Väki 3/2010 by Väki Magazine

VÄKI 3/2010

Syksyn ensimmäinen Väki seikkailee Intiassa, Udmurtiassa, Yhdysvalloissa ja Keniassa.

Sisällys Pääkirjoitus Helvettiin tapanne!

Heini Mynttinen

Ajatuksia Intiasta Hukassa on hyvä paikka

Anna Tervahaltiala

Vaihtopostia Venäjältä

Emma Rimpiläinen

Varjonaisia ja puutarhamenninkäisiä Stepfordissa Au pairina Amerikassa Minna Kulmala

Pole pole

Heini Mynttinen

Julkaisija: Mana ry Painos: 100 kpl Painopaikka: Picaset Oy Päätoimittajat: Minna Kulmala Emma Rimpiläinen Heini Mynttinen

VÄKI 3/2010

Ulkoasu ja taitto Kaisa Naskali

Toimituskunta

Minna Kulmala Emma Rimpiläinen Heini Mynttinen Anna Tervahaltiala

Väki Ihmiset joukkona tai jonkin yhteisön jäseninä; palvelusväki; työväki; haltijaolento; voima; myyttinen johonkin liittyväksi kuviteltu persoonaton voima, -Mana (Kansanperinteen sanakirja, Toivo Vuorela 1977)

ääkirjoitus Helvettiin tapanne! Istuin Mombasan rannalla opiskelijakaverini kanssa Keniassa, kun paikalliset rantapojat esittelivät meille hyväntekeväisyysideansa. Toinen miehistä kertoi asuneensa koko ikänsä Mombasassa, eikä hän ollut uskaltautunut kaupungin rajojen ulkopuolelle köyhälle maaseudulle ennen viime vuotta. Olot Mombasan rajojen ulkopuolella olivat kauhistuttaneet miestä sen verran, että hän oli ystävänsä kanssa päättänyt toimia. Uteliaisuuteni oli herännyt; mikä olisikaan mahtavampaa kuin paikalliset auttamassa paikallisia ilman länsimaalaisia välikäsiä. Mies selitti innokkaana raajojaan heilutellen haluavansa tehdä maaseudun yhteisöstä yhtä suositun kuin maasaiheimosta. Maasaiden kuvat ovat juuri niitä, jotka pomppivat silmille melkein jokaisesta safariesitteestä. Turistit änkeytyvät mukavasta hotellista safariautoihin ja huristelevat räpsimään kuvia Afrikan villieläimistä. Kun elukat alkavat kyllästyttää, autot suuntaavat maasai-leireihin, joissa paikalliset esittelevät maksusta tanssejaan ja tapojaan. Antropologiaa opiskelleen silmissä maasait näyttävät jääneen roolinsa vangeiksi: he esittävät länsimaalaisille sen, mitä länsimaalaiset haluavat nähdä - kuvan meidän mielestämme ”autenttisesta” Afrikasta.

VÄKI 3/2010

En siis ollut kovin vaikuttunut miesten ideoista. Koko juttu alkoi haiskahtaa lähinnä rahastukselta, ja epäilin kenen lompakkoon tuotto lopulta kertyisi. Miehet kuitenkin vakuuttivat maaseudun asukkaiden olevan erittäin innoissaan ideasta. Ymmärsin olevani tekopyhä, sillä mikä minä olin tuomitsemaan idean, josta parhaassa tapauksessa rantapojat ja maaseudun asukkaat hyötyisivät. Olin ehkä astunut jonkinlaiseen länsimaisen antropologin ansaan: ”Pitäkää kulttuurinne muuttumattomana ja Samsonite -turistit mahdollisimman kaukana, vaikka se tarkoittaisi tulevaisuudessakin köyhyydessä vellomista.” Lopulta kohautin olkapäitäni ja toivotin onnea projektille. Matkalla joutuu yleensä väistämättä välillä huomaamaan, kuinka negatiiviset tunteet ottavat vallan ja ymmärtämisen raja ylittyy. Toisen elämäntavan kohtaaminen ei ole pelkästään kivaa, vaan joskus myös ylitsepääsemättömiltä tuntuvien erojen huomaamista. Tässä Väki-lehdessä pohditaan eri mantereilla toiseuden kokemista ja uusiin rooleihin mahtumista. Matkustaminen saa monet välillä kiristelemään hampaitaan, mutta teksteistä voi myös huomata, kuinka kunnioituksella ja kärsivällisyydellä pärjää pitkälle. Yleensä tämän jutun otsikonkin toteamus on tarpeellista vain yrittää nielaista sisälleen. Heini Mynttinen

Ajatuksia Intiasta Hukassa on hyvä paikka Anna Tervahaltiala On valomerkin aika ja kävelen yksin pitkin Helsinginkatua. Syksyn viima puhaltaa housujeni läpi ja puristan käteni nyrkkiin syvälle takkini taskuihin. Lähdin juhlista, joissa en viihtynyt, kävelen katua, joka ei minua kutsu, ympärilläni on ihmisiä, kuin kaupungin luurankoja. Olen kyllästynyt, saanut tarpeekseni. Katson asfaltilla ja kivillä ympäröityjen puiden runkoja. Kuinka ne voivat hengittää tätä ilmaa, kuinka ne voivat kasvaa vaikka maailmamme tukahduttaa heidän juuriaan askelillaan? Mistä nämä puut saavat tahtonsa elää, tahdon, joka ei saastemyrskyssämme huku? Yön kasteessa vihreyttä hohtavat lehdet ovat kuin pieniä toiveita tuulessa. Lehdet ovat vaihtamassa väriään syksyn sävyihin, pian ne tippuvat jo oksiltaan. Mutta sitä ennen olen jo kaukana täältä. Löydän itseni Intiasta. Löydän itseni miljoonien ihmisten maasta, torvien huutojen keskeltä, värikkäiden sarien katveesta ja vieraiden tuoksujen ja äänien pyörteistä. Saavun Delhiin ja etsin itselleni halvan huoneen juna-aseman lähistöltä. Kaupungin herätessä lepään sängylläni ja kuuntelen kadulta nousevia ääniä. Olo on sekava ja koditon. Jo samana iltana matkaan yöjunan yläpunkassa pohjoiseen päin.

