Väki 1/2012

1/2012

V채ki

VÄKI•1/2012 3 pääkirjoitus 4 hallitusterveisiä 5 mana matkailee 7 intimations of an finnish trained african anthropologist 8 harena ny madagascar 11 kuinka kehystää intia - tommi niemisen haastattelu 14 monien maailmojen meksiko 17 kulttuurishokki vierailu helvetin esikartanoon 19 pena is here 21 urbaani antropologi 22 manan ja väen messissä 23 antrosarjis 24 loppu

”Kuunnelkaa jazzia!”

-Soila Laivo

Julkaisija Mana ry

Väki

Painos 100 kpl

päätoimittaja Anna Tervahartiala ja Soila Laivo

Painopaikka Picaset oy

taitto Anna Tervahartiala

Väki on saanut HYY:n

tämän numeron tekijät Perpetual Crentsil,

järjestölehtitukea vuodelle 2012

Aura Heinonen, Soila Laivo, Juha Reinikainen Johanna Saviniemi, Saija Sarell, Anna

2

Väki

Tervahartiala ja Oskari Wäänänen

PÄÄKIRJOITUS Mikä saa kirjoittamaan?

Mikä saa kuvaamaan?

Onko se keino voittaa lisää aikaa? Pysäyttää maailman rattaat, jos vaikka vain hetkeksi. Onko kyseessä yritys ymmärtää mistä tässä kaikessa on kyse?

Vuoden ensimmäinen Väki on täynnä kertomuksia maailmalta.

Vierailemme Virossa, Madagaskarilla, Meksikossa ja Intiassa.

Uusissa paikoissa näyttäytyy todellisuus toisella tavalla. Samat elämän peruskysymykset tuntuvat kuitenkin tulevan vastaa niin lähellä kuin kaukana. Yliopiston vesiklosetit puhukoon puolestaan.

Väen uutena päätoimittajana voin myöntää olevani hieman pyörällä päästäni. Onneksi en ole tämän pestin kanssa yksin, vaan saan jakaa sen Soila Laivon kanssa. Soila kirjoittaa seuraavan numeron pääkirjoituksen. Parhaat ideat ovatkin tulleet yhdessä pohtiessä. Yhdessä haastavia reittejä kiivetessä.

Lehden tekeminen on ollut jännittävää. Parasta on ollut palautteen saaminen; kuinka suhtautua siihen kun toinen ei näe asioita samalla tavalla kuin minä. Minulle selkeä sanajärjestys on toiselle kryptinen kikka. Oma taiteellinen lisä tyylitön kämmi.

Kyse on kehyksistä ja kulmista, siitä kuinka ne eivät aina istu yhteen odottamallamme tavalla.

Ymmärrys ei ole samanlaisuutta. Dialogi ei ole samalla kielellä puhumista. Kuvilla ei voi selittää sanoja, eikä sanoilla luoda kuvia. Mutta havainnoimalla ja osallistumalla, kyselemällä, katsomalla ja kuuntelemalla voimme ehkä löytää kulmiemme kohtauspaikat ja luoda kehyksillämme yhteisen kokonaiskuvan.

Paljon onnea ja rohkeutta uuden vuoden kohtaamiseen!

Toivottaa, Anna Tervahartiala

anna.tervahartiala@helsinki.fi vaki-toimitus@helsinki.fi

3

Väki

Hallitusterveisiä Soila Laivo Palstalla hallitus esittäytyy ja kertoo ajankohtaisista aiheista ja Manan toiminnasta.

Miksi lähdit mukaan hallitukseen ja miten päädyit tehtävääsi?

Hallitustoimintaan lähdin alunperin, koska olin aivan järjettömän innostunut opiskelujen aloittamisesta ja halusin kai kokea opiskeluelämän kaikki ulottuvuudet. Lisäksi halusin tutustua ihmisiin ja tehdä asioita, joita en aikaisemmin ollut tehnyt. En osaa itsekään ihan sanoa, miten päädyin puheenjohtajaksi. Olin kai fuksivuoden pikkujouluissa niin vakuuttava tirehtööri, että Paula, viime vuoden puheenjohtaja, päätti tehdä minusta seuraajansa.

Mikä on lempi asiasi tai tehtäväsi hallitustoiminnassa, mikä on kivointa?

Kivointa on levottomat kokoukset, joissa nauretaan tyhmille vitseille ja juodaan teetä.

Hallitusvuosi on vasta lähtenyt käyntiin.

Millaisia odotuksia sinulla on vuoden varalle?

Odotan muuttuvani taianomaisesti todella hyväksi organisaattoriksi ja tehokkaaksi ajankäyttäjäksi.

Odotan innostavia keskusteluja ja tapahtumia sekä toukokuista Istanbulin matkaa.

Mitä hallituksessa tällä hetkellä suunnitellaan, mistä puhutaan ja mitkä teemat ovat pinnalla?

Puhutaan uusista nettisivuista ja kansainvälisen toiminnan lisäämisestä. Tavoitteena olisi myös saada enemmän vanhempia opiskelijoita mukaan ainejärjestön tapahtumiin ja kenties myös laitoksen henkilökuntaa.

Onko sinulla tavoitteita tai suunnitelmia, joita pyrit toteuttamaan hallituksessa vuonna 2012?

Pyrin saamaan antropologit eräilemään luonnonhelmaan.

Mikä on mielestäsi ainejärjestön merkitys antropologian opiskelijoille?

Vaikea sanoa. Itselleni ne ovat erottamattomia ja koen, että Mana on juuri se kanava, jonka kautta antropologian opiskelijat tutustuvat toisiinsa sekä kehittävät yhteistä ns. antropologin identiteettiä erilaisten keskustelujen ja aktiviteettien kautta. En osaa edes kuvitella, kuinka erilaista ainakin oma opiskelijaelämäni olisi ilman Manaa.

Mitä terveisiä haluaisit lähettää kaikille antropologian opiskelijoille Helsingin yliopistossa?

Tuntuu kauhean vulgaarilta sanoa tämä ääneen, mutta tämä on oikeasti aika kaunis juttu ja tarkoitan tämän kaikella rakkaudella ja kunnioituksella: Imekää Manaa.

4

Väki

MANALAISET MATKAILEVAT Juho Reinikainen 4.2.2012 Viisi manalaista suuntasi nokkansa tuulta kohti viettääkseen viikonlopun Tallinnan antropologian opiskelijoiden järjestämässä talvikoulussa.

06.00 ja kello soi. Ei ole todellista. Yliopisto-opiskelun rytmiin tottunut ruumiini taistelee raastavaa herätyskellon ääntä vastaan, pyrkien pitämään kiinni karkaavan unen päästä. Lopulta tietoisuus saavuttaa väsyneet aivoni. Väsyttää ja räkäinen yskä kumpuaa jostain syvältä henkitorven ja keuhkojen liitoskohdasta. Seuraavaksi kuitenkin tajuan minkä vuoksi olen asettanut kellon herättämään näin epäinhimillisen aikaisin, lautta lahden toiselle puolelle lähtee parin tunnin kuluttua. Luvassa on jo viikkoja odotettu vastavierailu Tallinnan antropologian opiskelijoiden järjestämään talvikouluun, Lahemaan kansallispuistoon. Toisen kahvikupillisen kohdalla lähtö tuntuu jo täysin mahdolliselta.

Painelen lumisateen läpi odottelemaan raitiovaunua, joka onneksi saapuu ajallaan. Hietaniemen hautausmaan kohdalla reissufiilis lopulta saapuu.

Katselen kolmen vaatekerroksensa suojissa työpaikoilleen vaeltavaa kansaa ja nautin ajatuksesta, että olen etelänmatkalla. Länsisataman ylä-aulassa jono Eckerö-Linen tiskille yltää puoleen väliin terminaalia. Viidestä osallistujastamme vain kaksi on paikalla ja alamme soitella lähtijöitä läpi, ikävä kyllä onni loppuu heti ensimmäiseen soittoon: ”Moi! Missä sä oot?” ... ”V---U! Pitäiskö mun olla jo siellä?”

Tavallinen Manan matkapäivä, ajattelen. Surkuhupaisan tilanteesta tekee vain se, että aikatauluista erehtynyt on ryhmämme tarkin ja tunnollisin, eikä

edellisenä iltana edes vietetty lähtöbileitä. Tällä kertaa edes taksi ei auta. Onneksi parin tunnin päästä lähtevä Tallinkin tarjousristeily pelastaa päivän, eikä viikonloppu jää välistä keneltäkään.

