Väki 3/2014

VÄKI 3/2014

VÄKI 3/2014 3 Pääkirjoitus

14 Ethics in the Field

Oli synkkä ja myrskyinen yö

4 Osta antropologi Tutkimustoimisto Kenno

6 Huijarietnografit

Toomas Gross on fieldwork

16 Moraalisen kompassin käyttö Murha ja mielisairaus kentällä

18 Kuninkaan kädestä keittiön kaappeihin

Castaneda, Morgan ja hipit

11 Salaisuuksien kammio Antropologi turrutti aistinsa

Milloin huumeista saa taas puhua?

22 Oodi Burning Manille Hiekkaa, hulluutta ja alastonta rakkautta

23 Anonyymi antropologi Väki goes SEKSIVAU

Väki on Helsingin Yliopiston antropologian opiskelijoiden lehti.

Julkaisija Mana ry Painos 100 kpl Painopaikka Picaset oy Väki on saanut HYY:n järjestölehtitukea vuodelle 2014.

2

VÄKI

Väki 3/2014 Päätoimitus ja taitto Ninnu Koskenalho ja Sanna Rauhala Tämän numeron toimituskunta Bruno Gronow, Toomas Gross, Annika Lepistö, Maria Mölsä Kannen kuva Ninnu Koskenalho

PÄÄKIRJOITUS Oli synkkä ja myrskyinen yö. Pengoimme yhteiskuntakritiikkiä ja opiskelijakulttuurin rappiota, pohdimme julkisuuden valokeilaan nousevaa opiskelijuutta Kelan rahoilla ryyppäävinä housuunkakkaajina ja hukuimme muinaisten roomalaisten ja antiikin aamunkoittojen kliseisiin.

Luovan flown ja aistien laajentumisen myötä sisäiset tiedemiehemme pääsivät kuitenkin voitolle, ja voimme viimein esitellä teille Väen tabu-numeron.

Tässä lehdessä luovimme vaikeille vesille ja pohdimme erilaisia tabuja sekä antropologian historiassa että yhteiskunnassa. Tabuissa on kyse sovinnaisuuden rajojen rikkomisesta: moraalin ja etiikan tajuamme kutkuttelevista rajatapauksista, joissa toimijalla on tilaisuus astua voiman pimeälle puolelle.

Kenttätöissä törmää usein tilanteisiin, jotka koettelevat tutkijan sovinnaisuuden tajua. Kulttuuriset yhteentörmäykset herättävät väistämättä kysymyksiä oikeasta ja väärästä. Osallistuvaa havainnointia harjoittavan antropologin on suhtauduttava kohteeseensa yhtä aikaa avoimesti ja analyyttisesti, ja tämä tarkoittaa omalta mukavuusalueelta poistumista. Sinne, missä maagiset asiat tapahtuvat.

Tieteen tekeminen on tutkimusmatkailua psyyken rajamaille, oman kulttuurin sinne luomien tabujen lähteelle ja niiden tuolle puolen saakka.

Terkuin, Sanna

&

Ninnu

VÄKI

3

OSTA ANTROPOLOGI Teksti: Bruno Gronow, Sanna Rauhala, Aleksi Ilpala Vähävaraiset, kunnianhimoiset antropologit lienevät tieteenalan alkuajoista lähtien ihmetelleet mitä tehdä tiedoilla ja taidoilla, joita ovat sisäistäneet koulutuksessaan.

Yliopistouran siintäessä joko tavoittamattomana tai kauhistuksena he ovat tarttuneet härkää sarvista ja marssineet yritysmaailmaan myymään osaamistaan. Miten tällaiseen ryhdytään ja mitä eettisiä ongelmia se voi sisältää? Kolme Helsingin yliopistosta oppinsa saanutta naista hyppäsivät kapitalismin kärryihin perustamaan yrityksen.

Kenno on Elina Reposen, Anna Martelan ja Viola Strandbergin tuore yritys, joka on sloganinsa mukaan etnografinen tutkimustoimisto. Idea syntyi muutamia vuosia sitten, kun yhdeksän hengen kaveriporukka ryhtyi puhumaan yrityksen perustamisesta. Heidän mielestään antropologialla oli paljon annettavaa sekä yritysmaailmalle että julkiselle sektorille.

Tämän vuoden alussa yritystä perustamassa oli enää kolmikko, joka sai aloitusapua

4

VÄKI

Aalto-yliopiston protomosta eli yrityshautomosta. Kevät kului käytännön asioissa, mutta syksyn saapuessa yritystoiminta otti vauhtia alleen ja naiset ovat positiivisin mielin harppomassa eteenpäin.

Vastaanotto on ollut suopea. Elina teki opintojensa työharjoittelun Kennoon, ja palautetuista raporteista tuli laitokselta ”isosti peukkua”. ”Oikeastaan pelkästään positiivista palautetta” on ilmaantunut kaikilta tahoilta.

Miten kolmikko suhtautuu työnsä eettiseen puoleen? ”Emme tee mitään projekteja, jotka olisivat eettisesti väärin”, Anna selittää. He kieltäytyvät antamasta yrityksille tutkittavista sellaista tietoa, jota voisi käyttää tutkittavia vastaan. Yrittäjää toki kiinnostaa saada projekteja, mutta tarkoitus ei ole ”nuuskia salatietoja ja sitten välittää niitä jonnekin korporaatioon, ja sitten ne hinkkaa käsiä yhteen ja istuu kirstun päällä”, Elina kuvailee.

Kennon ajatus omasta toiminnastaan on win-win: sekä

kuluttajan että kaupallisen toimijan auttaminen ja palvelujen parantaminen. Kenno ei tee etnografista tutkimusta pelkästään tuotteiden ympärillä, vaan yrittää kehittää myös julkisen puolen palveluita, mikä lienee ”kaikkien veronmaksajien intresseissä”, kuten Anna mainitsee. Tähän mennessä kukaan ei ole tarjonnut ”hämärähommia”.

Naiset eivät ole erityisemmin yhteydessä akateemiseen puoleen, mutta jo monille tutun Allegra Lab ry:n kanssa on tarkoitus kehittää jotain yhteistä - Kenno kun jakaa toimitilat Allegran kanssa. Yrityksen toimintaa ei kuitenkaan voi kutsua akateemiseksi antropologiaksi, ja akateeminen ja kaupallinen maailma pysyvät hyvin erillisinä. ”Emme tee yrityksen puitteissa akateemista tutkimusta”, Anna sanoo. ”Tottakai etiikka on sama, mutta ei me väitetä, että me tehtäis tieteellistä etnografiaa”, Elina jatkaa.

Eettinen vastuu pitäisi naisten mielestä olla sama kaikilla ihmisten kanssa työs-

kentelevillä ja tietoja keräävillä tahoilla. He kuitenkin myöntävät, että tämä ei käytännössä aina toteudu. ”Varmaan siinä antropologian opinnoissa tulee sisäistettyä semmonen vastuu kaikille, tai ainakin meille”, Anna toteaa. Elinan esimerkin mukaan heidän yrityksensä toimintaan pätee sama etiikka kuin hänen työn alla olevaan graduunsa, jonka hän on tehnyt laitoksemme ohjeiden mukaisesti.

Kennon naiset ovat luottavaisia tulevaisuuden suhteen, mutta eivät ”elä pilvilinnoissa” sillä ”ainahan yrittäminen on epävarmaa”. He ovat todenneet, että vaikka yritysjohtajalle tai julkisen alan päällikölle on vaikea pukea sanoiksi mitä antropologinen osaaminen on, kysyntää löytyy. Pakkohan työelämässä on reflektoida omaa osaamistaan. ”Oman osaamisen myyminen on semmonen, mitä on vähän pakko duunaa”, Elina muistuttaa.

Mitkä ovat Kennolaisten terveiset antropologian uusille ja miksei vähän vanhemmillekin opiskelijoille? ”Hyvän alan olette valinneet!

