Väki 2/2013 by Väki Magazine

VĂ&#x201E;KI Latinalainen Amerikka

VÄKI 2/2013 3 Pääkirjoitus 4 Hallitus esittäytyy 6 On Fieldwork in Mexico, with Love 9 Zombie medioista kuvitteellisiin teknologioihin 12 Kulttuuriarviot 14 Siitä mistä ei voi puhua... 16 Peyote ja Ayahuasca: parantavat hallusinogeenit 18 Mistä ja minne? 20 No huhhuh, mitkä etäisyydet! 21 Terveisiä Lattareista! 22 Anonyymi Antropologi

Väki on Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden lehti. Julkaisija Mana ry Painos 100 kpl Painopaikka Picaset oy Väki on saanut HYY:n järjestölehtitukea vuodelle 2013.

VÄKI

Väki Päätoimittaja Johanna Saviniemi Taitto Johanna Saviniemi Tämän numeron toimituskunta Saara Toukolehto, Anna Tervahartiala, Johanna Saviniemi, Saija Sarell, Soila Laivo, Saila Kivilahti, Marianna Keisalo-Galván, Toomas Gross Kansikuva Saija Sarell

PÄÄKIRJOITUS Kuukausi sitten allekirjoittaneelle ehdotettiin valmennuskurssin mainoksen lisäämistä lehteemme rahallista korvausta vastaan. Väen kokoukseen saapuneen kahden ihmisen voimin äänestimme sielunmyymisestä Saatanalle, ja tulos oli yksimielinen ei. Väen tavoin myös eduskunta tulee äänestämään tasa-arvoisemman tulevaisuuden kohtalosta. Kun Tahdon 2013 kansalaisaloite oli vasta päässyt alkumetreilleen, joskin vakuuttavin harppauksin, äänestettiin Uruguayssa jo samaa sukupuolta olevien avioliitot hyväksytyiksi. Etelä-Amerikassa homoliitot ovat sallittuja myös Argentiinassa ja osassa Brasiliaa sekä Meksikoa. Täällä tukarivaltiossa on totuttu siihen, että kansalaisten oma-aloitteisuus yritetään tappaa heti alkumetreille. Terveisiä vaan Malmin kutojamummoille! On hieman tukalaa tunnustaa, että Suomella on opittavaa Uruguayn kaltaisesta keskituloisesta kehitysmaasta Suomen ollessa muun muassa ainoa Pohjoismaa, joka ei ole vielä hyväksynyt tasa-arvoista avioliittolakia. Tämän numeron mukana menemme Latinalaiseen Amerikkaan ihmettelemään muita hyviä ja ei niin hyviä käytäntöjä. Toomas Gross ja Marianna Keisalo-Galván ovat kirjoittaneet kenttätyöstään Meksikossa. Pääsemme myös tarkastelemaan lähemmin räikeää valtapeliä Meksikon rajalla suomalaisespanjalaisesta näkökulmasta. Haastattelussa media-arkeologi Jussi Parikka avaa mielipiteitään muun muassa median roolista ja sosiaalisen median vallasta. Lisäksi fiilistelemme Latinalaisen Amerikan alkuperäisväestöjen käyttämiä parantavia hallusinogeeneja ja vierailemme kuubalaisen karikatyristin taidenäyttelyssä. Kuten Uruguayssa, myös täällä on korkea aika lukea vapaus avioitua jokaisen perusoikeuksiin. Aloitan itse taistelun tasa-arvoisemman huomisen puolesta kääntämällä selkäni Kannustimen mainoksille. Lisäksi vaihdoin toimituskunnan aakkosjärjestyksen ääkkösjärjestykseksi. Viva La Revolución!

- Johanna

VÄKI

Hallitus esittäytyy Väki kävi kyselemässä kuluvan vuoden hallitukselta triviaa.

Puheenjohtaja Susanna Karhi 1.Pakan puheen pää. Kelat kokous huominen. Hurmos juhlien eilen. 2.Täällä tapaa upeita tyyppejä, jotka ovat motivoituneet touhuamaan saman asian eteen. Eri vuosikurssin jäsenien kanssa tulee bondattua aivan eri tavalla, kun on mukana järjestämässä bileitä, ekskursioita yms. iltamia. 3. Nooh, joistakin sitsien pöytäetiketeistä olen ollut autuaasti pihalla...laulunjohtajan roolissa toimiessani.

1.Kerro runo- / haikumuodossa hallitustehtäväsi sisältö. 2.Miksi kannattaa lähteä hallitukseen? 3.Kerro joku kommellus hallitusvuodestasi.

Kansainvälisyys- ja tasaarvovastaava Anni Kallonen 1. Kansainvälisyys- ja tasa-arvovastaava. Siis yhteydenpitoa vaihtareihin ja siitä huolehtimista, että ketään ei syrjitä ja kaikki on kavereita keskenään 2.Koska voi olla mukana päättämässä Manan eli meidän asioista (mm. budjetista…!), ja tutustuu helpommin myös vanhempiin opiskelijoihin. 3.Atk-vastaava Johanna Saviniemi 1.Reality bites like pitbull fights 2.Kolmen opintopisteen ja CV-merkinnän takia.

VÄKI

Tilavastaava Sannamari Kurki 1. Ihminen ja mana tarvitsevat toisiaan tila odottaa juhlijaa. 2.Hallituksessa on mahtavaa porukkaa, jonka kanssa pääsee hengailemaan ja suunnittelemaan yhteisiä tapahtumia! Hallituksessa on myös helppo vaikuttaa siihen, millaisia kulttuuri-, urheilu- ym. excuja järkätään. Lisäksi on hauskaa tutustua muiden ainejärjestöjen ihmisiin yhteisten tapahtumien kautta. 3. Tänä vuonna Manan synttärisitseillä kuvattiin Manan oma Harlem Shake -video. Päädyin kuvaajaksi, ja kuvasin koko jutun videokameralla, joka oli pöydän ja jalustan päällä. Jossain vaiheessa ajattelin, että turhaan seison tässä kameran takana, kun voisin itsekin mennä sheikkaamaan. Lopputulos: kamera oli kääntynyt kohti kattoa, ja osoitti sinne toistaiseksi tietämättömän ajan… 3.Saatoin siivota eräiden kinkereiden jälkimeiningeissä Uuden ylioppilastalon lattiaa kuraveden, rikkalapion ja booliastian avulla.