Menomatkalla aika ei tullut pitkäksi, siitä piti huolen kenttätyökurssin havainnointitehtävä. Viikonlopun aikana toiset kurssilaiset saivat tehtäväksi havainnoida ravintolapäivän ruokapaikkoja. Meille taas lankesi sama tehtävä lautan ravintoloissa, jotka tunnetaan monipuolisuudestaan. Päätin suunnata mielenkiintoisen kulttuurisen ilmiön ja miljöön perässä karaokebaari Kompassiin, jossa juontajatäti jo lämmitteli yleisöä Elviksen parhailla. Suurin osa asiakkaista näytti nauttivan aamiaistaan nestemäisessä muodossa. Totesin ajankohdan olevan liian aikainen osallistuvaan havainnointiin ja tyydyin Malinowskilaiseen havainnointiin.

Väki 5

Perillä satamassa meitä odotti aurinkoisesti hymyilevä Lee, yksi Tallinn Ülikoolin ensimmäisen vuoden opiskelijoista. Leen johdolla heitimme tavarat yliopistolle odottamaan linja-autoa ja jatkoimme lounaalle tien toiselle puolelle. Ravintola Kompotille onkin pakko uhrata pari riviä kirjoituksesta.

Paikka oli varsinkin opiskelijoiden suosiossa oleva, värikäs, valoisa ja viihtyisä lounasravintola, jonka sisustuksessa oli yhdistelty kekseliäästi vanhaa retroa ja maatilatorin tunnelmaa. Ruoat kalalautasesta keittolounaisiin olivat maukkaita ja raaka-aineet lähialueen tiloilla tuotettuja. Vielä kun tarjoilijatkin olivat kauniita nuoria naisia, en voinut välttää pientä kateuden pistosta ajatellessani UniCafén soijabolognaisea.

Lounaan jälkeen nousimme bussiin ja tunnin ajomatkan jälkeen auto kurvasi pienelle metsätielle, joka johti vanhalle, valkoiselle maalaistalolle. Tallinnan antropologit olivat vuokranneet tilan viikonlopun mökkeilyä ja konferenssia varten. Osallistujia oli yli neljäkymmentä, pääasiassa tallinnalaisia.

Meidän lisäksemme tapahtumaan osallistui autollinen tartulaisia opiskelijoita sekä tuntiopettajia Italiasta, Puerto Ricosta ja Amerikasta. Perjantaina ohjelmassa oli maisterivaiheen opiskelijoiden, visuaalisen antropologian kurssilla kuvaamien doku-

6 6

VÄKI Väki

menttien katsomista ja keskusteluja niiden pohjalta.

Dokumentit olivat yllättävän laadukkaita ja aiheet todella vaihtelevia, yksi ryhmä oli kuvannut kotona synnyttäviä äitejä ja toinen ambulanssiryhmää uudenvuoden yönä.

Lauantai täyttyi opiskeljoiden omista tutkimuskertomuksista, jotka dokumenttien tapaan liittyivät täysin eri aihepiireihin, perinteisestä hylkeenpyynnistä pyhiinvaeltajatutkimukseen. Päivät olivat yllättävän pitkiä ja intensiivisiä, mutta tutustumisleikit ja kahvitauot pitivät tahdin miellyttävänä. Aurinko helli talvikoululaisia eikä edes parinkymmenen asteen pakkanen estänyt kävelyretkiä lähimetsiin.

Lauantai-illan mieleenpainuvimmat muistot liittyvät 15 hengen saunaporukan yhteispyörintään tuoreessa puuterilumessa sekä keittiössä järjestettyyn myöhäisillan suomi-viro-laulukilpailuun, jossa kaikki olivat voittajia, ainakin omasta mielestään.

Kestävimmillä sankareilla maailmanparantaminen jatkui aina aamuseitsemään asti.

Sunnuntain lähtö koitti liian nopeasti ja uusien tuttavuuksien kanssa olisi viihtynyt pidempäänkin. Onneksi matka lahden toiselle puolelle ei kuitenkaan ole kovin pitkä. Näitä luotuja suhteita kannattaa ylläpitää tulevaisuudessakin.

Initimations of an Finnish Trained African Anthorpologist Perpetual Crentsil As an African, my training in Finland to become an anthropologist has given me a rare opportunity for a deeper view of myself and my background as well as a broader outlook on other societies and the world. I like anthropology because it is about human condition, practices and behaviour.

For me personally it has opened the window to learn the similarities and differences about human society.

I originally come from Ghana and I belong to the matrilineal Akan ethnic group (in southern Ghana), which includes the Asante, Fanti, and Kwahu. I came to Finland in late 1990s and studied for both the master’s degree and the doctorate at the Social and Cultural Anthropology, University of Helsinki.

I took anthropology courses and learned many new things I found fascinating. The study module covered examples from different parts of the world—Africa, South America, Oceania, etc.

Evans-Pritchards’ (1937) well-known classic, Witchcraft, Oracles, and Magic among the Azande was one of the first books I read which fascinated me for its insightfulness and rich ethnographic descriptions, and also because the Zande witchcraft explanations for misfortunes and illnesses were so similar to Akan notions.

In early 2003, I left for Ghana to conduct a year-long fieldwork in my doctoral research on HIV/AIDS among the Akan. Five months into my fieldwork one of my supervisors, Professor Karen Armstrong, paid a working visit to my field site. As an outsider, she asked questions that soon made me realize that there are many things that many Akan people, including me, take for granted because they are a familiar part of our everyday lives. I also went with Professor Armstrong to visit a 28-year-old AIDS patient who was taken care by an 80-year-old woman, the sister of the patient’s grandmother. The old woman was assigned the caregiver role by her sister’s son—the patient’s maternal uncle (wofa). Professor Armstrong was touched by the old woman’s role as caregiver. This also opened my eyes for a deeper

analysis of kinship relations and how HIV/AIDS can disrupt structural operations in a family or community. From then on, I began to pay particular attention to social relations in e.g. decision making and roles. This eventually evolved into an approach in my PhD. dissertation (2007) on how kinship was intricately linked to HIV affliction, suffering and care to AIDS patients. In the end, my research took me to diverse issues such as kinship, witchcraft, political authority roles, AIDS deaths, funeral practices, faith healing, therapy and HIV preventive initiatives in Ghana.

How has all this framed my ethnographic agenda for the future? In recent years, I have turned my attention to a study of mobile technology in HIV/ AIDS and healthcare delivery services. I have also been researching African diaspora engagements concerning remittances as well as gambling among African and Asian immigrants in Finland. The focus has been on details of people’s lives, individual discourses and narratives expressed within cultural categories and values such as identity, gender, ethnicity, and social change. The approach has been ‘grounded’, in that I have sought answers to big issues through detailed information on people’s everyday lives. I hope to pursue these in other areas of study in future. Kinship obviously is still significant. As Armstrong (2003) has pointed out, with globalization and a perceived post-modern fragmentation of the social world the concept of kinship seems to have become old-fashioned and stodgy. But, as she argues, kinship is still central in understanding the contemporary world. For example, in Africa even an individual’s decision to migrate may be the result of relatives’ encouragement or the sale of family property to defray travel costs.

I am proud to have been part of a professional community of professors, lecturers, fellow researchers, and postgraduate students at the Social and Cultural Anthropology, University of HelsinkiFinland. Their invaluable interactions with me have always given me a good sense of both my deficiencies and capabilities.

Väki7

Harena ny Madagascar Madagaskarin onni Teksti ja kuvat: Aura Heinonen Takana on lähes 15 tuntia lentokoneessa ja välilaskut Lontoossa ja Mauritiuksella. Vihdoin ikkunasta häämöttää Madagaskarin saari. Näky on henkeäsalpaava; itärannikon valkoiset hiekkarannat siintävät edessäni loputtomana nauhana, takaa avautuu vehreää metsää ja punaisena hehkuvaa maa. Olo on kuin unessa.

Lokakuussa 2011 koitti vihdoin antropologian opiskelijan unelma (tai painajainen,) kenttätyön toteutus. Olin ollut vaihto-opiskelijana Indonesiasta, jonne kandintyönikin sijoittui. Tein kandini Indonesian metsähakkuiden vaikutuksesta paikalliseen luontosuhteeseen ja päätin jatkaa graduani luontosuhde -linjoilla siirtäen kenttääni Aasiasta Afrikkaan. Ajatuksenani oli lähteä tutkimaan ympäristösuojelujärjestöjen vaikutuksia paikalliseen luontosuhteeseen Kaakkois-Madagaskarille Manombon erityissuojelualueen lähikyliin. Jotta tuntemattomassa maassa ei olisi jo tarpeeksi haastetta, en myöskään puhunut sanaakaan ranskaa, joka on malagassin ohella toinen Madagaskarin virallisista kielistä. Kunnianhimoisena, mutta motivoituneena, ilmoittauduin ranskan alkeiskurssille ja lainasin kirjastosta kaikki Madagaskaria käsittelevät opukset.