VÄKI 3/2010

Saavun Haridwarin juna-asemalle aamun ollessa vielä kolea. Jaan riksan junassa tapaamieni ystävien kanssa ja matkaamme yhdessä Rishikeshin kaupungin halki, ylös Ganges-jokea, kohti alueen lukuisia ashrameita, paikkoja, joissa jopa Beatlesit aikoinaan keräsivät inspiraatiotaan. Saamme pienet huoneet Sri Ved Niketan Dahm ashramista kylän laidalta ja asetun kodiksi tähän paikkaan, toistaiseksi. Ashramin huoneessa numero 21 asuu avaruusinsinööriksi valmistunut nuorukainen. Istuessani hänen seurassaan Ganges –joelle aukeavalla terassilla auringon jo laskettua tulee matkastamme hetkeksi yhdessä kuljettu tie. Hän sanoo monien eksyvän matkallaan, unohtavan juurensa ja matkansa määränpään. Hän on kulkenut omia polkujaan, minä omiani ja tiedän, ettei reittimme ole sama ja jaamme vain nämä muutamat päivät Rishikeshissä: silmänräpäykset kilometrimittarissamme. Mutta pienikin voi olla kaunista ja hänen kohtaamisensa on yksi tieviitoistani tämän polun varrella. Puhuimme paljon eksymisestä. Maailma on suuri ja yksi ihminen vain pieni olento aarniometsässä. Intiaan on helppo hukata itsensä, astua omalta polultaan ja seurata toisen oppeja, unohtaen itsensä vierauden pauloihin. Sydämensä menettää helposti,

vaikeampaa on sen palauttaminen. Aamuisella meditaatiotunnilla harjoittelimme rentoutumisen kautta omasta kehosta irtautumista, itsensä tutkiskelua ulkopuolelta. En pystynyt siihen. En tahtonut. Olen kaukana siitä mitä tunnen, oma kehoni on kotini, en voi luopua siitä. Pelko piti minut paikallani ja mieleni kiinni. Tahdoin vain olla oman ihoni alla, turvassa toisilta, tuntemattomalta ja vaaroilta. Entä jos astun ulos ja eksyn? Entä jos en löydä enää takaisin? Siirsin jalkani Helsingistä Intiaan, mutta en ole varma seurasiko sydämeni perässä. En tiedä minne olen sen hukannut. En osaa etsiä sitä, sillä tiedän sokean hapuilun kuluttavan minut loppuun, uskon tunteen löytävän minut ajallaan. Hermann Hessen kertomuksessa Siddharta oivaltaa nuori Buddha olevansa oma opettajansa, oman tiensä kulkija ja oman elämänsä ohjaaja. Maailma johdattaa, jos sen vietäväksi antautuu. Avatessa silmät ja korvat, katsoessa ja kuunnellessa mitä ympäristö sinulle kertoo, oppii enemmän kuin toiseuden tavoittelusta, itsensä mallintamisesta muottiin johon ei todellisuudessa taivu. Maailma on metsä, jossa jokainen askel voi olla uuden polun alku tai tomua jo tunnetulla tiellä. Jokainen on syntyessään valmis tarina; täynnä juonenkäänteitä, jännityksiä, draamaa, komediaa ja viisauksia. Nämä lahjat, vivahteet ja tunteet on vain osattava avata oikealla ajalla ja ajatuksella. Jokainen kohtaus on välttämätön tarinan kannalta. Oman teoksensa ohjaaminen ei ole helppoa, mutta itse ajattelemalla ja itseensä luottamalla voi luoda taidetta. Vastaukset kuinka kertoa oma kertomuksemme löytyvät oman käsialamme kautta. Seuraan siis omaa käsikirjoitustani, jokainen päivä oma kertomuksensa matkan varrella. Tämä on tarinani, ei teoriani.

En tiennyt mihin suuntaan kääntyä ollessani elämässäni kotonani Helsingissä, nyt en tiedä jäädäkö vielä hetkeksi tähän kaupunkiin vai siirtyäkö jo seuraavaan. Pelkään pysähtymisen kasvattavan köynnöksiä nilkkojeni ympärille tehden lähtemisen yhä vaikeammaksi. Mitä enemmän tutustun Rishikeshiin, sitä enemmän juurrun näihin rakennuksiin, tähän joen uomaan, ympäristöön, ihmisiin ja tunnelmaan. Jokaiseen kohtaamiseen, jokaiseen päivään jätän oman merkkini, juonenkäänteen ja sivuosan, mutta kuinka kauan viihdyn näissä kulisseissa? Liikkuva kivi ei sammaloidu, mutta saattaa myös vieriä pois polultaan varomattomuudessaan. En tiedä mitä Intia tuo minulle tullessaan, enkä aio suunnitellakaan aikaani kovin pitkälle. Suurin haasteeni ei ole kehostani irtautumien, vaan mielestäni. Mieleni pitää jalkani maassa ja jalkani jarrulla kaasun sijaan. Suurin viholliseni, levottomuus, nakertaa olkapäitäni hiljaa istuessani, paras ystäväni rauha laulaa korviini meluisilla teillä kulkiessa. Jokainen aamu on täynnä ihmeitä olinpaikasta riippumatta. Minä maustan elämäni Intialla, toiset tiedolla, kauneudella tai uskolla. En lähtenyt matkalle löytääkseni vastauksia vaan uusia kysymyksiä. Hiljaa, hiljaa, tiedän niiden löytyvän ja uusien kertomusten odottavan jo seuraavan kulman takana. Haaste on vain astua paikaltaan näkymättömälle alueelle, avata silmät ja uskoa olevansa osa näkemäänsä.