Tulevaisuuden alan. Älkää antako sellaisen masentaa, jos teidät jatkuvasti sekoitetaan arkeologeihin tai jotain, koska varsinkin Suomessa moni ei tiedä antropologiasta, oli se sitten tällaista mitä me tehdään tai mitä tahansa”, Elina piristää. ”Kun on ulkomailla, niin kaikkihan tietää mitä antropologia on”, Anna

jatkaa.

Suomessa ei ole aiemmin ollut täysin Kennoa vastaavaa toimijaa, ja usein saattaa olla, että yrityksissä etnografioita tekevät muut kuin antropologit. ”Me tehdään se paremmin”, Anna toteaa itsevarmasti.

Tulevaisuudessa Kennolla on toiveissa työllistää muitakin antropologeja, mutta tällä hetkellä yrityksestä saa palkkaa ”joinain kuukausina”, ja starttiraha avustaa.

Kenno on esimerkki siitä, millainen monen uutteran antropologin tulevaisuus voi olla. Jotkut puristit nostavat yhä nokkaansa sille, että tieteellistä osaamista käytetään kaupalliseen tarkoitukseen, mutta tämä tabu alkaa olla aikansa elänyt. Työmarkkinoiden tuulet kuiskivat tarinaa, jossa tohtorin arvosta saattaa olla jopa haittaa, eli jatko-opintoja ei välttämättä kannata lähteä puurtamaan paksun pankkitilin toivossa.

Yliopistolta ei löydy paikkaa kaikille halukkaille, joten monen on suunnattava katseensa uusille laitumille. Onko akatemialle omistautuneiden tovereidemme toivo jo menetty? Lähtevätkö kaikki tulevat tiedemiehet myymään jääkaappeja eskimoille? Kallistaako jompi kumpi valinta uskottavuuden vaakakuppia toista enemmän? Luovutamme loppupuheenvuoron neljännen vuoden opiskelijalle, joka puurtaa parhaillaan

graduaan ja suuntaa sen jälkeen kohti jatko-opintojen ihmeellistä maailmaa. ”Mielestäni antropologian opiskelijoiden olisi hyvä pitää mielessä, että oli heidän tulevaisuudennäkymissään sitten ura akatemiassa, yritysmaailmassa tai julkisella sektorilla, niin oman kokemukseni mukaan kaikkein tärkeintä olisi pyrkiä erikoistumaan kohti tätä tavoitetta. Vaikka korkeakoulututkinto antaa laaja-alaisia valmiuksia työskennellä yhteiskunnan eri sektoreilla, olen huomannut, että opintojen loppuvaiheessa ja sen jälkeen tyytyväisimpiä tilanteeseensa ovat olleet ne, jotka ovat määrätietoisesti ottaneet haltuun jonkin osaamisalueen tai kentän. Minulle antropologia on asiantuntijuutta, ei kasa irrallisia tenttiin päntättyjä teorioita. Mikäli ei suunnittele jatko-opintoja, on hyväksyttävä että työllistymisestä on turha odottaa laitokselta yksiselitteisiä tilastoja ja sen sijaan ottaa se haasteena. Tulevaisuutemme kannalta on myös tärkeää samanaikaisesti vahvistaa antropologian tunnettavuutta ja etsiä innovatiivisia tapoja tarkastella maailmaa yhteistyössä muiden tieteenalojen kanssa. Paljon on itsestämme kiinni. Olkaa ihan helvetin hyviä.”

Aleksi Ilpala

VÄKI

5

HUIJARIETNOGRAFIT Teksti: Ninnu Koskenalho Kuvat: Wikimedia Commons,Youtube

Hieno ja ylevä tieteenalamme on vuosikymmenten saatossa romahtanut kerran niin korkeasta asemastaan.

Kuten akateemiset esi-isämme, nuo entisten aikojen safarihattuiset toiseuden tutkijat, meidätkin tunnetaan “heimojen tutkijoina”

6

VÄKI

- mikäli tunnetaan laisinkaan. Myöskään etnografinen kirjallisuus ei huimasta jännittävyydestään ja oivaltavuudestaan huolimatta edelleenkään komeile bestsellereiden listalla. Ehkäpä etnografiat pitäisi kirjoittaa mielenkiintoisemmiksi ja

paremmin myyviksi?

Mutta hetkinen! Eikö tätä ole tapahtunutkin?

Entä Carlos Castanedan ja Marlo Morganin kaltaiset maineikkaat, miljoonia kirjoja myyneet “heimojen tutkijat”?

Viesti mielikuvitusolentojen maailmasta Amerikkalainen Marlo Morgan (s. 1937) julkaisi vuonna 1990 omakustannekirjan nimeltä Mutant Message Down Under (suom. Viesti oikeiden ihmisten maailmasta). Se on tositapahtumiin perustuva kertomus neljän kuukauden ihmeellisestä matkasta Australian aborginaalien parissa - siis eräänlaisen kenttätyön kuvaus. Morgan seikkailee 62-henkisen Real People -nimisen aboriginaaliheimon kanssa, joka näyttäytyy kirjassa ihmiskunnan viimeisenä autenttisena, sivilisaation pilaamattomana joukkona, joka on päättänyt jättää tämän korruptoituneen maailman taakseen, lopettaa lisääntymisen ja tehdä harkitun kollektiivisen kulttuuri-itsemurhan.

Morgania heimo tarvitsee tallentamaan kulttuuriset viestinsä ja toimimaan niiden soihdunkantajana maailmassa, jonka he jättävät jälkeensä. Morgan on siis eräänlainen valittu kunniaaboriginaali, jonka mukana ihmiskunnan aamuhämäristä saakka kumpuava jalo tieto luonnon ja ihmisen yhteydestä matkustaa länsimaisille lukijoille.

Mutant Message Down Under oli välitön myyntihitti - joskaan edes jättikustantaja Harper-Collinsin siipien suojissa se ei löytynyt kirjakaupoista osastolta “antropologia” eikä edes

“matkakertomukset”, vaan “fiktio / new age”. Kirja on myynyt maailmalla kymmeniä miljoonia kappaleita, ja Morgan kiertänyt vuosikausia luennoimassa kokemuksistaan ja elämäänsä niin suuresti vaikuttaneen heimon viisauksista. Hän kirjoitti myös jatko-osan nimeltä Message from Forever.

Huijarietnografin leima tuli pian. Vuonna 1995 australialainen antropologi John E. Stanton kommentoi teosta oman aboriginaalien parissa tehdyn kenttätyönsä perusteella, ja lyttäsi kir-

jan “etnografiset” havainnot pienintä yksityiskohtaa myöten. Myös aboriginaalit itse tulistuivat. Dumbartung Aboriginal Corporation, aboriginaalien taidetta kolonialistiselta haltuunotolta suojeleva taho, otti Morganin hampaisiinsa. Se aloitti tutkinnat kirjan väitteistä. Robert Eggington -niminen aboriginaalien yhteisön johtohahmo vietti 26 kuukautta matkaten kirjan reittejä pitkin, haastatellen ihmisiä ja tarkistaen Morganin väitteiden mahdollisuutta.

VÄKI

7

Tutkimuksen tulos oli se, että Real People -heimoa ei ole olemassa ja että Morganin oleilusta aboriginaalien parissa ylipäätään ei ollut mitään näyttöä. Dumbartungin raportin mukaan Morgan kuvailee kirjassaan reittejä, joita pitkin ei voi ilman monimutkaisia lupia kulkea sekä riittejä, joihin osallistumien ilman kertomuksista puuttuvaa initiaatiota olisi kuolemalla rangaistavaa.

