Väki 01/15 by Väki Magazine

Miltä ainejärjestö Manan historia & tulevaisuus näyttävät 01/15

Väki on Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden lehti. Julkaisija: Mana ry Painos: 100 kpl Painopaikka: Picaset Oy Väki on saanut HYY:n järjestölehtitukea vuodelle 2015 Väki 1/2015 Päätoimitus: Bruno Gronow, Eemi Nordström Taitto: Vesa Rantanen Oikoluenta: Heidi Saarinen Tämän numeron toimituskunta: Olli Lindholm, Atle Rechardt, Anni Huttunen, Maria Mölsä, Timo Tahkola Kuvitus: Jesse Avdeikov, Vesa Rantanen, Heidi Saarinen

2 / 01/15

Pääkirjoitus 4 Miksi? 6 Kirjatoukka tai kuumis 8 Historian havinaa manan kaapista 10 Fuksiasiaa 15 Anonyymi: Rituaaleja kulissien takaa 16 Tukka Tiiralan tarinoita kentältä 18 Runo: Antropologisen viisauden tiivistymä 20 Kadonneiden perustajien metsästys 22

3 / 01/15

PÄ Ä K I R J O I T U S Eemi Nordström Bruno Gronow Oli sinulla uudenvuodenlupauksia tai ei, niin muutosta on edessä. Viime vuotta varjosti joukko Valtiotieteellisen tiedekunnan rakenteellisesta muutoksesta kieliviä merkkejä. Ensimmäinen vielä silloin kokonaisuuteen liittymättömältä vaikuttanut muutos oli antropologian pääsykoekirjan vaihtuminen. Huhut monimutkaiselta vaikuttaneesta opintouudistuksesta, ensimmäisestä askeleesta kohti panvaltsikalaisuutta, yltyivät kevään aikana, ja syksyllä WebOodiin tosiaan ilmestyi kaksi valtsikan uusille fukseille pakollista kurssia. Vuoden lopussa ilmoitettu antropologian ja kehitysmaatutkimuksen pääsykokeiden yhdistyminen viimeistään sai hälytyskellot soimaan: mitä armaalle oppiaineellemme onkaan tapahtumassa? 4 / 01/15

Sosiaali- ja kulttuuriantropologian arvostuksen voisi kuvitella pysyneen melko tasaisena, mutta käytännössä asia vaikuttaa toiselta. Helsingin Sanomat selitti taannoin hallituksen kaavailuista antaa kirveestä ”pienille oppiaineille” ja hiljattain The Guardiankin uutisoi antropologiasta luopumisesta Britannian A-levels-kokeissa. Mahdollinen tuleva yhdistyminen kehitysmaatutkimuksen sekä muiden aineiden kanssa osoittaa, että ne jotka eivät usko tuolla jossain olevaan selvän totuuden olemassaoloon saavat suosiolla tinkiä omista oloistaan muiden porskuttaessa sponsorirahoilla eteenpäin. Antropologien työllistymisen kysymykset nostetaan myös esille vuodesta toiseen. Toista se on rapakon takana. Yhdysvaltalaiset yliopistot ovat omistaneet antropologien työmahdollisuuksille bittikaupalla tilaa omilta verkkosivuiltaan, ja eräät, kuten Georgia State University, ovat jopa tehneet luetteloita vastavalmistuneiden opiskelijoidensa työpaikoista. American Anthropological Association puolestaan viittaa innokkaasti Yhdysvaltain työministeriön tutkimukseen, jonka mukaan antropologien ja arkeologien työllistymisen odotetaan kasvavan vuosien 2010 ja 2020 välillä 21 prosenttia. Paljonko tämä koskee nimenomaan sosiaali- ja kulttuuriantropologeja ei valitettavasti käy ilmi. AAA myös valaa opintolainan kourissa kärvisteleviin opiskelijoihin vieläkin enemmän toivoa kertomalla Yhdysvalloissa työskentelevän antropologin keskipalkan olevan 54 230 dollaria vuodessa. Herää vain kysymys, mitä antropologilta oikeasti halutaan?

Kieltäydymme antautumasta liialliseen synkistelyyn, sillä edessä on kuitenkin valoisa tulevaisuus. Tulevana vuotena tulemme muun muassa juhlistamaan tarinoiden kauneutta sekä ihmisen ja luonnon monimutkaista suhdetta käsitteellisine kysymyksineen. Vaikka tämän vuoden korkkaavan numeron teemaan kuuluukin edessä olevan fuusion värittämät epävarmuudet, teemme myös kurkistuksia historiaan. Kaikki ei suinkaan ollut ennen paremmin ja antropologiaa tunnetaan jo selvästi paremmin: kuten Citykäytävällä suoritetusta gallupista voi huomata, ei kenellekään haastatelluista tule ensimmäisenä mieleen kallonmittaus. Toisaalta myös haikailemme menneiden perinteiden, kuten Manan 90-lukuisen risteilytradition, perään edellisen hallituksen arkeologista löytöä käsittelevässä artikkelissa. Veteraaniantropologi Jukka Siikala jakaa myös kenttäkokemuksiaan, ja Anonyymi Antropologi puolestaan tarkkailee rituaaleja Valtsikan Speksissä. Pitemmittä puheitta vuoden 2015 päätoimittajat haluavat vilpittömästi toivottaa hyvää alkavaa vuotta Väen lukijakunnalle!

5 / 01/15

Miksi? Olli Lindholm Mielipidekirjoitus antropologian ja kehitysmaatutkimuksen pääsykokeiden yhdistämisestä.

