Väki 2/2021 by Väki Magazine

2/2021 – Joutilaisuus

Numero 2/4 2021

Päätoimittajat Cecilia Sippel Maija Karakoski Sabriina Hietaniemi Toimituskunta Janne Yrjö-Koskinen Julia Räisänen Mico Pellikka Miia Martikainen Oona Koskenvesa Vilppu Rantanen Kuvat ja kuvitukset Johanna Sippula Maria Anttonen

Kannet Maija Karakoski & Sabriina Hietaniemi Julkaisija Väki Ry Paino

Picaset Oy

Painos

75 kpl

Ota yhteyttä s-posti: vakilehti@gmail.com ig: vakimagazine Verkkolehti vakimagazine.tumblr.com Väki saa HYY:n ainejärjestölehtitukea.

5 6 8 10 12 14 16 19 22 24 26 27

Tekemisgeneraattori

Miksi antropologia?

Päätoimittajilta

Toimitus fiilistelee: hömppä-TV

Pötköttely on uusi punainen

Sudenkorennon kesyttämä

Pakkolomalla

Joutilas maa

Kohti laiskurien utopiaa

Hae antroon! Kesävieraat

Joutilaan kansan taloutta

Kuva Sabriina Hietaniemi

Pää(tyhjän)toimittajilta

akana ensimmäinen kokonainen vuosi etäopintoja. Oliko olo kesäloman alkaessa helpottunut? No eipä oikeastaan. Tai siis loma mistä? Opinnoista? Sängyssä peittomytyn suojissa tehdyistä etäopinnoista vapauduttiin sen samaisen peiton päälle hikoilemaan helteissä. Hyvä on, tehtiinhän sitä kesän kuluessa muutakin. Etäopintojen taas uhkaavasti lähestyessä päällimmäisenä mielessä vallitsee kuitenkin tunne siitä, ettei lomaa olisi koskaan ollutkaan. Tämä ei niinkään johdu siitä, ettei mahdollisuutta lomailuun olisi ollut. Pikemminkin loma ja arki ovat viime aikoina alkaneet muistuttaa siinä määrin toisiaan, että rajanveto näiden kahden välillä on tuntunut hankalalta. Eroa vapaa-ajan ja velvollisuuksien välille oli vaikea tehdä myös viime kevään etäopintojen aikana. Koulutyö valui vapaa-ajalle, ajoittain mitätöiden kokonaan vapaan ajan merkityksen. Toisaalta opiskelun lomaan oli mahdollista ujuttaa pieniä vapaa-ajan saarekkeita: lähteä kävelylle luentojen välillä tai miksei aikanakin, samaten kokkailla lounasta, tiskata tai neuloa villapaitaa. Kuulostaa mukavalta, eikö totta? Päinvastoin. Arkisen struktuurin puute saattelee pidemmän päälle ihmisen omituiseen limbotilaan, jossa millään ei ole merkitystä eikä mikään tunnu miltään. Kun epämääräisessä, epätyydyttävässä joutilaisuudessa vietetyn etävuoden jälkeen lopulta koitti kesäloma, ei muutosta arjessa juuri huomannut. Oltiinhan sitä tavallaan “lomailtu” jo yli vuoden päivät. Normaalitilanteessa vapaa-aika ja loma tuntuvat ansaituilta: uurastus palkitaan luvalla rentoutua. Tätä palkintoa sai viime keväänä jäädä odottelemaan. Täydellinen antautuminen joutilaisuuden vietäväksi tuntui siksi mahdottomalta. Mutta miksi joutilaisuus ylipäätään tulisi ansaita? Onko tilanne todellakin se, että pystymme kokemaan olemassaolomme oikeutetuksi ainoastaan kapitalistisen tuotantokoneiston pikku rattaina? Kieroutunutta! Vaihtoehto aherruksella ansaitulle joutilaisuudelle voisi löytyä koko lomailun konseptin hylkäämisestä ja lopulliseen, täydelliseen ja perustavanlaatuiseen joutilaisuuteen heittäytymisestä. Sekin tuntuu hankalalta ajatukselta maailmassa, jossa niin moni asia vaatii oikeutetusti huomiotamme. Laakereilleen ei ole varaa jäädä lepäämään, kun metsät ja aseiden piiput savuavat. Samaan aikaan juuri tämä tekoihin kutsuva paine saattaa toimia lamaannuttavana voimana, joka vangitsee ihmisen toivottomuuteen – mahdollisesti alitajuiseen sellaiseen. Tämän numeron teemaksi valikoitui niin kesän kuin koronankin inspiroimana joutilaisuus. Mukaan mahtuu sekä vakavia että kepeitä tekstejä, kuten teemaan sopii: vaikka joutilaisuus on pahimmillaan lamaannuttavaa, on se parhaimmillaan ihana ja vapauttava tila. Joutilaisuus on myös suuri luovuuden lähde, jopa luovan toiminnan edellytys. Toivoisimme, että kaikilla olisi mahdollisuus nauttia joutilaisuudesta ilman syyllisyyttä tai tunnetta siitä, että nautinnon tulisi olla tavalla tai toisella ansaittu. Myös ja ehkä etenkin nyt, kun arkinen aherrus siellä sängyllä jälleen syksyn myötä alkaa. Lempeitä lukuhetkiä,

Cecilia, Maija & Sabriina

Note to self: Arjessa todellisten joutilaisuuden hetkien edellytyksenä ovat rutiinit ja rajanvedot. Itse kukin voisi tulevana syksynä hyötyä itselleen sopivien sellaisten luomisesta.

Tekemisgeneraattori niihin hetkiin, kun ei oo MITÄÄN tekemistä Olet nähtävästi tarttunut antropologian opiskelijoiden järjestölehteen. Etkö tosiaan parempaa tekemistä keksinyt? Huoli pois, apu on lähellä! Onko tylsää?

On!

Katso ulos ikkunasta. Houkutteleeko?

No ei

Joo

Onko seurallinen fiilis?

Eeei

Kyllä!

Kerää squad kasaan ja kokeile jotain näistä perinteisistä pihapeleistä: - kirkonrotta - kymmenen tikkua laudalla - askelnaatta - pii / kikabo - maailmanvalloitus (leikki hauska, kolonialistinen lähtöasetelma ei ehkä niinkään) Internet auttaa, jos säännöt ovat päässeet sitten alakouluaikojen unohtumaan.

Tee kävelyretki uutta reittiä. Opettele samalla laajentuneen reviirisi maamerkkejä tai kadunnimiä. Voit sitten myöhemmin fleksata paikallistuntemuksellasi.

Matkusta Google Mapsin avulla maailman ympäri. Inspiraatiota voi etsiä vaikkapa Instagramista @streetviewportraits -tililtä tai Litku Klemetin kappaleesta Google Earth Rock. Pelillisempi versio samasta aktiviteetista löytyy osoitteesta www.geoguessr.com. Nettipelin ideana on yrittää arvata katunäkymän perusteella, missä päin maailmaa mennään.

Joo :-(

Vaivaako kaukokaipuu?

Eipä oikeastaan

Kutsu kaveri kylään katsomaan hömppää. Kokeile esimerkiksi seuraavalta aukeamalta löytyviä toimituksen suosikkeja.

Tappaa aikaa

Tekeekö mieli tehdä jotain hyödyllistä vai tappaa aikaa?

Jotain hyödyllistä

Siis "hyödyllistä" vai hyödyllistä? (rehellisyys maan perii)

Hyödyllistä!

OK, itsepä tätä kerjäsit: siivoa! Kokeile esimerkiksi näitä toimituksen inhokkeja: - vaatekaapin läpikäyminen - kahvinkeittimen puhdistaminen - mattojen tamppaaminen ja lattioiden moppaus - lattiakaivon tyhjennys – läppä oli, joku raja!