Vaikka lentokoneesta katsottuna itä-rannikko näyttää vehreältä, on todellisuus täysin toinen. Madagaskar on maailman neljänneksi suurin saari ja erityisen

8

Väki

sijaintinsa ansiosta ainutlaatuinen eläimistöltään ja kasvillisuudeltaan. Madagaskar kuuluu maailman ”hotspot” alueisiin, jonka biodiversiteetti on erittäin uhattu metsäkadon takia. On arvioitu, että jopa 90% Madgaskarin metsistä on tuhoutunut. Tämä on johtanut monien eläin- ja kasvilajien uhanalaisuuteen tai sukupuuttoon sekä maaperän eroosioon (Gezon 2006, 34-35.) Ainutlaatuisen luonnon ja ympäristöongelmien vuoksi Madagaskar on ympäristöjärjestöiden keidas. Tutkimusaineiston löytäminen olikin helppoa.

Suomalaisella ympäristöjärjestö Dodo ry:llä, on Tany Maitso niminen hanke Madagaskarilla, joka muun muassa auttaa paikallisia vaihtoehtoisten elinkeinojen kehittämisessä. Muutaman sähköpostin, tapaamisen ja onnistuneen gradusuunnitelman jälkeen pääsin tekemään yhteistyötä heidän kanssaan. Heidän avullaan sain jalansijan maahan, josta en entuudestaan tiennyt mitään. Tuleva kotikaupunkini oli kaakkoisrannikolla sijaitseva Farafanganan.

Ensimmäinen kontaktihenkilöni Madagaskarilta oli ihana Maryse, joka osoittautui todelliseksi hengenpelastajaksi. Hänen kauttansa lähdönhetken viime metreillä löytyi minulle paikallinen tulkki ja assistentti, 18-vuotias Rodriguez.

Vazaha vieraalla maalla Ensireaktioni Madagaskarista pääkapunki, Antananarivossa, oli varsinainen kultturishokki. (Kuka nyt ottaa tosissaan ulkoministeriön matkustustiedotteita?!)

Madagaskar kuuluu yksiin maailman köyhimpiin maihin. Vuonna 2010 Suomen BKT oli 44,512 USD ja Madagaskarin 421 USD. Madagaskarilla asuu noin 22 miljoonaa ihmistä ja väestönkasvu on erittäin nopeaa. Pääkaupunki on varsin sokkeloinen, saasteinen, köyhä ja vaarallinen. Ulkona ei saanut liikkua pimeän tultua, eikä mitään arvokasta saanut kantaa mukanaan.

Yhdessä Rodriguezin kanssa matkasimme Antananarivosta paikallisella minibussilla, taxi broussella Farafanganan maaseudulle. Kyseessä oli yöbussi ja matka kesti lopulta normaalin 18 tunnin sijasta 28 tuntia useista kommelluksista johtuen. Renkaita puhkesi neljä. Keskellä yötä kuskimme ajautui riitaan apukuskinsa kanssa, bussi pysäytettiin keskelle tietä miesten rynnätessä tappelemaan kadulle muut miesmatkustajat vanavedessään. Yllä avautui upea tähitaivas ja radiosta raikasi ysäripoppi Cascadasta Ronan Keatingiin. Tilanne oli niin absurdi, että pelolle ei ollut tilaa.

Farafangana on pieni kauppa- ja kalastajakaupunki jonka yksi päätie muutamine kyläkauppoineen ja ravintoloineen halkaisee. Asuin assistenttini Rodriguezin tädin, tohtori Simaelyn luona. Riisipeltojen keskellä sijaitseva talo oli paikallisessa mittakaavassa varsin iso, vaikkakin juoksevaa vettä ei ollut ja vessana toimi viereinen pelto. Iltaisin nukahdin heinäsirkkojen siritykseen ja sammakoiden kurnutukseen ja toisinaan rankkasateeseen ja ukkoseen.

Olin Farassa varsinainen kävelevä sirkus, eikä paikallisten into ja ällistys hälvennyt koko kenttätyön aikana. Paikallisille lapsille suurinta viihdettä oli huudella: ”Akoriaby vazaha?” ”Mitä kuuluu valkoihoinen?” Huutaessani takaisin takeltelevalla malagassillani ”Tsara be, akoriaby zaza!” ”Hyvää kuuluu lapsi!”, ei naurun remakasta ollut tulla loppua.

Farassa asui minun lisäksi kaksi muuta vazahaa, amerikkalaiset Peace Corps -vapaaehtoistyöntekijät, Maria ja James. Heistä ja heidän ystävistään tuli minulle henki ja turva.

Kunniavieraana kuninkaan luona Tein Farafanganasta päiväretkiä 35 kilometrin päässä sijaitseviin Manombon ja Sahamahitsyn kyliin. Minut otettiin Manombossa avosylin vastaan ja pääsin heti kylän kuninkaan Taboban puheille. Kunniakseni järjestettiin kyläkokous, jossa

Hajonnut taxibrousse.

tehtävänäni oli tarjota paikallista sokeriruokoviinaa ja limua kertoessani tutkimuksestani. Sahamahitsy oli huomattavasti pienempi kylä, jonka lapset joutuivat kävelemään vaikea maastoisen reitin ylittäen satunnaisesti tulvivan joen käydäkseen koulua Manombossa.

Terveydenhuollon puuttuminen köyhyyden rinnalla oli selkeästi yksi alueen suurimmista ongelmista.

Manomboon oli rakennettu sairaala, mutta lääkärin puuttuessa eläkkeelle jäänyt sairaanhoitaja oli tehnyt siitä kodin itselleen. Lähin sairaala sijaitsi Farafanganassa ja sinne matkustaminen oli kallista.

Useimmat vakavasti sairaat kuolivat jo matkalla.

Suojelualueeksi rajatusta metsästä ei saanut kerätä perinteisiä lääkekasveja, eikä länsimaalaisiin lääkkeisiin ollut juuri kenelläkään varaa. Suojelualueen perustamisen jälkeen riisinviljely ja puiden keruu lähialueilta oli kielletty, joten manombolaiset joutuivat kulkemaan hedelmällisemmille viljelysmaille useiden kilometrien päähän.

Sekä Manombo, että Sahamahitsy olivat joutuneet luopumaan paikallisen karjan, zebujen, kasvatuksesta Kaakkois-Madagaskaria piinanneiden karjavarkaiden takia. Zebuvarkaat kuulemma tappoivat jokaisen silminnäkijän. Kyläläisten saadessa zebuvarkaan kiinni, tappoivat he tämän perinteisten dina-lakien nojalla. Muutamia kanoja lukuun ottamatta puuttui paikallisilta proteiinin lähde lähes täysin.

Aluetta riivasi myös nälkäkausi riisin sadonkorjuuajan ollessa vielä kaukana. Kylässä ja kauemmilla pelloilla viljeltiin cassavaa eli maniokkia, bataattia, papuja ja ananasta. Tutkimukseni aikana paikalliset tuntuivat elävän lähes yksinomaan jackfruitin ja leipäpuun hedelmillä.

Väki 9

Kyläläisiä Manombossa

Manombossa asuva amerikkalainen Peace Corps -vapaaehtoistyöntekijä, Paul, auttoi paikallisia luomaan erilaisia elinkeinoja kasvattamalla esimerkiksi kaneja ravinnoksi. Durrel Wildlife Conservation Trustin ja Tany Maitson projektit toimivat myös aktiivisesti suojelualueen reunakylissä. Alueen metsänsuojelua hallinnoi MNP, Madagascar National Parks, joka yhdessä armeijan kanssa huolehti, ettei suojelualuetta vahingoiteta. Kyläläisten ja MNP:n välit olivat tulehtuneet tiukkojen aluerajausten tähden, vaikka paikalliset olivat hyvin valistuneita ympäristönsuojelun tärkeydestä. Yhteistyö MNP:n ja armeijan välillä aiheutti hankaluuksia ja useita paikallisia oli vangittu alueen luvattomasta läpikulusta tai metsän käytöstä.

