismens problem inte löser sig genom gångar påverkar givetvis till en viss del, men att antyda att jag manifesterar positiva tankar om den. att ”asenne ratkaisee” i situationer som resulterats av strukturella och politiska konstruktioner känns provocerande och framför allt orättvist.

Text Zaida Söderström

Korkea aika keskustella Miro Olsoni ja Nasim Selmani tietävät, mihin tunteistaan vaikeneminen johtaa: ahtauteen. Eläminen on ahdasta, kun ne tunteet, jotka eivät vallitsevaan maskuuliinisuuden rooliin mahdu, on pidettävä sisällään. Intohimoprojektissaan Jäbät & tunteet -podcastissa Olsoni ja Selmani, yhdessä Nosh A Lodyn kanssa, puhuvat tunteista jäbien kesken. Huhtikuussa, ravintoloiden taas auetessa ja hallituksen sopiessa kulttuuri- ja liikunta-alan tukipaketista, kaksikko liittyi Zoomiin kanssamme keskustelemaan podcastistaan ja muun muassa siitä, kuinka erilaisia maskuliinisuuksia voitaisiin normalisoida, sekä siitä, miltä tällainen kulttuurillinen muutos yksilötasolla tuntuu. Mites se menikään? Henkilökohtainen on poliittista. Teksti Cecilia Sippel

LKUUN lyhyet ja ytimekkäät esittelyt keskusteluun osallistuneista heidän omien sanojensa pohjalta: Miro Olsoni on artistimanageri ja business-hippi, joka haluaa saada muutosta aikaan sekä duunissaan, että sen ulkopuolella. Nasim Selmani on ihmis- ja puunhalaaja ja nykyään myös yrittäjä. Hän toimii COO:na deidei-nimisessä yrityksessä, joka auttaa yrityksiä ymmärtämään diversiteettiä, yhdenvertaisuutta ja inkluusiota. Cecilia Sippel on tänä vuonna päätoimittamassa Väkeä yhdessä Maijan ja Sabriinan kanssa. Hanna Antikainen opiskelee valtiotieteitä – tai yhteiskunnallista muutosta – Cecilian kanssa. Hän lähti mielellään mukaan keskusteluun Cecilian pyynnöstä, joten on nyt tässä Väki-lehdessä nähtävästi mukana myös.

NASIM: Tää ehkä alko podcastina mut meillä on tässä suuremmat visiot myös. Tokas tuotantokaudes ollaan tehty myös behind the scenes -videoita ja meillä on ollu clubhousia. Toivottavasti meil on uus aluevaltaus tulossa, se ei oo ihan vielä nähny päivänvaloo täysin. Mutta voisin veikata että pian sekin on tulilla! HANNA: Okeei, aika mielenkiintost! Anteeks mä otan kynän täs vaihees mul ei oo pöydäl messis. CECILIA: Haha hei, alotetaan tän podcastin syntymisest. MIRO: Idean isä on Nosh A Lody, joka on saanu sen idean itse asias muutama vuos sit, se on ollu jatkoilla kuuden mim-

min kaa – ja siis Nosh oli ainoo jäbä siellä – ja siel on keskusteltu siit et minkä takii jäbät ei puhu tunteista ja et jäbien pitäis pystyy puhuu tunteista ja se oli niitten mimmien iso huolenaihe siellä jatkoilla. Nyt tää momentum vaan tälle tuli tost loppuvuonna ku me alettiin tekee. NASIM: Nosh on tän mulle maininnu ensimmäisen kerran oisko ollu jo vuonna 2019, vietettiin yhdessä pikkujoulua. Se jäi sillon viel ideana jutustelutasolla. Viime kesänä meiän yhteisen kaverin häissä se sano mulle et vitsi, nyt meiän kyl pitää tehä tää podcasti. Sit se laitto viel instaan stooriin et ”jäbät ja tunteet”. Se oli instas jo, tavallaa se oli puoliks totta haha. MIRO: Selkeesti meillä kaikilla on ollu tarve puhua niist asioist mut ei oo pystyny lähipiirissä. Ja sit ite kun on voinu huonoiten niin ei oo ollu mitään sellast väylää minkä kautta käsitellä tai päästää ulos asioita. Eli ihan selkeesti on ollu tarve myöskin luoda semmonen paikka jossa pystyy puhuu ihan mistä vaan oikeestaan. NASIM: Niin ja jotenkin ehkä viel; sillon ku oli nuorempi niin ois niin toivonu et joku ois puhunu näistä ääneen. Mut kukaan – tai missään sitä ei tapahtunu. CECILIA: Mm, just, eli kenelle suuntaatte teidän sisällön? NASIM: Meille on erityisen tärkeetä, että varsinkin nuoret jäbät kuulis sellasta tunteista, mitä meille ei puhuttu. Mut me koetaan et kaikki on meidän kohderyhmää, koska me myös tarvitaan kaikkia siihen et jäbät puhuis tunteistaan, että se normalisoituis. HANNA: Mun mielestä toi mitä just sanoit, että kuinka

normalisoida miehille tunteista puhuminen, on mielenkiintosta myös kun miettii tasa-arvokysymystä kaikkien sukupuolten kannalta. Mun mielestä on hassua, miten esim naisen aseman parantamisest usein puhutaan vaan sillee, että miten saadaan naiset samalle viivalle, mutta jätetään julkises keskustelus maskuliinisuuden rooli sivummalle. Jos käsitys miehestä on niin ahdas et ees puolet niistä, jotka kokevat edustavansa sitä sukupuolta eivät mahdu siihen “haluttuun malliin”, niin se malli on kelvoton tavoite myös muille.

Hanna

Nasim

Cecilia

Miro

[Kysymme, kuvailisivatko jäbät projektiaan radikaaliksi.] MIRO: Mä en koe et tää on mitenkään radikaalia, nyt on vaan korkea aika. On vaan aika purkaa niitä haitallisia asioita mitä meil on yhteiskunnas. Ja se muutos on käynnissä kaikilla muillakin alueilla. Se ei liity ainoastaan maskuliinisuuksiin, vaan kaikkeen muuhunkin. Mut on siinä vähän semmonen vallankumouksellinen viba myös… haha. En mä tiiä, Nasim, mitä sä? NASIM: Radikaali kuulostaa niin pelottavalta haha ja mä en haluais, että tää menis siihen kategoriaan et tätä pitäis jotenki pelätä. Oon jonkin aikaa ollu tässä itsetietosuuden prosessissa. Oon tutkinu itseäni ja huomannu kuinka paljon se on antanu mulle. Se on jollain tapaa myös vapauttanu mua olemaan oma itseni. Sen takia mä toivon, että mahollisimman moni muukin uskaltais ottaa sen hypyn sitä kohti. MIRO: Just näin. Mul on ihan sama ja itse asiassa meillä on monesti semmonen asetelma et mä haluisin niinku taistella jotakin vastaan ja sit Nosh on silleen et ei, me ollaan vaan arkipäiväsiä. Ja ehkä se on se oikea tapa saadaan kaikki mukaan, koska tähän liittyy myös paljon pelkoja ja sellasia asioita. Me yritetään arkipäiväistää tätä keskustelua. CECILIA: Ehkä se vallankumouksellinen viba on vähän semmonen kun – aina kun mennään niinku tunteisiin ja puhutaan niistä, niin kyl se vaan on vahva aihe. Ehkä siinä väistämättä tulee semmonen olo et nyt jotenki mennään oikeesti eteenpäin isoi askelii. NASIM: Niin… HANNA: Jep. Eikä sen radikaalisuuden välttämät tarvii olla negatiivinen, vaan se kuvaa ehkä vaan sitä, että kyseessä on iso ja selkeä muutos aiempaan.

NASIM: Niin, ehkä. Ehkä kukaan ei ainakaan Suomessa oo antanu tälle aiheelle kasvoja ennen, tai puhunu siitä samalla tavalla kuin me nyt tehdään. MIRO: Ehkä kukaan ei myöskään enää jaksa, tavallaan... olla siinä vanhassa. Meidän ei tarvitse taistella jotain vastaan. Kaikki on vähän niinku valmiita purkamaan näitä ongelmia. Ja vastaanoton perusteella ollaan kyllä kaukana radikaalista. Mä en henkilökohtasesti oo ikinä havainnu ilmiöö mis ois näin vähän vastareaktioita. Kyl se on enemmänki semmonen, että antakaa tulla vaan. Muutama sellanen ”vitsit tää on huono juttu, mut… itse asias, mä diggaanki täst” -tyyppinen ollaan saatu. NASIM: Ollaan saatu tosi paljon palautetta. Siitä on varmaan 99 pinnaa ollu positiivista. Mut tottakai; varmasti meidänkään korviin ei kaikki palaute kantaudu, ja tämä on aihe joka saattaa just… ähh. Niinku: alitajuntaisesti opittujen asioiden kannalta saattaa aktivoitua sellanen defenssi et ”ei vitsi, mikä tää aihe on mist nää puhuu”. MIRO: Mul tuli mieleen: ollaaks me tarpeeks radikaaleja jos me saadaan 99 pinnaa positiivista? HANNA: Ha! Ehkä täst tulikin joku kimmoke!

HANNA: Osaatteks te sanoa mistä se johtuu, että on niin vaikea nähdä jäbien ja tunteiden kuuluvan yhteen? MIRO: Monista asioista mut siis; siit kulttuurista, siit machokulttuurista. Ihan sama mitä sä seuraat niin se annettu malli on se, että se mies on kova ja se mies ei voi näyttää heikkoutta. Se maskuliinisuuden rooli on ikään kuin päällä koko ajan.