Jo lähes kolme periodia yliopistoarkea on ehtinyt kulua sitten voimaan astuneen suuren opintouudistuksen, jossa valtiotieteen opiskelijoiden perusopintoihin ilmestyi kaikille yhteisiä kursseja. Vahvasta vastustuksesta ja kritiikistä huolimatta opintouudistus vaikuttaa suureksi osaksi onnistuneen löytämään yhdistäviä tekijöitä tiedekunnan oppiaineiden väliltä, vaikkakin massaluennot, jotka ovat korvanneet aikaisempia peruskursseja, ovatkin mielekkyydeltään kyseenalaistettavissa. Nyt kolmannen periodin jälkeen saavumme ajankohtaan, jolloin uudistusten viimeinen suuri vaihe alkaa olla ajankohtainen: pääsykokeisiin. Tiedekunnan pääsykokeissa on tehty päätös yhdistää sosiaali- ja kulttuuriantropologian ja kehitysmaatutkimuksen pääsykokeet yhdeksi pääsykokeeksi. Kirjallisuutena kokeeseen on valittu Victor Turnerin Forest of Symbols -kirjan toinen osa (luvut 6-10) sekä teoksen Kehitysmaatutkimus: Johdatus Perusteisiin kirjasta luvut 2-6. Perusteluita yhdistämiselle on vaikea löytää yliopiston nettisivuilta, mutta mitä ilmeisimmin ajatuksena on ollut, että oppiaineet ovat sen verran samanlaisia ja niihin hakevat ihmiset sen verran samoista asioista kiinnostuneita, että yhdistäminen rahaa säästävän yliopiston näkökulmasta on luonnollinen ja helppo ratkaisu. Päätöstä yhtä luonnollisesti voi ja tuleekin kritisoida.

Ensinnäkin antropologia ja kehitysmaatutkimus ovat yhtä kaukana toisistaan kuin mikä tahansa muu valtiotieteellisen tiedekunnan aine ja kehitysmaatutkimus. Kehitysmaatutkimus, vaikkakin useissa tapauksissa tutkiikin paikallisia yhteisöjä ja niiden sisäisiä prosesseja, on perustuksiltaan poikkitieteellinen oppiaine, jossa yhdistyy niin antropologiaa, sosiologiaa, globaalia ekonomiaa, mediantutkimusta kuin taloustiedettä. Kehitysmaatutkimusta voi lähestyä todella monelta kannalta ja antropologinen perspektiivi on vain yksi monien joukossa. Antropologia taas, vaikka onkin hyvin laaja-alainen oppiaine, jonka sisällä voi tutkia miltei mitä tahansa ilmiötä maailmassa, tutkii näitä ilmiöitä nimenomaan antropologisesta näkökulmasta. Ainoa todellinen yhdistävä tekijä oppiaineilla ei silmissäni ole sisältö, vaan niiden pienuus valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Toiseksi, vaikka päästäisiin ohi fundamentaalisesta virheestä yhdistää nämä kaksi oppiainetta samankaltaisuuden pohjalta, on toteutus tehty surkeasti. Victor Turnerin kirjan toinen osa, joka on valittu pääsykokeisiin, käsittelee ennen kaikkea etnografisia esimerkkejä teorioista, jotka taas on esitelty kirjan ensimmäisessä osassa. Vaikka pääsykokeisiin valmistuvalle henkilölle avautuu siis silmien eteen Ndembu yhteisöistä monia kiinnostavia aspekteja ja rituaaleja, nämä eivät sellaisenaan kuitenkaan

6 / 01/15

Pääsykokeet ovat ehkä aina lopulta mitanneet ennemminkin motivaatiota opiskeluun kuin sitä, kuinka paljon hakijoilla on varsinaista tietoa oppiaineesta, mutta tämän yhdistelmän kautta tilanne muuttuu nykyistäkin enemmän ulkoa pänttäykseksi ja referoimiseksi. Kummastakin kirjasta on jätetty pois ne luvut, jotka yhdistävät teosten käsittelemät aiheet kokonaisuudeksi, jolloin opiskeltavaksi jää oikeastaan ennemminkin vain

irrallisia kappaleita. Toki myöskään aikaisempien vuosien pääsykokeet eivät ole kysymyksissään käsitelleet niinkään teosten esittelemiä suurempia teorioita vaan keskittyneet yksittäisiin kohtiin, eli motivaatiomittaus ei siis ole uusi asia. Nyt kuitenkin kokeeseen osallistuva henkilö, joka on kiinnostunut nimenomaan antropologiasta, joutuu pänttäämään ulkomuistiinsa kehityksen muotoja, jotka kiinnostavat häntä tasan yhtä kaukaisesti kuin mitä globaalin talouden kautta kehitysmaatutkimuksesta kiinnostunutta hakijaa kiinnostaa Ndembu -heimon metsästysfetissin valkoiseen keppiin sidotun ruohonkorren symbolinen yhteys saaliin vainoamiseen. Miksi? Se on suuri kysymys. Molemmat oppiaineet ovat pienikokoisia ja jakavat joitain yhteisiä asioita, mutta voiko yhdistämistä todella perustella näin löyhästi. Suomen yliopistot ovat kaikki siirtymässä lähemmäs mallia, jossa pääaine valitaan vasta, kun yliopistoon on päästy sisälle, mutta onko oikeasti tarpeellista tehdä sellainen välimallin ratkaisu, jossa joitain asioita yhdistetään ja toisia taas ei. Kuinka paljon tämä kokeiden yhdistäminen todella säästää? Ja onko kyseessä tosiaan niin suuri säästö, että yhdistäminen menee tulevien opiskelijoiden mielekkäiden pääsykoekirjallisuuskokonaisuuksien edelle?

7 / 01/15

Kuv i tus : Hei di S a a ri nen

liimaudu yhteen saati sitten muodosta mielekästä kokonaisuutta. Kehitysmaatutkimus: johdatus perusteisiin -kirjan luvut 2-6 sentään toimivat erillään käsitellen erilaisia tapoja havainnoida kehitystä, mutta tuntuu ällistyttävältä ratkaisulta valita pääsykokeisiin puolet näistä perspektiiveistä ja jättää toinen puoli käsittelemättä. Teoksia on myös liki mahdotonta yhdistää toisiinsa järkevästi, sillä Forest of Symbols ei käsittele kehitystä eikä millään tavalla pyri esittämään Ndembu yhteisöjä jonkinlaisen muutoksen keskiössä vaan keskittyy tarkastelemaan tapoja ymmärtää eri rituaalien ja tapojen symboliikkaa. Jääkin varsin kiinnostavaksi, kuinka pääsykokeiden laatijat onnistuvat yhdistämään nämä kaksi hyvin erilaista teosta. Oletankin, että lopputuloksena ei tule olemaan missään muodossa yhtenäistä koetta vaan kysymykset tulevat olemaan yhtä erillään toisistaan kuin kyseisen pääsykokeen oppiaineet.

