Väki 4/2015

0 4/15 Identiteetti

Väki on Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden lehti.

Julkaisija: Mana ry Painos: 100 kpl Painopaikka: Picaset Oy Väki on saanut HYY:n järjestölehtitukea vuodelle 2015 Väki 4/2015 Päätoimitus: Bruno Gronow, Eemi Nordström Taitto: Vesa Rantanen Tämän numeron toimituskunta: Tapio Kumpula, Anni Huttunen, Heidi Saarinen, Olli Lindholm, Saara Toukolehto

2 / 04/15

Pääkirjoitus 4 Kenttäkämmejä osa 3. 6 Anonyymi antropologi 7 Se erilainen kaupunki 8 Huuruinen muukalainen: Päihteet ja vihollisen toiseutus 10 "Anteeksi, jätin kaislahameeni kotiin" 12 Identiteetti(Kysymyksiäni?) 17 Antropologipäivät vapaaehtoisen silmin 18 A vomit of words 21 Toimituksen tervehdys 23

3 / 04/15

Pääkirjoitus Bruno Gronow Eemi Nordström Kannessamme on kaksi risteävää sinistä raitaa valkoisella pohjalla. Useimmalle meistä nämä tarkoittavat Suomen lippua. Useimmalle meistä tästä syntyy myös vahvoja mielikuvia ja tunteita, mahdollisesti sekä negatiivisia että positiivisia, ehkä jopa yhtä aikaa. Mitä se tarkoittaa kellekin ei ole täysin sattumanvaraista ja näitä kahta sinistä raitaa valkoisella pohjalla voi käyttää hyvin tarkoituksenmukaisesti, kuten me nyt teimme kiinnittääksemme huomiosi. Kun jokin taho omii tarkoituksiinsa yleisen symbolin, tämä symboli voi pahimmillaan muuttaa täysin merkityksensä. Kun oikeistorasisti heiluttaa lippua ja tekee siitä identiteettinsä juuren, on muiden ihmisten vaikea enää mieltää kyseistä symbolia minkään muun kautta. Se täytyy silloin etäännyttää itsestään ja identiteetistään, tai vaihtoehtoisesti yrittää ylläpitää sen toisia merkityksiä. Tähän liittyy sanahirviö, jolle on ollut tiuhaan tarvetta marras-joulukuun taitteessa, nimittäin kulttuuriappropriaatio.

4 / 04/15

Marraskuun viimeisellä viikolla uutisoitiin KTZvaateyhtiön 600 euron takista, jonka kuvio oli suoraan kopioitu Ava-nimisen inuitišamaanin anorakista. Kun tästä ensi kerran kuulleet Avan jälkeläiset Kanadan Nunavutin territoriossa huomauttivat asiasta, yhtiö ei heidän yhteydenottoihinsa vastannut ennen kuin tapaus oli kerännyt huomiota sosiaalisessa mediassa. Kuvio oli nimittäin tärkeä osa Avan omaa identiteettiä: hän pelkäsi jonkun hukuttavan hänet, ja anorakin kämmenkuviot ja niiden välissä oleva pieni ihmishahmo suojelivat häntä mahdollisilta hukuttajilta.

Joulukuun alussa some kuohui Meksikossa Coca Cola Companyn uuden joulumainoksen myötä.

Siinä joukko vaaleita, hyvin pukeutuneita meksikolaisia nuoria matkustaa Totontepecin mixekylään toimittamaan riemuitseville paikallisille sitä mitä he eniten tarvitsevatkin: pulloittain virvoitusjuomaa sekä jonkin joulukuuselta näyttävän punaisen härpäkkeen kylän torille. Mainostiimi ei ollut ihan loppuun asti miettinyt tämän ”mensaje especialin” syvempiä merkityksiä, sillä siinä meni melkeinpä kaikki pieleen: imperialismiretoriikan lisäksi ylipaino ja diabetes ovat erityisesti köyhän alkuperäisväestön ongelma Meksikossa, ja maan asemasta limonaatien suurkuluttajana ei ole amerikkalaisyhtiötä tietenkään haitannut. Oma lukunsa ovat vielä NAFTA ja muut mitä Coca Cola sattuukaan edustamaan. PR-puolella yhtiön edustajat ehtivät vielä uhriutua valittelemalla tulleensa väärinymmärretyiksi ennen mainoksen hautaamista. Kolmas samankaltainen tapaus oli tietenkin vain pari päivää aikaisemmin paljastunut Suomen Miss Maailma-ehdokkaan pukeutuminen pilailupuodista ostettuun valesaamelaispukuun. Vastaus oli jälleen kuin valtionvarainministerillä: ”Sori siitä.”

näkökulmaan. Vielä valitettavampaa on, kuinka tiuhaan näitäkin mokia sattuu. Mitä päässämme siis liikkuu, kun kohtaamme toisen? Peilaammeko siinä omaa identiteettiämme, vai otammeko sen vastaan uhkana? Kenen joukossa seisot, omasta ja muiden mielestä?

Identiteetistä, kategorioista, toiseuttamisesta ja muista meitä antropologeja niin askarruttavista asioista on tämänkin numeron sivut tehty. Tämän kertaiset aihepiirit liikkuvat alkuperäiskansoista Antropologipäiviin, from collective nouns to Down Under, ja vähän kaiken sen välillä.

Joten, vuosi on ohi, lehtiä neljä, maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto, loma edessä; ei kait siinä muuta.

Haluamme kiittää lukija- ja toimituskuntaa maanmainiosta vuodesta 2015!

Haluamme myös sydämellisesti onnitella ensi vuodelle valittuja päätoimittajia, Anni Huttusta ja Eemi Nordströmiä. Arvon herra Brutus Gronovius pyyhkii Väen pölyt käsistään ja siirtyy väljemmille vesille vilkuttaen mennessään.

Lähteet Aikio, A.: Suomen Miss Maailma -kilpailija edustaa pilailupuodin lapinpuvussa. Yle Uutiset 1.12.2015.

CBC Radio: Nunavut family outraged after fashion label copies sacred Inuit design. Julkaistu 25.11.2015 Tourliere, M.: Mensaje en comercial de Navidad fue “malinterpretado”: Coca Cola. Proceso.com.mx 3.12.2015

Aina ei voi kaikkea muistaa tai ajatella, varsinkin kun kyse on toiseudesta, ”niistä muista.” Toiseus on kuitenkin vain mielikuva: on erittäin valitettavaa, että toiseuden, kolmen eri kulttuurin, esittäminen nojautuu ulkoiseen mielikuvaan eikä sisäiseen

5 / 04/15

Kenttäkämmejä osa 3.

Sarjassa jaetaan kenttätyön aikana koettuja kommelluksia ja kiusallisia tilanteita etnografisella ennakkoluulottomuudella.

Kasviopin ja vessapaperin tärkeydestä ”Kun uusi metsähakkuuprojekti alkoi kenttäalueellani, heräsi isäntäperheeni parissa huoli, että hakkuut saattaisivat epähuomiossa levitä myös alueille, jotka isäntäperheeni klaani oli päättänyt suojella.

Siispä joukko nuoria miehiä kyseistä klaanista päätti mennä sademetsään merkitsemään ennaltaehkäisevästi suojellun alueen rajat. Koska sademetsässä yöpyminen ja paikallisten maarajojen merkitseminen tietenkin kiinnostivat minua, tuppauduin nuorten miesten mukaan. Matka sademetsään ja suojeltavalle alueelle oli noin puolen päivämatkan mittainen ja miehet käyttivät vaelluksen hyödyksi luennoiden minulle paikallisista kasveista. Erityistä huomiota he kiinnittivät siihen mitkä kasvit ovat hyödyllisiä, mitä tuli välttää ja niin edespäin.

Työntäyteisen metsäreissun aikana kasvitieteelliset opit kuitenkin pääsivät unohtamaan minulta.

Toisen päivän aamuna huomasin myös vessapaperin unohtuneen kylille. Totesin kuitenkin, että hätä ei ole suuri, sillä sademetsäympäristö tarjoaa jos jonkinlaista lehteä vessapaperin korvikkeeksi.