Urheiluvastaava Krista Karttunen 1. We’ve got spirit, yes we do We’ve got spirit, how bout you? 2. Hallituksessa tutustuu toisten ainejärjestöjen vastaaviin ja saa yhdessä suunitella tapahtumia koko valtsikalle. Hallituksen kanssa hengailu ja tapahtumien järjestäminen ovat myös tosi hauskaa! Hallitustehtäviin menevä aika ja sen vaatima vastuukin on omasta ajasta ja motivaatiosta kiinni, joten excuja voi järjestää oman jaksamisen ja aikataulun mukaan. 3. Sairastuin itse ensimmäisten järjestämiemme sitsien keskellä keittiössä Norovirukseen ja jouduin jättämään kauan odotetut sitsit väliin, joka kyllä harmitti! Onneksi muut hallituslaiset saivat järjestettyä onnistuneet sitsit.

Opintovastaava Hanna Rask 1. opintoasioissa seikkaillaan hallinnon viidakoissa ja uidaan informaatiotulvassa nauttien siitä ja hukkumatta 2. Hallitus on paras mahdollinen paikka vaikuttaa siihen, millaista on tulevien antropologien opiskelijaelämä. Tekemistä löytyy laidasta laitaan levottomista kokouksista eräretkeilyyn ja juhlien järjestämiseen. Lisäksi tutustuu mahtaviin ihmisiin sekä omassa ainejärjestössä että sen ulkopuolella. 3. Sitsien eli akateemisten pöytäjuhlien järjestämiseen on liittynyt erinäisiä kommelluksia molempina vuosina, romahtelevista pöydistä lattiaan ikuisiksi ajoiksi kiinnittyneeseen silkkipaperiin. Viimeisin tapaus kulminoitui kanssaihmisten ilahduttamiseen olemuksella mallia ”linssikeitolla kuorrutettu zombi” matkalla kotiin pitkin aamuista keskustaa. Mutta juhlat oli mahtavat! Työelämä- ja alumnivastaava Paula Sahlman 1. 2. & 3. Jotta tietäisit mikä olet, mitä osaat ja mitä teet.

Kulttuurivastaava Nette Holopainen 1.Järkkään excuja paikkoihin jänniin, ettei ala pelkkä opiskelu pännii. Onnesta kaikki manalaiset huokaa, kun niille tarjoaa elokuvia, Hare Krishnoja, teatteria ja ruokaa. 2.Hallitukseen kannattaa mun mielestä lähteä, koska pääsee oikeesti vaikuttamaan meille tärkeisiin asioihin ja järkkäämään kaikkia hauskoja tapahtumia. Hallituksessa pysyy myös hyvin kartalla siitä mitä opiskelijoiden ympärillä ja yliopistossa tapahtuu. Hallituslaisista ja kytköksistä muihin hallituksiin saa myös paljon uusia kavereita. Erityisen kivaa mun mielestä on miten Mana toimii myös eri vuosikurssilaisten välisenä linkkinä ja tuo yhteen eri ikäisiä manalaisia esim. excuille ja sitseille. 3.Mun on jotenki kauheen vaikee keksii mitään kommellusta..! Ekana nyt tulee mieleen se, kun järkkäsin keltanokkana ekaa excua sinne aasialaisen elokuvan festareille, niin aikataulullisten ja organisoinnillisten ongelmien takia siellä oli lopulta mun lisäksi vaan yksi osallistuja... VÄKI

On fieldwork in Mexico, with love Teksti ja kuvat: Toomas Gross

o be honest, my interest in Mexico is an outcome of a series of coincidences although I would like to think that I became a “Mexicanist” not haphazardly but owing to some “inner call” that I am not able to verbalise. I first got fascinated with the Spanish language and only then, gradually, with Latin America. An excellent Latin American

VÄKI

Studies program that I completed at Helsinki University in the early 1990s contributed to this significantly. Then, in 1995, we organised a short “field-trip” with Mana to Venezuela and that was it – I had fallen completely and irreversibly in love with Latin America. The same year I moved to Cambridge where I eventually did my PhD. Latin America was not high on

the British anthropologists’ agenda, but I was lucky – my co-supervisor had lived in Mexico for years and had contacts there. So Mexico it was where I was heading! I first arrived in the country in 1998 and stayed in the field for altogether eighteen months. I would have stayed for longer if my supervisor had let me. Mexico was not

an easy country for a foreign local anthropology. At least anthropologist back then, such was my experience, both especially for the as a visiting schoone interested „Demonstralar affiliated with in politics and ting that I could a leading research violence in the eat spicy food, institute and as a indigenous south. swallow a shot fieldworker in inThe Zapatista of mezcal in one digenous Zapotec rebellion was at gulp, or recite communities of its height and the dirty words in highland Oaxaca. government was Zapotec often As a local anthropretty suspicious served me better pologist once told about foreign when relating to me: “I am not scholars sneapeople” interested in what king around in you take with you the countryside. but in what you It did not help either that leave here.” a fellow-student from my department in Cambridge For me, doing fieldwork in had been expelled from the Mexico has been great fun country for collaborating with Zapatistas in Chiapas. After five months of bureaucratic somersaults and pulling all strings imaginable, however, I finally made it to Oaxaca. The political situation of that era notwithstanding, Mexico is an extremely welcoming but also a demanding country for an outsider anthropologist. It is a country with a strong national school of anthropology that originates in the 1920s. In Mexico, anthropology is not relegated to a position of “an obscure discipline studying weird customs” but anthropologists are very much in the forefront of public debates. In other words, people know what anthropology is. Consequently, you cannot just come, collect your data, and leave. You have to justify your being there and demonstrate what you can contribute to

but also quite a challenge. Despite the rather sensitive and/or intimate topics I have studied – religious violence, hate speech, and conversion in particular – I have managed to establish deep and hopefully mutually rewarding relationships with many people I have met. I would call them friends rather than informants. On the other hand, fieldwork can put your patience as well as convictions about anthropology on hard trial, definitely so in rural Mexico. I soon realised that I was not only studying the other but also exploring my self. Fieldwork was messy

VÄKI

and nearly nothing what I expected it to be. Gaining peoples’ trust had no explicit logic. Demonstrating that I could eat spicy food, swallow a shot of mezcal in one gulp, or recite dirty words in Zapotec often served me better when relating to people than giving gifts, teaching free classes of English, and being an eager participant in various communal projects. I went to Oaxaca with no intention to do “traditional” community-based fieldwork in a “proverbial” village but nevertheless ended up reliving some of the prototypical experiences of such “Ma-

