Aviisi 4/2018 by Aviisi

TAMPEREEN YLIOPPILASLEHTI AVIISI 4/2018

PERJANTAINA 11. TOUKOKUUTA 2018

ta mp ere 3

B A A R I K Ä RPÄ S ET

N Y T T U L I T U RPA A N

III

Uusi rehtori kiistää voimakkaasti huhut salaliitoista.

Yhteisöllisyys kannattelee keskikaljakuppiloita.

Miksi väkivaltaa tekee mieli katsoa?

Tylsä ja yllätyksetön

S isällys TAMPEREEN YLIOPPILASLEHTI AVIISI 4/2018

Eikä hintakaan kirvele

Vesisähköä kuukausihintaan alk.

6 €/kk

Tee sopimus osoitteessa lumme-energia.fi/opiskelijasahko Tee sopimus nyt, saat kaksi Elisa Viihde leffakoodia ja osallistut vuoden sähköjen arvontaan!*

100%

U U S I U T U VA A ENERGIAA

UUDEN AJAN ENERGIAYHTIÖ

* Sopimuksen 30.6.2018 mennessä tehneet saavat 2 kpl Elisa Viihde leffakoodeja, arvo yhteensä 9,80 €. Sopimuksen 30.9.2018 mennessä tehneet osallistuvat arvontaan, jossa arvotaan sähköt vuodeksi (1500 kWh/vuosi).

IKIAIKAINEN MYSTEERI

4 32

Kysyimme, miksi Tampereella pyöräileminen on sellaista kuin se on.

ANIME LÄHTEE LAPSESTA... MILLÄ? Kaikki anime on periaatteessa ihan ok, mutta jonkin animen katsominen hävettää enemmän kuin toisen.

KESÄASUNTOJA HELSINGISSÄ

1.5.-31.8. Viikissä LATOKARTANON YO-KYLÄSSÄ Soluasunnot: 215€–290€/kk/asukas Tiedustelut puh. (09) 3877133, toimisto@latokartanonyokyla.fi www.latokartanonyokyla.fi

TEKIJÖITÄ PÄ Ä K I R J O I T U S TUIJA SILTAMÄKI Päätoimittaja

STINA KIVINEN TOIMITTAJA

Kuinka monta ylioppilaslehteä riittää?

ämä on kevään viimeinen Aviisi. Jahka tämä lehti on saatu telineisiin ja toimituksen palmuvehka viety kesäsäilöön, toimitus vetäytyy kesätauolle. Seuraava Aviisi ilmestyy elokuun puolivälissä, samoihin aikoihin kun uudet opiskelijat alkavat tupsahdella kaupunkiin. Vuonna 2015 kolme Helsingin yliopiston ainejärjestöä järjesti fuksiaiset, joista tuli lopulta todella paljon aiottua isommat juhlat. Fuksiaisten teemaksi valittiin pakolaiset, ja kansa raivostui. Kohusta tuli massiivinen. Juhlista uutisoivat sekä Iltalehti että Helsingin Sanomat, ja lopulta teema vaihdettiin ihan tavalliseen rastisuunnistukseen. Opiskelijakulttuurin sopivuuden rajoja etsitään nyt kuumeisesti. Rasismin rajoista on kuluneen vuoden aikana väännetty esimerkiksi Aalto-yliopistossa ja Jyväskylän yliopistossa. Helsingissä puhuttivat Kauppatieteiden ylioppilaat ry:n siirtomaateemainen toimistoappro, Jyväskylässä keskusteltiin sitseistä, joilla esiintyi rasistista käytöstä. Vastaavaa keskustelua käydään myös yliopistojen ulkopuolella. Ajat ovat muuttuneet, ja samalla on muuttunut se tapa, jolla entisiä itsestäänselviä perinteitä ja tapoja tarkastellaan. Se on hyvä kehityssuunta, vaikka välivaihe onkin kieltämättä varsin työläs. Kehitys ei etene tasaisesti vaan vaiheittain. On toiveajattelua odottaa jotain "aitoa vuoropuhelua", kun keskustelijat ovat prosessissa aivan eri vaiheissa. Osalle on itsestäänselvää, miksei blackface ole edes hassuttelutarkoituksissa todellakaan ok, toisten mielestä kaikki kritiikki on tiukkapipoista niuhottamista.

Muutosta on ilmassa myös ylioppilaslehtien kentällä, kuten vaikkapa tämän lehden pääkirjoituksista on saattanut päätellä. Journalistien ammattilehti Journalisti käsitteli ylioppilaslehtien tulevaisuutta huhtikuun puolivälissä julkaistussa artikkelissaan. Helsingin ylioppilaslehden Ylioppilaslehden päätoimittaja Robert Sundman puhuu ylioppilaslehtien yhdistämisen puolesta. Sundman pitää realistisena uhkana kehityssuuntaa, jossa kaikki lehdet lakkautetaan. Sundmanin mukaan yhdistyminen torjuisi näitä huolia, koska rahoittajana olisi useampi ylioppilaskunta, ja hinta olisi maksajaa kohti nykyistä pienempi. Ajatusta kannattaa harkita, vaikkei se vielä täältä "maakunnasta" katsottuna ajankohtainen olekaan. Ylioppilaslehdillä on levikkialueeseensa kytkeytyvä paikallinen identiteetti ja intressi seurata paikkakunnan asioita. Tuskinpa yhdistyminen tietäisi paikallisuuden loppua, mutta todennäköisesti näkökulma kalibroituisi valtakunnallisemmaksi. Paikallisesti ajatellen tärkeä palvelulupaus on esimerkiksi se, että ylioppilaslehdet seuraavit kriittisesti, mihin ylioppilaskunnan jäsenmaksuja käytetään ja millaista toimintaa niillä järjestetään. Journalistisesti ajatellen vaakakupissa painavat myös vakaus ja jatkuvuus. Isommissa organisaatioissa puskuri epävarman todellisuuden ja toimituksen välillä on vahvempi kuin pienissä. Rahoituksen turvaaminen mahdollistaa toiminnan jatkuvuuden ja antaa toimitukselle työrauhan. Käytännössä se tarkoittaa, että jos ei tarvitse huolehtia töiden jatkumisesta, ehtii töissä keskittyä töiden tekemiseen. Se olisi tervetullut kehityssuunta.

Ylioppilaslehdillä on paikallinen identiteetti ja intressi seurata paikkakunnan asioita.

Toimittaja nauttii leipäjuustonsa kahvissa ja viettää aikansa mieluiten tanssien.

EINO ANSIO VALOKUVAAJA Ihan kiva toi kesä, mutta ei se nyt mikään Eino oo.

Tampereen ylioppilaslehti Aviisi Yliopistonkatu 60 A, 2. kerros, 33100 Tampere Kannen kuva: Eino Ansio Lehden taitto: Tuija Siltamäki, Petra Viitanen Toimitus: Vastaava päätoimittaja Tuija Siltamäki, paatoimittaja@ aviisi.fi, 050 361 2853 Petra Viitanen, harjoittelija@ aviisi.fi, 044 361 0300 Lehden formaatti: lehtiuudistusryhmä, ulkoasu: Samuli Huttunen, Pauliina Lindell © Aviisi 2016 Ilmoitusmyynti: Pirunnyrkki Oy, Kari Kettunen, kari.kettunen@ pirunnyrkki.fi, 040 018 5853 Kustantaja: Tampereen yli opiston ylioppilaskunta ISSN 0358-9145 (painettu) ISSN 2242-0541 (verkkojulkaisu) Painopaikka: Alma Manu Oy, Painos: 5 000 kpl Verkossa: www.aviisi.fi Somessa: www.facebook.com/ aviisi, Twitter: @aviisi, Instagram: @aviisilehti

AVIISIN SUURSELVITYS! Oletko saanut oman alasi kesätöitä? "Minulla on pohjalla vanha ammatti. Tässä on jännä kesä edessä, kun olen lähdössä vaihtoon. En vietä kesää Tampereella, joten siksi en hakenut oman alan töitä. Tulevaisuudessa on tarkoitus niitäkin hakea."

KOLUMNI

Siru Huusko yhteiskuntatutkimuksen opiskelija

STINA KIVINEN TOIMITTAJA

Vahva, itsenäinen ja hajalla

ahvojen naisten hehkutus on ihanaa. Ja samalla kamalaa. Vahvuudesta on tullut uusi normaali. Jokaisen naisen täytyy olla strong, independent woman – vahva ja itsenäinen. Miesten normistoon henkinen ja fyysinen vahvuus kuuluu edelleen itsestään selvänä, vaikka myös miesten oikeudesta itkeä ja ilmaista tunteitaan on onneksi alettu keskustella. Samalla vahvuuden ajatus tuntuu luikerrelleen miesten normistosta myös naisille. Heikon ja tunteellisen naisen kliseetä vastaan taistelu on ajautunut siihen, että heikkoutta vältellään naisten kesken vähintään yhtä tiukasti kuin keskimääräisillä moottoripyörämessuilla. On upeaa, että naisille annetaan tilaa olla vahvoja ja äänekkäitä, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että heikkous tai tunteiden näyttäminen olisi väärin. Jouduin itse kasvokkain vahvuuden normin kanssa erottuani. Erolle varattu suruaika tuntuu olevan kovin lyhyt. Nykyaikainen nainen ei itke Bridget Jones -tyyliin jäätelön kanssa, vaan painuu salille ja nauttii elämästään sinkkuna. Päättyneen parisuhteen ja omista unelmista luopumisen sureminen tuntuu väärältä tavalta erota. Ikävöinnistä kertominen tuntuu kiusalliselta. Itkeminen on niin ysäriä. Helpompaa on haukkua entinen poikaystävä, heittää pari näin on parempi -lainia ja ottaa itseään niskasta kiinni. Pahimmillaan vahvuuden ihannointi johtaa siihen, että surua ei voi purkaa. Sille ei ole aikaa eikä paikkaa. Silloin se jää jumiin ja saattaa aiheuttaa pitkän aikavälin ongelmia. Käsittelemättömät tunteet eivät ikävä kyllä katoa mihinkään, vaan ponnahtavat esille kummallisissa paikoissa, esimerkiksi seuraavassa parisuhteessa. On hienoa olla vahva ja itsenäinen. Silti vielä vaikeammalta tuntuu myöntää olevansa hajalla, surullinen ja itkevänsä iltaisin entisen kumppanin kuva mielessä. Surulle pitäisi pystyä antamaan sukupuolesta riippumatta sen vaatima tila. Olemalla välillä heikko on helpompaa olla oikeasti vahva eikä vain esittää sellaista.

"En ole löytänyt oman alan töitä, en oikeastaan edes hakenut, kun olen vasta fuksi. Teen samoja hommia kuin tein parin vuoden ajan ennen yliopistoopiskeluita." Juuso Pajusaari Tuotantotalouden opiskelija

Mi t ä vi t t ua ?

"Kyllä. Olen aikaisemmin harjoittelijana ja kesurina oman alan töissä, ja nyt jälleen kesätyöntekijänä. Tuettu harjoittelujakso opintojen aikana antaa hyvän startin oman alan töille." pihla loula journalistiikan opiskelija

"Kyllä. Olen tehnyt osa-aikaisesti keväästä asti, ja nyt työt jatkuvat kesän ajan." Mikko aaltonen kauppatieteiden opiskelija

TEKSTI JA KUVAT: petra viitanen

Jo vuodesta 2002.

Miksi Tampereella on niin kauheaa pyöräillä?

yöräily Tampereen keskusta-alueella tuntuu tällä hetkellä kovin vaikealta. Alati muuttuvat liikennejärjestelyt, korkeat rotvallit ja liian kapeat pyöräilyväylät aiheuttavat sen, ettei pyörän selkään tee mieli hypätä ollenkaan. Tampereen haastavat pyöräilyolosuhteet ovat ikuinen nurinan aihe.

Joissain kohdissa kävelijät ja pyöräilijät joutuvat kulkemaan yhteisessä, liian pienessä tilassa.

Miksi pyöräily Tampereen keskustassa on niin hankalaa, Tampereen polkupyöräilijät (TaPo) ry:n puheenjohtaja Minna Takala? Keskustan ongelmat johtuvat ehkä siitä, etteivät pyöräväylät ole kovin loogisia. Myös työmaat hankaloittavat, sillä niissä ei ole aina mietitty, missä pyöräliikenne kulkee.

Mikä on keskusta-alueen pahin paikka pyöräilijälle? Pyöräliikenteen pääväylä Puutarhakatu on ongelmallinen, sillä pyörätielle pysäköidään päivittäin. Lisäksi joissain kohtaa pyöräliikenteelle osoitetut tilat ovat liian kapeita.

Mikä aiheuttaa sen, että muut kulkijat suhtautuvat negatiivisesti pyöräilijöihin? Varmaan suurin osa ristiriidoista johtuu huonosta suunnittelusta, jossa kaikki kulkijat joutuvat infrastruktuurin kautta konfliktiin keskenään. Jokaisen kulkijan pitäisi huolehtia sekä omasta että muiden turvallisuudesta, kulkuvälineestä riippumatta.

Missä pyörällä pitäisi kulkea?

Petra Viitanen

Tuleeko ratikka pahentamaan vai parantamaan pyöräilytilannetta? Kyllä se ehdottomasti tulee parantamaan. Se on hyvä asia pyöräliikenteen näkökulmasta, sillä ratikkaa rakentaessa myös pyöräteitä parannetaan.

Missään tapauksessa ei kävelijöiden joukossa. TaPon ja koko Pyöräliiton perusajatus on se, että pyöräliikenne ja jalankulku pitäisi erottaa toisistaan. Jatkossa keskeiset pyöräväylissä tulisi olla pyöräliikenteelle jalankulusta erotettu osa tai pyörillä tulisi liikkua ajoradalla.

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

kas vot Uusi rehtori kiistää voimakkaasti T3-jargoniin kohdistuvat salaliittoteoriat TUIJA SILTAMÄKI teksti • EMILIA KANGASLUOMA kuva

ei Mari. Sinut valittiin hiljattain yliopiston rehtoriksi. Onneksi olkoon! Miltä nyt tuntuu? Kiitos, tietysti tuntuu tosi upealta. Onhan tämä ihan ainutlaatuinen kuvio Suomessa ja kansainvälisestikin. Miltä tuntuu tulla johtajaksi yhteisöön, joka suhtautuu työnkuvaasi todella epäluuloisesti? Isoon muutokseen liittyy paljon kysymyksiä ja paljon epävarmuutta, ja sitä kautta tulee pelkoja. Nyt on tosi tärkeää saada ihmiset mukaan keskusteluun ja tarjota mahdollisuuksia avata pelkoja ja sitä epäluottamusta, jota varmaan jotkut kokevat tätä prosessia kohtaan. Onko Tampere 3 -jargonin tarkoitus harhauttaa ja tehdä yhdistymisen seuraamisesta niin vaikeaa, että sen ku-

lisseissa voi puuhailla mitä tahansa? No ei nyt todellakaan. Ja toi oli aika vahva kärjistys! Ei. Miten aiot torpata toimenkuvaasi kohdistuvia salaliittoteorioita? Haluan rakentaa avointa, vuorovaikutteista ja matalan kynnyksen takana olevaa toimintaulttuuria. Mä en ole koskaan ollut kiinnostunut mistään salaliittoteorioista, olen tämmöinen suora, avoin henkilö. Onko Tamppi mielestäsi hulvaton kiteymä teekkarikulttuurista? Tota... On erilaisia kulttuureja, ja sehän on rikkautta, kun on myös tätä moninaisuutta. Voin lukea sinulle yhden vitsin. Mitä pitää tehdä, kun nainen tulee ulos keittiöstä? Lyhentää ketjua. Okei. Täytyy ehkä ottaa se siltä kan-

MARI WALLS Nimitettiin vuoden 2019 alussa aloittavan yliopiston rehtoriksi. Aloittaa toimessaan 13. elokuuta. Toimii uuden yliopiston käynnistymiseen asti korkeakoulusäätiön toimitusjohtajana. Työskentelee Luonnonvarakeskuksen johtajana. Aiemmin muun muassa Suomen ympäristökeskuksen Merikeskuksen johtajana. Koulutukseltaan filosofian tohtori. Syntynyt vuonna 1961 Helsingissä.

nalta, että viesti on aina lukijan tulkittavissa ja kontekstissaan ymmärrettävissä. Mä en kauhean... Sanotaanko, ryppyotsaisesti näihin suhtautuisi. Kumman kanssa lähtisit mieluummin Tammerfesteille örveltämään: Kari Neilimon vai Marja Makarowin? Marja Makarow on tulevassa yliopistossa mun pomoni, niin ehkä mä ottaisin tässä tapauksessa Marja Makarowin. Tekeekö sinun koskaan mieli sanoa “vahingossa” Marja Makaroni? Ehkä mä olen niin mielikuvitukseton, etten ole tätä hoksannut. Miten aiot viettää kesää? Mä yritän saada kesään muutaman lomaviikon, ne menee saarella itäisellä Suomenlahdella. Jos sataa, luen ruotsalaisia dekkareita. Muussa tapauksessa aion katsella merelle. Ja saunoa!