Vaihtopostia Venäjältä Siperian lisäksi Udmurtia opettaa Emma Rimpiläinen Syksy 2009. Selailen yliopiston opiskelijavaihtoesitettä ja yritän päättää mihin kohteeseen hakea. Olen jo pari viime vuotta enemmän tai vähemmän tietoisesti pohtinut Venäjälle lähtemistä, sillä Itä-Euroopan tutkimus ja Suomen sukukansat kiinnostavat ja haluan parantaa venäjänkielentaitojani. Esite tarjoaa kohteiksi Moskovaa, Pietaria, Tatarstanin pääkaupunkia Kazania, Udmurtian pääkaupunkia Izhevskiä ja Petroskoita. Moskova tuntuu liian suurelta ja pelottavalta, Petroskoi ja Pietari ovat liian lähellä. Kazanista ja Izhevskistä en tiedä mitään, mutta jälkimmäisen mainostetaan tarjoavan runsaan kuukausistipendin. Sinne! Lisäksi Izhevskin kielitaitovaatimukset ovat matalimmat, mikä sopii minulle, koska olen äärimmäisen epävarma kyvystäni kommunikoida venäjäksi. Täytän yliopiston vaihtopaketin ja unohdan koko jutun moneksi kuukaudeksi, kunnes sähköpostiini putkahtaa ilmoitus hakemukseni hyväksymisestä. Hepuloin hetken aikaa väistämättömiltä näyttävistä kieliongelmista, mutta lopulta rauhoituin luvattuani itselleni aloittavani kertaamisen välittömästi.

VÄKI 3/2010

Vuotta myöhemmin katson itku silmässä kun äitini astuu Helsinkiin menevään bussiin pietarilaisen hotellin edessä. Olemme viettäneet muutaman päivän Pietarissa ennen vaihtoni alkua, jotta saisin pehmeän laskun uuteen venäläiseen ympäristööni. En ole suurista suunnitelmistani huolimatta juurikaan kerrannut venäjää, ja kun bussi kaartaa pois parkkipaikalta, tunnen olevani matkalla aivan väärään suuntaan. Lentoni Udmurtiaan lähtee vasta seuraavana päivänä, joten joudun viettämään vuorokauden yksin Pietarissa. Lisäksi minun pitäisi saada raahattua valtava tavaramääräni halvempaan hostelliin. Onneksi Pietarissa asuva tuttuni pääsee auttamaan laukkujen kanssa, mutta joutuu sitten lähtemään töihin. Kiertelen disorientoituneena Pietarin keskustaa, käyn etnografisessa museossa katsomassa Siperialaisten shamaanien taikanuttuja ja kyhjötän loppuillan hostellissa Facebookia kytäten. Seuraavana päivänä hankkiudun lentokentälle, jossa jonottelen etuilevien venäläisten seassa ensin check-iniin, sitten matkatavaroiden ylipainomaksuluukulle, turvatarkastukseen ja lopulta puolityhjään koneeseen, jossa on viehättävä 70-luvun sisustus. Muutamaa tuntia myöhemmin saavun Izhevskin pikkuruiselle lentokentälle paljon aikaisemmin kuin lentoyhtiön aikataulussa oli lukenut, joten joudun odottamaan hakijoitani melkein tunnin. Lopulta tutorini, kaksi 19-vuotiasta tyttöä löytää minut ja lähdemme köröttämään ikivanhalla Ladalla kohti keskustaa (myös toisen tutorini nimi on Lada).

Matkalla tytöt yrittävät kysellä kaikenlaista, mutta olen niin pihalla, että joudun vaihtamaan jatkuvasti englantiin, mistä he päättelevät etten puhu lainkaan venäjää. Saavumme opiskelijahostelliin, jossa minut ottaa vastaan tympääntyneen oloinen kovaääninen täti, hostellin pomo. Käymme hoitamassa tutoreideni kanssa vähän paperiasioita ja kaupassa, minkä jälkeen jään purkamaan tavaroitani sekavissa tunnelmissa. En tajunnut kauppassa, ettei keittiössä ei ole yhteisiä patoja eikä pannuja, vaan kaikki pitää hankkia itse, joten joudun lainailemaan muiden juustohöyliä ja veitsiä. Olen vieraassa, ensisilmäyksellä melko rumassa kaupungissa, en tunne ketään ja olen kuolemanväsynyt. Olen varma etten kestä kahta viikkoa. Nyt olen viettänyt Izhevskissä jo 8 viikkoa, ja alun sekavat tunnelmat tuntuvat todella kaukaisilta. En muista muutamasta ensimmäisestä päivästä lähestulkoon mitään muuta kuin että olin koko ajan äärettömän väsynyt informaatiotulvan ja vieraan ympäristön takia. Tutustuin nopeasti opiskelijahostellin nro 1 kansainvälisen kerroksen muihin asukkeihin ja Izhevskin keskustaan. Kaupunkikaan ei näytä enää niin rumalta kun olen kierrellyt muuallakin kuin myrkynvihreiden yliopistorakennusten seassa ja oppinut ohittamaan joidenkin rakennusten likaisuuden ja keskeneräisyyden epäolennaisuutena. Ehkä juuri rakentamisessa näkyy parhaiten venäläinen kaikki tai ei mitään –mentaliteetti: mitä sitä kunnon teillä tai kestävillä taloilla tekee, jos kirkkojen kupoleissa ei ole kultauksia tai presidentillä pompöösiä palatsia. Kaupungilla on useita rakennusten luurankoja muistuttamassa kunnianhimoisista suunnitelmista ja rahoituksen yllättävästä loppumisesta. Yliopiston uusi kirjasto on tutorini mukaan ollut rakenteilla jo pitkään, mutta silti siitä on pystyssä vasta tiilikehikko, jonka ympärillä muutama satunnainen työmies välillä puuhastelee. Käyn venäjän kielikurssien lisäksi filosofis-sosiologisen tiedekunnan luennoilla venäläisten opiskelijoiden kanssa minulle laaditun lukujärjestyksen mukaan. Opiskelen enimmäkseen neljännen tai viidennen vuosikurssin kanssa, mutta minulle valittiin jostain syystä myös muutama toisen vuosikurssin luento. Toisen vuosikurssin opiskelijat ovat keskimäärin vasta 17-vuotiaita, sillä yliopisto aloitetaan Venäjällä tyypillisesti 15-16 –vuotiaana. Tämän takia meno näillä luennoilla on kuin jossain lähiöyläasteella: oppilaat pitävät koko

