Väki 1/2022 by Väki Magazine

VÄKI 1/22

Päätoimittajat Linnea Sirén, Onni Mustakallio, Gloria Kärki Kirjoittajat My von Reiche, Mariel Helovirta, Maija Karakoski sekä päätoimitus Kuvittajat Mariel Helovirta, Julia Orpana, Isabel Schmutzler, Roosa Oksaharju, Anna-Mikaela Mellanen, Anna Kallio, Janne Lahteenmäki, Laura Malmivaara, Onni Mustakallio, Viral Vegans Kansi Julia Orpana Päätoimituksen muonitus Gloria Kärki Painos 75 kpl, Picaset Julkaisija Sosiaali- ja kulttuuriantropologian ainejärjestö Väki ry Yhteystiedot vakilehti@gmail.com @vakimagazine Saamme ainejärjestölehtitukea HYY:ltä

I VAHINKO 4

PÄÄKIRJOITUS

ELOKUVA-ANALYYSI: RINNAKKAISET ÄIDIT

VAHINKOTEOS

VAHINKO JA LUOVUUS

SARJA-ANALYYSI: STATION ELEVEN

HAASTATTELUSSA BENJAMIN PITKÄNEN

NOVELLI: VAHINKOALTIS

ARVOSTELUSSA SIBELIUS-BALETTI

RUNO

Ihanat, kipeät, arvaamattomat Kaadoin tässä taannoin epähuomiossa vesilasin ruokapöydälle ja itkin seuraavat kaksi tuntia sitä, etten varmaan koskaan tule saamaan töitä omalta alalta. Päätin, että raikas ilma voisi tehdä tässä kohtaa hyvää. Lenkillä törmäsin vanhaan tuttuun, joka vinkkasi juuri kuulleensa hommasta, joka voisi kiinnostaa minua. Siinä vaiheessa, kun laitoin nimeä työsopimukseen ei se muutaman minuutin siivoaminen, jonka pieni vahinko oli aiheuttanut, enää tuntunut lopulliselta merkiltä suuresta epäonnistumisesta. Suorituskeskeisessä elämänmenossa vahingot tuntuvat helposti todellisia merkityksiään suuremmilta, tai “siltä yhdeltä jutulta liikaa” kaikkein tiukimmassa paikassa. Vahinkojen huono maine liittynee siihen, että onnistuessaan ne ymmärretään enneminkin kohtaloksi. Vain epäonnistumiseen johtava (ikävä) sattuma on “vahinko”. Niin monen kärsiessä huijarisyndroomasta ja omien kykyjen riittämättömyydestä milloin missäkin on oikeasti merkittävää, miten käsitteellistämme sattumalta tapahtuvat epäonnistumiset ja onnistumiset. Jos epäonnistumisiin liittyy aina oma toimijuus mutta onnistumisiin lähinnä “hyvä tuuri”, on vääjämätöntä, että kuva itsestä opiskelijana, ystävänä, perheenjäsenenä, ihmisenä missä tahansa yhteydessä muuttuu hiljalleen vääristetyneeksi. Vahingon ikävään mielleyhtymään liittyy yhtä lailla varmasti myös se, että historia on voittajien kirjoittamaa. Onnistuneet vahingot on helppo kirjoittaa jälkikäteen yliluonnollisen hyvin suunnitelluksi strategiseksi – vahingot toisella puolella ovat epäonnistumisia häviäjän järjenkäytössä. Pysähtyessä miettimään tätä tuntuu kuitenkin koko ajan epätodennäköisemmältä, että maailmanhistorian suuriin tapahtumiin liittyisi pelkkää mielekästä ja selkeää toimintaa. Vaikkei kaikkea ole reilua myöskään kuitata vain vahingoksi, josta ei tarvitse ottaa vastuuta, olisi kuvamme rationaalisesta ja rauhallisesta ihmisestä varmasti vaikeampi luonnostella mitenkään todenmukaisella tavalla, jos vahinkojen merkitystä ihan kaikessa eteenpäinmenevässä liikkeessä maailmassa ei piiloteltaisi niin. Ehkä se ottaisi meiltäkin tässä ajassa vähän paineita pois. Isäni käyttää välillä (mahdollisesti itsekeksimäänsä) “huumekauppiaiden vanha kikka!”- sanontaa tilanteissa, joissa kaikki näyttää menevän pieleen, mutta lopputulos on kuitenkin hieman yllättäen juuri se, mitä toivottiin. Yritän välillä sanoa sitä itselleni epävarmuuden ja huijaritunteen kasvaessa, koska sen kautta saa valjastettua vahingon tuottamat onnistumiset omiin nimiin. Se tuo itsemyötäntuntoista järjen tuntua siihen puoli-hallittuun kaaokseen ja odottamattomien sattumien sumaan, jota arki välillä on. Silloin kun oikeasti yrittää saada jotain aikaiseksi, vahingot voivat olla pelottavia, kamalia ja pysäyttäviä; toisinaan ne ovat kuitenkin ihania, yllättäviä ja eteenpäinvieviä. Joskus kaatuessa vain kaatuu, toisinaan löytää jotain kadottamaansa siitä nurkasta, jota ei koskaan jaksa imuroida. Vahingoissa on paljon luovuutta ja potentiaalia johonkin uuteen – samoin kuin keväässä. V Päätoimituksen puolesta, Linnea Sirén 4

Rinnak kaiset äidit

KIRJOITUS SISÄLTÄÄ JUONENPALJASTUKSIA!

Espan jal histori aisohjaajan uusin an kip t upiste sa mod itä pin eos nostaa erneis taan el ta ja m sista, e oku oniulo lämän tteisist vasvahink värittä TEKST an oj mässä I: MY maailm en ja traged aiVON R ioiden assa. EICHE —

KUVIT ”Oletko naimisissa?” US: IS ABEL ”En, entä sinä?” SCHM UTZLE ”Minä? En.” R ”Olemme siis molemmat yksinhuoltajaäitejä. Minun oli vahinko, mutta olen iloinen.” ”Minunkin oli vahinko.” Näin Pedro Almodóvarin elokuvassa Rinnakkaiset äidit (Madres paralelas) viimeisillään raskaana olevat Janis (Penélope Cruz) ja Ana (Milena Smit) esittäytyvät toisilleen, kun he sattumalta jakavat sairaalahuoneen. Keski-ikää lähestyvä Janis on onnellinen tulevasta lapsesta, kun taas 17-vuotiaan Anan raskauden taustalla on kipua ja katkeruutta. Synnytykset sujuvat hyvin mutta kummankin naisen vastasyntyneet tyttäret viedään vielä tarkkailuun, josta molemmat kuitenkin pian pääsevät koteihinsa. Lähtöasetelma tuntuu petaavan meitä Almodóvarille tyypilliseen ihmissuhdedraamaan, jossa kompleksit naisten väliset suhteet ja perhesiteet ovat fokuksessa. Elokuvassa on kuitenkin ohjaajalle tuttujen teemojen rinnalla poliittinen taso. Modernien äitien ja perhesiteiden kautta kerrotaan tarinaa totuuden ja muistamisen merkityksestä suhteessa Espanjan sisällissodan jättämiin haavoihin. Kun Janis päättää viikkoja lapsensa syntymän jälkeen tehdä DNA-testin, tuloksissa lukee, ettei hän ole hoitamansa vauvan äiti. Janisin ja Anan vauvat ovat vaihtuneet sairaalassa synnytyksenjälkeisessä tarkkailussa. Miten tällaisen tilanteen edessä voi toimia? Kohdata totuuden ja sen mahdolliset haasteet, vai päättää esittää, että kaikki on hyvin? Alkujärkytyksen jälkeen Janis päättyy toiseen, hän ei aio kertoa asiasta kenellekään. Vahinko ja tragedia päätyvät kuitenkin muovaamaan Janisin käsitystä omasta perheestä useampaan otteeseen elokuvan aikana. 5

