VÄKI 1/2013 3 Pääkirjoitus 4 Hallitusterveisiä 5 “Vietnam, Is my Test-A-Ment” 6 Malaysia- Truly Asia! 8 Muista minua 11 Contact Forum- saisiko olla töitä antropologeille? 12 Kulttuuriarviot 14 Gangnam 15 Folk Rockia Tsingtaon voimalla 16 The Queer China 18 Choice- Mahdollisuus vaihtoehtoon 20 Tunnelmia antropologian oppiainekahveilta 21 Tunnelmia maailmalta 22 Anonyymi Antropologi 23 Antrosarjis: Boas
Julkaisija Mana ry Painos 100 kpl Painopaikka Picaset oy Väki on saanut HYY:n järjestölehtitukea vuodelle 2013.
2
VÄKI
Väki Päätoimittaja Johanna Saviniemi Taitto Saila Kivilahti ja Johanna Saviniemi Tämän numeron toimituskunta Timo Kaartinen, Saila Kivilahti, Soila Laivo, Kati Rinne, Saija Sarell, Johanna Saviniemi, Alina Suvila, Saara Toukolehto ja Oskari Wäänänen Kansikuva Alina Suvila
PÄÄKIRJOITUS Vieraillessani äskettäin tuuletusparvekkeella, näytti siltä, että jollain on tullut raja vastaan. Parvekkeen kaiteella talvipäiviään viettänyt pulu oli teurastettu ilmeisen julmalla tavalla. Osittain hapen ja loisien mädännyttämä pulunruumis oli sijoiteltu esteettisesti keskelle parvekkeelle hylättyä leikkuulautaa, ja on luultavasti siellä tämän lehden avattuasikin. Ellen asuisi Piritorin kulmalla, jossa aggressioiden julkinen purkaminen on arkipäivää, ja leikkuulauta parvekkeella selittyy mitä luultavimmin pirireiveillä, yhdistäisin kuolleen pulunruumiin huolelliseen asetteluun jonkinlaisia rituaalisia konventioita. Koska tiedän paremmin, kuittaan asian sillä, että rajoja on vedelty rankalla kädellä. Helvettiin se pulu sieltä kujertamasta, joku on saattanut tuumia ja kumauttanut päivän päätteeksi piruparkaa leikkuulaudalla. Myös Väessä rajat tulivat vastaan. Vanhat kunnon geopoliittiset rajat. Nuo keinotekoiset viivat ihmisten välissä. Maanosarajojen vetely sai aikaan tunteen, että tässä ollaan nyt harjoittamassa jonkinlaista idiotismia rajojen ollessa katoavaisempia kuin opintotukeni Bar Tazin kassakoneeseen. Huomasin kuitenkin, että moista harjoitetaan muuallakin. Eri maanosiin pohjaavat tapahtumat Helsingissä, kuten Cinemaissi ja HAFF, saavat rajojen konkretisoinnin tuntumaan jopa toivotulta. Seuraavaksi edessä onkin pitkän viikonlopun mittainen Aasia Cine, jossa elokuvien lisäksi on mahdollisuus nauttia musiikkielämyksistä. Aasia Cinen hengessä loimme oman Aasia-numeron, jossa ihmetellään muun muassa Gangnam–maniaa, vieraillaan vapaaehtoistyössä Kambodzassa, tarjotaan selviytymisohjeita Malesiaan, syvennytään Vietnamveteraanin mietteisiin ja haastatellaan Kiinan seksuaalivähemmistöihin erikoistunutta tutkijaa Elisabeth Engebretseniä. Lisäksi saamme lukea Timo Kaartisen kenttäkokemuksista Indonesiassa. Lehti on loistava. Nöyrä kiitos osallistuneille.
- Johanna
VÄKI
3
Hallitusterveisiä Palstalla hallitus esittäytyy ja kertoo ajankohtaisista aiheista sekä Manan toiminnasta. Tällä kertaa vuorossa hallituksen tuore puheenjohtaja Susanna Karhi Miksi lähdit hallitukseen ja miten päädyit puheenjohtajaksi?
Miten kuluva hallitusvuosi on käynnistynyt?
Viime vuonna toimin hallituksessa kulttuurivastaavana ja loppuvuodesta myös urheiluvastaavana. Kokemus oli kaikin puolin mielekäs. Minua kyseltiin puheenjohtajan pestiin jo suhteellisen aikaisin, ja kun olin aikani ajatuksella pallotellut, päätin ottaa pestin vastaan.
Kuluva vuosi on käynnistynyt vauhdilla, paljon erilaisia ideoita on heitelty ilmoille. Kaikilla on vapaat kädet suunnitella aktiviteetteja omalla vastuualueellansa, ja toki tehdä ehdotuksia sen ulkopuolellakin. Suunnittelemme myös paljon yhdessä; olemme esimerkiksi aloittaneet porukalla Manan syntymäpäiväsitsien ideoinnin.
Onko todellisuus vastannut odotuksiasi? Kyllä. Alussa hommaa oli oletetustikin enemmän. Kaikki ei vielä sujunut rutinoituneesti ja uutta omaksuttavaa tietoa oli paljon. Nyt huomaan, että tehtäviin menee aikaa aiempaa vähemmän, olen myös opetellut delegoininnin kultaista taitoa. Osaankin jo mielestäni delegoida hommia muille aktiivisille hallituslaisille, ja osa porukasta ehdottaa itseään erilaisiin hommiin kysymättäkin. Oman kokemukseni mukaan hallituksemme sisälle on kehittymässä kaikinpuolin mainio ja huumorilla varustettu yhteishenki. Eli hauskaa on ollut, kuten viime vuonna. Tämä onkin yksi tärkeimmistä elementeistä ja edellytys sille, että ihmiset viihtyvät ja motivoituvat tekemään asioita.