VÄKI

linowskian” research. I knew that a foreign intruder can challenge the social equilibrium of the community but did not expect the amount of gossip that my presence caused, including claims about my alleged relationship with an unmarried but otherwise promiscuous woman. I had heard that rejecting a drink might be taken as an insult but did not expect the heavy drinking trials that local men put me on during the first months of my stay to check out whether I was a “real man” or a Protestant missionary. I had read that anthropologists had sometimes run into difficulties facing marriage proposals but

was still puzzled and felt awkward when older men started offering me their daughters and tried to convince me to settle down in the village. Like Briggs among the Inuit, I was rendered meaningful by being incorporated into the local kinship system. I became a “primo de Saúl” – a cousin of the man in whose house I lived. At moments of my interlocutors’ drunkenness, however, I was degraded to a “gringo de Saúl.” At such moments I realised that as hard as I might have tried, “going native” was just an empty expression. I never became normal for people – it was simply my abnormality that became somewhat commonsensical. I have returned to Oaxaca and “my” community for shorter stretches of fieldwork on multiple occasions, most recently in June 2012. In 1998 there was just one phone-line in the entire village. Now about twenty of my informants are also my friends on Facebook. Curiously, it is still the same village but the world is different.

Zombie medioista

kuvitteellisiin teknologioihin Haastattelussa media-arkeologi Jussi Parikka Teksti ja kuvat: Anna Tervahartiala

arikan polku on kulkenut kiehtovan matkan tietokoneita harrastavasta nuoresta Turun yliopiston kulttuurihistorianlaitoksen dosentiksi. Turusta on jatkettu median ja digitaalisen kulttuurin tutkimuksen apulaisprofessoriksi Winchester School of Art’siin. Yhdeksänkymmentäluvulla herännyt kiinnostus hieman erilaista kulttuurinäkökulmaa kohtaan on antanut eväät lukea historiaa uudella tavalla kuin vastakarvaan. ”Teorialla voi tehdä asioita, hyvällä teorialla voi tehdä todella paljon asioita”, Parikka kertoo uusimman teoksensa What is Media Archeology? julkaisutilaisuudessa tammikuisessa Berliinissä.

Hyönteisistä älyttömään älyteknologiaan Pohtiessaan media-arkeologiaa käsittelevän teoksensa syntyprosessia aloittaa Parikka uransa ensiaskelista. Yliopistomaailmassa aikansa pyörittyä päätyi nuori teoreetikko kirjoittamaan tietokoneviruksia käsittelevän väitöskirjan, jonka aikana

„Olen sellainen, joka tuntui olevan aina vähän väärässä instituutiossa ja vähän väärässä paikassa. Tein aina vähän vääriä asioita. Toivottavasti kuitenkin tuottavasti vääriä asioita”, Jussi Parikka, media- ja digitaalisenkulttuurin tutkija ja teoreetikko, esittelee itsensä...

media-arkeologian käsite rupesi hiljalleen saamaan muotoaan. Kunnes Parikka sai idean. Hän ryhtyi kirjoittamaan hyönteisistä. ”Täysin typerä idea. Täysin idioottimainen idea. Mutta mä tykkään idioottimaisista ideoista”, Parikka pohjustaa ja nauraa. Parikka ei kuitenkaan ole ainoa, joka tykkää hänen idioottimaisista ideoistaan. Biologian ja teknologian yhteen liittävä teos voitti Anne Friedberg -palkinnon, joka myönnetään vuosittain poikkeavan innovatiivisille, poikkitieteelliselle ja tarkalle mediatutkimukselle. Älyttömät hyönteiset ja älyteknologia eivät olekaan kovin kaukana toisistaan.

Uuden teoksen painopiste on teknologian, historian ja kulttuurin nurinkurisessa katsontakannassa. Parikka vertaa mediaarkeologiaa autolla ajamiseen takapeilistä taakse katsoen.

Zombie media – teknologian jälkielämä Mediavälineet saavat arvonsa käytössä ja muistuttavat käyttäjäänsä välillisestä luonteestaan vain mennessään rikki aiheuttaen kommunikatiivisia katkoksia. Media ei siten ole pelkkä kone eikä verkosto, vaan ihmisen luoma abstraktiksi mielletty kommunikoinnin kanava, jonka seuraukset näkyvät konkreettisesti.

VÄKI

Parikkaa kiehtoo median elämä käyttöikänsä kuluessa umpeen. Media-arkeologia vaihtaa arkistot tiedostoihin, luurangot virtapiireihin ja dinosaurukset teknologiaromuksi, zombeiksi. ”Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta mikä on kuollutta”, Parikka kertoo. Zombie-medioita ovat vanhat puhelimet pöytälaatikoissa, isän ensimmäiset tietokoneet vintillä ja rappeutuneet vakoilutukikohdat kaupunkien laitamilla. Aikaa katsoessa kerrostumien kautta lineaaristen janojen sijaan on ajan kasaava luonne selkeästi huomattavissa. ”Eivät hylätyt teknologiat minnekään häviä”, Parikka huomauttaa. Tulevaisuushypetyksen siivin kulkeva nykyhetki ei elä menneisyydestä irrallaan.

VÄKI

”Historia ei katoa.”

vanhaa iPhoneaan.

Modernin ajan vanhentuminen on päivittymistä. Digitaalisia raatoja riittää, sillä mediavälineiden elämänkaari on lyhyt. Media-arkeologisesta näkökulmasta zombie medioiden merkitys on keskeinen, sillä ne ilmentävät uuden median ymmärrystä;

Kiiltävät pinnat ja yhtenäiset kuoret. Mediavälineiden sisälle ei enää katsota. Sen toiminnan tavoista ei enää kuulu, eikä tarvitse tietää. Tuotteiden sisältämät kemikaalit, mineraalit ja komponentit, niiden haalimisessa käytetty lapsityövoima, aiheutetut ympäristötuhot ja jätevuoret eivät kuulu innovatiivisuuden sykkeessä elävään digimaailmaan. Silti ne ovat osa sitä.

”Uusmediainnon keskellä ihmiset alkavat tajuamaan; uusi media ei automaattisesti tarkoitakaan parempaa mediaa.”