Rinnakkainen äitiys on elokuvan teemana moniselitteinen, näyttäen miten tragedian edessä naiset voivat löytää lohtua toisistaan ja jaetusta perheestä. Voimme nähdä heissä myös 90-vuoden takaisia sodan muovaamia perheitä, joissa miesten sotiessa ja kuollessa rintamalla, naiset pitivät perheitä yllä. Elokuva tuntuu puhuvan tapahtumakohtaisten ja tunnesiteiden pohjalta luotujen perhesiteitten puolesta, kuitenkin tiedostaen DNA:n taakan omissa historioissamme. Janisin päätös vaikenemisesta liian kipeän totuuden edessä, rinnastuu Espanjan sisällissodan jättämien traumojen käsittelemättömyyteen. Ennen Janisin raskautta ja lasta fokuksessa onkin tämän halu saada varmuus siitä, että isoisän ruumis on sodanaikaisessa joukkohaudassa. Janis haluaa oikeusantropologi Arturon (Israel Elejalde) avustuksella että hauta kaivettaisiin viimein auki. Tietämättömyyden ja epävarmuuden aiheuttama huoli ja levottomuus nousevat pintaan myös Janisin suhteessa tämän lapseen. Vauvan kehto on kuin hauta-arkku, jota Janis kameran kautta jatkuvasti vahtii. Elokuvassa Janis toteaa kaikkien kyläläisten tietävän joukkohaudan sijainnin, ja ketä siellä makaa, mutta asian varmistamisen eteen ei ole suostuttu tekemään mitään. Samalla tavalla jokainen meistä sisimmässään tietää, ettei omalla lapsella pitäisi olla kehdossa mitään hätää, silti tarkistamalla asian voimme keskittyä myös muuhun. Almodóvar on todennut elokuvaansa liittyen ”Minusta vasta haudat avaamalla me voimme sulkea maan historian synkän luvun”. Vaikka Francon hallinnon vaikutus Almodóvarin omaan elämään näkyi Madridin elokuvakoulun sulkemisessa, pakottaen nuoren elokuvantekijän opettelemaan taitonsa itsenäisesti, oli ohjaaja päättänyt tuotannossaan luoda elokuvia, joiden Espanjassa fasistisesta hallitsijasta ja tämän jättämästä varjosta ei olisi tietoakaan. Uusimmassa elokuvassa asenteen muutos kuitenkin toimii, sillä konkariohjaaja osaa käsitellä tarinan eri tasoja niin hienovaraisilla nyansseilla. Tarina ei uppoa katkeruuteen mennyttä kohtaan, vaan näyttää sen traagisuuden vaikutuksen tulevaan. Rehellisyys voi olla kivuliasta, mutta vain sen kautta voimme todella päästä eteenpäin, luoda autenttisia ja kestäviä suhteita, painamatta trauman taakkaa seuraavien sukupolvien hartioille. V

Lisää kuvittajan teoksia osoitteessa isabelschmutzler.com

“Tosiaan. Mun ystävä Ben Liukkonen on tehny paljon kokeiluja sellasella kahvikehitteellä ja kerran testailin vähän sen kanssa. Laitoin paperin astiaan ja heitettiin niitä ainesosia siihen päälle, ja sit jossain vaiheessa alettiin ihmettelee, kun mitään ei oikein alkanu tulla näkyviin siinä paperilla. Heitettiin vielä lisää tavaraa siihen päälle, mutta ei vaan auttanu. Ja sit mä kurkkasin paperin toiselle puolelle ja tajusin, että se paperi oli väärin päin. ::) Mut se oliki aika siisti juttu, koska sit se oli kehittyny tollee jännästi siinä.” - Mariel Helovirta 8

Vahinko ja -luovuus uhka vai mahdollisuus? Haastattelut: Onni Mustakallio & Linnea Sirén KUVITUS: JULIA ORPANA / KUVAT: MAINITTU ERIKSEEN

Vahingot ovat historiallisesti olleet merkittävä osa tieteellisiä läpimurtoja, mutta mikä niiden merkitys on luovassa työssä? Väki haastatteli viittä taitelijaa ja tutkijaa vahinkojen merkityksestä heidän luovassa työssään. Esitystaiteilija, taiteellinen tutkija & Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen professori

”Vahinko on mukana monella tavalla ja monella eri tasolla työssäni. Arkiset vahingot syntyvät usein tilanteissa, joissa työn ja elämän tahti on niin kova, etten pysy kokonaisvaltaisesti enää mukana. Tällöin puheesta katoaa sanoja tai koherenssia, muisti ei enää toimi odotetusti, tuttu asia muuttuu vieraaksi ja olo on kaiken kaikkiaan melko repaleinen. Taiteessa vahingot voivat olla hyvin hyödyllisiä. Itse asiassa vahingoton taide voi olla mahdottomuus, sillä juuri vahingoissa ja virheissä toteutuu yksi taiteen edellytyksistä, sen ennakoimattomuus ja yllätyksellisyys. Omassa taiteellisessa tutkimuksessani Algoritmiset adaptaatiot olen tutkinut koneiden satunnaista luovuutta, jolla tarkoitan koneiden kykyä tuottaa luovien prosessien kannalta tuottoisia virheitä ja väärinkäännöksiä. Ihmisen osa näissä kokeiluissani on joko yrittää pitää kiinni omasta tekijäpositiostaan vastustamalla koneen tekemien virheiden vaikutusta tai antautua niille ja katsoa, mihin ne johtavat. Lähtökohta on hyvin erilainen kuin laskennallisessa luovuudessa, jossa pyritään ohjelmoimaan koneita toimimaan luovasti.’ Riippuu täysin tilanteesta ja kontekstista, luoko sana ´vahinko´positiivisia vai negatiivisia mielleyhtymiä. Omassa elämässäni pyrin ”Itse asiassa vahingoton yleensä välttämään vahinkoja, vaikka tiedostankin että niillä on taide voi olla mahdottooma todistusvoimansa. Usein vahingot kertovat siitä, mitä en syysmuus, sillä juuri vahintä tai toisesta haluaisi käsitellä. Vahinkojen välttäminen on kuitengoissa ja virheissä toteutuu kin mahdotonta, ellei sitten ryhdy jonkinlaiseen elinikäiseen, henyksi taiteen edellytyksistä, kilökohtaiseen lockddowniin, joka vasta vahinko olisikin. Mutta jos sen ennakoimattomuus ja puhutaan sanasta ”vahinko”, niin kyllä se kai useimmiten herättää yllätyksellisyys.” minussa huolta, negatiivisia mielleyhtyä, jotka sitten voivat harkinnan myötä muuttua joksikin muuksi Paras minulle sattunut vahinko on se, että isäni työn takia vietin puolet lapsuudestani Yhdysvalloissa. Sittemmin olen omasta tahdostani asunut Saksassa. Pitkittyneet ulkomailla asumiset ja useat paluut Suomeen ovat vaikuttaneet elämääni enemmän kuin mikään muu, hyvässä ja pahassa. Edesmenneen dramaturgin Outi Nyytäjän ajatusta mukaillakseni elämä kahdessa tai useammassa maassa pitää nöyränä, kun joutuu jatkuvasti opettelemaan toisen maan sillä välin muuttuneita systeemejä. 9 Pitkiin poissaoloihin liittyy kuitenkin myös isoja menetyksiä.”