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

OUTO

Nopeammin, nopeammin, nopeammin Speedrun on videopelaamisen laji, jossa pelejä pyritään läpäisemään mahdollisimman nopeasti. Siitä on kasvanut laaja alakulttuuri, jonne rahakin on pikkuhiljaa löytänyt. Tapasimme yhden Suomen maineikkaimmista speedrunnaajista. MIKAEL MATTILA teksti • 123rf kuva

minuuttia, 56 sekuntia ja 462 tuhannesosaa. Se on Super Mario Bros. -pelin tämänhetkinen maailmanennätys. Sen on tehnyt amerikkalainen nimimerkki Kosmic viime helmikuussa. Maailman kymmenen kovinta SMB-aikaa mahtuu kahden sekunnin sisälle, joka on pienempi marginaali kuin vaikkapa 1 500 metrin juoksun kaikkien aikojen top kympissä. Jos videopelit muuttuvat alati vaikuttavammiksi teknisiksi taidonnäytteiksi, keskittyvät speedrunnaajat tuon tekniikan purkamiseen. Heille olennaisinta on löytää peleistä kikkoja, joiden avulla ne voi läpäistä yhä vikkelämmin. Netissä saavutuksia selostetaan ja hehkutetaan kuin urheilusuorituksia.

Tolkuttomat määrät tunteja vaativa omistautuneisuus venyttää pelien luonnetta ohi ohjelmoijien suurimpienkin visioiden. Rolling Stone -lehti nimitti laajassa artikkelissaan speedrunnausta ”videopelien parkouriksi”.

jossa peli vain pelataan mahdollisimman nopeasti läpi, hyödyntäen siitä löytyviä glitchejä ja bugeja. Toiseksi yleisin on 100%, jonka määritelmä vaihtelee, mutta sillä tarkoitetaan pelin täydellistä läpäisemistä.” Glitch on speedrunin suola. Termi tarkoittaa ohjelmiston tahatonta häiriötä, ja pelissä sellainen voi olla vaikka seinien läpi kulkeminen tai kentän ulkopuolelle pääseminen. Glitchien avulla pelin läpäisy nopeutuu. Ne myös paljastavat, että videopelikin on vain manipuloitavissa oleva ohjelma. ”On olemassa sellaisiakin speedrun-muotoja, joissa glitchit eivät ole sallittuja”, Lahti täsmentää.

PAAVO LAHTI, 24, on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia speedrunnaajia. Hän kulkee yli 50 000 tilaajaa yhteensä kattavilla Twitch- ja YouTube-kanavillaan nimellä Samura1man. Muutama maailmanennätyskin hänellä on hallussa – yksi tietenkin Mario-pelistä. Vuodesta 2009 speedrunnannut Lahti avaa lajin säännöstöä. Pelien nopea suorittaminen ei ole niin yksinkertaista kuin kuvittelisi. Onhan urheilussakin säännöt. ”Yleisin kategoria on Any%,

E-URHEILU on iso juttu: Yle näyttää Counter-Strike-matseja, ja amerikkalaiset urheilujoukkueet sijoitta-

vat Overwatch-pelaajiin. Monitorin ääressä tapahtuva räiskintä tuottaa rahaa. Speedrun kipittää perässä. Vuodesta 2010 järjestetyissä Games Done Quick -tapahtumissa on kerätty reilusti päälle toistakymmentä miljoonaa dollaria eri hyväntekeväisyyskohteisiin. ”Suosio on kasvussa, mutta on silti pientä verrattuna e-urheiluun”, Paavo Lahti sanoo. ”Viime aikoina pari e-urheiluorganisaatiota on kuitenkin alkanut sponsoroida speedrunnaajia.” Esimerkkinä tällaisesta on Tempo Storm -joukkueen solmima sopimus amerikkalaisen pelimestarin Mychal “Trihex” Jeffersonin kanssa. Leipätyöksi speedrunnauksesta ei vielä ole, mutta eiköhän tulevaisuudessa joku saa Marion nopeusmättämisestä palkkaakin.

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

T A M Y N H I S T O R I A A / 1 9 5 5 –1 9 6 5

Uudet juuret Tampereella Kuva: Tamyn arkisto

aloushuolet ja kilpailu Helsingin yliopiston kanssa johtivat syksyllä 1956 viralliseen päätökseen Yhteiskunnallisen Korkeakoulun muutosta Tampereelle. Opetus Tampereella alkoi syksyllä 1960 nykyisin päätaloksi kutsutussa rakennuksessa. Samana vuonna Yhteiskunnallisen korkeakoulun ylioppilaskunta itsenäistyi oppilaskunnasta. Opiskelijat saivat näkyvyyttä tempauksilla ennen ja jälkeen muuton. Vappuisin tapahtui paljon. Vuonna 1958 ylioppilaskunta aloitti Suomen neito -patsaan lakittamisen Hämeensillalla, vuonna 1959 syntyi mainospylvään päässä istumisen maailmanennätys, ja vuonna 1964 opiskelijat järjestivät lauluhetkiä ympäri kaupunkia sekä kuurasivat Hämeensillan patsaineen. 1960-luvun alun vappuun kuului myös toimittajaopiskelijoiden, lehtimiesyhdistyksen sekä kaupunginhallituksen ja -valtuuston soutukilpailu Hämeensillan alitse. Vuodesta 1966 vappulakitus on ollut Tampereen teekkareiden vastuulla, koska ylioppilaskunta päätti 1960-luvun lopulla lopettaa lakitusperinteen muiden traditioiden ohella.

TA M Y PÄ I V Ä K I R J A T

Is this fine?

iedätte varmasti kuvan, jossa koira istuu liekkien keskellä ja toteaa “This is fine”. Se on työkoneeni taustakuva. Yhdistymisvuosi on kuluneiden neljän kuukauden aikana osoittautunut vielä tuplasti kiireisemmäksi kuin tammikuussa osasin odottaa. Asioita tipahtelee työpöydälle naurettavilla varoitusajoilla, maailma pitäisi tehdä valmiiksi ja pakettiautokin viedä taas huoltoon. Linjapaperista ei ole Hervannassa kuultukaan, eikä teekkarikulttuurin ydin ole tamylaisille vieläkään avautunut. Uudesta ylioppilaskunnasta halutaan tehdä paras mahdollinen, mutta vanhat organisaatiot ovat kovin rakkaita. Yhtäkään muutosvaihetta ei viedä kasvukivuitta läpi. Tärkeää on kuitenkin se, että asioista keskustellaan, jotta lopputulos olisi aidosti enemmän kuin osiensa summa. Loppujen lopuksi olemme kaikki kuitenkin tamperelaisia yliopisto-opiskelijoita, emmekä itse asiassa ihan kauhean erilaisia. Ymmärrettävästi kuva koirasta tulipalon keskellä kuvaa monille ahdistusta ja kaaosta, mutta minulle se on parempi motivaattori kuin yksikään lässynlää-lauseilla kirjailtu huoneentaulu. Minulle se tarkoittaa sitä, että jopa kuvan katastrofaalisessa tilanteessa voi olla sitä mieltä, että asiat järjestyvät. Kysymyksiin löytyy vastauksia ja ongelmiin ratkaisuja. Todellisuudessa kumpikaan ylioppilaskunta ei ole tuhoutumassa, joten tästäkin selvitään ja vielä hyvin arvosanoin. This will be fine, koska sen eteen tehdään töitä.

SANNI LEHTINEN KIRJOITTAJA ON tAmyn PUHEENJOHTAJA.

Tampereelle muuton aikoina syntyi monia nykyäänkin vaikuttavia instituutioita. Vuonna 1959 perustetut Opiskelijain Asuntola-Säätiö ja Tampereen Opiskelijatuki ry tunnetaan nykyään nimellä TOAS ja Juvenes-Yhtiöt Oy. Myös Aviisin historia alkoi samoihin aikoihin. Ylintä valtaa Tamyssa käyttävä edustajisto syntyi hallintouudistuksessa 1962. Edustajistovaaleissa poliittiset vaaliliitot yleistyivät 1960-luvun lopulla ja vaikuttivat entistä enemmän opiskelijatoimintaan. MIKKO LAMPO Kirjoittaja oLI TAMYN HALLITUKSEN PUHEENJOHTAJA VUONNA 2017.

NÄIN ON!

Kun viihteestä tuli todellisuutta

ouse of Cards on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista tv-sarjoista. Oman edun tavoittelu juonittelun, manipulaation ja asioiden peittelyn avulla on äärimmäisen laadukasta viihdettä kotisohvalla, kuin politiikkaintoilijan sosiaalipornoa fiktiivisestä maailmasta. Koulutuspoliittinen vaikuttaminen Tampere3:n keskellä on tuonut ruutuviihteen jokapäiväiseen todellisuuteeni. Elän työssäni maailmassa, jossa totuuden merkitys on murtunut. Se, mikä joskus oli

viihdettä, on nyt raakaa todellisuutta ilman tahojen molemminpuolista kunnioitusta. Ympärilläni näen pelkoa ja sekaannusta. Kunnioituksen puute tekee vihaiseksi. Se motivoi. Sen aliarvioiminen on virhe. Muutaman yksilön keskinäinen pelaaminen hajota ja hallitse -politiikalla on silti ollut kaunista katseltavaa. ”Määrittele säännöt ja menestyt” on elänyt vahvana periaatteena. Entä sitten, kun menestys päättyy? Frank Underwoodin maail-

massa palaset alkoivat pudota yksi kerrallaan. Purot muodostivat virran, joka näytti demokratian olevan yksilöä suurempi. Voitte piilotella, manipuloida ja edistää omaa etuanne lain ja yhteisön kustannuksella, mutta valitettavasti yksikään valtakausi ei ole ikuinen. ROOPE TUKIA KIRJOITTAJA ON tamyn HALLITUKSEN JÄSEN.

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

Pitääkö kaikki ottaa niin tosissaan? Opiskelijakulttuuri etsii nyt kuumeisesti sopivuuden rajoja. Se on vuosikymmenten alisuorittamisen jälkeen tervetullutta, mutta voi hyvä luoja miten rasittavaa niiden etsintöjen seuraaminen voi olla. TUIJA SILTAMÄKI teksti • 123rf kuvat

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

ika ajoin tänne Aviisin toimitukseen tupsahtaa juttuvinkki jos toinenkin. Usein ne liittyvät tavalla tai toisella arkiseen yliopistomaailmaan: Kuka tärveli Super Uni World -julisteen, miksi kahvi maksaa eri kampuksilla eri verran. Jatkuvaa selvitystä kaipaa myös Aviisin juttujen taso. Viimeisen puolen vuoden aikana juttuvinkit ovat usein liittyneet tavalla tai toisella yhdenvertaisuuteen ja sen toteutumisen ongelmiin opiskelijatoiminnassa. On vinkattu esimerkiksi siitä, että Koneenrakentajakillan julkaisussa eräs hallituslainen mainitsee killan lempiesineekseen “kiltaneekerin” ja siitä, että puheviestinnän opiskelijoiden r.etu-nimisen ainejärjestölehden nimeä voidaan pitää lyhenteenä retardista ja siten vammaisia syrjivänä. Oma lukunsa on tietenkin Jodel ja muut sosiaalisen median kanavat, joita pitkin huhut rasistisista lauluista ja muista typeryyksistä leviävät toimituksen tietoon. Tätä kirjoittaessani Tampereen yliopiston kanavalla keskustellaan kuumeisesti siitä, voiko missään tilanteessa olla “okei”, että sitsilaulussa on “n-sana”.

vaadittiin jo koko akatemian eroa. Sen toimintaedellytykset ja jopa tulevaisuus ovat nyt vaakalaudalla (HS 15.4.). Suomessa roviot ovat roihunneet pienemmällä liekillä, mutta päitä on pudonnut meilläkin. Törkeyksiään ovat saaneet julkisesti selitellä esimerkiksi ohjaajat Aku Louhimies ja Lauri Törhönen. Paljon julkisuutta on saanut myös sittemmin potkut saanut Kallion lukion opettaja, jonka uutisoitiin lähennelleen kymmeniä oppilaitaan. Aviisissakin tartuttiin syksyllä aiheeseen. Kysyimme ainejärjestöiltä ja yliopistolta, millaisia toimintamalleja niillä on seksuaalisen häirinnän varalle. Selvisi, että kyselyyn vastanneista 26 järjestöstä vain seitsemän oli määritellyt toimintatavat seksuaalisen häirinnän varalle. Joillekin järjestöille häirintä tuli yllätyksenä. Psykologian opiskelijoiden ainejärjestön Cortexin riveissä oli jäseniä, jotka olivat pitäneet erästä fuksiaisrastia seksuaalisena häirintänä. Rastilla suoritettiin suihinotto banaanille. Merkittävää #metoo-paljastuksissa on ollut se, että ne ovat muuttaneet tapaa, jolla seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta puhutaan. Uhreja ei syyllistetä vaan kuunnellaan. Asiat otetaan tosissaan. Monen mielestä vähän liiankin.

Viime syksynä alkanut #metoo-kampanja on järisyttänyt läntistä maailmaa. Yhdysvalloissa kohun keskipiste on tuottaja Harvey Weinstein, jota kymmenet naiset ovat syyttäneet ahdistelusta. Weinstein erotettiin oman yhtiönsä johdosta ja muutamasta muustakin kokoonpanosta. Asiat ovat eskaloituneet myös länsinaapurissamme. Siellä myrskyn silmässä on Ruotsin Akatemia, kuninkaan suojelema korkean profiilin kulttuurielin. Akatemian tunnetuin tehtävä on Nobel-palkinnon jakaminen. Marraskuussa Dagens Nyheter julkaisi jutun, jossa 18 naista syytti kulttuurinäyttämö Forumin johtajaa Jean-Claude Arnault’a ahdistelusta. Skandaali on paisunut kuin pullataikina, ja huhtikuussa mielenilmauksessa

Viimeisen vuoden aikana sopivan ja sopimattoman käytöksen rajoja on haettu kuumeisesti myös opiskelijamaailmassa. Maaliskuussa Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkäri raportoi sitseistä, joilla oli laulettu sitsilaulu, jonka lisäsäkeistössä sanottiin neekeri. Lisäksi yksi sitsaaja oli maalannut naamansa mustaksi. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta tuomitsi rasismin ja pyysi anteeksi, että myös sen omilla vuosijuhlasitseillä oli laulettu sama Paha Säkeistö. Helmikuussa Aallon ylioppilaslehti Aino kertoi Aallon kauppatieteiden ylioppilaiden toimistoapprosta.

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

Teema oli brittiläinen imperiumi ja siirtomaat, ja ohjelmaan kuului muun muassa keksiä “mahdollisimman rasistinen ja paska vitsi”. Syyskuussa Helsingin ylioppilaslehti Ylioppilaslehti uutisoi toteuttamastaan kyselystä, jossa joka kymmenes fuksiaisiin osallistunut kertoi kokeneensa tai todistaneensa häirintää fuksiaisissa. Aviisissa ei ole tähän mennessä juuri etsitty sopivuuden rajoja. Emme soittaneet puheviestijöiden ainejärjestölle ja kysyneet, vihaatteko te vammaisia. Emme myöskään ole haravoineet kaikkia teekkareiden kiltalehtiä ja sitsilauluja rasismin varalta emmekä piiloutuneet vappuna pusikkoihin salakuuntelemaan, lauletaanko Teekkarihymniä uusilla vai vanhoilla sanoilla. Ovatko neekerilaulut sitten niin hauskoja, ettei niitä ole syytä kritisoida? Eivät. Onko rasistista maalata itselleen sitseihin blackface? Kyllä. Mutta onko näiden tapausten käsitteleminen julkisesti tarpeellista? En tiedä.

läpivalaisua, mutta ei voi olla ninkään, että opiskelijamaailma on jokin villi länsi, jossa mitkään yleiset ihmisarvon tai yhdenvertaisuuden periaatteet eivät päde. Mitä pienempiin yksiköihin mennään, sitä hankalampaa rajanvedosta tulee. Pienet ainejärjestöt ovat kuin kaveriporukoita ja toimivat sen mukaisesti. Niillä on yhdistys-tittelin takia virallinen konteksti, mutta harvemmin sitä baarissa rymytessä tulee ajateltua, miten tämä toiminta edistää yhdistyksen arvojen toteutumista. Ja nyt voimme kaikki hiljentyä kuvittelemaan, miltä oman ainejärjestömme örvellykset näyttäisivät Iltalehden etusivulla. Järjestöt ja killat eivät kuitenkaan ole vain kaveriporukoita. Ne ovat juridisesti määritellen yhdistyksiä, jotka saavat toiminnalleen tukea eli rahaa ylioppilaskunnalta, joka rahoittaa oman toimintansa jäsenmaksuilla. Jos toiminta rikkoo lakia tai ylioppilaskunnan tarkoitusta, arvoja ja sääntöjä, yhdistysasema voidaan evätä. Niin kävi viime vuonna Helsingissä, jossa yliopilaskunta lakkautti “herrasmieskulttuuria” edistävän MIKS-yhdistyksen tuet. Viimeinen niitti oli vuonna 2016 hallituksessa istunut “tuhka- ja juutalaisasioiden ministeri”. Tampereella vastaavia tapauksia ei viime vuosina ole ollut, tai ainakaan ne eivät ole Tamylle asti kantautuneet. Tukia ei Tamyn pääsihteerin Sanni Pietilän mukaan ole tällä perusteella evätty. Kaikkien Tamyn piirissä toimivien järjestöjen toiminta tarkistetaan toiminta-avustusten myöntämisen yhteydessä. Vuonna 2018 tiedekunta- ja ainejärjestöjä tuettiin lähes 29 000 eurolla ja harrasteyhdistyksiä noin 10 000 eurolla.