Sileän pinnan pimeät puolet Hylätty media on media-arkeologiaa konkreettisesti. Tärkein kysymys zombi-medioita pohtiessa on kuitenkin, mitä siellä sisällä on. Parikka osoittaa

”Joka kerta kun haet Googlella jotakin, se kuluttaa energiaa”, Parikka muistuttaa. Se mistä nämä serverit saavat energiansa, on Parikan mukaan usein kaukana vihreästä energiasta. Näistä päästöistä harvemmin puhutaan, sillä toisin kuin monista muista asioista, niistä on vaikea tykätä.

Media, joka ei medioi Parikan kanssa on helppo keskustella, sillä hänen teoreettiset käsitteensä ovat helposti siirrettävissä teknologiasta näennäisesti riippumattomaan maailmaan. ”Yritän aina ymmärtää median mahdollisimman laajasti. Entä jos alat katsomaan maailmaa mediana kokonaisuudessaan?” Mediat välittävät tietoa ja yhdistävät kansoja, mutta samalla myös jakavat maailmaa yhä kylmemmin. Parikka lähestyy median funktiota jälleen arkeologisista alkuaskelista. ”Ovet. Ovi on täydellinen esimerkki mediasta,” Parikka aloittaa ja osoittaa takanaan olevaa lasiovea. ”Ovet medioivat meidän ulkoista ja sisäistä puolta, ne medioivat kuka pääsee sisään ja kuka ei pääse sisään.” Mediakulttuurin luoma illuusio avoimuudesta, tasa-arvoisuudesta ja höyhenen keveistä toimintatavoista, ovat Parikan mukaan kaikki harhakuvia. Kommunikaatioteknologia ei kommunikoi, eikä media medioi. Nämä ovat modernismin vaikeasti hahmotettavia pimeitä puolia. Facebook ja erinäisten serveripalveluiden tarjoamat sosiaaliset verkostot ovat elävä esimerkki Parikan viittaamista epäkommunikatiivisista kommunikaa-

tioteknologioista. ”Minkälaista kommunikointia FB edistää? Tykkäilyä, kommentointia ja edelleen postailua. Ei tämä ole kommunikaation monimuotoisuutta. Facebook ja vastaavat palvelut luovat olosuhteita, joissa ajattelemme kommunikoivamme.” Läpinäkyvyyden puutetta on vaikea hahmottaa, vaikka tosiasia on, että jokainen viesti menee palveluntarjoajan serverin ja omistuksen kautta. Kahdenvälisyys ja välittömyys ovat siten kaukana nykymallista. Loistavista ideoistaan huolimatta ei Parikan teoria aina ilahduta innovatiivisuudellaan. ”Mä oon kyyninen aina. Koskien kaikkea.”

Lopuksi Teknologian teoreettinen tarkastelu asettaa älykulttuurin laajempaan kenttään. Vastakarvaan kulkeminen osoittaa miksi

kongolaisessa kaivoksessa työskentelevä lapsi on keskeinen muuttuja uusimpien teknologiakehitysten poluilla. ”Nämä ovat erittäin poliittisia kysymyksiä,” Parikka huomauttaa. Tulevia idioottimaisia ideoita kysyttäessä Parikka mainitsee kiinnostuksensa siirtyneen entistä enemmän juuri median ekologisiin ja geologisiin suhteisiin. Median historian nähdään usein alkavan ensimmäisistä luolamaalauksista, mutta entä jos se onkin paljon vanhempi, osa mineraalien historiaa? ”Entä jos nämä ovatkin niitä tärkeitä kysymyksiä?” Parikka pohtii nostaessaan ennen kuulemattomia ajatuksia pöydälle. Kyseisten kysymysten tärkeys tulee nousemaan entisestään materiaalien käydessä vähiin. Eikä aikaa Parikan mukaan juurikaan ole.

VÄKI

Elokuva: Sade kuuluu meille Teksti: Saija Sarell

Päähenkilö Sebastian on tiedostava elokuvaohjaaja, joka haluaa paljastaa Kolumbuksen retkien synkemmän puolen, härskin kolonialismin ja espanjalaisvalloittajien alkuperäiskansaa kohtaan toteuttaman sorron. Kuitenkaan hän ei itse välitä, vaikka elokuvaryhmä maksaa paikallisväestölle surkeaa palkkaa, ja näin toisintaa sortoa

itse. Rohkeat rinnastukset 1500-luvun tapahtumien ja nykyisyyden välillä liukuvat elokuvassa yhteen ja nostavat esiin teemoja politiikasta, oikeudesta ja moraalista. Useita palkintojakin voittanut elokuva tarjoaa katsojalle historiallisen kuvauksen lisäksi katsauksen Bolivian kauniisiin maisemiin ja tunnelmiin. Elokuvan taustalla piilevän ajatuksen voisi kiteyttää siihen, kuinka maailman muuttaminen ei ole helppoa, mutta vielä vaikeampaa voi olla muuttua itse.

Kulttuuriarviot

Sade kuuluu meille on elokuva sorrosta, vastarinnasta ja toivosta. Monikerroksinen juoni liikkuu sujuvasti historian ja nykyisyyden välillä punoutuen espanjalaisen elokuvatiimin ympärille. Nuoret dokumentaristit matkustavat Boliviaan kuvaamaan dokumenttia Kolumbuksen löytöretkien seurauksista, mutta

joutuvatkin itse keskelle paikallista poliittista konfliktia. Elokuva leikittelee hyvyydellä ja pahuudella ja haastaa moniulotteisuudellaan.

Taidenäyttely: Zardoyas Teksti ja kuvat: Johanna Saviniemi Naisen haaravälistä paljastuu vetolaatikko, sen ylle kumartunut mies pitää kättään laatikon kahvassa ja näyttää osoittavan tarkempaa kiinnostusta naisen laatikkoa kohtaan. Kuva ei kerro minkälai-

VÄKI

sia luurankoja laatikoista paljastuu. Kuubalainen Zardoyas -taitelijanimellä kulkeva karikatyristi on luonut onnistuneita mustavalkotöitä aikamme ilmiöistä. Monimerkitykselliset työt avautuvat katsojalle vähitellen ja paljastavat nerokkuutensa vasta tarkemmin katsottaessa. Kuubalaiseen animaatioon erikoistuneen Ani-

matricks -festivaalin johtaja Terhi Väänänen kuvaa töitä yhteiskunnallisesti kantaaottaviksi, mutta myös yleisinhimillisellä tasolla toimiviksi. ”Noi karikatyyrit ovat mun mielestä hauskoja sen takia, että niitä on pakko katsoa vähän aikaa, niissä on joku jippo.” Samojen kehyksien sisältä saattaa löytyä useampi työ,