VÄKI 3/2010

tunnin aivan kammottavaa mekkalaa, lähettelevät toisilleen viestejä paperilapuilla ja heittelevät paperilennokkeja. Jotkut eivät kuulemma vaivaudu koskaan luennoille, sillä koulutus on maksullista ja päättödiplomin saa sen takia lähes aina, vaikka ei liiemmin aivojaan rasittaisi. Yliopisto on muutenkin paljon koulumaisempaa kuin Suomessa: oppilaille laaditaan lukujärjestykset, liikuntatunnit ovat kaikille pakollisia ja opettajilla on huomattavan paljon auktoriteettia oppilaisiin nähden. Lisäksi yliopistossa voi opiskella niinkin eksoottisia aloja kuin PR:ää, urheilua ja öljyä (ilmeisesti öljynjalostus, -poraus ja jakelutekniikoita). Sosiologian luennoilla on tyypillisesti melko vähän keskustelua tai ylipäätään vuorovaikutusta opiskelijoiden ja luennoitsijan välillä: opettaja seisoo luokan edessä ja lukee etukäteen valmistelemiaan muistiinpanoja suoraan paperista. Opiskelijoiden oletetaan kirjoittavan luennolla käydyt asiat mahdollisimman sananmukaisesti ylös ja toistavan ne yhtä tarkasti suullisessa kokeessa. Monet luennot tuntuvat ainakin osittaisella ymmärrykselläni lähinnä kahden tunnin jatkuvalta namedroppailulta. Esimerkiksi suomensukuisten kansojen etnografiakurssilla emme ole vieläkään päässeet itse etnografiaan, sillä olemme käyttäneet seitsemän luentokertaa tutustuen näitä kansoja tutkineisiin hienoihin miehiin. Yliopistokoulutuksen käsite Venäjällä on siis melko erilainen kuin Euroopassa. Tällä hetkellä taidan yleisestikin ottaen olla jonkinlaisessa kulttuurishokkivaiheessa, sillä ärsyynnyn äärimmäisen helposti kaikesta venäläisestä. Pari viikkoa sitten olin esimerkiksi yliopiston järjetämässä komediailtamassa, jossa suosituimmat vitsit olivat johdonmukaisesti seksistisimmästä ja rasistisimmasta päästä. Myös venäläisten tapa ajaa autoa on aivan käsittämättön: kuskit painavat vain lisää kaasua, vaikka olisivat suoralla törmäyskurssilla toisen auton tai jalankulkijan kanssa. Ooppera- ja balettiesitykset ovat pahinta kitschiä, jota olen eläissäni nähnyt. Asiakaspalvelijat ovat töykeitä ja mielivaltaisia. Yliopistolla tunnit pidetään, jos opettaja vaivautuu paikalle. Opettajat vastaavat kysymyksiini kurssien suorittamisesta epämääräisillä ”katsellaan”-kommenteilla. Toivon todella, että ärsyyntymisvaihe menee ohi kenttätyökurssilla