Sen oon ymmärtänyt ja sitä [roolia] haluan raottaa tai mielellään riisua sen kokonaan pois. NASIM: Mm. Ja just noiden asioiden takia meillä on yhteiskunnassa tosi paljon miesten keskuudes pahoinvointia ja mielenterveyteen liittyvii ongelmia koska niit tunteit on vaan sullottu tänne sisälle. CECILIA: Minkälaisia positiivisia esikuvia teil on ollu? MIRO [empimättä]: Ei oo ollu. NASIM: Hhjep. Tää oli oikeesti vaikee kysymys, tää oli ihan sairaan vaikee. Koska mitä tulee tunteisiin niin mulla on ainoastaan mun isä semmosena “terveellisenä” esikuvana, jos näin voi sanoo. Mun isää mä oon nuorest asti kattonu ylöspäin ja toivonu et mä voisin olla hänen kaltainen kun oon aikuinen. Toki, kukaan ei oo täydellinen, ei myöskään minun isäni, mut koen myös et mitä vanhemmaks hän tulee, sitä enemmän hän pystyy osoittamaan tunteitaan ja se on ollu tosi siistiä huomata. Mä koen et nyt varsinki viime vuosina me ollaan lähennytty vielä enemmän kun mäkin oon kokenu et voin enemmän avautua hänelle. MIRO: Mm jep. Ja mä oon taas saanu inspiraatioo jäbiltä tosi paljon tässä asiassa; oon jotenkin saanu perspektiiviä et ei oma isä vaikka oo mikään itsestäänselvyys, ja sit lähentyny oman isän kanssa. Mut mä sanoisin et joo, oon saanu hyvää mallia kotoota, mutta mä myös nään siinä sen ihmisen joka ei oo pystyny ikinä käymään niitä tunteitaan läpi. Siinä nään myös itseni, ja sit mä oon halunnu lähtee myöskin sitä muuttamaan. Ja mitä tulee esikuviin mediassa ja maskuliinisuuden representaatioon siellä niin ok, mä oon nähny et miehet itkee jonkun MM-finaalin jälkeen, mikä liittyy taas sit semmoseen maskuliinisuuten et ollaan valloitettu maailma ja sit voidaan niinku itkee. Et ei medias tai missään hirveesti

Jossain vaihees tuli vaan et nyt riittää, et mä en pysty olee onnellinen ilman et mä käyn ne asiat läpi.

semmosii [positiivisia] malleja oikeestaan oo. Nykyään esim somes on enemmän rohkeita tyyppejä; Jani Toivola on inspiroinu mua tosi paljon siellä. Mut oikeasti, siellä on vähemmän miehiä. NASIM: Mmm. MIRO: Jotenki. CECILIA: Joo. Kuulosti kans niinku vähä siltä, että tärkeetä mieskäsityksen muuttamisen kannalta on myös uskaltaa kyseenalaistaa ja arvioida kriittisesti sitä, kuinka kotona on oltu. Onkohan se helpompaa iän myötä, vai onko kyseessä laajempi kulttuurinen muutos siinä, kuinka suhdetta vanhempiin käsitellään? NASIM: Hmm. Huhhuh. Toi on hyvä kysymys. Se varmaan myös ihmisistä riippuen vaihtelee. Mä rupesin vasta lähempänä kolmeekymppii tiedostamaan ja huomaamaan sellasia asioita joihin kaipasin muutosta. Ja ennen sitä mä myös todella tietoisesti sulloin vaikeat asiat ja tunteet sinne syvälle, visusti lukkojen taa. Olin että niihin en, en mene, niitä en käsittele. Mut sit jossain vaihees tuli vaan et nyt riittää, et mä en pysty olee onnellinen ilman et mä käyn ne asiat läpi. Ja siinä samalla myös tuli tarkasteltua niitä asioita, niitä puutteita esimerkiksi isässä. Oon pystyny vanhempana reflektoimaan mitä olisin kaivannu lisää. MIRO: Niin. Kai tää menee sukupolvien yli. Miten meiän faijat on nähny niiden faijan käyttäytyvän? Joka sukupolvi rikotaan vähän sitä kuinka mies käsitetään. Meidän työryhmässä osa on jo isejä, niin se on magee nähdä et miten ne puhuu niitten pojista ja miten ne siis… se on ihan uskomatonta. Me ollaan jatkuvassa muutoksessa. NASIM: Mä tiiän et me kannetaan ylisukupolvista traumaa tosi paljon edelleen ja me voidaan olla se ensimmäinen sukupolvi joka rikkoo sen kierteen sillä, että me käydään nää asiat läpi. CECILIA: Yhteiskuntakin antaa jonkinlaiset raamit sille, kuinka perheessä toimitaan ja kuka tekee mitäkin, kuinka työt jakautuvat – tunnetyö mukaan luettuna. Tää voi hankaloittaa maskuliinisuuden laajenemista. Ootteko pohtinu kuinka yhteiskunnan sisältä voitais auttaa ja tulla vastaan tässä eri keinoin? Ja kenelle vastuu muutoksesta itse asiasta kuuluu? NASIM: Ömm hyvä, hyvä ja iso kysymys hehehe… Totaa, pitää kyl myöntää et me mm, mm, tätä vois ehkä pohtii vielä enemmän, mutta hmm. Mä koen, että tää muutos vaatii osallistumista kaikilta yhteiskunnassamme eläviltä. Kaikki voivat siis osallistua omalla osuudellaan. Ja mä koen et tätä

Ja sit tuli ihan konkreettinen esimerkki: ihmiset jotka on mediassa esillä, populaarikulttuurissa vastuussa, johtavissa asemissa, julkkikset, artistit, esiintyvät taitelijat, näyttelijät… Me tarvitaan enemmän rohkeita esikuvia. Siinä on yks iso, iso, merkittävä, hyvä, hyvä väylä ja tavallaan kaikki vaikuttajat on vastuussa [sen väylän käytöstä]. [Kaikki nyökkäilevät innokkaina.] MIRO [kysyy Nasimilta]: Meniks oikein? Hahah.

Mun mielestä tunteet pitäis viedä bisnekseen ja politiikkaan.

NASIM: Joo! [Naurua.]

keskusteluu on käytävä lisää ja [sen myötä] luoda hyväksymisen kulttuuria erilaisille maskuliinisuuksille. Sen pitäis näkyy justiinsa kaikkialla meiän yhteiskunnassa ja mediassa ja siinä mitä meille syötetään. Ja kyl mä koen nyt tällei kolmekymppisenä et miks ei niinku myös tunnetaitotyökaluja voitais opettaa… MIRO: Mmm..! NASIM: …esimerkiks koulussa. Koska ne on ihan sairaan tärkeitä työkaluja. Ja jotenkin... Mä pääsin tutustumaan tämmösiin työkaluihin vasta 28-vuotiaana NLP-kurssilla – tai osaan niistä. Mä vaan aina välillä mietin et mitä jos mä oisin saanu ne työkalut jo aikasemmin. MIRO: Mä oon ihan ton kannalla et ihan opetussuunnitelmaan vaan. Empatiakykyy ja kaikkea semmosta voitaisiin opettaa ihan kouluissa. Sit taas yhteiskunnan muilla eri alueilla, niin mun mielestä tunteet pitäis viedä bisnekseen ja politiikkaan ja… taitees ne onkin aika hyvin. Mut kaikkialle ne pitäis [saada] mukaan. Et miks ne ei oo siellä? Mä esimerkiks juttelin Jani Toivolan kaa, joka sano et eduskunnas, ei siel oo tunteille tilaa niin… Se on… Miks meil on tommonen? Miks meil ei oo tunteita siellä? Me ollaan ihmisii ja me toimitaan tunteilla. [Kaikki puhuvat, etenkin Miro asiaa.] MIRO: Sama bisnekses: kapitalismi toimii sillä et me koko ajan tuotetaan lisää ja vaik me tiedetään et tää ei toimi eikä tuu toimimaan niin me silti toimitaan näin. Sieltä puuttuu jotain olennaista ja nyt me nähdään mis kuses me ollaan. Koko ajan kieritään lähemmäs jyrkännettä ja silti me vaan jatketaan ja purraan hammasta. Ja eletään täs meiän kulttuuris. Niin se… Se muutos pitää viedä jokaiseen paikkaan. Kuulostaa varmaan aika naiivilta utopialta, mut hahah niin mä kelaan!

HANNA: Ööö no, nyt me ollaan puhuttu siitä et miesroolin tulis muuttua? Minkälaisena te näätte tulevaisuuden utooppisen jäbän? NASIM: Ehkä just tulevaisuudessa jäbillä ois enemmän tilaa olla mies. Ei puhuttais maskuliinisuudesta vaan maskuliinisuuksista. MIRO: Ja mies vois olla vapaa olemaan haavoittuvainen. Kertomaan myös niit vaikeit stoorei ja avaamaan niitä, se avaa mahollisuuden muillekin avata niitä ja näin saadaan kulttuuri, jossa on tilaa ja jossa voi olla haavoittuvainen ja myös empaattinen muita kohtaan, koska muutkin ovat haavoittuvaisia. NASIM: Oman rajallisuutensa myöntäminen… Se on ihan ookoo. Haha!

HANNA: Onks teil jotain pelkotiloja liittyen tähän itse muutoksen prosessiin? Voiko olla pelkoa esim siitä et miltä se jäbän potentiaalinen tulevaisuus näyttää? CECILIA: Tai jotain huolia? NASIM: Hmm… Tarkotatsä sitä et niinku sit kun se muutos on jo vähän tapahtunut, et mitä pelkotiloja siihen liittyy? HANNA: Joo, joo… Se itse muutoksen tulos tai sit se prosessi, jos [siihen liittyen] on jotain huolia tai jännitteitä. [Hiljaisuus.] HANNA: Ei välttämättä tarvii siis olla… NASIM: Niin, mä rupesin miettii et voiko olla mitään pelkotiloja.

CECILIA: Niin ja jos se ei tahdo avautua tollee, niin mä mietin sitä hetkeä, kun lähtee muuttumaan ja luomaan muutosta; pelottaakohan silloin päästää jostain irti?

Ehkä just tulevaisuudessa jäbillä ois enemmän tilaa olla mies.

NASIM: Mm okei! [Aikaan] ennen kuin lähtee aloittamaan tätä prosessia saattaa varmasti liittyä paljon pelkotiloja ja huolia. Ja ehkä just [se] mitä mä aikasemminkin sanoin et jäbien tai miesten, meidän on hyväksyttävä se oma rajallisuutensa, että kaikki ei vaan voi aina olla hyvin. Tää vaatii meiltä töitä muun muassa meidän egojen kanssa, jotta osaisi myöntää et mulla ei oo nyt kaikki hyvin. Sen lisäks on tarkasteltava niitä etuoikeuksia joita meillä miehinä on, sekä niitä patriarkaalisia rakenteita jotka tukee niitä meidän etuoikeuksia tässä yhteiskunnassa, jossa elämme. Ja kaikkien yhteiskunnan jäsenien tulis tukea tätä muutosta. Ja ei ruokittais sitä vanhaa mallia miehestä just mediassa tai muualla. HANNA: Se oli hyvin sanottu. MIRO: Se oli upeesti sanottu. Ei ihan hirveesti lisättävää. Tää [käsitys miehestä] on ollu niin kauan selkärangassa ja meissä, että siitä voi juontaa niin vahva vastareaktio ettei kaikki ees uskalla koskea koko aihepiiriin. Pitää siis madaltaa kynnystä, jotta saadaan kaikki mukaan. Ja sit myös liittyen kysymykseen tulevaisuuden jäbästä: me ei nähdä vaikkapa feminismiä miehiä polkevana asiana, vaan nostavana asiana, kun taas patriarkaalinen yhteiskunta on se joka itse asiassa polkee meitä kaikkia eri tavoin. Mä luulen et tohon liittyy pelkoja. Et jotkut voi nähdä tän muutoksen sillä tavoin – niinku jotkut miehet myös – et ne kokee jäävänsä syrjään, ikään kuin et vaan herkät miehet pärjää ja vaan feministit pärjää ja kaikkee tällästä. Mut ei kyse oo siitä. Tässä ollaan systeemissä joka sortaa meitä kaikkia. NASIM: Vaikka patriarkaatti ylläpitää miesten etuoikeuksia, niin se myös polkee miehiä alas ja miehet kärsii siitä – vaikkapa toksisesta maskuliinisuudesta, joka tulee patriarkaatin myötä. CECILIA: Ehkä yks iso haaste on toi diskurssin muotoutuminen, et pitäis puhuu aiheesta ilman et kärjistetään ja pystyä fasilitoimaan se tila loputtomalle määrälle eri maskuliinisuuksia – sen sijaan, että siirrytään muotista toiseen. NASIM: Meissä kaikissa on tunteita ja ne vaihtelee meillä kaikilla. Mä haluaisin nähdä, että ei ole pelkästään vaikka herkkä mies tai pelkästään vahva mies tai jotain muuta, kun meissä on näitä kaikkia. Me ollaan summa näitä kaikkia puolia. HANNA: Hyvin sanottu.