Paikallisten ympäristötietoisuus ja suojeluinto olivat kuitenkin kattavia. Tosin muutaman haastattelun jälkeen huomasin heidän toistavan ilmeisesti järjestöjen opettamia oppikirjamaisia vastauksia, siitä kuinka luonto ja eläimet ovat ”Harena ny Madagascar”, Madagaskarin onni.

Kaatosateesta ”Sunny beachille” Haastattelujen ja itse kenttätyön teko sujui lopulta varsin jouhevasti, vaikkakin assistenttini Rodriguez puhui yhtä hyvin englantia kuin minä ranskaa.

Madagaskarin ”vaarallisuuteenkin” tottui nopeasti.

Maalaisjärjellä pääsi pitkälle. Jaloistani kaivamat muutamat parasiitit tuntuivat järkyttävän enemmän Suomessa hermoilevia vanhempiani kuin minua.

Riisi tuli ulos korvista ja nenistä, syödessä sitä paikalliseen tapaan aamupalasta illalliseen.

Erään kerran palatessamme Manombosta, emme mahtuneet ohi ajaviin taxi brousseihin, joten päätimme lähteä kävelemään Farafanganaan päin

10

Väki

päätietä pitkin yrittäen saada taxibrousse kyyti matkan varrelta. Ohi ajoi varmaan 15 taxi broussea, mutta kaikki olivat täynnä. Itsepäisesti vannoin pystyväni kävelemään koko matkan 35 kilometriä Farafanganaan. Ensimmäisen 10 kilometrin jälkeen alkoi sataa kaatamalla,ja ukkostaa. Lopulta koitti myös pimeys. Itkua pidätellen lampsin eteenpäin zebuvarkaat mielessä ja huusin ”Je déteste Madagascar, je déteste taxi brousses” (vihaan Madagaskaria, vihaan taxi brousseja) Rodriguezin nauraessa vieressä.

Olin kuitenkin järjettömän kiitollinen Rodriguezin seurasta, jopa hänen kännykästä soittamastaan Justin Bieberistä. Viimeisen 5 kilometrin kohdalla saimme kyydin paikalliselta mieheltä ja istuimme hänen avolava-auton kyydissä lautakasan päällä. Lämpimän nuudelikeiton ja THB oluen äärellä neljän tunnin kävelymatka kaatosateessa unohtui nopeasti, vaikka jouduin vakuuttelemaan Rodriguezille vielä useiden päivien ajan, että en minä oikeasti vihaa Madagaskaria.

Amerikkalaisista vapaaehtoistyöntekijöistä tuli läheisiä ystäviäni ja korvaamattomia informantteja, joiden kanssa vietin ikimuistoista kiitospäivää läheisessä Manakaran kaupungissa. Paikallisen Rihannan, Tence Menan, konsertti Farassa oli varsinainen spektaakkeli koko kaupungin täyttyessä juhlivista nuorista ja lapsista. Kenttätyöni aikana isäntäperheeni opetteli jopa muutaman sanan suomea. Viimeisenä iltana valmistin heille valtavan illallisen, johon osallistuivat kaikki mahdolliset lähitienoon sukulaiset.

Loppuajasta matkustelin yksinäni Koillis-Madagaskarin Andasiben kansallispuistoon ja Sainte Marien trooppiselle saarelle. Parasta koko kokemuksessa olivat madagaskarilaiset. Minut otettiin kaikkialle avosylin vastaan, vaikka yhteistä kieltä ei välttämättä ollut. Paikalliset ihmiset ovatkin todellinen Harena ny Madagascar, joiden vuoksi haluan palata Madagaskarille mahdollisimman pian.

Lähteet: - http://data.worldbank.org/indicator/NY.GDP.PCAP.CD. Luettu 10.2.2011.

- Gezon, Lisa 2006. Global Visions, Local Landscapes. A Political Ecology of Conservation, Conflict, and Control in Northern Madagascar. Lanham: AltaMira Press.

rti

aT er

va

ha

ala

11

VÄKI

Tommi Niemisen haastattelu

KUINKA KEHYSTÄÄ INTIA

nn

t: A

va

ku

ja

sti

Te k

Tommi Nieminen vietti noin vuoden Intiassa Helsingin Sanomien liikkuvana ulkomaankirjeenvaihtajana.

Väki tapasi toimittajan kysyäkseen kuinka kertoa Intiasta.

Valtava maa, valtava kansa ja valtava kaaos.

Näin se meille kerrotaan. Näin se meille kuvitetaan.

Näin me sen kuvittelemme.

Intian on pitkään ollut suomalaisessa mediassa lähes näkymätön. Niinä harvoina kertoina, kun Intia on uutiskynnysten yli kavunnut, ovat kuulemamme tarinat lähes poikkeuksetta toistaneet itseään. Intiauutisoinnissa on kaksi trendiä: ensimmäinen kuvaa Intiaa köyhyyden ja korruption kuristamana kaaoksen keitaana, toinen IT-ajan tiikerinousijana. Stereotypiat ovat keino ymmärtää ja hahmottaa jotain vierasta ja voimakasta, kenties jopa pelottavaa. Intia on vangittu länsimaiden luomiin mielikuviin. Mystifioitu käsite, joka elää oman kellonsa, logiikkansa ja arvomaailmansa mukaan.

Intia kasvaessa ja Intia muuttuessa, samoin tulisi ja toivoisi kuvamme ja käsityksemme kaukomaasta.

Lokakuussa 2010 Helsingin Sanomat valitsi Tommi Niemisen ensimmäiseksi liikkuvaksi kirjeenvaihtajakseen. Hänen asemapaikkansa oli noin vuoden ajan Intian pääkaupunki Delhi. Nieminen matkusti Intiassa avaten niemimaata omien silmiensä ja kokemustensa kautta suomalaisille lukijoille. Niemisen kirjoitusten kautta Intia pääsi parrasvaloihin viikoittain. Hän kuvasi sitä Intiaa, joka oli pitkään ollut hiljaa; arkista ihmisten Intiaa.

Tavatessani toimittajan tammikuisena talvipäivänä on Intian aika jo takana, mutta mielikuvien, kokemusten ja kertomusten maalaaminen jatkuu edelleen. ”Tahdoin tarkastella Intiaa kuin vaikkapa Sveitsiä tai mitä tahansa muuta järjestäytynyttä yhteiskuntaa,” toimittaja toteaa hahmotelleen käden liikkeellä Intian eteemme. ”Kaikelle löytyy järkevä rationaalinen selitys, myös Intiassa.”

12

Väki

Vuoden aikana ehtii nähdä ja kokea paljon. Nieminen liikkui kolmessatoista osavaltiossa paikallisen kuvaajan kanssa. Toimittaja kertoo hyödyntäneensä taiteilijan vapautta suunnitellessaan artikkeleita ja aiheita. Haastattelutilanteissa pyrki hän kuitenkin antamaan pallon haastateltavalle. Päästäen irti toimittajan lokeroista ja intentioista saivat Intian kastittomat, keskiluokka sekä vallan kahleissa kuin kahvoissakin olevat kertoa omalla äänellään, mitä Intia on.

Tavallisessa kahvilassa arkipäivänä istuskellen, tavallista kahvia juoden, kertoo Nieminen pyrkineensä arkisuuteen Intiassakin. Kuvaamaan esimerkiksi sitä miltä Intialaisen kaupungissa asuvan keskiluokan elämä näyttää. Artikkeleissa sukelletaan naapuripojan tulevaisuuden näkymiin ja unelmiin (HS Ulkomaat 16.10.11), Punjabin heroiinikauppaan ja intialaisen heroinistin elämään (HS 5.1.11), kastittomien rumaan maailmaan (HS 9.2.11), tamilielokuvien ja politiikan suhteeseen (HS 24.1.11), Kashmirin vaiennettuihin kohtaloihin (HS 8.1.11) ja Delhiläisen vankilan hyödyntämään halpatyövoimaan (17.9.11). Nieminen ei kaihda arkaluontoisia aiheita, vaan antaa ihmisten itse kertoa miksi maailma ei aina ole sitä, miksi sen kuvittelemme.

Intia on vastakohtien ja tarinoiden maa. Samassa maassa supermodernin IT-ajan pelit ja vehkeet kohtaavat maaseudun pysähtyneen ajan, joka pahimmillaan muistuttaa keskiajalle jämähtänyttä yhteiskuntaa. Rinnakkaisten todellisuuksien kohtaamiset sävyttävät Intian jokaista päivää. Vallan ja vaurauden epätasainen jakautuminen varjostaa valtiota, jonka eräs suurimmista puutteista on edelleen hälyttävän korkea lukutaidottomuus ja aliravitsemus. ”Lukutaidottomuus on kauheimpia vitsauksia, mitä maailmassa on,” Nieminen kirjoittaa kivitystuomiota käsittelevässä artikkelissaan (HS 22.5.11).