Kirjatoukka tai kuumis Anni Huttunen

Kuv i tus : Jes s e Avdei kov

Se on outolintu, tutkijapöllö, kumma tapaus. Sen tietotaito on marginaalista ja hassua. Kukaan ei tarkalleen tiedä, miksi sen tutkimuksia rahoitetaan, mutta siellä se viipottaa yliopiston käytävillä, kalju kiiltäen, lasit vinossa höpisten yleishyödyttömistä tiedonjyvistään. Se on antropologi.

Keskustelua siitä, miltä antropologia näyttää nykyyhteiskunnassa, käydään tässä Väen numerossa esimerkiksi erittelemällä syitä kehitysmaatutkimuksen ja sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineiden pääsykokeiden yhdistymisen taustalla sekä valottamalla antropologian oppiaineen historiaa. Selvää lienee, että antropologian asema on määrittymässä uudelleen. Byrokratian ja arkistojen havinan keskellä havahdumme oman identiteetti-mme kriisiin ja lähestymme uutta minäkuvaamme kysymällä, mitä muut näkevät katsoessaan meitä. Millainen kuva antropologeista ja antropologiasta on keskiviikkona puolen päivän aikaan citykäytävällä pyyhältävillä ihmisillä?

8 / 01/15

Kaksi naista tiukoissa farkuissa ottavat pitkät henkoset röökeistään ennen vastaamista: ”Siis mä en ees tiiä mikä se on?” Toinen jatkaa ollen asiasta hiukan paremmin perillä: ”Ai niinku yliopistolla vai? Se voi olla vähän sellanen kahenlainen. Joko niinku sellanen kirjatoukka. Tai sit sellanen kuumis joka on niinku kiinnostunu asioista.”

Kaksi nuorta tyttöä, jotka kantavat laukkujaan kyynärtaipeessa hihittelevät: ”Joku vanha kalju mies.”

Eräs mies siistissä puvussa ja tiukassa solmiossa kohottaa kulmiaan ja imee savukettaan: ”No sellaselta aika… vihreeltä.”

Harmaahapsinen nainen ei halua kiireessään pysähtyä, mutta kuullessaan kysymykseni hän vastaa nopeasti: ”Voin kyllä kuvitella että monille tulee mieleen sellanen stereotypia, mutta tunnen itse antropologeja joten en voi tähän vastata mitään.”

Vanhempi pariskunta istuu Kitty’sin terassilla. Nainen vastaa nopeasti ja varmasti: ”Parta ja silmälasit” Mies empii ja nauraa: ”Kerro ensin mikä se on.”

Pyöreiden silmälasien takaa loistavin silmin tapittava nainen toteaa iloisesti: ”No esimerkiksi sä voisit olla. Eikö siitä oo jotkut nuoremmatkin ihmiset kiinnostuneet nykyään?”

9 / 01/15

Historian havinaa Manan kaapista Bruno Gronow Eemi Nordström

Vuoden 2014 hallituskauden päättäjäisissä suoritettu ex tempore ekskursio Manan kaapin syövereihin paljasti yllättävän löydön: tunkkaiset katakombit kätkivät sisäänsä palasia ainejärjestön menneisyydestä, ja pian Beauvoirin pyöreälle pöydälle kasautui joukko historiallisia dokumentteja neljältä vuosikymmeneltä. Näistä tärkein oli ilman muuta Manan perustamispöytäkirja vuodelta 1989, joka vastoin kaikkia odotuksia ei ollutkaan kiviarkkuun aseteltu amate-kaarnapaperista taiteiltu koodeksi, vaan kirjoituskoneella näpytelty ja niitillä toisiinsa liitetyt neljä A4-arkkia. Ohessa havaintoja muutamista löydöistä sekä niiden antamista paljastuksista ainejärjestön toiminnasta ennen vanhaan. 10 / 01/15

Perustamiskirja paljastaa antropologian opiskelijoiden irtautuneen Nefa Helsinki ry:stä perustaessaan Manan 1989. Mystisen akronyymin muodostava Nordisk etnologisk-folkloristisk arbetsgrupp on edelleen voimissaan Pohjoismaiden ja Baltian kansatieteilijöitä ja folkloristeja yhdistävänä kattojärjestönä, ja Helsingin lisäksi Nefa toimii Suomessa nykyään neljässä kaupungissa. Manan alkuperä osana humanistisen tiedekunnan erästä ainejärjestöä ei tule yllätyksenä, sillä kulttuuriantropologia hyppäsi valtiotieteelliseen sosiaaliantropologian seuraksi vasta 2000-luvulla. Erkanemisella Nefasta haluttiin hakea kulttuuriantropologeille omaa identiteettiä ja vaikutusvaltaa ”Nefa Helsinki ry:n siihen ei aivan tyydyttästi [sic] pystyessä.” Lauseen muotoilusta herää kysymys sosiaaliantropologien asemasta: olivatko he koskaan osa Nefaa vai eikö alaa vielä edes ollut Helsingin yliopistossa tarjolla? Yhteistyötä Nefan ja muiden humanististen ainejärjestöjen kanssa kuitenkin jatkettiin vuoden -92 toimintakertomuksesta päätellen ahkerasti vielä 90-luvun alussa. Nefa ja Mana julkaisivat yhdessä Uusi Napakaira-nimistä lehteä (jossa pääasiallinen vaikutusvalta jäi kuitenkin folkloristeille ja kansa-

tieteilijöille) sekä järjestivät erilaisia tapahtumia seminaareista vapaamuotoisiin ekskursioihin. Vuoden -92 pikkujoulut puolestaan järjestettiin yhdessä uskontotieteilijöiden eli Mythoksen kanssa, mikä ei sinällään yllätä. Antropologit Aalloilla Onko mitään oudompaa kuin laitamyötäisessä merta kyntävä antropologi? Eräs Manan kaapin kätköistä löytynyt kertomus menneiden aikojen myyttisistä tapahtumista on ehdottomasti ylitse muiden. Vuonna 1992 tuoreet manalaiset muistelevat toimintakertomuksen jälkihekumassaan yhdessä Nefan kanssa järjestettyä ”jo traditioksi muodostunutta” kevätristeilyä, joka täysin vastoin yleistä 2010-luvun tapaa organisoitiin yhdessä laitoksen henkilökunnan kanssa. Kohtalokkaan laman vuonna -92 tätä tapahtumaa hehkuteltiin jopa ”edellisvuotistakin onnistuneemmaksi”. Mutta lamasta lamaan, vuoteen 2015: missä on tämä uljas merellinen rituaali? Mihin on kadonnut tämä joviaalin kuuloinen tapahtuma, jossa alhaiset opiskelija saivat hieroa olkapäitään ylpeän ja ylvään henkilökunnan kanssa, heidän, jotka aina niin etäisinä ja myyttisinä hahmoina meille myyteistä