Myönnetään, "hyödyllistä"

No sitäpä mekin. Tässä pari puuhaa, joiden parissa voit tuntea olosi produktiiviseksi: - tee soittolista tulevaan tarpeeseen, esim. bilelista (toivotaan, toivotaan), rauhoittumislista, opiskelulista, treenilista... - järjestä kirjahyllysi uudella tavalla: väreittäin / aikajärjestykseen / mieluisuusjärjestykseen

HÖMPPÄ-TV Toimitus fiilistelee:

Formula 1: Drive to Survive (Netflix) Netflix producerar tillsammans med Formula One en dokumentärserie kring Formula 1 världsmästerskapet. Formula 1: Drive to Survive följer med förarna och de olika stallen i Formula 1, då de förbereder sig inför världsmästerskapet och sedan går till tävlan. Till min stora lycka var det alldeles nyligen som jag hittade jag denna orimligt fångande serie. Eftersom jag var så sent ute, fanns det redan tre mustiga säsonger på Netflix som jag kunde sluka upp. Ah, mängden fart, mängden faror, mängden känslor och sist med absolut inte minst: mängden drama! De olika stallen tävlar om vinnartiteln men likaså tävlar förarna sinsemellan om vem som är den bästa. Alla vill försäkra sig ett säte i nästa årets tävlingar. Det är något fascinerande med all den extravagans, slöseri och lyx som den här motorsporten innebär. Bilarna och förarna och de stora cheferna och alla de andra som bidrar till tävlingarna åker runt världen från arena till arena. Pressen ter sig enorm för vissa, medan andra – Valtteri Bottas, jag skriver om dig nu – inte tycks känna den minsta stress. Ståtet och prålet räcker långt, men jag skulle nog knappast ändå ha orkat sitta så koncentrerad på hemmasoffan om det inte vore för de sympatiska och roliga karaktärerna som figurerar i serien. Det är ju egentligen bara en massa gubbar som filmas, men konstigt nog orkar jag intressera mig och personerna går de mig sällan på nerverna. Vill här nämna min absoluta favorit, Günther Steiner, stallchef för Haas F1. Steiner tappar lätt humöret men även då detta sker har han oftast något roligt och sassy att komma med. Det är svårt att skriva om något som jag njöt så mycket av men egentligen vet väldigt lite om. Allt jag kan om Formula 1 har jag lärt mig av denna serie. Vad gör jag med denna information? Jag kan väl imponera vid rätt tillfälle. Eller så kan du också ge serien ett försök, så kan vi förtjusa oss i Günther tillsammans sedan. – Cecilia Sippel

Love Island UK (mtv.fi & C More) Viimeisen puolentoista vuoden aikana minä, kuten varmasti moni muukin, olen kaivannut erityisen paljon eskapismia elämääni. Tänä koettelevana aikana Love Island UK on suonut minulle loputtoman lohdun lähteen. Rakkauden saari tarjoaa joka jaksossa taattua naurua, draamaa ja suuria tunteita. Mitä muuta televisiosarjalta – ja erityisesti hömpältä – oikeastaan voisi pyytää? Love Island on kaikessa korniudessaan juuri täydellinen yhdistelmä “aivot narikkaan”-hömppää sekä monimutkaisten ihmissuhteiden selvittelyä. Katsoja saa seurata ohjelman loistavien, inhimillisten ja samaistuttavien osallistujien kehitystä kokonaisen kesän ajan. Ei siis tarvitse pelätä, että jaksot loppuisivat kesken. Realityn taikaa riittää tuntikaupalla. Jos olet kaltaiseni romantikko ja draamanjanoinen sarjojen suurkuluttaja, tämä sarja sopii sinulle täydellisesti. Itse yhdistän Love Islandin lämpimiin kesäiltoihin, kun pitkän lomapäivän jälkeen pääsee romahtamaan omalle sohvalle ja mehustelemaan sarjan uusimmilla juonenkäänteillä. Parasta Love Islandissa on lopulta se, että joka ikinen jakso on taattua feel-goodia. – Oona Koskenvesa

Salatut elämät & Pihlajasatu (MTV3 ja mtv.fi) Viime aikoina olen sattumoisin avannut töllön useampaan otteeseen kello puoli kahdeksan aikaan ja ruudulle on tärähtänyt, no mikäs muukaan kuin vanha kunnon Salkkarit! Pihjalakadun absurdin tapahtumarikas ja dramaattinen meno on vienyt mennessään ja turruttanut kiireisen mielen. Salatuissa elämissä nostalgia-arvo on ainakin itselleni suuri, ja hauskinta sarjaa katsoessa on bongailla hahmoja, jotka yhä edelleen kahdenkymmenen vuoden jälkeen seikkailevat sarjassa. Toisaalta melkein yhtä hauskaa on seurata sarjan uusia kasvoja niiden samojen, moneen kertaan kierrätettyjen juonenkäänteiden pyörteissä. Jos minun laillani nautit nostalgiaövereistä, niin tällä hetkellä telkkarissa pyörii myös Salattujen elämien spin off -sarja Pihlajasatu, jossa ruudulle tupsahtelee vain ja ainoastaan vanhoja tuttuja! Kyse on kurkistuksesta Ulla Taalasmaan kristallipalloon, joka näyttää, mitä vanhoille hahmoille kuuluisi nyt, jos asiat olisivat pääsarjassa edenneet eri tavalla. Jos Salinit, Sieviset, Laitelat, Taalasmaat ja Nikkisen Aki herättävät muistoja menneisyydestä, niin tämä on sinulle. Pihlajasatu tarjoilee taattua Salkkari-laatua eli kolmiodraamaa ja välienselvittelyjä ikonisessa rappukäytävässä. Mikäli toiveissasi on kuitenkin vain nopea ja tehokas nostalgiatrippi, niin värisyttävän aikamatkan kahdenkymmenen vuoden taakse tarjoaa Salattujen elämien ensimmäinen jakso, joka on löydettävissä mtv.fi-palvelusta. Jos aikamatkaa sarjan alkulähteille haluaa jatkaa, Youtuben puolelta on varmasti löydettävissä ensimmäisten kausien jaksoja enemmänkin. Suurta sivistystä Salatut elämät tai Pihlajasatu eivät tarjoa, mutta niin kuin sarjan legendaarinen tunnusmusiikki lupailee, Salkkareissa keskitytään tunteisiin. Draamannälkäisille ja merkitsevien katseiden sekä cliffhangereiden ystäville sisältöä on siis yllin kyllin. Salkkarit ovat saippuaooppeeraa ja kliseitä parhaimmillaan! – Sabriina Hietaniemi

Masterchef Australia (Nelonen & ruutu.fi) Olen seurannut kokkikilpailujen kruunaamatonta kuningasta, Masterchef Australiaa, säännöllisen epäsäännöllisesti sen vuonna 2010 ilmestyneestä toisesta tuotantokaudesta lähtien. Vuosien ajan täydellinen iltapäiväni koostui isosta lasillisesta kylmää o’boyta ja nelosen Masterchef-uusinnoista. Sarja on kuin lämmin peitto, johon voi kääriytyä kun stressaa tai ahdistaa tai kun mihinkään muuhun ei pysty. Striimauspalveluiden aikakaudella kokkikilpailu mahdollistaa nautinnollisen, eskapistisen bingettelyn erityisen hyvin, sillä jaksoja riittää. Viimeisimmällä tuotantokaudella niitä on ylelliset 61 (!) kappaletta. Masterchef Australia on täydellinen hyvän mielen sarja. Toisin kuin monissa muissa tosi-tv-ohjelmissa, Masterchef Australiassa ketään ei nolata. Tuomareiden antama palaute on ylistävää tai rakentavaa, ei koskaan murskaavaa. Kotikokit ylittävät jatkuvasti itsensä luomuksillaan. Kilpailijoiden välinen toveruus välittyy ruudun läpi ja läppä lentää. Myös melodraamaa tarjoillaan kiitettävästi. Kotikokkien henkilökohtaisia tarinoita sirotellaan hektisen keittiössä ryntäilyn lomaan laskelmoidun siirappisella musiikilla ryyditetyiksi herkkupaloiksi. Transnationaaliset perhehistoriat kiertyvät koskettavalla tavalla auki makumuistojen kautta, ja kertomukset nonnan kanssa taitelluista tortellineista ja suvussa kulkeneista curryresepteistä nuijivat kyynistyneimmänkin katsojan tahmean draamamarinadin valeluille vastaanottavaiseksi, mureaksi lihaksi. Ohjelma on hyvää viihdettä, mutta sen parissa myös oppii paljon – sekä ruoanlaitosta itsestään, että ruoasta osana kulttuuria ja kulttuureja. Erityisesti Aasian maiden rikkaat ruokakulttuurit ovat ohjelmassa vahvasti esillä. Myös tuomaristoon on sen vaihtumisen myötä viimein saatu aasialaisten keittiöiden tuntemusta: ihana ruokatoimittaja Melissa Leong ymmärtää paitsi tekniikkaa ja makuja, myös ruoan voimallisuuden tapana ilmaista identiteettiä, säilyttää historiaa ja kertoa tarinoita. Oi draamaa, oi paatosta! – Maija Karakoski

? ? A N T RO P O L O G I T K E R T OVAT:

Miksi antropologia?

ANNI KAJANUS apulaisprofessori

Kuka?

”

Hei kaikki! Olen Anni Kajanus, antropologian apulaisprofessori; opetan Helsingissä nyt neljättä vuotta. Sitä ennen olin tutkijana muun muassa London School of Economics:ssa, Harvardissa ja Nanjingin yliopistossa. Olen alueellisesti erikoistunut Kiinaan ja tutkinut monenlaisia teemoja muuttoliikkeistä kilpailun ja konfliktien mekanismeihin. Uusin tutkimusaiheeni on ärtymyksen tunne osana sosiaalista kanssakäymistä eri kulttuureissa.

Miksi antropologia?