HANNA: Ootteko ollut tyytyväisiä et lähitte tätä tekemään? MIRO: Mä oon tosi tyytyväinen. Mä oon kokenu niin paljo hyötyi ite siitä. Et tää on toiminu mulle ikään kuin terapiana. Okei tää on omakustanteinen et tavallaan me ollaa myös maksettu tästä itse – ikään kuin me oltais investoitu terapiaan ja kaikilla ei siihen oo mahdollisuutta. Mutta kyllä tää on toiminu täysin ryhmäterapiana ja vertaistukena ja kaikkena tällasena. Mä oon vapautunu ihan tosi paljon tosi lyhyessä ajassa. NASIM: Jep, mä komppaan Miroo näissä. Ja – ehkä silloin ennen ku eka jakso tuli julki niin vielä jännitti ihan et ei saamari et mitäköhän täs tapahtuu. Et nyt kaikki kuulee meiän keskustelun. Mut sit heti sen ekan jakson ja niiden ekojen palautteiden jälkeen oli vaan et okei, nyt ei katota enää taaksepäin, mennään eteenpäin vaan. Ja upeeta myös huomata et tää on aiheuttanu jo nyt jonkin verran keskustelua ja ollaan päästy kertomaan ajatuksiamme eri haastatteluissa. MIRO: Ja on siis pakko viel lisää et oon mäki menettäny sillon alussa yöunia just mahdollisten reaktioiden takii ja mitäköhän täst tulee. Ja ei tää pelkkää laskettelua oo. On noi aika raskaita asioita avata. Mut silti mä oon jotenki tosi ylpee meiän tiimistä ja onnellinen että ollaan niitä lähetty avaa julkisesti. Koska miks ei?

Puu kaatuu, Kaupunkien puut muodostavat olennaisen osan katunäkymää ja tuottavat samalla asukkaille monenmoista hyötyä. Puihin myös kiinnytään voimakkaasti. Tunteet nousevat pintaan erityisesti silloin, kun puiden olemassaolo on syystä tai toisesta uhattuna. Mistä tunteelliset reaktiot kertovat?

kaupunki suree Teksti Maija Karakoski

Kuvat Johanna Sippula

ÄMEENTIEN remontti on valmistunut, ja raitiovaunut kolistelevat taas pitkin Mäkelänkatua Helsingin Vallilassa. Kun kiskoja reunustavat lehmukset vielä kesää kohti puhkeavat lehteen, väitän, että tässä on ehkäpä kaupungin raitiovaunuverkoston kaunein maisemareitti. Ei tosin kovin kauaa. Hämeentien valmistuttua jyrsimen alle päätyy seuraavaksi Mäkelänkatu. Osa puista voidaan säästää, kaikkia ei. Remontti alkaa näillä näkymin vuonna 2024. Tulevina kesinä aion siis huristella ykkösen ja seiskan ratikoilla pitkin Mäkelänkadun lehmuskujannetta sydämeni kyllyydestä. Ehkä tirautan salaa kyyneleenkin: kaikki kaunis katoaa, ja niin edelleen.

ennen kuin on liian myöhäistä. Toisinaan kritiikkiä tulee, kun kaupunkilaiset kantoa tutkittuaan päättelevät puun olleen täysin terve. Riskipaikka on tällöin saattanut olla ylempänä rungossa. Puiden kuntoarviointi on ammattilaistyötä, Terho muistuttaa, eivätkä riskitekijät välttämättä ole maallikon nähtävissä. Toki terveitäkin puita joskus kaadetaan. Silloin syynä ovat usein rakentamisen aiheuttamat juurivauriot tai se, ettei puille yksinkertaisesti enää ole tilaa. Tämä on

EN ole ainoa, jolla uutiset kaupunkipuiden kohtalosta niin sanotusti menevät tunteisiin. Katuremonttien yhteydessä tehtävät puuston uudistushankkeet aiheuttavat säännönmukaisesti palautevyöryn Helsingin kaupungin kaupunkiympäristön toimialan (entinen rakennusvirasto) viestintäkanaviin. Eniten kriittistä palautetta tulee puiden liian aikaisesta kaatamisesta, Helsingin kaupungin kaupunkipuista vastaava suunnitteluasiantuntija Minna Terho kertoo. Huonokuntoisten puiden kaataminen on luonteeltaan ennakoivaa toimintaa, ja Terho vertaa sitä koronarajoitusten antamiseen. On tunnistettava riskit ja toimittava,

Suurimmat terveyshyödyt saadaan kodin välittömässä läheisyydessä sijaitsevista puista. Lähiympäristön puihin usein myös kiinnytään voimakkaimmin. 16

tilanne myös Mäkelänkadulla: remontti vahingoittaa juuristoa, ja lisäksi puita olisi joka tapauksessa raitiovaunupysäkkien kohdalta siirrettävä, jotta pysäkeistä saadaan esteettömiä. KAUPUNKILAISELLE puut näyttäytyvät ennen kaikkea esteettisen ilon lähteinä. Niistä on myös monenlaista hyötyä, kuten vuonna 2014 julkaistusta Rakennusviraston kaupunkipuuselvityksestä käy ilmi. Puut muun muassa suodattavat ilmasta epäpuhtauksia, vaimentavat melua sekä helpottavat sade- ja sulamisvesien hallintaa. Puukujanteet toimivat myös biodiversiteetin kannalta tärkeinä viherkäytävinä, tarjoten elinympäristön erilaisille lajeille sekä mahdollisten eliöiden liikkumisen kaupungin sisällä paikasta toiseen. Kaupunkipuiden on todettu jopa edistävän asukkaiden mielenterveyttä. Ihmisten hyvinvoinnin kannalta merkitystä on ennen kaikkea arkipäiväisellä lähiluonnolla, ihmisten ja puiden välisiä suhteita Itä-Suomen yliopiston Puut lähellämme -tutkimushankkeessa tutkiva, kulttuuriantropologitaustainen Kaisa Vainio huomauttaa. Suurimmat terveyshyödyt saadaan Vainion mukaan kodin välittömässä läheisyydessä sijaitsevista, säännöllisesti kohdatuista puista. Arkipäiväisen kokemuksen osaksi muodostuviin lähiympäristön puihin usein myös kiinnytään voimakkaimmin. Korona-aikana lähiluonnon merkitys on Vainion mukaan korostunut entisestään. Luonnon on oltava saavutettavissa helposti, nopeasti ja vaivatta. Kaukaisista kansallispuistoista ei kiireisen arjen keskellä erityisemmin iloa ole. PUIHIN ja muuhun luontoon tunteellisesti suhtautuvia ei aina katsota

Yksittäisen puun kaataminen saattaa nousta ilmastonmuutoksen ja luontokadon symboliksi. pelkästään hyvällä. On kuvaavaa, että suomen kielestä löytyy luonnonsuojelijoista käytetty, monesti halventavia sävyjä saava sana ”puunhalaaja”. Mielikuva puita halailevasta hipistä ei Vainion mukaan vastaa totuutta. Puihin kiintyminen on hänen mukaansa hyvin tavallista kaikenlaisten ihmisten keskuudessa, vaikka kiintymyksen syyt ja voimakkuus vaihtelevat ihmisestä toiseen. Vainio erottelee puusuhteet karkeasti kolmeen tyyppiin. Ihaileva puusuhde kiinnittyy ”karismaattisiin” puuyksilöihin: kauniisiin, erikoisiin tai muulla tapaa merkittäviin puihin. “Karismaattisten” puiden erityislaatuiset piirteet tekevät niistä usein yleisen ihailun kohteita ja puiden merkityksellisyydestä yhteisesti jaettua. Joskus puista muodostuu ihmisille eräänlaisia naapureita, jopa perheenjäseniä. Tällaiset puut kasvavat usein ihmisen pihapiirissä tai muualla lähiympäristössä, ja niistä kannetaan vastuuta symbolisella ja usein myös konkreettisella tasolla. Vainio kuvaa tällaista puusuhdetta hoivaavaksi. Hoivasuhde ei ole yksipuolinen, sillä myös puu hoivaa ihmistä. Suoranaisten terveysvaikutusten lisäksi voidaan puhua puiden suojelevista merkityksistä: pihapiiriin istutettujen puiden on perinteisesti ajateltu varjelevan talon asukkaita. Viimeisenä Vainio nostaa esiin nostalgisen puusuhteen, jonka kohteena olevat puut ovat tavalla tai toisella poissaolevia, esimerkiksi lapsuudenkodin tai menetetyn mummolan pihapuita. Oma suhteeni Mäkelänkadun lehmuksiin taitaa olla pääosin ihailevaa laatua. Puut tarjoavat minulle ennen kaikkea esteettistä nautintoa. Mukana lienee myös annos hoivaviettiä. Puut osuvat reitilleni usein, ja koen