11 / 01/15

Kuva : Eem i Nordström

Nefa ja humanistit

kertovat ja tarinoita avaavat. Eikö olisi aika puhaltaa elämää tällaiseen menneiden aikojen riemukkaaseen ”traditioon”? Joko olisi tilaisuus lähteä laineille jälleen yhdessä valkoisen talon väen kanssa, luoda yhteisiä muistoja hehkulampun valossa tahmaisen kokolattiamaton tarratessa kenkiimme. Mikään ei avaa ihmisen todellista luonnetta niin kuin aamuyön myrsky Viking Linella muutaman sivistyneen jälkimainingeissa. Heitän pallon Manan hallitukselle: hoitakaa meidät laineille! Tunteita vuosien takaa Kaivaukset kaapin nuoremmista kerrostumista saattoivat jälleen päivänvaloon vuonna 2011 käyttöön otetut ja sittemmin unohdetut Manan tapahtumavieraskirjan sekä hieman vulgaaristi nimetyn VITTU-vihon. Edellisen sisällön koostuessa maailmaa syleilevistä rakkaudenosoituksista jälkimmäinen tulvii odotetusti kurjaa oloa ja pahaa mieltä. Tätä enteilee vihon kannen runsas pääkallosymboliikka. Kyseisen dokumentin historiallista arvoa ei tule kiistää, sillä se raottaa ikkunaa vuoden 2011 hallituksen ajatusmaailmaan virallisten pöytäkirjojen ulkopuolelle. Vihon tarjoama individualistinen

pakoreitti hallitustoiminnan kollektiivisuudesta johti monenkirjaviin anonyymeihin tunnustuksiin mieltä painavista asioista. Kritiikkiä saivat osakseen niin radion kaupallisuus kuin Susan Kurosen seksifantasiat. Arjen tragedioista huolimatta vuosi 2011 näyttää olleen oikein miellyttävä, sillä tapahtumavieraskirjan elämäniloa sykkivät sivut peittoavat runsaudessaan vihon vihanpurut. Aktiivista vastavuoroisuutta muiden ainejärjestöjen kanssa ilmaiseva nide muuttuu puolessavälissä Manan 20-vuotisjuhlien vieraskirjasta verensokeriarvojen tasapainoa riskeeraavaksi yleiseksi ihasteluksi. Kesäkuun ensimmäisen päivän ”ämpärihassutteluna” tunnettu rituaali ainakin keräsi erityisen paljon positiivista palautetta. Mökillä siveästi Muistellen taannoisia Manan mökkimatkoja, tämä kirjoittaja ei voi kuin hämmästellä -90 luvun toimintaa, jossa banaali ”mökkimatka” onkin ”viikonloppuseminaari” aiheenaan ”Seksi ja väkivalta: Manan kvasi-, post- ja pseudotieteellinen teoria & käytäntö – seminaari”. Tässä tilaisuudessa on kuultu jopa alustuksia! Seminaarin nimi toki kuulostaa

12 / 01/15

siltä kuin se olisi kenties keksitty mökkimatkan lopputiimoilla hersyvän naurun saattelemana, mutta tämä antaa kuitenkin tilaisuuden meille uuden vuosituhannen edustajille pistää paremmaksi. Alustettakoon ensi syksyn mökkimatkalla jokin tämän menneisyytemme haamujen aiheen ylittävä teema, sellainen, joka nousee kuin Feenix-lintu uljaana tuhkasta, vain palatakseen mökkiviikonlopun viimeisenä päivänä mitättömyyksiin. Oululaiset, onko niitä? Männä aikoina oli elämää Helsingin ulkopuolellakin. Tämän todistaa kellahtava lamavuosilta peräisin oleva dokumentti, jossa kerrotaan niinkin ihmeellisestä asiasta kuin oululaiset antropologit! Ovat kuulemma oululaiset päässeet rakkaaseen pääkaupunkiimme asti Manan vieraina ja olleet moisesta niinkin hyvillään, että vastakutsu on jätetty ja ilolla annettu. Selvittämättä jää vastasiko kukaan kutsuun: uskalsiko joku merkittävän metropolimme asujista lähteä synkkään ja kylmään pohjolaan vierailemaan oululaisten Antropologien luona. Lyhyt Googlehetki paljastaa, että Oulussa on yhä antropologeja – eli kulttuurin moninaisia probleemeja pahki mennään tänäkin päivänä Oulun

läänissä, Suomen kainalossa. Suomen antropologit yhtykäät! Olut maistuu susirajan tuollakin puolen, nyt on aika reissun. Edellisestä kerrasta lienee kulunut 22 vuotta: osa antropologeista ei ollut vielä syntynytkään. Aika ennen WWW:tä Ennen nettiä ja hemmottelevaa Googlea, ennen skitsofreniaa luovaa sosiaalista mediaa, ennen Elämää, oli olemassa laitoksen ilmoitustaulu, josta oppilaat saivat oletettavasti tarvittavan tiedon jokapäiväiseen opiskeluunsa. Tämä aika on mennyttä, ja lieneekö tässä myös yksi syy siihen etääntymiseen, joka selvästi on tapahtunut laitoksen henkilökunnan ja opiskelijoiden välillä? Harvalla on enää syytä käyskennellä huoletta laitoksen käytävillä. Jos sinne kerrankin uskaltautuu, lienee syy painava. Pelottavat aikuiset siellä valkoisessa talossaan huseeraavat esoteerisia salojaan, eivät ilmoittele ilmoitustaululla tätä nykyä. Tiloja ja lisää yhteyksiä Manan tilat käsittivät 90-luvulla Uuden ylioppilastalon (ja satunnaisten liminaalitilojen) lisäksi niin