Taiteilija Zardoyas Nimi: Ramiro Zardoya Sánchez Syntynyt: 29.4.1982 Asuinpaikka: Havanna, Kuuba Opiskeli: Institute of Design of Havana Vaikutteet: Saul Steinberg

jotka ovat selkeästi yhteydessä toisiinsa muodostaen yhteisen sanoman. Huomioni kiinnittänyt teoskollaasi kuvaa individualistisen tietoyhteiskunnan haittapuolia. Turhautunut hahmo riuhtoo tietokoneensa piuhoja irti. Seuraavassa kuvassa hahmo istuu kirjoista tehdyn vessanpöntön päällä pää painuksissa. Ylempänä sijaitsevalla hahmolla on kymmenen kättä ja sen alla oleva karikatyyri makaa yksinäisessä lusikka-asennossa valtavan suurella sohvalla. Taulu näyttäytyy manifestina yksinäisyyttä, kiirettä ja kenties sosiaalisen median luomaa verkostoitumisilluusiota vastaan, minkä mustiin aukkoihin analogiset ihmiset hukkuvat. Aihepiirit ja niiden ympärillä vellova ahdistuneisuus alkavat näyttäytyä jonkinlaisena julistuksena tai kenties

hätähuutona. ”Sehän siinä on, etteivät ne voi hirvittävän kantaaottavia olla, että se on aika piilotettua”, Väänänen toteaa.

nerokkuudesta mielen viimeisenkin sopukan. Sysimusta huumori viehättää, kuka näitä voisikaan täysin vakavaluonteisiksi luonnehtia? Tuottelias taiteilija näyttäytyy mielessäni non-verbaalisena Chuck Palahniukina, jonka Fight Club antaa vielä odotuttaa itseään.

Se, että merkitykset ovat sekä samanaikaisesti piilossa että esillä, saa mielen piirtämään viivoja lähes jokaiseen suuntaan, mutta eritoten vasemmalle. Kun katse kiinnittyy teokseen, jossa enkeli nai demonia takaapäin, valtaavat mielikuvat taiteilijan nurkkaan ajetusta VÄKI

Siitä mistä ei voi puhua… Teksti ja kuvat: Marianna Keisalo-Galván Olin kenttätyössä PohjoisMeksikossa Sonoran osavaltiossa 2004, 2006 ja 2007 aina muutaman kuukauden kerrallaan keräämässä aineistoa Yaquien pääsiäisrituaalia käsittelevää väitöskirjaani varten. Edelleenkin pääsiäisen aikaan tunnen haikeutta, haluaisin olla pienen kylän kirkon edessä pölyisellä aukiolla odottamassa Juudas-klovnien saapumista. Kaipaan pitkiä päiviä ja kuumaa aurinkoa, erilaisia ruokakojuja ja puutynnyristä myytävää tepache-juomaa. Cócoritin kylässä pääsiäisenvietossa on markkinahumua ja juhlantuntua, perheet saapuvat paikalle pukeutuneina parhaimpiinsa, lapset kärttävät hattaraa tai lupaa osallistua bingoa muistuttavaan lotería peliin.

VÄKI

Juhlan ohella on kuitenkin Saavuin Ciudad Obregóniin, kyse rituaalista ja katsoja, joka Yaqui aluetta lähimpään kaurikkoo sääntöjä vahingossa tai punkiin, 30 tunnin bussimattahallaan voi joutua kan jälkeen Meksiko poistetuksi alueelta, Citystä yhdessä vaikka periaatteessa „Edelleenkin pääkaupungista kokaikki ovat tervepääsiäisen toisin olevan mieheni tulleita seuraamaan aikaan tunnen kanssa. Elihu kyseli rituaalia. Kenttätyö haikeutta, reippaasti ohikulkiMeksikossa ei vaatihaluaisin olla joilta, ”missä on paras nut erityisiä virallisia pienen kylän Yaqui pääsiäinen” lupia – mutta ritukirkon edessä ja joku ehdotti että aalin seuraamisesta, pölyisellä aumenisimme Cócokysymysten esittämikiolla odottaritiin, jonne oli noin sestä ja tutkimuksen massa Juudas- puolen tunnin bussikirjoittamisesta oli klovnien matka. Tiesin kirjalkuitenkin sovittava saapumista.” lisuuden perusteella Yaquien kanssa. Olin Cócoritin olevan yksi tehnyt graduni Yaqui kahdeksasta Jesuiittopääsiäisestä kirjallisia lähteitä jen 1600-luvulla perustamasta käyttämällä, joten tiesin etukäYaqui-kylästä. Jesuiitat myös teen, ettei rituaalia saa kuvata. alun perin opettivat Yaquieille Olin lukenut myös, että osa ristin tien, josta aikojen kulurituaaleja ja uskontoa koskevasessa muokkaantui nykyinen ta tiedosta oli salaista, harvojen pääsiäisrituaali. ja valittujen varjelemaa. Kuten monet muut Amerikkojen Ajoimme siis bussilla Cóalkuperäiskansat Yaquit ovat coritiin, löysimme kirkon ja vuosisatojen ajan, espanjalaisten kyselimme, keneltä voisimme saapumisesta 1500-luvulla lähpyytää lupaa paikalla oloon ja tien, tasapainoilleet ja taistelleet tutkimuksen tekoon. Meidät ylläpitääkseen rajojaan, omaa ohjattiin erään vanhemman aluettaan ja oikeuttaan määherran luo, joka kuului pairitellä kuka ja miten saa ottaa kalliseen kyläneuvostoon. osaa heidän elämäänsä. Hän sanoi, että tutkimuksen tekeminen sopisi kyllä ja saisin Ensimmäistä kertaa paikalle tehdä muistiinpanoja käsin mennessäni en edes tiennyt, kirjoittaen, mutta että kuvia ei järjestettiinkö rituaalia ylipääsaa ottaa, eikä ääntä nauhoittaa. tään enää kovin laajassa mittaMeitä neuvottiin myös pukeukaavassa tai saisiko sitä seurata tumaan asiallisesti ja olemaan – tarkoitukseni oli selvittää, koskematta toisiimme rituaalin olisiko kenttätyö mahdollista. aikana. Nämä kohteliaisuus-

