1
3 / 2 019 M I K Ä V I H A S T U T TA A?
Päätoimittajat IINA HOLOPAINEN SAKARI MESIMÄKI Art Director RONYA HIRSMA Kirjoittajat SAKARI MESIMÄKI, MEERI TIENSUU, RONYA HIRSMA, GLORIA KÄRKI Kuvaajat ja kuvittajat JULIA LEPPÄNEN, RONYA HIRSMA, SAKARI MESIMÄKI, GLORIA KÄRKI Kansikuvat RONYA HIRSMA, JULIA LEPPÄNEN Taitto SAKARI MESIMÄKI, RONYA HIRSMA
2 2
Oikoluku ELSA MARTTINEN, SANNI MARTIKAINEN Kiitokset SANNA RAUHALA, ANNI KAJANUS, SEALING CHENG, CUHK STUDENTS Yhteystiedot @VAKILEHTI VAKIMAGAZINE@GMAIL.COM
05
16
Pääkirjoitus
Muistiinpanoja sotkusta
Hong Kong: Anger on campus
Antakaa mun vihata enemmän
Mikä vihastuttaa Israelissa?
Kysy Väeltä / Ask the people
06
22
3
13
20
4
4
IINA HOLOPAINEN & SAKARI MESIMÄKI
5
What makes you angry? This question was put to us by an anonymous reader through our “Kysy Väeltä / Ask the people” feedback form. We found it so inspiring and good to think with that we have dedicated our whole issue to this precious and invigorating emotion. Hopefully, you will by now be a little angry about the lateness of publication to enjoy this issue in the right state of mind. In the following pages, Sakari Mesimäki takes us to the campus of the Chinese University of Hong Kong, where he has been spending the autumn semester, to provide a snapshot of how the ongoing protests have impacted the temper of university life. He hopes very much that his article does not upset any parties to the conflict and that he can make it back to Finland without being doxed. Gloria Kärki provides a profound and personal meditation on the rot of positive thinking that has so regrettably infected our minds and reminds us that in the end there is nothing quite like Hyvä suomalainen arkiviha™. Meeri Tiensuu also addresses the issue’s theme head on in her reflections about living in Israel and the many ways that emotions such as anger have been part of her experience. Ronya Hirsma has documented some of the rage inducing mess that she has to deal with in her life. Thankfully for us, she takes a deep breath, contains the worst of her wrath and shares some cooler reflections on the nature of mess, anger and the human condition. Finally we take a break from the anger agenda to address a reader question about how to do fieldwork as an anxious introvert. We are thankful to professors Sealing Cheng and Anni Kajanus as well as design anthropologist Sanna Rauhala for their responses.
HONG KONG
ANGER ON CAMPUS Text and photos SAKARI MESIMÄKI “That guy is a cocksucker of Xi Jinping.”
6
A local student at the Chinese University of Hong Kong (CUHK) shares with me his assessment of how well the university Vice Chancellor and President Rocky Tuan has supported the protesters. “Can’t expect anything from him,” he continues. It’s October 12 and I’m having lunch with Steve (all names in this article are pseudonyms) to get his perspectives on the ongoing protest movement in Hong Kong and how this has manifested on a campus that is now saturated with protest related graffiti and posters. Large scale protests began in Hong Kong in June, when an estimated one million people took to the streets in opposition to proposed legislation that would enable the extradition of criminal fugitives to mainland China, a law that protesters expected would be used by the mainland government to erode Hong Kong’s autonomy and civil liberties. The proposed bill has since been scrapped, but the protest movement continues to pursue a broader set of five demands. “Not one less!” goes the popular slogan. Compared to its peaceful beginnings, the protest movement is now characterised by regular violence and destruction. Every weekend, the more radical protesters don their helmets and gas masks to do battle with riot police across the city. They vandalise businesses and offices perceived as
pro-Beijing, as well as the stations of the city’s mass transit rail system, which they say is colluding with the government against the protesters. Reflecting on how the nature of the protest movement has evolved in the past months, Hong Kong’s major local English language news media the South China Morning Post (SCMP), describes a “loss of innocence”. The grinding down of Hongkongers’ nerves and tempers is reflected not only in the increased violence. Studies by CUHK and the non-profit group HK.WeCare show that the mental health of Hong Kong residents is the lowest in years and link these results with the ongoing social unrest. According to protesters, at least nine cases of suicide can be linked to the demonstrations. Steve tells me that the increased destruction is inevitable and makes for more effective protests. He says that the university “doesn’t care about you unless you destroy their things”, noting how vandalism of the campus has been affective in getting the vice chancellor to agree to hold public dialogues with students. Earlier in October, students stormed Tuan’s office, smashing through glass doors and eventually forcing him to hold a question and answer session with students at a university square. Steve is helping me understand some of the protest related posters and writings that I have been snapping photos of during my time on campus. He explains that a black
7
8
“Liberate Hong Kong, revolution of our time” Graffiti at the central campus square.