Vuonna 1996 Mutant Message Down Under oli päätymässä elokuvaksi Hollywoodiin. Meryl Streepiä kaavailtiin pääosaan Morganin rooliin. Aboriginaalien kylänvanhimmat, Robert Eggington joukossaan, matkustivat joukolla USA:han estämään elokuvan teon hanke, jossa tämä pieni jouk-

8

VÄKI

ko ihmeellistä kyllä myös onnistui! He myös vaativat Morgania myöntämään kirjan sisällön olevan silkkaa puppua. Morgan itseasiassa myönsi juksanneensa, mutta tiedote sai heikkoa julkisuutta. Se unohdettiin pian, ja Morgan palasi markkinoimaan kokemuksiaan totena, suurella menestyksellä.

Castanedan lumous

Morgania paljon kuuluisampi oman elämänsä antropologi on 60-luvun kultaisten aikojen kulttihitti, Carlos Castaneda (1925-1998). Castaneda kirjoitti yhteensä 12 kirjaa kohtaamisistaan intiaanishamaani Don Juan Matusin kanssa. Yaquiheimoon kuuluva Don Juan otti Castanedan oppipojak-

seen, ja kohtaamisista kirjoitettu ensimmäinen kirja, The Teachings of Don Juan: A Yaqui Way of Knowledge (1968), otettiin innokkaasti vastaan niin maallikoiden kesken kuin akateemisissa piireissäkin. The Teachings of Don Juan sai kiitosta muun muassa Margaret Meadilta ja yaqui-intiaaneihin erikoistuneelta Edward Spicerilta. UCLA myönsi vuonna 1972 Castanedalle tohtorin arvonimen, pohjaten sarjan kolmannen kirjan, Journey to Ixtlanin etnografiseen ansioituneisuuteen.

Maine ja menestys toivat kuitenkin mukanaan epäileviä katseita, ja Castaneda joutui pian epäiltyjen listalle. Hänen varhaisimpiin kriitikoihinsa kuuluva Richard de Mille julisti Don Juanin opetuksi-

neen olevan silkkaa mielikuvituksen tuotetta, ja syytti UCLA:a huijaukseen osallistumisesta. Yliopistopainon väki oli hänen nähdäkseen sortunut harkittuun kaupalliseen opportunismiin: Castanedan kerrontatapa vetosi elinvoimaisimpia vuosiaan viettävään hippiliikkeeseen täydellä voimalla, ja etnografinen kirjallisuus myi yhtä hyvin kuin ganja Haight-Ashburyn kaduilla.

Castaneda nimesi Don Juanin yaqui-intiaaniksi, mutta hänen kuvauksensa eivät vastaa etnografien tietoa yaquiden tavoista. Kirjasarjassa keskeistä roolia näyttelevä psykotrooppisten kasvien käyttö on yaquiden parissa vierasta; se muistuttaa paremminkin navajoiden ja huichol-intiaanien rituaalimenoja. De Millen mukaan kirjan sijoittaminen melko tuntemattomaan intiaani-

kulttuuriin soi Castanedalle aiheetonta tieteellistä arvovaltaa ja mahdollisti uudenlaisen intiaanihahmon luomisen populaarikulttuurin kentälle. Castaneda vastasi kritiikkiin muun muassa sanomalla, ettei hänen tarkoituksensa ollut esittää Don Juania yaquiden edustajana, vaan useiden paikalliskulttuurien välillä navigoivana toimijana.

Ajan kanssa kritiikki tarkentui. Antropologi Jay Courtney Fikes vietti vuosia huichol-intiaanien parissa ja tutustui näiden shamanistisiin rituaaleihin.

Hän tunnisti Castanedan kirjassaan esittämät rituaalit huichol-menojen karkeiksi karikatyyreksi. Fikes kirjoitti havainnoistaan kirjan Carlos Castaneda, Academic Opportunism and the Psychedelic Sixties (1993). Teoksessa hän muun muassa nimeää Don

Yaquiden kielenkäytössä “hippi” alkoi pian tarkoittaa ikävää riesaa, joskin tilanteesta saatiin hyötyäkin: paikalliset puijasivat hippejä surutta, vaihtaen “tietoja” Don Juanin olinpaikasta röökiin, massiin ja bisseen.

Juanin esikuvaksi huicholshamaani Ramon Medina Silvan, johon Castanedan UCLA:n aikaiset opiskelutoverit Peter Furst ja Barbara Myerhoff olivat tutustuneet omien kenttäjaksojensa aikana.

Antropologi Muriel Thayer Painter puolestaan huomautti noituuden olevan yaquiden parissa synnynnäinen voima jota ei voi oppia eikä opettaa, ja jonka harjoittajat ovat fyysisesti hauraita ja heikkoja yksilöitä.

Castanedan Don Juan on harvinaisen timmissä kunnossa oleva vanhempi supermies, jonka yliluonnolliset taidot siirtyvät mestarilta valitulle oppilaalle pitkäaikaisen opetuksen kautta. Castaneda alkoi vaikuttaa yhä enemmän huijarilta.

VÄKI

9

Paikalliskulttuurin mureneminen Kun valheellinen tieto on kerran saanut tunnustetun aseman ja lähtenyt kiertoon, sen jälkiä on erittäin vaikea poistaa. Väärä etnografinen tieto sekoittuu aitoon tietoon alkuperäiskansojen kulttuureista. Tällä voi olla kauaskantoisia ja todellisia vaikutuksia kyseessä olevien ihmisten elämään, tai pahimmassa tapauksessa koko kulttuurien jatkuvuuteen.

Australialainen sosiaalitieteiden professori Cath Ellis kirjoittaa, että Marlo Morganin kirjojen suurin haitta Australian aboriginaaleille ei ole siinä, että niitä myydään heidän kulttuuriperintönään, vaan siinä että ne menevät suurelle yleisölle läpi sellaisina.

Vaikka Morganin kirjat löytyvät fiktio-hyllystä, suurin osa lukijoista uskoo kirjailijaa, kun tämä vakuuttaa kaiken kirjoitetun todella tapahtuneen. 2000-luvun alkupuolelta saakka löytyy jopa yliopistotasoisia papereita, joiden viitteiden joukossa Mutant Message Down Under seisoo - eikä kyse ole medialukutaidon kursseista! Jalon villin ideaali elää Morganin tekstissä väkevänä, tenhoavana ja lähes todellisena, ja peittää tehokkaasti alleen aboriginaalien kohtaamat valtavat yhteiskunnalliset ja terveydelliset ongelmat.

10

VÄKI

Don Juan, mystinen shamaani joka eli harmoniassa maailman kanssa ja oli yhteydessä näkymättömiin kosmisiin voimiin, oli ikoninen hahmo hippiliikkeen vastakulttuurin parissa.

Castanedan kuvailemien psykedeelisten kokemusten seurauksena Meksikon aavikot täyttyivät Don Juania etsivistä hipeistä, jotka halusivat syvemmälle ja korkeammalle kuin olivat siihen asti LSD:n avulla päässeet. Antropologi Jane Holden Kelley kertoo kirjassaan Yaqui Women (1978), kuinka yaquiden alueelle virtasi Kalifornian kilvillä varustettuja Volkswagen-busseja täynnä pitkätukkaisia hippejä kyselemässä Don Juanin perään.

Yaquiden kielenkäytössä “hippi” alkoi pian tarkoittaa ikävää riesaa, joskin tilanteesta saatiin irti hyötyäkin: paikalliset puijasivat hippejä surutta, vaihtaen “tietoja” Don Juanin olinpaikasta rahaan, tupakkaan ja alkoholiin.

Huicholit, joiden rituaalikäytäntöihin psykedeeliset kasvit todella kuuluvat, joutuivat kohtaamaan paljon häirintää, uhkailuja ja jopa väkivaltaa peyotennälkäisten nuorten käsissä.