kieltämättä jonkinlaista suojelevaa vastuuntuntoa niiden kohtalosta (miksi muuten olisin kokenut tarvetta tämän jutun kirjoittamiselle?). Ehkäpä ajan myötä suhteeni kyseisiin puihin muuttuu vielä nostalgiseksi – puut kaadetaan, ja minäkin ehkä muutan muualle. VAIKKA ihmisten suhteet puihin ovat usein hyvin henkilökohtaisia, kokoavat suuret kaatohankkeet ihmisiä myös yhteen. Kun puita kaadetaan paljon esimerkiksi puukujanteiden uusimisen yhteydessä, ovat vaikutukset kaupunkinäkymän kannalta valtavat. Tällainen muutos koskettaa monia. Vainio kertoo Joensuun Vapaudenpuiston mielenosoituksista, joissa ihmiset kokoontuivat yhteen puolustamaan puiston puuvanhuksia. Vastustuksesta huolimatta puut kaadettiin puiston peruskorjauksen tieltä vuonna 2019. Protestoiminen ei välttämättä silti ollut turhaa. Vainion mukaan jo organisoituminen yhteisen asian ympärille voi tuoda validaatiota omille tunteille ja auttaa menetyksen käsittelyssä. Yhteisöllinen toiminta, oli kyse sitten mielenosoituksista tai muistoseremonioista, antaa mahdollisuuden surra avoimesti ja ilman ”puunhalaajaksi” leimautumista. HELSINGIN kaupunkipuista vastaavan Minna Terhon mukaan suurin osa ihmisistä tietää kyllä, ettei puita kaadeta kevyin perustein. Tietoisuus kaatojen väistämättömyydestä ei kuitenkaan erityisemmin vaimenna menetyksen tuottamaa surua. ”Puu edustaa ihmisille pysyvyyttä, onhan se otollisissa olosuhteissa paljon pitkäikäisempi organismi, kuin ihminen”, Terho huomauttaa. Menetyksen riipivyyttä lisää näin havainto sen lopullisuudesta. Kun satavuotias puu kaadetaan, ei ihminen ehdi omana elinaikanaan nähdä tilalle

istutetun taimen kasvavan edeltäjänsä kokoiseksi ja näköiseksi. Puiden kaataminen paljastaa pysyvyyden illuusioksi, ja ehkäpä muistuttaa samalla ihmistä myös omasta kuolevaisuudestaan. Laho tavoittaa aikanaan myös meidät. Tutkija Kaisa Vainio yhdistää puihin liittyvät tunteet myös laajempaan ympäristön muuttumisen aiheuttamaan huoleen ja suruun. Yksittäisen puun kaataminen saattaa nousta ilmastonmuutoksen ja luontokadon symboliksi, ja kanavoida näin myös yleisempää surua ympäristön tilasta. Omassa elinympäristössä tapahtuvat konkreettiset muutokset tuovat globaalit kriisit lähelle, tekevät niistä henkilökohtaisia ja aktivoivat toimimaan, kuten esimerkiksi Joensuun Vapaudenpuiston mielenosoitukset osoittavat. ILMASTON muuttumisen aiheuttamasta ahdistuksesta kärsiviä kehotetaan usein tarttumaan itse toimeen. Näin yksilö voi tuottaa itselleen käsityksen siitä, että tekee ainakin jotain. Tärkeämpää saattaa kuitenkin olla toiminnan yhteisöllisyys ja sen tuottama validaatio: surusi on oikeutettua, ja me muut tunnemme samoin. Tämä on hyvin arvokasta yhteiskunnassa, jossa etenkin muuhun luontoon kohdistuvien tunteiden merkitys säännönmukaisesti sivuutetaan. Kaatohankkeita vastustavat protestoijat, puille muistojuhlia järjestävät surijat tai “puunhalaajat” eivät pohjimmiltaan välitä siitä, onko puun kaataminen väistämätöntä vai ei. Olennaista on tunne: vilpitön kiintymys, johon ei sisälly ajatusta välittömän hyödyn tavoittelusta. Järkisyistä kaadetun puun sureminen on naiivia ja epärationaalista, noloakin – ja juuri siksi juuri nyt niin tärkeää. Kun kirves heilahtaa Mäkelänkadulla, annan itkun tulla, jos on tullakseen.

Lähteenä on käytetty Helsingin kaupungin rakennusviraston julkaisua Rakennusviraston kaupunkipuuselvitys: Taustaselvitys ja nykytilan kuvaus (2014).

Näkymiä suomalaiseen mielenmaisemaan – antropologinen aarreaitta radioaalloilla Antropologisessa analyysissaan Iisa Arvelin pysähtyy kuuntelemaan Kansanradiota, jonka aalloilla jaetaan aatoksia yhteiskunnastamme ja suomalaisuudesta. Ohjelman ylisukupolvisuus, kielellinen rikkaus sekä ajatelmien taustalla oleva hämmennys antavatkin antropologisesti mielenkiintoisen näkymän suomalaiseen mielenmaisemaan. Teksti & kuvat Iisa Arvelin Kuvitukset Ina Rantanen

iimeisen vuoden aikana korona on luonut monenlaisia uusia näkymiä: suru, yksinäisyys ja läheisyydenkaipuu ovat olleet uudella tavalla läsnä. Samalla näkemyksemme vapaa-ajasta ovat muuttuneet yleisötapahtumista ja ulkomaanmatkoista kotoiluun ja kotimaanmatkailuun. Antropologien keskuudessa korona on saanut hetken harmittelun jälkeen pohtimaan uudella tavalla etnografista tutkimusmenetelmää, sillä se on tehnyt antropologit tietoisemmiksi kenttätyön mahdollisista tartuntariskeistä. Uusi tilanne on vaatinut esimerkiksi digitaalisen etnografian opettelua. Päätin kuitenkin kokeilla digiyhteyksien sijaan vanhaa tuttua radiota, sillä minua kiinnostaa kuulla, millaisia näkymiä Suomen kansa tällä hetkellä jakaa toisilleen. Istahdin radion ääreen vihon ja kynän kanssa yhtenä sunnuntaina kello 12:08 kuulemaan ”tosikoiden ja veitikoiden ihastuttavan vihastuttavien puheenvuorojen kimaraa” eli Kansanradiota. Kansanradio on jo vuodesta 1979 lähtien Yle Radio Suomen aalloilla esitetty jokasunnuntainen radio-ohjelma, jonka puhelinvastaajaan kuka tahansa voi soittaa ja jättää viestin. Näiden viestien laajasta tunnekirjosta – vitseistä ärtymyksiin, suruista ilonaiheisiin – ohjelman juontajat valikoivat kuultavat kokonaisuudet välillä soittaen viestin jättäneelle suorana puolituntisen ohjelman aikana. Kansanradio tarjoaa jokaiselle suomalaiselle mah-

dollisuuden saada äänensä kuuluviin, edes hetkeksi, minkä takia se tarjoaa myös upean mahdollisuuden kuulla, mitkä asiat ovat suomalaisten mielen päällä ympäri maata. Kuten ohjelmasta elokuvan Kansanradio – Runonlaulajien maa tehnyt Virpi Suutari Helsingin Sanomien haastattelussa Kansanradiota kuvaa, ”ohjelma on antropologinen aarreaitta”. Minulla oli ilo haastatella Suutaria hänen elokuvastaan, mutta ensin niiden antropologisten aarteiden pariin. Ohjelman alun tunnusmusiikki on tuttu, karnevalistinen ilottelu, mikä saa hymyn huulille, mutta musiikkia seuraavien ääninauhojen aitous ja vilpittömyys saa antropologin pysähtymään kuuntelemaan, mitä sanottavien taakse oikein kätkeytyy. Kansanradion juontajat Airi Saastamoinen ja Aleksi Pöytäkangas aloittavat jakson yhtymällä ensimmäisen puhelun ulvontaan, auuu! Ei siis ihme, että Virpi Suutari lisäsi lyhytdokumenttinsa nimeen Runonlaulajien maa, sillä tunteenpurkausten joukkoon mahtuu myös runonlausuntaa, laulantaa ja ulvontaakin. Jo useamman vuoden Kansanradiota kuunnelleena voi kuitenkin todeta enemmistön olevan tuohtumuksen ja valituksen puolelle livahtavia purkauksia. Tällä kertaa kuitenkin Kansanradio alkaa erään soittajan onnellisuudella, mikä yllättää siitä huolimatta, että Suomi on jo neljättä kertaa raportoitu maailman onnellisimmaksi maaksi. Kaiketi onnen piilottelu on

kuulunut niin vankasti suomalaiseen mielenmaisemaan, ettei se meistä hevillä lähde – ”kellä onni on, sen kätkekööt” kuuluu suomalainen vanha viisaus. Juuri kuunteleminen tekee Kansanradiosta erityisen. Ihmisten sananparret kirvoittavat omaankin mieleen vanhoja sananlaskuja, murreilmauksia ja kieltä rikastuttavia sanavalintoja. Äänet maalaavat mieleen kuvia suomalaisesta taajamasta, jossa usein äänien perusteella käyskentelee ja ajatelmoi iäkkäämmän sukupolven edustajia. Harva ääni vaikuttaa kuuluvan parikymppiselle suomalaiselle, minkä takia kyseisen sukupolven edustajana Kansanradio tarjoaa minulle toisenlaisen kurkistuksen suomalaiseen mielenmaisemaan sekä historiaan. Kertomuksista välittyy elämänkokemus ja suomalaisen yhteiskunnan näkeminen pitkältä aikaväliltä, josta minulla ei ole vielä tietoakaan. Siksi heidän sanomansa on osattava suhteuttaa heidän ajanjaksoonsa: Suomen muuttumiseen itsenäisyyttään puolustaneesta maatalousmaasta kaupungistuvaksi, teknologisoituvaksi ja moninaistuvaksi osaksi globalisaatiota. Onnellisuuttaan jakava soittaja kuvaakin elävänsä ”juuri tässä, juuri nyt, elämää onnellisessa maassa, rauhan maassa, Suomen maassa”. Hänelle rauhanaika ei ole itsestäänselvyys, kuten monelle nuoremmalle saattaa olla. Toinen onnellisuudestaan kertova on taas juuri saanut koronaro-

kotteen ”eli loppu hyvin, kaikki hyvin. OmaSanoma ja sit onko semmonenki ajehtaa koko ajan. Ei siinä ole mithää Kiitos, aamen!” Kansanradiossa kuu- ku OmaPosti”, mutta kenen omasta on järkeä tämmöses elämäs, ihmisistä ei leekin usein hartaita ja Jumalaa kiit- kyse ja miksi sinne tarvitsee aina laittaa välitetä.” televiä kertomuksia. Uskonto tuntuu pankkikortin numero, miettii Ritva Po- Helsinkiläistä Lassia taas kisolevan yhä monen ihmisen elämässä rista. Rillipäinen veronmaksaja taas mittää nuorten näkemys vanhuksista läsnä. Toisaalta koronan myötä usko varottaa muita verottajan ”töppäykses- osaamattomina netin käyttäjinä: ”[Nuoon saattanut antaa turvaa ja selityksiä. tä” ja ”lapsuksesta”: ”Miten on mah- ret] kyllä niillä tietokoneilla leikkivät, mutta kun heiltä pyydeMyöhemmin joku pohtii, tään todellista työtä, jolla mikä ihmeen ”kilipailu tämä heidän pitää elää, ei ne o” näiden koronarokotteiden kanssa. Maailman mittakaaMillaisia näkymiä Suomen kansa tietokoneet ihmistä elätä, vaikka sinne kuinka tekovassa Suomi onkin pieni maa tällä hetkellä jakaa toisilleen? älyjä sorvataan, koska se rokotettavaksi, mikä taitaa tekee ihmisen vaan entismäärittää paljon toimintä tyhmemmäksi ja - - kotaamme sekä suomalaisuuttamme. Itseään tietokoneeksi kutsuva dollista, että esitäytetty veroilmoitus neista riippuvaiseksi.” Toisaalta netin ja soittaja taas onnittelee Suomea hyvästä löytyy OmaVerosta, mutta mitään il- sähköpostin välityksellä yksi nuorikin koronatilanteesta ja hallituksesta, joka moitusta siitä ei ole tullut?” Lapin kä- on päätynyt Kansanradioon jakamaan sivarressa puolestaan nettiyhteydet ei turhautumistaan nimimerkillä Epätoiei ole ylittänyt määräysvaltaansa. Kuitenkaan enemmistö soit- yksinkertaisesti toimi, jotta Juha-Matti voinen kesätyöntekijä: ”Voivotellaan tajista ei tykkää tietokoneista, vaan pääsisi Kela-asioitaan hoitamaan ne- nuorison huonoa työllistymistä. Eipä useampi ilmaisee ärtymyksensä ja ih- tissä – saati kulkemaan terveyskeskuk- ihme, kun työnhaku on tällaista [vaametyksensä Suomen teknologiakeskei- seen huonolla tiellä: ”Hoitakaa oikeita timuksia, nettisivujen lomakkeita ja syydestä. ”Ku on tää OmaKanta ja sit on asioita! Tämä Suomi on ajettu alas ja robottien kielteisiä vastauksia]. Alkuun