Syyskuussa 2015 kohahti. Kolme Helsingin yliopiston ainejärjestöä päätti järjestää fuksiaiset. Teemaksi valittiin pakolaiset, olihan aihe “pinnalla”. Suomeen saapui samana vuonna ennätysmäärä turvapaikanhakijoita, yli 32 000 ihmistä. Maailmanlaajuisesti käsillä oli suurin pakolaiskriisi sitten toisen maailmansodan. Tuhannet ylittivät Välimeren paremman elämän toivossa. Uppoavista lautoista ja rannalla lojuvista ruumiista tuli jokapäiväistä uutiskuvastoa. Tätä taustaa vasten pakolaisfuksiaiset vaikuttivat kieltämättä hyvin mauttomilta. “Ettekö ymmärrä, miten loukkaava tällainen on”, internetissä kirjoitettiin. Sitten tapahtumat alkoivat vyöryä. Ensin paikalle porhalsi Iltalehti, sitten Hesari. "Pakolaisfuksiaiset herättivät raivoa", Iltalehti otsikoi. Kohusta tuli massiivinen. Lopulta teema vaihdettiin ihan tavalliseksi rastisuunnistukseksi. Pakolaisfuksiaiset eivät olleet ensimmäiset eivätkä edes törkeimmät akateemiset juhlat. Poikkeukselliset niistä teki se, että niistä tehtiin julkiset. Tavallaan se muutti pelin sääntöjä. Ennen pakolaisfuksiaisia ei olisi tullut mieleenkään, että joku onneton bilevastaava voisi joutua selittelemään tekemisiään valtakunnallisissa medioissa. Opiskelijatapahtumat kuuluivat selvästi yksityisen piiriin. Edelleen tuntuu kohtuuttomalta, että kaikkien opiskelijatapahtumien pitäisi kaikilta osiltaan kestää julkista

Tarkoitus ei ollut loukata ketään. Niin on tapana sanoa, kun jää kiinni jostain typeryydestä. Usein se on epäilemättä tottakin. Olisi hölmöä kuvitella, että jokainen joskus rasistiselle vitsille naurahtanut tavoittelisi valkoisten ylivaltaa. Sanoilla ja teoilla on merkitystä, mutta kuinka paljon? Olen itsekin osallistunut lääketieteen opiskelijoiden järjestämille “spurgusitseille”, juonut “perinteikkäässä” opiskelutapahtumassa lähes ämpärillisen kaljaa ja heilunut puolialasti puistossa valtava kumigenitaali kourassa. Kaikille tapauksille on yhteistä se, että toiminnan mielekkyys on alkanut tuntua kyseenalaiselta vasta myöhemmin. Kerroin sitseistä ystävälleni, joka vastasi suurin piirtein niin, että on oksettavaa, miten äärimmäisen etuoikeutetut eliittikakarat larppaavat vakavia sosiaalisia ongelmia ja naureskelevat päihdeongelmille. Minulle ei myöskään tullut missään vaiheessa mieleen, ettei tolkuttomaan

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

mutta suhteellisuudentajunsa menettäneitä ihmisiä on kyllä olemassa. Kun on herkistynyt syrjivien rakenteiden olemassaololle, ei aina tule kysyneeksi, kuinka vakavasta ilmentymästä on kyse. Riittää, että sellainen ylipäätään on. Nämä pilkallisesti ajatuspoliiseiksi nimitetyt ihmiset saattavat olle liiankin sensitiivisiä, mutta heitäkin pitää suvaita. Opiskelijakulttuuri on alisuorittanut yhdenvertaisuusasioissa vuosikymmeniä. On luonnollinen ja väistämätön kehitysvaihe, että vastaliike saattaa lipsahtaa ylisuorittamisen puolelle. Jostain niiden väliltä löytyvät uudet tekemisen tavat, mutta maaliin ei päästä, ennen kuin keskustelu on käyty.

ryyppäämiseen yllyttäminen tai dildoviestin leikkiminen olisi jonkun mielestä hauskaa. Eihän niihin ole mikään pakko osallistua. Motiivi ei kuitenkaan vaikuta lopputulokseen. Ajattelemattomuus ei tee rasistisesta vitsistä vähemmän rasistista. Tietenkin myös konteksti vaikuttaa. Se on niin itsestäänselvää, ettei sellaista pitäisi joutua aikuisille ihmisille selittämään. Mutta harjoituksen vuoksi jokainen voi miettiä, hoilaisiko itse sitseillä neekerilauluja, jos paikalla olisi tummaihoinen ihminen. Kaikki tietävät, etteivät rasistiset ja seksistiset traditiot ole enää tätä päivää. Siitä huolimatta typeristä perinteistä näyttää olevan hyvin vaikeaa luopua. Yhteiset tavat ja perinteet, typerätkin sellaiset, ovat yhteisöllisyyden liimaa, joka sitoo porukan tiiviimmin yhteen. Silloin sidosaineita kohtaan esitetty kritiikki ja tapojen kyseenalaistaminen näyttäytyy uhkana tai vähintään loukkauksena ryhmää kohtaan. Ikään kuin yhteisön olemassaolo olisi kiinni siitä, saako fukseja juoksuttaa Sorsapuistossa dildo suussa. Niin ei tietenkään ole, ja perustellusti voi myös kysyä, minkä arvoinen on sellainen yhteisö, jonka koheesio on riippuvainen siitä, saako sitseillä sanoa neekeri vai ei. Vastareaktioon tuntuukin sekoittuvan “liian pitkälle mennyttä” tasa-arvoa ja sensitiivisyyttä kohtaan tunnettua vastenmielisyyttä. Viime vuosina yhteiskunnallisen keskustelun eri osa-alueilla on tultu entistä tietoisemmiksi syrjivistä ja sortavista rakenteista. Kulttuurisesta omimisesta ja intersektionaalisesta feminismistä puhutaan muuallakin kuin feminististen salaseurojen pimeimmissä kammioissa. (Mutta mikäli Tampereella on toiminnassa olevia feministisiä salaseuroja, liityn mielelläni.)

Mikä sitten on oikea lopputulos? Pitäisikö rasistiset, seksistiset, sovinistiset, misogyyniset, ableistiset, homo- ja transfobiset, syrjivät, loukkaavat, sopimattomat, asiattomat ja mauttomat opiskelijakulttuurin ilmentymät sitten kieltää, kitkeä pois ja vaieta kuoliaaksi? Ei pitäisi. Mauton vitsaileminen vakavilla asioilla ei ole rikollista eikä aina kovin vakavaakaan, mutta typerää ja lapsellista se kyllä usein on. Toimintamalli muistuttaa teiniä, joka vastaa vanhempiensa pyyntöön olla kiroilematta huutamalla entistä kovempaa VITTU. Sitten se jää omasta hurjuudestaan huumaantuneena odottamaan, että joku suuttuisi ja tulisi siten tunnustaneeksi, miten raju tyyppi mä oon. Korkeakoulutettujen ihmisten pitäisi pystyä parempaan. Viime talvena pidin Tamyn järjestöstartin yhteydessä “ainejärjestölehtikoulutuksen”. Se ei ollut kovin hyvä. Sen paremmin kouluttajalla kuin koulutettavillakaan ei vaikuttanut olevan järin selvää kuvaa siitä, mikä koulutettaville olisi hyödyksi. Niinpä yritin kiertää vastuutani utelemalla yleisön tarpeita ja “herättämällä keskustelua”. Kysyin, millaista palautetta lehdistä tulee. Onko joku joskus suuttunut? Jonkin teekkarikillan edustaja kertoi, että “mielensäpahoittajilla” on tapana suuttua siitä, että heidän lehdessään on tapana julkaista tissikuvia. Sitten hän hymyili maireasti ja minua alkoi vituttaa.

Useimmiten tasa-arvo on mennyt liian pitkälle -henkisiä lausuntoja turauttelevat sellaiset ihmiset, jotka eivät selvästikään tiedä lainkaan, mistä puhuvat. Heitä on usein hyvin vaikea ottaa tosissaan, koska heidän puheensa on täynnä vääriä käsityksiä tai suoranaisia salaliittoteorioita. Mutta koska heillä on usein kaikista kovin ääni, yhdistyy kaikki yhdenvertaisuuskeskustelua kohtaan esitetty kritiikki helposti heidän edustamaansa ihmisryhmään, eikä kritiikkiäkään tarvitse silloin ottaa vakavasti. Väärät ihmiset voivat kuitenkin puhua oikeista asioista, vaikka he käyttäisivät vääriä sanoja. Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin liian pitkälle mennyt yhdenvertaisuus,

Tämän lehden viimeisiä repaleita saa telineistä ja katuojista vielä silloin, kun uudet opiskelijat alkavat vähitellen saapua Tampereelle, ja killoissa ja ainejärjestöissä suunnitellaan syksyn ensimmäisiä juhlia. Niiden joukossa on varmasti sellaisia juhlia, joista tulee sanomista. Minä toivon, ettei niiden joukossa ole sellaisia tapahtumia, joista pitäisi kirjoittaa. Keksikää jotain älykkäämpiä tapoja pitää hauskaa.

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

II mENNÄÄNKÖ yksillE? Uusi alkoholilaki toi limuviinat maitokauppoihin, armahti juhlijoita pidemmillä aukioloajoilla ja toi tukun muitakin muutoksia. Miten lähiöbaarien käy tässä melskeessä? Varmaan ihan hyvin. JOHANNES BLOM teksti • EINO ANSIO kuvat

okit kirkuvat ja ilmassa tuoksuu kevät, eli käsillä on paras vuodenaika juoda kaljaa ja kiertää hämyisiä kapakoita. Tampereen keskustassa kapakoita on liki jokaisessa korttelissa, mutta osataan sitä muuallakin – kuten vaikkapa Nekalassa, Peltolammilla ja Tahmelassa. Laitaisemman kaupungin kapakat kiinnostavat, mutta jännittävät. Uskaltaako murjuihin kävellä ilman stilettiä taskussa? Jonkun siitä on otettava selvää.

istuu kaksi miestä. Tupakkakopin ovi on rakosellaan, ja savun haju tulvii baariin. Pöytien päällä on mummolaa muistuttava kukka-asetelma, pieni suloinen kasvi pienessä ruukussa. Erikoisoluiden valikoima on suppea, mutta perus keppanaa kyllä löytyy. Ennen näistä paikoista ei muuta saanutkaan. Keskioluen myynti vapautui rakkauden vuonna 1969, eli tasan 50 vuotta sen jälkeen, kun kieltolaki astui voimaan. Lain muutos salli keskioluen myynnin kaupoissa, kahviloissa ja kioskeissa, ainakin useimmissa Suomen kunnissa. Esimerkiksi Muoniossa keskiketterää alkoi saada kaupoista kuitenkin vasta 1990-luvulla. Samalla syntyi hierarkia. Ravintolat, joissa anniskeltiin A-oikeuksilla, olivat hienompia ja siistimpiä. Keskikaljabaarit puolestaan tunnettiin räkäisempinä. Lain muututtua ravintolayrittäjät näkivät saumansa tulleen, ja vuoden aikana Suomeen avattiin lähes 3 000 kuppilaa, joista janoinen kansa sai keskikaljaa kurkkuunsa. Tästä suomalainen baarikulttuuri, sellaisena kuin me sen tunnemme, otti ensiaskeleensa, yhtä suurella harppauksella kuin Neil Armstrong kuuluisat askeleensa muutamaa kuukautta myöhemmin.

Nekalan Ahotiella on keltainen talo. Sen rappaus on hieman kärsinyt tuulen, sateen ja auringon ristitulessa. Mainoskylttien maalipinta lohkeilee, ja talon päätyyn on kirjoitettu tusseilla jotakin, josta ei saa selvää. Kuppila on nimeltään Katiska. Sinne uidaan sisään, mutta osaako sieltä ulos? Nekalassa pahoinpideltiin viime vuonna 32 ihmistä. Ennen alue tunnettiin vaarallisena, mutta nykyään sen rosoisuus houkuttelee. Ja eihän tästä ole kuin pari kulkukoiran kusemaa keskustaan. Katiskassa on hämärää ja hiljaista. Televisio pyörii taustalla, vaikka sitä ei katso kukaan. Peileissä on vanhojen olutmerkkien logoja. Kulmapöydässä

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

Katiska sijaitsee Nekalan AhotiellĂ¤. Se on tuttu paikka Pasille, joka asuu baarin ylĂ¤kerrassa.

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

Katiskan asiakkaat Pasi ja Visa sanovat, että Nekalan meno on rauhoittunut takavuosista. Enää ei puukoteta ketään.

Katiskan seinillä roikkuu kuvia kaloista. Baaritiskin taakse seinälle on ripustettu pieniä kanootteja. Veden äärelle tästä on 350 metriä. Lähin vesistö on nimeltään Iidesjärvi, ja sieltä on kalastettu Tampereen taajama-alueen suurin toutain. Tilaan oluen ja saan heti kutsun pöytään. Sen ääressä istuvat Pasi ja Visa. He ja muut tämän jutun henkilöt esiintyvät omasta toiveestaan vain etunimillään. Pasilla on päässä Chicago-lippalakki ja hän asuu baarin yläkerrassa. Visa on ohikulkumatkalla, mutta on aiemmin asunut Nekalassa, eli tietää hyvin sen entisen maineen. “Väkivallan ajat ovat ohi. Ei täällä enää puukoteta ja nykyään täällä Nekalan kapakoissa käy nuoriakin”, Visa sanoo. Kello on noin viisi iltapäivällä, ja ravintolassa istuu muutama ihminen nauttimassa olutta. Ovi kolahtaa aina silloin tällöin. Todistettavasti siis ainakin joku käy lähiöbaareissa, mutta miten ne selviävät keskustan loputonta tarjontaa vastaan? “En tiedä onko keskustassakaan sen parempaa tarjontaa. Viime viikolla kävimme London’s pubissa, siellä oli tyhjää. Sitten Tiikerihaissa, vihaan karaokea. Henry’s pubissa taas mikään ei toiminut ja oli liikaa hälinää”, Visa sanoo. Juttu katkeaa kesken, kun seurueemme kuljettaja saa tarpeekseen Katiskan atmösfääristä.

Eräs asiakkaista kertoo törmänneensä yhdessä keskustan baarissa ihka aitoon “fitness-huoraan”, eli naiseen, joka näytti aivan mieheltä. Seuraavaksi ilmoille kajahtaa rasistinen vitsi, johon liittyy jotenkin erilaisia etnisyyksiä. Vitsin punchlinesta on kuitenkin hankala saada selvää, koska se sekoittuu naurunsekaiseen sammallukseen ja erikoiseen imitaatioon. Pasikin lähtee kotiin lepäämään. “Silloin kun asuin vielä täällä Nekalassa, kävin Pahalammen rannassa Duck’s burgerissa. Kaveriporukkani koostui pitkälti siellä kävijöistä, joten se oli hyvä paikka viettää aikaa”, Visa kertoo. Miehillä on mielipide myös kapakan merellisestä sisustuksesta. Visa on alkujaan lähtöisin Porista, joten hän tietää, ettei Katiska ole merta nähnytkään. Se pitää toki paikkansa. Eihän Iidesjärveä voi verrata mereen, vaikka sieltä isoja toutaimia nouseekin. Olut on tyhjennetty, joten on aika lähteä kohti seuraavaa kuppilaa. Vesan puhelin soi. “Mä oon täällä Katiskassa nyt haastateltavana. Täällä on pari lehtimiestä, jotka tekee juttua lähiöbaareista.” Peltolammin Saluuna hehkuu americanaa. Baari on kerrostalojen piirittämä lähiökapakka, jonka tiskin yläpuolella vahvempia juomia vahtii

täytetty korppikotka. Sisäänkäyntiä varjostavan katoksen päällä seisovat vanhat vankkurit. Peltolammin ensimmäinen kerrostalo rakennettiin 1960-luvun lopussa. Pian sen jälkeen avattiin myös originelli villin lännen saluuna. Aluksi se sijaitsi toisella puolella kylää Säästäjäntorilla, samassa rakennuksessa kuin alueen lämmityskeskus. Pian vuoden 1969 keskiolutlain jälkeen ravintolasta tuli kapakkamaisempi. Baari tunnettiin ympäri Tamperetta ja melkein koko Suomea. Vielä 2000-luvulla kapakassa esiintyi tunnettuja artisteja, kuten Youtubesta suomalaisten suosioon noussut Niilin hanhista laulanut Pensseli-setä Ebdo Mihemed. Vuonna 2007 vanha saluuna sai kylkeensä sattumalta vähän lisää americanaa, kun ravintolasta poistettu asiakas laukaisi aseensa sen edustalla. 2010-luvun taitteessa Saluuna muutti nykyiseen osoitteeseensa Peltolammin liikekeskuksen kulmaukseen. Vanhan saluunan rakennus luodinreikineen purettiin viime vuonna. Nykyään Peltolammilla on entistä rauhallisempaa. Saluunan lähistöllä asuu paljon eläkeläisiä ja opiskelijoita, ja aseiden laukausten sijaan baarin terassille kantautuu arki-iltapäivisin viereisen päiväkodin lasten leikki. Tänään kapakka ei kuhise. Tapparan peli ei näy televisiossa, joten osa asiakkaista vaihtaa

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

Peltolammin Saluuna muutti nykyiseen sijaintiinsa "liikekeskuksen" kulmaukseen 2010-luvun taitteessa.