Kun hipit ja huumekauppiaat ryhtyivät valtaamaan heidän perinteisiä maitaan etsiessään tajuntaa laajentavia kasveja, hallituksen oli puututtava asiaan ja perinteisistä rituaalikasveista tuli

paikoin laittomia. Turistit ja huumekauppiaat yhdessä ovatkin saaneet peyotekaktuksen lähes häviämään tietyiltä alueilta, jotka ovat huicholien shamanistisia pyhiinvaellusreittejä.

Morganin ja Castanedan perintönä sekä Australian aboriginaalien että Meksikon intiaanien kulttuurit sekoittuvat yleisessä tietoisuudessa iloisesti new age -henkisiin fantasioihin mysteerisestä korkeammasta tiedosta. Ihmisten oman äänen kaappaamista tällä tavalla kaupallisiin tarkoituksiin voidaan pitää kolonialistisena väkivaltana, jossa kulttuurin varastaminen, vääristäminen ja kaupallistaminen peittävät oikeat paikalliskulttuurit alleen. Huijarietnografin viitan kätköistä putkahtaa esiin taianhehkuinen popshamaani, Jalo Villi, joka myy meille uuden ajan käärmeöljyä, sulkapäähineitä ja koskettavia mietelauseita.

SALAISUUKSIEN KAMMIO Teksti: Maria Mölsä Kuvat: Wikimedia Commons Bussi numero 633 kaartaa Urpiaisentien ja Korsontien risteyksestä vasemmalle.

Korson juna-aseman, Pizza Expressin ja ravintola Dimondin läheisyydestä löydän sen, minkä vuoksi olisin voinut matkustaa kauemmaksikin: Katin Kauneuskulma. Kauneushoitolan “terveellistä elämää” huutavat mainokset luovat vahvan kontrastin viereisten kuppiloiden kanssa, joihin syyskuun iltapäivän aurinko luo hoitavia säteitään. Eikö tässä ollut ennen kirjakauppa?

Astun sisään. Vastaanotossa seisoo klassisen kaunis Elovena-tyttö, vaaleat hiukset huolellisesti letitetyllä nutturalla. Kerron tulleeni kelluntaan ja tyttö ohjaa minut alakertaan. Kellarissa tuoksuu öljyiltä, ilma on lämmin ja puhdas. Toinen vaaleahiuksinen ja helläääninen työntekijä astelee rauhallisin askelin luokse-

11

VÄKI

ni, ojentaa käteeni kynän ja kaavakkeen täytettäväksi.

Papereissa kerrotaan mihin olen tulossa. Tiedän jo kaiken lukemani, koska olen taustatyöni tehnyt. Ennen allekirjoitusta ruksaan rasteja ruutuihin, joissa kerron olevani kaikin puolin terve ja täysijärkinen. Vakuutan antamani tiedot oikeiksi ja vannon astuvani ammeeseen omalla vastuullani.

Tyttö ojentaa minulle lasin vettä, ohjaa pieneen huoneeseen ja selittää käytännöstä. Tankki on juuri sellainen kuin olin kuvitellut: suunnilleen mopoauton kokoinen, valkoinen ja munan muotoinen lappeellaan makaava kammio, joka on halkaistu keskikohdan yläpuolelta kuin laskiaispulla.

Kammion kansi aukeaa jäykästi, vedenpinta kimmeltää eteerisesti ja houkuttelee astumaan sisään. “Jos joudut paniikkiin, älä yritä nousta

liian nopeasti, hengitä syvään, paina tuota nappia ja odota mua. Mä olen tossa ihan parin seinän takana ja tulen kyllä heti”, tyttö sanoo ja hymyilee.

Juon veden loppuun, riisuudun, käyn suihkussa, asetan korvatulpat syvälle korviini ja astun kammioon.

Kansi on painava ja kammion pohja niin liukas, että olen vähällä kaatua. Vettä on arviolta noin kolmekymmentä senttiä. Suljen kannen ja asetun selinmakuulle. Suola pistelee aamulla ajettuja sääriä. Tunne on omituinen. Kammiossa on pilkkopimeää, lukuunottamatta takanani palavaa pientä punaista valopilkkua, joka näyttää hätänapin sijainnin. Jos levitän kädet sivuille, yletyn juuri ja juuri kammion seinämiin. Suljen silmät ja yritän löytää sopivaa asentoa. Niskatyynyn hylkään saman tien; en halua VÄKI

11

tuntea mitään, mikä kertoisi minun olevan kosketuksissa muun kuin oman ruumiini kanssa. Hyvän asennon löytämiseen kuluu tovi, mutta sen jälkeen ensimmäinen ajatukseni on, että täällä on hyvä olla. Korkean suolapitoisuuden ansiosta vesi kelluttaa täysin, makaaminen on helppoa ja pinnalle jäävät vain kasvot; vatsa, reidet ja polvet hipovat lämpimästi syleilevää vedenpintaa. Ilma ja vesi ovat ruumiinlämpöisiä. Olen yhtäkkiä hyvin tietoinen omasta hengityksestäni.

Ensin katoaa ajantaju, sitten omat ääriviivat. Tankki tuntuu suuremmalta, on kuin vajoaisin pitkän aikaa yhä syvemmälle ja syvemmälle kammion loppumattomaan pohjaan. Äkkiä luulen pyöriväni. Tuntemus on kiehtova. Pyörin hyvin hitaasti lukuisia kierroksia taaksepäin - kammio tekee takaperinkuperkeikkaa huutavassa tyhjyydessä.

Maailma tankin ulkopuolella katoaa kokonaan, “todellisuus” tuntuu kaukaiselta.

Olisin voinut olla paikallani viisi tai viisikymmentä minuuttia. En ole varma, missä vesi loppuu ja ruumis alkaa.

Huomaan pohtivani, onko meditaatio tällaista. Jos liikutan ylä- ja alaruumista samaan aikaan vasemmalle, sitten oikealle ja sitten taas vasemmalle, saan aikaan mielikuvan, jossa kroppani kiitää kovaa vauhtia kammion seinämästä ulos ja

12

VÄKI

Veri kohisee sisälläni, kuulen pienen nälän äänen kulkevan impulssina hermostossa, tunnen lihakseni, keuhkoni, sydämeni tykytyksen kämmenissä asti.

verhoutuu äärettömyyteen.

En ole enää varma olenko täysin hereillä, mutten ole täysin unessakaan. Aistittomuus muuttuu aikaisemmin tiedostamattomien tuntemusten ja ajatusten riemuvoitoksi. Veri kohisee sisälläni, kuulen pienen nälän äänen kulkevan impulssina hermostossa, tunnen lihakseni, keuhkoni, sydämeni tykytyksen kämmenissä asti. Hetken luulen kuulevani ääniä. Vaivun syvemmälle meditatiiviseen uneen, räpyttelen silmiäni ja näen pimeydessä kuvioita, välkähdyksiä, värejä. Sitten taas pimeyttä. Olen osa jotain suurempaa, sulaudun ympäröivään tyhjyyteen, leijun kaiken kattavassa avaruudessa. Ei ole enää muuta kuin tämä yksi kummallinen todellisuus, joka nielee sisäänsä kaiken.

Täysin käsittämättömältä tuntuvan ajanjakson jälkeen kuulen kumean koputuksen kammion kaukaisen seinämän läpi. “Tunti on kulunut”, lausuu naisääni jostain hyvin kaukaa. Nousen ikuisuudelta tuntuvan ajan istumaan, horjahdan ja kaadun. Ruumiini on painava ja vieras. En halua tulla pois. Kun avaan tankin kannen, tajuan, ettei tunti riitä mihinkään. Uskon, että viimeisten minuuttien aikana olen saanut kokea vain pienen ripauksen siitä, mihin kammion avulla voisi päästä. Kokemus jää kiehtovana ja kiusaavana mieleeVÄKI

12

ni. Entä jos sisällä viettäisi kolme tuntia, puoli päivää, vuorokauden? Uteliaisuuteni on suurempi kuin ennen tankkiin menoa. Voin vain kuvitella, mitä kammion ja psykedeelien yhteisvaikutuksella on saavutettu.