opitun kaavan mukaisesti. Nyt vaihto-oppilastoverini opiskelijahostellista joutuvat sijaiskärsijöinä kuuntelemaan raivoamistani milloin mistäkin venäläisyyden aspektista, ja huomaan varmasti pian saaneeni enemmän vihamiehiä kuin ystäviä. On outoa tajuta kaipaavansa Suomea, sen toimivaa infrastruktuuria, asioiden hoitamista netissä loputtoman jonottelun sijaan ja opiskelun omatoimisuutta. Udmurttien tapoihin en ole vielä perehtynyt, sillä venäläinen kieli ja kulttuuri on pitkälti (valtion myötävaikutuksella) syrjäyttänyt udmurttien kulttuurin. Vaikka udmurtilla on Udmurtiassa toisen virallisen kielen asema, ja valtion väestöstä noin 25% on etnisiä udmurtteja, opiskelu tai asioiminen sillä on mahdotonta. Udmurtinkielisten ystävieni mukaan kieltä puhutaan lähinnä maaseudun kylissä, ja sielläkin tendenssinä on uusien sukupolvien venäläistyminen. Tämän takia udmurttiopiskelijat yrittävät olla aktiivisia kulttuuriperinteensä säilyttämisessä järjestämällä muun muassa kulttuuri-iltamia ja erilaisia tempauksia. Viranomaisia udmurtin asema ei sen sijaan vaikuta kiinnostavan, eikä valtiolla ole tietääkseni minkäänlaista ohjelmaa sen säilyttämiseksi. Oma vaikutelmani on, että udmurttiopiskelijoiden liikehdintääkin siedetään vain siinä määrin kuin se on melko vaaratonta ja pintapuolista folkloren esittelyä. Ärsyttävien piirteiden lisäksi venäläisissä on tietenkin myös mielenkiintoisia puolia. Esimerkiksi etäisyys ihmisten välillä on paljon pienempi kuin Suomessa: jos jonossa seistessään jättää edessä jonottavaan suomalaiselle tyypillisen hajuraon, siihen tunkee nopeasti venäläinen mummo, jonka mielestä välissä on tyhjä paikka. Myös tuntemattomat puhekumppanit tulevat välillä jopa epämiellyttävän lähelle ja pyrkivät jatkuvasti suoraan katsekontaktiin siirtyilemällä siihen suntaan, johon itse sattuu katsomaan. Olen ymmärtänyt pari etäältä tarkkailemaani keskustelutilannetta aivan väärin tulkitsemalla niitä suomalaisen tilakäsityksen kautta: kadulla keskenään juttelevat miehet näyttivät minusta riitelevän seistessään kasvokkain lähellä toisiaan tympeä ilme naamallaan. Suomessa vastaavannäköinen tilanne olisi todennäköisesti ollut hetki juuri ennen tappelua, kun riitapukarit uhittelevat toisilleen (”Mitä sä tuijotat??”). Lähempää kuulin kuitenkin, että sedillä oli meneillään leppoisa keskustelu jostain perheasiasta. Venäläiset ovat elekielessään äärimmäisen kaukana maireista amerikkalaisista, jotka oman kokemukseni mukaan esittävät kiinnostusta ihmisiin, joista eivät ole tosiasiassa lainkaan kiinnostuneita. Täällä tapaamani venäläiset ovat monesti olleet aidon kiinnostuneita minusta, mutta eivät turhaan yritä ryydittää keskustelua tekopirteällä elehtimisellä. Venäläisten rehellisyys ihmissuhteissa on asia, jota olen oppinut arvostamaan, enkä enää loukkaannu ihmisten nyrpeistä ilmeistä.

VÄKI 3/2010

Venäläiset myös suhtautuvat kaikkeen hyvin emotionaalisesti ja dramaattisesti. Olen muun muassa todistanut muutamaa huutoriitaa kaupassa toisilleen ennestään tuntemattomien ihmisten välillä. Nämä kohtaukset kuitenkin unohdetaan nopeasti, joten jossain töppäiltyään saa yleensä uuden tilaisuuden todistaa, ettei ole täysin vähä-älyinen. Uimahallin narikassa työskennellyt mummo sai esimerkiksi hervottoman raivokohtauksen, koska laitoin kenkäni pöydälle, mutta kun tunnin päästä tulin hakemaan tavaroitani, täti olikin yhtä hymyä. Törttöilevälle ulkomaalaiselle toiset mahdollisuudet ovat arvokkaita. Ainakin paikalliset opiskelijat ovat myös todella innokkaita keskustelemaan Venäjästä ja ulkomaalaisten käsityksistä siitä, mikä on tietysti normaali ilmiö missä tahansa maailmankolkassa. Mielestäni kiintoisa on kuitenkin venäläisen mentaliteetin käsite, joka nousee esille lähes jokaisessa keskustelussa venäläisten opiskelijoiden kanssa. Käsite koetaan samaan aikaan tärkeänä venäläisyyden kuvaajana, silti siitä keskustelevat voivat halutessaan astua sen ulkopuolelle ja selittää ”niitä venäläisyyden piirteitä, joita ei voi selittää”. Venäjää ja venäläisyyttä pidetään ulkopuolisille vaikeasti avautuvina, mystisinä ja esoteerisina. Venäjän vaikeaselkoisuus on paikallisille ylpeydenaihe, ja monet keskustelut ulkomaalaisten kanssa tuntuvat tähtäävän tämän käsityksen vahvistamiseen erilaisten esimerkkien kautta. Muun muassa ”kohtalo” ja ”hengellisyys” nähdään erityisen hyvin venäläisyyttä kuvaavina käsitteinä, ja ne esiintyvät myös venäläisen sosiologin Zinaida Sikevichin mielenkiintoisessa tutkimuksessa venäläisyydestä. Tutkimustuloksia voi lukea osoitteessa http://english.pravda.ru/news/ russia/26-03-2002/36195-0/. Itse pidän erikoisina ilmiöinä etenkin veitsien täydellistä puuttumista opiskelijaruokalasta ja monesta kaupasta, autojen outoja unibrowkoristeita ja sitä, etteivät miehet kättele naisia. Ehkä muutaman kuukauden kuluttua osaan jo selittää nämä venäläisyyden piirteet…

Faktaa Udmurtiasta:

-Venäjän federaatioon kuuluva tasavalta Ural-vuorten länsipuolella -Pääkaupunki Iževsk, jossa asuu noin 611 000 ihmistä (vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan, uusimman väestönlaskennan tietoja ei ole vielä saatavilla) -suurimmat etniset ryhmät venäläiset (noin 60% väestöstä) ja suomensukuiset udmurtit (noin 30%) -Udmurtian valtionyliopistossa Izhevskissä opiskelee noin 28 000 opiskelijaa, kaikki samalla kampuksella Lähde: http://www.udmurt.ru/region/index.php ja http://v4.udsu.ru/default/index