säännöt koskivat kaikkia rituaalia seuraavia – miehiä kehotettiin ottamaan hattu päästä, nuorta paria huomautettiin kun he seisoivat kirkossa kädet toistensa ympärillä. Kuvauskieltoa valvottiin – näin pari kertaa kun joltain otettiin kamera väkisin pois. Kun lupa oli saatu ja aloin seurata rituaalia, huomioni kiinnittyi yhä enemmän Juudasta edustaviin Chapayekaklovneihin. Päätös keskittyä Chapayekoihin vaati kuitenkin myös varovaisuutta. Ne ovat kaiken Yaqui uskonnon ja rituaalin varjelluin asia, johon liittyy paljon salaista tietoa, joka liikkuu pääasiassa esiintyjien ja rituaalispesialistien kesken. Itse asiassa kuvauskielto on ehdoton ainoastaan Chapayekojen aikana. Pääsiäisen lopulla, kun Chapayekat olivat poissa kuvioista, näin kerran kuinka mies otti kuvia kirkossa tanssivista Matachin-esiintyjistä, eikä kukaan tuntunut piittaavan. Haastattelujen antaminen ja Chapayekoista puhuminen tuntui olevan toisaalta jokaisen oma valinta ja päätös, mutta samalla sitä ohjasivat myös jaetut käsitykset ja neuvottelut, joista kuulin juorujen kautta – eräs haastateltava sopi haastattelun alkavaksi vasta pimeän jälkeen, jotta hänen ei nähtäisi menevän antropologin luo. Tiedon puitteet ja rajat ovat

monimutkaisia. Huomasin pian, että jotkut paikalliset yrittivät itse rikkoa ja venyttää niitä, minulle mm. tarjottiin salaa otettuja valokuvia. Näissä tilanteissa koetin tehdä sellaisia valintoja, että yritin oppia mahdollisimman paljon ja tarkastella tätä rajojen koettelua osana tilannetta, mutta päätin itse pitää rajat julkaistussa tekstissäni aika tiukalla. En ole esimerkiksi julkaissut edes museossa olevista naamioista luvan kanssa otettuja kuvia, enkä kirjoittanut kaikista yksityiskohdista, joita minulle on kerrottu. Koska Yaquien tapauksessa salainen tieto on melko harvojen – jos heidänkään – hallussa, rituaalia voi analysoida myös keskittyen julkisiin, näkyviin ja jaettuihin osioihin. Jaettu käsitys siitä, että jossain on olemassa salaista tietoa, voi olla tärkeämpää kuin tämän tiedon tarkka sisältö. Kaikissa kenttäkonteksteissa on omat rajoituksensa ja asiat,

joita on kunnioitettava. Myös paikalliset näkemykset siitä, mikä on salaista ja miksi voivat vaihdella paljonkin ja tilanteesta riippuu, miten antropologin olisi parasta navigoida näissä karikoissa. Luulen, että on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että antropologi tietää enemmän kuin mistä hän voi puhua. Kenttätyö hälventää etäisyyksiä, kuten sen kuuluukin, ja vaikka tutkimukselliset päämäärät tehtäisiin tiettäväksi, on todennäköistä, että ihmiset unohtavat nopeasti arvioida sanojaan suhteessa siihen, että ne voivat päätyä julkisiksi. Antropologin etiikkaan kuuluu kuitenkin lopullista tutkimusta kirjottaessa ajatella vastuutaan tutkimuksen toisia osapuolia kohtaan. Siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava – mutta vaietutkin asiat, olivat ne sitten toisten ihmisten salaisuuksia tai muuten vaikeasti sanoiksi puettavia, voivat auttaa käsittelemään paremmin sitä, mistä voi puhua. VÄKI

Peyote ja Ayahuasca: parantavat hallusinogeenit Teksti ja kuvat: Saara Toukolehto Tarinat hallusinogeenien käytöstä hengellisissä seremonioissa Latinalaisessa Amerikassa ovat kulkeutuneet etnografien ja matkailijoiden mukana ympäri maailmaa muodostuen osaksi mielikuviamme alueen alkuperäisväestöstä. Hallusinogeenien sosiokulttuuristen merkityksien tutkimiseen erikoistuneen antropologi Peter T. Furstin mukaan selitys niiden käytön yleisyydelle Amerikoissa on kasvitieteen sijaan kulttuurinen, sillä vastaavia vaikutuksia omaavaa kasvistoa löytyy samassa mittakaavassa myös muualta maailmasta. Haastattelin espanjalaista ystävääni Ivania, joka mittavalla Latinalaisen Amerikan matkallaan tutustui myös hallusinogeenien myyttiseen maailmaan. Heti aluksi Ivan toteaa: ”First of all, I rather not talk about it because I don’t want to banalize the theme. But since it is an anthropological paper I can talk about it, not as a tourist experience, but as a personal quest. I took part in these rituals because that is in my nature; I am a curious

VÄKI

“

To look at him was fucking scary. He was just screaming “all of you are serving me!” You could feel the energies of people: the bad vibrations and the good vibrations. He got really bad vibrations.

person, eager to experience things, to transcend reality. But it is important to show respect, you should do it their way. You cannot go half-hearted; it can only work if you believe in it, and under the guidance of the shaman.” Pohjois-Meksikossa Ivan vaelsi paikalliseen Peyotekulttiin kuuluvan intiaanin kanssa aavikolla etsimässä tuota myyttistä kaktusta. Vaellus kuuluu osaksi rituaalia, ja symboloi henkistä matkaa kohti syvempää tietoisuuden tasoa. Ivan kertoo peyoten nauttimisen noudattavan tarkkaa seremonista käytäntöä: “You have to put a gift next to the cactus in the desert, and you have to make a fire, and the first one you find you cannot take. The experience was physically hard after not eating and

„

walking the whole day in the sun. But it was worth it.” Ayahuascaan Ivan tutustui Kolumbian Andeilla, sen käyttö onkin yleisintä Etelä-Amerikan länsi- ja luoteisalueilla sekä Brasiliassa. Ayahuascan nauttimisen kerrotaan aiheuttavan varsinkin aluksi pahoinvointia ja oksentelua, josta käytetään termiä purga. ”After taking it, most of the people purge really hard and painfully. They call it ‘cleaning yourself ’ of all the bad energy you’ve got inside. I was told the worse energy you’ve got, the worse an experience you’re going to have. There was one who was really extreme, he was like possessed, lying on the floor screaming most of the time. To look at him was fucking scary. He was just screaming “all of you are serving me!”