Keräsin nipun lehtiä, joiden arvelin ajavan asian

ja menin tarpeilleni. Pyyhittyäni tajusin kuitenkin operaation menneen hirvittävällä tavalla pieleen: polttava tuska oli valtava. Samalla muistin miesten tähdentäneen välttämään tiettyjä myrkkykasveja, koska ne aiheuttavat polttavaa kipua. Ymmärsin liian myöhään kohdanneeni näitä. En keksinyt muuta kuin mennä jokeen istumaan. Vedessä istuminen toi hetkellisen helpotuksen, mutta jälkeenpäin polte palasi entistä pahempana. Koska mitään ei ollut tehtävissä, vedin housut jalkaan ja palasin muiden seuraan. Vaivaantunut olemukseni kuitenkin paljasti, että jotain oli vialla ja nauru oli suurta kun kerroin mitä oli käynyt. Kun kerroin joesta, miehiä nauratti vielä enemmän, sillä vesi kuulemma vain pahentaa poltetta. (Kuten olin huomannut.)

Hieman laihana lohtuna sain kuitenkin kuulla, että en ollut kerännyt pahimpia lehtiä, sillä jos olisin pyyhkinyt niillä, en pystyisi edes kävelemään.

Polte ei onneksi kestänyt montaa tuntia ja kylille päästyäni hyötykasvikokeiluni seuraus oli enää vain kiusallinen muisto.”

-Tuomas Tammisto

6 / 04/15

Anonyymi antropologi

Haluaisitko suunnitella vauvasi ominaisuudet aina silmien väristä häpykarvojen tiheyteen, lähestulkoon poistaa mahdollisuuden perinnöllisiin sairauksiin, antaa pikku Joosepillesi tai Josefiinallesi kovemmat luut ja enemmän lihasmassaa? Yes we can, sanoivat USA:n, Kiinan ja Ison-Britannian tiedeakatemioiden kokoamat alan huiput Washington DC:ssä joulukuun alussa.

Tai eivät aivan.

Konferenssi pidettiin sen takia, että uusi geenimanipulaatiotekniikka nimeltään Crispr-Cas9 on mahdollistanut kohtalaisen halvan ja helpon tavan puuttua geeniperimään, joko poistamalla osa tai poistamalla ja lisäämällä poistettuun kohtaan DNAsekvenssiä uusi pätkä. Crispr:n on kuvailtu olevan SatNavilla toimiva molekyylisaksi, jossa saksiosuus on DNA:ta leikkaava entsyymi, jonka ohjaa paikalleen kustomoitu opasmolekyyli, lyhyt pala RNA:ta.

Antropologeina emme tietysti ymmärrä tästä mitään, mutta mielenkiintoista oli keskustelu manipulaation puolesta ja vastaan. Puolustajat haluavat altruistisesti pelastaa ihmiskunnan turhilta perinnöllisiltä sairauksilta ja villeissä unelmissaan ”parantaa” lajiamme mitä pidemmälle menevin tavoin. Vastustajat ovat huolissaan mahdollisista ennalta-arvaamattomista jälkipolvillemme koituvista vaikutuksista, jos lähdemme sörkkimään perimäämme. Usein mainitaan sanapari ”designer babies” ja visioidaan tulevaisuus, jossa rikkaat jalostavat jälkeläisistään jonkinlaisia Übermenschejä ja köyhät kärsivät taudeistaan ja synnyttävät vain ”tavallisia” tautisia ihmisiä.

ilmeisesti ymmärsivät, että DNA:ta voi siirtää lajista toiseen. Tähän asti käytetyt tekniikat ovat kuitenkin olleet sen verran hankalia, että ihmisen perimän muokkaus ei ole ollut mielekästä.

Eräs herra oli uudella tekniikalla onnistunut taannoin poistamaan possuparalta retroviruksia perimästä, jotka ovat olleet esteenä sian ja ihmisen välisille elinsiirroille. Onko ihminen ihminen jos hänellä on sian sydän? Entä villit tulevaisuuden visiot; jos antaisin jälkeläisilleni lahjaksi hännän (koska olisihan se käytännöllinen ja miksi ei), niin miten heidät kategorisoitaisiin?

Washingtoniin kokoontuneet tiedehenkilöt eivät asettaneet tulevaisuuden geenimuokkausta täysin pannaan, koska he näkivät siinä todella paljon potentiaalia hyvään. Tällä hetkellä on kuitenkin laitonta muokata sellaisen perimää, josta tulee elävä ihminen ja jopa YK:lla on jo 2006 julkaistu Universal Declaration on Bioethics and Human Rights in 2005, jonka mukaan ihmisen perimä on osa yhteistä perintöämme: siihen liittyen täytyy ottaa huomioon oikeudet, vapaudet ja jonkinlainen arvokkuus (dignity).

Mikä lienee tulevaisuus? Ison-Britannian tiedehenkilöt ovat jo joissain tapauksissa saaneet luvan muokata syntyväksi tarkoitettujen ihmisten mitokondriaalista DNA:ta, ilmeisesti sillä perusteella, että se ei ole varsinaisen tuman sisäistä DNA:ta, eikä sitä siten mielletä osaksi ihmisen varsinaista perimää. ”Slippery slope”, sanoi Päivi Räsänen kun kaikesta paasasi. Johtaako viaton perinnöllisten sairauksien parantaminen infrapunanäön ja kidukset omaaviin köyhiä jahtaaviin kommandojoukkoihin? Itse haluaisin ainakin sen hännän. Ja ehkä adamantiumluurangon… eiku.

Tämä keskustelu alkoi jo 70-luvulla samantapaisen konferenssin tiimoilta. Tällöin tiedehenkilöt

7 / 04/15

Kuvat: Hei di S a a ri nen

Se erilainen kaupunki Heidi Saarinen

Melbournea kuvaillaan turistioppaissa Australian taiteen, vaihtoehtoisen musiikin ja pienten kahviloiden ja baarien kaupungiksi; australialaisilta kysyttäessä vastaus on suoraan (ja osuvasti) ”Australia’s hipster capital”. Pienet urbaanit katutaiteen koristamat keskustan läheiset lähiöt, kuten Fitzroy ja Brunswick, ovat kuin suoraan kalliolaisen kaikkea lokerointia vastustavan boheemin opiskelijanuoren märästä unesta: musiikki- ja taidetapahtumia järjestetään harva se ilta, kadut pursuavat pieniä persoonallisia kahviloita, pubeja ja kattobaareja, joista parhaita ei tosissaan löydä, ellei tiedä, mistä etsiä. Mutta miten hipstereiksi ja snobeiksi leimatut melbournelaiset sitten kokevat toisaalta yleisesti australialaisen ja toisaalta nimenomaan melbournelaisen kulttuurinsa? Päätin lähestyä aihetta haastattelemalla eräänä baari-iltana melbournelaista ystävääni Thomasia, joka sattuu naurettavan hyvin edustamaan stereotyyppisintä mahdollista syntyperäistä melbournelaista niin ulkonäkönsä kuin asenteensa puolesta. Päällä hänellä on yleensä pääosin mustat, hieman taiteelliset vaatteet, kokoparta ja tietenkin nörttilasit sekä salkku; hän opiskelee Melbournen yliopistossa ja viettää iltansa yleensä pubeissa, kattobaareissa tai ystävien käm-

pilla politiikasta väitellen. Ystävien seurassa olut tai viini maistuu ja polttaminen on yleistä, sattumanvaraisten melbournelaisten useamman vuosikymmenten takaisten bändien musiikin soidessa taustalla (kotona ollessa usein vinyyleiltä).

Muutaman oluen jälkeen otin asian puheeksi ja aloitin kysymällä, miten hän kuvailisi australialaista identiteettiä ja australialaisia luonteeltaan. Thomas kertasi alkuun asioita, joita arvelinkin hänen toteavan: aussit nauttivat nimenomaan ulkoilmaaktiviteeteista ja ovat luonteeltaan ystävällisiä, mutta samalla tyyliltään rehellisiä ja suoraan asiaan meneviä. Suomalaisena minua huvitti Thomasin käsitys siitä, mikä on ”suoraa”, mutta esimerkiksi amerikkalaisiin verrattuna hänen toteamuksensa pitää toki paikkansa. Negatiivisena piirteenä hän mainitsi rasismiin liittyvät ongelmat, jotka tosin hänen mukaansa koskevat enemmin Australian keski- ja pohjoisosia liberaalina tunnetun Viktorian osavaltion sijaan. Thomas mainitsi myös alkoholin runsaasta kulutuksesta, muttei osannut sanoa, onko kyseessä varsinaisesti hyvä tai huono asia; «We’re happy being drunk and stupid”.