poster saying “What a shame on Hong Kong” was likely put up by a pro-Beijing mainland student in the aftermath of protesters harassing a Chinese journalist at Hong Kong airport. Protesters had accused the state media journalist of being a government agent. Some protesters later apologised for his mistreatment, but not before the incident had been well harnessed for anti-protest rhetoric. Increasingly, mainland Chinese are feeling the anger of Hongkongers. Asked how he feels when he hears Mandarin Chinese on campus as opposed to the Cantonese dialect spoken by Hong Kong locals, Steve says that his “first reaction is disgust”. Hong Kong is Hong Kong, and if you come here you should learn Cantonese, he explains. But, Steve says, at the end of the day the real enemy is the Chinese Communist Party (CCP), and the Mandarin dialect is just a symbol of the party’s oppression. Mainland Chinese are only “poor people manipulated by Chinese propaganda”. An opinion piece published in SCMP by Audrey JiaJia Li detailing some of the hatred and slurs directed at ordinary mainland Chinese and other Mandarin speakers in Hong Kong argues that they represent an undercurrent of xenophobic nativism in the protest moment. On Twitter, a flurry of reactions to her piece attested to the great variety of identities, positions and narratives that the summer of unrest has birthed. Many called the article Chinese propaganda and pointed out that
the author was from Guangzhou on the mainland. Others questioned its conclusions saying that the real target of hatred is the CCP and that they have many good mainland friends. But one apparently pro-Hong Kong user clarified that it not so much hatred as condescension that is directed – justifiably – at poorly behaved mainlanders. Yet another apparent Hongkonger apologized to someone relating their experience of rude treatment. Others thought the whole issue was a trivial distraction from the numerous and more serious atrocities perpetrated by the CCP, while yet others welcomed an acknowledgement of this darker side of the protest movement. So far, however, the Chinese People’s Liberation Army garrison has stayed carefully behind their barrack walls, depriving protesters of what might be a satisfying confrontation with the “real enemy”. Instead, protesters are directing their anger at proxies such as the Hong Kong government, the police force, and the government’s Chief Executive Carrie Lam. “She is just a puppet,” Steve says, as I quiz him about a poster that depicts Lam pointing her pistol at you as if she were a cardboard cut-out for target practice. “Everyone wants her killed,” he continues. I ask Steve about Hongkongers working as police and whether he feels they have betrayed their home: “They’re fuckers” he says, noting that there is evidence circulating online that shows police officers speaking Mandarin – putting into question their identity as real Hongkongers.
“Five demands, not one less” An elevator floor is plastered with pictures of Xi Jinping.
Arriving at the venue, I am impressed by the logistics and resources devoted to the event. University security manage separate lines for students, alumni and press. Student union representatives are handing out masks for those wishing to protect their identity. At registration, I am given a paper slip with a number I can submit if I wish to be called on to speak to the vice chancellor, and further inside, I receive a headset for simultaneous interpretation. Professional interpreters translate the entire over three-hour dialogue across English, Cantonese, and Mandarin.
Audience members join in to sustain a steady barrage of heckling and insults at the vice chancellor, who is called “stupid”, “ignorant” and a “dog”.
The vice chancellor and other senior university officials sit on the main stage and are joined in turns by students and alumni called to address them with questions and comments. Speakers accuse the university of inadequate support for arrested students. They demand improved measures for support as well as an official statement condemning police violence. Audience members join in to sustain a steady barrage of heckling and insults at the vice chancellor, who is called “stupid”, “ignorant” and a “dog”. A green laser is shined at his face from the audience. Some speakers seek to humiliate him by asking basic questions about the pro-democracy movement, such as what the five demands are. More jeers and heckling ensue as the vice chancellor struggles to answer these questions. Though my experience of the dialogue is mediated through the steady and emotionless voice of the Cantonese to English interpreter, Vice Chancellor Tuan does seem to attempt a conciliatory and measured tone, explaining the various processes through which the university is providing support, and acknowledging that more can be done. But his tone is perhaps too dry and official to assuage the raw anger and frustration of students. Profanities and protest slogans continue to interrupt his responses. A student from mainland China takes the stage and has her question drowned out by shouts of “go back to China!” when she asks
9
The second dialogue between the vice chancellor and students is scheduled for later in the evening after my lunch with Steve, at one of the largest lecture halls on central campus. Steve is not attending, considering it a waste of time to engage the vice chancellor.
the vice chancellor about what measures the university is taking against the bullying of mainland students who wish to express pro-Beijing views. She chides the shouting audience for their hypocrisy in not respecting her freedom of speech. Vice Chancellor Tuan tries to support her, “I strongly urge all of you to give everyone the right to speech,” he appeals. “Fuck you!” someone from the audience responds. The emotional tenor of the evening continues to twist and turn. One female student, who would become the centre of much subsequent media reporting, recounts the physical and sexual abuse she and others experienced at the hands of the police during her arrest. She ends with an appeal to the vice-chancellor:
10
Dear Vice-Chancellor, what follows below is not a question, but a plea. I understand you have the interest of the school and that of different parties to balance. But I have the courage to stand by my story with my mask removed. Do you have the courage to stand by your students and to condemn the police’s brutality against people who are arrested, including students from CUHK? The meeting continues well past the scheduled end at 20:30, though it is doubtful that anyone ever seriously expected the meeting to end at this time. Tuan eventually attempts to leave the venue, but is forced by students to return to the stage to answer more questions. After a second attempt to leave, he manages to get as far as his car, but is eventually persuaded to continue meeting with the students who say they suffered from police brutality, this time behind closed doors.