”Se pitää ihmiset alistettuina, tietämättöminä ja johdateltavissa joukkotyhmyyksiin. Ei kivityksiin löydy vapaaehtoisia siellä missä väestö osaa lukea.” Tämä todellisuus elää lähinnä Pohjois-Intian maaseuduilla kylissä, joissa kastilaitos ja perinteet elävät vahvoina ja osittain jopa muuttumattomina.

Syrjintä kastin perusteella kriminalisoitiin jo vuonna 1950, mutta itse kastilaitos on edelleen vahvasti elossa.

Vaikka traditiot pitävät lujasti kiinni kansan selkärangasta, ei uusi sukupolvi enää taivu tutulla tavalla historian malleihin ja muotoihin. Uusi Intia riisuu yltään mystiikan kaavut ja perinteitä ylläpitävät roolit. Uusi urbaani keskiluokkainen Intia on ”uhoava, ironinen, individualistinen ja julkisesti paheellinen” ( 16.10.11). Nieminen kertoo ihailevansa gandhilaista väkivallattomuuden, harmonia ja yksinkertaisuuden filosofiaa, mutta toteaa gandhilaisen ideologian kuuluvan valitettavasti jo historiaan. Nykypäivän intialaista ajatusmaailmaa ohjaa pelottavassa määrin raha. Korruptio ohjaa vallanjakoa aina politiikkojen virkahuoneista tavallisen kansalaisen päivittäiseen kanssakäymiseen. ”Lahjuksia maksetaan läpi elämän” (HS 18.8.11).

Intian noustessa Kiinan rinnalla taloudelliseksi ja poliittiseksi mahdiksi, on meidänkin luovuttava mystifioidusta Intia kuvastamme. Intia ei ole pelkkää köyhyyttä, kurjuutta ja korruptiota. Intia on globaalisti merkittävä valtakeskus, joka Niemisen mielestä tulee vaikuttamaan yhä huomattavammin maailmantalouden ja -politiikan kentillä. Geopoliittinen valta maailmassa on siirtymässä tai osin siirtynyt jo Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta Aasiaan.

Mitä enemmän maailma muuttuu ”sitä tärkeämpää on pitää ikkunat auki,” Nieminen toteaa. Päät on nostettava pensaasta kansallisen piiloutumisen sijaan. Ulkomaantoimittajan tehtävä on pitää huoli ajatusten liikkuvuudesta. Toimittajan työ ei Niemisen mukaan ole rakettitiedettä. Käytännön oppii tekemällä, mutta helpoksi työtä ei kuitenkaan ole kutsuminen. Toimittajalla on suuri valta todellisuuden muokkaamisessa. Hänen luomansa kehykset ovat raamit, joiden läpi lukijat Intiaa jatkossa tarkastelevat. Uutiskehykset ovat perinteisesti länsimaalaisten standardien mukaan mitoitettuja, joiden avulla

ylläpidetään vallitsevaa ymmärrystä maailmasta.

Toimittajan poimiessa kuulemansa lauseen muistivihkoonsa, muotoillessaan kokemansa uudestaan ja rajatessaan kamerallaan näkemäänsä luo hän kuvia ja käsityksiä todellisuudesta. ”Totuus, se on se ongelma, josta koko työssä on kysymys.”

Vaikka toimittajan on tunnistettava vastuunsa todellisuuden kehystäjänä, kuuluu työhön myös todellisuuden rajojen häilyvyyden huomioiminen.

Ihmiset eivät elä tietoon perustuvassa todellisuudessa. Todellisuus on kokemuksia, kertomuksia ja kohtaloita. Luku- ja kirjoitustaidottomalle virallinen historiankirjoitus ei välttämättä kerro koko totuutta, jos totuutta ollenkaan. Tarkastelemalla eri tahoja on mahdollista nivoa vallitsevasta tilanteesta kokonaisvaltainen kuva. Täydellisten faktojen selvittäminen on kuitenkin mahdotonta.

Tommi Nieminen kertoo käyttävänsä sosiologian opintojaan työkaluina yhteiskunnan analysoinnissa, järjestämisessä ja ymmärtämisessä. Nieminen näkee Suomen aidon kansainvälisyyden välttämättömyytenä, jos toivomme pysyvämme pinnalla globaalissa kilpailussa. Intialaisten kurkottaessaan käsiään maailmalle, ei länsimaiden sulkeutuminen itseensä säilytä valtaa täällä vaan kääntää meidät ensin muita ja lopulta itseämme vastaan.

Keskustelumme jälkeen mielessä risteilevät ajatukset muutoksesta. Löydämmekö tulevaisuudessa itsemme tilanteesta, jossa intialaiset uusrikkaat puhuvat Euroopasta mystifioituna, perinteikkäänä maankolkkana. Onko Euroopasta tulossa hauskojen turistien ulkoilmamuseo.

Pelkäämällä ja piiloutumalla muuttuvalta maailmalta ajamme itsemme ahdinkoon. Kahlitessamme toisen mielikuviin sidomme ketjuja omiin nilkkoihimme. Pitäessä ikkunat kiinni huomaamme pian itse olevamme vankeja. Ilman käy suljetussa tilassa ahtaaksi. Globaalius ja kansainvälisyys vaativat ymmärryksen vahvistamista antamalla ääni oikeasti niille, joista puhutaan. Dialogi on monologia vahvempaa. Intiasta on turha puhua kolmannessa persoonassa, se on tullut jäädäkseen.

Väki 13

Monien maailmojen Meksiko Teksti ja kuvat: Soila Laivo

San Cristóbal de las Casas

Antropologien matkaprojekti vei kolme manalaista mukanaan Etelä-Amerikkaan, jossa asiat eivät olleetkaan niin kuin olemme oppineet olettamaan.

Soila Laivo kertoo päivästään Meksikossa Päivä valkenee harmaana, kosteana ja kylmänä. En minä tähän suostunut. Siksi jätin takkini lentokentälle. Sää pakottaa minut ostamaan villaisen hupparin. Samanlaisia näkee joka toisella miespuolisella turistilla. No on se ainakin lämmin ja violetti. Katson masentuneena mm. pyöräkorjaamonana toimivan hostellimme ikkunasta.

Täällä on yhtä kylmä kuin Suomessa. Saimme juuri viestin, että Suomessa oli ennätyslämmin joulukuu.

Ehkä kylmän ilman täytyy sitten vain olla jossain.

Nyt näyttää siltä, että se on täällä Etelä-Meksikossa San Cristóbal de las Casasissa, 1940 metrin korkeudessa. Lämpötilaa on alle kymmenen plus astetta.

Believe me, täällä se on jäätävää. Mutta on täällä kaunista. Espanjalaisten rakentaman 250 000 asukkaan kaupunkia ympäröi pienet alkuperäisasukaskylät. Jos olet joskus kuullut zapatistoista, niin he ovat täältäpäin.

Miksi täällä?

Mana ry päätti 2010 syksyllä järjestää matkaprojektin Väli-Amerikkaan. Projektin rahallisen tuen hakemuksessa painotettiin Meksikon ja Guatemalan Maya-kulttuuriin tutustumista. Tuki saatiin. Matkasta tuli totta ja lähtijöitä ilmoittautui kolme; minä, Rosa ja Tommi. Pieni ryhmä ei haitannut. Meillä oli missio – tutustua salaperäisiin mayoihin ja käydä Meksikossa ja Guatemalassa. Lentokone nousi Tapaninpäivänä Helsinki-Vantaalta. Noin kahdenkym-

14

Väki

menen tunnin kuluttua olimme Meksiko Cityssä, jossa vietimme muutaman yön. Kaupungin antropologinen museo oli suuren suuri. Kolme tuntia kului siiv. illä tutustuessamme viidennekseen museon tarjonnasta. Meksiko Citystä suuntasimme uudenvuoden viettoon Oaxacaan, josta jatkoimme tänne San Cristóbal de las Casasiin. Matka jatkuu myöhemmin rajan yli Guatemalaan ja (hengissä selvitessämme) lopuksi Hondurasiin.

San Cristóbal de las Casas Olimme kuullet tästä kiehtovasta kaupungista paljon hyvää ja täällä pääsisimme myös toteuttamaan matkamme tavoitteita - maya-kulttuuriin tutustumista.