”

päästäkseen pitäisi olla diplomi-insinöörin paperit.” Ihmisistä etäännyttävä teknologia vaatimuksineen ärsyttää siis nuorempaakin sukupolvea. Teknologia saa myös suomalaiset suhtautumaan kaiken maailman aparaatteihin varauksella: ”Mie aattelin semmosta asiaa sille naiselle puhua, joka soitti siitä - - ku se kuuntelee ja kattelee sitä se Philipsi. Ni mie ratkasin sen ongelman niin, että mie vein koko laitteen poois, - - piihalle. Ja täällä Lapissa, ku täällä on pitkä tämä kaamos ja sit on vielä tämä koroona, ni mie soitin tolle lääkärille ja mie valitin sille lääkärille että ku mie nykysin puhun jo kukille, ni se lääkäri sannoo minulle, että se on paljon oleellisempaa, vastaako ne. Ja mie sanoin että kyllä ne joskus aina

”

vastaileeki ja miä haluunki sitä vielä sanoo että ku näitä kukkia nyt tuuhaa tuolta maailmalta, ni kyl ne niihinki jotaki siruja asentaa.” Teknologian eri muodoissa risookin niiden tapa sotkeutua suomalaisille rakkaaseen luontoon. Laihialta soittelevaa harmittaa, että ”tää on yhtä valosaastetta tää elämä. Ja se television valo ei ole mikään silmä, kyllä se on vaan ilmoitus siitä, että sähkö on olemassa siellä.” Väliin kuitenkin mahtuu toisen soittajan oodi rakkaudesta Suomeen ja sen luontoon: ”Niin kaunis on maa. Niin korkea on taivas. [tauko] Eiipä minulla muuta, hei!” Kansanradion puheluista kuultaa monenlaisia suomalaisia mielenmaisemia teknologiakritiikistä koronakuulumisiin ja luonnonläheisyy-

Kertomuksista välittyy elämänkokemus ja suomalaisen yhteiskunnan näkeminen pitkältä aikaväliltä.

destä työntekoon. Pohjimmiltaan näitä kaikkia yhdistää hämmennys. Kansanradio on tärkeä kanava päästä ilmaisemaan hämmennystään ja ihmetystään, vaikka se puetaankin monella tavalla lauluista ulvontaan ja turhautumisesta ilonpurkauksiin. Ohjelma on arvokas kanava kuulla toisten suomalaisten näkemyksiä yhteiskunnastamme ja suomalaisuudesta, etenkin yli sukupolvien. Toivottavasti meille nykyisille kaksikymppisillekin säilyisi Kansanradion tapainen kanava ilmaista elämän ihmettelyä, sillä se jos mikä säilyy sukupolvelta toiselle. Ehkäpä Instagramin puolelta löytyvä @kansankasvot tulee olemaan meidän Kansanradio, mitä luulette?

Jutun pohjana oleva Kansanradion jakso on kuunneltavissa Yle Areena Audiosta: Enpä taida punahuulinaisten juttuihin luottaa, sunnuntai 18.4.2021.

Sydän auki, ihmisiä kunnioittaen Elokuvaohjaaja Virpi Suutarin viimeisin elokuva, lyhytdokumentti Kansanradio – Runonlaulajien maa käsittelee suomalaista mielenmaisemaa kuvittamalla Kansanradion puheluita ympäri Suomen kerätyllä kuvamateriaalilla. Kansanradiota antropologisesti tarkastellut Iisa Arvelin pääsi haastattelemaan Suutaria hänen suhteestaan Kansanradioon “antropologisena aarreaittana” sekä kanavana suomalaisuuteen. Teksti Iisa Arvelin Kuvat Virpi Suutari / Euphoria Film

onta palkintoa dokumentaarisista elokuvistaan saanut elokuvaohjaaja Virpi Suutari tarkastelee elokuvissaan ihmiselon haavoittuvuutta, elämänjälkiä ja kömpelyyttä lempeän koomiikan kautta. Suutarin tekemä Aalto-elokuva (2020) matkaa parhaillaan ympäri maailman, kun taas hänen viimeisin lyhytdokumenttinsa Kansanradio – Runonlaulajien maa lähtee Saksaan Oberhausenin lyhytelokuvafestivaalille toukokuussa saatuaan Suomen ensi-iltansa Tampereen elokuvajuhlilla 10.3.2021. Haastatteluissa Suutari on kuvaillut puheluita ja suomimaisemaa yhdistävää elokuvaansa antropologisesti merkittäväksi, mikä innoitti minua kirjoittamaan antropologisen analyysin Kansanradiosta (s. 18-20). Jäin kuitenkin miettimään, mitä Suutari ilmaisulla tarkoitti, ja ilokseni hän vastasi myöntävästi haastattelupyyntööni. Niinpä zoomailimme huhtikuisena iltapäivänä, ja pääsin puolentoista tunnin ajaksi näkemään Kansanradion Suutarin näkökulmasta: ”Olen valinnut ne [puhelut], jotka minua koskettavat ja kiinnostavat, ja yrittänyt putsata puheluiden tulvasta ytimen esiin, kaiken kohinan keskeltä. Elokuva on tulkintani siitä, mikä on oleellista Kansanradiossa.” Juttuhetki Suutarin kanssa oli hyvin rikas, joten sitä kiteyttäessäni ja tiivistäessäni pääsin testaamaan hänen elokuvallista menetelmäänsä, abstrahoimista: ”Minulle taiteen tekemisessä oleellista on abstrahointi, pelkistäminen. Yritän kiteyttää ja puhdistaa siitä kaoottisesta

todellisuudesta sen oleellisen, mikä on lähimpänä totuutta. Elokuvallinen estetiikkani onkin kiteytettyä ja kohotettua realismia. Kompressoitua todellisuutta.” Kohotettu realismi on läsnä Kansanradio-elokuvassakin tuttujen ja arkisten maisemien harmonisen kauniissa kuvauksessa, jossa jo kuvarajauksella luodaan maalauksellinen ja näyttämömäinen vaikutelma. Kuvamateriaali on Kuva Virpi Suutari / Euphoria Films peräisin Suutarin, elokuvaaja Heikki Färmin ja heidän apulaistensa viime kesän automatkalta ympäri Suomen: ”Ajoimme kahdella asuntoautolla pikkuporukallamme reilut 2000 kilometriä nousten länsirannikkoa pitkin kohti Kainuuta, jossa pyVaikka ihmisten sanottava on sähdyimme kiinnostavaa, elokuvantekijänä minua nuoruus- ja lapsuuskiinnostaa kuitenkin vielä enemmän maisemiini se, mitä on rivien välissä – missä ennen kuin tunnetilassa ihminen haluaa oman laskeuduimme idän asiansa maailmalle ilmoittaa. kautta takaisin etelään. Reissu oli itselleni terve päivitys siitä, Elokuvassa Suomi näyttää momiltä Suomi näyttää nyt, ja siksi innos- net puolensa: pysähdytään keskelle laatava jatkumo Aalto-elokuvan moder- keaa peltomaisemaa, ihmetellään pihanille idealismille suomalaisesta arkki- piirin poroja sekä katsellaan surkean tehtuurista. Puoliksi leikilläni olenkin hiljaista huvipuistoa, muun muassa. sanonut Kansanradio-elokuvan kerto- Samalla kuullaan Kansanradion puhevan, miltä Suomi oikeasti näyttää.” luita, missä projektin hauskuus Suu-

” 21

”

Toisten ja erilaisuuden kunnioittaminen on ehkä Kansanradion tärkein viesti, myös minulle.

tarin mukaan piileekin. ”Vaikka tapasimme pari soittajaa, päätimme olla käyttämättä kasvoja, koska se olisi jotenkin tuhonnut sen viehätyksen, joka Kansanradion äänessä on. Hauskuus piili nimenomaan siinä, kuinka yhdistää ihan random menetelmällä kuvattuja suomalaisia paikkoja ja maisemia näihin arkistopuheluihin – ja millaisia merkityksiä niiden välinen dialogi synnyttää. Vaikka lopputulos on näennäisen helppo, sai leikkausvaiheessa jumpata sen kanssa, mitkä puhelut ja kuvat alkavat kiinnostavalla tavalla seurustella keskenään.” Kuinka Suutari sitten päätyi tekemään elokuvan Kansanradiosta? ”Elokuva Kansanradiosta on ollut pitkäaikainen haaveeni, joka syntyi noin 15 vuotta sitten. En ole mikään vakikuuntelija, mutta aina silloin tällöin sunnuntaisin on tullut sitä kuunneltua nuoruudesta lähtien. Projektina se on kuitenkin aina siirtynyt isompien hankkeiden takia, mutta viime keväänä, kun olin aika alakuloinen itsekin koronan takia, muistin tämän olevan pöytälaatikossa. Tajusin sen olevan loistava koronakesän hanke, sillä alun