“He doesn’t want more windows to be smashed” In the aftermath of the evening’s events, I message two mainland students who had also attended, to get their thoughts. Tony, a fellow anthropology student, explains that the event had helped him understand the feelings of the Hong Kong protesters and that this has helped him feel much less anxious as a mainlander in Hong Kong: “Knowing nothing with visions of violence makes me unsafe. So the more knowledge about the situation, the less misunderstanding, and the less anxiety.” He says he feels sympathy with protesters fighting for democracy, but is conflicted given his own hopes for China:
“I agree with their desire for democracy but I can’t accept the HK independence that may happen in the future. I dream of a unity of China, including mainland, Hong Kong and Taiwan. I also dream of democracy.” Another mainland student, Eric, whom I had met at the dialogue and had helped translate the shouts of the students for my benefit, was directly critical of the protesters: “Many students last night queried the president if they could get protection from policy or university. Don’t they know they themselves are a source of fright in Hong Kong now?” The following day an update of the closeddoor meeting, which lasted until midnight, is circulated on Facebook. On Reddit, user jonatron123 provides an English translation of the update, which describes an emotional and conciliatory meeting between Tuan and the students. After the Vice Chancellor sat down to offer his support to one of the more emotionally distressed students, they began recounting their experiences in having been chained up by police using metal binders, being beaten by police batons,
having their homes searched by riot police. The Vice Chancellor held these students in his arms as they recounted their experiences, many of whom were in tears. At this stage, the Vice Chancellor promises that he will be denouncing the police brutality and will act firmly to prevent further arrests within the University campus. I circulate a link to the update to Steve and other friends who had been following the night’s developments. Steve says he hopes Tuan will carry through with what he promised, but is resolutely cynical about his sincerity: “Apparently he’s a better actor than Carrie Lam.” Tony, meanwhile, reflects on what he sees as parallels with the May Fourth Movement, a nationalist political movement which began in 1919 with protests by university students in Beijing against the humiliating terms imposed on China by the Treaty of Versailles. He notes how the students are pushing Tuan toward a role similar to that of Cai Yuanpei, the principal of Beijing University at the time and a supporter of the movement. “It’s tough and difficult for Professor Tuan” he says, noting the vice chancellors’ precarious position
between the Hong Kong government and his own students. On Friday the following week, the vice chancellor’s promised open letter arrives in my inbox through the university mailing list: “My heart is heavy and unsettled as I pen this personal letter. The chaotic scenes from the media images of my meeting a week ago (10 October) with CUHK students and alumni must have shocked many,” the English version of the letter begins. The letter goes on to detail the establishment of a “Rapid Response Task Force” with student and alumni representatives and including subgroups for areas such as “cultural inclusion”, “academic support” and “campus safety, security and legal matters”. In his letter, Tuan also promises to write to Chief Executive Carrie Lam to call for an independent investigation into cases involving arrested CUHK students. “I think what he said and what he’s doing is something he didn’t expect a month ago,” Tony comments on the open letter, wondering how limited Tuan’s room for maneuver is in the face of student pressure. “He is trying to be a human without getting both sides pissed,” says Steve, “He doesn’t want more windows to be smashed”.
11
Students from across Hong Kong’s universities held a rally at CUHK on September 2.
References Cheung, Gary, Jeffie Lam and Christy Leung. 2019. “Four months of Hong Kong protests: how peaceful mass marches escalated to intense violence, a bitterly divided society and a loss of innocence.” South China Morning Post. 9 October. At https://www.scmp.com/news/hongkong/politics/article/3032073/innocence-lost-howhong-kong-fell-peaceful-mass-marches. Choy, Gigi. 2019. “Hong Kong happiness declines, survey shows, with quality of life sinking and ‘alarming’ results for mental health amid protest crisis.” South China Morning Post. 11 October. At https:// www.scmp.com/news/hong-kong/health-environment/article/3032430/hong-kong-happiness-declines-survey-shows-quality. jonatron123. 2019. Comment in r/HongKong post “CUHK student recounts her experiances in San Uk Ling detention center. This is heartbreaking” Reddit. 11 October. At https://np.reddit.com/r/HongKong/comments/ dfyqvn/cuhk_student_recounts_her_experiances_in_san_ uk/f37z8h3/. Kowloon Daily. 2019. “CUHK Student Accuse Hong Kong Police of Sexual Abuse.” Kowloon Daily on Youtube. 10 October. At https://youtu.be/hAOESw8Vluk. Kuo, Lili. 2019. “‘Society is suffering’: Hong Kong protests spark mental health crisis.” The Guardian. 22 October. At https://www.theguardian.com/society/2019/ oct/22/society-is-suffering-hong-kong-protests-sparkmental-health-crisis.
12
Lew, Linda and Elizabeth Cheung. 2019. “Mental health in Hong Kong at its worst level in eight years, affected by ongoing social unrest: survey.” South China Morning Post. 9 October. At https://www.scmp.com/news/ hong-kong/health-environment/article/3032234/mentalhealth-hong-kong-its-worst-level-eight. Li, Audrey Jiajia. 2019. “Hong Kong’s hatred of mainlanders feeds the xenophobic undercurrents of its protests.” South China Morning Post. 11 October. At https://www.scmp.com/comment/opinion/article/3032041/ hong-kongs-hatred-mainlanders-feeds-xenophobic-undercurrents-its. Tuan, Rocky S. 2019. “CUHK Vice-Chancellor and President Professor Rocky S. Tuan’s Open Letter.” Communications and Public Relations Office, Chinese University of Hong Kong. 18 October. At https://www.cpr.cuhk. edu.hk/en/press_detail.php?id=3140&t=cuhk-vice-chancellor-and-president-professor-rocky-s-tuan-s-openletter.