13 / 01/15

kutsutun Kulttuurien talon Meritullintorilla. Tätä rakennusta käytti Nefan lisäksi muun muassa Suomen antropologinen seura sekä vuoden -92 vuosikertomuksen mukaan mahdollisesti myös itse laitos. Antropologien yhteisessä kerhohuoneessa yhteyden ylläpitäminen laitokseen ja Antropologiseen seuraan oli helppoa ja hedelmällistä, minkä voikin lukuisista yhteisistä riennoista lukemalla päätellä. Sittemmin Kulttuurien talo näyttää vaipuneen unohduksiin ja toiminta laitoksen kanssa siirtyi Topeliaan. Antropologisella seurallakaan ei enää ole varsinaisia yhteisiä tiloja. Liekö tämäkin jälleen yksi syy opiskelijoiden ja opettajien välisen kuilun syntymiseen? Vanhaa Väkeä Kaapin Ahtisaari-Halonen kerrostumista löytyi myös muutama vanha Väki-lehti. Vieläkin painomusteelta tuoksahtavat kopiopaperiset sivut avaavat ikkunan aikaan, jolloin sosiaali- ja kulttuuriantropologia olivat omia erillisiä aineitaan valtiotieteellisessä ja humanistisessa tiedekunnassa. Monet asiat näyttävät säilyneen ennallaan vuosikymmenen kuluessa: vuonna -98 haastatellut opiskelijat olivat jo silloin valinneet antropologian kiinnostuksestaan vieraisiin kulttuureihin, matkustamiseen, erilaisiin maailmankatsomuksiin ja niin edelleen. Artikkelien sisältö kattaa matkavalokuvista ja toteemipaalupiirroksista koostuvien kansien lisäksi tuttuun tapaan inhimillisen yhteisöllisyyden laajan kirjon ihannointia laidasta laitaan resepteistä matkakertomuksiin ja pakinoihin. Klassiset troopit eivät petä koskaan, ja esimerkiksi numeron 1/1998 lukija voi huoletta ruksittaa antrobingostaan ruudut ”Papua Uusi-Guinea mainittu” ja ”epämääräinen Trobriand-vitsi” jo neljännelle sivulle päästyään. Samalla vanhat huolet ovat pysyneet sukupolvelta toiselle: 90-luvun opiskelijoiden mieltä painoi antropologian huono tunnettavuus suuren yleisön keskuudessa sekä epävarmat työllistymisnäkymät siinä missä nykyäänkin. Toisaalta muutoksen tuulet ovat puhaltaneet niin hyvään kuin huonoon suuntaan. Analysoidessamme numeron 4/2000 sisällysluetteloa tulimme siihen tulokseen, että luettelot tehtiin joko kauan

etukäteen tai se jätettiin viime tinkaan, sillä mainitut sivunumerot ja artikkelien nimet eivät aivan vastaa lehden sisältöä. Sinällään se ei erityisemmin haittaa, sillä viiteentoista sivuun ei sisältöä muutenkaan näytä paljoa mahtuneen. Silti vanhoissa Väki-lehdissä paino näyttäisi kompensoivan lehtien laihuutta, sillä yllättävän monet artikkelit ovat varsin akateemisilta vaikuttavia esseitä lähdeluetteloineen kaikkineen. Lehtien ulkoasu kuitenkin kertoo huolettomista ajoista: edustaessaan aikaa ennen internetin tuomaa tekijänoikeusinkvisitiota, voi sivuilta bongata muun muassa yksittäisiä Aku Ankan taskukirjan ruutuja, mainitsematta jääviä kuvalähteitä sekä ruutukaappauksia eri elokuvista. Toinen esinetillistä ajankuvaa avartava kuriositeetti on lehtien takakansien pyhittäminen ilmoituspalstaksi: niistä lukija sai muistutuksen tulevista tapahtumista sekä halutessaan mahdollisuuden vaikkapa vaihtaa asuntonsa puolalaisen elokuvantekijän maalaistaloon. Ja luoja sanoi: ”Tulkoon Mana!” Perustamiskirjan yhdeksäs kohta käsittelee järjestön nimen valitsemista. Valitettavasti pöytäkirjan laatija kuitenkin tiivisti tämän kutkuttavan historiallisen tapahtumasarjan yhteen ainoaan virkkeeseen. Näin jälkipolvet saavat tuskin koskaan tietää kilpailevia nimiehdokkaita. Ilmeisesti äänestys alkoi suhteellisen tiukkana, mutta toisella kierroksella Mana sai yhteensä seitsemän ääntä 13:sta. Nimiehdotuksia saattoi olla paljonkin ja on mielenkiintoista ajatella, miltä ainejärjestön historia olisi näyttänyt, jos valinta olisikin tehty toisin. Olisimmeko lainkaan tässä, jos antropologian opiskelijat edustaisivatkin järjestöä nimeltä Anto tai jotain yhtä latteaa? Etymologian erämaahan jo kerran eksyttyämme ei ole kovinkaan hankalaa lähteä etsimään syytä Manan lehden nimeen. Vanhat Väet nimittäin paljastavat sen jo ensimmäisellä sivullaan Toivo Vuorelan (1977) Kansanperinteen sanakirjaa siteeraten: ”Väki: ihmiset joukkona t. jonkin yhteisön jäseninä; palvelusväki; työväki; haltijaolento; voima; myt. johonkin liittyväksi kuviteltu persoonaton voima -> Mana.” Palaset loksahtavat kohdalleen.