perinkin idea oli kaivella arkistosta puheluita ja kuvata materiaalia road tripillä ympäri Suomen. Olin koko ajan pelännyt jonkun muun ehtivän ensin, joten olin niin onnellinen, kun kukaan ei ollut tehnyt sitä tässä välissä!” Suutari iloitsee. Erityisesti Kansanradiossa Suutaria riemastuttaa suomen kielen rikkaus: ”Se on mahtavan herkullista, miten ihmiset omilla murteillaan painottavat sanoja. Vaikka ihmisten sanottava on kiinnostavaa, elokuvantekijänä minua kiinnostaa kuitenkin vielä enemmän se, mitä on rivien välissä – missä tunnetilassa ihminen haluaa oman asiansa maailmalle ilmoittaa.” Vaikka elokuvan dramaturginen rakenne pohjautuu puheluiden teemoille yhteiskunnallisista aiheista henkilökohtaisempiin, huipentuen runoon ihmisten yksinäisyydestä, kiehtovia niistä tekee niiden taustalla olevat ihmiset. Suutari toteaakin, että ”ne ihmiset, jotka yrittävät hirveän asiallisesti ilmoittaa asiansa, ovat usein paljon hauskempia kuin vitsikkäinä veitikkoina soittavat, koska asialliset yrittävät pidätellä jotain, joka kuuluu siinä

tunnetilassa ja sanojen painotuksessa – että heidän sieluaan oikeasti jäytää jokin.” Koomisuudella leikittelystä huolimatta Suutari pyrkii elokuvantekijänä välittämään teoksillaan hellyyttä muita kohtaan: ”Kansanradio on arvokas kanava meille kuulla, kuunnella ja ymmärtää muita. Sitä pitäisi kuunnella tarkemmilla korvilla ja sydän auki. Se, mitä ihmiset eniten kaipaavat toisiltaan, on kunnioitus – oli heidän mielipiteensä eri planeetoilta tai ei. Ei kannata takertua niihin sanoihin, vaan huomioida konteksti ja tunnetila, jossa asioita sanotaan. Toisten ja erilaisuuden kunnioittaminen on ehkä Kansanradion tärkein viesti, myös minulle.” Suutarin mielestä yksi dokumenttielokuvan tärkeimmistä tehtävistä onkin herättää katsojissa muistoja ja luoda siten samaistumispintaa sekä herätellä mielikuvituksen kautta empatiaa – mikä on antropologisenkin ihmisymmärryksen kannalta merkittävää. ”Kaiken empatian lähtökohtanahan on kykymme kuvitella itsemme toisen ihmisen asemaan eli mielikuvitus, jota taide ruokkii lisäten siten empaattisuutta”, Suutari sanoo lempeästi.

Lyhytdokumentin Kansanradio – Runonlaulajien maa sydämellisen kuvauksen suomalaisten mielenmaisemasta voi nähdä syyskuussa 2021 Ylellä.

VALTAVA David Foster Wallacen magnum opus on tuhat sivua herkullista kirjallista sillisalaattia. Teksti Vilppu Rantanen

UN ensimmäisen kerran kohtaa David Foster Wallacen pääteoksen, on ”järkäle” ensimmäinen mieleen tuleva sana. Noin tuhannen sivun lukemisen tai 69 tunnin kuuntelun jälkeen ajattelee teosta fyysisen sijaan tarinallisena järkäleenä. Päättymätön riemu (Infinite Jest) ilmestyi englanniksi vuonna 1996 herättäen huomiota kielellään ja rakenteellaan. Teosta on yleisesti pidetty poikkeuksellisen vaikealukuisena ja lähes mahdottomana kääntää, mikä selittää Tero Valkosen työn kronologisen sijoituksen vasta yhdeksäntenä toteutettuna käännöksenä tästä amerikkalaisen nykykirjallisuuden merkkiteoksesta. ROMAANI on lukijalle kuin buffetpöytä: se on samanaikaisesti shakespearelainen perhetarina, kertomus nuoruuden kilpailullisuudesta, hersyvä yhteiskuntasatiiri, päihdetragedia ja synkkä dystopia. Sen teemat vaihtelevat riippuvuuksista viihteeseen ja urheilusta terrorismiin. Kaikki nämä kietoutuvat yli sadan henkilöhahmon muodostamaan verkkoon, jossa lukijan on lopetettava pyristely ja annettava tekstin viedä mennessään. Juoni ja kirjan maailma ovat paikoin täysin päättömiä, mutta Wallacen tapa kuljettaa niitä tarinassa vakavalla naamalla luo uskottavuuden illuusion, jossa esimerkiksi usean Yhdysvaltain osavaltion muuttaminen kaatopaikaksi ja pakkoluovuttaminen Kanadalle tuntuu lukijasta täysin luontevalta toiminnalta. Satamäärin sivuja käytetään sivuhenkilöiden taustojen rakentamiseen, jotta he voivat piipah-

TEOS

taa juonessa vaipuakseen taas lukijan mielessä sulavaksi tietomassaksi Wallacen mahdollisesta maailmasta. Monet näistä tausta-aineistoista on upotettu loppuviitteisiin, joita teoksessa on satoja. Äänikirjassa ne toistuvat tekstin lomassa, mikä vaatii kuulijalta tarkkaavaisuutta. TEOKSEN lukee äänikirjaksi Olavi Uusivirta, ja äänite on käytännöllinen tapa nauttia jättiteos. Uusivirta löytää tekstille sopivan tasapainon vakavuuden ja huvittavuuden väliltä, eikä yritä tuputtaa omaa tulkintaansa tapahtumista ääneensä piilotettuna. Kuulija saa itse muodostaa suhteensa teokseen omista lähtökohdistaan. Wallacen luoma maailma sijoittuu johonkin 2000-luvun alkuun. Tarkkojen vuosilukujen selvittäminen vaatii lukijalta salapoliisityötä, sillä suuressa viisaudessaan tarinan amerikkalaiset ovat luopuneet vuosien nimeämisestä luvuin ja siirtyneet käyttämään vuosilukujen sijasta sponsoroituja nimiä. Suurin osa kirjan tapahtumista si-

joittuu Depend-aikuisalusvaatteen vuoteen, jonka sijainti meidän ajassamme selviää muutamassa kohtaa kirjaa mainituista päivämäärän ja viikonpäivän yhdistelmistä. Vaikka osa Päättymättömän riemun dystopiasta tuntuu puhtaasti huvittavalta maalailulta, on osa siitä tarkkanäköistä mahdollisen tulevaisuuden hahmottelua, joskin pilke silmäkulmassa. Paikoin teoksen teknologisen kielen 90-lukulaisuus ”moduuleineen” ja kilotavuissa mitattavine muisteineen hymyilyttää. KIRJAILIJAN mieli on teoksen suurin moottori. Wallacen masennus ja addiktiot huokuvat kerronnasta välillä hidastaen sen synkkyyden äärirajoille, välillä kiihdyttäen sen moottoritienopeuksiin. Samalla kirja on ääni yksille sorretuimmista ihmisryhmistä, mielenterveysongelmista ja päihderiippuvuuksista kärsiville. Valkosen käännöstyö on vaikuttavaa. On selvää, että Wallacen uskomaton kielen rekistereiden kirjo ei voi ilmetä täydessä voimassaan suomeksi. Suomen kielessä esimerkiksi luokkaerot eivät kuulu niin kuin englannissa, joka ilmentää brittiläisen luokkayhteiskunnan perintöä ja amerikkalaista epätasa-arvoa. Tästä huolimatta teos on nautinnollinen pyörähdys toisenlaisessa nykyisyydessä. Se lunastaa nimensä ja vaatii kääntämään viimeiseltä sivulta suoraan takaisin ensimmäiselle.

Kuva Kustannusosakeyhtiö Siltala

David Foster Wallace: Päättymätön riemu (Infinite Jest). Suom. Tero Valkonen. Äänikirjan lukija Olavi Uusivirta. Siltala/Sanavalinta 2020.

K ENEN MUSEO, M

Teksti Janne Yrjö-Koskinen ja Minerva Aalto Kuva CULTUREELS

USEOISSA ympäri maail- antropologiaa ja minua kiinnostaa eriman säilytetään paljon esinei- tyisesti valta ja sen rakenteet. Huomatä, jotka on ryöstetty niiden sin katsovani elokuvaa hyvin antropoalkuperäisiltä omistajilta eurooppalai- logisesti. Kiinnitin huomiota etenkin sen siirtomaavallan tai sotien aikana. siihen, miten suomalaista kolonialisNäitä esineitä löytyy myös suomalai- mia elokuvassa käsiteltiin. sista museoista. Pitäisikö museoiden Olen myös valkoinen suoluopua aikoinaan ryöstetyistä esineistä malainen, joten en tunne kolonialisja palauttaa niitä alkuperäisten omista- tista perua olevia syrjiviä rakenteita jiensa jälkeläisille? nahoissani kuten monet rodullistetut Helinä Rautavaaran museon suomalaiset. Totta puhuakseni en ole tuottama ja Antti Tuomas Seppäsen aikaisemmin perehtynyt Suomen koloohjaama dokumenttielokuva Sadan nialistiseen historiaan kovin syvällisesvuoden matka (2021) sai ensi-iltansa ti. Olen käynyt tavallisen suomalaisen etnografiseen elokuvaan keskittyväl- peruskoulun ja lukion, enkä muista, lä CULTUREELS-elokuvafestivaalilla. että historian tunneilla Suomen osaa Elokuva kertoo harvinaisesta koh- kolonialismissa olisi käsitelty ollentaamisesta kulttuuriesineiden, niiden alkuperäisten omistajien perillisten ja kahden museon välillä. Elokuvan päähenkilö Lofty Katakarinja on Arrernte-yhteisön vanhin. Toinen päähenkilö Shaun Angeles on nuori mies, jolle Katakarinja opettaa kulttuurisia perinteitä. Sata vuotta sitten heidän kansaltaan vietiin jotain arvokasta. Sadan vuoden matka kuvaa heidän yhteistä matkaansa Keski-Australiasta Suomeen, saadakseen yhteyden kadonneeseen kulttuuriperintöönsä. Arrernte-yhteisölle kuuluvia esineitä on päätynyt Suomeen Kansallismu- Elokuvan päähenkilö Lofty Katakarinja. seon kokoelmiin. Sadan vuoden matka kysyy, pi- kaan. Maisteriopintojeni aikana osaltäisikö eurooppalaisten siirtomaa-aika- listuin yhdelle kurssille, jolla käsiteltiin na ryöstämät esineet palauttaa niiden yhden luennon verran Pohjoismaiden alkuperäisten omistajien jälkeläisille. kolonialistista historiaa. Luennolla ei Väki-lehden toimituksen Janne Yr- kuitenkaan käsitelty suomalaista kojö-Koskinen ja Minerva Aalto keskus- lonialismia Saamenmaalla. Mielestäni elokuva valotti hyvin Suomen osaa eutelevat aiheesta elokuvan kautta. rooppalaisessa kolonialismissa ja muMINERVA: Pitäisikö näin alkuun mai- seoiden roolia kolonialististen rakennita, mistä asemista lähdemme kes- teiden ylläpitämisessä. kustelemaan tästä elokuvasta? Omaan katseeseeni vaikuttaa se, että opiskelen JANNE: Tulen varsin samankaltaisis-

ta lähtökohdista – valkoisena suomalaisena kolonialismista on tullut opittua lähinnä lukion historiantunneilta. Toki opinnoissani yhteiskunnallisen muutoksen kandiohjelmassa valtarakenteiden ja eriarvoisuuden eri ilmenemismuodot ovat usein tarkastelun kohteena, mikä varmasti ohjasi myös näkökulmaani elokuvaan. Yhä edelleen monella tuntuu olevan Suomessa kuva kolonialismista jonkinlaisena etäisenä menneisyyden ilmiönä, jonka kanssa Suomella ei ole juuri tekemistä. Elokuva valotti varsin konkreettisesti Suomen osallisuutta kolonialismiin ja koko kysymyksen ajankohtaisuutta. Länsimainen tapa omia alistettujen kansojen omaisuutta museoiden vitriineihin on ilmiö, jonka ongelmallisuus on alkanut vasta viime aikoina nousta yhä laajempaan tietoisuuteen.

ten?