”

Kun kuulin antropologiasta ensimmäisen kerran, ajattelin heti että tuossa on ehdottomasti hienoin työ ikinä. Varhaisteiniin vetosi heittäytyminen vieraaseen ja maailman parantaminen. Inspiraation lähteet ovat tietysti muuttuneet moneen kertaan, mutta antropologia laajana ihmistieteenä on tarjonnut loputtomasti haastavia kysymyksiä ja tunnetta siitä, että olen tekemisissä tärkeiden asioiden kanssa. Tällä hetkellä minua motivoivat erityisesti kysymykset ihmisyyden ytimestä ja miten se liittyy (tai ei liity) mihinkään, mitä teemme ja tunnemme. Edelleen ajattelen että tämä on hienoin työ ikinä!

ELINA I. HARTIKAINEN akatemiatutkija

Kuka?

”

Olen University of Chicagosta väitellyt ja Helsingin yliopistossa maisterin tutkinnon suorittanut antropologi. Erikoisalaani ovat poliittinen antropologia, oikeusantropologia, uskonnon antropologia ja kielitieteellinen antropologia. Tutkimuksessani tarkastelen sekularismin rakentumista suhteessa rotua ja rasismia käsittelevään politiikkaan ja oikeuskäytäntöihin Brasiliassa. Lähestyn tätä aihetta afrobrasilialaisten uskontojen ja niihin kohdistuvan uskonnollisen väkivallan etnografisen tutkimuksen kautta.

Miksi antropologia?

”

Tähän kysymykseen voisi vastata monella tapaa. Hain alun perin opiskelemaan antropologiaa, koska halusin työskennellä tutkijana ihmisten kanssa (enkä esimerkiksi bakteerien – aloitin yliopisto-opintoni biologialla) ja koska halusin matkustaa. Jo pääsykokeisiin lukiessani kuitenkin innostuin antropologian parissa käydyistä teoreettisista keskusteluista. Koin ja koen edelleen niiden kysymyksenasettelun ja kriittisen lähestymistavan maailmaan sekä älyllisesti kiehtovaksi että yhteiskunnallisesti tärkeäksi. Nyt toimittuani jo pitkään tutkijana ja opettajana erilaisissa monitieteellisissä yksiköissä pohdin tätä kysymystä myös näin: miksi olen antropologi, enkä esimerkiksi sosiologi tai oikeustieteilijä? Antropologian teoreettisten keskusteluiden ja kriittisen lähestymistavan lisäksi tämä kysymyksenasettelu saa minut pohtimaan pitkäjänteisen etnografisen tutkimuksen tärkeyttä. Etnografinen tutkimus on monesti haastavaa, mutta koen, että ilman sen tarjoamaa syvällistä näkemystä ihmisten elämänkokemuksiin jäisi käsityksemme sekularismin, demokratian ja uusliberalismin kaltaisista maailmaamme rakentavista ilmiöistä melko pintapuoliseksi.

SIRPA TENHUNEN professori

Kuka?

”

Olen työskennellyt Helsingin yliopiston antropologian professorina neljä vuotta ja palaan tänä syksynä Jyväskylän yliopistoon, josta olen ollut lainassa sijaistamassa Sarah Greeniä. On ollut antoisaa ja mukavaa opettaa antropologian opiskelijoita. Sijaisuuteeni ovat osuneet niin uusien koulutusohjelmien käynnistys kuin pandemiakin, joten haasteita on riittänyt. Opiskelijoiden aktiivisuus on ollut korvaamattoman tärkeää ohjelman ja tieteenalan opetuksen kehittämiselle. Tämänhetkiset tutkimukselliset kiinnostuksen kohteeni liittyvät antropologiseen ilmastonmuutokseen ja teknologian tutkimukseen. Parhaillaan johdan Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimusprojektia "Ilmaston muutoksesta aiheutuva pakolaisuus ja kamppailu kestävistä elinkeinoista Etelä-Aasiassa".

Miksi antropologia?

”

Kun tulin aikoinani opiskelemaan Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen, tutustuin moniin tieteenaloihin ja huomasin, että antropologiset teoriat ja käsitteet avasivat näkymiä erilaisiin yhteisöihin ja kulttuureihin tavalla, johon muut sosiaalitieteet eivät pystyneet. Olin kyllä kiinnostunut antropologiasta jo lukioaikana ja tutustunutkin muutamiin antropologisiin tutkimuksiin. Työskentelin maisteriksi valmistumiseni jälkeen jonkin aikaa toimittajana, mutta palasin tutkimuksen pariin, koska kaipasin mahdollisuutta syventyä ja tutkia.

TUULIKKI PIETILÄ vanhempi yliopiston lehtori

Kuka?

”

Olen maantieteellisesti erikoistunut Afrikan tutkimukseen, jossa olen tutkinut muun muassa naisten harjoittamaa torikauppaa Kilimanjarolla (Tansaniassa) ja musiikkiteollisuutta, nuorisomusiikkia ja vaatesuunnittelua Johannesburgissa (Etelä-Afrikassa). Yksi tutkimuksiani yhdistävä teema on kysymys siitä, minkälaisia käytäntöjä, suhteita ja käsityksiä syntyy erilaisten talous- ja sosiokulttuuristen järjestelmien risteyksissä.

Miksi antropologia?

”

Antropologia on minulle pohjaton aarrearkku, koska mikään inhimillinen (ja epäinhimillinen) ei ole sille vierasta. Ihmistieteistä se on mielestäni syvällisin perustaessaan tiedon ja teorioiden tuotannon tärkeältä osin ensikäden havaintoihin ihmisten ja instituutioiden elämästä. Arvostan sitä, että antropologia on aivan erityisen itsekriittinen ja -reflektoiva tiede, aina valmis kyseenalaistamaan omat ja muiden "totuudet". Samalla antropologisen työn vaatima jatkuva itsensä altistaminen vieraalle ja tuntemattomalle on mitä parhain elämänasenne.

TOOMAS GROSS senior lecturer

Who?

”

Generalising crudely, my major research interests lie in the fields of anthropology of religion and sport. My past research focused on religious change in Latin America and more specifically in Mexico. More recently I have been interested in anthropology of sport. I am currently a co-PI of the project entitled "The Role of Religion in Contemporary Ethical Self-Making" that involves a number of Helsinki anthropologists. I have taught an array of courses during the years I have worked in Helsinki, mostly related to the topics of religion, Latin America, sport, social change, and methods. This academic year I teach Central Themes in Social and Cultural Anthropology; Doing Ethnography; an Ethnography Seminar on Latin America; Beliefs, Attitudes, and Cosmologies of Change; and BA Thesis Seminar.

Why anthropology?

”

What appeals to me in anthropology is the intimacy of its method and aims manifested in the strive towards studying and understanding other life-worlds (of humans and, increasingly, of other-than-humans) in situ while remaining critically aware of the limitations and partiality of any such effort. The resultant self-doubting can feel taxing at times for anyone doing anthropology but serves the virtue of intellectual honesty.

Pötköttely on Joutilaisuudessa ei ole kyse ainoastaan levosta tai voimien keräämisestä uusia koitoksia varten. Tehokkuusajattelun kyllästämässä maailmassa pötköttely on myös poliittista toimintaa.

EVÄÄLLÄ meeminorppa valtasi Instagram-feedini ja muistutti pötköttelemään. Muistutus oli tarpeen huolimatta siitä, että työasentoni oli jo viimeiset 12 kuukautta ollut pääasiassa horisontaalinen. Pötköttelyni oli kuitenkin vain näennäistä: todellisuudessa paahdoin sängylläni opintoja. Selän ergonomian sekä terveen työ- ja vapaa-ajan erottamisen kannalta asento oli todennäköisesti mitä huonoin. Jos työskentelyasentoani mainostettaisiin mainosTV:ssä tai spämmimeileissä, voisi sen ainakin sanoa saavan lääkärit raivostumaan. Meeminorpan tervehdys ja huolehtivat kannustukset pötköttelyyn tulivatkin sopivaan saumaan: aloin kiinnittämään huomiota siihen, kuinka opiskelupaikaksi muuttuneessa kodissa voisi levätä paremmin. Instagramin meeminorppa on mainio pötköttelyn mainostaja. Rantakalliolla löhöävä pötkylämäinen norppa edustaa pötköttelyä niin verbinä kuin substantiivinakin. Kuten kotimaista Saimaan meeminorppaa, myös pötköttelyä voidaan pitää uhanalaisena nykyajan ärsyketulvassa ja tehokkuuspyörteissä. Niin pötköttelyn kuin norpankin vaarana ovat jatkuvaan kasvuun ja kiihtymiseen perustuva yhteiskunta sekä päivittäinen uhka verkkoon jumittumisesta. Meeminorppa nousi Instagram-feedini pintaan pääasiassa