Olen utelias luonne. Harmi vain, että jopa käytetyn, köyhästi varustellun perustankin hinnalla maksaisi vuoden vuokrat. Ehkä, sitten lottovoiton jälkeen, tulevasta ylellisestä kylpyhuoneestani löytyy hieman toisenlainen jacuzzi.

Historiaa hyvin lyhyesti

Aistideprivaatiotankin kehitti 1950-luvulla amerikkalainen lääkäri, neurotieteilijä, filosofi, psykoanalyytikko, FAKTAA TANKISTA Tankki oli alkuperäiseltä nimeltään aistideprivaatiotankki. Tunnetaan myös eristystankkina tai kelluntatankkina.

Jollet ole astronautti, tämä on ainoa tila, jossa voit tuntea kehosi vapaaksi painovoiman vaikutuksesta. Veden suolapitoisuus on 30 %, - suurempi kuin Kuolleenmeren.

Katin Kauneuskulmassa (Korsontie 2) tankkia voi kokeilla hintaan 62€, 5 krt / 290€ tai 10 krt / 558€.

Kelluntaterapialla sanotaan olevan terveysvaikutuksia:

keksijä ja kirjailija John C. Lilly. Tietoisuutta tutkiva tieteilijä halusi eristää aivot ulkoiselta stimulaatiolta ja kehitti pimeän ja äänieristetyn kammion, jossa korkeasti suolapitoisessa vedessä kelluva yksilö eristetään sekä ulkoisilta ärsykkeiltä että kaikilta aisteiltaan.

Myöhemmin Lilly yhdisti kokeiluihinsa psykedeeliset huumeet (lähinnä LSD:n) ja kenties hieman hämäräperäiset tutkimuksensa delfiinien kommunikaatiosta.

Kuten voi olettaa, puoli vuosisataa sitten tankin käyttö oli monella tapaa erilaista kuin nykyään. Alkuperäisessä eristystankissa koekaniini oli kokonaan veden alla ja joutui käyttämään hengityksen mahdollistavaa soluhengityksen ja unen laadun paraneminen, lihasten rentoutuminen, verenkierron lisääntyminen, verenpaineen lasku ja luovuus- ja oppimiskyvyn paraneminen. Terapiaa on käytetty myös mm. MStaudin ja Parkinsonin taudin oireiden lievitykseen.

Rentoutuskellunnan aikana kuunnellusta uudesta tiedosta 65% jää mieleen, kun vastaava teho luettaessa on vain 5%. Luovuuden kasvu liittyy siihen, että vasen ja oikea aivopuolisko synkronisoituvat.

Rentoutuskellunnassa elimistö tuottaa mm. beta-endorfiinia, joka lievittää kipua ja lisää mielihyvän tunnetta.

maskia sekä epämukavaa tiukkaa asua, joka vaikeutti verenkiertoa tietyillä alueilla. 1960-luvulla NASA käytti tankkia koulutusohjelmissa, joissa astronautteja valmisteltiin avaruuden eristyneisyyteen ja painottomuuteen.

Katin Kauneuskulmassa tankkiin voi halutessaan jättää valot päälle tai nauttia vedenalaisista valoista jos pimeys pelottaa, kannen voi jättää osittain auki mikäli ei pidä ahtaista paikoista ja taustalle saa jopa rentouttavaa musiikkia. Niin, ollaan kaukana 50-luvun alkuperäisestä aistideprivaatiotankista.

Kirjoittaja suosittelee kokeilemaan tankkia ilman turhia lisämukavuuksia. Ei suositella psyykehäiriöisille, epileptikoille, munuaisten vajaatoiminnasta kärsiville, tasapaino-ongelmista kärsiville, sydämen toimintaongelmista kärsiville tai yli 6 kk raskaana oleville.

VÄKI

13

ETHICS IN THE FIELD Teksti: Toomas Gross Kuva: Wikimedia Commons

If I would have to categorise myself somehow within the discipline of anthropology then perhaps the labels “anthropologist of religion” and “Latin Americanist” fit me the best. I have recently become interested in various other topics (anthropology of sports, body, and pain in particular), but my long-term research focus has since the late 1990s been on the Protestant-Catholic relations in indigenous Zapotec communities of Oaxaca in Southern Mexico.

There are a myriad of ethical dilemmas that I have faced during my different stretches of fieldwork over the past sixteen years. Most of them have been quite conventional in nature that perhaps many anthropologists working in small faceto-face communities have had to confront.

How to react to gossip about you? The answer is – laugh at it and treat it as “data.” How to secure the

14

VÄKI

relative wellbeing of your liver and refuse yet another drink? The answer is – lie, even if lying feels wrong, that your doctor would get mad at you.

How to deal with all sorts of personal requests, financial and other? To be honest, I have not come up with a good answer. Deal with them, relying on common sense.

And, most importantly, how to react to arrogance, outright sexiwsm, and violence, verbal or even physical, that you might witness in the field? The answer is, I guess, never to compromise your own personal ethical standards.

But, as I have learned over the years, there are also much broader ethical concerns that being “an anthropologist of religion” and “a Latin Americanist” entails. Studying the religious convictions of others is first and foremost an epistemological challenge

How to react to gossip about you?

The answer is: laugh at it and treat it as “data.”

but it can also be an ethical one.

Can one “truly” study religion without being religious oneself? Or, to put it even more strongly, does a non-religious person have a right to study religion?

Should one agree with Rudolf Otto who in his famous “The Idea of the Holy” suggests that only those who have had numinous experience, should read his book.

Or should one join the camp of James Lett and the likes, who claim that the task of science, anthropology included, is to unveil the ignorance and irrationality that – as they argue – religious beliefs often equal to.

Be it as it may, I have

often felt quite uneasy when praying together with my informants and when beefing up my apparent religiousness, although at best my “religious self ” resides somewhere on the borderline between atheism and agnosticism.

When studying people who feel militant about their own religious convictions and often overly critical about any others, not taking sides can be hard.

They expect you to. But it is quite likely that you end up on the “opposite side” to the interviewee, regardless of who you are talking to.

Being a “non-Latin American Latin Americanist” can be an ethical

issue as well. In essence this boils down to the ethics of studying the “other” in general. Add to this the post-colonial, political, and economic realities, and you can find yourself in countless situations where you need to justify why you are “there.” “A que vienes” (literally “What are you here for?”) has probably been the most common question posed to me in the field, both by my informants as well as by Mexican anthropologists. As one among the latter once neatly put it, when I was eagerly describing my project: “I am not interested in what you are taking with you but in what you are leaving behind.”

VÄKI

15

MORAALISEN KOMPASSIN KÄYTTÖ Teksti: Ninnu Koskenalho Kuvat: Wikimedia Commons

Antropologinen kenttätyö on pitkään kestävää, osallistuvaa havainnointia. Se on alamme erikoisuus, vaativa mutta palkitseva metodi. Koska kenttänä on oikeiden ihmisten oikea elämä, se saattaa yllättää monilla sellaisilla tavoilla, joihin on mahdotonta varautua etukäteen. Väki etsi käsiinsä pari esimerkkiä tilanteista, joissa etnografi joutuu kohtaamaan yllättäviä moraalisia kysymyksiä.

Silminnäkijän tapaus Mary Thompsonin kenttätyö kaakkois-aasialaisessa kylässä oli kestänyt jo 18 kuukautta. Hänen asuntonsa sijaitsi mainiolla paikalla kylän keskusaukion laidalla, joten hän pystyi tarkkailemaan aukion tapahtumia huomaamattomasti ikkunastaan käsin.

Eräänä yönä Thompson havahtui ulkoa kuuluvaan riitaisaan meteliin. Hän hiipi ikkunalle kurkistamaan mistä on kyse. Aukiolla seisoi riitelevä miesjoukko.