San Cristobal sijaitsee Chiapasin osavaltiossa, jossa on toisiksi eniten alkuperäisväestöön kuuluvia asukkaita koko Meksikossa. Suurin osa alkuperäisväestön asukkaista ovat köyhiä maanviljelijöitä. Espanjalaisista valloittajista huolimatta, maya-kulttuuri on säilynyt näkyvänä osana heidän elämää. San Cristóbalia ympäröivissä kylissä asuu Tzotzil- ja Tzeltal-intiaaneja, joiden harjoittama synkreettinen maya-katolismi ja värikkäät vaatteet ja kankaat ovat erityisen kiehtovia. Katolisella kirkolla on vahva asema alkuperäisväestön keskuudessa ja monet piispat ovatkin nousseet alkuperäisväestön oikeuksien puolustajaksi espanjalaisia valloittajia ja Meksikon valtiota vastaan. Yksi heistä on kolonisaation ajalla vaikuttanut Bartolomé de las Casas, jonka mukaan San Cristóbal de las Casas on saanut nykyisen nimensä.

Yhdessä päivässä Päätän hyytävästä säästä huolimatta ryhdistäytyä ja lähdemme mukavan australialaisen huonekaverimme kanssa kävelemään kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle Museo de la Medicina Maya:a, joka on

mayojen perinteisen lääketieteen museo. Museosta löytyy myös lääkkeitä myyvä apteekki, puutarha ja parantajan vastaanotto. Matka museolle taittuu mutaista tien reunustaa pitkin, läpi kaupungin kuhisevan kauppahallin ja torikompleksin ja ohi kummallisen jätekasan. Matkalla kurkimme sisään pienen pieniin kasinoihin. Ihastelen innoissani paikallisten puusepänverstaiden tarjontaa. (Ikea ei monopolisoi täällä!)

Museo on punainen puutalo isolla vehreällä pihalla ja paikallisen NGO:n ylläpitämä. Museo esittelee parantajien, kätilöiden, yrttispesialistien ja rukoilijoiden toimintaa ja tapoja. Katson haltijoissani videota, jossa maya-kätilö pyörittelee elävää kanaa synnyttävän naisen vatsan päällä onnistuneen synnytyksen takaamiseksi. Luen yrttien ja kasvien parantavista vaikutuksista ja toivon saavani flunssan, jotta voisin kokeilla kasveja käytännössä. Katselen, kun parantaja rukoilee ja laulaa tyttärelle ja äidille.

Palan halusta tietää lisää.

Suuntaamme retkelle San Juan Chamulaan, läheiseen tzotzil-kylään. Luemme oppaasta minibussien lähtevän torin laidalta. On iltapäivä ja tuntuu kuin kaupungin joka ikinen asukas olisi ulkona. Lopulta löydämme oikean kulkuneuvon. Oikeastaan auton kuljettaja löytää meidät vaeltamasta väkijoukon keskellä ja kysyy olemmeko matkalla San Juan Chamulaan. Totta kai olemme, niin kuin luultavasti jokainen muukin turisti täälläpäin.

Ruuhkassa kaksi metriä minuutissa etenevä täyteen ahdettu minibussi pysähtyy ja kyytiin nousee mies cowboy-bootseissa, farkuissa, massiivisessa hihattomassa polviin asti ulottuvassa mustasta pitkästä villasta tehdyssä liivissä, cowboy-hatussa ja silmälaseissa. Pidättelen naurua. Kukaan muu bussissa ei kuitenkaan reagoi mitenkään.

260 m nousu saa lämpötilan tippumaan huomattavasti. En kuitenkaan ehdi ajatella asiaa,

koska huomioni kiinnittyy kylän keskellä seisovaan kirkkoon. Kirkon valkoinen pinta heijastaa auringon valoa. Kirkko on koristeltu sinisillä ja vihreillä yksityiskohdilla ja sen edessä seisoo puinen risti. Olen onnellinen, ettemme tulleet tänne vilkkaana ja värikkäänä markkinapäivänä, jolloin turistit olisivat juosseet kilpaa kanssamme kirkolle.

San Juan Chamula on kuuluisa kylässä edelleen harjoitettavista traditioista. Kirkossa ei ole kiellettyä harjoittaa mayojen perinteisiä palvontamenoja.

Huomaan sen jokaisella aistilla. Astuessani sisään tuntui kuin olisin vaihtanut maailmaa. Hämärässä kirkossa ei ole lainkaan penkkejä. Lattiaa peittää, näin suomalaisittain katsoen, valtavan kokoiset tuoreuttaan tuoksuvat havunneulaset. Havunneulasten tuoksu sekoittuu ilmassa paksulti leijuvaan suitsukkeiden tuoksuun. Korkeasta katosta roikkuu värikkäitä kankaita ja seiniä reunustaa kymmenien pyhimysten näköispatsaat, jotka tuijottavat tuimina vitriineistään. Tuhannet kynttilät tuikkivat eripuolilla kirkkoa.

Perheet ovat asettuneet istumaan lattialle. Heillä on mukana ohuita erivärisiä kynttilöitä, joita he asettelevat eteensä rivi kerrallaan. Eri värit edustavat elämän eri osa-alueita. Ne saattavat edustaa esimerkiksi onnellisuutta, iloa, surua, turvallisuutta ja rahaa.

Kynttilät ovat rukouksia ja ruokaa pyhimyksille ja hengille. Perheillä on mukana limsaa, joita he uhraavat rukouksien yhteydessä, juoden ja sylkien sitä kynttilöiden päälle. Ainoat äänet, joita kuulen, ovat tzotzilinkielisiä rukouksia. Vanha nainen kävelee ympäri kirkkoa heilutellen suitsuketta edes takaisin pyhimysten edessä ja rukoilee. Vanha mies seuraa perässä. Uskaltaudun lähemmäs valtavilla kukkaasetelmilla ja jouluvaloilla koristeltua alttaria. Joka askeleella pelkään, että kaadan kynttilöitä ja sytytän havunneulasen tuleen. Saapuessani alttarille, kuulen hiljaisen joululaulun. Aivan kuin joku soittaisi kännykällään joulusoittoääniä. Huvittavaa.

VÄKI San Juan Chamula

15

Paikalliset eivät palvo Jeesusta, vaan alttarin keskellä ylimpänä on San Juan Bautista. Tutun näköinen Jeesus-nukke makaa sivummalla vaatimattomassa seimi-asetelmassa. Katsoessani alttarilta ovea kohti, mietin mitä teen täällä. Minua nolottaa heiluvien ja rukoilevien ihmisten tuijottelu. Tuntuu, kuin tunkeutuisin johonkin todella yksityiseen. Siirryn kirkon takaosaan. En silti malta lähteä. Haluan imeä itseeni kaiken mitä koen. Yritän painaa mieleeni kaiken mitä näen.

Kun vihdoin uskaltaudun takaisin ulkoilmaan, auringon valo satuttaa silmiäni. Saadessani silmäni auki, huomaan noin kahdenkymmenen miehen kävelevän kirkon ohi.

16

VÄKI

Heillä kaikilla on samanlaiset asusteet ja liivit.

Ymmärrän, että mies, joka istui minibussissa, oli tosissaan. Täällä joka ikinen mies pukeutuu talvella mustaan villakarvaliiviin ja cowboy-hattuun ja -bootseihin. Kuulemma kesäisin heillä on valkoiset villakarvaliivit. Naisilla on aina mustat villaiset karvahameet.

Huomaan kuinka vähän tiedän heistä. Minua harmittaa, etten puhu espanjaa. Ärsyttää, että olen täällä vaan katselemassa, seisomassa kuin tyhmä turisti. Sehän minä olen. Haluan nopeasti pois. Ehkä myöhemmin opettelen espanjankielen, tulen takaisin, pysyn pidempään ja opin ymmärtämään.

Siihen asti muistelen tätä uskomatonta kokemusta.

Kulttuurishokki - vierailu helvetin esikartanossa?

Teksti ja kuvat: Johanna Saviniemi Kulttuurishokki aiheutuu äkillisestä syventymisestä vieraaseen ryhmään. Et tunne enää sääntöjä, et tiedä miten tulkita liikkeitä ja ääniä, jotka ympäröivät sinua, etkä tiedä mitä sinulta odotetaan. Perustukset, joille olemuksesi on rakentunut tuntuvat rapistuvan. – Michael Agar (Wollcott 1995, 94).