Teksti Janne Yrjö-Koskinen Kuvitus Johanna Sippula

vasemmistolaista sisältöä tuottavien meemitilien kautta. Vaikka palkkatyöstä riippumaton elämä on yksilötasolla varmaan hyvin yleisesti jaettu unelma (lottoarvontojen vakaa suosio Suomessa on mielestäni tästä oiva indikaattori), on kollektiivisella tasolla ajatusta ajettu juuri poliittisen vasemmiston suunnalta. Suomessa palkkatyön romuttamisesta ovat puhuneet muun muassa Työstäkieltäytyjäliitto sekä esimerkiksi kirjailija Pontus Purokuru novellikokoelmassaan Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi. UNIVERSAALIIN perustuloon ja työn täyteen automatisointiin tähtäävät utopiat eivät kuitenkaan ole aina olleet vasemmiston ykköshaaveita. Esimerkiksi 1900-luvun alkupuolen neuvostososialistisissa utopioissa korostui nimenomaan juuri työnteon merkitys osana utopistista tulevaisuuden valtiota. Unelmana oli pitkälle teollistunut yhteiskunta, jossa kaikki tekisivät tasavertaisesti töitä. Neuvostokuvasto onkin täynnä työnteon ylistystä propagandajulisteineen, sirppeineen ja vasaroineen (sirppi ja vasara korvautuivat muuten maakohtaisesti lipuissa välillä niin viidakkoveitsellä, kuokalla, harpilla kuin pensselilläkin, kuvaamaan kunkin maan työväestöä). Vaikka joutenolo ja töitä puolestamme paiskivat älyrobotit ovat mielestä-

ni jo estetiikaltaan erilaisten työkalujen siluetteja kutsuvampi tapa kannustaa ihmisiä kommunismin pariin, on huomioitava, että painotuserojen taustalla ovat todelliset yhteiskunnalliset muutokset. Tarvitseeko kommunistien enää kehottaa ihmisiä tekemään runsaasti töitä, kun ympäröivä maailmamme on valmiiksi täynnä – tosin hyvin epätasaisesti jakautunutta – yltäkylläisyyttä? Maailmassa, jossa kaikkea tuotetaan liikaa ja ympäristön kantokyky on moninkertaisesti ylitetty, ei nykykommunistien tavoitteissa ole tuotannon kiihdyttäminen vaan yksinkertaisesti yltäkylläisyyden tasaisempi jakaminen. Joutilaisuuden nostaminen poliittisen liikkeen keskiöön voi kuitenkin olla haastavaa luterilaisen työmoraalin omaavassa ja startup-miljonäärejä ihannoivassa yhteiskunnassa. Asiaa ei helpota se, että joutilaisuus näyttäytyy edelleen eliitin etuoikeutena. Joutilaisuus on nimittäin aina vaatinut huomattavat määrät kertynyttä omaisuutta, jotta elantoa ei tarvitsisi hankkia työskentelemällä. Mahdollisuudet joutilaisuuteen ovat jakautuneet pitkälti samalla logiikalla kuin muut etuoikeudet. Esimerkiksi sukupuolella on ollut ja on edelleen vapaa-ajan kannalta suuri merkitys: uusintava työ – siis esimerkiksi kasvatus-, koti- ja hoivatyö – on perinteisesti kasautunut naisten vastuulle, eikä siitä usein ole edes maksettu

uusi punainen palkkaa. Palkkatyöstä luopumista kiireellisemmin olisikin huolehdittava, että tämä yhteiskunnan toiminnan kannalta oleellinen työ saataisiin vihdoin kunnollisen palkan piiriin. VAIKKA joutilaisuus on kerännyt viime vuosina huomiota esimerkiksi downshiftaamisen ja työstäkieltäytymisen muodossa, on työnteon rooli ihmisten elämässä todellisuudessa vain kasvanut. Elämme maailmassa, jossa työn ja vapaa-ajan ero on yhä hämärämpi ja jossa työssään työkyvyttömäksi uupumista kutsutaan jo arkisesti nimellä burnis (tai, ehkä vielä pahempaa, nimellä börnis). Ero aiempaan on vain siinä, että nykyään kaikki tekevät valtavasti töitä. Nykypäivän eliitti ei elele joutilaana kartanoissaan vaan tekee töitä kahdeksankymmentä tuntia viikossa toimitusjohtajan palkalla ja saa Hesarista palstatilaa vain kehottaakseen muita tekemään samoin – tosin huomattavasti pienemmällä palkalla. Joutilaisuudelle ja yleiselle rauhoittumiselle olisi ylikierroksilla käyvässä maailmassamme enemmän tarvetta kuin koskaan. Pandemia saattoi vuosi sitten keväällä pysäyttää maailman hetkeksi, mutta viimeistään nyt tahti on kiihtynyt entiselle mallilleen – yhä jatkuvista poikkeusoloista huolimatta. Pandemia-aika on vain lisännyt työn ja opiskelun kuormittavuutta enti-

sestään, kun stressi ja kiire ovat valuneet osaksi kodin kalustoa. MONELLE edes rajoituksista vapaampi kesä ei tuonut mukanaan tarvittavaa lepoa. Kesälomaksi kutsuttavan tauon jälkeen useimmat opiskelijat vaihtavat lähinnä kesätyövaatteet yliopiston logolla varustettuun huppariin ja jatkavat puurtamista. Vaikka ensisijaisesti opiskelijoiden jaksamiseen toivoisi puututtavan valtion

ja yliopiston tasolta, on meeminorpan muistutus pötköttelystä monelle tänäkin syksynä valitettavan ajankohtainen. Pötkötelkäämme siis jälleen antaumuksella ja vailla huonoa omaatuntoa. Pötköttely, joutilaisuus, levyttäminen ja velttoilu eivät ole ainoastaan omasta jaksamisestaan huolehtimista, vaan parhaimmillaan aktiivista antikapitalistista vastarintaa.

PAK KOLOMALLA Loma on monelle vuoden hartaasti odotettu kohokohta: tilaisuus levätä, harrastaa ja toteuttaa itseään. Mutta mitä jos lomalle joutuukin pyytämättä ja yllättäen? Muun muassa ravintoloihin ja kulttuurialaan kohdistuneet koronarajoitukset ovat viimeisen puolentoista vuoden sisällä määränneet ennennäkemättömät määrät työntekijöitä pakkolomalle, lomautetuksi. Väki kysyi kolmelta koronaaikana lomautetulta, mitä joutilaisuus toi tullessaan. Millä päivät töiden puuttuessa täyttyivät?

Teksti & kuvat Maija Karakoski

YEN NGUYEN, 26, waitress. Laid off from March to July 2020 and from March to May 2021. Now works almost full time. “I graduated last year from business school, and now I’m on my way to figure out what to do with the rest of my life. Sounds very big but… you know, just one day at a time. I’m working as a waitress now, almost full time, but not quite. I kind of want to have a bit more time for my hobbies, and just chill. I make enough money now, and after all it’s the reason I work. I don’t need a lot of money because I don’t have a goal of, like, buying a house or a car, or have kids or anything. I got laid off during both lockdowns. The first time was really easy, because I wasn’t working that much as a waitress back then. I was still finishing my school and doing my internship. That was pretty much like a full-time job, so I mostly did waitressing during evenings and weekends only. When I got laid off, it was almost like a relief. Of course I lost money, but I could also focus more on my thesis and internship… and I think that the results turned out better. I feel like if I had worked more as a waitress back then, the quality of those other things could’ve gone down. In a way, I feel like it was a good thing I got laid off… It’s not like anyone was forcing me to work, but maybe I’m just a bit too ambitious. I also really liked the place where I was working, so I didn’t want to just quit. During the second lockdown, at first I just started to figure out the Kela stuff. Initially I was pretty panicked because I had never applied to Kela before… but it turned out quite okay. I used most of the second lockdown for studying SAP [an enterprise application software], so I could get a certificate for that. If later in the future I want an office job, it will give me an advantage. And because I spent so much time studying, it kind of reminded me of how much I like it, learning about new subjects and books and stuff. I started to think maybe I’ll do a master’s. I always knew that I wanted to do it eventually, but I guess I just found myself to be more ready for it than I expected.“

RÓZA TURUNEN, 21, museotyöntekijä. Lomautettuna maalis-toukokuussa 2020 ja joulukuusta 2020 huhtikuuhun 2021. Työskentelee tällä hetkellä osa-aikaisesti. ”Sain vakituisen työsuhteen just ennen koronalomautuksia. Se oli hyvä, koska en saanut fuduja sit lomautusten aikana. Ekan lomautuksen aikana mielenterveys oli aika pohjamudissa, kasailin itteeni ja rupesin rakentamaan sellasta hyönteistason päivärytmiä, kävin vaikka kävelyllä aina samaan aikaan, virkkasin paljon… mä virkkasin housut, kokoasun ja mekon. Yritin pitää sellasta pientä elämää kasassa. Taiteen tekemisestä tuli paljon arkipäiväisempää ja paljon enemmän ajattelin sitä, että miks mä teen tätä ja mihin tää vaikuttaa. Tein sitä sellasesta terapian näkökulmasta, joka päivä vähän jotain, virkkausta tai mosaiikkeja, se edisti sellasta tasasta mielialaa. Oli tosi läsnä sillai pienellä, konkreettisella tasolla. Toinen lomautuspätkä oli tosi erilainen, mulla oli opintoja ja olin osannut odottaa tota lomautusta. Sillä kertaa ei tuntunut siltä että ois ollut jotenkin enemmän aikaa, et ois ollut päivät tyhjiä… sit stressas raha, kun oli opiskelija ja ei saanut perustoimeentulotukea… ekan lomautuksen aikana sain perustoimeentulotukea, joka oli enemmän kun mun palkka sillon, elin ihan herroiksi. Töihin palaaminen nyt huhtikuussa oli kuitenkin ihan pelastus, sai jotain lähikontaktia edes, kun koulukin oli etänä. Töissä oleminen on nyt tuntunut kivalta ja antaa energiaa, verrattuna siihen että ei olis… mitään.”