You could feel the energies of people: the bad vibrations and the good vibrations. He got really bad vibrations. I didn’t feel bad, but it is hard for everybody, you purge painfully.” Niin peyoten kuin ayahuascankin nauttimiseen valmistaudutaan Ivanin mukaan paastoamalla, välttämällä päihteiden käyttöä ja pidättäytymällä seksistä. ”You prepare yourself for that, you have to be pure for it.” Omia kokemuksiaan Ivan kuitenkin kuvailee positiivisiksi: ”It was really beautiful. You understand many things. I felt in connection with everything, the nature.

I could see that the floor was breathing, everything was alive. The wood and the hut were like flowing, I could see how everything was alive. You learn a lot. There was a lot of light, and the shaman was helping us. I got my reasons to do it and I am really happy that I did it. This thing has been used to heal the people by the shamans for thousands of years. It is the equivalent to the hospitals for them. I was with a lot of indigenous people, like the Zapatista army In South Mexico, and a lot of the people don’t talk Spanish and they don’t go to the doctor, they’ve got their own curanderos. The root of

“I could see that the floor was breathing, everything was alive. The wood and the hut were like flowing, I could see how everything was alive.„ medicine is the belief in it; some people say a cancer has been cured in these ceremonies. These people, they’ve got faith in it, the same way as the people in the Occident have got confidence in the white jacket of the doctor.” “I don’t encourage people to go and disturb the shaman and make it a tourist attraction, but I recommend it to everybody.” VÄKI

Mistä ja minne? Teksti: Saija Sarell kuva: Soila Laivo

”Oi, ihmisvaltioiden huonosti vartioidut rajat! Kuinka vaeltavatkaan pilvet rankaisematta niiden yli, kuinka vaeltaakaan autiomaanhiekka maasta toiseen, miten vierivätkään kivet vuorenrinteiltä vieraalle maalle haastavasti poukkoillen!” Valtioiden rajat voidaan nähdä kuvitteellisina muodostelmina, joita luodaan ja toisinnetaan niillä tapahtuvan toiminnan kautta. Kartoille rajat piirtyvät linjoina, mutta käytännössä ne ovat monimuotoisia ja alati muuttuvia paikkoja, jotka muodostuvat ja tulevat näkyviksi muun muassa niiden ylityksen ja sen valvonnan kautta. Erityisen todelliseksi rajat tulevat silloin, kun niiden ylitys ei syystä tai toisesta onnistu. Euroopan Unionin tai Schengen-alueella syntyneelle vapaa liikkuvuus rajojen yli tuntuu helposti itsestäänselvyydeltä. Valtaosaan maailman maista voimme matkustaa vain vilauttamalla punakantista passiamme. Joulukuussa 2012 saavuimme espanjalaisen poikaystäväni Javierin kanssa Mexico Cityn lentokentälle tarkoituksena viettää muutama kuukausi reissaten ympäri Mexicoa. EU:n kansalainen saa oleskella Mexicossa turistina 180 päivää ilman erillistä visaa.

VÄKI

Itse sainkin vihreän leiman passiini virkailijalta ilman suurempia lisäkysymyksiä. Toisin kävi Javierin kohdalla. Neljä minuuttia kestäneen kuulustelun jälkeen hänet nakattiin lentokentän säilöön ja pääsy Mexicoon evättiin perusteetta.

poliisisaattue lentokoneeseen ja sieltä pois toivat tunteen nöyryytyksestä ja epäoikeutetusta rikollisena kohtelemisesta. Käännytysmääräyksen perusteettomuutta symboloi ironisesti tyhjä kirjekuori, joka ojennettiin Javierille hänen saapuessaan Espanjaan. Kuoressa oli määrä olla selvitys tapahtuneesta sekä kaikki paperit, jotka hän oli joutunut säilössäolon aikana allekirjoittamaan.

Tämä Mexicon lentokentällä tapahtunut täysin odottamaton ja perustelematon vapauden riisto oli ensimmäinen kerta, kun Javier joutui kokemaan mitään Yllättävän tavastaavaa. Reilua “Käännytyspahtuman myötä vuorokauden määräyksen meidän matkamittaista säilössä perusteettosuunnitelmamme vietettyä aikaa muutta symmenivät uusiksi, Javier kuvailee yhboloi ironisesti mutta sen lisäksi tenä kamalimpana tyhjä kirjekuori, opimme molemkokemuksenaan. joka ojennettiin mat jotain hyvin Vaikka laajemJavierille hänen merkityksellistä. massa mittakaasaapuessaan Itselläni ensireakvassa ajateltuna Espanjaan.” tio käännytyspääkokemamme töksestä kuultuani vääryys oli pientä, oli ajatus siitä, että omalle kohdalle osuessa epäei näin voi tapahtua, tämä on oikeudenmukainen kohtelu väärin, on pakko voida tehdä herättää näkemään sitä eri tajotain. Jouduin kyseenalaistavalla myös muualla. Javierille maan nopeasti uskomukseni säilössä olo, kuulustelut ja siitä, että niin kauan, kun

itse toimii lakien ja määräysten mukaan, saa myös itse osakseen oikeudenmukaista kohtelua. Suomessa viranomaisten kanssa asioidessa on tottunut siihen, että asiat ovat selkeitä ja perusteltuja, niihin saa pyytää lisäselvitystä, ja epäoikeudenmukaisuutta kohdatessaan päätöksistä voi valittaa. Kolme kysymystä sisältävän ja alle neljän minuutin pituisen kuulustelun perusteella, ilman pätevää syytä maahan pääsyn epääminen tuntuu edelleen käsittämättömältä. Jälkeenpäin kuitenkin kuulimme, että Espanjan ja Mexicon välillä on viimeisen vuoden aikana käyty patriarkaalista nokittelua. Espanjan huo-

non taloudellisen tilanteen vuoksi meksikolaisia turisteja on käännytetty lentokentiltä pelossa siitä, että he olisivat jäämässä Espanjaan töihin. Kostona myös Mexico on alkanut käännyttää espanjalaisia. Oli kyseessä maiden ulkopoliittisen kilvoittelun pelinappulaksi päätyminen tai turhautuneen virkailijan mielivallan kohteeksi joutuminen, tämä tapahtuma teki

meille rajoista jotain erityisen todellista ja konkreettista. Se myös avasi silmämme sille, kuinka omalle kohdalle osuessa epäoikeudenmukaisuuden kokeminen auttaa näkemään ja tunnistamaan sitä myös muualla. Nykyisessä globalisoituneessa maailmassa ihmisten liikkuminen rajojen yli on yleisempää kuin koskaan ennen. Sitä myös valvotaan ja rajoitetaan enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin. Itse olimme tilanteesta huolimatta hyvin onnekkaita, sillä pystyimme kaikesta huolimatta lopulta pitämään lomamme, vain toisessa maassa kuin alun perin olimme suunnitelleet. Suurimmalle osalle maailman väestöstä valtioiden rajojen ylittäminen ei kuitenkaan ole lainkaan yksinkertaista. On hyvä osata arvostaa niitä vapauksia, joita meille suodaan, mutta myös kyseenalaistaa sitä, mitä rajojen olemassaolosta, valvonnasta ja ylläpidosta todellisuudessa seuraa. Kenen liikkumista rajoitetaan ja ennen kaikkea, miksi?