osoitetta. Tiskillä on töissä Jenny, joka on tehnyt 15-vuotisen uran lähiöbaareissa. Jennyllä on omat arvauksensa siitä, mikä on lähiöbaarien suosion salaisuus. “Lähiökapakoita ei voi edes verrata kaupungin baareihin. Nämä ovat lähiöiden asukkaiden olohuoneita”, hän sanoo. Jennyn mukaan tänään on rauhallinen iltapäivä. Sivupöydässä istuu neljä asiakasta ja tiskin luona kaksi. Jenny kertoo, että lähestyvä vappu ja kuun loppu vaikuttavat asiaan. Moni Saluunan asiakkaista on jo eläkkeellä, joten kuun lopussa baareilu jää vähemmälle, kun pitää säästää eläkkeitä. Viikonloppuisin väkeä on enemmän. Lauantain asiakashuippu saavutetaan päivällä, ja iltaa kohti kuppilan väki vähenee. Baarinpitäjän puhelin soi sattumalta. Langan päässä on Saluunan nykyinen omistaja Ami Mirzaei, jonka kanssa lehtimiehet pääsevät juttelemaan. Mirzaei on pyörittänyt baaria nyt noin vuoden ajan. Sisustusta ei ole muutettu, koska saluuna on aina saluuna. Jotain uutta pitää kuitenkin aina välillä keksiä. “Olemme laajentaneet valikoimaa pirstaloituneen juomakulttuurin takia. Meiltä löytyy esimerkiksi enemmän vaihtuvia erikoisoluita. Muutoksia tehdään hiljalleen ja asiakkaita kuun-

nellen, koska on tärkeää, että Saluunassa kävijät kokevat paikan omakseen”, hän toteaa. Yksi merkittävä uutuus on liigatason biljardipöytä, jonka ääressä pelaa kaksi Pirkanmaan Pool-liigan joukkuetta, Saluunan seriffit ja Mallaspojat. Seriffit pärjäsivat omassa divisioonassaan varsin hyvin ja sijoittuivat neljänneksi. Mitenkäs Saluuna juhlii, jos tänne tulee joskus ihan mestaruuskin? “Kyllä sitä sitten juhlistetaan”, Mirzaei sanoo ja puhelimenkin välityksellä on aistittavissa pientä pilkettä silmäkulmassa. Tänään Saluunassa on bingopäivä, ja sitä voi pelata hyvin nelisteenkin. Ensimmäinen pallo pyörähtää koneesta ulos. “Onko se Gideon 57?”, kysyy mies pöydästä. Ei ole, vaan Gideon 54. Lähelle meni. “Olen bingo-emäntä, karaoke-emäntä, baarimikko ja siivooja, tämä on se lähiökuppiloiden juttu”, Jenny toteaa. Koneesta pyörähtää pihalle lisää Berttoja, Iivareita, Niiloja ja Gideoneja. “Hei nyt tulee aika paskoja numeroita”, pöydästä huudetaan. Tahmelassa näyttää siltä kuin täällä olisi asuttu aina. Ja niin oikeastaan onkin. Pub Kujakollin te-

rassilta on keihäänheittämän mittainen matka kivikautiselle löydöspaikalle. 1960–1970-lukujen taitteessa paikallisen maanviljelijän kyntöauraan kolahti kivikirves. Kirveen arvioidaan olevan mesoliittisen kauden tuotoksia. Samoihin aikoihin ihminen oppi, että mallas tulee miellyttäväksi käydessään. Kujakollissa on tyhjää. Aurinkoon antavan terassin penkit ovat vapaina. Salin puolella nainen lukee päivän sanomalehteä. Nurkassa mies puhuu puhelimeen, kuulemma jo kolmattakymmenettä minuuttia putkeen. Molemmat asiakkaat ovat ennestään tuttuja tiskin takana seisovalle Heidille. Hän asuu pääasiallisesti Helsingissä, mutta on tykästynyt Kujakolliin niin, ettei halua vaihtaa työpaikkaa, vaan tulee osaksi viikkoa Tampereelle töihin juttelemaan asiakkaiden kanssa. “Kauppareissuillahan kaikki ovat, toiset vähän pidempään”, Heidi sanoo. Lähes kaikki arkisin Kujakollissa käyvät asiakkaat baarimikolle tuttuja. Viikonloppuisin baarissa keikkaillaan, joten silloin joukossa on myös vieraampia naamoja. “Jos jotakuta ei näy pariin viikkoon, saatan huolestua ja soittaa ihan kotiin asti kysyäkseni onko kaikki kunnossa, kun ei olla hetkeen nähty”, Heidi kertoo.

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

Baywatchin puheissa baari muistuttaa enemmän lasta kuin kapakkaa. Suomen alkoholilaki vaikuttaa muuttuvan rysäyksinä noin 50 vuoden sykleissä. Ensin oli kieltolain aikakausi 1900-luvun alussa. Sitten 1960-luvun lopun keskikaljavallankumous ja tuoreimpana tänä vuonna voimaan astunut uusi alkoholilaki. Uusi laki mahdollistaa esimerkiksi pidemmät aukioloajat, alkoholin ulosmyynnin ravintoloista ja astetta vahvemman nelosoluen myynnin kaupoissa. Olutlaatujen suhteen hierarkiakia keskikaljabaarien ja ravintoloiden välillä on purkautunut pitkälti jo vuosikymmeniä sitten. Nykyään A-olutta saa jokaisesta entisestä keskikaljabaaristakin. Se elää uutta renessanssiaan pienpanimokulttuurin myötä. Tosin Kujakollissa A:ta on kuulemma mennyt keppanaa enemmän jo vuosia. Viime kesänä baari anniskeli paikkamäärään nähden eniten Heinekenin A-olutta koko Suomessa. Alkoholilain uudistukset otetaan baareissa vastaan maltillisesti. Lähiössä aukioloaikoja tuskin kannattaa pidentää, ja ulosmyynti on hankalaa. Baarien on käytännössä mahdotonta kilpailla lähiön kauppojen kanssa valikoimalla tai hinnalla. Etenkin, kun lähiöbaareista niin moni on ässän tai koon kyljessä. Kesko meinasi aikanaan nielaista myös Kujakollin.

Tahmelaan haluttiin suurempi marketti, ja se olisi tarvinnut viereisen keskaribaarin tiloja. Avuksi lunastusta vastaan riensi kuitenkin kahdeksan kirkkovenesoutua harrastavaa tuttavusta. Yksi heistä on edelleen eräs baarin omistajista. Hän on Juha Hilden, liikanimeltään Baywatch. Kutsumanimi on peräisin hänen entisestä elämästään merenkulkualalla. Baywatchin puheissa baari muistuttaa enemmän lasta kuin kapakkaa. Yksi Kujakollin yhdeksästä elämästä sai alkunsa vuosia sitten, kun Hildenin ja hänen kumppaneidensa Pro-Kujakolli-liike osti kiinteistön sen vanhalta omistajalta. Näin kiinteistön lunastuspykälä saatiin kierrettyä, ja kauppias jäi nuolemaan näppejään. Vanhasta varastokopista roudattiin kuluneet autonrenkaat ja rikkinäiset pesukoneet mäelle, ja asiakaspaikkoja laajennettiin. 11 vuotta sitten Kujakolli sai A-oikeudet, ja sen tarina keskikaljabaarina päättyi. Samalla hengenvedolla se kuitenkin sai uuden elämänsä kulttuuriväen suosimana keikkapaikkana. Kujakollissa keikkaillaan joka viikonloppu. Paikalliset nuoret ja vanhemmat bändit esiintyvät lavalla mielellään. Kuun ensimmäisenä sunnuntaina jamitellaan, ja kesäisin baarin edustalla järjestetään pienet festarit. Teltassa pannuja ja

kattiloita on hakannut myös rytmimusiikin kansallisaarre Remu Aaltonen. Hänellä on täyskaima baarin vakioasiakkaissa. Kaima on nimeltään Remu A, paikallinen koira ja vuoden eläinasiakas, jolla on rytmi veressä. Meriittien lista on pidempi kuin monella kaksijalkaisella. Remun omistaa Jari, ja Jarin mielestä Remu on ihmeellinen koira. “Annoin sille tämän nimen sen takia, että se on kauhea remuaja ja rellestäjä, ja sillä on karmea haukkuääni!” Lähiöbaarien salaisuutena vaikuttaa olevan kaikenkarvainen yhteisö. Lähiöbaareihin mennään rentoutumaan, tapaamaan tuttuja ja vaihtamaan kuulumisia. Täällä alkoholinkäytön sosiaalinen ulottuvuus näkyy kirkkaimmin. Päihde itsessään on toissijainen verrattuna sen edustamaan rituaaliin, kokoontumiseen. Vertailukohtaa voi hakea Britanniasta, mutta siellä pubikulttuurin juuret ulottuvat paljon 1960-luvun loppua kauemmas. Alkoholilain asteittaiset muutokset ovat avanneet kokonaisen uuden palvelualan, ja samalla ne ovat tuoneet merkittävän määrän ihmisiä yhteen. Uusi alkoholilaki saattaa tietää kulttuuriin muutosta ja houkutella ihmisiä takaisin koteihinsa juomaan. Aika näyttää, miten kapakoiden käy.

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

Remu A on Tahmelan Kujakollin vuoden eläinasiakas. Omistajansa Jarin mielestä se on ihmeellinen eläin.

Lähiöbaarien sisustus koostuu usein niin sanotusti vähän mistä sattuu.

Juha Hilden eli Baywatch osti kumppaneidensa kanssa Kujakollin sen vanhalta omistajalta.

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

Työn kuningattaret

Viime vuosina työelämään, somefiideihin ja naistenlehtien kansiin on marssinut uusi ihmisryhmä, bossladyt. He ovat vahvoja, kauniita ja menestyneitä – tai niin heistä kertovat tarinat ainakin meille väittävät. SÄDE MÄKIPÄÄ teksti • EMMI NIEMINEN kuvitus

esällä 2015 pomoni opetti minut ajamaan autoa. Olin hiljattain aloittanut kesätyöni Aamulehdessä, ja se oli aivan mahtavaa, toimituksen autolla ajamista lukuun ottamatta. En ole kummoinen kuski. Niinpä ensimmäisellä kerralla pomoni tuli mukaan parkkihalliin ja istui tiukasti pelkääjän paikalla, kunnes pääsin ulos hallista. Lehden tuottajana hänellä olisi varmasti ollut parempaakin tekemistä, mutta siinä hän silti istua nökötti ja pohti, pitäisikö sittenkin tilata taksi. Pomoni toimi tilanteessa kuin entisaikojen esimerkillinen johtaja: äidillisesti. Vuosikymmen sitten vallalla oli käsitys, jonka mukaan paras mahdollinen johtaja on kuin äiti. Silloinen kokoomuspoliitikko, nykyinen viestintäkonsultti Kirsi Piha julkaisi vuonna 2006 aiheesta kirjankin, Äitijohtaja. Nyt keskustelun sävy on muuttunut. Äitien elintilan ovat vallanneet vahvat, itsenäiset naiset. Bossladyt.

Bossladyjen saavutuksista raportoidaan mediassa ahkerasti, esimerkiksi tähän tapaan: Jutta Gustafsberg: ”Pysyn tolpillani, vaikka ympärilläni romahtelisi” (Trendi 5/2015). Artistilupaus Alma erottuu tyylillään ja rohkeudellaan (Gloria 16.8.2016). Ohjaaja Viivi Huuska rikkoo tabuja ja aiheuttaa kohua (YleX 28.4.2016 ). Bosslady on esikuva ja menestyjä. Urbaanin sanakirjan mukaan hän on myös viileä ja rauhallinen nainen, jolla on valtaa, korkea asema työelämässä ja joka saa “hommat hoidettua”. Edellä mainittujen voimanaisten lisäksi listan jatkoksi sopisivat esimerkiksi Tarja Halonen ja Taru Tujunen. Johtajanaisen kruunun on tarkoitus voimaannuttaa. Voimaantumiselle olisi tarvettakin, sillä sen paremmin suomalaisessa viihdeteollisuudessa, pörssiyhtiöissä kuin korkeissa poliittisissa tehtävissäkään ei ennen 2000-lukua ollut montaakaan naista, joista olisi koulussa voinut kirjoittaa Kuka on idolisi? -aineen. Nyt heitä on, muttei vieläkään liikaa.

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

Yksi valtakunnan virallisista vahvoista naisista on Maria Veitola, joka poseeraa maaliskuun Trendin kannessa jakkupuvussa. Ole aito bosslady, lehti julistaa. Jutussa Maria Veitola kertoo, kuinka vaikeaa hänen on ollut saavuttaa unelmiaan ja kuinka kiihkeä työnteko on johtanut loppuunpalamisiin ja terveysongelmiin. Mutta nyt hän on kuitenkin saanut sen, mitä on halunnut: oman televisio-ohjelman, Yökylässä Marian, jota hän saa toteuttaa niin kuin haluaa! Työelämässä naisia on pitkään arvioitu ja arvosteltu suhteessa miehiin. Bosslady-ilmiö voi parhaimmillaan rikkoa konservatiivisia rakenteita. Sitä mieltä on ainakin naisjohtajuutta tutkinut kauppatieteiden professori Iiris Aaltio Jyväskylän yliopistosta. ”Se, millaisiin piirteisiin naisjohtajuus yhteiskunnassa liitetään, elää ajassa ja muuttuu koko ajan”, Aaltio sanoo. “Ajatus siitä, että naisjohtajat yhdistävät uraa, perhettä ja yksityiselämää, on ollut tyypillinen skandinaavinen ilmiö. Bosslady-ilmaisu monipuolistaa kuvaa naisjohtajuudesta.” Aaltio määrittelee bosslady-johtajan nuorekkaaksi henkilöksi, jolla on hyvä itsetunto, rohkeutta tehdä itsenäisiä valintoja ja kulkea omaa polkuaan. Ilmiö liittyy hänen mielestään myös itsensä johtamiseen: jokainen voi olla oman elämänsä bosslady. Narratiiviin kuuluu tietenkin henkilökohtainen selviytymistarina. Niitä rakastavat erityisesti naistenlehdet. Maria Veitola uupui, laulaja-lauluntekijä Chisu ei muista vuoden 2008 viimeisistä kuukausista mitään. Vasta burnout opetti, että elämässä on pakko olla muutakin kuin työ, ja niin edelleen. Vaikeuksien kautta voittoon -tarina ei ole mikään nykyajan keksintö. Sodan jälkeisinä vuosina suomalaisissa yritystarinoissa sankareiksi nousivat isättömät pojat, jotka olivat voimaantuneet lapsuuden rikkonaisista perhekokemuksista. Mitään tieteellistä näyttöä sille, että isättömistä pojista tulisi parempia johtajia kuin muista, ei kuitenkaan ole. Sama pätee nykyisiin yrittäjätarinoihin, joiden katarsis on loppuunpalaminen, kaikkensa antaminen. Niin ei kuitenkaan tarvitsisi olla. ”On mahdollista, että naisten täytyy vielä osata jotain enemmän tai kokea jotain enemmän voidakseen saavuttaa bosslady-roolin. Kaikenlaisilla taustoilla pitäisi voida tehdä boss-tarinoita”, sanoo Aaltio.

Naisten osuus on kasvanut myös vähemmän mediahuomiota nauttivien alojen johdossa. Vuonna 2014 suomalaisista pörssiyhtiöistä ainoastaan yhden toimitusjohtaja oli nainen. Nyt suurimman nahkatuolin uumenissa istuu jo yhdeksän naista. (Suomalaisia pörssiyhtiöitä oli joulukuussa 2017 yhteensä 125.) Suomessa naiset päätyvät usein pienten yritysten johtajiksi tai yrittäjiksi. Nopeasti kasvavat start up -yritykset ovat usein teknologiavetoisia, ja niiden johdossa on lähes aina miehiä. Tämä selittyy Iiris Aaltion mukaan sukupuolten välisellä segregaatiollla: Naiset ja miehet suuntautuvat jo opinnoissaan erilaisille aloille. Bosslady-ilmiö voi tutkijan mielestä kuitenkin onnistua rikkomaan kahtiajakoa. Bosslady nimittäin pärjää, tilanteessa kuin tilanteessa, alalla kuin alalla. Bossladyksi tullakseen ei välttämättä tarvitse opiskella vuosikausia eikä uhrata työlle koko elämäänsä. Titteli irtoaa helpommallakin, nimittäin näyttämällä pomolta. Me naiset vinkkaa, että bosslady pukeutuu tehdäkseen vaikutuksen – itseensä. Viime vuonna artisti Paula Vesala ja valokuvaaja Meeri Koutaniemi osallistuivat Marimekon vaatemalliston esittelyyn. Suomen tunnetuimman vaatemerkin sivustolla Vesalaa ja Koutaniemeä kuvaillaan rohkeudestaan ja vahvasta ammatillisesta integriteetistä tunnetuiksi suomalaisiksi naisiksi. Hiljattain Koutaniemi on esiintynyt myös kosmetiikkayritys Lumenen mainoksissa. Bossladyt ovat hoikkia, kauniita ja persoonallisen näköisiä. Mutta onko massasta pakko erottua ulkonäöllä? ”Ei”, vastaa Aaltio. ”Elämme visuaalisessa maailmassa, mutta en pinnallistaisi liike-elämää. Julkisuudessa ulkonäöllä on enemmän merkitystä.” Kesällä 2016 soitin pomolleni Mikkelin keskussairaalan päivystyksestä. Hän, kuten edellinenkin esimieheni, oli nainen toimituksen keskijohdossa. Olin saanut lenkillä hyttysen silmään, ja muutaman tunnin kuluttua onnettomuudesta silmä oli hyvää vauhtia muurautumassa umpeen. Pomoni suhtautui asiaan rauhallisesti ja kehotti minua tekemään samoin. Puhelun jälkeen tarpeeni soittaa äidilleni oli huomattavasti vähentynyt.