Kuva: Laura Malmivaara

Otso Huopaniemi

Kirsi Monni

Tanssitaiteen professori, opetusalana koreografia Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa

”Luovassa prosessissa on jollakin tietyllä tavalla, kysymyksillä tai menetelmällä rajattu improvisaatio usein keskeisessä roolissa. Improvisaatiossa työskennellään sen havainnoinnin parissa, mitä materiaali ehdottaa ja tarjoaa, sekä miten sitä voi varioida ja kehitellä eteenpäin. On vaikea vetää rajaa siihen, mikä on vahinkoa ja mikä on improvisaatiossa avautuvia uusia polkuja. Ehkä sanoisin, että hyvä vahinko avaa uusia näkymiä materiaaliin ja on kullanarvoinen. Se on luo intensiteettiä ja havainnon tuoreutta. Hyvä vahinko kutsuu ajattelemaan, näyttää tilanteen ja materiaalin uudessa valossa. Vahinko voi myös lumota ja vietellä vääriin maisemiin. Silloin pitää pohtia, mikä on oleellista juuri tekeillä olevan työn kannalta.

Lilja Lundén Laulaja ja lauluntekijä

“Ensimmäisenä tulee mieleen, että hyvin usein ne ovat ulkoisia asioita, jotka herättävät halun tai tarpeen luoda jotain uutta. Jokin tapahtuma, asia minkä näkee tai kuulee tai vaikka muu taide mitä kuluttaa vaikuttaa siihen, mitä itse synnyttää. Yhtäkkinen inspiraatio luoda ei kuitenkaan aina ole paras tapa lähestyä luovaa tekemistä, sillä se on niin sidoksissa sattumanvaraisuuteen. Itselleni se on kuitenkin siitä huolimatta tosi luonnollinen tapa luoda.

Kuva: Anna-Mikaela Mellanen

En kuitenkaan yleensä käytä sanaa vahinko luovassa työssä, joten jos se tapahtuu, kyseessä on yleensä jokin ikävä asia, kuten tapaturma tai jonkin rikkoutuminen. Huono vahinko voi tuhota työn tai muuttaa sen kokonaan ”On vaikea vetää toiseksi. Taide ei ole geneerinen tuote eikä kone, jonka komponentteja voi vaihtaa toisiin samanlaisiin. Kaikki tekijät teoksessa ovat erityisiä ja yhden rajaa siihen, mikä tekijän, osan, esiintyjän, tilan ja tilanteen vaihtaminen toiseen muuttaa koko on vahinkoa ja teosta ja sen kokemusta vastaanottajalle. Totta on, että joskus muutokset mikä on improvi- ovat niin pieniä, että teoksen tunnistaa samaksi edelleen, vaikka esimerkiksi saatiossa avautuvia esiintyjä vaihtuu. Mutta periaatteessa jokainen uusia polkuja.” teos avaa jonkin vain sille ominaisen näkymän todellisuuteen ja siksi kaikki muutokset muuttavat koko teosta, ja vahingot voivat olla fataaleja, tai sitten niitä hyviä ja hedelmällisiä vahinkoja, jotka tuottavat uuden teoksen.”

Jos taas puhutaan vahingoista vastoinkäymisinä, ovat ne mielestäni luonnollinen paikka luoda jotain uutta, sillä tunteet ovat usein voimakkaita ja myös herkästi samaistuttavia. Vastoinkäymiset [ideoiden lähteenä] tuskin koskaan poistuvat omasta luovasta prosessistani. Prosessoin vaikeita tunteita ja tapahtumia elämässäni luovan työn kautta, vaikka niistä olisi pitkäkin aika. Ilmankin vastoinkäymisiä voi kuitenkin luoda uskottavaa taidetta. Jos esitetään, että vain kärsimyksen kautta voisi luoda taidetta, ylläpitäisi se mielestäni toksista kärsivän taitelijan trooppia. Toisaalta vastoinkäymiset ovat teemoja, joita ihmismieli haluaa käsitellä.” 10

Kuvataitelija

“Usein ajatusteni ja tunteideni ominaisuudet ovat hyvin häilyväisiä, ennen kuin tulen ilmaisseeksi ne kuvassa tai runossa. Kuin vahingossa teos on monitahoisempi, kuin osasin kuvitella. Mutta itse piirtämisen tai kirjoittamisen teko ei ole vahinko: tiedän sen olevan merkityksellistä työtä. Metalligrafiikassa kuvan tekemisen lukuisissa vaiheissa tapahtuu odottamattomia asioita. Vahingossa ilmestyy viivoja ja syvyyksiä, valoa ja varjon merkkejä, ja toisinaan haihtuu. Se on minusta ihmeellistä.

Kuva: Anna Kallio

Anna Mäki-Jyllilä

Kuva: Janne Lahteenmäki

Ja huoneeni pöydällä on jatkuvasti muuttuva esineiden asetelma, jota ”Mutta itse piirtämisen tai sattumat ja vahingot tuntuvat liikuttelevan. En voi sanoa suunnitelleeni asetelmaa, mutta huomaan sen ja ajattelen sitä ja merkitsen talteen. kirjoittamisen teko ei ole Pölyä on joskus vaikea pyyhkiä, sillä seassa voi olla hyönteisten siipiä vahinko: tiedän sen olevan merkityksellistä työtä.” ja lasihelmiä.”