8 / 04/15

Melbournelaisesta identiteetistä kysyessäni ensimmäinen kommentti oli, että ”Melbourne on erilainen”. ”Melbournen kulttuuri on aivan omaa luokkaansa: meillä on upein taide, parhaat bändit, vasemmisto osavaltion hallituksessa ja ihmiset ylipäätään asenteiltaan avoinmielisempiä. Meillä ei ole paras sää” - ei tosiaan, lämpötila voi saman paivan aikana helposti pudota tai nousta 10 astetta parissa tunnissa - ”eikä liiemmin turistinähtävyyksiä, mutta Melbourne on loistava paikka asua”.

Thomasin pohtiessa melbournelaisten eroa ”outback” australialaisiin, hän totesi ihmisten olevan siellä mukavia, mutta tyhmempiä: heidän kanssaan ei kuulemma saa kunnon keskustelua aikaiseksi tai olisi järkeä lähteä esimerkiksi teatteriin.

Niinpä. Vaikka melbournelaiset ovatkin ystävällistä ja mukavaa porukkaa, jotkin stereotyyppiset kuvat eivät taida olla liian kaukana totuudesta, ainakaan mitä tulee moniin korkeakouluopiskelijoihin.

Paras piirre melbournelaisissa on kuitenkin ehkä se, joka ei tule suoraan ilmi muiden eikä heidän omastakaan puheestaan: itseironia on todella vahva osa heidän huumoriaan, ja snobeja tai ei, he osaavat todellakin nauraa itselleen.

Hyvä esimerkki tästä on keskustelu erään paikallisen kanssa liittyen melbournelaisten tärkeimpänä ja perinteisimpänä julkisena vapaapäivänä tunnettuun, Melbourne Cupiin. Kyseessä on ravikilpailu, ”race that stops the nation”, ja ihmettelin sitä, miten kaupunki, jossa kukaan ei koskaan aiemmin ollut kiinnostunut kuin AFL:n peleistä yllättäen sekosi hevosista ja raveista täysin Melbourne Cupin aikaan. Eräs tuttavani vastasi suoraan, että vaikka kaikissa hienoissa puheissa aina selostetaan vain tapahtuman pitkästä perinteikkäästä taustasta ja siitä, miten jalo laji kyseessä onkaan, niin käytännössä kyse on siitä, että juhlavasti pukeutuneet miehet lähtevät lyömään vetoa isoista rahoista ja ravin jälkeen kauniiksi laittautuneet naiset iskevät vedonlyönnissä voittaneet. Alkoholia juodaan enemmän kuin liikaa ja siinä vaiheessa, kun on aika lähteä kotiin, kaikki näyttävät järkyttäviltä ja niitä kuvia saa sitten ihmetellä seuraavana aamuna Herald Sunista (paikallinen Iltalehti). «Entä se itse raviosuus?» «No se on sen 15 minuuttia ja loppupäivän ryyppääminen on sitten sen ansiosta oikeutettu»

9 / 04/15

Kuva l ä hde: Wi ki medi a C om mons

Huuruinen muukalainen: Päihteet ja vihollisen toiseutus Olli Lindholm

24.11.2015 Helsingin Sanomissa ilmestyi uutinen: ”Jihadistien sotahurmoksen kemiallinen selitys: Amfetamiinin kaltaisen Captagon-huumeen käyttö leviää Syyriassa”. Katselin uutisen otsikointia hämmentyneenä. Fenetyliinin, eli Captagonin vaikuttavan ainesosan sotilaskytköstä olin kuullut kyllä aiemmin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin aineen suoraan yhdistettynä ISIS-järjestön julmuuksiin, tai ylipäänsä epähumaaneihin tekoihin sotilaallisessa kontekstissa. Luin juttua pitemmälle, ja hämmennykseni nousi yhä korkeammalle tasolle.

Ensimmäisten kappaleiden aikana ISIS-taistelijoiden hurmoksellinen tila taistelukentällä yhdistetään Captagonin käyttöön. Kaikki tämä tuntui jostain syystä hyvin tutulta ja viimein tajusin miksi. Tarinat hassasiineistä ja vuoren vanhamies-myytti keskiajalta rakentuivat samoin periaattein.

Luin Helsingin Sanomien artikkelin loppuun, ja hämmennykseni kasvoi äärimmilleen. Juttu kertoi Captagonin olleen todistetusti käytössä Syyriassa mielenosoittajien parissa, hallituksen joukoilla ja länsimaiden tukemien kapinallisjoukkojen parissa.

ISIS:in parissa aineen käyttö vaikuttaa hyvin todennäköiseltä, mutta suoraa todistetta ei ole vielä ilmaantunut. Uutinen kuitenkin antaa ymmärtää, että aine on osasyy, ellei jopa eräs tärkeimmistä syistä, ISIS-taistelijoiden suorittamille epäinhimillisille teoille. Vuoren vanhanmiehen myytti, kuten hassasiinien hasiksen pureskelu palasi jälleen mieleeni.

Tässäkin tarinassa huumaava päihdeaine nostetaan tarinan keskiöön selittämään, kuinka ihmiset koukutuksen ja huumauksen kautta huijataan hylkäämään inhimillinen moraalinen tie, ja tekemään hirmutekoja.

Hassasiinit oli 1000-luvulla syntynyt sotilaallinen järjestö, jotka toimivat myös nykyisen Syyrian alueella. Järjestö tunnetaan nykyisin ennen kaikkea Assassin’s Creed-pelisarjan kautta, mutta alun perin tiedot ryhmästä saapuivat ristiretkien aikaan Pyhältä maalta palaavien ristiretkeläisten mukana.

Näiden varmastikin liioiteltujen myyttien mukaan hassasiinit söivät hasis-paloja ennen taisteluun ryhtymistä, joiden ansiosta he eivät kokeneet kipua tai pelkoa. Islamilaisten valtioiden parissa paheksunnan yhdistäminen hasikseen otti toisen muodon.

Yleisen myytin mukaan hassasiinien johtaja, vuoren vanhamies, houkutteli nuoria miehiä asuntoonsa, jossa syötti heille salaa hasispaloja. Kun miehet nukahtivat, heidät kannettiin salaiseen puutarhaan, jossa monet naiset, huvitukset ja herkut odottivat heitä. Näin miehet myytin mukaan saatiin uskomaan nähneensä paratiisin ilot, jonne vuoren vanhalla miehellä oli avaimet. Miehet huumattiin uudestaan, kannettiin ulos puutarhasta ja lähetettiin itsemurhatehtäviin vanhanmiehen käskystä vakuutettuina pääsystään paratiisiin kuoleman jälkeen.

Vihollisten toiseuttaminen ja päihdeaineet tuntuvat kulkevan kautta historian käsi kädessä. Arabikevään aikana Muammar Gaddafi ilmoitti kapinallisten olevan USA:n salaisten joukkojen vesijohtoveteen levitetyn LSD:n huumaamia. Nixonin hallinto levitti sodanvastaisen protestiliikkeen edustajista huhua, että he ovat menettäneet moraalinsa LSD:n ja marihuanan käytön vuoksi. 1800-luvun lopulla käytyjen oopiumsotien aikana Englannissa levisi tarina Fu Manchusta, jonka salainen liitto kiinalaisten siirtotyöntekijöiden kanssa oli rappeuttaa valkoiset miehet kiinalaisten orjiksi oopiumin levittämisellä.

Esimerkkejä on riittämiin, ja menevät niinkin absurdeiksi, kuin 1700-luvun Ranskassa nousseiden liberaalien aatteiden johtuvan kahvin juomisesta.

Myös uskontojen saralta löytyy paljon esimerkkejä päihdeaineista, jotka johtavat ihmisen harhaan oikealta tieltä. Paheelliset elämäntavat ja alkoholi Turmiolan Tommissa on varmasti kaikille tuttu esimerkki luterilaisesta raittiusliikkeestä, ja kautta lähetystyön historian paikalliset lähetyssaarnaajat ovat nimenneet ”pakanallisia” uskomuksia päi-

10 / 04/15

hteiden luomiksi harhakuviksi. Kasvava trendi ateistien parissa viime vuosikymmeninä on ollut väittää kaikkia uskontoja, jos ei päihteiden sillä hetkellä aiheuttamiksi, niin ainakin erilaisten psykedeelisiä kokemuksia aiheuttavien päihteiden rituaalisesta käytöstä juontuviksi.