MINERVA: Totta! Minulle heräsi elokuvan myötä toive, että jonkinlaista dialogia esineiden alkuperäisten omistajien perillisten ja museoiden välillä voitaisiin luoda. Elokuvan kautta välittyy dialogin ja esineiden mahdollisen palauttamisen symbolinen merkitys nimenomaan kolonialistista perua olevien alistavien valtarakenteiden esiintuomisessa ja yrityksessä purkaa niitä. Mistä itse pidit elokuvassa eni-

JANNE: Yhdyn tuohon tunteeseen! Elokuvan ihmisläheinen ote tuo mittakaavaltaan valtavan ilmiön erityisen lähelle ja lähestyttäväksi. Samalla museotyöntekijöiden ja Arrernte-yhteisön edustajien kohtaaminen nosti esille näkemyksellisten lähtökohtien erilaisuuden. Museolaitos perustuu ajatukselle jonkinlaisesta ihmiskulttuurin

KENEN ESINEET? ”tallentamisesta”, mutta kuka määrää, mitä museoissa säilytetään? Tämä museoiden näennäisen jalo, yleisinhimilliseksi muotoiltu tavoite toimii myös riiston oikeuttamisen välineenä, kun sen varjolla viedään kulttuuriesineitä eri kansoilta. Minulle elokuvan suurin anti olikin museoiden kannalta vastakkaisen näkökulman esittäminen. Entä sinulle? MINERVA: Samaa mieltä. Sadan vuoden matkassa tulee hienosti esiin myös se, miten alkuperäiskansojen esineiden museoiminen sijoittaa olemassa olevat ja elävät kulttuurit museon varastossa säilöttäväksi kulttuuriperinnöksi. Samalla on kokonaan museoiden päätettävissä, minkälaisessa valossa alkuperäiskulttuureja esitetään. Arkijärjellä minulle heräsi kysymys: Mitä järkeä kaukaiselle Arrernte-yhteisölle kuuluvia esineitä on säilöä ja konservoida suomalaisen museon varastossa, jos niitä ei edes pidetä esillä? Eikö esineiden kuuluisi olla paikassa, jossa niillä on tunteellista merkitystä? Tässä tapauksessa siis nykyisen Arrernte-yhteisön hallussa ja heidän päätäntävaltansa alla. Jännite, jonka elokuvan ohjaaja on onnistunut valinnoillaan luomaan, teki elokuvakokemuksesta minulle mielenkiintoisen. Elokuvan aikana käydystä keskustelusta ja vuorovaikutuksesta välittyy todella voimakas tunne, että katsojana olen todistamassa jonkin merkittävän dialogin alkua. Pidin elokuvassa myös siitä, miten se onnistuu välittämään ja perustelemaan alkuperäiskansojen edustajien näkökulman esineiden palauttamisesta siten, että katsoja voi helposti samaistua heidän asemaansa neuvotteluissa. Ohjaaja kuvaa myös aiheen monimutkaisuuden luomatta mustavalkoista alistaja-alistettu-asetelmaa elokuvan päähenkilöiden välille. Eri näkökulmat

näytettiin perusteltuina. JANNE: Joo, olen samaa mieltä! Vaikeasta aiheesta huolimatta elokuvasta välittyy lämmin ja ymmärtävä tunnelma. Ongelmat, joita elokuvan henkilöt yrittävät ratkaista, eivät ole yksilöiden välisiä vaan liittyvät laajempiin rakenteisiin ja historiallisiin kehityskulkuihin. Elokuvan lopussa kuitenkin selviää, että museossa säilytyksessä olevia esineitä ei palautettu Arrernte-yhteisölle, vaan esineet jäivät suomalaismuseoiden omistukseen. Mitä ajatuksia tämä herätti? MINERVA: Hyvä kysymys. Elokuvan lopussa tunnelatautunut kohtaus, jossa Lofty Katakarinja hyvästelee museoon jäävät esineet herätti minussa empatiaa. Minulle syntyi elokuvan aikana odotus, että museossa säilötyt esineet lähtisivät takaisin mailleen niiden entisten omistajien perillisten mukana. Joten se, että elokuva ei päätykään esineiden palautukseen, oli minulle katsojana pettymys. Toisaalta elokuva paneutuu ajallisesti vain lyhyeen hetkeen, ja voi olla, että elokuvassa kuvattu kohtaaminen Arrernte-yhteisön edustajien ja esineiden välillä valottaa vain pientä osaa laajemmasta esineiden palautusta koskevasta prosessista. Elokuvan jälkeen jäin pohtimaan myös sitä, miten esineille tuotetaan kulttuurisia merkityksiä eri konteksteissa. Miksi esineet merkitsevät eri asioita riippuen siitä, kuka niitä käsittelee? Entä miten esineen arvo määräytyy eri konteksteissa? Mitä ajattelet elokuvan lopusta? JANNE: Pääasiassa elokuvan lopusta jäljelle jäi tunne siitä, kuinka alkuvaiheessa kolonialistisia valtasuhteita purkamaan pyrkivät prosessit vielä

ovat. Suomi on Arrernte-yhteisön edustajien ensimmäinen ulkomainen kohde, vaikka esineitä on päätynyt ympäri maailmaa. Kuten sanoit, edes elokuvassa esiintyviä esineitä ei ole vielä tätä kirjoittaessa palautettu, vaan prosessi on vielä kesken. Maailma tuntuu siis muuttuvan tuskallisen hitaasti. Jäin myös miettimään, kuinkahan paljon vastaavanlaisia esineitä Suomen museoista löytyy. Elokuva nosti esiin myös saamelaisten kolonisoidun historian Suomessa. Sekin on aiheena monelle suomalaiselle valitettavan tuntematon. Toinen tänä vuonna julkaistu ja äskettäin näkemäni Suvi Westin ohjaama dokumenttielokuva Eatnameamet – Hiljainen taistelumme käsittelee saamelaisten kokemuksia ja nykytilannetta suomalaisen kolonialismin varjossa. Se, että suomalaisen kolonialismin historia alkaa herättämään keskustelua myös valtaväestön piirissä, kertoo ehkä jonkinlaisesta varovaisesta edistysaskeleista asiassa, vai mitä luulet? MINERVA: Haluaisin nähdä tuon elokuvan! Kansallismuseossa on tällä hetkellä esillä näyttely Mäccmõš, maccâm, máhccan – kotiinpaluu, joka esittelee elinvoimaista saamelaiskulttuuria ja herättää kysymyksiä kulttuuriperinnön merkityksestä, arvosta ja omistajuudesta. Näyttely on osa Kansallismuseon ja Saamelaismuseo Siidan välistä kulttuuriesineiden palautusprosessia, joka sisältää laajan saamelaisesineiden kokoelman palauttamisen Kansallismuseolta Siidalle syksyllä 2021. Tämä antaa toivoa hienovaraisesta asenteiden muutoksesta ja kauan vaiennetun historian esiintuomisesta. Toivottavasti tulevaisuudessa näemme enemmän tämänkaltaisia aloitteita etenkin valtaa käyttävien tahojen puolelta.

Arkista ja ohilipuvaa Teksti ja kuva Sabriina Hietaniemi

ORISONTTIIN on viime kuukausina noussut uusia nostureita. Päivisin ne pyörivät taakkojaan liikutellen ja öisin vilkuttavat punaisena liittyen osaksi kaukaisen mainostaulun tuikkeen valohälyä. Edessä avautuvalla kadulla eräs kaunis, tiilenpunainen talo on ensin piiritetty metalliputkien kehikolla ja sitten suljettu valkoiseen huppuun. Neonoranssit ja -keltaiset hahmot vilahtelevat hupun alta ja ajoittain kömpivät sen uumenista päivänvaloon. He nojailevat auringossa viereisen rakennuksen seinään ja hönkivät suustaan ulos savua heidän vaatteidensa hohtaessa valonsäteistä. Jossain siellä hupun alla he työskentelevät, korjaavat ja kolistelevat, me muut näemme lopputuloksen ehkä syksyllä. VASTAPÄISEN talon baari avattiin tänään pitkästä aikaa. Sen ikkunoiden edustalle kannettiin kasapäin pöytiä ja tuoleja ja jo puolenpäivän aikaan ne olivat täynnä ihmisiä. Juomalasit ja pastalautaset liikkuvat sisältä ulos ja tyhjentyneinä taas ulkoa sisään. Asiakkaat paistattelevat auringossa ja näyttävät vapautuneilta. Eräs seurue on luovuttanut takkinsa tuolien selkänojille, kun toisessa seurueessa lämpötilaa on tulkittu takin ja kaulahuivin vaativaksi. Myhäilen mielessäni keskusteluja, joita he käyvät ehkä aurinkoisesta säästä, hellittäneistä rajoituksista, kesäsuunnitelmista ja ruoan mausta. Seuraavana päivänä moottorisaha laulaa ja baarin edustalle on iltapäivään mennessä ilmestynyt valtava puinen terassi. Naapurissa olevassa kahvilassa on myös todettu terassikauden alkaneen. Pöytäryhmiä reunustamaan on kannettu valtavat ruukkukasvit, mutta viihtyisyydestä huolimatta se tärkein puuttuu. Toisin kuin puheensorinaa pulppuavalle naapuriterassille, tälle eivät auringon lämmittävät säteet osu, eivätkä liion asiakkaatkaan. Seuraavalla viikolla kahvilan terassia laajenettiin samaan suuntaan kuin viereisen baarin. Aurinko paistoi ja kahvi läikkyi. LAUANTAI-AAMUNA kadut ovat raukeita kuin aamuinen uni. Missään ei näy juuri ketään. Paitsi katujen risteyksessä, johon on muodostunut erikoinen suma hajanaisesti pysäköityjä autoja, joita muut autot väistelevät yrittäessään edetä kadulla. Hätäisesti vinoon pysäköidyistä autoista nousee kiireisen näköisiä ihmisiä, joiden liikekieli on räikeästi ristiriidassa sen raukeuden kanssa, joka kadulla vallitsee. He eivät vietä hidasta aamua, vaan kaivavat takapenkeiltä sinisen laatikkoa muistuttavan repun ja suuntaavat kohti läheistä kahvilaa. Yhden lähteneen tilalle tulee hetken päästä uusi ja autojen suma säilyy aina puoleenpäivään asti.