Venla Monni

Elokuvaleikkauksen opiskelija, Aalto-yliopisto

”Intuitiolla ja fiiliksellä on ehdottomasti iso rooli leikkaamisessa, mutta siihen kuuluu myös paljon teoriaa, harjoittelua, sääntöjä ja sääntöjen rikkomista. Suurin osa leikkausprosessista on erilaisten yhdistelmien kokeilemista.Joskus teen muutoksia, jotka eivät toimi lainkaan, ja palaan taaksepäin edelliseen versioon. Koen, että vahingolla ja sattumalla on ehdottomasti rooli tekemisessäni. Kun teen ensimmäistä leikkausversiota, pyrin tekemään sen suhteellisen nopeasti ja sen kummempia miettimättä esimerkiksi tarkkoja leikkauskohtia. Usein kuitenkin ensimmäisestä versiosta saattaa jäädä joitakin leikkauksia ihan viimeiseen versioon asti, sillä ne ovat vahingossa leikkautuneet todella hyvin. Joskus olen myös esimerkiksi vahingossa heittänyt musiikkia johonkin kohtaan, mihin en ollut sitä suunnitellut, ja se onkin sopinut siihen loistavasti. Tietenkin voidaan miettiä, mikä on vahingon ja intuition välinen suhde. Minulle sana ”vahinko” irrallisena yksittäisenä sanana on aika neutraali, ehkä hitusen negatiivinen. Sana vahinko indikoi sitä, että tekijä ei ole tehnyt asiaa tahallaan, jolloin sen mahdolliset negatiiviset seuraukset on helpompi hyväksyä tai antaa anteeksi. Koen, että taiteen tekemisessä vahinkoja usein arvostetaan ja niitä saatetaan jopa toivoa, sillä niiden seurauksena voi syntyä jotakin yllättävää ja kiinnostavaa, jota ei ehkä olisi syntynyt muuten. Lausahdukset ”moka on lahja” ja ”happy accidents” ovat usein kuultuja ainakin omassa opiskeluympäristössäni. Toisaalta monet opiskelijat pelkäävät epäonnistumista ja vahinkoja. Elokuvanteko on usein valtava koneisto, jossa pienikin vahinko voi maksaa ison määrän rahaa. Monet opiskelijatoverini, itseni mukaan lukien, ovat myös kärsineet huijarisyndroomasta. Yllättävän moni ajattelee jossakin vaiheessa, että on päässyt yliopistoon vahingossa. Tällöin sanalla vahinko on positiivinen mielleyhtymä, sillä se on mahdollistanut pääsyn haluttuun oppilaitokseen, mutta myös negatiivinen pohjasävy, sillä vahinko viittaa siihen, että henkilö ei olisi päässyt sisään kykyjensä tai potentiaalinsa avulla.” V 11

Station elevenissä maailma loppuu, mutta elämä jatkuu Teksti: Maija Karakoski Kun poikkeuksellisen raju influenssa tappaa valtaosan maailman väestöstä ja romahduttaa instituutiot, eloonjääneiden tehtäväksi jää selvittää, miten tästä eteenpäin. Uutuussarja Station eleven kysyy, miten menetysten kanssa voi oppia elämään. SPOILER ALERT! I remember damage. Muistan vahingot.

kävän ajankohtaiselta tuntuva lause on peräisin HBO Maxin minisarjasta Station eleven. Sarjan päähenkilö Kirsten toistelee lausahdusta itselleen kuin surumielistä mantraa. Sanat jäävät kaikumaan korviin sittenkin, kun läppärin kansi viimeisen jakson jälkeen painuu kiinni. Vuonna 2021 ilmestynyt Station eleven kuvaa apokalyptisen influenssapandemian jälkeistä maailmaa, jossa vahingoilta ei välty kukaan. Ja ei, kyseessä ei ole (ainakaan puhtaasti) koronapandemian inspiroimana syntynyt tuotos. Sarja perustuu Emily St. John Mandelin samannimiseen, vuonna 2014 julkaistuun romaaniin ja on jäänne ajalta, jolloin maailmanlaajuisesta, kaiken pysäyttävästä pandemiasta saattoi vielä kirjoittaa fiktiota. Ajoitus on silti ehkä vähän turhankin osuva. Station elevenin kerronta soljuu sujuvasti useampien eri aikatasojen ja näkökulmahenkilöiden välillä. Yhdessä hetkessä nähdään, miten tappava influenssa romahduttaa yhteiskunnan instituutiot lähes yhdessä yössä. Tieto tavoittaa ihmiset pikkuhiljaa, ensin epävirallisia reittejä. Tartunnalta syystä tai toisesta säästyneet eristävät asuntonsa ilmastointiteipillä ja odottavat, kunnes hupenevat ruokavarat pakottavat heidät ryömimään koloistaan. Toisissa tarinalinjoissa seurataan elämää parikymmentä vuotta katastrofin jälkeen. Romahtaneiden instituutioiden sijaan turvaa etsitään yhteisöistä, joita riittää joka lähtöön. On Shakespearea esittäen kylästä toiseen siirtyvä teatteriseurue, värikäs ja äänekäs Kiertävä sinfonia. On Sivilisaation museo, joka pyrkii säilyttämään pandemiaa edeltävän ajan teknologian, historian ja yhteiskunnallisen järjestyksen. Ja sitten ovat Profeettaa seuraavat hiljaiset lapset, mystiset Vedenalaiset. Erilaiset yhteisöt kuvaavat erilaisia tapoja selviytyä kriisistä. Millaiset käytännöt säilytetään, kun

tragedia tarjoaa mahdollisuuden uuteen alkuun? Syntyykö vedenpaisumuksen jälkeen uusi maailma, vai nouseeko mudasta se sama ja vanha? Tarinan keskiössä on sarjalle nimensä antanut, fiktiivinen Station eleven -sarjakuvaromaani. Sarjakuva yhdistää mystisellä tavalla sarjan keskushahmoja, pandemian alkaessa lapsuuttaan eläviä Kirsteniä ja Tyleria. Tahoillaan eristyksiin pakotettuina he imevät ainoana viihdykkeenään toimivan sarjakuvan maailman itseensä kuin sienet. Kirsten kiinnittyy tämän tekstin aloittaneeseen lauseeseen, I remember damage. Tyler valitsee motokseen toisen lainauksen: there is no before, entistä ei ole. Sarjan keskeinen jännite rakentuu sarjakuvasta poimittujen sitaattien kuvaamien selviytymismekanismien välille. Muistella vaiko eikö muistella? Dilemma luonnehtii niin henkilökohtaisten menetysten kanssa selviytymistä kuin yhteisöjen toiminnan järjestämistäkin. Hyvä esimerkki jälkimmäisestä on kohtaus, jossa pieni Tyler selailee ennen Internetin romahtamista pelikonsolilleen lataamaansa Wikipediaa. Kapitalismin kohdalla hän pysähtyy. ”Entä jos vain poistan tämän kaiken?”, Tyler kysyy äidiltään inhonsekainen ilme kasvoillaan. ”Keksisimme sen vain uudestaan”, äiti vastaa surumielisesti. Lyhytsanainen keskustelu on merkityksistä raskas. Vapauttaako historian pois pyyhkiminen sen taakasta, vai ovatko ne, jotka sen unohtavat, tuomittuja toistamaan samoja virheitä kerta toisensa jälkeen? Pandemian selviytyjät kantavat mukanaan muistoa siitä, millaista oli ennen. Maailmanlopun jälkeen syntyneiden mielikuvitusta tämä taakka ei rajoita. Maailmanlopun jälkeen se kuuluisa kapitalismin loppukin on vihdoin helppo kuvitella, etenkin jos ei tiedä sellaista koskaan olleenkaan. Tämän ymmärtää myös myöhemmin Profeettana tunnettu Tyler, joka päättelee vanhan maailman sortavista rakenteista vapautumisen edellyttävän myös vapautumista niitä koskevista muistoista – ja niiden kantajista. Vapauden eetos saa väkival-