MIKÄ VIHASTUTTAA ISRAELISSA? Teksti MEERI TIENSUU
Kuvitus JULIA LEPPÄNEN
Kun minua pyydettiin kirjoittamaan teksti otsikolla ”Mikä vihastuttaa Israelissa”, pysähdyin miettimään, miten erikoinen ky symys tuo lopulta on. On päivänselvää, että opiskelijayhteisössäni Israel herättää vihan ja ärsytyksen tunteita. Ja toisaalta on myös selvää, että maa herättää joissakin hyvin päinvastaisia tunteita. Mutta miksi? Sai sinko vastaavanlaista tekstiä kirjoitetuksi (tai kirjoitettavaksi) Hollannista, Male siasta tai Uruguaysta? Mikä saa jotkut meistä puolustamaan yhden maan olemassaoloa niin vahvasti? Ja mikä taas saa jotkut meistä raivon partaalle lukiessamme Israelin toimenpiteistä Länsirannalla ja Gaza ssa? Israel on näkyvä maa maailmanpolitiikan kiemuroissa, mutta ei silti sovi unohtaa,
että monessa muussakin maassa tapahtuu vastaavaa tai ainakin vastaavaan verrattavaa. Silti tuntuu, että Israel herättää ihmisissä enemmän tunteita kuin vaikkapa Kiina tai Yhdysvallat. Mikä on Israel? Mielestäni tämä kysymys vaatii tämän kirjoituksen yhteydessä oman pohdintansa. Israel on teokraattinen valtio. Israel on ”start-up nation”. Israel on juutalaisten pyhä maa ja sen myötä erittäin vahvasti sidottu juutalaiseen kulttuuriperimään. Israel on paikka, jolla on vuo situhansien mittainen (kulttuuri)historia. Israel viittaa Raamattuun: ”Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut.” (1.MS. 32:29). Sana tai nimi Israel viittaa näin ollen siis myös kamppailuun ja taisteluun. Tämä jatkuva kamppailu konkretisoituu myös israelilaisessa ja juutalaisessa kulttuurissa sitä lähempää seuratessa. Uskonnollista aspektia ei voi jättää huomiotta Israelia tarkastellessa, vaikka iso osa israelilaisista pitääkin itseään sekulaareina. Ja ehkä juuri uskonnollisuus on myös yksi tekijä, jonka vuoksi maa herättääkin niin paljon voimakkaita tunteita. Juutalaisten kokemus vääryydestä, sorrosta, ja toisaalta ajatus juutalaisista ”valittu-
13
Israel, tuo pieni mutta pyhä maa Lähiidässä, saa kokoonsa nähden paljon huomiota globaalissa politiikassa ja mediassa. Israel herättää valtavasti mielipiteitä. Erittäin kar keasti ottaen voisi sanoa, että Israel nähdään joko mielivaltaisena vallankäyttäjänä, joka riistää palestiinalaisia jokaisessa käänteessä ja epäilee joka ista arabitaustaista henkilöä terrorismista, tai maailman ainoana valtiona, jossa juutalaisten on turvallista elää tänä an ti semi tismin ja muukalaisvastaisuuden kulta-aikana. Ja onhan juutalaisilla myös oikeuskin elää luvatussa maassaan, eikö niin?
14 14
na kansana” ovat tekijöitä, jotka muokkaavat israelilaisten olemassaoloa. Se tuottaa todellisuutta, joka toisinaan välittyy ylimie lisyytenä, röyhkeytenä ja eriarvoistamisena. Nämä asiat luonnollisesti vihastuttavat. Ulkopuolisen saattaa olla vaikea nähdä pintaa syvemmälle, jonka vuoksi Israelin toimintaa voi olla erittäin vaikea ymmärtää, saati hyväksyä. Olen viettänyt Israelissa reilut puolitoista vuotta erilaisten elämänkäänteiden myötä. Lähtiessäni Israeliin ensimmäistä kertaa olin varma siitä, että Israel on kaikessa yksinkertaisuudessaan tarinan pahis, ja palestiina laiset puolestaan hyvän puolella. Puolentoista vuoden aikana olen monesti joutunut palaamaan tähän hyvin simppeliin ja naiviin näkökulmaani, ja miettimään uudelleen. Ennen kaikkea olen joutunut miettimään itseäni ja peilaamaan mie lipiteitäni, jotka ovat olleet monesti epä tietoisuuden tuotoksia. Valtiotieteilijänä oli si toki pitänyt tietää paremmin, eihän mikään ole ikinä mustavalkoista, ei edes Israelin ja Pa lestiinan välinen konflikti. Israel on valtio muiden joukossa, valtio, joka pyrkii aktii visesti selviytymään. Keinoista voidaan olla montaa mieltä, mutta kyse on loppupeleissä pitkälti selviytymisestä ja olemassaolosta. Sama koskee toki palestiinalaisia. Puolitoista vuotta on antanut perspektiiviä ja ajateltavaa. Näen nyt paljon harmaan sävyjä, joiden olemassaolosta en tiennyt mitään vielä kaksi vuotta sitten. Ennen kaik kea olen oppinut ymmärtämään juutalaista kulttuuria ja identiteettiä paljon paremmin, ja koenkin, että se on ollut yksi tärkeimpiä oppitunteja Israel-Palestiina-kuvion uudelleenhahmottamisessa. Karvani nousevat kuitenkin edelleen pystyyn lukiessani uutisotsikoita Israelin käyttämästä fyy sisestä sekä rakenteellisesta väkivallasta, edelleen hermostun Israelin rasistisesta politiikasta ja poliitikoista, ja edelleen koen, että konfliktissa valta on jakautunut erittäin epäreilusti. Kun mietin minulle annettua otsikkoa, ensimmäinen ajatukseni oli ”kaikki”. Se oli yksi niistä sellaisista päivistä. Päätin lopulta