VÄKI 3/2010

Varjonaisia ja puutarhamenninkäisiä Stepfordissa au pairina Amerikassa

Minna Kulmala

Kuvitelkaa, että matkustatte taksilla ensimmäistä kertaa Amerikan kesäisessä helleyössä. New Yorkin valoista valtavia kiiltäviä lahjapaketteja muistuttavia rekkoja tulvivan moottoritien halki saavutte risteykseen, joka viettää pimeään, uhkeiden puiden kuorruttamaan lähiöön. Puiden takaa näkyy valoja, ja kun silmänne tottuvat pimeään, näette edessänne taloja, joita ette ensin usko todellisiksi. Maisema ei kuitenkaan katoa ja pian taksi pysähtyy vanhaa englantilaista linnaa muistuttavan talon eteen, ja tiputtaa teidät kyydistä. Lehvistössä katkeamatta läpi yön kestävää konserttiaan virittelevät kaskaat toivottavat teidät tervetulleiksi Ihmemaahan. Linnaan astelevan prinsessan lumous särkyy kuitenkin pian: vastassa oleva poikakatras napittavine silmineen muistuttaa siitä, mitä varten tänne on tultu. Kun kerron viettäneeni vuoden Amerikassa, minulta kysytään lähes poikkeuksetta, olinko siellä vaihdossa. ”En”, vastaan, ja hieman vaivaantuneena lisään: ”tein töitä au pairina”. Vaivaantumisen syitä on vaikea eritellä. Osittain se johtuu ehkä siitä, ettei vuosi lastenhoitajana kesken yliopisto-opintojen kuulosta kovin kunnianhimoiselta. Toisaalta au pair -vuodesta kertominen pakottaa miettimään omien kokemusten ja toisten ihmisten yksityisyyden rajoja. Toisten kodissa asuessaan ja työskennellessään näkee ja kuulee väkisinkin asioita, joita ihmiset yleensä pitävät ominaan.

VÄKI 3/2010

On helppo luetella näkemiään paikkoja ja nähtävyyksiä, maistamiaan uusia makuja ja muita kokemiaan ”turistiasioita”, mutta mielenkiintoisimmat asiat kätkeytyvät nimenomaan ihmisiin, joiden mielistä ja käsistä paikat saavat muotonsa ja äänensä. Tuntuu keinotekoiselta erotella arkea ”sallituista” puheenaiheista. Eräällä tavalla au pairin työ muistuttaa antropologista kenttätyötä: vieraasta paikasta saapuva henkilö ujuttautuu sisään uudenlaiseen ympäristöön osallistuakseen sen arkeen sen omilla ehdoilla. Pohjoisamerikkalainen kulttuuri ei kenties poikkea suomalaisesta yhtä paljon kuin vaikkapa jemeniläinen tai kiinalainen, mutta sopeutuminen uusiin tapoihin vie kuitenkin oman aikansa. Shokeista suurin liittyi kuitenkin ainakin omalla kohdallani roolinottoon, itsensä uudelleen määrittelemiseen uudessa ympäristössä. Yhtäkkiä en ollutkaan muiden silmissä suomalainen opiskelija, vaan lastenhoitaja, millä statuksella ei liiemmin hurrailla. Olin tietyllä tavalla anonyymi, mutta silti roolitettu. Alussa asiaa oli vaikea hyväksyä, kunnes omien ystävien ja vapaa-ajan kautta pääsin toteuttamaan myös toisia puolta itsessäni. Toisaalta monet au pairit viettävät vapaa-aikaansa toisten au pairien kanssa, jolloin etäisyyden ottaminen työhön ei onnistu niinkään unohtamisen kuin ammatin eri puolien parodioimisen, kokemusten jakamisen ja oman yhteisöllisyyden rakentamisen kautta. Mahdollisuus jakaa asioita onkin tärkeä: oman identiteetin kanssa taisteleminen ja erillisyyden luoma yksinäisyyden tunne lievittyvät seurassa, jossa ymmärrys on usein arvokkaampaa kuin neuvot.

Au pairit ovat eräänlaisia välitilaolentoja. Heillä on nimi, tausta ja persoona, mutta ennen kaikkea heillä on työtehtävät, joiden perusteella he saavat leiman olemukseensa. Au pairit ovat henkilöitä, jotka vastaavat siitä, että toisten arki sujuu mahdollisimman vaivattomasti. He käyvät kaupassa, viikkaavat alusvaatteita, suovat toisille mahdollisuuden osallistua gaaloihin ja konferensseihin, raahaavat jääkiekkovarusteita, lajittelevat roskia ja hyppivät trampoliinilla. He valahtavat kategoriaan, jossa entiset tittelit muuttuvat toissijaisiksi. He tekevät paljon, mutta elävät silti toisten varjossa. Esitteet maalaavat usein kuvan au pair -ajasta onnelliseksi eloksi osana isäntäperheen arkea, mutta lupaus jää kuitenkin monen kohdalla haaveeksi. Au pairit ovat ensi sijassa työntekijöitä ja vasta sitten perheenjäseniä – kuka nyt palkkaisi ketään perheenjäsenekseen? Asuminen samassa talossa työnantajien kanssa luonnollisesti hankaloittaa työajan erottamista vapaa-ajasta ja sekoittaa pakkaa entisestään, jota puolestaan pyritään selvittämään erilaisten sanattomien järjestelyjen kautta. Vaikka au pair yleensä asuukin isäntäperheensä talossa, tämän huone sijaitsee usein erillään muista huoneista, kuten kellarikerroksessa tai omassa siivekkeessä. On ymmärrettävää, että monet au pairit haluavat omaa rauhaa ja tilaa siinä missä isäntäperhekin. Pienten erojen tekemisellä myös rakennetaan perheyhteisön sisäisiä rajoja. Työaika ja tehtävät määrittelevät osittain kirjoittamattomina ”kulkulupina” talon ja sen asioiden sisällä. Omassa au pair -perheessäni en itse esimerkiksi koskaan käynyt yläkerrassa, jossa makuuhuoneet sijaitsivat, myöhään illalla tai yöllä. Minulta ei suoranaisesti kielletty asioita, kyse oli ennemminkin siitä, että kielsin tiettyjä asioita itse itseltäni. Etäisyyden ottaminen voi olla myös tietoista viestintää muiden suuntaan: tässä menevät minun rajani. Toisaalta on myös tapauksia, joissa au pair on eräällä tavalla ”adoptoitu” perheeseensä: eräs tuttavani esimerkiksi ystävystyi oman host-äitinsä kanssa niin paljon, että he katselivat iltaisin tv-sarjoja yhdessä ja kävivät jopa yhdessä ravintoloissa ja elokuvissa. Henkilökemiat luonnollisesti vaikuttavat siihen, miten asetelmat koetaan ja eletään.