taisia muotoja. Pyrkimys historiattomuuteen on vaarallinen, sarja tuntuu sanovan. Myöskään menneisyyteen takertuminen ei silti näyttäydy kovin hyvänä vaihtoehtona. Siinä missä Profeetta seuraajineen pyrkii vapautumaan vanhasta, päätyvät Sivilisaation museon asukkaat menneestä kouristuksenomaisesti kiinni pitäessään toistamaan pandemiaa edeltäneen maailman väkivaltaisia käytäntöjä: vallan hierarkioita, kurinpidon muotoja kouluista vankiloihin sekä ulossulkevia jaotteluja meihin ja muihin. Vapailta vaikuttavat vain Kiertävän sinfonian anarkistiset taiteilijanomadit. Tarkemmin katsottuna myös he ovat oman kiertoratansa vankeja. Karavaani ei koskaan poikkea totutulta reitiltään, saati asetu aloilleen. Menetysten tuottama kipu ei ehkä tavoita, jos pysyy jatkuvasti liikkeessä. Sarjakuvaromaani Station eleven kuvaa tragediasta selvinneen sarjakuvataiteilijan henkilökohtaisen trauman käsittelyä. Sarjassa tarina laajentuu koko pandemian runteleman maailman metaforaksi. Koko yhteiskunta – jos sitä nyt sellaiseksi voi nimittää – on traumatisoitunut, eikä henkilökohtaisten menetysten vertailu ole enää mielekästä. Jokainen on menettänyt jonkun, suurin osa kaiken. Vaikka Station eleven kuvaakin tragediaa ja traumaa, ei sarjan yleisvire ole synkkä. Jälkimaku on pikemminkin siirappinen. Menetysten ohella sarja nimittäin kuvaa sitä, mikä niistä tekee erityisen kivuliaita. Eli tietenkin rakkautta. Erityisen ilahduttavaa on, miten monimuotoisena rakkaus sarjassa näyttäytyy. Rakkaus ei kuulu vain romanttisiin ihmissuhteisiin, vaan myös ystävien ja perheenjäsenten välille, olivat perheet sitten ydinmuotoa, itse valittuja tai sattuman yhteen saattamia. Välittäminen ja vastuunotto suhteessa toisiin ihmisiin ylläpitävät elämää silloinkin, kun maailma ympärillä hajoaa liitoksistaan. Tähän eivät riitä pelkästään romanttiset ihmissuhteet, niiden merkitystä yhtään vähättelemättä.

vaikea välttää. Surtavaa riittää myös täällä. Sarjan teemat muistuttavat tieteenfilosofi Donna Harawayn Staying with the trouble -teoksessaan käsittelemistä kysymyksistä. Menetykset ovat ekokatastrofin edetessä väistämättömiä: ihmishenkien, eliölajien, elinympäristöjen, elintapojen. Onko mahdollista suhtautua menetyksiin niiden ansaitsemalla vakavuudella, mutta samalla jatkaa elämää? Stay with the trouble, Haraway kehottaa. Toivottomuuteen vajoamisen tai harhaisen optimismin sijaan on pysyteltävä hankaluuksien äärellä ja kehiteltävä uusia tapoja järjestää suhteemme muihin olentoihin, niin inhimillisiin kuin ei-inhimillisiinkin, tässä ja nyt. Station eleven ei ole utooppinen sarja, muttei myöskään yksiselitteisen dystooppinen. Vaikka apokalyptinen pandemia onkin dystopioiden vakiokuvastoa, ei sarjan ihmiskuva ei ole dystopioille tyypilliseen tapaan nihilistinen. Järkyttävistä menetyksistä ja haastavista olosuhteista huolimatta ihmiset rakentavat yhteisöjä, ottavat vastuuta toisistaan ja rakastavat; elävät vahinkojen keskellä niin hyvin kuin pystyvät. Pysyttelevät hankaluuksien äärellä, voisi melkein sanoa. V

Sarjan keskeinen kysymys kuuluu, miten vahinkoihin tulisi suhtautua. Onko menetyksen tuottama trauma taakka, josta tulisi vapautua, vai kenties muistomerkki jollekin, joka joskus merkitsi? Station elevenin kuvaamassa maailmanlopun maailmassa riittää menetyksiä muistettavaksi. Yhtymäkohtia pandemian kourissa yhä pyristelevään, ekokatastrofin kynnyksellä keikkuvaan ja kolmatta maailmansotaa kauhulla odottavaan maailmaamme on

VÄEN HAASTATTELUSSA BENJAMIN PITKÄNEN

??????

Viime syksystä lähtien Viral Vegans -aktivistiryhmä on ollut suurten yleisöjen tietoisuudessa. Eläinoikeuksien puolesta puhuva ryhmä tuli tunnetuksi viimeistään marraskuussa, kun Benjamin Pitkänen sekä muut ryhmän jäsenet järjestivät näyttävän demonstraation pikaruokaketju KFC:n avajaisten yhteydessä Helsingin Itäkeskuksessa. Mielenilmauksen jälkeen Pitkästä on pitänyt kiireisenä esimerkiksi lukuisat haastattelut ja kouluvierailut. Myös Väki-lehti tavoitti Pitkäsen nopeaan haastatteluun.

Antropologeja kiinnostaa ajattelutavat ja niiden muutokset. Voitko kuvailla jotenkin oman maailmankuvasi muotoutumista? Kuinka koet päätyneesi eläinoikeustietoiseksi?

“Eläinoikeusajatteluni lähti siitä, kun näin Earthlings dokumentin vuonna 2016. Tajusin, että vegaanisuus on ainoa järkevä tapa jatkaa siitä eteenpäin. Se oli itselleni kerrasta poikki ja ryhdyinkin vegaaniksi siltä istumalta. Vegaanisuus vaatii kykyä reflektoida onko meillä oikeutta tappaa eläimiä turhaan meidän makunautintomme vuoksi. Meillä ei ole enää perusteita olla olematta vegaaneja, koska pystymme siihen aivan joitain todella harvinaisia poikkeustapauksia lukuunottamatta. Vaikka olisikin ruokarajoitteita niin kaikkien pitäisi pystyä vähintäänkin pikkuhiljaa elämään vegaanisesti. Meillä on kaikilla velvollisuus ryhtyä vegaaneiksi. On tärkeää, että ihmiset avaavat sydämensä ja silmänsä ja katsovat vaikka juuri Earthlings dokumentin. Monet sanovat rakastavansa eläimiä, mutta mielestäni siinä on iso ristiriita, jos syö ja väittää rakastavansa eläimiä samanaikaisesti. Pitää käydä perustavanlaatuinen mietintä siitä, että voiko nämä asiat kulkea käsi kädessä. Omasta mielestäni ei. Jos jatkaa eläinten tappamista omilla rahoillaan tulee siitä olla rehellinen. Tällöin ei rakasta eläimiä ja syyllistyy spesismiin eli lajisortoon. Lajisorto on sitä, että eri eläinlajeille on annettu erilainen arvo riippuen siitä mihin lajiin kuuluu ja joitain eläimiä saa hyväksikäyttää. Minkälaista dialogi eläinoikeuksista on ollut sinun ja niiden ihmisten välillä, joille pyrit viestisi välittämään? Onko ollut vaikeuksia? Onko tullut reaktioita, jotka olisivat yllättäneet?