4
VÄKI
Tulevalle vuodelle suunnitellaan erilaisia ekskursioita, keskustelutilaisuuksia ja virkistystapahtumia. Lukkoonlyötyjä tilaisuuksia ovat esimerkiksi opiskelijoiden työelämäiltama sekä illanvietto Kontaktin ja Kehon kanssa. Mitä suunnitelmia sinulla on hallitusvuodelle 2013? Pyrin omalta osaltani vaikuttamaan hallitustoimintaan siten, että tuleva hallitusvuosi olisi kaikkien jäsenten kohdalla mielekäs. Tämä on ryhmätyötä, joten lopputulos ja aikaansaannokset riippuvat kaikkien hallituslaisten innokuudesta ja panoksesta. Kehitysehdotuksia koskien ainejärjestötoimintaa? Vastuualueista laadittavat kokoa-
vat ohjeistukset, ns. testamentit, helpottaisivat uusien hallituslaisten perehdyttämistä. Testamentti voisi olla asiakirja, jota jokaisen vuoden vastaava voisi käydä täydentämässä. Minkälainen ainejärjestö on parhaimmillaan? Mielestäni hyvä yhteishenki on yksi tärkeistä elementeistä. Ainejärjestötoimintaan voi sisältyä paljonkin käytännön työtä, mutta yhtälailla tärkeää on osata rentoutua porukalla ja esimerkiksi järjestää kasuaaleja koukouksia sekä illanviettoja. Mainittakoon, että Manan hallituksessa lähtökohtana on se, että ihmiset toimisivat tasavertaisesti; nakkeja pyritään jakamaan ja vastaanottamaan mahdollisiman tasapuolisesti, ja kaikkien mielipiteet pyritän huomioimaan. Terveisesi antropologian opiskelijoille? Mahtavaa kevättä kaikille! Tulkaahan mukaan Manan järjestämiin tilaisuuksiin mikäli mielitte vertaistukea ja hauskanpitoa opintojenne lomassa.
“Vietnam, Is my Test-A-Ment” Teksti ja kuva: Saara Toukolehto
T
apasin James Harperin kesällä 2011 San Franciscossa. Yllään kulahtanut vihertävä maihari ja sylissään pinkka papereita hän lähestyi minua pitkin jyrkästi alaspäin viettävää katua. Kohdallani hän pysähtyi, pummasi röökiä ja istahti viereeni katukivetykselle. Kätellessämme Jamesin käsi tuntui hiekkapaperilta, se oli känsäinen ja karhea – kodittoman elämässä ei pahemmin käsirasvaa käytetä. Esittelimme toisemme lyhyesti. Olin jo ehtinyt unohtaa koko kohtaamisen, kun yli vuotta myöhemmin eräänä joulukuisena iltapäivänä kadonneen työtodistuksen etsinnöissä käteeni sattui lärpäke, Jamesin runokokoelma. Niitillä yhteen nidottuna kymmenisen A4-arkkia, kannessa halvan valokopion lähes tunnistamattomaksi jättänyt valtikkaa pitelevän leijonan kuva, vasemmassa yläkulmassa hinta: $5.00. Kuvan yllä koreilee otsikointi: “A SMALL COLLECTION OF POETIC ARTISTRY by James Harper”, ja alla sanat: “The Author is a viet-nam vet. Four of his best works are featured within, the best is yet to come.” Siteeraan otsikossani kokoelman ensimmäisen runon nimeä: ”Vietnam, Is my Test-A-Ment”. Runo alkaa säkeistöllä:
”I was taken from home and trained to kill, another human being against my will. He fought real hard to protect himself, and his land, but I had no choice but to survive and now I live with blood in my hands.” Kaikki Jamesin runot seuraavat loppusointujen ja toiston varaan rakentuvaa poljentoa. Ne muodostavat myös temaattisen kokonaisuuden. Jamesin sanat ovat suoria, kaunistelemattomia, rehellisiä ja toimivia. Viesti on selvä, muttei yksiselitteinen. Runot kertovat traumaattisista muistoista, menneisyydestä, joka on läsnä tässä hetkessä, ja joka muutti kaiken: ”..we made it
back to America but not back home”. Ristiriitaiset ajatukset isänmaasta ja kuulumisesta jonnekin sekoittuvat muistoihin nuoren mielen pelon tunteista ja halusta paeta sodan todellisuutta: ”We were always smoking weed and staying high because it helped our young minds to get by.” James lopettaa säkeistöön: ”Yes Vietnam is my Test-AMent for the way I live life, so for all the fellows that didn’t make it, I have no further respect for the stars and stripes. Because “Vietnam is my TestA-Ment.”
VÄKI
5
Malaysia – Truly Asia ! Teksti ja kuvat: Kati Rinne
Kiinnostaako Malesia? Harkitsetko ehkä matkustamista, vaihto-opiskelua, työharjoittelua, työskentelyä tai muuten vaan oleskelua maassa? Hienoa! Ennen matkaa lue kuitenkin 10 enemmän ja vähemmän tärkeää faktaa ja vinkkiä Malesiasta:
1
2
Älä hämmenny, kun suurissa kaupungeissa samassa korttelissa saattaa olla sekä kiinalainen temppeli että viisimetrinen hindujumalan patsas. Taustalla kuuluu tietysti muslimien rukouskutsu.
Erityisesti suurimmilla lomasaarilla muslimien pyörittämissä ravintoloissa on Bring Your Own Bottles –käytäntö. Myös omat juomalasit on suotavaa ottaa mukaan, sillä jotkut ravintoloitsijat eivät halua tiskata alkoholista saastuneita juomalaseja.
3
Opettele manglishin alkeet. Hyvään alkuun pääset, kun muistat lisätä tasaisin väliajoin rennon lah-ilmaisun lauseiden loppuun. ”It’s okay lah.” (Tämän jälkeen voit laajentaa sanastoa ilmaisuilla mah, nah, meh, ah ja leh…)
4
Olipa lempiruokaasi sitten malaijilainen nasi lemak, intialainen palak paneer tai kiinalaiset kevätrullat, Malesiassa pääset kokeilemaan kaikkia näitä yhdessä! Mamak-keittiö yhdistää intialaisen ja malaijilaisen ruokaperinteen. Nonya-keittiöa taas on kiinalaismalaijilaista fuusioruokaa parhaimmillaan. Malesia on kulinaristin Mekka!
6
VÄKI
6
Kampuksella on hyvä muistaa myös muut yliopistoelämää hallitsevat realiteetit: - Poikien ja tyttöjen asuntolat saattavat olla erikseen, eikä väärän asuntolan alueelle sovi eksyä. - Muslimiopiskelijoiden päivittäiset rukoushetket tarjoavat mukavan tauon myös muille opiskelijoille. - Ruokaloiden notkuvista buffetpöydistä kootun annoksen hinta arvioidaan silmämääräisesti. Köyhä opiskelija kasaa kalleimmat lihapalat nuudelin tai riisin alle.
5
Jos päädyt yliopistokampukselle, muistathan noudattaa pukukoodia. Noudattamatta jättämisestä seuraa todistettavasti sakkoja...
7
Jos Melakan kaupunki osuu reitillesi, käy kokeilemassa paikallista (ryöstöhintaista) riksakyytiä. Jos näköpiirissä ei ole muovikukkasilla överisti koristeltua riksaa, suunnista korvien avulla. Kukka-tuunailujen lisäksi kuljettajat kilpailevat myös parhaan bileriksan tittelistä.