Mitä tapahtuu, kun turvallisesti Euroopan rajojen sisäpuolella reissannut noviisimatkailija kuvittelee lähtevänsä kevyelle lukukausilomalle PohjoisIntiaan? Kulttuurishokki yllättää pahemmin kuin ensilumi helsinkiläiset autoilijat. Kun perehtymätön lähtee etsimään Aladdinia Intian Delhistä, voi todellisuus purra lujemmin kuin delhiläinen katukoira saaliiksi saamaansa chapatia. Mitä kulttuurishokki sitten oikeastaan on?

Kanadalainen suomalaissyntyinen antropologi Kalervo Oberg kehitti kulttuurishokki-termin nelitasoisen teorian vuonna 1954, joka julkaistiin vuonna 1960. Kyseessä on tilapäinen vaiva, jolle on syy, oireet ja parannus. Kulttuurishokissa on kyse tiedostamattomuudesta. Olemme kasvaneet lukuisien merkkien keskelle, joiden avulla tiedämme miten toimia eri tilanteissa. Matkatessamme täysin vieraaseen

kulttuurin olemme kuin kaloja kuivalla maalla tuttujen tienviittojen loistaessa poissaolollaan (Oberg 1960, 177).

Kulttuurishokin tasoja ovat mm. innostus vieraasta ympäristöstä, joka vaihtuu ahdistukseksi ja vihamielisyydeksi ympäristöä kohtaan. Toipumisen merkkejä ovat huumori, uuden ympäristön hyväksyminen ja vähitellen sen ominaispiirteistä nauttiminen. (Oberg 1960, 177–178). Oberg tarkastelee asiaa lähinnä kenttätyön perspektiivistä. Eri vaiheet voivat kestää viikoista kuukausiin.

Näin ainakin jossain määrin tapahtui, kun kokematon päätti lähteä soitellen sotaan; ensimmäistä kertaa kliinisen lännen ulkopuolelle suoraan Delhiin kaaokseen.

Saavuttuani Intian hektiseen pääkaupunkiin näin keskellä moottoritietä lounastavat aasit, huivit suiden peittona maleksivat paikalliset, kaoottisen liikenteen, roskat kujilla ja katujen varsilla sekä kymmeniä ja yhä kymmeniä silmäpareja tarkkailemassa meitä, vieraita länsimaalaisia.

Väki 17

Ensimmäisenä kirosin itseni ja perspektiivin puutteeni. Seuraavaksi kirosin Finnairin lennon kotiin, joka olisi puolentoista viikon päästä. Aika, joka usealle Intian reissaajalle on pelkkä silmänräpäys.

Rottafobiaani vedoten sain matkaseuranikin pusertamaan kylmää hikeä.

Mielessäni vilisivät rabiespelko, ryöstetyksi tulemisen pelko, raiskatuksi tulemisen pelko ja kuolemanpelko. Saapumista seuraavien tuntien aikana astelin katuja varpaisillani jäykistyen aina katukoiran kulkiessa ohitseni. Moinen varovaisuus osoittautui kuitenkin liioitteluksi, delhiläisten kulkukoirien paljastuessa lähes ghandilaisiksi rauhan ruumiillistumiksi.

Selvisimme naarmuitta kotiin saakka Antropologi Hortense Powdermaker oli ensimmäinen naisetnografi, joka teki kenttätyötä Melanesiassa. Hän kuvailee ensimmäisen illan tuntemuksiaan, saavuttuaan kenttätyökohteeseensa Lesuun: ”Mitä teen täällä maailman reunalla aivan yksin?” Paikka tuntui uhkaavalta ja työ yhdentekevältä. Kysymykseen oli vain yksi vastaus: ”Olin varmaan hullu”.

(Powdermaker 1966, 51). Ensimmäisten tuntien aikana Delhissä tunsin soveltavani Powdermakerin diagnoosia itseeni, vaikka en ollutkaan maailman reunalla, saatikka yksin. Olin kaupungissa, seurassa ja turvassa. Tuolloin loogisesta järkeilystä tuskin oli apua, sillä jokainen askel tuntui huteralta, vieraalta ja uudelta. Kulttuurien ristitulessa oleva ihminen voi vaikuttaa vihamieliseltä tai naurettavalta. On hyvä muistaa, että hänelle vaikeudet ovat kuitenkin todellisia.

18

Väki

Ahdistuksen myötä törmätään usein valintaan: joko jään tai lähden. Jos päätetään jäädä, voidaan omaksua erilaisia asenteita, jotka helpottavat oloa. Jäämiseen voidaan suhtautua ristinä, joka on kannettava.

Yleensä turvaudutaan myös huumoriin, jonka kohteena saattavat olla paikalliset ihmiset tai jopa omat vaikeudet. Tämä on merkki siitä, että vihdoin ollaan matkalla kohti uuden kulttuurin hyväksymistä sellaisena kuin se on. Kenties kotiin palatessa jopa aidosti ikävöidään sen edustajia ja antimia (Oberg 1960, 178). Miniatyyrikulttuurishokkini, jollaiseksi sitä kuvailisin, oli kuin äkillinen ristiriitainen tunnekuohu. Pahin kuitenkin oli kuitenkin nopeasti ohi, tästä suuri kiitos matkaseuralleni.

Mikäli vertaistukea ei kuitenkaan ole saatavilla, voi tietysti etsiä lähimmän länkkärikohteen, jossa parhaimmillaan on tarjolla kylmää kaljaa ja sympatiaa. Tehokkain lääke kulttuurishokkiin lienee kuitenkin paikallisiin ihmisiin tutustuminen. Juuri sitä Obergkin tarjoaa: keskusteluilla avaat samalla uusia maailmoja, parhaassa tapauksessa opit ymmärtämää paikallisia tapoja ja merkityksiä (Oberg 1960, 182).

Sosiaalinen kanssakäyminen sai myös Powdermakerin jäämään kentälleen ja selättämään hulluudentunteen (Powdermaker 1966, 58).

Lähteet: - Oberg, Kalervo 1960. Cultural Shock: Adjustment to New Cultural Environments. Practical Anthropology 7: 177–182.

- Powdermaker, Hortense 1966. First Night Alone.

Teoksessa Stranger and friend. The way of an Anthropologist. New York: W. W. Norton & Company - Wollcott, Harry F. 1995. Chapter five. Fieldwork: the Basic Arts. Teoksessa Art of Fieldwork. Walnut Creek: AltaMira Press.

Pena is here Teksti ja kuvat: Saija Sarell

Mistä löytyy yliopiston kuumin keskustelufoorumi, rasistisimmat läpät ja vastaus siihen, mitä tehdä, kun on itse vannoutunut vihreä ja rakastunut persuun?

Mustan huumorin ystävien ja parisuhdeongelmiin vastauksia etsivien kannattaa suunnata jatkossa netin keskustelupalstojen sijaan yliopistomme käymälöihin.

Keskustakampuksen vessoja koristavat toinen toistaan mielenkiintoisemmat keskustelut niin politiikasta, parisuhteista kuin pakkoruotsista.

Tässä hieman esimakua: ”Täällä sinäkin seisot lihanpala kädessä vaikka kehitysmaiden lapset näkevät nälkää” (M) ”Mitä tehdä kun panettaa huomattavasti useammin kun poikaystävää, olenko outo nainen?”–”Masturboi!!!” – ”Olette luonnonoikkuja, naista ei kuulu panettaa” (N).

Naistenhuoneissa kirjoitukset pohdiskelevat muun muassa parisuhdetta, onnellisuutta tai seksuaalisuutta. Toisinaan viesti on avunhuuto väsyneen opiskelijan ahdingosta. Miestenvessoissa kieli on rivompaa ja herkkien kysymysten sijaan seiniä koristavat graafiset tagit. Kirjoitukset

yhdistyvät nuolilla toisiinsa muodostaen monimutkaisia viestiketjuja, joiden ajallisesta järjestyksestä on mahdotonta saada selkoa.

Toisten viestejä kommentoidaan, sensuroidaan ja korjaillaan. ”Homous on synti””-kkapoppia!”(M)” Kielipoliisit ja muut tarkkanäköiset huomauttavat heti, jos kirjoitusvirheitä löytyy tai argumentaatio ei ole oikeiden oppien mukaista. ”Oletus on, että vain humanistit nussii pilkkua (N).”

Seinille kirjoittaminen on yksi vanhimpia sosiaalisen kirjoittamisen muotoja. Facebookin ja Twitterin kaltaisten palveluiden myötä tämä kirjoittelun perinne on saanut uusia ulottuvuuksia.