“Yleensä vastaanotto on ihan hyvä kun näistä asioista puhuu. Kuitenkin monesti saa sellaisen vastaanoton, että tämä on ääriajattelua ja ideologista tuputusta. Juuri vähän aikaa sitten tuli yhdestä koulusta viesti, että “me ei haluta meidän kouluun mitään ääriajattelijoita”. Ja varsinkin kun teen TikTok-videoita niin vastaanotto on hyvin negatiivinen. Tulee paljon vihaa ja tappouhkauksiakin. Yksi reaktio, mikä yllättää monesti katuaktivismia tehdessä esimerkiksi Unicafen edessä on se, että tapaa yliopistolaisia, jotka ovat positiivisia järjestelmätason muutoksista, mutta eivät valmiita yksilöinä ottamaan vastuuta omista valinnoistaan. Tämä suuresti ihmetyttää minua. Ihmiset sympatisoi vegaanisuutta ja eläinoikeuksia, mutta kun tullaan omiin päätöksiin he sulkevat silmänsä ja osallistuu eläimiin kohdistuvaan väkivaltaan ja tappamiseen. Tämä on mielestäni ongelmallista ja surullista. Pahuus jatkuu niin pitkään kun me yksilöinä jatketaan nousematta taistelemaan eläinoikeuksien puolesta. Teemme päivittäin päätöksiä siitä mitä syömme ja pukeudumme ja onko elämässämme eläinten hyväksikäyttö läsnä. Haluatko kuvailla ytimekkäästi mistä eläinoikeuksissa on kysymys ja mikä nykyisessä yhteiskunnassa mielestäsi mättää?

“Eläinoikeuksissa on kysymys siitä, että jokainen eläin on tärkeä ja itseisarvollinen eikä eläinten arvo

synny sen kautta, että ihmiset hyväksikäyttävät niitä. Tämä tarkoittaa sitä, että meillä ei ole oikeutta riistää eläimiä turhaan. Nyky-yhteiskunnassa mättää se, että ihmiset eivät ota vastuuta vaan sysäävät sen

järjestelmälle sekä se, että monet eivät halua nähdä todellisuutta. Monesti kuulee, että joku ei halua nähdä videoita suomalaisilta eläintiloilta koska ne ovat niin järkyttäviä. Olemme ostaneet sen idean, että veganismi on ääriajattelua. Voi kuitenkin kysyä kumpi on ääriajattelua: veganismi vai se, että Suomessakin murhataan vuosittain esimerkiksi noin 85 miljoonaa maaeläintä vuosittain? Kysymys on nimenomaan murhasta, sillä tappaminen on niin määrätietoista. Tälle voidaan pistää loppu. Kaikki sorron muodot ovat loppuneet siihen, että jotkut ovat nousseet seisomaan ja vastustaneet sortavia järjestelmiä. Me voimme tehdä samoin. Suosittelen vegaaniutta kaikille, myös kasvissyöjille. Ei ole olemassa eettistä kasvissyöntiä, sillä esimerkiksi maito- ja kananmunateollisuus ovat täysin kestämättömiä. Kaikki lehmät, jotka tuottavat maitoa päätyvät teurastamoon ja ne myös keinotekoisesti hedelmöitetään vasten tahtoaan. Kananmunatuotannossa yli kaksi miljoonaa kukkotipua joko murskataan tai tapetaan hiilidioksidilla. Kanat ovat arvokkaita eläimiä ja niillä on oikeus elää. Veganismi on myös paljon muutakin kuin ruokavalio. Siinä pyritään niin pitkälle kuin mahdollista poistamaan kaikki eläimiin kohdistuva väkivalta esimerkiksi vaatetuksessa, eläinkokeissa, viihteessäkin. Yksilöinä meillä on vastuu, jota ei pitäisi paeta. Hämmästyttävää, että meillä sivistysyliopistossa on hyväk- Pitkänen puhumassa eduskuntatalolla. syttävää jatkaa eläinten syömistä vaikka tiedämme, ettei sillä ole enää mitään pohjaa. . Voitko antaa vegaanisia ruuanlaittovinkkejä?

“Vegaanina on niin paljon, mitä voi syödä ja voi elää terveellisesti. Itselläni on esimerkiksi tällainen so-

vellus nimeltä Vegaaniskanneri, jonka avulla voi helposti skannata eri tuotteita S- ja K-ryhmästä ja katsoa onko tuote vegaaninen. Toinen hyvä on vegaanituotteet.net, josta näkee kaikkien kauppojen vegaaniset tuotteet. Haluan antaa sellaisen vinkin, että älkää ajatelko, että vegaaninen ruoka olisi vaikeata. Mielestäni meidän makunautinto ei saa olla etusijalla silloin, kun kyse on eläinten elämästä. Paras tapa elää on siten, että kenenkään ei tarvitse kuolla ruokamme tähden. Oma suosikkiruokani on nacho platter, siihen tulee nachoja, papuja, vegaanijuustoa ja tacomaustetta. Se vain uuniin niin hyvää tulee! Ja suosittelen myös kaikille Earthlings-dokumentin katsomista, sen näkee ilmaiseksi earthlings.com nettisivustolta. V Teksti: Onni Mustakallio

Kuvat: Viral Vegans Infinite stories

VAHINKOALTIS Novelli: Linnea Sirén -- Kuvitus: Isabel Schmutzler

Mun synnytys oli kuulemma ihan hyvä, ja harvinaisen kivuton ensimmäiseksi kerraksi. Äiti oli saanut sattumalta ilokaasun juuri oikeaan aikaan, ja nauranut läpi koko projektin niin, että kätilö oli ollut tosissaan huolissaan. Isä, joka oli myös vetänyt kaasua, oli hihitellyt vieressä. “Ootteko te oikeesti ensikertalaisia?” kätilö oli toistellut. Kyllähän se silti varmasti sattui enemmän kuin mikään aiemmin, mutta olen välillä heikkoina hetkinä miettinyt, mahtoiko ilokaasu kuitenkin vain laittaa kipua pienempiin paloihin, jotka sitten pirskahtelevat pitkin ei vain synnytystä vaan myös sen maailmaan tuomaa elämää. Tai sitten vain vauhdin kiihtyessä myös vahinkoalttius nousee. Äiti ja isä vei mut parin kuukauden ikäisenä Kuusamoon mökille, jossa sain keuhkokuumeen. Ne kiirehti mut terveyskeskukseen, joka oli ollut jostain syystä ihan täynnä. Lääkäri oli tullut huoneestaan, ja katsonut kaikkia silmiin. ”Ketään ei varmaan haittaa, että tämä lapsi tulee ensin?” Ei kukaan kehdannut sanoa mitään, vaikka jotkut deekut oli varmasti joutunut odottamaan jo tunteja nakkiksella tulleiden murtuneiden nenien kanssa. Nelivuotiaana tanssin uuden Ogelin kodin kellarissa, ja iskin pääni vinyylisoittimen suurien kaiuttimien kulmaan kaatuessani niiden päälle. Mulla oli prinsessamekko