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

Talouslehti Forbesin kolumnisti, yrittäjä ja konsultti Glenn Llopis listasi vuonna 2014 kahdeksan piirrettä, joita naisissa aliarvioidaan eniten työelämässä. Llopisin mukaan menestyneimmät naisjohtajat eivät kaipaa itse valokeilassa patsastelua, vaan he keskittyvät kannustamaan muita, jolloin alaiset kykenevät parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Ongelmanratkaisutaidot ja kyky kompromisseihin sekä mukautuminen nopeasti muuttuviin työympäristöihin ovat piirteitä, joita naisjohtajissa olisi syytä arvostaa, sillä miesjohtajille samat piirteet ovat kovaa valuuttaa – ja niitä oppii parhaiten perhe-elämässä. ”Monilla miehilläkin on perhe. On ristiriitaista, että naisten kohdalla niin sanotut pehmeät piirteet liitetään automaattisesti perheeseen ja esimerkiksi äitiyteen”, sanoo sukupuolentutkimuksen tutkijatohtori Tuija Koivunen Tampereen yliopistosta.

Esimerkiksi hän nostaa feministisen ajatushautomo Hatun, jonka vetäjät Saara Särmä ja Rosa Meriläinen koettavat luoda kulttuuria, jossa naiset kannustaisivat toisiaan virheiden etsimisen sijaan. Mikäli lehtijutun naisjohtajasta tulee ensimmäisenä mieleen bitch, syy voi olla vastaanottajassa. ”Naisten välinen sisarellisuus on mahdollista työelämässä, mutta sellaisen kulttuurin luominen vaatii yleistä tahtoa ja uudelleenajattelua. Uudenlaisen naisjohtaja-kuvaston luominen vaatii työtä.” Julkkisten, mediavaikuttajien ja aktivistien hiuksille aseteltavat bosslady-kruunut sosiaalisen median palatseissa eivät kuitenkaan välttämättä johda keskustelua Koivusen toivomaan suuntaan. Toimittaja Venla Vuoripuro arvosteli bosslady-ilmiötä Helsingin Sanomien kolumnissaan maaliskuussa. Siinä hän toteaa, että työelämässä aitoon tasa-arvoon päästäisiin tehokkaammin, jos työssään hyvin pärjäävät naiset loistaisivat kuin se olisi maailman luonnollisin asia, ei naistenlehtihaastattelujen arvoinen yksisarvissuoritus. Myös Oikotie-yrityksen Voitolla työhön -blogissa kysytään, miksi kaikkien täytyy nyt tähdätä bossladyiksi: “Ja miksi, oi miksi, kaikkien naisten pitäisi nyt pyrkiä boss lady -moodiin? Kyllä ihminen voi olla kunnioitettu, arvostettu ja hyvä ihan minkälaisessa asemassa tahansa. Kunnianhimo ja henkinen kantti eivät suinkaan ole ainoita tapoja olla hieno ja pystyvä ihminen”, pohditaan postauksessa. Bosslady ei ole ainut tai edes aina oikea työelämän sankarinainen. Mutta niin kauan kuin naisille on vain valmiita roolihahmoja, joiden naamiot puetaan aamuisin kasvoille, bosslady on varmasti yksi parhaimmista. Bossladyt voivat kilistellä työelämän lasikattoja, mutta bossladyn titteli ei automaattisesti tee naisesta parempaa johtajaa – tai parempaa ihmistä.

Kiinassa naisjohtajien kova asenne työntekoon on nyt naisjohtajuuden ytimessä. Yritysten johtoportaassa on entistä enemmän naisia, ja esimiesaseman saavutettuaan he ovat johtajina imagoltaan kovempia kuin miehet. Perheen tai yksityiselämän yhdistäminen pomouteen ei ole nyt in. Suomessa äitiyttä on yritetty vielä edellisellä vuosikymmenellä sitkeästi pitää osana pomokeskustelua. Kirsi Piha julisti vuonna 2006 kirjassaan, että perhe antaa voimaa työelämään. Nyt äitiys on jäänyt taka-alalle, vaikka monilla julkisuuden bossladyillä on lapsia. ”Miesjohtajissa isällisyys ja veljellisyys nähdään positiivisina piirteinä. Hyväveli-verkoston nimi ei ole syntynyt tyhjästä. Miesten keskinäinen veljeys syntyy esimerkiksi armeija- ja urheilutaustasta, mutta naisille työelämässä positiivista kuvastoa on hyvin vähän. Äidillinen tyyli ei sovi korkeisiin johtotehtäviin, tai ainakaan mielikuva naisjohtajasta ei saa olla sellainen, ja kovuus taas kääntyy negatiiviseksi bitch-tyyliksi”, pohtii Koivunen. Iiris Aaltio näkee bosslady-ilmiössä mahdollisuuksia: ehkäpä yhä enemmän naisia pääsisi johtotehtäviin ja roolit työelämässä monipuolistuisivat. Ilmiöllä on myös kääntöpuoli: bossladiys voi lisätä yleistä odotusta siitä, että johtamisen pitää olla sankarimaista ja kovaa. Tuija Koivunen huomauttaa, että johtajan ei ole pakko olla vain äiti tai bitch. Rooleja on muitakin, mutta kuvastoa niistä ei esitellä.

Viime tammikuussa Ruotsin ja mahdollisesti Pohjoismaidenkin kovin oman elämänsä bosslady, räppäri Silvana Imam esiintyi Tavastialla. Jono ylettyi Urho Kekkosen kadulta kulman taakse Annankadulle. Keikalle saapuva Maria Veitola kieltäytyi asettumasta jonon hännille ja kiilasi seurueineen jonon ohi. Silvana Imamin keikka kesti ainoastaan 35 minuuttia. Kaikki jonottajat eivät päässeet ajoissa sisään. Bossladyjen valtakausi on alkanut.

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

Onko mitään tylsempää? Kalle Päätalo tunnetaan piinaavan puuduttavasta Iijoki-sarjastaan. Toimittaja Stina Kivinen tarttui haasteeseen ja päätti omistautua tylsyydelle. Yksityiskohtaisten sota- ja rakennusmuisteloiden seasta löytyi oikeaa asiaa – ja pala oman suvun historiaa. STINA KIVINEN teksti • SILJA VIITALA kuvat

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

Valokuvaaja Silja Viitala kuvasi Kalle PĂ¤Ă¤talon Iijoki-sarjaa tamperelaisilla kirpputoreilla ja antikvariaateissa.

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

alle Päätalo on mielikuvissa synonyymi jaarittelulle ja tylsyydelle. Tylsyyden huippu on omaelämäkerrallinen Juuret Iijoen törmässä -sarja, tuttavallisemmin Iijoki-sarja. Harvaan kirjasarjaan suhtaudutaan ennakkoluuloisemmin, eikä siitä hyvästä voi ketään tuomita. Päätalon Iijoki-sarja on kirjallisuuden ultrajuoksu. 26 kirjaa, noin 600 sivua kappale. Se tekee pyöreästi laskettuna noin 15 600 sivua yhden ihmisen elämää. Olen katsellut kirjasarjan valkoisia kansipapereita taivalkoskelaisen pappani ja äitini pöydillä lapsesta asti, mutta en ole ajatellut kirjoja sen kummemmin. Totta kai olen tiennyt, kuka Päätalo on. Hän oli kotoisin parinkymmenen kilometrin päästä äitini lapsuudenkodista. Olen elänyt suurimman osan elämästäni kirja nenän alla. Päätalo vaikutti kuitenkin liian kuivakalta – kunnes Kalle Päätalon tyttärentytär Vilja Päätalo alkoi pitää Helsingin Sanomien sivuilla blogia pappansa kirjasarjan lukemisesta. Aluksi luin blogia lähinnä tylsyyksissäni, mutta vähitel-

len itse sarja alkoi kiinnostaa. Myönnettäköön, että kiinnostuksen heräämiseen vaikutti myös Kallen naisseikkailujen kuvaileminen. Lopullinen päätös kirjojen lukemisesta syntyi Kalevan Prismassa. Gummerus julkaisi Iijoki-sarjan alkuosista uudet painokset muutama vuosi sitten, kenties uusien lukijoiden houkuttelemiseksi. Satuin ruokaostosten lomassa selailemaan sarjan toista osaa Tammettu virta. Olin googlaillut äitini sukunimeä ja sen perusteella tiesin, että joissain kirjoissa seikkailee sukulaisiani. En kuitenkaan osannut odottaa aivan sitä, mitä kirjasta paljastui. Teoksessa noin 10-vuotias Kalle poikkeaa käymään isoisovanhemmillani. Isopappani Kalle ja isomummoni Anna kuolivat ennen syntymääni, enkä ole tavannut heitä koskaan. He asuivat talossa, joka minun aikanani tunnettiin mummolan Vanhana puolena. Tilan vanha päärakennus on tehty 1900-luvun alkupuolella, uusi 70-luvulla. Kallen vierailu sijoittuu 20- ja 30-lukujen vaihteeseen, jolloin oma äidinisäni, pappani, ei ollut

vielä syntynyt. Siirryin siinä hetkessä Prismasta Taivalkoskelle sukutaloni pirttiin, jossa isopappani istuu keinutuolissa ja Anna-mummo puuhailee keittiössä. Näin pirtin ilman sähkövaloja, hirsiset seinät ja puisen lattian. Kirjassa isoisovanhempani vitsailevat siitä, saataisiinko Kallesta perheeseen vävy. Seisoin keskellä valtavaa hallimarkettia kirja kädessä, liian kuumassa takissa, kyyneleitä silmissä. Pienen hetken ajan näin kuin ikkunasta oman sukuni menneisyyteen. Sinne, mistä minä tulen. En ostanut Iijoki-sarjan ensimmäistä osaa itse. Se saapui uusintapainoksena silloiseen työpaikkaani kulttuuritoimituksessa, ja poimin sen mukaani, kun kukaan muu ei sitä halunnut. Kirja makaili kirjahyllyssäni siihen asti, että lähdin reppureissaamaan Thaimaahan. Ajattelin, että raskassoutuinen ja mahdollisesti tylsäkin kirja olisi hyvä matkakumppani. Parhaat päivänsä nähnyt linja-auto, jossa ilmastointi oli rikki ja lämpötila saunan luokkaa vaihtui jälleen Taivalkosken Jokijärveen. Upposin

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

niin syvälle sukuni maisemaan ja Koillismaan murteeseen, että paluu takaisin Thaimaahan tuntui vaikealta. Niin, se murre. Kalle Päätalo tunnetaan mestarillisena murteiden tallentajana. Koillismaan puhetavan rikkaimmat ja erityisimmät piirteet ovat nyt jo kadonneet, mutta säilyvät kirjojen sivuilla. (Koillismaaksi kutsutaan aluetta Kuusamon ympäristössä.) Koillismaan murre on siitä erinomaista, että kaikkeen löytyy kuvaava sana. Yleensä kuvaileva sana lisätään pääsanan jälkeen: Juosta volohottaa, poronkonkkana, tyttärenmärri, Riituntuuttero. Huonolla käsialalla numeroita örmitään paperille, hitakainen kävely voi olla vaikkapa lintostamista. Ylpeänsorttista naista voidaan haukkua vaikka keunaksi. Sanat eivät yleensä tarkoita mitään. Tärkeämpää on, että ne kuulostavat kuvailevilta. Olen kasvanut Päijät-Hämeessä, mutta äitini on puhunut meille aina murteella. Monet lapsuudesta tutut sanonnat ja kaskut tulivat uudestaan

vastaan Päätalon sivuilta, äiti kun on lukenut Iijoki-sarjan jo se ilmestyessä, 80- ja 90-luvuilla. En ole ainoa, jolle Päätalon lukeminen on sukellus lapsuudesta tuttuun murteeseen ja juuriin. Päätalolle lähetetyn lukijapalautteen perusteella juuri värikkään murteen ja erilaisten hahmojen tallentaminen oli yksi hänen kirjojensa suosion syitä. Samoilta seuduilta kotoisin olevat murre vie takaisin kotiin, toiset nauttivat värikkäästä kielestä muuten vain. Kirjallisuudessa mielestäni tärkeintä on se, miten se tuo mahdollisuuden katsoa elämää toisten ihmisten näkökulmasta. Erityisesti silloin, jos kulma on sellainen, josta ei muuten koskaan pääsisi elämää katsomaan. Parhaimmillaan lukeminen kasvattaa myötätuntoa. Kalle Päätalon ajatuksiin sukeltaminen tuo ainutlaatuisen näkökulman suomalaisen miehen ajatusmaailmaan. Kaksikymmentä kirjaa myöhemmin ymmärrän paremmin sukupolvia jatkunutta hiljaisuuden ja kovuuden kulttuuria. Taivalkoskella oli vielä vuosisadan alussa tapana, etteivät aviopuolisot kävele vierekkäin,

ellei vaimo ole ”hajoamaisillaan”, viimeisillään raskaana. Helliä sanoja myös vältettiin viimeiseen asti, niin pitkälle että naisväen terveisten välittäminen nähtiin akkamaisena ja ”terviisipoika” oli epämiehekkään miehen synonyymi. Miehen rooli on kirjojen perusteella ollut Suomessa vielä 1900-luvun alkupuoliskolla niin järkyttävän kapea, että viimeisetkin nostalgiset 50-luvun haikailuni ovat karisseet tehokkaasti. Kalle Päätalon äärimmäisyyksiin asti jatkunut väkisellä yksin pärjääminen ja kyvyttömyys puhua vaimolleen yhtään mistään ovat juuri sellaisia toksisen maskuliinisuuden piirteitä, joiden toivon painuvan historian hämärään ja pysyvän siellä. Toisaalta, jos historia on tämä, mitä voi odottaa? Päätalon lukeminen on auttanut ymmärtämään paremmin ainakin omaa isääni ja vanhempieni isiä ja sitä, millaisessa mieskulttuurissa he ovat kasvaneet. Pappani joutui metsätöistä sairaseläkkeelle nelikymppisenä, masentui ja lääkityksen sijaan sijaan aloitti juomisen. Tarina voisi hyvin olla Päätalon kirjasta, ja melkein onkin.

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

Yksittäisen ihmisen elämänkohtalona Iijoki-sarja on yllättävän samastuttava. Kalle Päätalo syntyi Taivalkoskella vuonna 1919. Koti oli pieni mökki. Toimeen tultiin jotenkin, ainakin siihen asti, kunnes Hermanni-isä sairastui mystiseen mielisairauteen. Viiden vuoden ajan teini-ikäinen Kalle oli perheen ainoa elättäjä. Riituäiti sai yhteensä kahdeksan lasta, joista seitsemän selvisi aikuisiksi asti. Päätalo työskenteli ensin metsätyöläisenä ja asettui toisen maailmansodan jälkeen Tampereelle. Siellä hän meni naimisiin, aloitti työt rakennuksilla ja opiskeli rakennusmestariksi. Päätalo teki röytämällä töitä nuoresta saakka. Armeijassa hän palveli viisi vuotta. Väkisellä painaminen vaati veronsa, ja Päätalo kärsi masennuksesta pariinkin otteeseen. Ensimmäisenä siviilitalvenaan Tampereella hän yritti itsemurhaa. Vastoinkäymisistä huolimatta köyhän mökin poika Taivalkoskelta opiskeli nykyisen AMKtutkinnon tasoisen ammatin, rakensi talon Tampereen Vilusen-Viialan omakotitaloalueelle ja teki

uran yhtenä Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista. Päätalon elämäntarinaa pidetäänkin nykyään esimerkkinä sotienjälkeisen Suomen elintason noususta. Kirjasarja perustuu melko pitkälle tositapahtumiin, ja alkupuolella Taivalkoskella ihmiset ovat mukana omilla nimillään. Armeijavuosistaan eteenpäin Päätalo käyttää kirjojensa henkilöistä peitenimiä. Useimpien nimet ovat jonkinlaisia väännöksiä oikeista nimistä. Henkilöitä on niin paljon, että Päätalon täytyi pitää listaa siitä, mikä oli kenenkin peitenimi. Suomen ainoa Päätalo-tutkija Ritva Ylönen kirjoittaa Kirjailijan elämä -kirjassa, että Päätalon muistikuvat ovat osittain melko värittyneitä. Etenkin ensimmäisestä vaimostaan Päätalo luo sanalla sanoen melko vittumaisen kuvan. Päätalo kuvailee esimerkiksi vaimon ärsyttävää tapaa kulkea hänen ohitseen sieraimet väristen haistaakseen, onko Kalle juonut. Oikeasti Päätalo lainasi tavan työkaverinsa vaimolta.