14 / 01/15

Fuksiasiaa Atle Rechardt

Syksy ei ole ollut pelkästään juhlimista. Työtä on riittänyt ja jos on jotain oppinut, niin sen, miten asian saa ilmaistua monimutkaisimmalla mahdollisella tavalla. Olen sukeltanut pää edellä siihen ihmeellisen maailmaan, joka on sosiaali- ja kulttuuriantropologia. Alkuaikojen hämmennyksen on korvannut suuri uteliaisuus kaikkea sitä kohtaan, mitä antropologit voivat opiskella, ja ennen kaikkea sitä kohtaan, mitä antropologia on ja mikä on sen paikka yhteiskunnassamme. Sarah Greenin vaikutusta meihin kaikkiin on vaikea aliarvioida, sillä hänen tietonsa, monivaiheinen uransa sekä ilmiselvä osaaminensa aiheesta inspiroi kaikkia hänen luennoillaan olleita. Eiköhän kaikille ole selvää, että antropologit pystyvät mihin vain. Syksyn avainsanana on ollut paljon puhuttu Helsingin Yliopiston uudistus. En mielellään ottaisi itse kantaa asiaan, sillä en tiedä siitä riittävästi, mutta kaikki, jotka joutuivat osallistumaan Juri Mykkäsen Yhteiskuntateoriat kurssille ja sen kurssin tenttiin voivat varmaan kertoa mielipiteensä uusista pakollisista kursseista.

Uudistunut hakuprosessi antaa minulle mahdollisuuden kirjoittaa kirjasta, joka on lähellä sydäntäni: viime kevään pääsykoekirja Victor Turnerin Forest of Symbols. Hakuprosessin uudistuessa, jolloin antropologiaan haetaan samalla kokeella kuin kehitysmaatutkimukseen, hakijat lukevat puolet tästä teoksesta. Toisen puoliskon. Tämä tarkoittaa sitä, että taakse jäävät teoriaosuudet tripartaatista väriklassifikaatiojärjestelmästä sekä noituususkomuksista Afrikassa unohtamatta loistavaa liminaalitilasta kertovaa lukua, joka antaa tarpeellisen perustan kirjan toista osaa varten. Tämä syksy on opettanut minulle paljon. Oppiminen ei ole tapahtunut pelkästään koulunpenkillä vaan erityisesti ihmisten parissa. Ihmisiltä saa sitä, mitä heille antaa, ja asenteella on kaikki merkitys maailmassa. Harvoin tapaa näin monipuolista ihmisryhmää, josta kaikkiin olen kiintynyt yhtä nopeasti. Antropologian taikaa, n’est pas? Mitä on vielä siis edessä? Päällimmäisenä mielessä on antropologien matka Istanbuliin, josta on tarkoitus lähteä kartoittamaan muuta Turkkia. Vappu on tulossa, ja voin myöntää odottavani tätä työläisten ja opiskelijoiden juhlaa pelolla ja innostuksella. Nöyrästi kiittäen menneestä syksystä ja tulevaa odottaessa,

15 / 01/15

Kuv i tus : Ves a R a nta nen

Takana ovat pitkät ja tapahtumarikkaat syksy ja talvi. Kaikki alkoi Allegran kokeellisella tanssiesityksellä, jatkui Tabu-bileillä, sitten vielä mökki-reissu siihen päälle ja fuksi-syksyn pikkujoulut vielä kirsikkana kakun päällä. Antropologit osaavat todellakin juhlia. Pitää, totta kai, kiittää tutoreita sekä muita vanhempia opiskelijoita siitä, että olemme päässeet osaksi tätä yhteisöä.

Kuv i tus : Ves a R a nta nen

Anonyymi Antropologi: Rituaaleja kulissien takaa

On helmikuun loppu, tarkalleen ottaen sunnuntai 22. päivä ja kello on hädin tuskin kymmenen aamulla. Valtsikan Speksi 2015 päättää puolivuotisen taipaleensa tänään. Arabiasalista kantautuu tuottajien nopeatempoinen keskustelu ja bassorummun tasainen jylinä. Aikaisemmin toisilleen tuntemattomista ihmisistä on nivoutunut yhteen suurperheenomainen tiivis yhteisö, jollaisen

osaksi harvoin muualla pääsee. Ensi-illan jälkeen joku vertaakin speksivuotta inttiin: sekä intissä että speksissä muodostuu väliaikainen, tasa-arvoinen ja hämmästyttävän tiivis yhteisö - “Communitas!”, kuten yksi speksiystäväni ja kanssaopiskelijani huomautti. Ympäristönä speksiyhteisö onkin loputtoman kiinnostava. Vaikka tekijöistä suurin osa on joka vuosi uusia ja tekijäjoukko koostuu

16 / 01/15

lähinnä amatööreistä, on Valtsikan Speksillekin nyt 15 vuoden aikana muovautunut ihan omanlaisensa kulttuuri, jossa ajan kanssa syntyneet rituaalit toistuvat joka vuosi - enemmän tai vähemmän samanlaisina kuin aikaisempina vuosina. Vaikka näitä rituaaleja - tapoja, normeja, ilmiöitä - voisi tutkia loputtomiin, mainitsen tässä niistä nyt vain osan. Se vanha anekdootti, jonka mukaan speksaajat saavat kolmosperiodin aikana noppia kasaan keskimäärin kolme kappaletta, pitää huvittavan usein paikkansa. Speksi vetää produktioon osallistuvat myös niin syvälle syövereihinsä, että vuoden alussa et halua olla tekemisissä speksaajan kanssa; ellet sitten halua kuunnella sadatta kertaa tarinaa viime läpäristä, tai tulla huomanneeksi, että omasta kertomuksestasi tulee speksaajalle mieleen vain joku tietty kässärin osa. Vähän ennen esitysviikkoa speksiläisiltä unohtuu koko muu maailma. Tilalle tulee kiihtyvä harjoitustahti ja esitysjännitys, joka esitysviikolla pukeutuu rutiineiksi ja aikatauluiksi. Perinteen tapaan rituaaleiksi muuttuneita tapoja on niin suuri liuta, että se on jo hauskaa, ja esitysviikon symboliikkaa voisi analysoida esseeksi asti. Esitysviikolla speksiin mukaan lähteneen (koskien lähestulkoon jokaista produktion osa-aluetta) muu elämä keskeytyy kokonaan ja muuttuu pukuhuoneiksi, spottivaloiksi ja thaikuutioiksi (tai mikropizzoiksi). Viimeistään silloin opintopisteille, kavereille ja parisuhteille terveellisistä elämäntavoista ja työvuoroista puhumattakaan voi heittää hetkelliset hyvästit. Taas tänäkin vuonna viikko kahdeksan alkoi rakennusmaanantailla, jolloin Arabiasalin lavasteet nostettiin pystyyn, bändi kokosi kamansa korokkeelle ja käsin kosketeltava sähköisyys valtasi Pop & Jazz Konservatorion. Tiistain kenraaliin tanssijat, näyttelijät, bändi, ohjaaja ja taustatiimi saapuivat täysissä elämänvoimissaan. Teknistä läpäriä seurasi kenraali, joka kaikkien suureksi yllätykseksi meni jopa ihan hyvin. Juostenkustun kenraalin odotetaan yleensä olevan huono, ihan siksikin, että kehno kenraali tuo hyvää onnea ensi-iltaan. Kenraalissa ei myöskään tavan mukaan kuulu kumartaa - sekin kuuluu vasta enskariin.