päällä, kädet ja naama ihan kauhuelokuvatason veriset, kun mun otsa liimattiin takaisin yhteen. Näin unta monta vuotta, jossa istun autossa ja katson avonaisesta ovesta, kun äiti ja isä itkee mun ruumiin ympärillä. Ainoa, mitä muistan päiväkodista, on se kun annoin jonkun pikkusiskolle vauhtia keinuissa, ja sitten jotenkin yhtäkkiä vaan unohdin mitä olin tekemässä, ehkä joku alko puhua yhtäkkiä Winxistä tai jotain, mutta jokatapauksessa täydessä vauhdissa oleva keinu osu mua naamaan ja heitti mut selälleen maahan. Heilunut hammas löytyi myöhemmin keinualueen nurkalta. En ees muista, että olisin itkenyt, olin vaan niin häkeltynyt, että nousin ylös ja koskin huulta, jonka tunsin jo turvonneen. Yksi mun ensimmäisistä muistoista on seuraavasta hetkestä, kun syljen verta päiväkodin pieneen lavuaariin. Ihan kauheeta, mutta mielikuva naurattaa näin jälkikäteen. Kuusivuotiaana opin pyöräilemään naapurin A:n pikkuveljen minipyörällä, jolla tasapaino oli helpompi säilyttää. Ajoin meille, koska tiesin isän olevan tupakalla ulkona, ja halusin näyttää miten hienosti osasin. Tein liian tiukan kurvin, ja polveni iho hieroi asfalttia koko puoliympyrän. Aloin vihata desinfiointiaineita, kun nieleskelin kyyneleitä äidin puhdistaessa haavaa Septidinillä hellästi. 17

Jostain syystä muut maitohampaani eivät meinanneet lähteä tuota keinusta irronnutta lukuunottamatta. Kerran ensimmäisellä luokalla niitä irrotettiin kerralla neljä hammaslääkärissä, kaksi ylhäältä ja kaksi alhaalta. Lähtiessä isä kysyi ohimennen, haittaako, että olin parin tunnin päästä lentämässä Kyprokselle serkkujen luokse. Hammaslääkäri kalpeni, ja änkytti, että olisi pitänyt kertoa etukäteen. Ei se muistaakseni kuitenkaan paljoa sattunut, vaikka paineenvaihtelu tuntuikin; enemmän jännitti se, että matkustin Mamin ja hänen kaverinsa kanssa kolmistaan, ilman äitiä ja isää.

Seuraava pahempi haaveri tapahtui, kun olin 13. Olimme taas Kyproksella koko perheen kanssa, ja Päivi-täti asui meidän kanssa, kun serkut olivat isällään. Päivi otti aurinkoa yläosattomissa koko ensimmäisen päivän, ja minä, siskoni ja nuorin serkkumme pidimme sitä maailman hauskimpana asiana. Olimme leikkineet koko päivän yhdessä, ja iltapäivän lähestyessä iltaa aloimme olla tylsistyneitä. Ehdotin, että menisimme altaalle, ja heittelisimme palloa sen yli. Sisko ja meistä nuorin serkku menivät yhdelle puolelle, minä toiselle. Päivi ehti juuri sanoa: älä astu sille muoviselle ritilälle, joka allasta ympäröi, se voi pettää, samalla kun astuin sille muoville, ja se petti. Veri levisi vedessä nopeasti, ja näytti enemmältä kuin mitä ehkä olikaan. Sillä kertaa itkin, katkerasti, ja aloin tuolloin pelätä verta. Päivi yritti rauhoitella, ja sanoi, ettei haava ollut niin paha, eikä vertakaan tullut kovin paljon; rakas siskoni seisoi vieressä ja huusi: onpas paha! Luu näkyy! Sieltä tulee ihan sairaasti verta! Hän ei ymmärtänyt, että Päivi yritti rauhoitella, vaan luuli, ettei hän nähnyt, miten paha tilanne oli. Päivi lähetti muut lapset hakemaan äitiä, joka oli huokaissut

turhautuneena, sillä oli juuri saanut kirjan avattua. Olin juuri hieman saanut rauhoituttua, kun näin äidin kävelevän altaan vierttä Septidin pullo, sellainen iso keltainen, kädessään, ja aloin huutaa uudestaan, sillä oikeastaan itkin vain säikähdystä, mutta desinfiointiaineen poltto pelotti. Päivi huitoi hänet viemään sen pois ja huusi perään: kyllä tämä täytyy tikata.

Kun hän palasi, hän otti ensitöikseen paitansa pois. ”Herşey yoluna girecek,” hän sanoi hymyilen, otti polvesta kiinni ja nosti neulan toiseen käteen. Paria vuotta myöhemmin olimme toisen puolen perheen kanssa Kööpenhaminassa. Oli satanut kaksi päivää, ja yritin kurottaa sadetakkia kylpyhuoneen seinältä; onnistuin jotenkin lyömään nyrkkini seinään niin, että pikkurillini murtui. En viitsinyt häiritä ketään, joten en kertonut siitä, vaikka puolet kädestä oli purppuranpunaista seuraavat päivät.

Lähdimme autolla keskustaan, isä ajoi ja Päivi piti mua halauksessa ja kertoi lääkäristä. ”Se auttoi mua synnyttämään sekä Damlan, Ecen että Zekin,” hän kertoi, ”ja Zeki oli ihan vihreä, kun se syntyi, mutta hän pelasti meidät. Pääset hyviin käsiin, ei mitään hätää.” Kun käveltiin sisään, huomasin ensimmäisenä linnut, jotka olivat häkeissä ympäri odotushuonetta. En ollut nähnyt sellaista koskaan. Haava ei enää tuntunut niin kipeältä. Menimme sisään, ja tohtori kätteli meitä kaikkia, ja alkoi sitten tutkia haavaani. Isä istui vieressä ja katseli kädet puuskassa, kun Päivi jutteli turkiksi hänen kanssaan. Minä mietin edelleen niitä lintuja. Tohtori nousi ja poistui hetkeksi huoneesta. Päivi kertoi, että hän oli päättänyt tikata haavan. 19

Seuraavana päivänä olimme Tivolissa, ja myrsky alkoi taas, ja yksi niistä valtavista puista, jotka bulevardia reunustavat, kaatui parin metrin päässä meidän edellämme tielle. Oli täysi sattuma, ettemme olleet juuri kohdalla. Sormi ei tuntunut kovin isolta asialta — paljon isompikin vahinko oli lähellä. Se vain luutui vähän väärin. Samana kesänä hammaslääkäri vahingossa viilasi huuleni auki monen sentin matkalta hioessaan hampaitani oikomisen yhteydessä. Tämä oli hieman kiusallista, sillä olin juuri pääsemässä yli hammaslääkärien pelosta, joka oli syntynyt kun hampaita oli irrotettu lapsena. Hammaslääkäri piteli haavassa ensin muutaman minuutin paperia, mutta se kastui verestä märäksi monta kertaa, ja lopulta hän kutsui alakerrasta jonkun tikkaamaan sen. ”Mä oon tosi pahoillani,” hän sanoi ihan hätääntyneenä, ”mutta hei, nää on sellaista lankaa, että ne vaan sulaa pois.” Suuhygienisti vieressä luki pakkausta. ”Hups, ei muuten ole, otin väärät. Nää pitää poistattaa erikseen.” En välittänyt tuosta mistään, makasin vain suu auki tuolilla ja yritin pysäyttää poskilla vieriviä kyyneleitä. Tikit alahuulessa näyttivät onneksi kuitenkin tosi katu-uskottavilta koko loppukesän.