8
Alkoholiin mieltyneet saattavat pettyä heikkoon tarjontaan mutta ei huolta! Malesiassakin pääsee humalaan. Sokerihumalaan. Tilaa esimerkiksi kylmä kaakaojuoma milo ais tai teh tarik, yltiömakea tee. Tilatessasi take-awayn saat juoman pienessä muovipussissa pillin kera.
9
Matkusta bussilla! Kiitos kovan kilpailun bussiyhtiöt panostavat kalustoonsa. Erittäin tiheiden vuorovälien lisäksi lähes kaikilla pidemmillä ja paljon liikennöidyillä reiteillä penkit ovat mallia nojatuoli, sisältäen myös ylös vedettävän jalkatuen ja parhaassa tapauksessa oman tv-screenin. Muista kuitenkin lämmin vaatetus: ilmastointi on aina täydellä teholla.
10
Pidä aina mukana sateenvarjoa. Sadekuuro yllättää noin 99 % varmuudella. VÄKI
7
Muista minua Teksti ja kuvat: Timo Kaartinen
Etnografisen tutkimuksen haastavimpia vastaväittäjiä ovat ne ihmiset, joista se kertoo. Sain itse kokea tämän viime syksynä, kun esitelmöin Molukeilla asuville bandalaisille kirjastani, joka käsittelee heidän historiaansa ja lauluperinnettään.
8
VÄKI
A
ntropologit ovat kauan kantaneet huolta tutkijan ja tutkittavien välisestä dialogista. Tyrehtyykö keskustelu, kun hyvästelemme ihmiset kentällä ja alamme kirjoittaa heistä kirjoja ja artikkeleita? Osaammeko tehdä etnografian ymmärrettäväksi niille ihmisille, joista se kertoo? Kysymys on ollut erityisen vaikea minulle, sillä tutkimani Itä-Indonesiassa sijaitsevan Molukkien saaristo sulkeutui sisäl-
lissodan vuoksi ulkomaalaisilta tukijoilta lähes vuosikymmenen ajaksi. Tein siellä 1990-luvun puolivälissä yhteensä noin kaksi vuotta kenttätyötä ja pääsin jatkamaan sitä vasta vuonna 2009. Jäähyväiset ja vuosien päästä tapahtuvat paluut olivat tutkimani Banda Elin kylän asukkaille tuttuja. Sadat ihmiset ovat lähteneet sieltä kaupunkeihin opiskelemaan ja etsimään töitä. ”Muista minua,” heillä oli tapa-
na sanoa lähtijöille. Mutta kaupunkilaisten muisti oli yleensä lyhyt. Kylään jääneet sukulaiset sen sijaan ajattelivat heitä lakkaamatta ja pitivät lukua heidän matkoistaan, perheistään ja lapsistaan. Vuosienkaan poissaolo ei tehnyt heistä vieraita ihmisiä. Minunkin oli helppoa palata Molukkien pääkaupunkiin Amboniin tutkimaan urbaania siirtolaisuutta keväällä 2009. Vastaanottoni oli niin lämmin, että tuntui kuin aikaa ei olisi kulunut ollenkaan. Vanhan isäntäperheeni lapsista oli tullut virkamiehiä ja opiskelijoita. Pojat, joille aikoinaan opetin englantia Banda Elin yläasteella, olivat nyt nuoria satamajätkiä. He olivat kasvaneet kotikylässään, ja toisin kuin monet muut kaupunkiin muuttaneet sukulaisensa he puhuivat yhä edelleen sujuvasti omaa kieltään bandaa.
Kun tapasin satamatyöläiset uudestaan häissä kesällä 2012, he pyysivät minua kertomaan heille tutkimuksistani. Vietimme pitkän illan keskustellen bandalaisten historiasta. Bandalaisiä käsittelevä kirjani Songs of Travel, Stories of Place oli ilmestynyt vuonna 2011 ja olin esitellyt sitä tuntemilleni bandalaisille epävirallisissa illanvietoissa. Illan mittaan oivalsin, että minun pitäisi pitää siitä esitelmä laajemmalle yleisölle. Se ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista, koska bandalaisten keskuudessa oli kilpailevia klaaneja ja ryhmittymiä. Satamatyöläisten joukossa oli bandalaisten nuorten kulttuuriyhdistyksen puheenjohtaja, joka alkoi hoitaa asiaa. Kesän kuluessa minulle kerrottiin että kaikki yhteisön johtajat olivat suostuneet esitelmätilaisuuden
järjestämiseen. Olin epävarma, millainen tilaisuus siitä tulisi. Mutta kun lokakuun lopulla saavuin polkupyörätaksilla Pattimuran yliopiston kampukselle Ambonin keskustassa, piha oli mustanaan väkeä ja nimeni oli painettu isoon banderolliin luentosalin oven yläpuolelle. Bandalaisten historia on monella tavalla kiistanalainen. Heidän esi-isänsä asuivat Bandan saarilla, joka oli siirtomaavallan aikoina ainoa paikka maailmassa, jossa viljeltiin muskottipähkinöitä. Hollantilaiset valtasivat saaret vuonna 1621 ja vakiintuneen historiakäsityksen mukaan kaikki bandalaiset surmattiin tai vietiin pakkotyöhön Jaavalle. Koska nämä tapahtumat kiinnostivat bandalaisia, keskityin esitelmässäni niihin. Kerroin,
VÄKI
9
vaikuttaa siihen, miten sen kohteen näkevät oman kulttuurinsa. Esitelmätilaisuus Ambonilla karisti minulta kaikki luulot siitä, että bandalaiset pitäisivät tutkimustani objektiivisena kuvauksena itsestään. Sen sijaan he tarttuivat tilaisuuteen väitellä historiastaan julkisesti. Vieläpä niin, että kaikki yhteisöä jakavien riitojen osapuolet olivat paikalla, koska nuoret satamamiehet olivat nähneet sen eteen paljon vaivaa. että uudemman tutkimuksen mukaan bandalaiset lopulta voittivat muskottisodan, sillä osa heistä muutti ajoissa muualle ja jatkoi menestyksellisesti kauppaa ja merenkulkua vielä silloinkin, kun hollantilaisten komppania joutui vararikkoon 1799. Olin puhunut tunnin verran ja kiitin yleisöä, jonka eturivissä istui joukko vanhoja, arvokkaita miehiä Banda Elin kylästä. Puheenjohtajana toiminut professori Wilhelmus Papilaya antoi opiskelijoiden esittää muutamia kysymyksiä. Sen jälkeen hän tarjosi puheenvuoron eturivin miehille. He olivat myhäilleet kun kättelin heidät tullessani saliin, mutta nyt he katsoivat minua tuimasti ja nousivat vuorotellen puhumaan mikrofoniin vihaiseen sävyyn. He latelivat minulle nyrkkiä puistaen historiallisia yksityiskohtia, jotka heidän mielestään puuttuivat tai olivat virheellisiä esitelmässäni. Kirjoitin kynä