pitää päiväkirjaa kuukauden ajan ja näin ollen sisällyttää mukaan myös arki sempia ärsytyksen tunteita: joinain päivinä mikään ei kuitenkaan suututa yhtä paljon kuin myöhästelevät bussit, kuten varmaan hyvin tiedät. (Viha on melko voimakas sana kuvaamaan kokemiani tunteita, mutta selkeyden vuoksi olen tässä käyttänyt verbiä ”vihata”.) 2.7. Vihaan rajoja. Vihaan rajojen ylittämistä Israelissa, jossa jatkuvasti mietin, mitä minulta mahdollisesti kysytään seuraavaksi, mitä olisi hyvä vastata, ja pitäisikö valehdella. Vihaan tätä tunnetta rinnassani, joka yllättää joka kerta, kun ylitän rajoja Israelin ja Länsirannan välillä. 4.7. Vihaan sitä, miten helppoa on unohtaa koko konflikti ja Israeliin liittyvä proble matiikka istumalla iltaa Jaffan viihtyisissä ravintoloissa. 9.7. Vihaan sitä, että käyn keskusteluja fiksujen israelilaisten kanssa, jotka silti sanovat äänestävänsä Netanjahua. Vihaan sitä, että heillä tuntuu toisinaan olevan ihan hyviäkin näkökulmia ja pointteja, joita en voi suomalaiseen demokratiamalliin tottuneena, saati koskaan aseellisen konfliktin keskellä eläneenä, mitenkään ymmärtää. 10.7. Vihaan sitä, että bussit ovat aina myöhässä. Vihaan myös sitä, miten järkyttävä liikkennekäyttäyminen israelilaisilla on. 13.7. Vihaan sitä, miten minua ei hyväksytä tässä maassa sellaisena kuin olen, ei-juutalaisena. Vihaan tätä tunnetta tulla kohdelluksi erilaisena ja ei-kelpaavana. Vihaan sitä, miten ihmisevät pitävät kiinni omasta erinomaisuu desta ja samalla vähättelevät muiden erilaisuutta ja toiseutta. Vihaan ihmisten kapeakatseisuutta. 15.7. Vihaan sitä, etten voi mitenkään ikinä ymmärtää Israelia ja israelilaisia, sillä olen suomalainen. 17.7. Vihaan sitä, miten suomalaiset ihmiset kommentoivat Israelia ja Palestiinaa kos
Vihaan sitä, etten voi mitenkään ikinä ymmärtää Israelia ja israelilaisia, sillä olen suomalainen.
Vihaan sitä, että tiedän, kuinka 65 kilometrin päässä monet gazalaiset taistelevat elämästään. kevaa uutisointia tietämättä kovinkaan paljon siitä, mistä lopulta on kyse. 18.7. Vihaan sitä, ettei tässä maassa ole kunnollisia käytöstapoja. Vihaan sitä, että asiakaspalvelutyössä olevat ihmiset ovat niin töykeitä. 19.7. Vihaan sitä, miten hyvin viihdyn Tel Avivissa. Vihaan sitä, että tiedän, kuinka 65 kilometrin päässä monet gazalaiset taistelevat elämästään. Vihaan sitä, että saan rauhassa nauttia kahvini, kävellä rannalla ja istahtaa oluelle tietäen, että tänäänkin moni gazalai nen osoittaa mieltään ilman toivoa paremmasta huomisesta. 20.7. Vihaan sitä, että poden huonoa omaatuntoa asuessani Israelissa. Vihaan sitä, että luulen ihmisten ajattelevan, että olen va linnut puoleni.
23.7. Vihaan sitä, että toisinaan ymmärrän israelilaisia ja heidän näkökulmiaan. 24.7. Vihaan sitä, että israelilainen ystäväni on nähnyt ystäväänsä puukotettavan ja kuinka tuo ystävä lopulta sairaalassa on kuollut vammoihinsa. 27.7. Vihaan sitä, että jokainen israelilainen joutuu käymään läpi armeijan. Vihaan sitä, millainen väkivaltakoneisto tuo armeija on ja kuinka paljon se muokkaa israelilaisten nuorten aikuisten ajatusmaailmaa ja kuinka paljon traumoja se saa aikaan. Vihaan sitä, että ihmisille ei tarjota mitään tukea armeijassa nähtyjen ja koettujen kokemusten käsittelemiseksi.
30.7. Vihaan sitä, että armeija näkyy kaikkialla. Vihaan sitä, että nuoret armeijassa olevat ihmiset kantavat aseita mukanaan kadulla kul kiessaan. Vihaan sitä, että täällä aseiden kantaminen siviilissä on jotenkin normaalia. Puolitoista vuotta Israelissa on ollut puolitoista vuotta enemmän tai vähemmän mukavuus alueeni ulkopuolella elämistä. Minulla on totta kai mielipiteeni, mutta koen ymmärtäväni kokonaisuutta paljon laaja-alaisemmin kuin osasin kuvitellakaan. Olen käynyt erinomaisia keskusteluja niin israelilaisten kuin palestiina laistenkin kanssa. Edelleen on silti aiheita, joihin ymmärrykseni ei riitä – ja toisinaan ajattelen, ettei sen tarvitsekaan riittää. Kaikki sympatiani on niiden ihmisten parissa, jotka päivittäin elävät tuota epävakaata, epäreilua ja eripuraista todellisuutta pyrkien samaan aikaan kaikin tavoin itse hyvään elämään. Olen etuoikeutettu voidessani lentää karkuun tuota konfliktia, joka vaikuttaa, vaikeuttaa ja määrittää niin monen ihmisen elämää, ja joka aiheuttaa ahdistusta niin Israelissa kuin Palestiinassakin. Ja sitä konfliktia sekä sen mukanaan tuomaa epäoikeudenmukaisuutta minä vihaan.