VASTAPÄISEN talon räystäällä ollaan jo hyvä tovi oltu pesänrakennuspuuhissa. Eräs naakkapariskunta on sinnikkäästi täyttänyt talon valkoista ränniä milloin milläkin ja päivystänyt katon harjalla aktiivisesti. Toissapäivänä kuitenkin tapahtui se, mitä olin jo pidempään pelännyt. Koko päivän satoi rankasti, eikä naakkapariskuntaa ole näkynyt sen jälkeen. Nyt pohdin heitä haikeana, kun katseeni osuu tyhjentyneeseen ränniin. He tuntuivat jo kuin naapureilta, niiltä tutuilta tuntemattomilta, joihin törmää jatkuvasti, ja heidän yhtäkkinen katoamisensa jättää hämmentyneenä pohtimaan, minne elämä heitä vei. ÄÄNISTÄ päätellen viereisen kadun päiväkodin pihalla ulkoillaan taas. Lapset astuvat malttamattomina ulos ja ryntäävät juoksuun heti ovesta päästyään. Milloin olen itse viimeksi ulos mennessäni pinkaissut juoksuun silkasta ulkoilun riemusta? En edes muista, mutta päätän kokeilla pian. Pihan perällä pelaavien lasten pallo on karannut ja lapset varvistelevat aidan takana tielle vierinyttä palloa haikaillen. Paikalle sattunut ohikulkija rientää apuun, nappaa pallon käsiinsä ja heittää aidan yli. Lapset lähtevät samantien aidalta juoksujalkaa pallon perään ja katoavat talon kulman taa. Huomaan pitkästä aikaa vastapäisen talon ikkunoiden takana liikettä. Useimmiten ikkunoita peittävät verhot ja sälekaihtimet. Nyt siellä kastellaan kasveja, joiden lukumäärä ikkunalaudalla on mielestäni kasvanut sitten viime näkemän. Miksi heidän kasvimääränsä kasvaa suljettujenkin verhojen takana, kun omani vähenee, vaikka sallin niille kaiken sen vähäisen auringon, joka tänne osuu? Kasvikateus keskeytyy, kun havaitsen alhaalla kadulla toisiaan vastaan kävelevien suupieliin ilmestyvän hymynkareen kaksikon huomatessa toisensa. Päättelen kyseessä olevan selkeästi tuttavat, jotka eivät ole nähneet toisiaan aikoihin ja olen heillekin kateellinen. Ilahtuneina he levittävät kauppakassien täyttämät kätensä suoriksi sivuille halauksen merkiksi, mutta eivät koske toisiinsa. Juttutuokio jatkuu hyvän aikaa ja molemmat elehtivät innostuneina puolentoista metrin päässä toisistaan. VIIMEISEN vuoden aikana olen katsonut ikkunasta ulos enemmän kuin aikoihin. Elänyt elämää kadulla kulkevien kautta, kun itsellä ei ole mitään minne mennä. Näen kauas, lähelle, oikealle ja vasemmalle, monelle eri kadulle, moneen eri kotiin, kahviloihin ja baareihin. Päivittäin tapahtuu jotakin pientä, arkista ja ohilipuvaa. Ajatus siitä, että huomaa jotakin sellaista on kutkuttava. Tavallaan olen irrallinen osa tapahtumia, mutta silti ehkä ainoa, joka huomaa. Tarkkailijan asemassa on jotakin kiehtovaa ja samalla yksinäistä. Se saa päässä soimaan Yonan kappaleen Pilvet liikkuu, minä en.

Unelmoin Teksti Stella Suuronen Kuvitus Maria Anttonen Unelmoin maailmasta, jossa jokainen saa olla oma itsensä. Maailmasta, jossa jokainen saa olla oma itsensä ilman pelkoa siitä, että joku tuomitsee tai pilkkaa. Maailmasta, jossa jokaisella on oikeus näkyä ja kuulua. Maailmasta, jossa jokainen hyväksytään juuri sellaisena kuin on. Unelmoin maailmasta, jossa kaikkia ihmisiä kohdellaan tasavertaisesti. Maailmasta, jossa ihmisoikeuksien kunnioittamiselle ei ole “kahta ääripäätä”. Maailmasta, jossa ei ole noloa olla suvaitsevainen. Unelmoin maailmasta, jossa ihmisarvo ei ole riippuvainen etnisestä taustasta. Sellaisesta maailmasta, jossa ihonväri ei määrittele oikeuksia ja mahdollisuuksia elämässä. Maailmasta, jossa kenenkään ei tarvitse kuolla ihonvärinsä takia. Unelmoin myös maailmasta, jossa ketään ei luokitella ulkonäön perusteella. Maailmasta, jossa kenenkään kansallisuutta ei kyseenalaisteta ulkonäön tai nimen perusteella. Maailmasta, jossa yksikään mahdollisuus ei jää saamatta ulkonäön tai nimen vuoksi.

Unelmoin maailmasta, jossa eri sukupuolia kohdellaan tasavertaisesti. Maailmasta, jossa sukupuoli ei määrittele oikeuksia ja mahdollisuuksia elämässä. Unelmieni maailmassa tasa-arvon olemassaoloa ei tarvitse erikseen todistella. Unelmoin myös maailmasta, jossa stereotypioita ei viljellä niitä kyseenalaistamatta. Maailmasta, jossa toisen ei oleteta olevan vähemmän kyvykäs sukupuolen perusteella. Unelmieni maailmassa omaa älykkyyttään ei tarvitse erikseen todistella. Unelmoin maailmasta, jossa mukaan pääsee muutkin kuin vain ne hyvät tyypit. Maailmasta, jossa voi pärjätä myös ilman suhteita. Maailmasta, jossa vartija pitää porttia auki sen sijaan, että sulkee sen naaman edestä sormien jäädessä väliin. Unelmoin maailmasta, jossa rakkaus on rakkautta. Maailmasta, jossa kukaan ei tuomitse tai kiellä rakkautta. Maailmasta, jossa ketään ei syrjitä rakkauden takia. Unelmoin myös maailmasta, jossa kaiken ei tarvitse olla rakkautta. Maailmasta, jossa pelkkä seksi ei ole tuomittavaa. Ja toisaalta maailmasta, jossa voi elää myös ilman seksiä.

Unelmoin maailmasta, joka kohtelee eri vartaloita tasapuolisesti. Sellaisesta maailmasta, jossa ei ole valmista muottia, johon oman vartalon täytyisi mahtua. Maailmasta, jossa jokaisella vartalolla on tilaa ja oikeus olla, juuri sellainen kuin on. Maailmasta, jossa omasta vartalosta saa päättää vapaasti itse eikä kukaan muu. Unelmoin myös maailmasta, jossa ihmisvartaloa ei seksualisoida tai esineellistetä. Maailmasta, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä lyhyessä hameessa ja toisaalta, jossa ketään ei syyllistetä lyhyestä hameesta. Unelmieni maailmassa kehenkään ei kosketa ilman lupaa. Unelmoin maailmasta, jossa jokaisen itsemääräämisoikeus toteutuu. Maailmasta, jossa uuden elämän alulle laittamisesta tai laittamatta jättämisestä saa päättää itse. Maailmasta, jossa ihmiskehoilla ei tehdä politiikkaa tai harjoiteta perinteitä. Unelmoin maailmasta, jossa ihmisvartalo on muutakin kuin vain väline tuottaa enemmän, tehokkaammin, nopeammin, useammin, paremmin. Maailmasta, jossa ihmisvartaloa ei alisteta suorittamaan ja jossa vartalolla on myös oikeus lepoon. Maailmasta, jossa ihmisvartalolla on välinearvon sijaan itseisarvo. Unelmoin maailmasta, jossa elossa pysymisen edellytys ei ole raha. Maailmasta, jossa kenenkään ei tarvitse kuolla nälkään tai terveydenhuollon puutteellisuuteen. Unelmieni maailmassa ihmisarvoa ei mitata rahassa.

Unelmoin myös maailmasta, jossa jokainen saa tehdä juuri sitä, mitä itse haluaa. Maailmasta, jossa tekemisen merkityksellisyyttä tai arvoa ei määrittele raha. Maailmasta, jossa kenenkään ei tarvitse uhrata omaa terveyttään työn eteen ja maailmasta, jossa ketään ei syyllistetä työttömyydestä. Maailmasta, jossa ihmiselämällä on muutakin merkitystä kuin työ. Unelmoin maailmasta, jossa kenelläkään ei ole huono olla. Maailmasta, jossa kenenkään ei tarvitse kokea alemmuudentunnetta, vihaa, katkeruutta tai kateutta. Maailmasta, jossa kenenkään ei tarvitse tuntea olevansa riittämätön.

Unelmoin maailmasta, jossa ketään ei jätetä yksin. Maailmasta, jossa jokaisella on joku, joka kuuntelee ja on läsnä. Maailmasta, jossa kenenkään ei tarvitse tuntea olevansa yksin. Unelmoin myös maailmasta, jossa kipuilua mielenterveyden kanssa ei nähdä heikkoutena. Sellaisesta maailmasta, jossa mielenterveyden ongelmista voidaan puhua avoimesti ilman pelkoa leimautumisesta. Maailmasta, jossa ketään ei tuomita avun pyytämisestä ja jossa apua on helposti saatavilla muillekin kuin niille, jotka sitä osaavat ja jaksavat hakea. Maailmasta, jossa mielenterveyden ongelmiin suhtaudutaan yhtä vakavasti ja toisaalta yhtä ymmärtäväisesti kuin muihinkin terveyden ongelmiin.

Unelmoin maailmasta, jossa kaikki tunteet ovat hyväksyttyjä ja jossa tunteista saa puhua avoimesti. Maailmasta, jossa tunteiden näyttämistä ei pidetä vain tietyn sukupuolen ominaisuutena tai osoituksena heikkoudesta, vaan meitä kaikkia ihmisiä yhdistävänä tekijänä. Maailmasta, jossa ketään ei tuomita liian herkäksi osoittaessaan tunteita. Koska millainen on maailma, jossa ei saa olla oma itsensä? Maailma, jossa ketään ei hyväksytä juuri sellaisena kuin on? Maailma, jossa kukaan ei ole hyvä juuri sellaisena kuin on. Synkkä, kolkko, epäinhimillinen, kestämätön. Sellaisessa maailmassa voi vain unelmoida, ei elää. Siksi unelmoin, mutta haluaisin myös elää.

Maisemanvaihdos / Tuuli Sipilä