MISKA LAMBERG, 25, kokki. Korona-aikana lomautettuna yhteensä noin puoli vuotta. Tämän vuoden puolella yksi kuukauden ja yksi kahden kuukauden lomautuspätkä. Tällä hetkellä osa-aikalomautettuna. ”Aika paljon tuli kyllä oltua vaan himassa. Tuli ehkä urheiltua enemmän, kun oli enemmän energiaa siihen, ja aikaa. Tuntui että taiteet piti järjissään, niistä oli paljon apua. Musiikki ja leffat ja muut jutut. Erityisesti kirjallisuuteen tuli paneuduttua enemmän, ja runoihin. Ja välillä oon koittanut jotain itekin kirjotella. Vapaa-ajalle on kyllä jäänyt paljon enemmän energiaa. Tuntuu, että on tehnyt paljon sellaisia asioita, mistä ennen mietti että oispa aikaa tehä. Toisaalta kans on välillä ollut sellainen fiilis, että ei oo ollut tekemistä, että tulee tylsää, että ei oo jaksanut tehä vaikka aikaa olis. Mutta se taas johtuu siitä, että on ollut välillä mieli niin maassa tästä koko tilanteesta. Jos täyspäiväsesti tehdään töitä, niin varsinkin tässä ammatissa se vie kyllä mehut aika pitkälti. Osa-aikalomautettuna on enemmän vapaa-aikaa, mutta sitten tulee taas rahasta pula. Ravintola-alalla on kaikkialla ollut tosi vaikeat ajat, ja sitä toivoisi että tää nyt opettais vähän koko alaa. Monet on lähteneet opiskelemaan uutta ammattia, ja se on ollut itelläkin mielessä. En yhtään ihmettele, kun ottaa huomioon palkkauksen ja työajat, joissain paikoissa kymmenen-kahentoista tunnin työpäivät… se on aika kuluttavaa.”

AUPUNKIYMPÄRISTÖISSÄ ovat tänä päivänä harvassa alueet, jotka olisivat vailla tarkoitusta. Kaikilla tiloilla on käyttötarkoitus tai ainakin suunnitelma siitä, mitä siellä on tarkoitus tehdä. Tässä kävellään, täällä asutaan, tuolla autoillaan ja tuonne nurmelle on tarkoitus mennä istumaan. Tuolla saa leikkiä ja tämä tässä on näköalapaikka, lenkkeilyyn on tarkoitettu tuo polku tuolla. Mutta sitten kauppakeskuksen kulman takana tai uuden asuinalueen vieressä möllöttääkin outo alue, joka ei oikein ole mikään. Taloudellisesti hyödytön, hylätty, hyötykäyttöön sopimaton hukkatila. Niin, joutomaat. Niistä voi olla montaa mieltä, mutta tämä on oodi tiloille tilojen välissä. Avoimille ja käyttötarkoituksista vapaille epämääräisille alueille. Joutilaille maille.

Teksti & kuvat Sabriina Hietaniemi

JJ oo uu tt ii ll aa ss m m aa aa

Joutomaita on monenmoisia. On pusikoituneita tienpientareita, kaupunkien keskellä nököttäviä hoitamattomia niittyjä ja metsätilkkuja, hylättyjä teollisuusalueita ja sillanalusia. Paikkoja, joilla on ehkä joskus ollut jokin selkeä tarkoitus, mutta ei ole enää ja juuri se tekee niistä erityisiä ja kiehtovia. Mitä kaikkea voikaan tehdä alueella, joka ei ole mikään? Joutomaat ovat inspiroineet ihmisiä jos jonkinlaiseen toimintaan. Taloudellisesti arvottomat alueet ovat muodostuneet kulttuurillisesti arvokkaiksi. Sara Peltonen on gradussaan tutkinut joutomaita ja niiden merkityksiä ihmisille. Peltonen puhuu joutomaista kaupungin “aukkoina” ja mahdollistavina tiloina, jotka parhaimmillaan toimivat paikkana itsensä toteuttamiselle, matalan kynnyksen kokeiluille ja seikkailulle. Tutkimuksessa korostui, miten ihmiset muodostavat taloudellisesti

hyödyttömiin joutomaihin vahvoja tunnesiteitä juuri omaehtoisen tekemisen ja toiminnan kautta. EHKÄ kuuluisin Helsingin joutomaiden helmi on Sompasauna. Talkoovoimin Sompasaaren vanhan satama-alueen kärkeen pystytetty kaikille avoin ja ilmainen sauna, joka on muodossa tai toisessa tarjonnut lämpöä ja löylyä jo kymmenen vuoden ajan. Sompasauna on esimerkki siitä, mitä joutilaan maan ja mielen yhdistelmä voi saada aikaan. Paikasta on muodostunut monelle helsinkiläiselle tärkeä rentoutumisen ja yhteisöllisyyden pyhättö. Nyt tosin saaren kärki on surullinen näky. Saunojen paikalla ammottaa tyhjyys ja menneestä muistuttavat vain vaatimattomat painaumat maassa, sähköpotkulauta ja romuraudasta koottu norsuveistos. Asutuksen ja Kruunusiltojen rakentamisen tiel-

tä häädetty Sompasauna jatkaa kuitenkin onneksi omaleimaista elämäänsä toisilla joutilailla mailla Kyläsaaressa. Joutomaat eivät ole merkittäviä vain siksi että mahdollistavat joutilaisuuden, vaan myös siksi että ne tarjoavat tilaa niille, joilla tilaa ei ole. Tapahtumarajoitusten ja tanssikieltojen aikana ihmiset ovat ottaneet juhlinnan omiin käsiinsä, ja vastaus musiikin ja tanssin kaipuuseen on löytynyt joutomailta. Ulkoilmabileitä on kahtena viime kesänä järjestetty ennätysmäärä. Niiden hurmokseen on heittäytynyt moni, jolle konsepti on ennen pandemiaa ollut vieras. IHMISTEN tavoin tilaa ottaa vapaasti haltuun myös luonto. Joutomaat ovat luonnon monimuotoisuuden kannalta merkittäviä alueita. Niiden lajisto on monin paikoin rikkaampaa kuin hoi-

kasvaneet ja muodostuneet ilmiöiksi, jotka luovat Helsingin kaupunkikuvaa.

"Tilaa niille, joilla tilaa ei ole." dettujen maa-alueiden, ja monet uhanalaiset lajit ovat löytäneet turvapaikkansa joutomailta. Tilaa on myös niille, joilla ei ole omaa pihaa. Joutomaita hyödynnetään paljon sissi- ja kaupunkiviljelyssä, joista esimerkki on Pasilan ratapihalla oleva Kääntöpöytä-kaupunkiviljelmä. Kääntöpöydän tarina alkoi kymmenen vuotta sitten ratakiskojen väliin talkoin pystytetystä pienestä viljelmästä. Toiminta on sittemmin laajentunut huimasti, ja kaupungilta on vuokrattu maata uusille viljelypalstoille. Sompasauna ja Kääntöpöytä ovat esimerkkejä joutomailta ponnistaneista tempauksista, jotka ovat sittemmin

VAIKKA monelle joutomaat ovat toiminnan mahdollistajia, toisille ne ovat tärkeitä paikkoja rauhoittumiseen ja ihan vain oleiluun. Kyläsaaren rantaa kävellessä voi puuston ja pusikoiden takaa huomata useamman joutomaalle kyhätyn olohuoneen. Juhannuksena samaa rantaa kävellessä voi todistaa kaupunkilaisten hakevan sieltä mökkitunnelmaa grilleineen ja kokkoineen. Tarve ja tilaus joutilaille maille siis on, mutta kasvavassa kaupungissa tilaa tarvitsee myös asutus. Viime vuosina niin Sompasaaren kuin Verkkosaaren maat ovat saaneet luopua joutilaisuudestaan ja hypätä hyötykäyttöön. Sama kohtalo on pian edessä monella muullakin alueella. Keskustan joutilaat maat alkavat olla harvassa. Se on suuri sääli. Toistaiseksi joutomaille on vielä tilaa ja niiden joutilaisuuteen johdattelevasta olemuksesta on mahdollista nauttia. Siispä tässä sinulle haaste: tee retki joutomaalle ja löydä arvoa arvottomasta.