Kirjoittaja on valtiotieteellisestä tiedekunnasta hetki sitten valmistunut maisterisnainen, jonka ruokavalio perustuu hummukselle.
15
22.7. Vihaan sitä, miten kaikki palestiinalai siin kohdistuva väkivalta perustellaan turvallisuudella. Vihaan Israelia joka kerta enemmän, kun kuulen talojen purkamisista, oliivipuiden kaatamisesta, check-pointtien turvatarkastuksista ja ihmisten arkielämän hankaloittamisesta. Vihaan kansainvälistä yhteisöä – tai paremminkin ”kansainvälistä yhteisöä” – joka kerta toisensa jälkeen tuomitsee Israelin laittomat toimet Länsi rannalla ja Gazassa, muttei koskaan ryhdy toimenpiteisiin.
28.7. Vihaan sitä, että israelilaiset luulevat olevansa erityisiä ja sen myötä oikeuttavat monet toimensa, jotka ovat laittomia, absurdeja, väärin, you name it.
16
Teksti ja kuvitus RONYA HIRSMA
MUISTIINPANOJA SOTKUSTA
Tuottavatko epäjär– jestys ja hallitsemattomuus turhautumista, ehkä vihaa? Voisiko olla sittenkin niin, että vihainen mieli, hallitsematon ja kaoottinen psyyke johtavat organisoimattomaan ympäristöön? Mitä ympäristö kertoo asuttajastaan? Kertooko ympäristö asuttajastaan? No sanotaan, että ympäristö kertoo asuttajastaan. Että ihmisen mielenmaisemaa voi lukea fyysisestä ympäristöstä.
Hallittu kaaos. Mitä se tarkoittaa? Voiko kaaosta hallita muutoinkin, kuin järjestämällä? Järjestäminen johtaa kaaoksen poistumiseen, jolloin jäljelle jää vain hallittu.
17
Mahdollisesti hallittu kaaos on konseptina vain henkilÜkohtainen narratiivi, sekä pyrkimys rakentaa (kaoottista) todellisuutta toiseksi imartelevalla kertomuksella. Selviytymismekanismi. Minulla on kaaos, mutta se on hallittu. Hallittu kaaos. Ja luova kaaos, miltei unohdin. Se on perustavanlaatuisesti erilainen kuin hallittu kaaos.
18
Toisaalta, missä kulkee kaaoksen ja hallitun välinen ero? Missä kohdassa sotkusta tulee siistiä? Hallitsemattomasta hallittua? Tahriintuneesta puhdasta?
Miksi siisteys on absoluuttinen hyvä? Mitä attribuutteja liitämme organisoituun ympäristöön? Tasapainoisuus, itseohjautuvuus, elämänhallinta. (Neuroottisuus, ahdistuneisuus, selviytymismekanismi. Pyrkimys rakentaa todellisuutta toiseksi imartelevalla kertomuksella. Hallinnantunteen keinotekoinen rakentaminen).
No kuitenkin, sotku vihastuttaa. Epäjärjestys aiheuttaa ahdistusta. Liasta on päästävä eroon. Ainetta väärässä paikassa.
Kuukauden kirjasuosituksena toi– mii Mary Douglasin Puhtaus ja Vaara.
19
Antakaa mun vihata enemmän
Tää aihe on tosi helppo, mä oon monesta asiasta vihanen. Varsinkin väsyneenä ne vihan kohteet tavoittaa helposti: mä vihaan huonoa jonottamista, ruuhka-aikaa, aikaista aamua ja sitä, kun vasemmalla kädellä yrittää lakata oikean käden kynsiä, koska oon siinä paska. Perussettiä ja ehkä samaistuttavaa. Mut arkiviha on kai nykyisin sellanen juttu, että oon ihan dorka, jos kirjotan siitä. Nyt ni mittäin mennään niin sanotusti "posin kautta" (good vibes only), ja arkivihan julkilausuminen saa mutkin heti järkeilemään sitä negatiivisuutta pois, ”ajattelisit nyt näin” ja niin poispäin. Vuoden 2019 tosi hieno tyyppi nousee paskan yläpuolelle, enää ei pärjää pessimistit eikä kyynikot, se mentaliteetti on ihan passé. Toisaalta maailma on niin paisunut mun ongelmia suuremmasta kaaoksesta, että mitä yhden ihmisen jonoviha edes meinaa? Ei mitään. Joten, kun oma elämä, tai elämä yleisesti, tai ihan kaikki vähän vihastuttaa, sanotaan: "tee asioita, joista nautit, tulee hyvä olo". Sosiaalinen media, self help, life coachit ja mun terveyskeskuslääkäri sanoo et onnellisuus tulee jostain - mistä? Jostain asioi den haalimisesta, anteeksiannosta ja pahan hyväksymisestä, kivoista kokemuksista?
20 20
Ja mä ihan oikeesti haluaisinkin lentää lentsikalla aurinkoon, mutta oon perseestä, jos lennän.