Kun vihollinen, oli se sitten terroristijärjestön jäsen, ”pakanallinen” alkuperäisväestön shamaani, vodkaan menevä venäläinen, tai ihan vaan naapurissa asuva Taneli-niminen hippi, toiseutetaan päihteellä, kyetään paikkaamaan kognitiivinen dissonanssi, jonka vihollisen vieras maailmankuva aiheuttaa.

Päihteellä toiseuttaminen antaa selityksen, miten toinen ihminen voi käsittää ympäröivän maailman, siinä olevat arvot, moraalit, jumalat ja tieteet niin eri tavalla, kuin toiseuttaja itse. Siksi tämä tapa palveleekin objektiivisen totuuden ideologiaa, jossa

ihmisen oma maailmankuva on ehdoton kyseenalaistamaton totuus kaikesta olemassa olevasta, ja sitä kyseenalaistavat henkilöt ovat harhaanjohdettuja, tietämättömiä, tai yksinkertaisesti päästään sekaisin. Päihteet ovat helppo ja funktionaalinen selitys, ja sen biologiselta vaikuttava pohja sopii mukavasti sekularisoituneeseen maailmankuvaan.

En missään nimessä kyseenalaista, etteikö Captagon vaikuta sodanaikaiseen toimintaan, tai pyri tässä tekstissä puolustelemaan saatikka tuomitsemaan päihteiden käyttöä. Tahdon vain esittää mielipiteeni siitä, että toiseuttaminen ja populistiset selitysmallit ihmisten käyttäytymisestä ympäri maailmaa eivät johda ihmisten, tai erilaisuuden ymmärtämiseen. Pahimmillaan tällainen lähestymistapa suorastaan vaikeuttaa sitä.

11 / 04/15

”Anteeksi, jätin kaislahameeni kotiin” - Eksotisointi, identiteetti ja alkuperäiskansat Eemi Nordström Teoksessaan Decolonizing Methodologies uusiseelantilainen tutkija Linda Tuhiwai Smith kuvailee erästä vuosituhannen taitteessa pidettyä alkuperäiskansojen konferenssia Uudessa-Seelannissa. Muutama paikallislehden toimittaja halusi tulla ottamaan valokuvia konferenssin osallistujista, toivoen sen antavan ”värikkään lisän” lehden sivuille. Kun toimittajat vihdoin saapuivat, pettyneet toimittajat luopuivatkin kuvausaikeistaan: kaislahameiden, sulkapäähineiden ja sotamaalausten sijaan kutsuvieraat vastaanottivatkin heidät kauluspaidoissa, farkuissa ja puvuntakeissa. Vaikka osallistujien reaktio oli lähinnä huvittunut, ja toimittajille vitsailtiinkin siitä vuolaasti (”Pahoittelut, sulkani takavarikoitiin lentokentällä” ”Unohdin aamulla pukeutua natiiviksi” ”Pitikö meidän siis olla alasti?”), tilanne kuvastaa hyvin erästä alkuperäiskansadiskurssille keskeistä ongelmaa: alkuperäiskansojen eksotisointia ja sen vaikutusta omalle identiteetille alkuperäiskansana.

käsitteen voidaan sanoa vakiintuneen kansainvälisessä politiikassa vuonna 1989 ILO:n itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskevan uudistetun yleissopimuksen nro 169 (eli lyhyesti ILO169:n) hyväksymisen myötä. Koska alkuperäiskansan käsitteelle on mahdotonta löytää kattavaa määritelmää, määrittelee ILO ainoastaan alkuperäiskansojen kokemukseen perustuvat piirteet: näistä keskeisessä osassa on kansan oma itseidentifiointi.

Muut kriteerit koskevat marginalisointia, eroavaisuuksia vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään, esikoloniaalista historiaa sekä sidettä maahan. Valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden käsitykset alkuperäiskansoista ja niiden oikeuksista eivät tietenkään aina osu yhteen, ja alkuperäiskansojen oikeuksia turvaavan ILO169:n toteutuminen valtiotasolla edellyttää näiden omaa ratifiointia: tähän mennessä sen on tehnyt 22 valtiota, joista 14 on Latinalaisesta Amerikasta. Länsimaista sopimuksen on ratifioinut vain Norja, Tanska, Alankomaat ja Espanja.

Miksi (ei) määritellä?

Maailmassa elää YK:n mukaan noin 370 miljoonaa itsensä johonkin alkuperäiskansaan kuuluvaksi kokevaa ihmistä. Käsite alkuperäiskansasta syntyi eurooppalaisen kolonisaation myötä valloittajien alistaessa ”löydettyjen” alueiden alkuperäiset asukkaat sekä liittäessä nämä omaan yhteiskuntajärjestelmäänsä. Nykyiset tällaiseen historiaan perustuvat määritelmät muodostuivat kansainvälisen alkuperäiskansaliikkeen vaikutuksesta, joka vahvistui yhdessä feminismin sekä etnisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajaneiden liikkeiden kanssa viime vuosisadan puolivälistä lähtien. YK:n ihmisoikeuksien julistus lisäartikloineen oli kansainvälisessä toiminnassa merkittävä tekijä, mutta erillistä alkuperäiskansojen työryhmää saatiin YK:ssa odottaa vuoteen 1982. Tätä ennen kansainvälisistä järjestöistä alkuperäiskansojen oikeuksiin keskittyi eniten Kansainvälinen työjärjestö (International Labour Organization, eli ILO): alkuperäiskansan

Kulttuurisessa mielessä alkuperäiskansan käsite perustuu yhtä lailla omaan kokemukseen ”alkuperäisyydestä” (indigeneity), mutta sen yhteys eri alueiden erilaiseen siirtomaahistoriaan tuo termin käytölle omia ongelmiaan: alkuperäiskansaliikkeen vahvimmissa maissa, eli Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa pääosin briteistä ja ranskalaisista muodostuneet siirtolaiset tulivat jäädäkseen, ja perustivat alkuperäisten asukkaiden assimiloimispolitiikkansa samanlaiseen evolutionistiseen ideologiaan. Siirtolaisten kohtaamia ”villejä” yhdisti niin eurooppalaistyylisen maanviljelyn kuin hallintomuodon puute sekä monissa tapauksissa myös nomadinen elämäntapa: ajatus alkuperäiskansoista vaeltavina metsästäjä-keräilijöiden heimoina on edelleen iskostunut alitajuntaamme, ja myös YK:n alkuperäiskansaluettelo sisältää erityisen paljon nomadisia kansoja. Näiden valtioiden alkuperäiskansojen kokemia kolonisaation ilmiöitä voi täten olla hankala vertailla muiden kansojen

12 / 04/15

Latinalaisessa Amerikassa puolestaan etninen identiteetti on ollut paljolti sidoksissa sosiaaliseen statukseen, jossa intiaanit ovat olleet pohjimmaisina. Vaurastunut indio on voinut omaksua uudisasukkaiden kielen, tavat ja pukeutumistyylin vaihtaen näin identiteettinsä alkuperäiskansasta mestitsiksi.

Toisaalta alkuperäiskansan termiä on usein käytetty pienviljelijän (campesino) synonyyminä, ja pienviljelijöiden oikeuksia ajaneet liikkeet 1600-luvulta lähtien ajoivat myös viljelevien alkuperäiskansojen oikeuksia. Kylmän sodan aikana omaksuttu uusliberaali talouspolitiikka, sisällissodat sekä

Yhdysvaltojen jatkuvat interventiot johtivat entistä suurempaan ja yhtenäisempään liikehdintään alkuperäiskansojen osalta eri puolilla Latinalaista Amerikkaa. Valtaosa Guatemalan ja Bolivian kansalaisista kuuluu johonkin alkuperäiskansaan: poliittinen valta on näissä maissa pysynyt pääosin pienellä valkoisella eliitillä, mutta Boliviassa valtarakenteissa on tapahtunut suuria muutoksia aimarapresidentti Evo Moralesin voitettua vaalit 2006.