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

Kirjat on kirjoitettu eron jälkeen, ja se näkyy. Päätalo hakee myötätuntoa kiukuttelulleen, pettämiselleen ja salaisille ryyppyreissuilleen mustamaalaamalla ensimmäistä vaimoaan ja luomalla tästä kuvaa nalkuttavana ja myötätunnottomana marisijana, joka vihaa koiria ja lapsia. Omituista on se, että Päätalo melkein onnistuu. Vaimosta saa niin ärsyttävän kuvan, että miehen sekoilua alkaa kuin huomaamatta pitää lähes oikeutettuna. Olen saanut nimeni Päätalon äidin, Riitta-Stiinan eli Riitun mukaan. Minusta Riitu on koko Iijoki-sarjan paras esikuva. Raskaan elämän ja vastoinkäymistenkin jälkeen Riitu oli rakastava äiti lapsilleen, höyli naapuri ja tunsi kyyneliin asti myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. Silti omia lapsia puolustaessaan ja vääryyttä kohdatessaan Riitun ”putikkalainen paha veri” saattoi kuohahtaa helpostikin, ja silloin nöyrtyi törsteinkin ukko. Siinä, missä Päätalo katkeroitui vastoinkäymisten jälkeen ja purki pahaa mieltä helposti kiukut-

teluun vaimoaan kohtaan, osasi Riitu olla syyttämättä lähimmäisiään vaikeuksistaan. Toki Riitun ja Hermannin avioliitto oli kaukana auvoisesta, mutta siinä syytä lienee ollut kummassakin. Riitu poltti koko ikänsä käyrävartista piippua, mikä oli yleinen tapa naisten keskuudessa Taivalkoskella vielä 1900-luvun alkupuolella. Anna-isomummollani oli samanlainen, ja nykyään se lepää minun kirjahyllyssäni. On kummallista, että Karl Ove Knausgårdin omaelämänkerrallisia teoksia pidetään tällä hetkellä suurina kirjoina, jotka jokaisen pitäisi lukea, mutta Päätalo kärsii edelleen tylsyyden maineestaan. Toki Iijoki-sarjassa olisi ollut kustannustoimittajalla huolellisuuden paikka. Kirjoissa toistellaan samoja asioita ja muisteloita, ja ne vilisevät kirjoitusvirheitä. Olen silti lukenut niistä kaksikymmentä täysin vaikeuksitta, ja yhden luettuani haluan heti siirtyä seuraavaan. Olen nauranut ääneen useamman parissa. Eivät ne aivan paskoja ole.

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

Animeroskaa

Irtonaisia ruumiinosia ja painovoimaa uhmaavia tissejä. Henkeäsalpaavia piirroksia ja koskettavia tarinoita. Mielikuvat japanilaisesta animaatiosta vaihtelevat, mutta onko animen harrastaminen edelleen jotenkin noloa? PETRA VIITANEN teksti • TAINA KOSKINEN kuvitus

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

ombit ovat hyökänneet lukioon. Kaksi koulupukuista tyttöä juoksee karkuun käsi kädessä – ja rinnat luonnottomasti hölskyen. Samalla he vannovat selviävänsä yhdessä. Portaikon kohdalla yksi zombeista tarttuu toista tyttöä jalasta ja vetää hänet alas. Tyttö katsoo silmät kyynelissä ystäväänsä, joka huutaa päästämään irti ja riuhtaisee kätensä pois. Zombit peittävät portaikossa makaavan tytön, jonka hame on paljastanut keltaiset pikkuhousut. Verta lentää paljaille reisille, kun zombit raatelevat tytön kuoliaaksi. Ystävän kohtalo on samanlainen. Tätähän anime on. Silmitöntä väkivaltaa, jossa veri lentää ja ruumiit halkeilevat kappaleiksi ilman sen kummempaa häveliäisyyttä. Avonaisia paitoja ja liian lyhyitä hameita, jotka eivät jätä mitään arvailujen varaan. Pikkutyttöjä, jotka puhuvat kimeällä äänellä kissakorvat päässä.

maatioelokuvan Oscar-palkinnon vuonna 2003. Lisäksi elokuvat ovat saaneet sekä kansainvälisiä että japanilaisia palkintoehdokkuuksia. “Studio Ghibli on kansainvälinen brändi”, kertoo väitöskirjatutkija Anna Rantasila Tampereen yliopistosta. Rantasila on ollut tutkimusapulaisena Katja Valaskiven vuonna 2009 valmistuneessa Pokémonin perilliset -tutkimuksessa, toiminut Desucon-tapahtuman tiedotusvastaavana ja tutkii väitöskirjassaan Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden uutisointia Suomessa ja maailmalla. Kandintyössään hän tutki Helsingin Sanomien uutisointia japanilaisen popkulttuurin harrastajista. Yksi tulos oli, että harrastajat puhuivat harrastuksestaan häpeillen. Studio Ghiblin elokuvien suosiota selittävät esimerkiksi niiden monipuoliset hahmot, visuaalinen kerronta ja taitava todellisuuden ja fantasian yhdisteleminen. “Ei Ghibli välttämättä ole korkeakulttuuria, mutta se on populaarikulttuuria, jonka kaikki tunnistavat samalla tavalla kuin Disneyn”, Rantasila sanoo. Suomessa Ghiblin elokuvia on esitetty 1990-luvulta asti. Erityisesti Henkien kätkemä edesauttoi tuomaan japanilaista popkulttuuria esille valtavirrassa ja teki animesta ja mangasta “trendikästä ja coolia”. Jo aiemmin se oli ollut eräänlaisena bubbling under-alakulttuurina erityisesti scifi- ja fantasiaharrastajien piireissä.

ONNEKSI STEREOTYPIA on vain stereotypia. Pohjimmiltaan anime on japanilaista animaatiota, jonka genrevalikoima on laaja. Stereotyyppisten piirteiden lisäksi animessa on kyse paljon muustakin, ja vähitellen sen ovat huomanneet muutkin kuin intohimoisimmat animeharrastajat. Finnkinon teattereihin voi mennä katsomaan anime-elokuvia, ja kritiikeissä niille satelee tähtiä. Esimerkiksi Aamulehti antoi Naapurini Totorolle viisi tähteä. Yle esitti hiljattain kanavallaan Oscarpalkitun klassikon Henkien Kätkemä, ja Twitterkansa tulistui, kun tekstitykset eivät toimineet. Anime lähtee lapsesta hakkaamalla -vitsi on tietenkin vain vitsi, mutta hieman ylianalysoiden lausahduksen taustalta löytyy erikoinen maailmankuva: ikään kuin jonkin kulttuurin kuluttaminen olisi niin noloa, että se oikeuttaa väkivaltaan. Mediassa on käsitelty japanilaista popkulttuuria vaihtelevalla menestyksellä viimeisten vuosikymmenten aikana. Välillä ihmetellään, miksi aikuiset ihmiset haluavat katsella piirrettyjä, toisinaan kehotetaan katsomaan erittäin hienoja japanilaisia animaatioelokuvia. Miksi osa animesta on arvostettua taidetta, mutta loput pitäisi hävittää maailmasta?

VIIME VUODEN loppupuolella Helsingin Sanomat kirjoitti japanilaisesta idolikulttuurista, “joka vihjailee nuorten tyttöjen seksuaalisuudella.” Jutussa kerrottiin tamperelaissiskoksista, jotka lähtivät idoleiksi Japaniin. Siskosten kokemusten lisäksi jutussa kirjoitettiin siitä, miten erityisesti japanilaismiehet ihannoivat idoleita. 2000-luvun alkupuolella animesarjat sekä mangat herättivät keskustelua jopa eduskuntatasolla, sillä niissä tulkittiin olevan lapsille sopimatonta sisältöä. Esimerkiksi kansanedustaja Päivi Räsänen teki lakialoitteen rikoslain muuttamisesta niin, että lapsipornografinen materiaali koskisi myös äänitteitä ja piirrettyä lapsipornoa. Esimerkkinä Räsänen mainitsi “ilmeistä lapsipornoa sisältävän sarjakuvan Dragon Ball.” (Dragon Ball on nuorille suunnattu fantasiasarja, jossa seurataan päähenkilö Son Gokun sekä hänen ystäviensä seikkailuja.) Kohun jälkimainingeissa sarja vedettiin hetkeksi pois myynnistä, mutta palautettiin myyntiin myöhemmin ikärajasuosituksella K12. “Suomessa usein ajatellaan, että animaatiot ja sarjakuvat ovat lastenkulttuuria”, Rantasila sanoo.

EHKÄPÄ TUNNETUIMPIA anime-elokuvaklassikoita ovat Naapurini Totoro ja Henkien Kätkemä. Niiden taustalla on vuonna 1985 alkunsa saanut japanilainen animaatiostudio Studio Ghibli, jonka perustivat Hayao Miyazaki, Isao Takahata ja Toshio Suzuki. Studio on tuottanut myös esimerkiksi elokuvat Liikkuva Linna, Tulikärpästen hauta ja Prinsessa Mononoke. Henkien kätkemä voitti parhaan ani-

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

Suurin osa Suomessa esitetyistä animesarjoista onkin ollut nimenomaan lapsille suunnattuja, kuten esimerkiksi Pokémon, Digimon ja Hamtaro. Todellisuudessa suurin osa animesta tehdään vähintään teini-ikäisille katsojille. Sarjoissa voidaan käsitellä hyvin synkkiä aiheita, kuten ihmisyyden pimeitä puolia, terrorismia ja yhteiskunnallisia epäkohtia. Esimerkiksi Violet Evergardenissa pohditaan sodan jälkeistä rauhan rakennusta ja sitä, mitä konfliktista jää jäljelle aseiden vaiettua. Synkkyys on yksi syy siihen, miksi televisioanime aiheuttaa eräänlaista vierauden tunnetta suomalaisille katsojille.

“ANIMEROSKA” EI ole piirre, jonka ihmiset välttämättä haluavat tuoda itsensä esille. Internetin keskustelupalstoilta, kuten Aniki.fifoorumilla ja Demi.fi-sivustolla, löytyy useita keskusteluketjuja siitä, hävettääkö animen katselu. Monissa vastauksissa tuodaan esille se, että harrastus ei sinänsä hävetä, mutta siitä ei kerro, ellei asiasta erityisesti kysytä. “Anime alkaa olla jo niin kasuaali harrastus, kun netflixit yms, että se “nolous” tulee aika pitkälti vaan siitä miten asian esittää”, kirjoittaa eräs harrastaja Jodelissa. Toisissa vastauksissa esimerkiksi Aniki.fifoorumilla tuodaan esille “rasittavat ernuteinit”, jotka pilaavat kaikkien harrastajien maineen. “Sosiaalista pelisilmää se vaatii. Ehkä konservatiivisessa seurassa ei kannata kertoa boys' love -sarjakuvien iloista, ellei sitten halua aiheuttaa närkästystä”, Rantasila naurahtaa. Boys' love -sarjakuvilla Rantasila tarkoittaa teoksia, joissa käsitellään kahden miespuolisen henkilön välistä rakkautta. Usein näissä teoksissa on myös seksuaalista sisältöä.

TOINEN tyypillinen stereotypia on ajatus siitä, että anime on pornografista materiaalia. Hameiden alta vilkkuvat pikkuhousut, ja lukuisilla hahmoilla on ylikorostetun isot rinnat, joita ei ole turhan suurilla vaatteilla peitelty. Alastomuus ja seksuaalissävytteiset tilanteet ovat tavallisia. Rantasila kertoo, kuinka yliopiston fuksi-illassa oli erehtynyt kertomaan tykkäävänsä animesta. “Reaktiona ihmiset kysyivät, että ‘ai sä tykkäät katsoa sitä outoa pornoa?’ No en itseasiassa, mutta jos se on sun käsitys asiasta, niin okei. Pidä se!” Rantasila sanoo huvittuneena. Myös Aviisissa on pohdittu animetissien syvintä olemusta. Lehden (1/16) kansikuvassa oli valtavat tissit, ja jutussa kuvailtiin tarkasti miten rinnat animessa toimivat, ja mikä seksualisoinnin merkitys on japanilaisessa popkulttuurissa. Rantasilan mukaan anime on helppo lokeroida ultraväkivaltaiseksi ja oudolla tavalla seksuaaliseksi. Se on silmiinpistävän outoa, ja siksi sitä on helppo “dissata”, Rantasila selittää. Rantasila nostaa esille stereotyyppisen kuvan harrastajista. 1980–2000-luvuilla stereotyyppinen animen ja mangan harrastaja oli luonnontieteitä tai insinööritieteitä opiskeleva nuori mies paksujen silmälasien ja kainaloihin asti vedettyjen farkkujen kanssa. 2000-luvun puolesta välistä alkaen stereotyyppinen harrastaja on taas ollut värikkäisiin vaatteisiin pukeutuva “hyperaktiivinen” teinityttö. “Stereotypiat ovat erilaisia, mutta molemmat ovat valtavirtakulttuurissa halveksettavia eri syistä”, Rantasila toteaa. Vaikka nörttikulttuurista on tullut “sosiaalisesti hyväksytympää”, liittyy siihen kulttuurisia hierarkioita, joita pidetään yllä tietoisesti tai itseironisesti. Rantasila kertoo ystävistään, jotka tarkoituksella kertovat katsovansa “kiinalaisia pikkutyttöpiirrettyjä”. “Onhan tämä tavallaan itseään ruokkiva ilmiö, kertoa olevansa animeroskaa”, Rantasila sanoo.

Yleisesti ajatellen käyttäytyminen riippuu sekä yksilöstä että tilanteesta. Rantasilan mukaan harrastajia löytyy kaikkialta, ja mediassa on yritetty rikkoa stereotyyppistä kuvaa japanilaisen populaarikulttuurin harrastajasta. “On yritetty tuoda esille se, että ihmiset voivat harrastaa animea ja mangaa, ja olla silti täysin yhteiskuntakelpoisia ihmisiä.” Häpeä kuluttaa paljon energiaa, siksi Rantasilan mielestä olisi parempi, jos ihmiset häpeäisivät itseään vähemmän. “En jaksa tässä vaiheessa enää hävetä harrastuksiani”, hän toteaa. SEKÄ INTERNETISTÄ että Rantasilan puheista saa sen käsityksen, että viime aikoina japanilaisesta populaarikulttuurista on tullut normaalimpi harrastus. Netflix on ottanut valikoimiinsa animesarjoja, jotka on tekstitetty suomeksi. Anime ei ole enää vain outo alakulttuuri. “Tuntuu, että ikäisilleni ja nuoremmille anime on sellainen ‘aijaa, sä tykkäät animesta ja mä tykkään pelata Overwatchia, seuraava puheenaihe.’ Riippuu siitä, tietävätkö ihmiset, että anime on jonkinlainen juttu”, Rantasila sanoo. Hän kertoo istuneensa illallisella ruotsalaisen kollegansa seurassa, joka totesi, että ruotsalaiset ovat niin normaaleja verrattuna suomalaisiin. “Hän sanoi ihailevansa suomalaisia, koska jaksamme olla vapautuneesti outoja. Kaikki on niin suhteellista.”

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

III Tarinoita väkivallasta Väkivallan katsominen on paradoksi. Arjessa se pelottaa ja inhottaa, mutta on ollut "ammoisista ajoista" asti keskeinen osa taidetta, viihdettä ja urheilua.

Kuvan vapaaottelija Juho Valamaa näyttää häiritsevän paljon jutun kirjoittaneelta toimittajalta, muttei liity tapaukseen.

JOHANNES ROVIOMAA teksti • 123rf kuva

äkivallalla on vähintään yhtä monet kasvot kuin sen katsojilla. Modernin ajan Colosseumina tunnetulla Lontoon O2-areenalla kamppailivat maaliskuussa vapaaotteluringissä brasilialainen Fabricio Werdum ja venäläinen Alexander Volvok. Kehän reunalta kuuli, miten nyrkit uppoutuvat poskiluuhun ja näki, kuinka silmäkulmat aukesivat ja veri lensi matolle. Yleisön seasta kuului satunnaisia “tapa se!” -huutoja. Vapaaottelun juuret ulottuvat Antiikin Kreikkaan, jossa sen esihistoriallinen muoto oli pankration: pan eli ”kaikki” ja krateo, ”voitto” tai ”hallita”. Lajissa yhdistyivät nyrkkeily ja vapaapaini. Kaikki oli sallittua, ellei sitä erik-

seen kielletty. (Kiellettyjä olivat iskut sukupuolielimiin, pureminen tai silmien repiminen.) Orjat ottelivat alastomina ja öljyttyinä keskenään. Voittaja selvisi, kun toinen osapuoli luovutti tai kuoli. Voitolla vapautui orjuuden kahleista. Yleisössä mylvivät kaikki rikkaista hallitsijoista rupisimpaan köyhälistöön. He janosivat verta viimeiseen hengenvetoon asti. Sama idea elää edelleen kulttuurissamme, johon väkivalta on kuulunut saumattomasti aina. Joseph de Maistre, ranskankielinen valistusajan filosofi, kuvasi maailmaa veriseksi alttariksi, jonka väkivaltaisen kuoleman säädös on kaiverrettu elämän todellisiin rajoihin.

Henry Baconin ajatuksia väkivallasta: Fiktiivinen väkivalta tarjoaa katsojilleen korviketyydytystä. Viihteellinen väkivalta antaa katsojalle mahdollisuuden kokea oikeudenmukaisuutta; paha saa palkkansa, vaikka näin ei aina todellisessa elämässä kävisikään. Mitä vähemmän väkivaltaa ilmenee yhteiskunnassa, sitä enemmän sitä ilmenee viihteessä. Lähde: Henry Bacon: Väkivallan lumo (2010)

Väkivallan katsomiseen liittyy paradoksi. Väkivalta pelottaa ja tuntuu vastenmieliseltä, mutta se on silti keskeinen elementti sekä taiteessa, viihteessä että urheilussa. Hyvin harvat meistä ovat varsinaisia sadisteja, mutta silti olemme valmiita maksamaan isojakin summia, jotta näemme väkivaltaa eri muodoissaan. Mikä saa meidät seuraamaan jotain, mitä ainakin väitämme inhoavamme? Siis sellaista väkivaltaa, joka ei ole eloonjäämiskamppailua vaan ainoastaan puhdasta viihdettä, olipa kyse sitten elokuvista, peleistä tai makaaberista kamppailulajista. “Yksi vastaus on siinä, että meidän jälkiteollinen yhteiskuntamme ja kognitiivinen järjestelmämme kaipaavat stimulusta, jota ei saa normaalissa

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

S uosi t t e l e m m e Soundcloudin kautta löytyvä PS. tykitellään on mainio podcast populaarimusiikista. Sitä toimittavat hardcore-tason musanörtit, mutta keskustelua seuratakseen ei itse tarvitse olla sellainen.