Lähes poikkeuksetta keskiviikon ensi-ilta oli lavalla olijoiden mielipiteiden mukaan onnistunein esitys - eikä ihme: siihen luotiin niin paljon jännitystä ja odotuksia, ja sen onnistumisista seurasi niin täysivaltainen onni ja huojentumisen tunne (sekä tietysti seuraavaan iltapäivään jatkuneet enskaribileet), ettei siitä voinut jäädä kuin hyvä maku suuhun. Toisen esityksen kirous taas pätee myös speksissä - vaikka itse sanoisinkin sen olevan lähes täysin ajatuksen tasolla, eikä niinkään tosiasia. Vaikka poikkeuksia tietysti aina löytyy, on hauska huomata tiettyjen stereotypioiden paikkansapitävyyden. Esimerkiksi tanssijat eivät polta ja ovat myöskin vähemmän persoja viinalle (tämä ei tosin suinkaan johdu aamukahdeksan tanssitreeneistä?), bändiläiset ovat lähes poikkeuksetta jonkin sortin alkoholisteja, joiden lavapresenssi vaatii vuodesta toiseen perinteisen bändijallun, ja näyttelijöiden taas voisi myös sanoa olevan melko viinaanmeneviä minkä lisäksi myös helposti suostuteltavissa lähestulkoon mihin tahansa. Näyttelijöillä rohkaisuryyppy (minttua) ennen lavalle menoa kuului jälleen tänäkin vuonna monen rituaaleihin. Sekä enskari- että loppubileet lähtivät enemmän tai vähemmän lapasesta, ihan niin kuin asiaan kuuluikin (sen takia enskarin jälkeen ei tietenkään koskaan ole esitystä, ja arki saa alkaa uudestaan vasta speksiviikon jälkeisenä tiistaina). Speksin jälkeen speksiläiset potevat kollektiivista speksidarraa. Ties mistä tuokin termi aikoinaan lähtenyt, mutta hyvin se kuvaa sitä tunnetta, kun pitkän ajan jälkeen yhdessä luodun speksiperheen yhteinen taival yhtäkkiä hajoaa kuin seinään ja pausella ollut muu elämä kolkuttaa jälleen takaraivoon. Vasta siinä vaiheessa kunnolla tajuaa, miten rutinoitunutta oma elämä pitkään olikaan. Esitysviikon aikatauluihin ja tapoihin ehdollistunut ja tilallisesti aika lailla Arabiasaliin, backstageen, pieneen keittiöön ja kahvioon rajoittunut elämä on jännityksestä ja paineista huolimatta helppoa. Sen loppuessa on palattava arkeen, jota kukaan ei valmiiksi kellota, kerro pelisääntöjä tai valitse olemustasi ja vaatteitasi (huom: nyt puhuu lavalla esiintyvä). Mutta on tämä oman elämänsä herruus ihan mukavaakin taas vaihteeksi. On myös mukava huomata, että pitkän ajan jälkeen on jopa ihan virkistävää olla hetki aivan itsekseen.

17 / 01/15

Tukka Tiiralan tarinoita kentältä Timo Tahkola Antron opiskelijan tajuntaan on iskostettu mielikuva tulevasta kenttätyöstä tosielämällisenä initiaatiorituaalina, joka vie harrastelevaisuuden tuolle puolen. Näin kai se onkin, hyvä antropologi on renessanssin ihmisideaali, joka ymmärtää ja tietää kaikesta jotakin.

Jukka Siikala on tehnyt uran suomalaisen antropologian parissa. Kenttätöitä hän on tehnyt 80- luvun loppupuolelta vuoteen 2007 saakka. Kenttätyöt ovat sijainneet Ma’ukella Cookin saarilla, Tongalla, Samoalla, Fidzillä ja Uudessa Seelannissa. Esittelen tässä muutamia narratiivisia löydöksiä Siikalan vetämältä metodologian luennolta, koska Siikalalla on tapana linkitellä teoreettista tietämystä tosielämän tapahtumiin. Puheessa vilisee viittauksia ja tarinoita kavereista, joita useimmat meistä näkevät vain lähdeluettelossa. Tutkimusta tehdessä tutuksi on tullut mm. Marshall Sahlinsin, Valerio Valeri, Edmund Leach, Maurice Godelier, Joel Robbins... Siikala lienee siis oikea mies kertomaan, mitä siellä kentällä voi tapahtua. Merkityksellisten erojen havaittavuus käytännössä tuli ilmi, kun Cookin saaren satamavirkailijalle ei

sitten millään selvinnyt, miksi paperilla näytetty ”Jukka Siikala” ei ollut täsmälleen sama asia kuin hänen pakettiin raapustamansa ”Tukka Tiikara”. ”Noinhan minä sen juuri kirjoitin”, virkailija vastasi Siikalan korjauspyrkimyksiin. Myös käsitteillä on tunnetusti merkityksellisiä eroja. Ma’ukella esi-isiä löytyi hieman epäilyttävään tahtiin. Kun Siikala oli päässyt laskuissa kahteentoista esi-isään per henkilö, oli syytä tarkastaa käsitteen määrittely. Kävi ilmi, että esi-isiä olivat kaikki isänsuvunpuoleiset miehet. Vertailevan tutkimuksen ideana taas on koota useista lähteistä yksi ”aito” kertomus. Näin teki mm. Lönnrot kootessaan Kalevalaa. Poikkeavuudet karjalaisten kertojien suullisissa tarinoissa saivat väistyä ajan hengen mukaisen ”ainoan oikean” tarinan tieltä. Samoille suomalaisuuden juurille viittaava tapahtuma sattui kerran Siikalalle.