10
VÄKI
savuten ylös heidän mainitsemiaan vuosilukuja, paikannimiä ja bandankielisiä sanoja. ”Ohoitin sota Kein saarilla tapahtui jo 1620!” ”Lonthorin 44 uskonnollista johtajaa surmattiin!" "Banda Neiran soturit tappoivat hollantilaiset!” Tätä jatkui tunnin ajan. Minulle alkoi tulla kylmä hiki kun mietin miten vastaisin kaikkiin kysymyksiin, mutta sitä ei lopulta edes odotettu. Wilhelmus päätti tilaisuuden ja ehdin vain kiittää kommenteista, kun miehet jo nousivat seisomaan. Joku ehdotti että pitäisimme aiheesta uuden seminaarin ensi vuonna. Toinen nosti peukalonsa ylös ja hymyili. Sen jälkeen otettiin kymmeniä yhteiskuvia luentovieraiden kanssa. ”Näillä ihmisillä on aika rankka tapa keskustella,” Wilhelmus sanoi viedessään minua autolla takaisin hotelliin. Antropologiaa kritisoidaan usein siitä, että se alkaa liikaa
Etnografisen dialogin tarkoituksena ei olekaan yksimielisyys.”Kulttuurin tuntemiseen tarvitaan toinen kulttuuri”, kuten Marshal Sahlins on todennut. Kun kerroin mikä osuus bandalaisilla on eurooppalaisten kirjoittamassa historiassa, he reagoivat puhumalla oman yhteiskuntansa tapahtumista. Antropologin tehtävänä ei ole vakuuttaa ihmisiä siitä, mitä he jo tietävät, vaan ymmärtää, mikä tekee sen heille tärkeäksi.
Contact Forum– saisiko olla töitä antropologeille? Teksti ja kuva: Soila Laivo
Paula ja Veera messutunnelmissa
T
orstaina 24.1.2013 oli kirpeä pakkaspäivä ja Helsingin kaapelitehtaalla oli käynnissä Suomen suurin poikkitieteellinen akateemisten opiskelijoiden rekrytointitapahtuma Contact Forum. Paikalla oli pankkeja, päivittäistavaraketjuja, konsultointifirmoja, kuntatoimijoita ja teknologia-alan yrityksiä. Sähköpostilistoilla liikkuvien huhujen mukaan messuilta joskus myös joku kaverin kaveri on saattanut työllistyä. Mutta ovatko nämä mystiset hahmot
ikinä olleet yhteiskuntatieteilijöitä? Sitä ei tarina kerro. Väki jalkautui kuitenkin CV:t takataskussa messukansan keskelle. Messupisteiden rekrytoijat juttelivat innokkaasti, vaikka eivät välttämättä edes tienneet, mitä antropologit tekevät. Itseään oli helppo markkinoida ja maalailla kuvaa antropologin tärkeydestä juuri heidän yritykselleen. Myös CV:t menivät kaupaksi.
Kannattaako siis pienen antropologian opiskelijan lähteä ensi vuonna etsimään töitä messuilta? Töiden saanti ei välttämättä ole todennäköistä, mutta jokaisen tulisi katsoa pidemmälle (lähi)tulevaisuuteen. Messuille voi lähteä levittämään alamme ilosanomaa niin, että tulevaisuudessa jokainen HR-pomo ja -assistentti tietäisivät heti, mitä antropologit tekevät ja millaista tietotaitoja heillä on. Silloin ei työhakemuksesi päädy suoraan paperinkeräykseen. VÄKI
11
Robert J. Foster, Coca-globalization: Following Soft Drinks from New York to New Guinea
Kulttuuriarviot
Teksti: Saara Toukolehto Vuonna 2008 ensipainoksensa saaneessa etnografiateoksessa Foster seuraa Coca Colan ja Pepsin liikkeitä Amerikasta aina Uuteen Guineaa tarkastellen niitä moninaisia sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä, joita länsimaalaiset kulutustuotteet uusissa kulttuurisissa konteksteissa saavat. Hän puhuu tuotteiden ”sosiaalisesta elämästä” rakentaen mielenkiintoisesti kuvaa maailmanlaajuisten brändien sosiaalisista ja kulttuurisista ulottuvuuksista tyynenmeren paikallisyhteisöissä. Teos on valaiseva ja kattava kuvaus globaalin kapitalismin monimutkaisista verkostoista ja merkityksenantojärjestelmistä ja sen holistinen näkökul-
12
VÄKI
ma kattaa niin monikansallisen yrityksen markkinointistrategian luomisprosessin kuin paikalliskulttuurien kulutuskäyttäytymisenkin. Ehdottomatsi tutustumisen arvoinen teos tuotteiden sosiaalisesta elämästä ja sosiaalisen elämän tuotteistumisesta kiinnostuneille nörttiantropologeille – ja muillekin! Elokuva: 3 idiots Teksti: Saija Sarell Löyhästi Chetan Bhagatsin kirjaan 5 Point Someone perustuva elokuva 3 idiots on viihdyttävä hyvänmielen elokuva parhaimmillaan. Vuonna 2009 ilmestynyt komedia on kaikkien aikojen menestynein Bollywood tuotos, joka on voittanut myös useita kansainvälisiä palkintoja. Elokuva on
kertomus kolmen insinööriopiskelijan tapahtumantäytteisistä ja opettavaisista kouluvuosista. Ystävyyden ympärille kietoutuvaan tarinaan tuo vivahteita sattumukset, joissa testataan kaverusten luottamusta, älykkyyttä ja nokkeluutta. Bollywoodmaiseen tyyliin elokuva on tietysti myös pullollaan hilpeitä laulu- ja tanssikohtauksia. Länkkärileffojen paljaaseen pintaan ja seksikohtauksiin tottuneille 3 idiots osoittaa myös sen, että rakkautta voi kuvata vain syvästi silmiin tuijottamalla, ja tietysti yhdessä laulamalla. 3 idiots on kuitenkin helposti lähestyttävä ja hauska elokuva myös vähemmän bollywoodgenreä tuntevalle. Itseään tai omaa suuntaansa vielä etsivän katsojan elokuva vakuuttaa myös siitä, että omaa sydäntään täytyy seurata. Ja tärkeintä on muistaa: ”All is well!”