TRELMU tarjoilee entisessä O'Harasissa, nykyisessä Maanalaisessa, musiikkia ja muuta vaihtoehtokulttuuria. Kaikki keikat ovat ilmaisia, ellei toisin mainita.

Kuva: Valtteri Festival

Suomen House of Cards -spin off eli keskustan puoluekokous järjestetään Sotkamossa 8.–10. kesäkuuta.

Kuva: UUSI TAMPERE

Hieman raskaampaan makuun sopii kesätapahtuma SaariHelvetti (kyllä, he todella haluavat kirjoittaa tapahtumansa nimen noin). Tampereen Viikinsaaressa 4. elokuuta esiintyvät muun muassa Turmion Kätilöt, Ajattara, Hellhorse ja King Satan.

klassikkoni

Uusi Tampere -festivaalia juhlitaan tänä vuonna 20.–21. heinäkuuta. Hiedanrannan Kuivaamossa esiintyvät muun muassa Litku Klemetti, Vesta, Utu, Ursus Factory, Dallas Kalevala ja Lasten Hautausmaa.

Todellisessa elämässä väkivalta aiheuttaa pelkoa ja pakenemisreaktioita, mutta esityksenä se voikin aiheuttaa mielihyvää. Tämä on ikään kuin väkivallan primitiivinen, hermostollinen selitys. “Joskus on tehokkaampaa viitata väkivaltaan kuin näyttää sitä suoraan", Bacon sanoo.

Älä ole vaikea, vaan avaa suusi

apahtumapaikka: aamuinen ruuhkabussi. Vierustoveri alkaa liikehtiälevottomasti ja vetää suurieleisesti hanskoja käteen. Reppu heilahtaa vaivihkaa olalle. Polvet käännähtävät omiani kohti ja aiheuttavat kiusallisen ihokontaktin kahden tuntemattoman välillä. Paljon asioita ehtii tapahtua hetkeä ennen bussin tuloa pysäkille, mutta aikaa ei näköjään ole tarpeeksi suun avaamiseen ja neljän yksinkertaisen sanan muodostamiseen: ”Mä jäisin tässä pois.” Ymmärrän toki nonverbaalista viestintää, mutta vanhalla kunnon sanallistamisella tilanne yksinkertaistuisi. Ihmiset kommunikoivat sekä tuttujen että tuntemattomien kanssa enemmän kuin koskaan ennen, mutta mihin on kadonnut uskallus avata suu niissä tilanteissa, joissa täytyy huomauttaa tai pyytää jotain? Se ei vaadi erityistä rohkeutta, eikä kukaan vaadi yhtä lausetta pidempää keskustelua. Harva jaksaa sitä, että tuntematon vierustoveri aloittaa koko junamatkan kestävän juttutuokion, mutta miksi sekin tuntuu olevan monille helpompaa kuin yksinkertaisen pyynnön esittäminen asiallisesti ja silmiin katsoen? Pienet huomaavaisuuden hetket sitä paitsi ilahduttavat ihmisiä enemmän kuin tunkeileva kyselytunti. Jatkan siis hiljaista vallankumoustani: odotan sanallisia pyyntöjä ja jätän aktiivisesti huomiotta typerät sanattomat joukkoliikennekäyttäytymisen muodot, jotka kaikkien muka pitäisi ymmärtää. Avoin joukkoliikennekommunikaatio parantaa kaikkien elämänlaatua.

Tampereen teatterikesä täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Festivaali järjestetään 6.–12. elokuuta. Teatterikesä on yksi Euroopan merkittävimmistä teatterifestivaaleista ja oiva tapa tutustua teatteriin. Jos kaupunkijuhannus kiinnostaa tänä vuonna enemmän kuin mökillä sekoileminen, kannattaa harkita Valtteri Festivalia 22.–23. kesäkuuta. Ohjelmassa on muun muassa Scandinavian Music Groupin paluukeikka ja stand upia. Ennen kaikkea suosittelemme lomailemista, puistossa makaamista ja elämästä nauttimista. Hyvää kesäää!

elämässä”, sanoo elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon, Helsingin yliopistosta. “Väkivallan katsominen auttaa työstämään siihen liittyviä pelkoja, kun se esitetään ymmärrettävässä muodossa. On alku ja loppu. Syntyy illuusio siitä, että asiat ovat hallittavissa, kun ne tapahtuvat todellisuudesta irrallaan.”

IIDA AHONEN TOIMITTAJA

"Sellainen väkivalta, jota emme näe saattaa olla paljon pelottavampaa, koska se saa mielemme pyörimään ja rakentamaan ymmärrystä siitä, mitä on tapahtunut. Jos väkivalta tapahtuu kuvan ulkopuolella, kuulemme esimerkiksi vain naisen huudon, se voi olla paljon järkyttävämpää kuin se, että näkisimme väkivallan suoraan.” Slavoj Žižekin mukaan väkivallan ajatellaan olevan ainoastaan pahoinpitelyä, rikoksia, terroria, levottomuuksia ja kansainvälisiä konflikteja. Rakenteellinen, kielellinen tai symbolinen väkivalta, on kuin fysiikan pahamainen pimeä aine, joka saattaa jäädä usein piiloon, mutta on toimivan yhteiskunnan sivutuote.

Kas näin ihanaa on bussissa, kun saa istua ihan rauhassa. Kuva: 123rf

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

Hyvää kesää! Kesän tullen on korkea aika lukea kaikki ne kirjat, jotka on ollut tarkoitus lukea, sitten "kun on aikaa". Savotan helpottamiseksi kokosimme ehdotuksia teoksista, joista operaation voi aloittaa.

Latteuksia lukemisesta V

anha viidakon sananlasku kertoo, että lukeminen kannattaa aina. Kirjojen lukemisella on lukuisia terveys- ja muita hyötyjä, joista tässä muutama: Stressi vähenee, sanavasto kasvaa, empatiakyky lisääntyy, muisti paranee. Kansanterveydellisen paatoksen keskellä unohtuu usein mainita syistä tärkein: lukeminen on oikeastaan aika hauskaa puuhaa. Silti lukemisesta on tullut kansallinen ongelma. Niukasti kirjoja lukevien teinien sanavarasto on moninkertaisesti heikompi kuin ahkerien lukijoiden. Heikko lukutaito hankaloittaa oppimista. Syntipukiksi on tarjottu älypuhelimia, mutta tutkijoiden mukaan paperilta lukeminen ei ole automaattisesti ylevämpää kuin näytön tiiraileminen. Toisaalta on selvää, että jatkuva näytön

tuijottaminen rasittaa silmiä, ja siksi välillä olisi hyvä antaa silmille ja aivoille vaihtelua. Kirjaan tarttumista kannattaa harkita parhaat teinivuotensa nähneen korkeakoululaisenkin. Jos aloittaa aamun selaamalla somefiidit läpi, jatkaa päiväänsä istumalla muutaman tunnin luennoilla tai kirjastossa tujottamassa läppäriä ja raskaan opiskelupäivän jälkeen rentoutuu kotona tuijottamalla puhelinta tai läppäriä ja vielä ennen nukahtamista vilkaisee somefiidit läpi, niin ei ihme, jos on välillä vähän levoton olo. Seuraavilla sivuilla on ehdotuksia uusista kotimaisista ja kansainvälisistä kirjoista, joihin kannattaa tänä kesänä tutustua. Antoisia lukuhetkiä! Tuija Siltamäki

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

SILVIA HOSSEINI PÖLYN YLISTYS SAVUKEIDAS 2018 186 sivua

Hyviä huonoja

Erkka Mykkäsen esikoisromaani Something not good kertoo siitä, millaista on 2010-luvun aikuisuus, jossa ei ole mitään järin aikuista. Tiiviissä teoksessa seurataan parikymppisen Veikon elämää ylioppilaskirjoituksista yliopiston ensimmäisiin vuosiin. Syvällistä synteesiä ”aikamme ongelmista” Mykkänen ei tee, vaan Veikon elämää kuvataan sarjalla anekdootteja ja arkisia havaintoja. Valintaa voi arvostella, mutta rehellisesti sanottuna välillä on ihan kiva lukea sellaisiakin romaaneja, jotka eivät edes kuvittele paljastavansa jotain Suurta Lopullista Totuutta. Maailma on pullollaan nuorten miesten kertomuksia siitä, millaista on olla nuori mies, mutta Something not good toimii, koska havainnot ovat tuoreita ja tuntuvat tutuilta juuri nyt. Teoksen vahvuuksiin kuuluu myös se, ettei Veikko ole ihanteellinen tyyppi eikä mystisen romantisoitu kusipää. Veikko luulee, ettei pidä itseään muita parempana, vaikka on juuri se tyyppi, joka fuksibileisiin menemisen sijasta istuu samaan aikaan toisessa baarissa jauhamassa siitä, että on muuten varmaan ihan paskat bileet.

On yleisesti tunnettu tosiasia, että elämä brittiläisessä yläluokassa on yhtä hävytöntä turmeltuneisuuden juhlaa. Jos Edward St Aubynin romaanisarjaa Loistava menneisyys on uskominen, ei ole mitään syytä kuvitella muuta. Vahvasti omaelämäkerrallinen sarja esittää yläluokan moraalittomana ja pikkumaisena joukkona tyhjäntoimitajia, jotka ovat niin mieltyneitä sukunsa menneisiin saavutuksiin, etteivät ole katsoneet tarpeelliseksi hankkia omia kykyjä. Maailmalla kosolti kohinaa herättäneen sarjan ensimmäiset kolme osaa on nyt suomennettu ja koottu yksiin kansiin. Ensimmäinen – alun perin vuonna 1992 ilmestynyt – osa seuraa Patrick Melrosen lapsuutta sadistisen isän ja tämän tahtoon alistuneen äidin katveessa. Kun Patrick on viisivuotias, isä raiskaa hänet. Se suistaa pojan raiteiltaan ja ajaa toisessa osassa itsetuhoiseen huumekierteeseen. Kolmannessa osassa Patrick palaa hetkeksi juurilleen ja yrittää tehdä sovintoa menneisyytensä kanssa. St Aubyn tarkastelee kauheuksia sortumatta turhaan melodramatiikkaan. Ajoittain ote on vahvasti itseironinen. Romaanisarjasta on parhaillaan tekeillä myös tv-sarja, jonka pääosassa on Benedict Cumberbatch. Sen on määrä valmistua tänä vuonna.

Hosseinin Pölyn ylistys valuu kuin mahla puuhun poratusta reiästä, hitaasti ja elinvoimaisesti. Teksti on loppuun asti viimeisteltyä ja ajatukset kirkkaita. Aiheet kumpuavat sieltä, missä essee on lajityypillisimmillään. Esseisti kysyy, miksi teemme näitä turhia/tylsiä/välivaltaisia asioita ja mitä sitten. Hosseinilla on kiinteä parasosiaalinen suhde Coheniin, joka aiheuttaa kolmiodraamoja, “jokaisessa keskustelussa, kuiskauksessa ja kosketuksessa on nimittäin mukana Leonard”. Siksi Hossein tulkitsee, mitä Leonard tarkoittaa sanoessaan, että kaipaa naisen valokeilaa. Kaipuu, katkeruus ja riittämättömyyden tunne ovat sekä naisvihan että rakkauslaulun ainekset. Nämä ovat tärkeitä ja empaattisia huomioita keskusteluun maskuliinisuuden kriisistä. Teksti Dubaista saattaa alkuun tuntua helpolta. Kulutuskriittisyys, kuinka omaperäistä. Kirjoittaja haastaa viattomasti kuvittelemaan jonkinlaisen järkevän Dubain – ja mielikuvituksemme on kriisissä. Loppu on ylevä ja totaalinen. Mutta kirjoittaako Hossein “hyvistä huonoista”, kuten esipuhe väittää? Al Pacinon kiusallinen, pimeä huuto ja Keanu Reevesin kivikasvot ovat Hosseinin hyviä huonoja. Jotkut asiat ovat ehkä kuitenkin huonoja. Teoksen aloittavassa esseessä hän puhuu bloggaajien sisältöyhteistyöstä, joka ei tunnu kiinnittyvän mihinkään ulkopuoliseen “hyvään”. Bloggaajat tarkkailevat itseään ja tuottavat carpe diem -latteuksia, koska miten muuten he selviäisivät hyväksi brändätystä huonosta. Suosittelen teosta nautittavaksi järvimaisemassa kuulaana kesäiltana kiurun tai kuovin etäisen, haikean valituksen säestämänä. Tai ehkä sittenkin sameana ja kuolemanpelkoisena sunnuntaiaamuna, kun Netflix on pysähtynyt ja kysyy huolestuneena “katsotko tätä vielä”.

Tuija Siltamäki

MINEA KOSKINEN

Edward St Aubyn Loistava Menneisyys oTAVA 2018 463 SIVUA

ERKKA MYKKÄNEN SOMETHING NOT GOOD WSOY 2018 155 SIVUA

Tapain turmelus

Kevyesti nuoruudesta

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

HAN KANG IHMISEN TEOT GUMMERRUS 2018 250 SIVUA

OSSi NYMAN RÖYHKEYS TEOS 2017 189 SIVUA

Sara stridsberg unelmien tiedekunta tammi 2018 396 SIVUA

Työläisromaani 2010-luvulta

Väkivallan jälkeen

Vuosikymmenten tuska

Ossi Nymanin esikoisromaanista sikisi pian sen julkaisun jälkeen jonkinmoinen kohu, koska ideologiseksi työttömäksi luonnehdittu Nyman tunnusti Helsingin Sanomien haastattelussa sen, mitä useimmat ajattelevat: työkkäri tyrkyttää niin paskoja hommia ja typerää tekemistä, että on parempi taktikoida itsensä työttömäksi. Röyhkeys on autofiktiivinen kolmiosainen kertomus. Ensimmäisessä osassa ollaan Bruce Springsteenin keikalla Turussa, toisessa kammottavan kuuloisessa työnohjauskoulutuksessa Tampereella. Kolmannessa osassa kertoja kirjoittaa esikoisromaaniaan Helsingissä ja haaveillee siitä, miten hänestä tulee kirjailija ja hän kiertää eri tilaisuuksissa puhumassa kirjastaan. "Tapahtumat" etenevät näennäisen monotonisena mattona ja muodostavat eräänlaisen 2010-luvun työläisromaanin. Aiemmat sukupolvet möngersivät itsensä kunniakkaasti hengiltä pelloilla ja ojissa, ja köyhän kansan kärsimystä kuvaavat kirjailijat tekivät heistä kansakunnan marttyyreita. Nykykirjoittajat kysyvät, mitä järkeä tässä koko hommassa oikeastaan on. Se on työn merkitystä korostavassa yhteiskunnassa virkistävä suuntaus.

Vuonna 1980 Etelä-Korean Gwangjun kaupungissa koettiin kansannousu. Se kesti hieman yli viikon ja tukahdutettiin väkivaltaisesti. Kuolleiden tarkka määrä ei ole koskaan selvinnyt. Luvut vaihtelevat 200 kuolleesta useampaan tuhanteen. Han Kangin kirja Ihmisen teot kertoo kyseisistä tapahtumista. Kansannoususta, sen seurauksista, siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan. Brutaalisti, sääliä tuntematta. Teot ovat mätäneviä ruumiita, kidutuksia vankiloissa, muistoja, jotka eivät jätä rauhaan vuosikymmentenkään jälkeen. Ei mitään kevyttä kesälukemista. Tositapahtumiin pohjautuva teos ei jätä rauhaan. Montaa ihmistä koskettanut tuska kerrotaan kuuden eri henkilön kautta, jokaiselle on omistettu oma lukunsa. Vielä vuosikymmenien jälkeen kevään 1980 tapahtumat vaivaavat ihmisiä, ne ovat jättäneet jälkensä – sekä fyysiset että henkiset. Kirja vie mukanaan kauheuksiin, mutta jättää toivoa. Vaikka ihmisten teot ovat julmia, on niiden kanssa mahdollista elää. Toisinaan muistoista syntyy kirja.

Kesäkuussa 1968 yhdysvaltalainen radikaalifeministi Valerie Solanas ampui Andy Warholia. Warhol selvisi, Solanas joutui mielisairaalan kautta vankilaan. Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta on alunperin julkaistu jo vuonna 2006. Kirja kertoo Valerie Solanasin elämäntarina, mutta kirjailijan sanoin teos on "kirjallista fantasiaa". Tunnettuja faktoja Solanasin elämästä Stridsberg ei ole noudattanut, vaan hän on luonut oman versionsa. Tapahtumapaikat vaihtelevat Solanasin kuolinvuoteelta hänen lapsuuteensa, teinivuosista mielisairaalaan. Lapsuus oli raskas. Äiti laiminlöi ja isä käytti seksuaalisesti hyväksi. Teini-ikäisenä Solanas karkasi kotoa. Hän kuitenkin pääsi yliopistoon opiskelemaan psykologiaa, valmistui ja muutti New Yorkiin. Siellä hän alkoi kirjoittaa SCUM-manifestiaan. Vuonna 1988 keuhkokuume koitui hänen kohtalokseen. Kerronta ja kieli ovat runollisia, mutta rosoisia. Kauniisiin lauseisiin sekoittuvat huoraaminen ja ruumiin eritteet. Totuutta ei lopulta kaunistella ollenkaan. Unelmien tiedekunta ei ole ehkä kevyin kirja lukea, mutta se on kirja, joka kannattaa lukea.