VÄKI 3/2010

Monet au pairit saattavat kokea yhdessäolon perheen vanhempien kanssa kiusalliseksi, mikäli lapset tai puhe lapsista eivät ole jollain tavalla tilanteissa läsnä. Varsinkin isät ovat usein etäisiä, sillä he ovat tavallisesti töissä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Au pairit ovatkin usein tekemisissä lähinnä perheiden äitien kanssa, joista monet ovat ”yhteiskunnallisesti aktiivisia kotiäitejä”, mikä voi tarkoittaa esimerkiksi vapaaehtoistyöhön osallistumista tai aktiivisuutta koulun parissa1. Perheen ulkopuolisille au pair on useimmiten nimenomaan ”sen ja sen perheen au pair” tai ”sen ja sen lapsen nanny”; au pairin läsnäolo ja olemus määritellään ensisijaisesti muiden ihmisten kautta. Toisaalta on mielenkiintoista, miten perheet, useimmiten äidit, saattavat ”nostaa” ja ylistää omia au pairejaan keskinäisissä keskusteluissaan. ”Mun mielestä niille on kauheen tarkeä niin sanottu status, että ´omistaa´ hyvän ja ihanan lastenhoitajan ja sitä sitten lesotetaan muille enemmän, kun mitä sitten se todellisuudessa onkaan. Tarkoitan, että ei ne välit nyt niin lämpimiä siihen hoitajaan ole, vaikka tutuille host-vanhemmat voi kehuakin maasta taivaisiin”, kuvailee au pairina kaksi vuotta työskennellyt Tanja2.

Au pairit ja muut alakastit Sain kokea oman erilaisuuteni heti ensimmäisinä päivinä uudessa kotikaupungissani, joka lukeutuu Yhdysvaltojen vauraimpiin. Tajusin pian, että lähiössä, jossa asuin, en törmännyt juuri koskaan ikäisiini nuoriin lukuun ottamatta toisia au paireja. (Nuoret muuttavat usein opiskeluajaksi muualle ja toisaalta alue on niin kallis, ettei nuorilla ei ole varaa asua siellä.) Huomasin myös, että arkisin idylliset puutarhat ja pikku palatsit itse asiassa kuhisivat muukalaisia. Monet rikkaat perheet palkkaavat vakituiset puutarhanhoitajansa, siivoojansa ja remonttireiskansa erikseen. Puutarhurit ovat usein taustaltaan latinalaisamerikkalaisia miehiä. Siivoojat ovat usein kotoisin Väli-Amerikasta tai Itä-Euroopasta. Lisäksi roska-autonkuljettajat ja rakennusmiehet ovat selkeästi vierailijoita. Yhteisön ulkopuoliset henkilöt on helppo tunnistaa: heidät erottaa siitä, että he tekevät näkyvää työtä tiettyinä päivinä tiettynä aikana. Usein myös pukeutumistapa ja etninen tausta riittävät paljastamaan muukalaisen. Bussipysäkillä kyytiä odotteleva aikuinen on mitä selvimmin yhteisön ulkopuolinen jäsen - kaikilla hyvin tienaavillahan on tietenkin oma auto. 1 Joissakin yhdysvaltalaisissa kouluissa perheenjäsenet ja lastenhoitajat voivat osallistua koulupäivän rutiineihin muun muassa avustamalla opettajia tiettyjen oppiaineiden tunneilla tai ruokailuvalvonnassa. 2 nimi muutettu