Alkuperäisyyden rinnalla on myös yhä enenevissä määrin käytetty sekavaa autoktonian (autochtony) termiä. Vapaasti suomennettuna se tarkoittaa maasta peräisin olevaa, mikä on varsin osuva vertaus alkuperäiskansojen omaan siteeseen maahan ja kotoisaan ympäristöön. Autoktonian määritelmä ei tosin ole vakiintunut, ja alkuperäiskansan synonyymin lisäksi sitä myös käytetään kuvaamaan pitkään alueella asuneita uudisasukkaita sekä dominantteja ”natiiveja” ryhmiä, jotka pelkäävät tulevansa marginalisoiduiksi. Käytännössä se voi myös tarkoittaa kaikkia pitkäaikaisia asukkaita alueilla, joilla ei ole määriteltyjä alkuperäiskansoja. Samalla autoktoniaan saattaa liittyä läheinen

13 / 04/15

Kuvat: Eem i Nordström

historioiden kanssa, erityisesti Aasiassa ja Afrikassa. Esimerkiksi etnisesti monivivahteisessa ja useiden kansojen välistä liikkumista kokeneessa Indonesiassa alkuperäiskansastatuksen perusteleminen on ollut sekavaa, ja juridinen määritelmä on perustunut lähinnä monitulkintaiseen tapaoikeuden tai paikallisperinteen (adat) termiin. Ruandassa taas alkuperäisyyden diskurssia on käytetty vallan välineenä niin maan verisessä kansanmurhassa kuin sen jälkipyykissä.

suhde valtiojärjestelmään: esimerkiksi Skotlannin itsenäisyysliikettä voidaan kutsua autoktoniseksi liikkeeksi. Toisaalta autoktonia voidaan nähdä laajempana kategoriana, jonka yhtenä osana ovat alkuperäiskansat. Lisähämmennystä termien vertailuun tuo tietenkin se, ettei alkuperäiskansalle ole pitävää määritelmää.

Toiseuden esittäminen Tällaisen termiviidakon läpi tarpoessa yksinkertaisemmat selitykset alkuperäiskansojen olemuksesta vetoavat valtaväestöön paremmin. Edellä mainittu nomadismin ja metsästäjä-keräiliyden syvälle iskostunut ideaali jaloista villeistä ja kivikautisista utopioista värittää läntistä mielikuvaamme kolonisoiduista kansoista. Hiljattain sosiaalisessa mediassa kiersi video, jossa yhdysvaltaiset alkuperäisamerikkalaiset nuoret kokeilivat ja kommentoivat halloweenin aikana myytäviä intiaani- ja heimoteemaisia asuja.

Reaktio oli jälleen huvittuneen epäuskoinen, mutta myös hieman surullinen: vanhoista Hollywoodfilmeistä inspiraationsa saaneet kostyymit välittivät väkisinkin ajatusta intiaaneista menneisyyteen kuu-

luvina satuhahmoina. Toiseuttava vaikutus korostuu, kun tarkkailee pukukauppojen muuta tarjontaa hirviöistä romantisoituihin viikinkeihin.

Idea alkuperäiskansoista kadonneina, jos ei katoavina kansanryhminä on vahva. Varhaisilla antropologeilla oli toki tämän kuvan välittämisessä näppinsä pelissä, ja piilevä ajatus katoavien perinteiden merkitsemisessä jätti tutkijan oman vaikutuksen tutkimuskohteeseensa toissijaiseksi.

Tämä menetysten etnografiaksikin kutsuttu ilmiö johti vaikuttaviin museokokoelmiin ja teorioihin alkuperäiskansojen elinolosuhteiden huomiotta jättämisen hinnalla. Museoinstituution merkitys kuvan välittämisessä ja ylläpitämisessä on merkittävä, ja merkityksellisten esineiden esittäminen kuriositeetteina ja taiteena länsimaisessa mielessä pitää sisällään omia kyseenalaisia viestejä. Voiko alkuperäisestä kontekstistaan erotettu esine todella kuvata sitä, mitä se oikeasti on? Jos ei, miten se tulisi sitten yleisölle esittää?

14 / 04/15

Hyvä esimerkki tähän löytyy jälleen Uudesta-Seelannista. Maorien puiset tapaamistalot (wharenui) ovat tunnettuja museoinnin kohteita niiden näyttävyyden vuoksi. Uuden-Seelannin hallitus neuvotteli Mataatua-nimisen wharenuin omistajien, ngati awa-heimon, kanssa talon viemisestä Sydneyhyn vuonna 1879 järjestettävää britti-imperiumin näyttelyä varten. Muiden lisäysten ohella talo koottiin Sydneyssä kääntämällä sisäseinät ulospäin kulujen karsimiseksi, ja ”maoritalo” muuttui elävästä esineestä eurooppalaista silmää miellyttäväksi etniseksi kuriositeetiksi. Mataatua oli sellainen yleisömenestys, että se päätettiin rahdata IsoonBritanniaan sen kummempia lupia kysymättä.

Pitkäaikaisten neuvottelujen ja symbolisten eleiden myötä talo palasi vihdoin kotiin ngati awan luo vuonna 2011, ja sitä käytetään niin alkuperäiseen tarkoitukseen tapaamistalona kuin maorikontekstiin sidottuna turistinähtävyytenä.

ja heidän kanssaan toimivat törmäävät jatkuvasti.

Eräät ulkopuoliset tahot taas uskovat tuntevansa kansojen tavat paremmin kuin he itse: muuan yhdysvaltalainen New Age-neropatti esimerkiksi yritti patentoida alkuperäisamerikkalaisen hikoilumajarituaalin omiin nimiinsä, koska intiaanit ”eivät tehneet sitä oikein.” Latinalaisessa Amerikassa alkuperäiskansastatuksen politisoituminen on johtanut useisiin ”hän ei oo oikea cowboy”- luokan väitteisiin, joissa alkuperäiskansaliikkeiden johtajien etnistä taustaa on kyseenalaistettu. Oppositio on Boliviassa iskenyt juuri kolmannelle kaudelleen valitun Moralesin hämärähköön perhetaustaan ja huonoon aimaran taitoon, ja Meksikon zapatistiliikkeen entisen epävirallisen johtajan Subcomandante Marcosin tausta keskiluokkaisena mestitsinä on myös herättänyt kysymyksiä liikkeen tavoitteista.

Toisaalta alkuperäiskansat ovat myös käyttäneet hyödykseen muiden oletuksia.

Toinen alkuperäiskansan omaan kokemukseen nojaava wharenui löytyy Wellingtonin Te Papa-museosta. Tämän hiljattain valmistunut näyttelyn perimmäisenä ajatuksena on luoda ”uuden vuosituhannen” marae (pyhä kohtaamispaikka), jossa yhdistyy Uuden-Seelannin kulttuurinen ja etninen perintö siihen yhteisölliseen kokemukseen, johon maraet on tarkoitettukin. Maraen wharenuissa on käytetty niin maoreille kuin polynesialaisille, eurooppalaisille ja itäaasialaisille tuttua ikonografiaa, ja museon sanoin sen tarkoitus on toimia kaikkien kulttuurien elävänä kohtauspaikkana.

Brasilian kayapot nousivat 1980-luvun lopulla uutisotsikoihin vastustaessaan Xingu-joen patoamisyrityksiä hyödyntäen perinteisiä rituaalejaan, tarinankerrontaa sekä esimerkiksi osallistumalla mielenosoituksiin perinneasuissaan. Tämä sai vastakaikua ympäristöjärjestöiltä, ja kävipä myös rocktähti Sting osoittamassa näkyvästi tukensa kayapojen taistelulle. Edelleenkin Etelä-Amerikan sademetsien alkuperäiskansat saavat paljon mediahuomiota vastaavanlaisissa tilanteissa. Tämä on oikeastaan luonut pahaa verta ylängön ja alangon intiaanien välille, sillä monikansallisten yritysten toimet ”luonnonkansojen” sademetsässä saavat aikaan kansainvälistä vastarintaa, mutta vastaavat tapaukset Andeilla jäävät kokonaan huomaamatta.

Boliviassa alangon alkuperäisväestö vastusti äänekkäästi Moralesin moottoritieprojekteja Amazonilla, ja paradoksaalisesti Moralesia vastustava alangon valkoinen eliitti saikin tilaisuuden profiloitua alkuperäiskansojen oikeuksien puolustajina asettumalla sademetsän intiaanien puolelle.