Kohti laiskur ie n u t o p i a a Laiskotteluun taipuvaisia päitä on vuosituhannesta toiseen vaivannut kysymys siitä, miten vapauttaa ihmiskunta työnteon vitsauksesta. Matkaopas joutilaisuuteen -antologiassa ääneen päästetään koko joukko tätä ikuisuusongelmaa tuotannossaan pohtineita kirjoittajia. Monella tapaa ajankohtaiselta tuntuva teos herättelee pohtimaan sitä, miten työ nyky-yhteiskunnassa on järjestetty.

ESÄMÖKIN kirjahyllystä silmiini osui kiehtova nimike: Matkaopas joutilaisuuteen. Kyseessä on brittiläisen Idler-lehden toimittajien Tom Hodgkinsonin ja Matthew de Abaituan toimittama kokoelma, alkukielellä vuonna 1996 ilmestynyt ”laiskan kirjallisuuden antologia”. Takakantensa mukaan kirja ”esittelee maailmankirjallisuuden klassikoiden näkemyksiä laiskottelun tärkeydestä ja työnteon turhuudesta”. Miten ajankohtaista – matkaopas joutilaisuuteen lienee ainoa matkaopas, johon tähän maailmanaikaan tekee mieli tarttua! Tosiasiassa matkaoppaan sijaan kyseessä on eräänlainen self help -kirja tehokkuuden, itsensä toteuttamisen ja palauttavan vapaa-ajan vaatimusten ristipaineissa räpistelevälle ihmispololle. Teos tarjoaa vertaistukea kaukaa menneisyydestä, oivalluksia aikaa sitten kuolleiden ajattelijoiden parissa sekä masentavan havainnon siitä, miten asiat ovat vuosisatojen keskustelusta huolimatta monella tapaa aivan yhtä hullusti kuin ennen. Matkaoppaaseen kootuista teks-

Teksti Maija Karakoski

teistä valtaosa on peräisin eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten kirjoittajien kynistä. Niiden lisäksi mukaan on otettu muutamia persialaisen ajattelijan Omar Khaijamin nelisäkeitä sekä kiinalaisten runoilijoiden ja filosofien mietelmiä. ”Maailmankirjallisuudesta” puhuttaessa rajaus tuntuu turhan kapealta – laajempi katsaus eri kulttuurien käsityksiin joutilaisuudesta olisi ollut tarpeellinen lisä teokseen. Protestanttista työmoraalia sekä eurooppalaisen liberalismin perinteitä vastaan kirjoittavalla ajattelijalla lähtökohdat joutilaisuuden pohtimiseen ovat oletettavasti varsin erilaiset kuin vaikka taolaisesta filosofiasta ammentavalla kirjoittajalla. Erilaisten aateperinteiden joutilaisuuskäsityksissä esiintyvien erojen, sekä toisaalta myös samankaltaisuuksien, esiin tuominen voisi auttaa kohdistamaan huomion joutilaisuutta ylenkatsovan elämäntavan taustalta löytyviin historiallisiin ja ideologisiin kehityskulkuihin. ANTOLOGIAN vanhimmat tekstit ovat 300-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Jou-

tilaisuuden varhaisiin ylistäjiin lukeutuvat muiden muassa Laotse ja Aristoteles. Keskustelut työnteon ja vapaa-ajan välisestä suhteesta eivät siis suinkaan ole tuoretta perua. Tämä, jos jokin, käy Matkaoppaassa selväksi. Monet kokoelman teksteistä tuntuvat silti erityisen osuvilta juuri nyt, niin banaalilta kuin sen sanominen tuntuukin. Koronakaranteenit, lomautukset ja vapaa-ajan menojen peruuntuminen ovat pakottaneet monet pysähtymään joutilaisuuden äärelle. Sosiaalisten kontaktien välttelyn synnyttämää tyhjiötä on täytetty kaikella hapanjuurileivän leipomisesta palapelien kokoamiseen. Samaan aikaan esimerkiksi terveydenhuollon työntekijät ovat tehneet työtä jaksamisensa rajoilla. Kysymykset työstä ja työnteon tulevaisuudesta ovat pysyneet keskustelunaiheina läpi koronapandemian. Etätyön yleistymisen ja verkkokaupan kasvun kaltaisten kehityskulkujen kiihdyttämisen lisäksi pandemia on paljastanut ja kärjistänyt monia ongelmia, joita työn järjestämiseen yhteiskunnassam-

Kun puhutaan joutilaisuudesta, ei kysymystä työstä ja sen yhteiskunnallisesta jakautumisesta voida välttää. me liittyy. Viimeisen vuoden aikana on puhuttu esimerkiksi ruokalähettien oikeuksista, hoiva-alan palkkatasosta sekä ulkomaisen kausityövoiman asemasta kotimaisen ruoantuotannon ketjussa. Heinäkuun alussa otsikoihin nousi Islannissa toteutettu, monien arvioiden mukaan varsin menestyksekäs työajanlyhentämiskokeilu. KUN puhutaan joutilaisuudesta, ei kysymystä työstä ja sen yhteiskunnallisesta jakautumisesta voida välttää. Työtä on tehtävä – kysymys on lähinnä siitä, miten työ yhteiskunnassa määritellään, jaetaan ja arvotetaan. Joutilaisuutta on aikojen saatossa tavoiteltu vaihtelevin keinoin, kuten Matkaoppaaseen kootuista teksteistä käy ilmi. Esimerkiksi antiikin Kreikassa ylimystö saavutti ihannoimansa joutilaisuuden tilan orjatyövoiman avulla. Eri uskontokuntia edustavat munkit puolestaan ovat löytäneet joutilaisuuden pyhästä yksinkertaisuudesta ja mietiskelystä. Ylimystö ja munkit edustavat joutilaisuuden kahta ääripäätä. Siinä missä ensimmäiset elävät yltäkylläisyydessä toisten tekemästä työstä, jälkimmäiset minimoi-

vat työnteon tarpeen pyrkimällä yksinkertaiseen elämään. Monessa antologian tekstissä toistuu ajatus siitä, että syy työmäärän kasvuun löytyy yhteiskunnan monimutkaistumisesta, ”sivistyksestä”. Elintason noustessa syntyy yhä uusia tarpeita ja haluja, joiden tyydyttämiseksi on tehtävä yhä enemmän työtä. Lopputuloksena rasittuneet ihmiset raatavat päivästä toiseen tuottaen hyödykkeitä, joista suurta osaa kukaan ei todella kaipaa. Samalla osa väestöstä kärsii tahtomattaan työttömyydestä ja sen mukanaan tuomasta köyhyydestä sekä elämän epävarmuudesta. Osalla töitä on siis aivan liikaa, osalla aivan liian vähän. Brittifilosofi Bertrand Russell esittää Matkaoppaaseen sisällytetyssä, vuonna 1932 ilmestyneessä esseessään ongelmaan yksinkertaisen ratkaisun: siirtymisen neljän tunnin työpäiviin. Jos työt jaettaisiiin reilummin ihmiskunnan kesken, ei kenenkään Russellin mukaan tarvitsisi työskennellä yli neljää tuntia päivässä. SATTUMAA tai ei, neljä tuntia vastaa hyvin arvioita varhaisten metsästäjä-ke-

räilijöiden päivittäisistä työajoista. Esimerkiksi antropologi Marshall Sahlins arvioi Stone Age Economics -teoksessaan (1972) kivikauden metsästäjä-keräilijöiden päivittäiseksi työajaksi 2–4 tuntia. Sahlinsin arvio on karkea ja yleistävä, mutta myös tuoreemmat tutkimukset näyttäisivät tukevan hypoteesia siitä, että maatalouteen siirtyminen kasvatti merkittävästi ihmisten työtaakkaa. Samalla vapaa-ajan määrä vastaavasti väheni. Arviot maanviljelykseen siirtymisen vaikutuksista perustuvat tutkimuksiin, joissa nykyisten metsästäjä-keräilijöiden ja maanviljelykseen hiljattain siirtyneiden yhteisöjen työaikoja on vertailtu. Esimerkiksi vuonna 2019 Nature human behaviour -lehdessä julkaistussa artikkelissa antropologi Mark Dyble kumppaneineen tarkasteli pohjoisfilippiiniläisen agta-kansan parissa tapahtunutta siirtymää metsästäjä-keräilijöistä kohti maatalouspainotteista elämäntapaa. Tutkimuksen mukaan maatalouteen siirtyneissä yhteisöissä viikottainen työaika oli noin kymmenen tuntia suurempi kuin niillä naapuriyhteisöillä, joiden elämäntapa yhä perustui pitkälti metsästykseen ja keräilyyn. Tutkijoiden mukaan