Yksi heistä iski Thompsonin katsellessa machetella toveriaan, joka vuoti nopeasti kuiviin ja kuoli siihen paikkaan. Miehet eivät paenneet paikalta, vaan kuolettavan iskun antanut mies alkoi tuskallisen ulvonnan. Metelin herättämät kyläläiset tulivat

16

VÄKI

ulos taloistaan, ja ruumiin nähdessään alkoivat valittamaan suruaan yhdessä.

Vainaja haudattiin seuraavana päivänä. Hänet tappaneen miehen sallittiin osallistua hautajaisiin ja maksaa vainajan perheelle verirahaa.

Pari päivää myöhemmin paikallinen poliisi saapui kylään. Valtiolla oli käynnissä hanke veristen yhteenottojen vähentämiseksi, ja sen nimissä viranomaiset pyrkivät vangitsemaan kuolemantuottamuksiin osallisena olevia. Poliisit aloittivat kuulustelut ottaakseen selvää, oliko tässä kuolemassa kyse murhasta. Kyläläiset vastasivat kuitenkin kuulusteluissa yksimielisesti, että eivät tienneet kuka oli syypää kuolemaan.

Thompson oli ahkerana etnografina kirjoittanut kenttäpäiväkirjaansa tarkan silminnäkijäkuvauksen yön tapahtumista. Hän joutui vaikean tilanteen eteen: tulisiko hänen kertoa totuus vai noudattaa paikallisten esimerkkiä ja teeskennellä poliisikuulusteluissa tietämätöntä? Pitäisikö hänen tuhota kenttämuistiinpanonsa, jotka olivat nyt todistusaineistoa?

Thompson valitsi lopulta kyläläisten tavoin kiistää tietävänsä tapahtuneesta mitään, mutta säilytti kenttämuistiinpanonsa, ottaen kiinni jäämisen riskin.

Perhe on pahin Becky Ross oli tehnyt 14 kuukauden kenttätyön erään etelä-Amerikan intiaanihemon parissa, ja viettänyt heidän parissaan lisäksi yhdeksän peräkkäistä kesää.

Ensimmäisen kenttäjaksonsa alkuvaiheessa Becky oli monien antropologien tavoin “adoptoitu” paikalliseen perheeseen, vanhan pariskunnan “tyttäreksi” tai “lapsenlapseksi”. Pariskunnan aikuiset lapset kohtelivat Beckyä siskonaan.

Nyt Becky oli palannut kesäksi kentälle, tarkoituksenaan sukupuiden listaaminen ja tulevan kirjan vedosten läpikäynti paikallisten kanssa. Pian kävi

ilmi, että Beckyn “isoisä” oli sairastunut Alzheimerin tautiin ja diabetekseen, juopotteli ja oli menettämässä otettaan todellisuuteen. Beckyn “sisarukset” olivat kaikki lähdössä perheineen koko kesäksi pois kotikylästä, kuka millekin asioille. Sisarparvi oli odottanut matkojensa toteutumista pitkään, vartoen Beckyn paluuta. He olivat hoivanneet ikääntyviä vanhempiaan koko vuoden nyt olisi Beckyn vuoro pitää huolta “isovanhemmistaan”!

Becky ei kokenut että hänellä oli vaihtoehtoja, ja otti tehtävän hoitaakseen. Hän valvoi öitä “isoisän” vuoteen äärellä, kuljetti vanhuksia

paikasta toiseen ja hoiti heidän arkiaskareensa, kävi kaupassa, siivosi, auttoi “isoäitiä” ruuanlaitossa. Koko kesä meni omaishoitajan töihin. Kun “sisarukset” palasivat kylään kesän lopulla, Becky ehti juuri ja juuri olla läsnä luovuttamassa hoitovuoron takaisin heille. Lukukausi alkoi, ja hänen oli palattava opettamaan kotiyliopistoonsa. Beckyn suhde “perheeseensä” muuttui tämän kesän seurauksena paljon tiiviimmäksi ja läheisemmäksi. Toisaalta kenttätyön varsinainen sisältö jäi kokonaan suorittamatta, ja yli vuotta myöhemmin Beckyn kirja oli edelleen kesken.

VÄKI

17

Kuninkaan kädestä keittiön kaappeihin

Milloin huumeista saa taas puhua?

Teksti: Sanna Rauhala Lainaukset: Jaakko Hämeen-Anttila, Trippi Ihmemaahan Kuvat: Wikimedia Commons, freepix.eu ”Huumeet ovat myös kuuluneet osaksi hyväksyttyä nautiskelua.

Nykyinen käsitys huumausaineen käyttäjästä addiktina, narkkarina, on suhteellisen uusi ja perua 1960-luvulta. Sitä ennen käyttäjiksi tunnustautuivat niin paavit kuin kuninkaatkin, papit ja kirjailijat, eikä oopiumin nauttiminen ollut sen paheksuttavampaa kuin viinin juominen.”

”Sota huumeita vastaan on hävitty”, julistavat otsikot aina New York Timesista arvostettujen yliopistojen julkaisuihin. Tiukat asenteet ja lainsäädäntö ovat monien tutkimusten mukaan hyödyttäneet lähinnä huumediilereitä ja muita rikollisia: kun kaikki laillinen saatavuus katoaa, on satunnaiskäyttäjänkin, addiktista puhumattakaan, käännyttävä

18

VÄKI

kiskurihintoja repivän alamaailman puoleen. Huumesodan tulokset tuntuvat noudattelevan samaa rataa kuin kultaisen kieltolain aika, jolloin alkoholinkulutus palasi pienen notkahduksen jälkeen tuttuihin uomiinsa, toki pimeiden markkinoiden kautta. Yhdysvalloissa lähinnä bordelleissa ja vedonlyöntitoimistoissa toiminut järjestäytynyt rikollisuus levisi salakapakoihin ja kasvoi mahdissaan, suurien kaupunkien henkirikokset liki tuplaantuivat. Monella tavallisella kansalaisella on vankka mielikuva siitä, että alkoholia ja nikotiinia lukuunottamatta huumeet ovat olleet kiellettyjä lähes aina. Tämä on kuitenkin näkemys, jota yksinkertainen kulttuurihistoriallinen vilkaisu taaksepäin voi horjuttaa.

”Länsimaat löysivät huumeet 1800-luvun alussa. Toki sitä ennenkin niitä oli nautittu, mutta vasta 1800-luvulla viihdekäytöstä tuli tietoista.

Muualla maailmassa huumeita oli käytetty vielä kauemmin. Amerikassa pureskeltiin kokapensaan lehtiä, kuivatettiin peyote-kaktuksia ja syötiin sieniä. Aasiassa oli syöty, juotu ja poltettu oopiumia ja hasista eri muodoissa ikimuistoiset ajat. Kamtshatkan niemimaan asukkaat olivat kuivanneet kärpässieniä päästäkseen matkalle toiseen maailmaan.”

Myös Suomessa Lapin shamaanit käyttivät pitkään kärpässieniä ja muita psykoaktiivisia sieniä tavoitellessaan nopeaa tajunnan laajentumista. Ei

tule unohtaa myöskään maailman tunnetuimman virvoitusjuoman Coca-Colan alkulähteitä: sen kaksi tärkeintä ainesosaa olivat kofeiini ja, kuten nimestäkin voi arvata, kokaiini. Erilaisia morfiinijohdannaisia on määrätty lääkärien toimesta lievittämään kipua ja hengitystiesairauksia vielä 1900-luvun alussa. Tieto huumeiden vaikutuksista aivoissa ja niiden riippuvuutta aiheuttavista ominaisuuksista on toki kasvanut jatkuvasti, ja tuskin kukaan väittää niiden olevan täysin harmittomia. Yliannostukset johtavat usein kuolemaan ja riippuvuus voi tehdä ihmisen elämästä helvettiä. Oopiumi on aiheuttanut pitkään riippuvuutta valtavalle määrälle ihmisiä ympäri maailmaa, ja moni menetti normaalin elämän mahdollisuuden tälle opiaattien äidille. Onko absoluuttinen kieltolaki ja

sota huumeita vastaan kuitenkaan nykymaailmassa paras mahdollinen tapa taistella niiden negatiivisia vaikutuksia vastaan ja auttaa ongelmakäyttäjiä?