Mä vihaan netin keskustelupalstoja ja somen parempia ihmisiä, mä vihaan tätä positiivisuuden rinkkirunkkua, koska se saa mut tuntemaan itteni paskaks ali-ihmiseksi, kun vihaan. Nyt ne netin keskustelupalstat ja paremmat ihmiset on mun pään sisällä, koska jos mä oon vihanen, niin ne kysyy multa, että ”oonko mä kokeillu joogaa, oonko meditoinu, hikiurheillu, oonko astunu toisen asemaan, onpa vähän ankee tyttö, no jo on milleniaalilla ongelmat, onko kävelty metsässä, hengitelty mättäällä, ennen ei turhia valiteltu vaan tehtiin työtä”, ynnä muita holier than thou-kommentteja.
Ja mä ihan oikeesti haluaisinkin lentää lentsikalla aurinkoon, mutta oon perseestä, jos lennän. Paskat ihmiset lentää ja nauttii elämästä ja syö tapaksia auringonlaskuun. Ja jos lennän, niin sen on parempi olla sen levelin kokemusmatka, että tuun takaisin kiitollisena, muuttuneena, nöyrtyneenä, valveutuneena. Ja vaikka sanotaan, että onni on lähipiirissä eikä lentomatkan päässä, niin sitäkin mä kuitenkin mietin, saanko mä sitä onnea, saanko mä hankkia lapsia, kun maapallo kuolee? Mitä mun lapset edes söisi, toisensa? Mut? Toisaalta on Antin synnytystalkoot (hyi vittu), eli siis pitääkö mun kuitenkin hankkia lapsia? Tai siis oikeestaan, haluanko mä niitä edes enää? Saako sanoa, että "vittu mä vihaan lapsia"?
Ihan nasta tää positiivisen ajattelun kulttuuri nyt, kun kaikki on paskaa. Ja nyt joku siellä sanoo "ei kaikki niin huonosti ole", mutta se tyyppi on perseestä. Minne vaan katsoo, siellä on jokin sosiaali nen, taloudellinen, aseellinen konflikti. Kaikkialla jyllää muutos, epäoikeudenmukaisuus, viha, pelko ja paska. Vaikka sydämessä läikkyy toivo, kun ihmiset jaksaa edelleen taistella paremman tulevaisuuden puolesta, sitäkin toivoa syleilee se möröistä möröin: ilmastonmuutos, joka tekee kaiken taistelun ja sosiaalisen muutoksen tyhjänpäiväiseksi, kun sivilisaatio kiitää kohti kokonaisvaltaista kadotusta :):):).
21
Teksti GLORIA KÄRKI Kuvitus GLORIA KÄRKI & JULIA LEPPÄNEN
“no mutta mitä pienistä, kun koko maailma menee HELVETTIIN”
Ja kaiken tän keskellä minä ja toive siitä, että sais vituttaa silleen, ettei sen jälkeen heti pitäis ajatella "no mutta mitä pie nistä, kun koko maailma menee HELVETTIIN". Antakaa mulle edes lupa siihen arkivihaan, eikä vaan tätä lamauttavaa maailmavihaa, koska mitä väliä on millään nyt? Kertokaa te (älkää oikeesti), miten tää on mahdollista, tää lempeä arjen onnellisuus ja good vibes, ellei sitten sulje silmiään ja korviaan kaikelta ulkopuoliselta, koska kaikki menee ihan päin vittuja? Koska jos ite oon ”too blessed to be stressed”, niin eiköhän sekin siunaus oo tapahtunut jonkun onnettoman kustannuksella. Mä haluun vaan olla, mä haluun vapauden olla itsekäs ja huvin vuoks, ja tyhmästä vihanen, mutta sen sijaan oon vaan katkera ja tosi vihanen, koska se mahdollisuus on ihan vitun pilalla.
KYSY
VÄELTÄ
ASK
THE
PEOPLE
Kuinka yhdistää introverttius ja/tai sosiaalisten tilanteiden jännittäminen etnografisen kenttätyön vaatiman sosiaalisuuden kanssa? How to combine introvertedness and/or anxiety about social situations with the sociality that ethnographic fieldwork requires?
Lyhyesti?
22
Sinnikkyydellä ja harjoittelulla. Henkilökohtaisesta perspektiivistäni katsottuna en voi luvata, että sosiaalisten tilanteiden jännittäminen menisi koskaan kokonaan ohi, mutta siihen alkaa suhtautua eri tavalla. Kokemuksen myötä myös syyt jännitykselle saattavat muuttua ja sitä myötä tulla vähemmän häiritseviksi. Omalla kohdallani sosiaalisten tilanteiden jännittämiseen liittyi erityisesti alussa vahvasti pelko siitä, että sanon jotain typerää, loukkaan haas t a teltavaa tai en yksinkertaisesti osaa tarttua oikeisiin asioihin. Itsensä naurettavaksi tekeminen lakkasi jossain vaiheessa olemasta yhtä häiritsevä ajatus, jolloin keskusteluista alkaa nauttimaan aivan eri tavalla. Sen sijaan voin melko varmasti sanoa, että en tule ikinä suunnattomasti nauttimaan esimerkiksi exit-haastatteluista, joissa tavoitellaan päivän aikana suurta ihmismassaa heidän juuri käyttämänsä palvelun tiimoilta. Ihmisten omaan tilaan kysymättä tunkeutuminen ja heidän matkansa spontaani keskeyttäminen ei ole minulle luontainen tapa toimia. Sen sijaan etukäteen sovitut, pitkät keskustelut ihmisille tärkeistä aiheista ja heidän elämästään ovat tutkimuksen antoisinta aikaa. Aina nekään eivät mene putkeen, mikä lienee väistämätöntä. Tämän kanssa pitää vain pystyä elämään. Tärkeää on reflektoida tilannetta jälkikäteen, mikä puolestaan auttaa toimimaan paremmin jatkossa myös itsensä ja omien rajoitteidensa ymmärtämisen kautta. Akkujen lataaminen kenttätilanteissa voi olla introvertille haastavaa, erityisesti jos ympäristö on sellainen, että jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä odotetaan myös antropologilta. Tähän minulla on antaa vain hyvin vähän neuvoja, sillä tein oman kenttäni kotimaan kamaralla. Suosittelen kuitenkin ketä tahansa aihetta pohdiskelevaa tutustumaan AntroBlogin podcast-sarjan AlterNatiivin jaksoon ”Huono antropologi!”, jossa Anna Haverinen ja Viola Strandberg keskustelevat juuri tästä! Sanna Rauhala, VTM, design-antropologi