Teknologia on eräänlainen deus ex machina, taianomainen ratkaisu, jonka avulla ihmiset vapautetaan ikävistä ja raskaista töistä elintasosta tinkimättä.

etenkin naisten vapaa-aika väheni maatalouteen siirtymisen myötä. Paluuta metsästykseen ja keräilyyn ei kuitenkaan ole, joten ratkaisuja on etsittävä muualta. ERÄS ratkaisuehdotus yltää suosiossaan ylitse muiden. Ihmiskunnan työnteon ikeen alta pelastaa lopulta monen Matkaoppaan tekstin mukaan teknologinen kehitys. Se on eräänlainen deus ex machina, taianomainen ratkaisu, jonka avulla ihmiset vapautetaan ikävistä ja raskaista töistä elintasosta tinkimättä. Koneet korvaavat ihmistyövoiman, ja ihmiset pääsevät nauttimaan yltäkylläisyydestä ja joutenolosta. Myös neljän tunnin työpäivää peräänkuuluttanut Bertrand Russell perustelee ehdotustaan paitsi työn oikeudenmukaisemmalla jakautumisella, myös ”nykyaikaisilla tuotantomenetelmillä”. Teknologian kehittyminen ei kuitenkaan itsessään takaa työntekijöiden vapaa-ajan lisääntymistä. Työajan lyhentämisestä käytyjen poliittisten keskustelujen ytimessä on käytännössä usein kysymys teknologisen kehityksen tuoman työtehon kasvun ulosmittaukses-

ta: Miten tuottavuuskasvun hedelmät jaetaan? Ottavatko työntekijät mieluummin osuutensa aikana vai rahana? Usein kyse on myös siitä, valuvatko kasvun hyödyt kokonaan muiden taskuihin. Teknologiautopioissa on myös toinen ongelma. Niiden avulla on mahdollista ylläpitää ajatusta materiaalisen elintason loputtomasta kasvusta sekä kuluttamiseen keskittyvästä vapaa-ajasta – siis vapaa-ajasta, jolla keskitytään kuluttamaan ylenmääräisen työnteon hedelmänä syntyneitä palveluja ja tuotteita. On kuitenkin käymässä varsin selväksi, että ilman massiivisia teknologisia harppauksia planeettamme ei tällaisia utopioita jaksa kannatella. TYÖNTEKO ja kuluttaminen kietoutuvat erottamattomasti osaksi ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä. Realistisia käytännön ratkaisuja näihin ongelmiin on Matkaoppaasta turha hakea. Teoksen tärkein anti on filosofisempaa laatua: joutilaisuuden kunnianpalautus. Kyky kuvitella tuottamisen ja kuluttamisen syklistä irrallisia olemisen tapoja on olennainen, jotta kestävämpiä käytäntöjä voidaan poliittisella tasolla edes harkita.

Jatkuvan työnteon sekä sen kääntöpuolen, vapaa-aikaa määrittävän kuluttamisen, sijaan voisi siis itse kunkin olla joskus hyvä vain olla. Sivutuotteena saattaa syntyä runoutta, tieteellisiä innovaatioita tai vallankumouksia, kuten Matkaoppaan esittelemät kirjoittajat teksteillään osoittavat. Inspiraatiota puhtaaseen oleiluun voi ammentaa vaikkapa ranskalaisfilosofi Michel de Montaignelta. Matkaoppaaseen valikoituneessa, vuodelta 1580 peräisin olevassa tekstissään hän kuittaa omiltakin huuliltani turhan usein lipsahtaneen kommentin ”en saanut tänään mitään aikaiseksi” riemastuttavalla itsestäänselvyydellä: ”Mitä? Etkö elänytkään? Sillä eikö eläminen ole paitsi perustavanlaatuisin, myös jaloin toimi mitä ihmisellä voi olla?”

Tom Hodgkinson ja Matthew de Abaitua (toim.): Matkaopas joutilaisuuteen. Basam Books, 1999.

JOUTIL A AN K A N S A N TA L O U T TA Työn murros muuttaa myös kuluttamisen tapoja. Talouden palveluvaltaistuminen on luonut uutta liiketoimintaa ja parantanut monen elämänlaatua, mutta nyt maailman vaarallisimpia yhtiöitä ovat teknologiajätit, joille kuluttamisen murros on kultasuoni.

Teksti Vilppu Rantanen

UODEN alussa julkaistiin Hannu Sokalan ja Juha-Pekka Raesteen tietokirja Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä. Taloustoimittajien teos on nimensä mukaisesti lista yhtiöistä, joiden toiminta ei siedä tarkastelua pintaa syvemmältä. Kirjoittajien mukaan yhtiöitä ei ole valittu listalle absoluuttisessa pahuusjärjestyksessä, olisihan tällaiseen vaadittavan kriteeristön luominen mahdotonta. Sen sijaan yritykset on valittu harkitusti niin, että ne muodostavat kattavan kokonaisuuden kestämättömän liiketoiminnan muodoista nyky-yhteiskunnassa. Metodi on johtanut kiinnostavaan otokseen. Listalta löytyy kriittisen kuluttajan iki-inhokkeja, sangen itseoikeutetusti paikkansa listalla ansaitsevia yhtiöitä. Isoksi meriitiksi vastuuttoman liiketoiminnan saralla katsotaan esimerkiksi maankuoren hiilivarantojen puskeminen ilmakehään fossiilisten polttoaineiden muodossa (esim. Chevron, Ryanair, Norjan öljyrahasto). Myös hämärän liiketoiminnan mahdollistaminen rahoitus- ja pankkipalveluin (Deutsche Bank, Goldman Sachs, JP Morgan) tuo yritykselle paljon pisteitä tässä kilpailussa. Autoritaaristen valtioiden intressien edistäminenkään (Saudi-Aramco,

Huawei, Gazprom) ei varsinaisesti vähennä yrityksen epäilyttävyyttä. Vastuuttomuudessaan nämä yritykset ovat ilmiselviä valintoja, mutta mielenkiintoisen kirjasta tekee sen käsitys “vaarallisuudesta”. Listan kärkipäässä on yhtiöitä, joiden synnit historiassa jäävät vähiin – usein yhtiön lyhytikäisyyden vuoksi. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat sen parempia, niillä vain on ollut vähemmän aikaa sekoilla maailmanmarkkinoilla. Vaarallisuusvertailussa menestyvät yhtiöt, jotka ovat rakentamassa koko maailman tulevaisuutta omilla ehdoillaan. Google, Tencent, Amazon, Facebook, Apple, Microsoft ja Uber edustavat liiketoimintaa, joka on vasta viime vuosina todella lyönyt läpi, mutta sitoo asiakkaakseen lähes kuluttajan kuin kuluttajan huomaamatta ja tämän tahdosta riippumatta. Monelle näistä itse tuote ei ole varsinaisesti enää se, mitä kuluttajalle myydään, eivätkä ne usein edes tarvitse maksukykyistä kuluttajaa tienatakseen tällä. Kun pandemia sulki ihmiset kotiin, näiden yhtiöiden palveluiden, tuotteiden ja laitteiden käyttö vain lisääntyi. Merkittävä osa elämästämme siirtyi digijättien hallitsemiin virtuaalitiloihin, joissa inhimillisestä vuorovaikutuksesta saadaan käyttömateriaalia algoritmiseen markkinointiin ja kaupankäyntiin. Yksi uusvaarallisista yritys-

muodoista on alustatalous, johon yhä useamman aloittavan yrityksen liikeidea perustuu. Vox-median Land of The Giants -podcastin uusin kausi Delivery Wars käsittelee ruoankuljetuspalveluiden läpimurtoa. Se kuvaa, miten ristiriitaisesti tällainen liiketoiminta voi mahdollistaa joustavamman elämän, mutta toisaalta ajaa ravintola-alaa peruuttamattomasti uuteen suuntaan. Kuluttajat saattavat hyötyä niiden myötä paremmista vaihtoehdoista, mutta lopulta lähes kaikkien muiden alan toimijoiden kustannuksella. Alustapalvelut muuttavat kuluttamisemme tapaa, mutta onko kehityksen suunta markkinataloudessa vääjäämätön? Paljon riippuu meistä itsestämme, kuluttajista. Delivery Wars tuo myös ilmi, miten monet alustayhtiöt eivät ole vielä tehneet pahemmin voittoa. Ne tarjoavat sijoittajilleen ennen kaikkea kuvaa tulevaisuudesta, jossa juuri ne ovat kuluttamisen ytimessä. Samalla ne myyvät kuluttajalle ruoan lisäksi, tai sijaan, kuvaa tulevaisuudesta, jossa juuri niiden palveluilla arki täyttyy paremmasta ruoasta vähemmällä vaivalla. Saadakseen myyjiä ja kuljettajia alusta tarvitsee sitoutuneita asiakkaita, joten alustayhtiölle kuluttaja muuttuu raaka-aineeksi vaikeasti määriteltävälle tuotteelle – uusille talouden toimintamalleille ja tavoille kuluttaa. Sekä nykyajan suur- että kasvuyritykset ovat lähtökohtaisesti vapaiden