” Lukemattomista hyönteisistä valitsen muurahaisen, se kulkee rajavartijan oikean ja vasemman kengän välistä, vaivautumatta vastaamaan kysymykseen mistä ja minne.”

- Wislawa Szymborska

VÄKI

No huhhuh, mitkä etäisyydet! Teksti: Saila Kivilahti kuva: Saija Sarell Meksiko on monien maantieteellisten ja sosiaalisten etäisyyksien maa. Liittopääkaupungissa Distrito Federalissa (kavereiden kesken DF) eivät rikkaat ihmiset uskalla kulkea metrolla, jonka vuoksi käyttävät tuhottomasti aikaa henkilöautoruuhkissa. Autosta on tullut yksi asukkaiden tärkeimmistä ajanviettopaikoista, siellä syödään ja puhutaan uusimmat juorut. Matka-aika kaupungin toisesta päästä toiseen taittuu noin kahdessa tunnissa, osittain kaupungin suuren pinta-alan, mutta pääasiassa paikallaan ruuhkissa odottelun vuoksi. Vain hullu ottaisi metron kulkuvälineekseen, siellähän pääsee hengestään, tai vähintäänkin rahoistaan. Todellisuudessa metro ei matkaajan silmin näytä eroavan lainkaan muista maailman metropolien metroista. Ihmisetkin niissä ovat aivan normaaleja joka päivän hiihtäjiä. Miten rikkaat pääkaupunkilaiset voivatkaan erkaantua todellisuudesta näin paljon ja olla näin tietämättömiä kaupunkinsa muun väestön elämästä?! Pelon ilmapiirillä on kuitenkin syynsä Meksikossa, jossa bussikaappaukset ovat verrattain yleisiä. Bussit kulkevat usein yöaikaan maan valtavi-

VÄKI

en etäisyyksien vuoksi, joka on usein antanut maanteiden varkaille tilaisuuden. Maan sisäisiä bussilinjoja on monia, ja busseja on monissa turvallisuus- ja mukavuusluokissa. Rahalla saa turvallisuutta: bussiasemilla muistutetaan uhan olemassaolosta laittamalla etsintäkuulutettujen ihmisten kasvokuvat kaikkien nähtäväksi. Bussiin mentäessä suoritetaan kaksi tärkeää toimenpidettä, ensin vuorossa on turvatarkastus, jossa

ihmiset ja tavarat tutkitaan huolella; pommin tai aseen tuominen bussiin on kiellettyä. Tämän jälkeen kaikki bussissa istuvat videokuvataan mahdollista etsintäkuulutetun tunnistamista varten ja kamera viedään asemalle piiloon. Tässä vaiheessa bussissa istuessa ei matkaajaa naurattanut ja yöunetkin ensimmäisellä bussimatkalla jäivät. Oma rehvakkuus oli vaihtunut realiteettiin: Meksikon etäisyydet ovat valtavia.

Terveisiä Lattareista!

VÄKI VÄKI

21 21

Anonyymi Antropologi

Mañana, mañana Voi kuinka vaikeaa kaiken tekeminen voikaan olla! Siis aivan kaiken. En saa tehtyä edes 200 sanan ranskan kirjoitelmaani valmiiksi saatikka sitten kandiani. Urheilemaankin on erittäin vaikea lähteä ja vaikka terveydenhoitajani käskee pienimuotoiselle dieetille, minä sanon ”mañana”. Pyrin kuitenkin aina saamaan kaiken ajoissa valmiiksi, mutta jotenkin ihmeessä se jää aina viimeiseen mahdolliseen iltaan. Tiedätte kai mistä puhun? Olen omaksunut hienon asenteen: huomenna, huomenna.

YLE uutisoi 12.4 ”Laiskuus voi piillä geeneissä”, jossa kerrottiin, että rotilta oli löydetty laiskuutta aiheuttava geeni. Enemmän uutista luettuani siinä täsmennettiin, että kyse on pikemminkin geeneistä, jotka vaikuttavat liikkumiseen. Sain kuitenkin artikkelista ajattelemisen aihetta – olenko vain biologisesti laiska? En usko. Miten muka laiskuuteni ahdistaa ja saa minut tasaisin väliajoin jopa hyperventiloimaan, kun taas Latinalaisessa Amerikassa

kaikki pääsevät pälkähästä asenteensa kanssa. Tai asenteensa takia. Oletko koskaan nähnyt Etelä-Amerikan asukkia, joka valittaisi omaa laiskuuttaan? Antropologina täytyy myöntää, että sellaisiakin varmasti on. Mutta pyrin kai esittämään kuvaa, jossa pikisilmäinen Juan iskee silmää ja lausuu ihanasti ”mañana”, vailla huolen häivää. Samalla kun minä lausun samassa kontekstissa sanat ”huomenna”, näytän siltä kun saisin sydänkohtauksen. Asenteessamme on siis selvä ero, vaikka päällisin puolin kaikki näyttää aivan samalta. Miksen minäkin osaa olla yhtä rento! Antropologina löydän tälle vain yhden vastauksen kulttuuri! Mutta, koska en ole syntynyt Meksikossa tai Chilessä, vaan opiskelen Helsingin yliopistossa, ei ongelmalleni näy loppua. Tämäkin kolumni jätettiin päätoimittajalle vain muutama tunti ennen deadlinea.

VÄKI

Vuoden 2013 Antropologipäivät 16.-17.5 Tampereen Yliopistolla Aiheena kulttuuri, luovuus, performatiivisuus

VÄKI