Kenttätyö on sosiaalisesti vaativaa niin intro- kuin ekstrovertil lekin. Ekstrovertin voi olla helpompaa mm. hakeutua sosiaalisiin tilanteisiin, joihin ei luontevasti kuuluisi ja nostaa esiin keskustelunaiheita. Tai sietää oman ajan ja tilan rajojen häilyvyyttä, mikä on tavallista kenttätyössä. Introvertille taas voi olla helpompaa esimerkiksi jättäytyä sosiaalisissa tilanteissa virran vie täväksi, elää niiden mukana ja kuunnella, yrittämättä itse vaikuttaa tilanteen tai keskustelun suuntaan. Kenttätyö vaatii sosiaalista joustavuutta molempiin suuntiin: on aktiivisesti osallistuttava tilanteisiin oman mukavuusalueen ulkopuolella, mutta myös hillittävä omia impulsseja ja mukauduttava tarkkailijan ja oppilaan rooliin. Sekä introverteilla että ekstroverteilla on omat vahvuutensa. Kuitenkin erityisesti pitkäaikaisessa kenttätyössä, kun suhteista kentällä tulee läheisiä, sosiaalinen puoli voi kuormittaa. Uskon, että kenelle tahansa voi olla avuksi pari asiaa, jotka ovat itselleni tärkeitä: 1) oma tila (asumus, huone, teltta, sänky tms.) jonne voi vetäytyä “muistiinpanoja kirjoittamaan”, 2) suhtautuminen sosiaaliseen joustavuuteen ammattitaitona, jota voi harjaannuttaa, kuten muitakin taitoja. Tämä antaa tarvittavaa etäisyyttä tilanteisiin ja saa myös tuntemaan ammatillista ylpeyttä, kun selviää itselle haastavasta tilanteesta, joka voi olla mitä tahansa konfliktin välttämisestä vaikka siihen, että jaksoi hymyillä läpi 3-päiväisten hääseremonioiden. Anni Kajanus, apulaisprofessori, sosiaalija kulttuuriantropologia, Helsingin yliopisto
23 The beauty of humanity is its diversity. Being an introvert will not make anyone a lesser anthropologist, in my view. The anthropologist is the research instrument in anthropological fieldwork. An introvert will be able to bring out a slightly different aspect of a community through being shy or quiet, while an extrovert will elicit other responses in a group by being vivacious and outgoing. A shy person would sometimes be able to talk to other shy people in the field, or elicit more mature and caring individuals to pay special attention to the researcher, opening up different opportunities and pathways of investigation. As long as these aspects of an anthropologist's presence could be described at the outset - as part of methodology the readers could decide for themselves how to interpret the ethnography. I remember reading an article a long time ago about a vegetarian who discussed his research in a meat-eating culture - and his study of their meat-eating practices. I can't remember the details, but he said his vegetarianism elicited a great deal of material from his informants about why eating meat is important and good. So, there is a positive side to being "different", introvert included. Sealing Cheng, Associate Professor of Anthropology, Chinese University of Hong Kong
24
TERVETULOA YHTEISKUNNAN SUPERSANKAREIDEN JOUKKOON Joko olet oman osaamisesi supersankari? Yhteiskunta-alan opiskelija, YKAlla on sinulle hyviä uutisia: työelämä tarvitsee kaltaistasi laaja-alaista, monipuolista ja näkemyksellistä osaajaa. YKA auttaa sinua löytämään itsestäsi oman osaamisesi supersankarin – sinun tarvitsee vain ensin löytää tiesi liiton jäseneksi! Tule rakentamaan tulevaisuuden työelämää yhdessä muiden yhteiskunta-alan osaajien kanssa. Jos tunnet jo jonkun YKAn jäsenen, pyydä häntä kertomaan jäsenyydestä ja suosittelemaan sitä sinulle – jos suosittelu johtaa jäsenyyteen, te molemmat saatte lahjan. Ja mikä hienointa, jokaisesta kampanjan kautta liittyneestä uudesta jäsenestä lahjoitamme euron hyväntekeväisyyteen! Liittyminen kannattaa, koska: • Kampanjan kautta liittynyt uusi jäsen saa maksutta käyttöönsä Futuurin uravalmennuksen vuoden 2020 aikana (arvo 40 euroa). • Suosittelija saa jokaisesta jäsenyyteen johtaneesta suosittelusta SuperLahjakortin (arvo 20 euroa). • Lahjoitamme WWF Suomen ilmastotyöhön yhden euron per kampanjan kautta liittynyt uusi jäsen. • Jäsenenä olet oikeutettu kaikkiin liiton palveluihin ja etuihin. Lue lisää ja liity jäseneksi osoitteessa: https://www.yhteiskunta-ala.fi/jasenyys/jasenkampanja/