Ulkopuolisiin suhtaudutaan yleensä etäisen ystävällisesti, mutta kuitenkin niin, että roolit ovat kaikille selvät. Ulkopuolisten läsnäolo on välttämätöntä, sillä vauraalla alueella asuvat käyvät työssä muualla eivätkä näin ollen ehdi tai kehtaa tehdä ”rahvaan töitä”. Ulkopuoliset työntekijät osallistuvat paradoksaalisesti omalla hiljaisella tavallaan yhteisön ylläpitämiseen, joka asettamalla heidät palvelevaan rooliin samalla sulkee heidät ulkopuolelleen. Suomalaisena en ollut tottunut nurkissa hyöriviin ja ikkunani alla lehtipuhaltimiaan huristeleviin tuntemattomiin ihmisiin, mutta aloin pikku hiljaa pitää heitä itsestään selvänä osana arkea. Ristiriitainen olo kiusasi kuitenkin usein mieltäni. En kokenut täysin voivani samaistua heihin, vaikka viettämäni aika ”Stepfordissa” olikin osittain samalla tavalla perusteltu kuin heidän. Toisaalta tietoisuus siitä, että olin itse valinnut au pairin roolin ja näin hyväksynyt asemani yhteisössä teki kiusalliseksi sen, että niin moni muu tuntui olevan vähemmän arvostettu voimatta ehkä itse juurikaan vaikuttaa tilanteeseensa. Toisaalta tapasin myös siivoojan, joka selvästi arvosti ammattiaan, tienasi sievoisia summia ja josta pidettiin ja puhuttiin lämpimästi hänen poissa ollessaan. Yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa, ja varsinkin sen vauraimpien ihmisten keskuudessa, tuntuu vallitsevan voimakas luokkayhteiskuntaajattelu. Tietyssä mielessä sen huipulla olevat nauttivat asemastaan suvereenisti. Ylläpitääkseen idylliään he tarvitsevat kuitenkin joukon muihin luokkiin kuuluvia henkilöitä, joiden asema puolestaan määrittyy sen mukaan, kuinka lähelle ”huippua” he pääsevät työnsä kautta. Yhteisössä, jossa statukset ja tittelit ovat tärkeitä, tietoisuus jäsenten keskinäisestä hierarkiasta on jatkuvasti läsnä. Au pairien ja muiden siirtotyöläisten välille tehdään selkeä ero, jota ei voi olla huomaamatta. Au paireilla on selvästi vakaampi ja arvostetumpi asema kuin esimerkiksi puutarhatyöntekijöillä ja siivoojilla, jotka säilyttävät työskennellessäänkin ulkopuolisuutensa selkeämmin kuin au pairit. He edustavat tietyllä tapaa yhdysvaltalaisen yhteiskunnan kastittomia, mikäli asian voi näin karkeasti ilmaista. Heihin nähden au pairit ovat etuoikeutettuja saadessaan astua alueelle, jolle ei tavallisesti päästetä ulkopuolisia. Tiettyyn pisteeseen asti au paireille uskotaan perheen sisäisiä asioita ja heihin luotetaan. He saavat asua samassa talossa kuin yhteisön eliitti, hoitaa heidän lapsiaan ja ruokailla yhteisillä aterioilla. He voivat kurvata Audeillaan pihaan ohi nurmenleikkaajan ja tallustaa ovelle omia avaimiaan kilistellen. Oven sisäpuolella au pair voi todeta tulleensa kotiin – tai ainakin melkein.

VÄKI 3/2010

Au pairiksi lähtevät ovat useimmiten 18–25 –vuotiaita naisia, mutta joukkoon mahtuu myös miespuolisia au paireja. ”Nannyistä” eli lastenhoitajista au pairit poikkeavat siten, että au pairit ovat usein ulkomaalaisia ja asuvat isäntäperheensä luona. Au pair sisältää terminä ajatuksena eräänlaisesta vaihtosuhteesta, jossa vaihdettavat asiat ovat yhteismitallisia. Perhe saa auttavan käden, au pair saa huoneen, ruoan ja taskurahaa. Usein au paireilla on käytössään myös auto ja puhelin. Au pairina työskennellään samassa perheessä usein puolesta vuodesta vuoteen.

Pole pole Heini Mynttinen

”Pole pole”, kenialainen Jessica raapusti päättäväisesti koulun naarmuttuneelle liitutaululle. Olin saapunut muiden antropologian opiskelijoiden kanssa Nairobiin pari päivää aikaisemmin ja nyt löysimme itsemme istumasta hiukan epämukavilta puisilta koulunpenkeiltä. Tarkoituksemme oli osallistua kenialaisen vapaaehtoistyöjärjestön CIVS:n työleirille maaseudulla sijaitsevassa St. Francisin peruskoulussa, maalata koulurakennusten seinät ja antaa oppitunteja. Saimme tuntea pole polen vaikutukset jo ensimmäisessä kokouksessa takapuolilihasten alkaessa krampata tapaamisen venyessä ja venyessä. Ehkä Jessica halusi kirjoituksellaan valmistaa meitä tulevaan. Keniassa ei voi välttyä pole polelta. Suomalaisen on hankala ymmärtää pole polea, sillä yhteiskunnassamme vallitsee melko päinvastainen asenne. Pole pole on selitys kun bussi on yli kaksi tuntia myöhässä, kun ruokaa saa odottaa neljä tuntia ravintolassa (kokki käy etsimässä kanan ja teurastaa sen ennen kokkaamisen aloittamista) tai kun ”lyhyt” kokous venyy kolmetuntiseksi. Pole pole tarkoittaa suurin piirtein, että asiat tapahtuvat sitten kun ne tapahtuvat. Omalla painollaan. Jossain vaiheessa Keniassa lopetin kellon ja kalenterin pakkomielteisen tuijottamisen; ajan seuraamisesta ei ollut hyötyä, kun mikään ei tuntunut sujuvan tarkan aikataulun mukaan. Kelloa hyödyllisempää oli seurata ympäristöä ja tilanteiden kehittymistä, jotta pystyi edes jonkin verran

VÄKI 3/2010

ennustamaan tulevaa. Osaltaan muutos tuntui vapauttavalta. Välillä pole pole kuitenkin sai minut ja muut työleiriläiset ärsyyntymään. Olimme koululla vain lyhyen aikaa ja halusimme saada mahdollisimman paljon aikaan. Mutta aina tuntui, että joitain työvälineitä oli kadoksissa tai unohdettu hankkia. Aikaa kului paljon pelkkään seisoskeluun. Pole pole pakottaa kärsivällisyyteen ja toisaalta myös nykyhetkeen keskittymiseen. Asioista saa paljon enemmän irti, kun ei pysty suunnittelemaan mielessään vain seuraavaa tuntia. Pole polessa on myös yhteisöllinen piirre: aika ei ole vain jotain kellon mukana tikittävää, vaan aika täytyy tehdä yhdessä. Vaikka pole polessa on virkistäviä puolia, jätän sen mielelläni Keniaan. Kenialainen yhteiskunta ei toimisi ilman pole polea. Mutta pistos pole polea suomalaiselle yhteiskunnalle voisi osoittautua helposti yliannostukseksi.

Mana Ry

3/2010 VĂ&#x201E;KI 1/2010