Museonäyttelyissä, kuten muussakin alkuperäiskansojen kanssa toimimisessa, on otettu uudeksi lähtökohdaksi alkuperäiskansojen oma näkökulma itsensä esittämisestä. Suomessa eräs näkyvä esimerkki oli vuosien 2011–2012 Lapin taika-näyttely Ateneumissa, jonka suunnittelussa ja näytteillepanossa oli mukana saamelaisia. Taideteosten kuvakieltä oli yleisölle avaamassa myös saamelainen kulttuuritulkki: Katri Hirvonen-Nurmen mukaan tapaus oli symbolisesti merkittävä ”eliitin” taidemuseon lähtiessä esittelemään alkuperäiskansan kulttuuria alkuperäiskansan ehdoilla.

Autenttisuutta etsimässä Alkuperäiskansojen olemassaolo nykyajassa ei aina vastaa annettua kuvaa. Kulttuurin muuttuminen ajan myötä, ja sen vaikutus romantisoituun ulkopuoliseen kuvaan, on jotakin johon alkuperäiskansat

Lopuksi: paikka vaihtuu, side pysyy Kolonisaatioprosessi muokkasi etnistä maisemaa pysyvästi, ja autenttisen alkuperäiskansaisuuden määritteleminen on siksi epäolennaista. Identiteetti voi olla kiinni paikassa, mutta se ei vaadi fyysistä olemista siellä: Keski-Amerikan garifunat ovat St. Vincentiltä (garifunaksi Yurumein) karkotettujen karibien ja afrikkalaisten orjien jälkeläisiä, mutta he ovat uudesta kotialueestaan huolimatta alkuperäis-

15 / 04/15

kansaa, ja heillä on erittäin vahva henkinen side kaivatulle kotisaarelleen. Sen sijaan Uudessa-Seelannissa marginaalisessa asemassa olleet kroatialaiset siirtolaiset tulivat hyvin juttuun maorien kanssa, eivätkä kroatiankieliset sukunimet ole maoreille epätavallisia. Monet suomalaissiirtolaiset PohjoisAmerikassa taas päätyivät avioon muun muassa ojibwejen kanssa: marginalisaation lisäksi kahta ryhmää yhdisti metsän merkitys, hikoilumajat ja saunat sekä syrjinnästä kumpuavat samat sosiaaliset ongelmat. Silti nämä tararat ja fintiaanit katsovat kuuluvansa maoreihin ja ojibweihin. Yhdysvaltoihin muuttaneet latinalaisamerikkalaisten alkuperäiskansojen edustajat ovat pyrkineet ylläpitämään omaa identiteettiään sieltä käsin sen ollessa kotimaassa vaikeaa tai mahdotonta: näin on käynyt esimerkiksi El Salvadorin pipileillä. Suuri osa maamme saamelaisista taas asuu Helsingissä.

Kulttuurit jatkavat eloaan muutoksen avulla, mutta vain omilla ehdoillaan. Samalla valtaväestön on myös opittava hyväksymään se: ”Native American Music”-kategorian käyttö on Yhdysvalloissa osoittautunut hieman haastavaksi sen koskiessa paljon muutakin kuin perinteisiä rumpuja ja huiluja: alkuperäisamerikkalaista Frank Walnia lainatakseni esimerkiksi rap-musiikki on pohjimmiltaan perinteisen tarinankerronnan uusi muoto, tapa kertoa omasta kokemuksestaan alkuperäiskansana.

Lähteet Avonius, L. 2013: Alkuperäiskansan käsite ja vähemmistöryhmien identiteetti - määrittelyn ongelmia Aasiassa. Teoksessa Alkuperäiskansat tämän päivän maailmassa. SKS Tietolipas 244, toimittaneet Virtanen, P. K., Kantonen, L., Suerujärvi-Kari, I. BuzzFeedYellow 2015: Native Americans Try On ”Indian” Halloween Costumes. Julkaistu 18.10.2015 Youtubessa.

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=frX69E9pkf8 (noudettu 23.11.2015) DeLugan, R.M. 2013: Commemorating from the Margins of the Nation: El Salvador 1932, Indigeneity, and Transnational Belonging, Anthropological Quarterly, Vol. 86, No. 4, s. 965-994 2013, Institute of Ethnographic Research, George Washington University Gausset, Q.; Kenrick, J.; Gibb, R. 2011: Indigeneity and autochtony: a couple of false twins? Social Anthropology/ Anthropologie Sociale 19, 2 pp. 135-142. European Association of Social Anthropologists Johnson, Paul C. 2007: Diaspora conversions: Black Carib religion and the recovery of Africa. University of Califor-

nia Press, Berkeley ja Los Angeles Mataatua.com: Mataatua the House That Came Home.

Linkki: http://www.mataatua.com/home/mataatuahouse-came-home (noudettu 24.11.2015) MTV 2015: Rebel Music – Native America: 7th Generation Rises. Julkaistu Youtubessa 7.5.2015. Linkki: https://www. youtube.com/watch?v=-aRwprNai4A (noudettu 31.11.2015) Pitarch, P. 2004: The Zapatistas and the art of ventriloquism, Journal of Human Rights, Vol. 3, No. 3 (September 2004), 291-312 Carfax Publishing Ranta, E. 2013: Hyvän elämän puolesta! Alkuperäiskansojen poliittinen nousu ja valtion dekolonisaatioprosessi Boliviassa. Teoksessa Alkuperäiskansat tämän päivän maailmassa. SKS Tietolipas 244, toimittaneet Virtanen, P. K., Kantonen, L., Seurujärvi-Kari, I. Seurujärvi-Kari, I. 2013: Saamelaisdiskurssi, kieli ja valta.

Teoksessa Alkuperäiskansat tämän päivän maailmassa.

SKS Tietolipas 244, toimittaneet Virtanen, P. K., Kantonen, L., Suerujärvi-Kari, I. Slavorum 2014: Tarara – Maori Croats. Julkaistu 5.9.2014.

Linkki: http://www.slavorum.org/tarara-maori-croats/ (noudettu 30.11.2015) Sommar, H./Yle Elävä arkisto 2015: Suomalaissiirtolaisia ja intiaaneja yhdisti metsä. Julkaistu 24.8.2015. Linkki: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/08/24/suomalaissiirtolaisia-ja-intiaaneja-yhdisti-metsa (noudettu 30.11.2015) Te Papa 2015: Te Marae. Te Papa-museon verkkosivut.

Linkki: http://www.tepapa.govt.nz/WhatsOn/exhibitions/ Pages/TheMarae.aspx (noudettu 24.11.2015) Toivanen, R. 2013: Alkuperäiskansojen oikeudet – totta ja tarua. Teoksessa Alkuperäiskansat tämän päivän maailmassa. SKS Tietolipas 244, toimittaneet Virtanen, P. K., Kantonen, L., Suerujärvi-Kari, I. Tuhiwai Smith, L. 1999: Decolonizing Methodologies: Research and Indigenous Peoples. Lontoo: Zed Books Turner, T.; Fajans-Turner, V 2006: Political Innovation and Inter-Ethnic Alliance: Kayapo Resistance to the Developmentalist State. Anthropology Today 22 (5), 3-10.

Virtanen, P. K., Kantonen, L., Seurujärvi-Kari, I. 2013: Johdanto: Modernit ja muuttuvat alkuperäiskansat. Teoksessa Alkuperäiskansat tämän päivän maailmassa. SKS Tietolipas 244, toimittaneet Virtanen, P. K., Kantonen, L., Seurujärvi-Kari, I.

16 / 04/15

identiteetti(kysymyksiäni?)

Anni Huttunen Viime viikkojen aikana vuodatin sydänvereni kandi. docs –nimiseen tiedostoon, jossa pohdiskelin identiteetin muodostusta maahanmuuttajataustaisten eurooppalaisten keskuudessa. Pyörittelin aihetta jokaisen aivosoluni voimalla ja mitä syvemmälle teoreetikkojen kelojen suossa sukelsin, sitä enemmän ainoana yhdistävänä tekijänä teksteistä nousi mahdottomuus määritellä sitä mitä identiteetti todella on.

Just joo, tällaiseen umpikujaan ei itseään kunnioittava nuori ajattelija ajaudu. Sitä paitsi, mikä sen identiteetin määrittelemisessä muka on niin vaikeaa? Identiteetti on sitä millainen kokee olevansa, eikö?