Kirja: Barbara Demick - Nothing to Envy. Ordinary Lives in North Korea Teksti: Kati Rinne
Our Father, we have nothing to envy in this world Our house is within the embrace of the Worker’s Party We are all brothers and sisters. Even if a sea of fire comes toward us, sweet children do not need to be afraid. Our father is here. We have nothing to envy.
N
äin lauloi koditon orpopoika pohjoiskorealaisen kaupungin kadulla kaikkien lasten osaamaa laulua ja kerjäsi rahaa saadakseen ruokaa 90-luvun Pohjois-Koreassa. Tämä kohtaus on vain yksi monista käsittämättömyyksistä, joita Pohjois-Koreassa on tapahtunut ja tapahtuu yhä. Barbara Demick on amerikkalainen toimittaja, joka on asunut Etelä-Koreassa vuodesta 2011 Los Angeles Timesin ulkomaanreportterina. Etelä-Koreassa asuessaan hän on haastatellut Pohjois-Koreasta loikanneita ihmisiä ja koonnut heidän tarinansa yksien kansien väliin. Kirjassaan Nothing to Envy Barbara Demick tutustuttaa lukijan arkielämään Pohjois-Koreassa 60-luvun ”kukoistuskaudesta” aina 90-luvun ruokakriisiin ja nälänhätään ja osittain myös tilanteeseen 2000-luvulla. Kaikkien henkilöiden tarinat
keskittyvät Chongjinin kaupunkiin, joka on kaukana maan pääkaupungista Pyongyangista, ja edustaa näin ollen ”aidompaa” Pohjois-Koreaa. Ulkomaalaisten silmiin kantautuvat yleensä vain propagandan värittämät kuvat loisteliaasta pääkaupungista ja hyvinvoivista ihmisistä.
Demick onnistuu mielestäni hienosti viemään lukijan lähelle ihmisiä ja heidän ajatuksiaan. Paikoin kirja koskettaa traagisilla ihmiskohtaloilla ja selviytymistarinoilla, mutta Demick ei kuitenkaan sorru liialliseen rappioromanttiseen mässäilyyn. Demick yhdistää taitavasti kauno- ja tietokirjalliset tyylit. Jos Pohjois-Korean tilanne ei ole kovinkaan tuttu, tästä teoksesta on hyvä aloittaa. Demick käsittelee myös mielenkiintoisia pointteja ja kysymyksiä koskien sosialismia poliittisena ideologiana, ja toisaalta myös sitä mikä saa ihmiset uskomaan sosialismiin vielä 2000-luvullakin. Sen lisäksi että Demick onnistuu kuvauksessaan loistavasti ja saa ehkä paatuneimmat maailmanparantajat lähtemään ihmisoikeusaktivistiksi Korean rajalle, viimeisissä luvuissa hän tuo esiin myös tärkeitä pointteja maan tulevaisuudesta. Demickin mukaan 60-luvulle pysähtyneestä Pohjois-Koreasta loikanneiden ihmisten sopeutuminen uuteen elämään 2010-luvun Etelä-Koreassa ei ole kovinkaan helppoa. Kuvittelepa miten sinä reagoisit, jos sinut teleportattaisiin yhdessä yössä vuoteen 2060?
VÄKI
13
GANGNA GANGNAMM Teksti ja kuva: Saila Kivilahti
L
uulitko, että huuma olisi jo ohi? Niin minäkin, ennen kuin taas laskeuduin puolen vuoden tauon jälkeen Aasian maaperälle. Hong Kong ja Singapore: eihän tässä ole mitään ihmeellistä. Musiikki-tv pauhaa muutenkin joka kulmassa. Thaimaassa tuotteistus on noussut jo aivan uudelle tasolle. Keep calm and Gangnam Style- paita on kaikilla itseään kunnioittavilla kansalaisilla. Kuukausi myöhemmin makaan riippumatossa keskellä Ratankirin viidakkoa Koillis-Kambodzassa, jonka äänistä luulin jättäväni päällimmäiseksi mielleyhtymän puiden havinasta ja metsäneläinten kurnutuksesta. Tosiasiassa untani häiritsee kahden tunnin matkan päässä laaksossa sijaitsevasta kylästä kantautuva bassojytke, woop woop! Viikkoa aikaisemmin vierailuni temppelialueelle erään kaupungin ulkopuolella Lounais-
14
VÄKI
Kambodzassa sai samoja koomisia piirteitä. Katulapset, jotka kerjäävät alueen vierailijoilta rahaa osaavat kappaleen sanat ja liikkeet ulkoa (kuka pystyisikään silmät kirkkaana väittämään, ettei osaisi?) Kyseisen kappaleen ja Kambodzan mutaatio huipentuu paikallisessa karaokessa, K-TV:ssa. Suuret hämyiset ja lukittujen ovien takana sijaitsevat laululuolat täyttyvät maata tamppaavista ihmisistä. Kambodzan sisäisillä bussimatkoilla tärkeintä on musiikki – paikallinen karaokemusiikki, joka pauhaa korvia särkevän kovaa oli sitten kyse kahden tai kymmenen tunnin matkasta. Pisimmällä bussimatkalla opin jotain kambodzalaisesta mentaliteetista. Kyllä meilläkin
osataan! Maa on kokenut kovia, Puna-khmerien kauhuteot näkyvät vielä ihmisten epäluuloisessa, mutta uteliaassa katseessa. Mutta uusi sukupolvi unohtaa, niin kuin kaikkialla. Muiston tilalle on tullut K-pop. Amerikkalaisten on pakko hyväksyä tappionsa joissain asioissa. Suurvalta harvoin onnistuu popmusiikkibisneksensä kantaaottavuudessa ja itseironisuudessa, vaikka usein onkin sitä tavoitellut. Olisikohan tästä kappaleesta noussut yhtä suuri hitti, mikäli se ei nauraisi eliitille? Ei varmasti. Syyt yli miljardille videon katsomiskerralle voivat olla kevyet, mutta seuraukset eivät jätä sosiaalitieteilijää rauhaan. No entä se tanssi? Maailma olisi hieman erilainen ilman ilmaratsastusta.