Nämä ovat tarinoita, joita on tullut usein kerrottua illanistujaisissa ja joilla on rikottu jäätä uusia ihmisiä tavatessa erityisesti silloin, kun teipit, tikit, kantositeet ja laastarit ovat olleet vielä paikallaan. Katsoessa taaksepäin väittäisin, että viimeistään tässä kohtaa vahingot, ja tapaturmat, alkoivat kuitenkin yhä selvemmin muuttaa muotoaan, eikä niistä enää oikeastaan saa aikaiseksi hauskoja anekdootteja, tai yksittäisiä, selkeitä tarinoita. Aikuistuessa nopeilla nykäyksillä — liian aikaisin soivan puhelimen ääneen, jonka toisella puolella tietää odottavan huonoja uutisia jo etukäteen; baarien vessoissa; läheisen ihmisen sanoessa ”mä toivoisin että sua ei olisi”, tai rakkaudentunnustuksen jälkeen ”kerro jos voin jotenkin auttaa”. Vahinkoja sattuu, eikä niitä ei voi enää puhdistaa desinfiointiaineella. Ne eivät ole enää yksittäisiä hetkiä, vaan ne leviävät ja vuotavat pitkin ja poikin, sotkeutuvat toisiinsa, ottavat uusia kierroksia ulkoisista välittäjäaineista. Kipukin ottaa selvemmin uusia muotoja, kun ihmiset, joita ihailin, ja joista pidin, alkoivat lähteä elämästäni, tai omistaan. Mustelmia jaloissa, käsissä, naamassa; naarmuja käsissä, naamassa ja sydämessä. ”Sä taidat olla aika vahinkoaltis ihminen?” puolituttu sanoo small-talkina valehdellessani nauraen miksi ranteeni on taas hetkellisesti siteessä. ”Hah,” vastaan ja nostan samppanjalasin huulille, ”niin mä taidan olla.” V

VÄEN ARVOSTELUSSA SIBELIUS-BALETTI

Teksti: Onni Mustakallio

Kuva: Roosa Oksaharju, Suomen Kansallisbaletti

Sibelius-baletti on Jean Sibeliuksen elämäntarinaa kuvaava uutuusbaletti, joka sai kantaesityksensä maaliskuussa Kansallisbaletissa. Balettia säestää yhtä kohtausta lukuunottamatta Sibeliuksen itsensä musiikki. Koreografian on suunnitellut Jorma Elo.

oherentin teoksen rakentaminen useista eri sävellyksistä on haastava tehtävä. Jean Sibelius ei säveltänyt teoksiaan sillä tarkoituksella, että niistä koostettaisiin 2000-luvulla yhtenäinen esitys, varsinkaan baletti. Koreografi Jorma Elo yhdessä muiden tekijöiden kanssa onnistui kunnianhimoisessa tehtävässä erittäin vaikuttavalla tavalla. Sibeliuksen ollessa kansallissäveltäjän asemassa Suomessa voimme olettaa, että monilla katsojilla on suuria odotuksia ja jopa vaatimuksia hänen musiikkinsa käsittelylle. Erityisellä kutkutuksella varmasti odotettiin sitä, millainen kohtaus Finlandia-hymnin ympärille on rakennettu. Joillekin taas saattoi tulla yllätyksenä, että Sibeliuksen tunnetuimpiin sävellyksiin kuuluva Andante festivo on jätetty baletin ulkopuolelle. Lavastuksen ja koreografian suhteen Sibelius on moderni produktio. Kansallisbaletin runsasta tekniikkaa hyödynnetään monipuolisesti ja juonen tapahtumia varten onkin rakennettu useita eri miljöitä. Kansallisromantiikka on esillä kohtauksissa erityisesti tyypillisen suomalaisen kesämaiseman avulla. Kesäisen Ainolan lisäksi tapahtumat sijoittuvat esimerkiksi Itävaltaan ja orkesteriharjoituksiin. Teoksen käsikirjoitus rakentaa rakkauden ja kuoleman dualismia. Alussa ja lopussa katsojalle esitetään tragediat Sibeliusten tyttären Kirstin kuolemasta sekä Jean Sibeliuksen itsensä menehtymisestä sydänkohtaukseen. Kirstin hahmo tekee lopussa paluun, kun Jean runollisesti kohtaa lapsena kuolleen tyttärensä taas tuonpuoleisessa Ainon jäädessä yksin tähän todellisuuteen. Rakkaus teemana on esillä läpi teoksen Ainon ja Jeanin yhteiselossa. Koreografia sisältää useita romanttisia paritansseja heidän välillään. Teoksessa on haluttu esittää myös säveltäjän ja muusikon ammattiin liittyviä vaikeuk-

sia. Sibeliuksen epäonnistunut koe-esiintyminen Wienin filharmonisen orkesterin viulistin paikkaa hakiessa sekä turhauttavat hetket orkesteriharjoituksissa saavat käsikirjoituksessa paljon tilaa. Sibeliuksen sävellyksistä erityistä huomiota annetaan hänen viulukonsertolleen. Konserto sai vuonna 1904 kantaesityksensä jälkeen tylyt arviot. Kansallisbaletin esityksessä heijastetaan yleisön nähtäväksi useita konserton kantaesityksen jälkeisiä lehtiotsikoita, jotka moukaroivat Sibeliusta. Suurta symboliikkaa onkin siinä, että maaliskuussa 2022 viulukonsertto sai yleisön hullaantumaan. Päättyessään kohtaus, jossa kuultiin kyseisen konserton viimeinen osuus, nostatti illan voimakkaimmat suosionosoitukset. Ensimmäisessä rivissä istunut katsoja kurottautui orkesterimontun kaiteen yli, jotta viulusolisti varmasti huomaisi hänen raivokkaan taputtamisensa. Keväällä 2022 sota on läsnä eurooppalaisten elämässä tavalla, joka on useimmille aikamme suomalaisille täysin uutta. Ukrainaa ei unohdettu baletissakaan. Ennen varsinaista esitystä orkesteri soitti Ukrainan kansallislaulun ja loppukumarruksissa päätanssijapari kumarsi yhdessä Ukrainan lipun kanssa. Sota on Sibelius-baletinkin tapahtumissa läsnä, kun toisen näytöksen alkuvaiheilla kuvataan Sibeliusten elämää Suomen sisällissodan aikana. V

Sibelius-baletti, Suomen Kansallisbaletti Musiikki: Jean Sibelius, Richard Strauss Koreografina Jorma Elo Kantaesitys 11.3.202 Katsottavissa suorana Kansallisoopperan Stage24-palvelussa 14.5.

see i have a new coat? your hair didn’t have blue in it back then covid changes styles don’t go home just yet a friend of mine joked about how she thinks masks are hot let’s not go home just yet not go home just yet