Tuija Siltamäki

PETRA VIITANEN

Petra Viitanen

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

Turo kuningas välityö WSOY 2018 416 s.

Kun työ inhottaa

Saara Turusen Sivuhenkilö edustaa kattauksemme toista teosta, johon liittyy Helsingin Sanomien välittämä ja ympärille kiertynyt kohu. Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö ilmestyi vuonna 2015. Helsingin Sanomien kriitikko kuvaili sitä arviossaan kaavamaiseksi ja tylsäksi ja käytti päähenkilöstä muun muassa sellaisia määreitä kuin likka ja vaimoke. Turunen ei pitänyt siitä. Myöhemmin Turunen sai teoksestaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, mutta epäreilulta tuntunut kritiikki jäi kaivelemaan – niin paljon, että se innoitti Turusen kirjoittamaan Sivuhenkilön. Se kertoo yhdestä vuodesta nimettömäksi jäävän kirjoittajan elämässä, miellyttämisen halusta ja ulkopuolisuudesta. Turunen kirjoittaa kauniisti ja tarkasti. Välillä tunteikas sävy huvittaa, toisinaan rasittaa. Aluksi tarina näyttää kiertyvän liiaksi päähenkilön pienen elinpiirin romantisoimiseen eikä siitä nyt ihan hirveän kauaksi päästäkään, mutta jonnekin kuitenkin. Turunen kuvaa kiinnostavasti tyhjyyden tunnetta. Kun esikoiskirja julkaistaan, päähenkilö ei mitään muuta janoakaan kuin huomiota. Kun kirja palkitaan ja kehuja ja pyyntöjä alkaa sadella ovista ja ikkunoista, se ei enää tunnukaan miltään. Kasvitkin jäävät siinä häslingissä kastelematta.

Kymmenen vuotta sitten Turo Kuningas kirjoitti mieleenpainuvan esikoisteoksen. Työkalupakki (2008) oli kokoelma outoja, toisiinsa liittymättömiä kirjoituksia ilmiöistä. Siitä, kun oikein hieno nainen käy paskalla Stockmannin vessassa tai siitä, kun Mariah Carey laulaa. Jotkut pitävät sitä esseekirjana, toiset lyhytproosana. Teos sai Kalevi Jäntin palkinnon. Kuningas kuvaa kirjassa ihmistyyppejä, jotka jokainen tuntee. Rohee muija herää lattialta pää sumussa ja nappaa kuivan buranan nousematta edes ylös. Hyvä jätkä selittää ja mukatuntee naiset. Kuningas ei erityisesti piittaa kaunokirjallisuuden lajityypeistä, eikä uutuusteos Välityö ole tyypillinen romaani. Hieman se muistuttaa Frédéric Beigbederin 99 frangia -satiiria, mutta on selvästi suomalaista. Välityö kuvaa kaikkea sitä, mikä työssä inhottaa. On siiseleitä ilman omia ajatuksia ja piikkisikoja, joille työläinen on pyhä. Kaikkia näitä tarkkailee ja manipuloi Johtaja. Kertoja on ulkopuolella, eikä näe missään sielua tai järkeä. Työstä ei voi saada otetta muuna kuin performanssina, jota se tietysti monelle onkin. Parhaiten menestyy paskanpuhuja. Otin Välityön lukuun melko suurin odotuksin. Työkalupakin hillittömyys on hiukan jäänyt ja se on harmi. Työkalupakki oli konsepti, joka ei taivu helposti romaaniksi. Esikoisteoksen kuvaus varoitti, että “terävän seassa saattaa olla jotain pehmeää”. Välityö kaipaisi tätä pehmeää. Suomalaisilla nykykirjailijoilla on tarve saada otetta pirstaleisesta maailmasta. He luovat pirstaleisia teoksia, jossa on paljon päähenkilöitä ja verbaalista ilotulitusta. Kirjallisuus tarvitsee Miki Liukkosen kaltaisia atleetteja luomaan nahkaansa. Lukija kaipaa salaa sitä yhtä täydellistä hahmoa, joka haluaa, etsii ja löytää.

TUIJA SILTAMÄKI

Minea Koskinen

SAARA TURUNEN SIVUHENKILÖ WSOY 2018 233 sivua

Oman elämänsä sivullinen

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti Katriina Heljakka

F A K TA T U T K A

Voittaako käpylehmä älypuhelimen?

os taivastelijoita uskoo, keskivertolapsi ei käy ulkona, vaan kalpenee sisällä krääsän keskellä. Mielikuvitus näivettyy, kun brändilelulla toistetaan tv-sarjaa – jos katse edes jaksetaan nostaa älypuhelimesta. Samoin väitetään, että lapsi altistuu nykyään leluja leikkikulttuurin kautta liian aikaisin seksille ja väkivallalle. Lelututkija ja Turun yliopiston tutkijatohtori Katriina Heljakka ei ole yhtä pessimistinen, vaikka ymmärtää hädän. Leluihin kohdistuu huolia, koska ne ovat tavallaan ihmisen kuvia ja lapsen ensimmäinen valuutta. Lelukulttuuri kertoo kuitenkin enemmän ympäröivästä yhteiskunnasta ja aikuisista kuin nykylapsista. Aikuiset suunnittelevat, myyvät ja ostavat lasten lelut ja siten ohjaavat tietynlaisten leikkien pariin. Siksi kauppoihin valikoidut leikkiaseet ja muoviset käsikranaatit tuntuvat Heljakastakin vähän hurjilta. Mutta osattiin sitä ennenkin: ”Tutkimukseni osoittavat, että toisen maailmansodan aikana ja jälkeen Suomessa on leikitty jopa ympäristöstä löytyneillä hylätyillä aseilla.” Aselelujen täyskielto ei ole yksinkertainen asia. Lapset ovat luovia, ja leikeissä tulisi voida käsitellä myös konflikteja. ”Suositun väittämän mukaan lapsi nakertaa aseen tarvittaessa vaikka näkkileivästä.” Heljakan mukaan lapsi tuokin leikkeihin aina omaa persoonaansa. Lelun kaupallinen taustatarina voi ohjata alkuun, mutta loppu keksitään itse. Luova leikki sujuu tutkimuksien mukaan yhtä hyvin kaupallisella muovilelulla kuin kävyillä ja kepeillä. Varttuneempi väki vain romantisoi niitä enemmän kaivatessaan omaa kadotettua lapsuuttaan. Ehkä lelujen markkinoiminen kehittävinä tähtää nimenomaan tähän leluja ostavana aikuisten ryhmään?

”Kehittävä lelu on aikamoinen paradoksi, sillä jokainen lelu tai leikki kehittää leikkijäänsä jollain tavoin. Opettaa tästä maailmasta, toisista leikkijöistä – ja itsestään.” Pedagoginen lelu ei toimi oletetulla tavalla, jos sen toivottuun käyttöön ei opasteta. Kasvatusvastuuta ei voi jättää lelulle, joka on vain aikansa kuva tai ”fantasiaa kanavoiva esine”, kuten Heljakka sanoo. Mutta kanavoivatko lelut seksifantasioita? Barbie on istunut vuosikymmeniä kauneusihannekäräjissä syytetyn pallilla, ja Bratzeilläkin on monien mielestä liian paljastavat vaatteet. Heljakka heittää vastapallon: Mikä meidät saa pitämään joitakin leluja seksikkäinä ja ärsyttävinä? Esine itsessään on viaton. ”Ongelma on aikuisten voimattomuudessa ottaa vastuuta erilaisista representaatioista keskustellessa. Lelut ovat media itsessään, ja niiden ymmärrykseen vaaditaan medialukutaitoa.” Mediaa ja lapsia koskeva huoli kiinnittyy kuitenkin usein välineeseen eikä sisältöön. Älypuhelinta ei tarvitsisi demonisoida. Heljakan mukaan mobiililaitteet voivat olla osa leikkiä: leluja kuvataan, ja paikannustietoa käyttävät pelit kannustavat lähtemään ulos julkisille paikoille. Mutta entä se luonnossa kisailu? Kaupungistuminen on vähentänyt metsäleikkejä, mutta niille olisi Heljakan mukaan edelleen käyttöä. Metsä on motoriikan ja kansalaistaitojen opettelussa mainio leikkipaikka. ”Omaa lapsuuttaan ei voi tarjota jälkikasvulleen sellaisenaan, mutta siitä voi onneksi poimia onnellisia muistoja. Parhaassa tapauksessa voi ryhtyä yhteisiin leikkeihin, joihin sisällyttää jotain omista leikkimuistoistaan ja -tiedostaan.” LEENA PIHKALA

KOLUMNI JOHANNA JUNTTILA TOIMITTAJA

Tiede loukkaa kokin tunteita

ähdemme retkelle. Kaadan teeveden termospulloon. Etkö ensin lämmittänyt termaria kuumalla vedellä, kumppanini kysyy tyrmistyneenä. Kerron, että Työtehoseura tutki jo 1990-luvulla, ettei termoksen esilämmitys käytännössä pidä sisältöä kuumana yhtään pidempään. Kumppanini on epäluuloinen. Hän on aina esilämmittänyt termospullon, niin ovat hänen vanhempansakin. Kysyn, mistä hän tietää sen hyödyttäneen, jos hän ei ole lipsunut tavasta kertaakaan. Aivan. Ei mistään. Sama pätee moneen muuhunkin keittiöniksiin. Harvemmin pysähdymme pystyttämään kaksoissokkokoetta testataksemme, vaikuttaako ystävän, ruokabloggaajan tai isoäidin reseptin tarjoama manööveri niin kuin väitetään. Onneksi myytinmurtajiakin löytyy. Turun yliopiston elintarvikekehityksen tutkimusprofessori Anu Hopia ja kemisti Eri Foolad kertovat kirjassaan Hyppysellinen tiedettä tekemistään kokeista, joissa keittiötotuudet joutuvat tieteelliseen testiin. Osa kokeista on suoritettu vain kertaalleen ja ilman tarkkoja laboratoriolaitteita, mutta tunnollisen dokumentoinnin ansiosta nekin antavat vakuuttavamman arvion niksien toimivuudesta kuin näin on aina tehty -argumentointi. Kirjan luettuani tiesin, ettei kalaa kannatakaan lätkäistä kuumalle vaan kylmälle pannulle. Lihasta tulee parempaa, kun sen paistaa jääkaappikylmänä, vaikka kaikki neuvovat temperoimaan sen ensin huoneenlämpöiseksi. Liian makeana juomatta jääneen valkoviinin voi huoletta heittää kattilaan, sillä lautasella sitä ei erota ruoanlaittoon suositellusta kuivemmasta valkoviinistä, ainakaan risotossa. Eniten minut yllätti kuitenkin se, että kaikkia nämä faktat eivät kiinnostaneet – ei, vaikka tarjoilin niitä heidän omassa keittiössään ruoanlaiton lomassa. Tutkittu tieto uhkasi turvallisia tapoja ja perheen perinteitä. Tiede loukkasi tunteita. Kun myöhemmin appiukko pyysi minua keittämään teetä retkelle, aloitin liruttamalla hanasta termokseen kuumaa vettä.

Tampereen ylioppilaslehti AVIISI 4/2018

OHI ON! mikä gradu tai lopputyö ansaitsee mielestäsi palstatilaa? vinkkaa: toimitus@aviisi.fi

"Sosiologian piirissä voi tutkia vähän mitä tahansa, laidasta laitaan" PETRA VIITANEN teksti ja kuva

iten on mahdollista saada valtava järjestelmä Tampereen kaupungin keskustaan? Siihen kysymykseen Outi Koskinen halusi vastauksen. Kyseessä oli raitiotiehanke. Koskinen alkoi työstää graduaan vuonna 2014. Seuraavan vuoden aikana hän teki suurimman osan haastatteluista. Se oli aikaa, kun edes ratikan toteuttamispäätöstä ei ollut vielä tehty. “Oli kiehtovaa päästä katsomaan prosessia, kun kaikki vielä haki muotoaan ja oli hieman epävarmaa. Se ei vielä ollut se massiivinen järjestelmä kaupungissa, jonka ottaa jo itsestäänselvyytenä.” Koskisen aineisto koostui hankkeessa mukana olleiden toimijoiden haastatteluista. Lisäksi mukana oli havainnointi-

aineistoa suunnittelukokouksista sekä työpajoista. Koskinen hyödynsi myös median uutisointia hankkeesta. Koskinen tutki raitiotien suunnitteluprosessia, erityisesti suunnittelua arkipäiväisenä toimintana. Tarkoituksena oli selvittää mitä suunnittelu konkreettisesti on. Koskinen huomasi, että esimerkiksi post-it-lapuilla on suuri merkitys. Hankkeen ytimessä, Big room -suunnitteluhuoneessa lappuja hyödynnettiin esimerkiksi projektin aikatauluttamisessa. “Lappujen avulla oli mahdollista hallita jotenkin sitä valtavan isoa projektia”, hän kertoo. Tällä hetkellä tulevasta raitiotiestä muistuttavat työmaat ympäri kaupunkia. Ne myös herättävät vahvoja tunteita. Moni valittaa kaupungin kaaoksesta, mutta Koskinen pitää kaupun-

gradu "Miten raitiotie suunnitellaan? Ontologian politiikka Tampereen moninaisessa raitiotiehankkeessa" Mitkä on mitat? 96 sivua + 13 liitettä Kauan kesti? Kolme ja puoli vuotta, mutta ajanjaksoon mahtui myös harjoittelu ja vaihto. Ottiko koville? Otti, varsinkin pidempien taukojen jälkeen oli vaikeaa jatkaa. Innostuitko asiasta? Innostuin tutkimisesta, mutta raitiotien osalta riitti gradu.

gilla kulkemista mielenkiintoisena. Auki kaivetut kadut paljastavat uuden osan kaupungista, ja pakottavat kävelemään eri reiteillä. “Se on enemmän jännittävää kuin ärsyttävää”, Koskinen naurahtaa. Koskisen gradu, kuten myös hän itse, valmistui jo viime kesänä. Alkuvuodesta Koskinen palkittiin Westermarck-seuran gradupalkinnolla yhdessä Åbo Akademin Sebastian Schaumanin kanssa. Westermarck-seura on sosiologinen tiedeseura. Voitto oli yllätys, koska Koskinen ei tiennyt edes olevansa ehdolla. Tällä hetkellä Koskinen toimii tutkimusapulaisena Johtamiskorkeakoulun Wastebusters-tutkimusprojektissa ja on hakemassa jatko-opiskelemaan sosiologiaa. “Sosiologian piirissä voi tutkia vähän mitä tahansa, laidasta laitaan. Se on tosi kiva.”

AVIISI 4/2018 Tampereen ylioppilaslehti

TAMPERE-HELSINKI lähtöjä tunnin välein.

matka-aika joka lähdöllä vain 2t 15min. Uusi liityntäbussiyhteys Hervannasta ja Turtolasta. Liityntäbussiyhteys 28.5. alkaen Hervannasta Kauppakeskus DUOn ja Turtolasta Laulunmaan ja Citymarketin pysäkeiltä, joista lähtöjä myös tunnin välein. Taattu vaihtoyhteys Helsinkiin Lempäälän Sääksjärven pysäkillä.

Aina edullisin tapa matkustaa Tampereen ja Helsingin välillä. LEHTI LOPPUI, MENE VERKKOON! AJANKOHTAISIA UUTISIA VERKKOSIVUILLAMME: WWW.AVIISI.FI Somessa löydät meidät: www.facebook.com/aviisi | Twitter: @aviisi | Instagram: aviisilehti

Juhannuksen Valtteri Festival!

Atomirotta, SMG, sauna etc... pe 11.5. klo 22 VLAD IN TEARS (GER), klo 21 PSYYKE, klo 20 RAIN DIARY, dj Jyrki Witch..........................10/8,50 e (E*) la 12.5. klo 20-05 Euroviisubileet: klo 22 Viisulähetys screeniltä, klo 20 Aiheen vierestä-viisuvisa..................................dj Sami 3 e to 17.5. klo 21 SAMAE KOSKISEN KORVALÄÄKE.........12/11,50 e (E*) pe 18.5. klo 22 EEVIL STÖÖ x KOKSU K, klo 21 VERSACE HENRIK ..............................................................................16/14,50 e (E*) la 19.5. klo 21 ONNI BOI 6 e klo 22-05 Hang The DJ! Antti H, Sami & VJ Visukisu.............6 e ke 23.5. klo 21 KALLE AHOLA, klo 20 PAINIKERHO.......15/13,50 e (E*) pe 25.5. klo 22 WHISPERED, klo 21 ONE MORNING LEFT, klo 20 OCEANHOARSE, dj Kristian Lindell..........15/12,50 e (E*) la 26.5. klo 22 PIMEYS, klo 21 SALALIITTO, klo 20 ANTTI POUTA ..............................................................................15/13,50 e (E*)

+ PALJON MUUTA KEVÄÄLLÄ & KESÄLLÄ!

ALAVERSTAANRAITTI 5, TAMPERE PUH. 03 5656 6966 VAPRIIKKI.FI