Sosiaalisten medioiden valtavasta suosiosta voisi päätellä, että vessojen seinille kirjoittelu olisi jo unholaan painunut tapa tuoda ääntään kuuluviin.

Keskustakampuksen saniteettitiloja käyttäneenä voi kutienkin todeta oletuksen vääräksi. Mikä siis saa monet yliopisto-opiskelijat, maamme tulevan ”akateemisen eliitin” tussaamaan rivouksia seinille vessakoppeihin lukkiutuneina?

VÄKI

19

”Kuollut ryssä on hyvä ryssä!” ”Lisää hyviä ryssiä! (M)” Voisiko syynä olla vessakirjoitusten anonyymius? Siinä missä Facebookiin kirjoittelijoita varoitellaan, että vuosien päästä kavereiden seinille postatut törkyviestit saattaakin lukea mahdollinen tuleva työnantaja, ei vessakirjoituksia raapustavan tarvitse pelätä paljastumista. Anonymiteetin lisäksi ominaista vessakirjoituksille on niiden katoavaisuus. Aika ajoin vessojen seiniin ”ikuistetut” mielipiteet, kärkevät kommentit ja irvailut valuvat siivoojien kloorilitkujen mukana viemäreihin. Ehkä anonymiteetti, joka näissä julkisten tilojen intiimeimmissä kammioissa on taattu, on ratkaiseva tekijä, joka saa vessassa kävijän luovuuden kukkimaan ja ujommankin opiskelijan avautumaan henkilökohtaisista ongelmistaan?

Oli syy kirjoitteluun mikä tahansa, mielenkiintoista on etenkin se, mistä vessoissa kirjoitellaan. Kaikki vessakirjoittelut eivät toki ole vain törkyä tai rivouksia, vaan huomattavan suuri osa on myös analyyttistä ja kyseenalaistavaa, pohdiskelua elämän suuriin kysymyksiin. Kysymys-vastausketjut luovat illuusion tiiviistä kuvitteellisesta yhteisöstä, jossa opiskelijatoverit tukevat ja neuvovat toisiaan. Ero naisten ja miesten vessojen kirjoitusten välillä on kuitenkin yllättävän räikeä. Naistenvessoissa etsittäessä neuvoa henkilökohtaisiin ongelmiin, syrjitään miesten vessoissa vähemmistöjä ja kehuskellaan edellisyön saavutuksilla. Niin naisten kuin miesten käymälöissä otetaan kantaa ahkerasti politiikkaan. ”Hyvä Suomi, Hyvä Ottawan sopimus! (M)” Vaikka kirjoittelut saattavat ahdistaa ja suututtaa, voi ne myös nähdä julkista tilaa hyödyntävänä sosiaalisen kommunikaation muotona, joka parhaimmillaan piristää, naurattaa tai saa kävijän pohtimaan tärkeitäkin aiheita. Vessan ovesta löytyneestä mielipidemittauksesta päätellen vessakirjoittelu on monien mielestä tärkeä asia: ”vessakirjoitukset kulttuurihistoriallisesti merkittäviä? (N)” ”Kyllä” -vastauksen perään on kertynyt huikeat 19 ruksia. ”Ei”-vastauksen kohdalla on yksi.

Ensi kerran vessahädän yllättäessä varaa siis helpotuksen hetkeen aikaa tutustuaksesi rauhassa kiivaimpiin puheenaiheisiin. ”Älä anna akateemisen Wc-debatin kuolla! (N)” PS. Kirjoittaja ei ota vastuuta mahdollisista vessakirjoittelun aiheuttamista seuraamuksista.

Mistä löytyy Pena, rauhankyyhky ja delfiini? Pidä silmät auki vessassa käydessä ja tsekkaa vastaukset Väen facebooksivuilta: www.facebook.com/vakilehti.

20

VÄKI

Urbaani antropologi kotikentällä Anonyymi Antropologi

Aamuinen Helsinki on yön jälkeen sininen. Kylmä puree sukkakerrosten läpi.

Jotain uutta on ilmassa. Ihmiset valitsevat puolia. Jakautuvat kahteen ja asettuvat toisiaan vastaan. Yksilöihin viitataan numeroin. 2:sta ja 6:sta on tullut käsite.

Karkaan kylmää maan alle. Astun syvälle kaupungin kellarikerrokseen. Suuren kompassin päällä on kansankokous. Ihmiset odottavat ja katsovat kelloa. Tunnelma on sähköinen. He jakavat salaisuuden. Tämä ei ole normaalia. Tämä ei ole tavallinen perjantaiaamu.

Liikehdintä yltyy. Ilmassa on urheilujuhlan tuntua. Kuin yhteisen tietoisuuden ohjaamina kaivavat ihmiset esille hymyilevää mieshenkilöä esittävän naamarin. (Sattumaa?) ”Terve Pekka!” ”Onnea Pekka!” Ihmiset kättelevät ja nauravat. Kokous huipentuu raikuviin aplodeihin, jonka jälkeen jokainen palauttaa omat kasvonsa kaulansa jatkeeksi. Kukin katoaa omille teilleen.

Saamieni tietojen mukaan sama riitti toistui ympäri kaupunkia, maata ja maailmaa.

Seuraavana aamuna.

Suuren rautatieaseman edessä on sirkus: valkoinen ja vihreä teltta koristavat kivistä aukiota. Valkoisen katoksen suojista kantautuu naisen ääni. ”Nyt kuvaan Saulin kanssa!” Hän kantaa kainalossaan pahvihahmoa miehestä. Miehellä on vino hymy ja kädet hieman ojossa. Pahvihahmolla on harmaa puku päällä. Hahmo ei ole suuri ja hänen nenänsä jää leukani kohdalle. Nainen asettaa Sauliksi kutsumansa pahvin viereeni. Minut kuvataan Pahvi-Saulin kanssa. Nainen ei tahdo kuvaan kanssani vaan tarjoaa kahvia.

Sauli hymyilee. Aivan kuin hän tietäisi jotain, mitä minä en tiedä.

Puemme Pekan kasvot omillemme ja sujautamme Saulin kainaloon. Ihmiset numeroiden takana ovat yhtäkkiä lähellämme. Hiljaisina paperi- ja käsitekatsojina. Annamme Pekalle päämme pantiksi. Kannamme pahvista Saulia mukanamme. Pukeudumme ja puhumme numeroin. Yritän ymmärtää.

Kuvan palvontaa? Kuvallista kommunikaatiota numeerisilla symboleilla sävytettynä? Ketkä ovat henkilöt näiden kaksiulotteisten kopioiden takana? Onko kyse kultista ja käännyttämisestä? Identiteettipakoa? Ehdottomasti kannanotto, mutta mitä sitten, kun numerot ovat jälleen pelkkiä numeroita? Paperi paperia ja pahvi pahvia. Mitä silloin palvotaan?

Etsimällä vastauksia löytää kysymyksiä. Suuria analyyttisiä läpimurtoja odotellessa on aikaa tarkastella töhryisten kenttämuistiinpanojen taiteellista arvoa. Plusmiinusnolla.

21 VÄKI Väki 21

Manassa tapahtuu: 04.03 Kulttuuri -excu lääkiksen speksiin Näytös klo 17, Aleksanterin teatteri (Bulevardi 23–27, 00180 HKI) Ilmoittautuminen päättynyt, mutta lippuja saa vielä 06.04. Synttärisitsit Manan juhlii 21-vuotis syntymäpäiviään sitsien muodossa Viikolla 21 Manan opintomatka Istanbuliin Mana ja Väki suosittelevat: 2.–15.4. Aave-festivaali Japanilaisia elokuvaherkkuja, uutta suomalaista mediataidetta, neuvostoliittolaisia animaatioita sekä uusia Lähi-Itää ja Afrikkaa käsitteleviä elokuvia. www.malmitalo.fi 10.2.- 29.4.2012 Carl Larsson Ateneumissa Hyvän elämän jäljillä -näyttely Luonnontieteellinen museo Nättely Afrikan ihmeistä Kiasma ilmainen joka kuun viimeisenä perjantaina!

Thank You for The Music -näyttely Varaa aikaa myös Kehon ja Peducan järjestämään dokumentti-iltaan huhtikuussa! (Yhteistyö Manan kanssa mahdollista?)

Luvassa dokumentteja Länsi-Saharasta ja keskustelua dokumenttiohjaa, Jose M. Sanchezin, kanssa.

22

Väki

Oskari W채채n채nen

V채ki 23