18 / 01/15

Kuva l ä hde: Wi ki medi a C om mons

Kansalliskirjastosta opiskeluaikoina lainattu Hegelin teos oli saanut sivumerkinnät ja erilaiset huomautukset suoraan Snellmannin sulkakynästä. Ilmeisesti hälle kuulunut kirja. Siikala palautti palan historiaa paikalleen, vaikka korvaushinta kadotetusta kirjasta olisi ollut nimellinen. Entä onko suullisiin tarinoihin luottamista? Ainakin kerran Siikala sanoi todistaneensa kylän tarinankertojan toistaneen suullisen narratiivin sanasta sanaan kuuden vuoden aikavälillä. Entä sitten se maussilaisen prestaation merkitys niin kutsutuissa lahjatalouksissa. Kuuluisat Cookin saarelaiset ”leit” eli kukkaseppeleet vaativat tuntikausien pikkutarkkaa työtä. Kun saarelta lähtevät sukulaiset kukitetaan lähtömetreillä, on seppeleen kaulaan laittamisella tekona olennainen merkitys; ja seppeleen hajoaminen tässä ”esityksessä” olisi vakavaa. Suurella työllä itse tuotettu seppele lentää kuitenkin niille varattuun

roskakoriin ennen koneeseen astumista, vain hieman itse esityksen jälkeen. Siikalan mukaan mm. Margaret Meadin varhaisen teoksen ”Coming of Age in Samoa” kritiikistä tunnettu antropologi Derek Freeman oli helposti tulistuva mies. Takoi kerran Siikalan auton kattoa nyrkillä, kun kyydissä istui Freemanin tutkimusta seminaarissa kritisoinut mies. Derek Freeman on myös karkotettu käsiraudoissa Indonesiasta. Oli etnografi katkonut machetella fallossymboleita paikallisessa museossa! Eräällä tunnilla katsottiin myös vaikuttava mutta karu elokuvaus maoreista "Once were warriors". Siikalan mukaan maoribaarit vaikuttavat juuri leffassa kuvatuilta: "Ei sinne ilman isoa porukkaa uskaltanut mennä".

19 / 01/15

t채y 20 / 01/15

Riku Silvennoinen

viis a u

ym채 t s

polog o i r

d e l

Katson ylös taivaalle, näen yöllisen kenttätyön tähtivyön. Miksi minun piti valita alakseni avaruusantropologia? Eihän kuussakaan ole vielä koloniaa...

Katson alas muistikirjaani, informantteja odotellessa.

Katson sivulleni ja huomaan, se on tyhjä. Päätän ottaa ohjat omaan käteen (toinen pitää tyhjää muistikirjaa) ja valloittaa avaruuden, koska haluan antropologialle aloittaa aikakauden aivan uuden.

Aloitan siis tutkimalla ihmismieltä, sillä löytyy tilan loputtomuus ja tyhjyys sieltä.

21 / 01/15

Kadonneiden perustajien metsästys! Bruno Gronow

Manan kaapista löytyi tunkkaisten, harmaiden Väkilehtien alta patinoitunut, kirjoituskoneella naputeltu Manan perustamiskokouksen pöytäkirja! Tämän pyhitettävän dokumentin innoittamana ryhdyin monumentaaliseen urakkaan, eli paikantamaan Manan perustajajäseniä. Näitä historiallisia hahmoja, jotka vuonna -89 toukokuisena iltana istahtivat jakkaroilleen yliopiston päärakennuksen eräässä ”seminaarihuoneessa”, oli lopulta hanakan hankala paikantaa ja yhteydenottoyritykseni kulminoituivat yhteen ainoaan sähköpostivastaukseen, jossa luvattiin palata asiaan. Kyseinen henkilö kertoi olleensa ”ainejärjestön perustavassa kokouksessa puheenjohtajana, mutta muuten en ole ollut ainejärjestössä mukana.” Innokas yrityksemme kehittää Manalle historiallinen narratiivi murskattiin brutaalisti jo ensiaskeliensa myötä. Manan nykyinen ongelma historiallisen jatkuvuuden saralla on siis jo vanhaa perua. Jokainen hallitusvuosi syntyy historiallisesta tyhjiöstä ja jokaisena vuonna erinäiset vanhemmat opiskelijat ihmettelevät, mistä oikein kiikastaa, kun ei hallitus ”osaa” asioitaan – niitä, joita on jonkinlaisen yleisen jorinan mukaan

aina tehty menneinä vuosina. Perustajamme jättivät meille mainion ja käyttökelpoisen järjestönraakileen ja katosivat omille teilleen, kuten manalaisille tapaa käydä muutenkin. Siinä missä muiden ainejärjestöjen alumnit kohkaavat järjestöaktiiveina vielä harmaahapsisinakin, meidän fuksimme ovat ihmeissään, jos näkevät vilaukselta edes kolmannen vuoden opiskelijan – joka sitten yleensä fuksit tavatessaan ihmettelee silmät pyöreinä sitä, miksei jokin asia ole kuten ennen. Luo siinä sitten jatkuvuutta ja antropologien yhteistä henkeä. Onko tämä ikuinen ja väistämätön kohtalomme? Katoaako jokainen entusiastinen antropologi jonnekin Borneon pimeään viidakkoon tai Kelan asiakaspalvelijaksi ja unohtaa koskaan olleensa osa jonkinlaista yhteisöä ja ainejärjestöä, joka vuodesta toiseen uudestisyntyneenä ja kritiikin murskaavan painolastin alla luo täysin vapaaehtoisesti sitä vähäistä piiriä, joka meistä on irrotettavissa? Herätkää pienet antropologit ja juhlittakoon olemassaoloamme, yhdessä! Manan seuraavaan merkkipäivää juhlistavaan tilaisuuteen haen perustajajäsenet vaikka kotiovelta, väkisin!

22 / 01/15

Seuraavassa numerossa:

23 / 01/15

01/15