Folk Rockia
Tsingtaon voimalla
Teksti ja kuva: Johanna Saviniemi West of Ya’an Lu metroaseman kupeessa autotien varrella on pieni puinen tönö. Sen seinässä loistavat ”Jägermeister” ja ”Tsingtao” valokyltit huokuvat sekä kotikutoisuutta että särmää. Ulkona kiemurtelee jono, en tiedä mitä odottaa, tiedän vain oikeuteni 20 yuanin opiskelijaalennukseen, jonka lunastankin onnistuneesti elekielellä. Pelkäsin myöhästyväni, mutta keikka ei ole alkamassa vielä seuraavaan puoleen tuntiin. Pelko vaihtuu toiveeksi, sillä kaikki katseet tuntuvat suuntautuvan minuun. Kyllä, olen länsimaalainen, ja tulin kuuntelemaan kiinalaista folk rockia. Kädessäni on myös tuopillinen kaljaa, joka kulkee mielestäni musiikkielämysten kanssa käsi kädessä ja pitää tiiviimmin yhtä kuin Lennon ja Yoko Ono. Yläkerrasta alkaa kuulua: naiseksi pukeutunut mies, jolla on ylenpalttisesti poskipunaa huutaa jotain kävellessään puiset portaat alas aina lavalle asti. Piskuinen yleisö remahtaa nauruun. Muut jäsenet kapuavat pienehkölle esiintymislavalle takahuoneesta. Basistilla on päässään
kiinalainen riisihattu, ja solisti soittaa sujuvasti perinteisen kitaran lisäksi Pipaa, kiinalaista luuttua, joka tuo omantyylisen folkmaisen lisän soitantaan. Naiseksi pukeutuneella miehellä on kädessään tamburiini ja edessään tuulikellot. Soittimien erikoisuudesta huolimatta, hän on selkeästi kuningas, oleellinen osa bändin sielua. Yleisö tuntuu osoittavan raikuvia naurunpyrskähdysten saattelemia aplodeja joka kerta, kun hän avaa suunsa. Keikka on pitkä, kenties liiankin pitkä, mutta soittotaitoa yhtyeeltä löytyy ja ilta on hauska, joten en halua sen päättyvän, niinpä hyväksyn poikkeuksellisesti kaikkien keikkasäännöstöjen rajat rikkovan pituuden. Kappaleiden variaatio on kirjava, ne vaihtelevatkin punkahtavasta folksoundista balladimaiseen poppiin, joista allekirjoittaneelle maistuu eritoten ensin mainitut.
Pysyn tolpillani keikan loppuun asti, vaikka puolitoista tuntia seisontaa pitkän Shanghaissa vietetyn päivän päätteeksi alkaakin tuntua jaloissa. Loppua kohden sisään on löytänyt tiensä muutama muukin länsimaalainen, ja keikan jälkeen tuntuu pelkästään luentavalta mennä vaihtamaan uuden kokemuksen tuomia fiiliksiä. Tuoreille tuttavuuksille erikoisin kokemus näyttää olevan se, että bändejä oli illalle varattu vain yksi useamman sijaan, ja että paikka tuntuu tyhjentyvän vauhdilla keikan päätyttyä, ihmisten jäämättä viimeistelemään tuoppejaan. Vaikka ilta täytti odotukseni ja antoi ehkä enemmänkin, yhä janoisina päätämme suunnata Shanghain pimenevään yöhön.
VÄKI
15
THE QUEER CHINA
Toimittanut: Saila Kivilahti Kuva: Elisabeth Engebretsen
Elisabeth is a Norwegian researcher with PhD in anthropology. Her main research areas are China and East Asia and Gender Studies. Most of her life she has though lived and travelled everywhere else than in her home country: studying in China and England and teaching in Canada and United States. She has lived two past years in Finland doing a research for Collegium for Advanced Studies in University of Helsinki. All of her studies go well together with her research today, but she admits that it was not like that from the start. ”...it all came together by my interest, but it wasn’t something I planned. You know, should I be reasonable in planning professional life: professional success or should I follow my interest. I decided to follow my interest.”
and I did work on category of people called Lala in local slang, who are sort of queer women in Chinese, but it hasn’t just to do with sexuality, it is really wide category of people classified by gender, class, age and lots of things. ”
She points out that researching marginalized issue like gender studies is not really good field for getting funding or a job. ”Also anthropology is in quite difficult position now and there has been a lot of criticism that the field of study is the worst college major to get a job after graduation in North-America. Usually in British research of China, do traditional topics get more funding than contemporary and urban ones as in North America. It is hard, but I also look at people who made the decision mainly based on what financially pays better after graduation...are the happier than me? I don’t think so.” (Laughs)
”..Homosexuality has been really stigmatized [in China] and many ways quite invisible in culture, media and politics. What you see in other countries, there are these anti-homosexual movements, laws against it in Africa, but in China there is not this sort of strong hate against homosexuality. So I was interested in how in China you can to some extent do whatever you want, as long as you don’t talk about it. I was trying to find out what was happening in Beijing especially, you know the cultural and political capital of the country. Tensions usually happen in various subcultures seeking equality, but the situation in China is that for the government it is all about controlling the population and making sure it is stable and under control.”
About her research in China ”I went to Beijing for two years
16
VÄKI
The biggest differences between Chinese and western ideas of homosexuality She noticed that the Chinese in many ways have a really different way of seeing homosexuality than the western world, which usually sees ‘gay issues’ as public and confrontational. ”I learned really quickly that my own idea of how to study homosexuality was inadequate for the Chinese context. I quickly understood that family was the biggest concern for most queers. They felt really guilty about not following social expectations; especially marriage is a huge deal in China, because you are not really a respectable adult person whether you are man or woman, straight or gay, if you don’t get married.” ”We often think that of course people want gay rights. But in
Beijing, many gays and lesbians don’t want to be a part of activism; it can be risky and draw too much attention. …Being gay is a bad thing; a lot of people still think it is a disease or mental illness. ” ”Being normal is what many Chinese queers want, while in the west it’s all about public visibility and confrontation, which doesn’t always go down very well because of the risk of violence and exclusion. So, being ‘openly’ gay can be many things; it is not necessarily like the typical ‘out and proud’ discourse here in the west, which is after all an ideology, not a straightforward description of reality. I guess in the end, we just all want to get along…”
Difficulties in the field? Elisabeth says that at the time she went to the field, there was a lot going on informally in Beijing and people were happy to have her there. She also gained trust and integrated really quickly because of her knowledge about Chinese language and culture. Most of the people she interviewed did not tell their occupations and used their internet nicknames. She also used other methods to keep low profile: not using a tape recorder, going home early in the evenings and going to rest room to write notes. ”I never really told anyone outside the queer community that I was a researcher, because I was not quite aware of the total picture. I didn’t know how sensitive it was at the time and I didn’t want to put people at risk. I got a bit paranoid,
because there are no clear limits or guidelines, in China you don’t always know how they go: what is permissible, what is considered sensitive.”
do some research before you go. Then I would say go! But also be self-reliant, be willing to do a lot of work yourself, you are not automatically going to be a part of big group of people. But anyway, Surprisingly the biggest problem be proactive ask for advice from she had with her teachers and research was the “Being normal is what professors; don’t be western academic many Chinese queers afraid to approach world’s narrowness want, while in the west them/us, that’s when it comes to the it’s all about public why we are here, sexuality of the resevisibility and confronto answer your archer and precontation, which doesn’t questions, just do ceptions about what always go down very it! Also, it is a good constitutes valuable well” idea to be a little scientific research. strategic when writing applications; ”…It is still a case and it’s quite you might think applying funding sad, well, when you look at society how to frame your project. ” and it continues to be a problem.” She points out that in an ideal world there would not be need to emphasize gender in any field of study as these perspectives should be integrated as a matter of course.