Esimerkkitapaus: Portugali. Maa oli pitkään kärsinyt Euroopan suurimmasta määrästä HIV-positiivisia suonensisäisten huumeiden käyttäjiä. Vakavasti addiktoituneita heroiininkäyttäjiä arveltiin olevan liki 100 000. Vuonna 2000 Portugali teki radikaalin päätöksen: se dekriminalisoi huumeet.

Huumeet itsessään ovat yhä teknisesti laittomia, mutta niiden hallussapito ja käyttäminen on rangaistavuudessaan verrattavissa parkkisakkoon, jos määrä ei ylitä asetettua kymmenen päivän keskikäyttöarvoa. ”Huumeidenkäyttäjät eivät ole rikollisia, he ovat sairaita”, sanoo João Goulão,

joka oli mukana luomassa maan uutta huumelainsäädäntöä. Vankilan sijaan pieniä määriä huumeita hallussaan pitävät henkilöt ohjataan virastoon, joissa sosiaalityöntekijät ja lakimiehet keskustelevat heidän kanssaan, ottavat selville henkilön taustat ja hänen riskiryhmänsä. Ensikertalainen pääsee varoituksella, uusijalle määrätään yhteiskuntapalvelusta tai sakkoja.

Heidät myös kutsutaan vieroitusohjelmaan. Tuoreet tilastot ovat rohkaisevia: alaikäisten huumeista kärähtämiset ovat laskeneet jatkuvasti, HIV-tartunnat suorastaan romahtaneet ja vieroituksessa käyvien määrä noussut huomattavasti.

Tutkimukset toisaalta näyttävät myös lievää nousua aikuisten yksittäisissä huumekokeiluissa – tulos, joka pätee koko Eurooppaan.

VÄKI

19

Erityisesti kannabis on lähivuosina ollut otsikoissa, kun monet maat tai osavaltiot ovat joko höllänneet suhtautumistaan, dekriminalisoineet tai peräti laillistaneet sen polttamisen. Colorado ja Washington Yhdysvalloissa eivät ole hukkuneet villiintyneen huumeidenkäyttäjälauman alle laillistamisen jälkeenkään, ja verotulojen kerrotaan olevan huomattavat. Kannabiksen lääketieteellinen teho muun muassa kivunlievityksessä ja sen suhteellinen harmittomuus luovat hyvän pohjan vapaammalle huumepolitiikalle, eikä kuolemantapauksiinkaan pysty vetoamaan, ellei sellaiseksi laske miespoloa, joka jäi putoavan rehupaalin alle. Kriitikot vetoavat usein myös marihuanan asemaan jonkinlaisena porttihuumeena, jonka myötä siirrytään ”vahvempiin aineisiin”. Vaikka saattaakin olla totta, että monet huumeidenkäyttäjät aloittavat kannabiksesta ja että sitä poltelleet siirtyvät todennäköisemmin myös muihin huumeisiin kuin ihmiset, jotka eivät koskaan ole kokeilleet mitään päihteitä, ei syy ole kuitenkaan kannabiksen. Ihmiset, joiden luonteeseen kuuluu halu ja taipumus kokeilla erilaisia päihteitä, aloittavat

20

VÄKI

yleensä asteikon alhaisemmasta päästä. Väitös, että marihuanan kokeilu johtaisi automaattisesti heroiiniin on miltei yhtä järkevä ja tieteellisesti pätevä kuin se, että alkoholin nauttiminen silloin tällöin johtaisi aina marihuanan käyttöön.

Suomalaisessa kulttuurissa alkoholi on olennainen osa yhteistä illanviettoa, sätkän sytyttäminen ei. Meille opetetaan jälkimmäisen olevan vahingollista ja rappiollista, vaikka useimmat katujemme turpeista asukeista ovat päätyneet asemaansa nimenomaan pullon suun kautta.

Suomalainen lainsäädäntö tuntuu pyrkivän hysteerisesti holhoamaan kansalaisiaan. Kaljaa ei saa enää mainostaa kaduilla, ja maamerkeiksi muodostuneet jättitölkit katoavat moottoriteiden varsilta. Alkoholiveroja nostetaan ja ravintoloiden aukioloaikoja uhataan leikata. Ovatko

ne ihmiset, jotka tanssivat yökerhoissa vielä aamukolmelta, tosiaankin niitä alkoholinkäytön suurimpia riskiryhmiä? Olisiko fiksumpaa kuitenkin kohdistaa katse niihin, jotka roikkuvat kuppilan ovenkahvassa heti aamuyhdeksältä ovien auetessa? Monesta huumeiden satunnaiskäyttäjästä ei ikinä arvaisi satunnaisvilkaisulla tämän nauttivan kiellettyjä aineita.

Samoin muutama olut viikossa näkyy korkeintaan vuositasolla vaa’assa.

Teiden varsilla tehtävien ratsioiden yhteydessä myös pikahuumetestien puhutaan yleistyvän, ja kannabis voi näkyä elimistössä vielä pitkään sen huumaavan vaikutuksen hävittyä. Tämä ei kuitenkaan lakia horjuta: kortti lähtee hyllylle täysin ajokykyiseltä ihmiseltä siinä missä unilääkkeiden vaikutuksen alaisena ajava henkilö saattaa päästä jatkamaan matkaansa vapaasti, kunhan pystyy vilauttamaan reseptiä, käyttäytyy koherentisti eikä muita päihteitä elimistöstä löydy. Unilääkkeet ovatkin yksi suurimmista reseptilääkkeiden väärinkäyttöryhmistä: Turun Sanomien vuonna 2010 tehdyssä tutkimuksessa yli 20 000 suomalaista ajaa joka aamu lääketokkurassa.

Joku kiskoo viinaa kaksin käsin asunnossaan ja eristäytyy täysin muusta maailmasta. ”Perussuomalainen tragedia”, todetaan. Alkoholismi on kansantauti. Toinen nappaa silloin tällöin pillerin tai polttaa jointin lähtiessään ulos juhlimaan. Sitä sietäisi jo hävetä. Molemmat ovat päihteidenkäytön varoittavia esimerkkejä, toinen pahemmasta ja toinen lievemmästä päästä. Miksi siis vain toinen on yhteiskunnallisesti hyväksyttyä ja toinen tuomitaan absoluuttisesti sekä lain että ihmisten silmissä? Miksi vain toinen on tabu ja toinen valitettava, mutta olennainen osa kulttuuriamme? Veteen piirretyt viivat laillisten ja laittomien huumeiden välillä katoavat käytössä.

ADHD-lääkkeiden stimuloiva vaikutus on samantapainen kuin amfetamiinin ja kokaiinin, ja silti vanhemmat taistelevat saadakseen ylivilkkaalle lapselleen diagnoosin ja lääkityksen.

Ajatus on paradoksaalinen.

Absoluuttinen huumekieltolaki on osoittautunut mahdottomaksi uusien synteettisten aineiden ilmaantuessa jatkuvasti markkinoille ja kotikokeiluun. Kenties olisikin aika uudistaa suhtautumistamme ja todeta, että ihmisiä voi hallita pelolla ja rangaistuksilla vain tiettyyn pisteeseen saakka. Suomessa kytee jo ka-

ANONYYMI TUNNUSTUS “Nuoruuden huumassa kokeilin kaikkea. Ekstaasia, amfetamiinia, ketamiinia, kokaiinia, gammaa… Nykyään tiedän, että päihteeni on tyypilliseen suomalaiseen tapaan alkoholi. En ikinä oppinut pitämään siitä, millaiseksi muutuin, kun olin käyttänyt huumeita. Seuraavana päivänä edellisillan jutut tuntuivat typeriltä ja mielikin oli matalalla.