Kuten jokainen akateemisen tutkimuksen harjoittaja epätoivon hetkenään tekisi, myös minä päätin kääntyä minua intellektuellimpien puoleen konsultoidakseni mahdollisimman montaa lähdettä todentaakseni ajatukseni siitä mitä tuo mystinen ja moniselitteinen sana merkitsee. www.wikipedia.org.

Tulokset ovat masentavia.

Thanks Obama.

Nuori ajattelija oli pulassa. Ajatukseni siitä, mitä identiteetti tarkoittaa, osoittautuivat hyytävän yksiselitteiseksi verrattuna todellisuuteen. Olin ajatellut identifioituvani muutamaan melko yksiselitteiseen ryhmään: opiskelijat, helsinkiläiset, tupakoitsijat, speksiaktiivit. Totuus kuitenkin paljastui täysin toiseksi. Identiteettiäni määrittivätkin lukemattomat eri tulkinnat siitä mitä koko sana edes tarkoittaa.

Haluaisinkin käyttää palstatilani tässä Väessä keskustellakseni muutamista identiteetin ilmentymistä, jotka harvemmin nousevat esiin pohtiessa millainen sitä kokee olevansa.

Matemaattinen identiteetti En ollut vielä koskaan ajatellut sitä millainen matemaattinen identiteettini on. Synnyin numero neloseksi mutta entäpä jos koenkin itseni ysiksi.

Toisaalta numero seitsemän on aina ollut kiva. Olen aina ollut huono matematiikassa, tarkoittaako se että olen negatiivinen luku?

Online-identiteetti Vuorovaikutteisessa musiikkipalvelussa Spotifyissa tämän hetken kuunnelluin kappaleeni on Leidit lavalla – Hittiputki. Olenko seniori? Identifioidunko +50-vuotiaiden sukupolveen? Olenko Katri Helena –fani?

Identiteetti logiikassa ”Logiikassa identiteetti määritellään yleensä kaksisuuntaisena relaationa joka pätee vain asian ja sen itsensä välillä. Identiteetti on siis kaksipaikkainen predikaatti ”=”, niin että kaikille x ja y ”x = y” on totta jos ja vain jos x on sama kuin y.” (wikipedia. org) En edes tiedä mitä ajatella tästä. Olenko minäkin x?

17 / 04/15

Antropologipäivät vapaaehtoisen silmin Saara Toukolehto

”Kuka haluaa olla rekisteröinti- ja infotiskillä?

Huomisaamu on sit oletettavasti se kaikkein kiireisin hetki, kun kaikki osallistujat saapuu. Voi olla ryysistä, tarvitaan useampi tyyppi ... Okei, te ootte siellä sit! Ja te muut voitte hoitaa sen Tsingin pääpuheen, älkää päästäkö mattimyöhäsiä enää sisälle saliin sitten kun puhe on alkanut. Me tsekataan tekniikka ennen, ni teidän ei tartte huolehtii siitä. Mut sit ku on se Q ja A jonku pitää aina ojentaa mikki sille kysyjälle.”

Yksi tapahtuman järjestäjistä jakaa työtehtäviä Tieteiden talon saliin kerääntyneelle joukolle.

Olen ilmoittautunut vapaaehtoiseksi työntekijäksi Helsingissä järjestettäville Antropologipäiville, ja tunnustan olevani ensimmäistä kertaa töissä tieteellisessä konferenssissa. Tehtävänäni on olla teknisenä tukena panelisteille.

Maailmassa järjestetään vuosittain satoja tieteellisiä konferensseja, joihin osallistuu lukematon määrä asiantuntijoita eri aloilta. Konferenssit näyttäytyvät tiedeyhteisön ulkopuolisen silmissä usein vieraina ja epäkiinnostavina tapahtumina. Kuinka paikkansapitäviä ovat mielikuvat puuduttavan tylsistä, tieteellistä jargonia pursuavista monotonisella äänellä pidetyistä paneeliesityksistä tai silmälasipäisistä nörteistä väittelemässä kiihkeästi täysin käsittämättömistä asioista? Voisiko tiedeskenellä olla annettavaa myös laajemmalle yleisölle? Missä mättää, kun tiedeyhteisön saavutukset harvoin kantautuvat alan ulkopuolisten korviin?

Tarkkailen salista ulos purkautuvaa ihmismassaa: he ovat juuri kuulleet kaksipäiväisen tapahtuman aloittavan antropologi Anna Tsingin pääpuheen.

Joukossa on opiskelijoita, jatko-opiskelijoita, tutkijoita ja professoreita kaikissa ikäluokissa eri puolilta maailmaa. Joukko on kirjava, eikä ainakaan ulkonäön perusteella ole puhettakaan homogeenisyydestä. Vaikuttaa lupaavalta!

Höristän korviani ja huomaan, että lähes jokainen lähelläni käyty keskustelu keskittyy yhteen asiaan: mihin paneelikeskusteluun kukin on menossa.

Aha! Pitääkin kiireellä valita ensimmäisten paneelikeskustelujen sarjasta se, joka minua eniten kiinnostaa. Totta, vapaaehtoiset saavat työtehtävien lomassa osallistua paneeleihin, aika mahtavaa!

Valinta ei ole helppo. Haluaisinko kuulla urbaanista kaupunkimaisemasta, maiseman merkityksestä muistamisessa vai maisemista pyhinä, uskonnollisina toimijoina? Päädyn kuuntelemaan paneelikeskustelua kaupunkiympäristössä tutkimusta tekeviltä antropologeilta.

Paneelikeskustelussa tutkija toisensa perään esittää raporttinsa usein PowerPoint-esitelmällä höystettynä. Lopuksi tutkimuksista keskustellaan joukolla paneelin puheenjohtajan johdolla. Sävyltään innostuneissa ja kunnioittavissa keskusteluissa osallistujia puhuttavat etenkin tutkimusten väliset erot ja yhtäläisyydet sekä usein myös teoreettiset ja eettiset näkemyserot. Konferenssien yksi merkittävä tehtävä onkin tieteenalan sisäisen keskustelun ylläpitäminen ja alan uusimpien trendien määrittely.

Tämän lisäksi konferenssien roolin tulisi enenevässä määrin olla myös tieteellisistä tuloksista tiedottaminen.

Paneelikeskustelujen välissä osallistujille tarjoillaan kahvia ja naposteltavaa, ja juttu ja nauru raikavat marmorisilla käytävillä. Vanhat kaverukset iloitsevat jälleennäkemisestä ja uusia tuttavuuksia yhdistää intohimo samaan tutkimusaiheeseen. Kielentutkija ja yliopistoaktivisti Janne Saarikivi kirjoittaakin Helsingin Sanomien kolumnissaan, että tiede on todellisuudessa ryhmätyötä. “Tieteilijä menestyy, jos on toisia tutkijoita, joille puhua ja kirjoittaa.

Tutkijan tärkein julkaisufoorumi on eloisa kahvihuone.” Saarikivi painottaa yhteisöllisyyttä yhtenä tieteen tekemisen kulmakivistä - Antropologipäivät on yksi yhteisöllisyyttä ylläpitävistä ja rakentavista kohtaamisista alan ihmisten välillä.

18 / 04/15

Tieteellisistä tapahtumista tiedotetaan usein lähes pelkästään tieteenalan omissa julkaisuissa ja suljetuilla sähköpostilistoilla – osittain siksi, että vain alan ihmisten ajatellaan olevan kiinnostuneita tapahtumista, mutta myös rajallisten resurssien vuoksi. Tästä johtuen tapahtumien teemat saavat verrattain vähän näkyvyyttä mediassa, ja konferensseissa käsitellyt, usein hyvin ajankohtaiset ja tärkeät aiheet jäävät suuremmalta yleisöltä helposti pimentoon. Sosiaalinen media on kuitenkin mullistanut myös tiedeviestintää, jonka voi katsoa elävän tietynlaisessa murroksessa.