Advice for students interested in China and gender studies? ”I usually say you should do what you want to do rather than do what you should do. If you want to study something and you want to spend a lot of time doing it, you are not going to do it well if you don’t really have a genuine interest in the topic. Probably you shouldn’t do it, because you don’t have fun doing it. ” ”So if you want to go to China or Asia and want to get at least something out of it, you should really learn the language and also
What are you going to do next? ”I have applied for funding from Academy of Finland for a new project which would allow me to stay on in Finland and in the anthropology department. If successful, I would be able to carry out a new three-year a new project of fieldwork.” ”I am happy with my choice of anthropology, I wouldn’t change it. I think it is good to think through every now and then what you want to do anyway. What am I going to do if this doesn’t work out? Upon reflection, if nothing works out academically I might move to mountains of Norway to open a dog kennel! Scandinavia is quite outstanding concerning social welfare for most people, regardless if we have a job or not. ”
VÄKI
17
Choice-mahdollisuus vaihtoehtoon Teksti ja kuvat: Alina Suvila
Choice Cambodia on Mana ry.:n tämän vuoden Syntymäpäiväsitsien hyväntekeväisyyskohde. Väki kävi paikanpäällä tutustumassa järjestön toimintaan. Khmerien asuttama KaakkoisAasian pieni ja köyhä valtio Kambodzha, on hymyjen ja naurun asuttaman, vaikkakin karvaan lähihistorian painama. Matkasin maahan tietämättä siitä juuri mitään, Lonely Planet -kirjamme kertoi meille muutamia surullisia tilastoja. Kaupungeissa kulkiessa ei näkynyt kuitenkaan jälkeäkään lukemattomista orvoista, 2 $ päivätuloilla elävistä, 30 vuoden takaisten kansanmurhien jäljistä ja hirmuhallitsija Pol Potin rampauttamasta maasta. Olin haaveillut jonkinnäköisestä vapaaehtoistyöstä, mutta tiukka aikataulu ja uteliaisuus uusia paikkoja kohtaan voitti kuitenkin auttamisenhaluni… Täydellinen tilaisuus tarjoutui, kun juttelin Phnom Penhissä samassa hostellin dormissa asuvan reissarin kanssa. Järjestö Choice Cambodia kuulemma ottaisi vapaaehtoisia yhden päivän tehtäviin. Lähdin mukaan seuraavana aamuna ja lähtö tapahtui näppärästi muutaman korttelin päässä sijaitsevalta hostellilta. Auto kuljettaisi meidät tunnin ajomat-
18
VÄKI
kan päähän kaupungin ulkopuolisille alueille. Autossa saimme ohjeita ja luimme myös laminoidut Choice Cambodian ohjesäännöt vapaaehtoisille: lapsia ei tule mm. taputtaa päälaelle. Tämä osoittautui haasteeksi, meilläpäin kun on tottunut taputtelemaan vyötärönkorkuisia päälaelle minkä ehtii. Choice Cambodia- järjestön on alun perin perustanut kaksi Phnom Penhissä asuvaa herraa, australialainen Ross ja amerikkalainen Rudi. Järjestö toimii täysin lahjoitusten varassa, jotka tulevat suurimmaksi osaksi ulkomaisilta sponsoreilta ja joiltakin säännöllisiltä kuukausilahjottajilta. Päivittäisiä tuloja tulee vapaaehtoistyöntekijöiden osallistumismaksuista, 5 $ per osallistuja. Matkasimme Choice Centerille pikkubussilla Phnom Penhin halki aina ahtaiden ja likaisten esikaupungin kujien. Choice Center sijaitsi kuoppaisen soratien varrella lähellä kaupungin likaista jokea, ahdettuna puisten puujaloilla keikkuvien asumusten ja rapistuneiden kivitalojen väliin. Keskuksessa oli muutamia erillisiä pikkurakennuksia. Yhdessä teini-ikäiset tytöt opettelivat ompelua. Tar-
halapsille oli oma luokkahuone ja saimme ilahduttaa heitä tuomalla uusia muovailuvahoja ja piirustustarvikkeita. Nuoret pojat opiskelivat viereisessä huoneen kokoisessa rakennuksessa ja kolmannessa oli ATK-luokka, jossa vanhemmille lapsille opetettiin tietokoneohjelmien käyttöä. Pihan perällä oli WC-tilat, jonka vesivessat olivat monelle varmasti elämän ensimmäiset. Tilaa riitti pihalla myös ruokailukatokselle, liukumäelle ja keinulle, sekä hieman poikien pallopeleihin. Lasten kouluttamisen lisäksi järjestön päätehtäviin kuuluu puhtaan veden kuljettaminen lähikylään. ”Water run” kierroksia tehdään
pari kertaa päivässä viereisiin kyliin, joiden oma kaivovesi on maaperän epäpuhtauksien myrkyttämää. Kukin Choice -järjestön avun piiriin kuuluva perhe saa kaksi kertaa viikossa 30 litraa puhdasta vettä käytettäväkseen. (Vrt. suomalainen käyttää vettä keskimäärin 155 l/päivä). Kahdeksan tunnin työpäivämme jakautui kahteen osaan. Ennen lounasaikaa jäin puuhailemaan tarhalasten kanssa, muovailimme muovailuvahaa, hauskuutimme vastavuoroisesti toisiamme vanhempien lasten kanssa yrittämällä lausua toistemme mahdottomia nimiä ja pienimpien kanssa väkersin palapelejä. Khmeriläisen riisilounaan jälkeen, jonka sai ostaa dollarilla, lähdin mukaan iltapäivän water runille. Samalla kyydillä kuljetettiin tarhalapsia kotiin päin, sillä monen koulunkäynti on kiinni kuljetuksesta, jota vanhemmat eivät usein kykene tarjoamaan. Ahtauduimme vanhan lava-auton lankkupenkeille 30 khmerlapsen kanssa, jotka istuivat ja kiikkuivat tankin päällä, kehikon laidoilla ja meidän jaloissa ja syleissä. Tällä reissulla aukesivat näkymät tilastojen köyhimpään Kambodzhaan. Ensimmäinen kylä rakentui jonoina kuoppaisten hiekkateiden laidoille, jotka halkoivat loputtomia riisiviljelmiä. Kuljetusvälineiden puutteessa ja käytännöllisyyden nimissä viljelijät asuivat työmaansa vieressä.