markkinoiden tuotosta, mutta niitä hallitseva ”winner takes it all” -ajattelu lopulta estää markkinamekanismien toiminnan. Kestämättömästi toimivat yritykset voivat jatkaa toimintaansa, kun kilpailijat on ostettu tai hävitetty. Koronapandemian myötä moni on miettinyt elämänsä arvoja uusiksi. Esimerkiksi työnteon vähentäminen tai töiden tekeminen etänä pellon laidalta tai laiturinnokasta voi näyttäytyä houkuttelevampana, kun yhteydenpito ystäviin on sieltä mahdollista. Samalla kuluttamisen arvot muuttuvat ja esimerkiksi ekologisemmat tavat käyttää rahaa houkuttelevat yhä useampia. Elämäntavat muuttuvat: arjesta tehdään juhlaa kerran vuodessa maailmalle reissaamisen sijaan tilaamalla noutoruokaa tai hyppäämällä työmatkalla sähköpotkulaudan kyytiin. Olennaista on kuitenkin, että monet hyvät mielikuvat ja ajatukset tulevaisuuden elämästä, työnteosta ja kuluttamisesta linkittyvät suoraan myös liiketoimintaan, joka ei välttämättä ole kestävää yhteiskunnallisesti. Epäeettistä tuotetta voi olla helppo välttää kaupassa tai boikotoida, mutta entä jos kyseinen tuote onkin viestittely ystävien kanssa tai sosiaaliset verkostosi? Maailman vaarallisimmille yrityksille on ratkaisevaa, että ihmiset säilyvät passiivisina kuluttajina internetissä, ja tämän eteen ne tekevät kaikkensa.

Sudenkorennon kesyttämä

inulla on taito josta olen erityisen ylpeä. Olen hyvä nukkumaan. Saan helposti unen päästä kiinni ja otteeni on vahva ja pysyy. Tämä on taito, jonka olen joutunut opettelemaan. Opettajani yliopiston valmennuskurssilla kannusti levottomia oppilaitaan hengittelemään syvään iltaisin sängyssä ennen nukkumaanmenoa – lamaannuttavan, “keuhkoni huutavat ilmaa” -syvään. Ennen kuin huomaat et huomaakkaan enää mitään. Uusien taitojen oppiminen edellyttää kärsivällisyyttä, joka on taito itsessään. Nukahtaminen on minulle nykyään helppoa, mutta rentoutuminen ei niinkään. Osaan kyllä tappaa aikaa ilman että pulssini nousee. Kesähedonismin heittelyissä olen kuitenkin huomannut kaipaavani kokonaisvaltaisempaa mielen ja kehon rentoutumista. Haluan nollata mieleni, sillä uskon, että silloin myös oma kehoni ja sen tuntemukset näyttäytyvät selkeämpinä ja kodikkaampina. Rentoutumisen kaipuuta voi lähestyä monella eri tapaa. Varmasti sinäkin, joka luet tätä, olet jo tullut ajatelleeksi keinoa. Itse lähdin hakemaan jotakin juurruttavaa lähestymistapaa, sillä rehellisesti sanottuna kesä-Helsinki ja seksihelteet ovat kohdallani tehneet kaikkea paitsi kehottaneet hidastamaan. Nukahtamisen taito mielessäni ajattelin, että miksipä en lähestyisi myös tätä rentoutumisen toivetta jonkin tietoisen tekemisen avuin – tekemisen, joka parhaassa tapauksessa voi johtaa henkilökohtaiseen kehitykseen, mutta tapahtuu silti irrallaan suorittamisen paineesta. Ajattelin, että jos onnistun syventymään johonkin rajattuun aiheeseen tai asiaan, voin hetkeksi unohtua siihen. Loput mielestäni käskin levolle, samaan tapaan kuin komennan itseni uneen iltaisin. Annoin vallan lapselliselle tiedonjanolle ja mieleni vinhasti pyörivä ruletti pysähtyi erinäisten vaiheiden kautta sudenkorennon kohdalle. Tähän elävään fossiiliin tutustuminen sai minut elokuussa hetkeksi asettumaan vakaana omaan kehooni. Samalla se lopulta palautti mieleni takaisin todellisuuden äärelle. Nykyisten sudenkorentojen lähisukulaisten fossiileja on tavattu jo 300 miljoonaa vuotta vanhoista kerrostumista. Tuohon aikaan maapallolla elettiin kivihiilikautta. Silloin sudenkorennot asuttivat kortemetsiä yhdessä suurten sammakoiden ja kaksimetristen tuhatjalkaisten kanssa. Sudenkorennot ovat kukoistaneet supermantereen yllä, maailman mantereiden 300 miljoonaa vuotta sitten törmätessä yhteen, kohdanneet dinosaurukset 250 miljoonaa vuotta sitten ja myöhemmin nähneet niiden tuhoutuvan asteroiditörmäykseen. Tänä päivänä rantakaislikossa pörräävä sudenkorento kantaa muistoja niin kaukaisilta ajoilta, että juuri ja juuri pystyn uskomaan ne todeksi. Supermantereen aikana eri sudenkorentolajit kehittyivät nopeaa tahtia. Tällöin kehittyneillä jättiläissudenkorennoilla siipien kärkiväli saattoi olla jopa seitsemänkymmentä senttimetriä. Näiden historian suurimpien hyönteisten oli hankala hallita isoja siipiään. Elämää rajoittavan suuri koko osoitti taas kerran megalomanian vaarat. Ajan myötä laji oppi vaatimattomammaksi ja sudenkorennot kutistuivat. Tänä kesänä sudenkorennot saapuivat koloistaan harvinaisen aikaisin ennätyshelteiden houkuttelemina. Edessämme leijuileva lapsen kämmenen kokoinen sudenkorento kuuluu lentävien hyönteisten eliittiin. Olemisensa rajat hyväksyneenä se pystyy lentämään taitavammin kuin koskaan. Sudenkorento saattaa oleilla melkeinpä paikoillaan ilmassa. Kansanuskossa sudenkorentoa on kenties tästä syystä kutsuttu muun muassa pirunpuntariksi. Ihmisen yllä lentävä hyönteinen punnitsee tämän, minkä jälkeen seuraa vääjäämätön onnettomuus. Pirunpuntari ei tunne armoa, ehkä syystäkin. Tarkasteltaessa ihmiselon maailmanlaajuista tilaa, puhumattakaan tulevaisuuden mahdollisuuksista, on selvää, ettei onnettomuuksilta vältytä. Varoittaen sudenkorennot lentävät ylitsemme tänä elokuuna, kehottaen meitä varautumaan onnettomuuteen ja ottamaan oppia lajinsa kehityksestä; viemään maailmasta vähemmän tilaa. Ruotsissa sudenkorento on tunnettu myös nimellä ”blindsticka”. Nimi viittaa uskomukseen, että sudenkorento saattaa ommella ulkona nukkuvan silmät umpeen. Tämä lienee panettelua: olemme ommelleet silmämme umpeen ihan itse. Ihmiskunta ei tunnu olevan valmis siihen vaatimattomuuten, jota maailman rajallisuus siltä vaatii. Se siitä rentoutumisesta.

Teksti Cecilia Sippel Kuvitus Maria Anttonen

HAE ANTROON Väellä on uusi laulu, ja lauluhan lähtee jotakuinkin näin...

Sanoitus Janne Yrjö-Koskinen & Mico Pellikka Alkuperäinen kappale Lady Gaga - Alejandro

Pääaineit neljä joihin hakee vain pienen hetken yhmut niihin tutustuu Tilaisuutta ei tuu uutta Mut tiedän aineen, johon tuut rakastuu

David Graeber Mä oon sun beibe / ei Kekkos-memet kiinnosta ketään yhtään ketään. Kevätsiivous too many fieldnotes Alalla vuosiks kenttätöihin lähdetään

Tutkimusta tehdä voi Suomes tai Meksikos Your choice Meille maailma avautuu kunnes tajuu...

Tutkimusta tehdä voi Suomes tai Meksikos Your choice meille maailma avautuu kunnes tajuu...

Ei dollareit Ees konkareil, kun Haet antroon Sun aapinen on Kaartinen, kun Haet antroon Mietit mihin työllistyä, kandin jälkeen mietit, yhä. Ei dollareit Ees konkareil, mut hae antroon

Ei dollareit Ees konkareil / kun Haet antroon sun aapinen on Kaartinen / kun Haet antroon mietit mihin työllistyä kandin jälkeen mietit, yhä Ei dollareit Ees konkareil / mut hae antroon

2x Hae antroon Hae antroon Hae hae antroon Hae hae antroon

[välispiikki] Stop Pliis, jos fuksi oot Hae antroon jos fuksi oot

Maija Karakoski