Tiedeviestinnän kehityskulut kulkevat käsi kädessä yliopistot valtiosta irrottaneen yliopistouudistuksen ja journalismin kriisin kanssa. Vaikka tutkijat pystyvät kätevästi viestimään projekteistaan ja tutkimusten tuloksista esimerkiksi Facebookissa ja Twitterissä on myös some-julkisuudessa omat kompastuskivensä. Oikean yleisön tavoittaminen sekä laadukkaan sisällön tuottaminen on ongelmallista, kun ajasta ja muista resursseista on leikkauspolitiikan seurauksena huutava pula. Lisäksi pirstaloituneella mediakentällä navigointi on aikaa vievää eikä konkreettisista tuloksista ole takeita.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on käynnistänyt hankkeen avoimen tieteen ja tutkimuksen edistämiseksi. Hankkeen perustana on ministeriöiden, tutkimuslaitosten ja tutkimuksia rahoittavien tahojen yhteistyö, jolla pyritään nostamaan Suomi yhdeksi maailman johtavista maista tieteen avoimuuden saralla. Suomesta halutaan tehdä maa, jossa tieteen tuloksia hyödynnetään laajasti yhteiskunnassa. Tavoitteet ovat jalot, mutta kuten yliopistouudistusta arvosteleva Saarikivi monien muiden tavoin tuo esille, kilpailulliseen asetelmaan, jossa yliopiston tärkeimmäksi tehtäväksi jää mahdollisimman hyvän kansainvälisen sijoituksen

19 / 04/15

Kuvat: S a a ra Toukol ehto

Tärkeä verkostoituminen jatkuu illalla Mana ry:n järjestämässä saunaillassa, jonka seurauksena toinen konferenssipäivä alkaa joidenkin osallistujien osalta hieman uupuneissa merkeissä. Varsinaisten tapahtumien ulkopuolella järjestettävät iltariennot ovatkin nimenomaan yhteisöllisyyden kannalta tärkeä osa konferenssikulttuuria. Konferenssit ovat itsessään tietynlaisen kulttuurin tuote, ja ne osaltaan luovat ja ylläpitävät yhteisön tapoja, kommunikointikulttuuria ja rituaaleja. Tapahtumat noudattavat tutuksi muodostunutta kaavaa, johon kuuluvat puheiden ja paneeliesitysten lisäksi myös kahvittelut ja iltahuvit.

saaminen, tulee suhtautua kriittisesti. Kansainvälisen sijoittumisen ei tulisi olla se pointti, vaan tieteen tekemisen ja siitä tiedottamisen parantamisen itsessään. Euronkuvat silmissä päätöksiä tekevä yliopistonjohto tarvitsee kuitenkin porkkanan, eikä utopia paremmasta yhteiskunnasta ole sille sitä.

Kun yliopistoa johdetaan kuin mitä tahansa kaupallista yritystä, investoinneista on seurattava selkeitä taloudellisia voittoja.

Miten tieteen avoimuuden tavoitteeseen voitaisiin nykytilanteessa päästä? Tulisiko tutkimuslaitosten värvätä erikseen tutkimuksista tiedottamiseen erikoistuneita kustannustoimittajia tai viestintävastaavia? Olisiko wikipediatyyppisessä, ilmaisessa ja yhteisöllisessä tiedon jakamisessa tiedeviestinnän tulevaisuus niin kuin Saarikivi on painottanut? Tai voisivatko yliopistot, kuten Miia Halme-Tuomisaari on ehdottanut, kalliiden PR-kampanjoiden sijaan rahoittaa sponsoreina kausijulkaisuja, jolloin julkaisut pysyisivät ilmaisina ja yliopistot puolestaan saisivat logonsa näkyville.

Tieteellisiä tapahtumia voisi olla hyödyllistä markkinoida lehdistölle myös esimerkiksi perinteisten lehdistötiedotteiden muodossa alleviivaamalla median näkökulmasta mielenkiintoisia yhteiskunnallisia teemoja ja avaamalla tutkimustuloksia arkitajuisesti. Konferenssit ovat loistava tilaisuus tuoda ti-

eteentekijöiden tietotaitoa ja tutkimustuloksia myös median kautta suuremman yleisön tietoisuuteen, mutta tähän vaadittaisiin resursseja ja investointeja tiedeviestintään erikoistuneeseen henkilökuntaan niin mediataloissa kuin tutkimuslaitoksissakin. Tätä ei kuitenkaan säästö- ja leikkauspolitiikka salli.

Suomen Antropologisen Seuran kansainvälinen antropologian konferenssi järjestetään vuosittain.

Tänä vuonna konferenssin aiheena olivat maisema, sosiaalisuus ja materiaalisuus.

Lähteet: Saarikivi, Janne 9.11.2015. Tiedettä pitäisi tehdä kuin Wikipediaa. Helsingin Sanomat. Linkki: http://www. hs.fi/tiede/a1446791764679 Opetus- ja kulttuuriministeriö: Avoin tiede ja tutkimushanke. Linkki: http://avointiede.fi/toiminta Lappalainen, Tuomo 29.11.2013. Kuinka yliopistouudistuksesta tuli kaikkien aikojen fiasko? Suomen Kuvalehti. Linkki: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ kotimaa/kuinka-yliopistouudistuksesta-tuli-kaikkienaikojen-fiasko/ Teksti on alun perin julkaistu AntroBlogissa (www. antroblogi.fi) 16.11.2015

20 / 04/15

A vomit of words Bruno Gronow

In the English language, there exists one thing above all else to tantalize the imagination of an attentive connoisseur: collective nouns. Of these exceedingly fantastic inventions, by far the most titillating is “a murder of crows”. Many explanations have been given for this ominous term; the birds were a frequent sight on the battlefields of yore, swooping down to feed on the casualties of gory mêlées, and they are given to enjoying a decaying carcass wherever such delectation is to be found.

There is, however, another rather fanciful explanation for this collective noun. Old folklore, the frequent abode of revered wisdom, tells us that a group of crows sometimes gathers on the ground to hold court over one of its members that stands accused of committing offenses. The accused defends itself for a time, but finally a verdict is passed. If the group decides against the defendant, the whole “murthre of crows” viciously descends upon the accused and kills it, but if the accused is acquitted, the whole “murder” takes flight and continues to lands unknown.

Many are quite likely to be unconsciously aware (an oxymoron if ever there was one) of these delights termed collective nouns. Who has not heard of a “pride of lions”, or a “school of fish”?

Even more generally one can say “a flock of birds”.

If one wishes to receive an excess of approbation

for mastering these terms, one can make a distinction between a group of geese on the ground and in the air. On the ground they are termed a “gaggle of geese”, while in the air, apparently, the more general term “flock” applies.

Beyond simple anecdotal fun, we might discern some meaning from these collective nouns. Most, if not all, suggest a personality trait for the animal so named, an anthropomorphic dimension that can perhaps reveal something of the English culture and society, while, of course, telling us something of the named species as well. Though the behavior of crows is probably not looked upon as such a sinister endeavor in all other cultures; it could just as easily be seen as a kindness that they devour the dead, but it seems dark birds have received a dark name, and indeed the crow’s “cousin” raven is similarly termed as an “unkindness of ravens”.

There are many collective nouns that are quite self-explanatory, such as a “cloud of gnats” (gnat being a small fly that bites people), or a “swarm of bees”, but others, such as the agreeably alliterative, but impenetrable “husk of hares”, has only received a few tentative conjectures and its etymology remains undeciphered. The other option, “drove of hare”, would seem to suggest a link to hunting, as the animals were driven out of their burrows in droves.

21 / 04/15

Cas pa r Dav i d F ri edri ch - The Tree of C rows , kuva l ä hde: Wi k i m edi a C om m on s

Collective nouns by no means pertain to animals only, and for example a “bevy of ladies” shares its noun with some delicate creatures such as deer and birds (quails or larks for example), while women of ill repute would find themselves categorically colligated with culturally less attractive beasts, whence comes the phrase a “herd of harlots”.

Just as flock has become the “natural” way to describe a group of any birds, herd is now the ubiquitous term for any grazing mammal, and school, or shoal pertains to any fish. In fact, school and shoal are often believed to be variations of the same word, but some would have us believe that shoal is a variant of Middle-English sceald, meaning shallow.

Who’s to say? The unending variety of collective nouns is thus mostly forgotten, at least until some

harmless fanatic brings them to mind during dinner conversation and the listeners feign interest.

Finally, as a pastime for the dark days ahead, while we dwindle away in morose half-life waiting for the sun to return, I suggest a pastime for the linguistically minded: conjure into existence some of your very own collective nouns. Here is a pertinent start for us scholars: a conjecture of academics.

Source: An Unkindness of Ravens: A Book of Collective Nouns

22 / 04/15

Toimituksen tervehdys

VIKA numeRO oli sIInä.

KIItÖS! 23 / 04/15

Portaikkoa Istanbulissa. Kuva: Eemi Nordstrรถm

24 / 04/15