Taloista ei voi puhua, tien ja pellon välisen ojan päälle rakennetut asumukset keikkuivat huteran näköisesti laihoilla bambujaloilla. Moni mökki oli jo vaarallisen vinksallaan ja valo tulvi niihin anteliaasti seinien ja lattioiden leveistä raoista. Kokoa oli sen verran, että perhe mahtui lattialle nukkumaan mattojen päälle. Kirkas auringonpaiste ja kauniit heleän vihreät pellot riitelivät mutaisten ojien ja tomuisten lasten kanssa. Silti kun auto pysähtyi, oli ympärillämme välittömästi joukko korvasta korvaan ulottuvia hymyjä, naurua ja lasten innokkaita pikku käsiä ja paljaita jalkoja. Muistoksi yksi lapsista sujautti ranteeni ympärille kookoksen lehdistä askarrellun rannekkeen. Kun olin Choicen matkassa toista kertaa, päättyi päivämme tiheään rakennettuun pikku kyläyhteisöön. Osa kodeista seisoi vedessä, tai pikemminkin roskalauttojen keskellä, tulvien jäljiltä. Kaikesta huolimatta jokaisen kodista tuntui löytyvän TV! Palmupuiden juuressa naiset näpertelivät koristeita jasmiinin kukista, joita he myöhemmin kaupustelisivat
kaupungin kaduilla tuoksuvina kransseina. Iäkkäämpi, jo ryppyjen uurtama nainen ojensi minullekin yhden tuoksuvan kukkaistikun. Kylästä nappasimme mukaan äidin ja tämän vauvan, joka tarvitsi hoitoa, sekä 15-vuotiaan pojan, jolle oli pitkien järjestelyjen jälkeen saatu kustannettua sydänleikkaus. Kun istuimme autossa näiden ihmisten kanssa matkalla takaisin Phnom Penhiin, ei voinut kuin ihmetellä heidän sitkeyttään ja tarmoa. Pol Pot jätti jälkeensä niin paljon uhreja (n. 3 milj. kuollutta, neljäsosa maan silloisesta väestöstä), että jokaisella on perheenjäsen tai sukulainen tai ystävä, joka on kärsinyt hirmuhallinnon alla. Moni vanhempi khmer muistaa edelleen 70-luvun tapahtumat. Kaikesta huolimatta kohtasin kylissä ja koko maassa ainoastaan ystävällisiä ja vitsailevia ihmisiä, he todella tuntuvat rakastavan elämää ja viljelevät hyvää tuulta ympärilleen. Vaikka en kahdessa päivässä vapaaehtoisena ehtinyt muuttaa tai pelastaa kenenkään maailmaa, niin reissu ravisteli omaa maailmaani arvostamaan sitä valinnanja mahdollisuuksien vapautta, jota Choice yrittää muillekin luoda. Jos haluat tutustua enemmän järjestön toimintaan, niin mene alla olevaan osoitteeseen tai tykkää facebookissa kohteesta Choice Cambodia. http://choice-cambodia.org VÄKI
19
Tunnelmia antropologian oppiainekahveilta! Kuvat: Soila Laivo
20
VĂ„KI
Tunnelmia maailmalta!
VÄKI VÄKI
21 21
Anonyymi Antropologi
Turkismummon ruosteiset ketjut
P
yöräilen Meilahdesta Töölön läpi Ullanlinnaan. Allani on ruosteinen Tunturi Elina, päälläni kulahtanut vihreä parka, rikkinäiset farkut ja likaiset tennarit. Nenällä keikkuu suuret aurinkolasit ja olalla rikkinäinen yliopiston kangaskassi. Haasteeni ei ole vilkas liikenne tai liukkaat kadut. En pelkää, että pyörän jarrut pettävät tai kengännauhani jäävät pinnojen väliin. Eniten minua huolestuttavat kaupungin turkismummot ja lakeerikenkävaarit, joille edustan alueen ghettoutumista. Ihan tosi. Kuuntelen musiikkia korvalapuista, jotta en kuulisi vihaisia murahduksia ja kirosanoja, jotka saattelevat minua kun pyöräilen ”vahingossa” lyhyen matkaa jalkakäytävällä. Pelkään, että joku työntää jalopuisen kävelykeppinsä pyöräni eteen ja lennän naama edellä asfalttiin. En tunne oloani tervetulleeksi, jos en istu tiettyyn muottiin – pukeudu siististi kauluspaitaan ja prässättyihin housuihin ja valitse yksityisautoilua ekohippeilyn sijasta. Ehkä minun olisi kuitenkin pitänyt antropologian pää-
22
VÄKI
sykokeiden sijasta päntätä Kauppakorkean pääsykoekirjoja. Olisin varmasti oppinut paremmin tavoille ja varsinkin sisäistänyt nopeasti ryhmäidentiteetin muodostuksen pastellinväristen kauluspaitojen kautta. Sen jälkeen olisin voinut jo alkaa säästämään rahojani minkkiturkkiin. Onneksi olen nykyään kuitenkin vahvasti turkistarhausta vastaan sen lisäksi, että syön vain kasvisruokaa, pukeudun uusiokäytettyihin, maanläheisen värisiin vaatteisiin ja rakastan kaikkea vaihtoehtoista. Olen ylpeä myös siitä, että niin moni kavereistanikin on ymmärtänyt elää mahdollisimman ekologista elämää. Pitkänsillan toisella puolella on yliopisto ja toisella puolella elämä. Salaa haaveilen siitä, että elämäni voisi olla kauniissa jugend-tyylisessä kivitalossa, samalla puolella
kaupunkia yliopiston kanssa. Minua ahdistaa kuitenkin stereotypionti. En halua olla punavuorelainen hipsteri, joka lähettää tiedustelurobotteja Kontulaan tai kohdata hienojen rouvien paheksuvia katseita, koska minun olisi pakko lähteä kahviläikkäisissä college-housuissa hakemaan tupakkaa alakerran kioskista. Saisinkohan vihapostia, koska leveällä ikkunalaudallani kasvaisi paljon ihania vihreitä yrttejä?
Oskari Wäänänen
VÄKI
23