Läpi sormien katson nykyään ainoastaan kannabista, joka on alkoholin lisäksi olennainen osa päihdekäyttöäni. Harvoin käytän sitä kuitenkaan juhliessani. Jos joku rentoutuu juomalla lasillisen punaviiniä, minä poltan pesällisen. Minun on vaikea ajatella kannabista huumeena, ja toivon, että Suomen päihdepolitiikka tulee tulevaisuudessa muuttumaan sallivammaksi sen suhteen.

Kun ihmiset katsovat minua, he tuskin arvaavat, mitä huumeita olen käyttänyt. Minusta tuntuu naurettavalta, että huumeidenkäyttöön liitetään kuva mädäntyneistä hampaista, rokonarpisesta ihosta, ikuisesta addiktiokierteestä ja huonosta elämästä.

Monelle kyseessä on ohimenevä vaihe, joka ei pilaa koko elämää. Kokemuksieni takia en tuomitse ketään, joka haluaa käyttää huumeita lopun elämäänsä, vaikka itse en niin teekään.”

- 30-vuotias helsinkiläinen opiskelija

pinahenki tiukentuvien alkoholilainsäädäntöjen vuoksi. Joskus tulevaisuudessa saatamme nähdä saman ilmiön myös monien muiden päihteiden kohdalla. Mutta huoli pois – siihen saakka saamme yhä nauttia täysin laillisesti

muun muassa tupakasta, jonka kaikki tiedämme olevan täysin harmitonta!

Sähkötupakka kannattaa toki ensin kieltää. Ihan varmuuden vuoksi.

VÄKI

21

OODI BURNING MANILLE Teksti ja kuvat: Sanna Rauhala

Kuvaillakseni Burning Mania ja Black Rock Citya, minun täytyy turvautua Tohtorin sanoihin: ”It’s a pocket universe.” Se nousee keskelle Nevadan aavikkoa, täyttyy kymmenistä tuhansista ihmisistä viikon ajaksi ja häviää taas vuodeksi maailmankartalta.

Mutta millainen universumi! Telttojen ja asuntoautojen reunustamat kadut joko johtavat suoraan Miehen hallitsemalle keskusaukiolle tai kiertävät koko loputtomalta tuntuvan alueen ympäri. Merirosvolaivoiksi, saluunoiksi, tulta syökseviksi mustekaloiksi tai esihistoriallisiksi hirviöiksi naamioidut taideautot ovat ainoat moottorikulkuneuvot, jotka saavat huoletta ajella kaduilla koko festivaalin ajan.

22

VÄKI

Suurin osa ihmisistä viuhahtelee paikasta toiseen pyörän selässä, minä viedän tuntikausia kävellessäni paikasta toiseen. Alue on valtava, ja samoin kaiken nähtävän ja koettavan määrä. Pimeän laskeutuessa ensimmäistä kertaa seuralaiseni seuraa huvittuneena, kun osoittelen kaikkea näkemääni ja kiljahtelen innosta.

Päivät ovat paahtavan kuumia, yöllä tarvitaan villapaitaa. Black Rock Cityssa ei ole rahalle käyttöä: myyminen ja ostaminen on pieniä poikkeuksia lukuunottamatta kiellettyä. Jotkut leirit vääntävät yötä päivää mojitoja tanssivalle ihmismassalle, toiset tarjoavat viskin- ja skumpanmaisteluhetkiä. Ryytyneenä katuja pitkin kuumassa aamuaurin-

gossa jääpisteelle raahautuessamme leiristä kuuluu ”Hey guys” Come have some french toast!” Jäitä saa sentään ostaa kolmella dollarilla köntti.

Viisi päivää kuluu hetkessä. Lähdön hetkellä tuijotamme avuttomana autoparkaamme, joka on sekä sisältä että ulkoa hiekan valtaama.

Lähteminen tarkoittaa aavikon vapaudesta ja uskomattomasta yhteisöllisyydestä luopumista, mutta myös ensimmäistä suihkua sitten saapumisemme, ateriaa joka ei tule purkista ja ilmastointia.

Hiekan peseminen hiuksista vaatii kolme perusteellista shmapoopesua. Pesuveden viemäriin valuminen on haikeaa katseltavaa: Burning Man poistuu pian iholta, muttei koskaan sydämestä.

Anonyymi Antropologi

TABU Helsingin strippiklubiskeneen tutustuminen heitti anonyymin antropologin hetkeksi kulttuurin rajamaille. Strippaamisella, strippareilla ja seuran ostamisella on edelleen tietty leima eikä strippari ole kovin arvostettu – tai yleisesti tavoiteltu – ammatti. Aiheesta on helppo heittää läppää mutta harvemmin siitä puhutaan tosissaan. Niinpä lähdettiin tsekkamaan mestat.

Strippareita on ollut maailman sivu. Pikkutytöistä kasvaa nuoria naisia ja joistakin tulee strippareita. Joku joutuu asiakaspalvelutehtäviin joissa myytävä tuote on oma kroppa ja jossa työvaatteita ei työnantaja kustanna. Tipit maksetaan ryppyisillä narustringeihin tungetuilla seteleillä.

Mutta yhtä kaikki duuni on duuni ja jollakin se vuokrakin pitää maksaa.

Hämmentävämpää on pohtia asiakkaiden motiiveja tulla viettämään iltaa strippiklubille. Polttariporukan ymmärtää, taus-

talla on ujoa kiinnostusta ja ”perinne”, mutta koko homma verhotaan kuitenkin hauskaksi läpäksi. Mutta miksi pukumies viettää lauantai-iltaansa yksin strippibaarissa ja maksaa siitä, että puolialaston tyttö juttelee hänelle? Tipit saatuaan tyttö palaa pukumiehen luo istumaan ja mies ostaa molemmille juotavaa.

Hetken päästä molemmat nousevat ja katoavat viptilaan.

Hotellista hotelliin, palaverista toiseen, joka päivä eri ihmisten kanssa.

Vapaa-aikaa tuntemattomassa kaupungissa, tuntemattomien ihmisten keskellä. Liikkuvan elämän ja jatkuvien työmatkojen takia tyttöystävä laittoi välit poikki jo vuosia sitten ja sen jälkeen ei ole ollut aikaa uudelle.

Mutta ne muutamat hiljaiset lauantai-illat kokovalkoisessa, kliinisessä hotellihuoneessa ovat liikaa.

Hämyisen baarin sohvalla kuumalle tanssijamimmille ostetun juoman hinnalla saa osakseen huomio-

ta, lämpöä ja jonkun jota kiinnostaa miten päivä meni. Jatkuvasti kiihtyvässä elämäntahdissa ei enää ehdi etsiä läheisyyttä, lämpöä ja kumppania.

Mutta rahalla saa.

Yksinäisyys, sekö se on, nykyajan tabu? Jonkun jakamaton huomio on ostettavissa niillä euroilla jotka vapaa-aikansa uhraamisella on saanut kasaan. Ja kukapa haluaisi myöntää tyytyvänsä rahalla ostettuun sympatiaan? Bisneselämä, kiihtyvä markkinatalous, kapitalismi, metropolielämä. Vapaa-aika uhrataan työlle, jolla tavoitellaan rahaa jota ei kuitenkaan ole aikaa käyttää kun on koko ajan töissä. Noidankehä jossa aikaa ei jää millekään, eikä kenellekään. Kehä päätyy mielettömyyteen nimeltä yksinäisyys, joka niinä lauantai-yön vapaatunteina ajaa etsimään helpotusta. Stripparin duuni on silloin lohduttaa, mutta asiakkaat elämä on ajanut näennäisen välittämisen piiriin.

VÄKI

23