Väki tulevaisuus

VĂ„KI

Tulevaisuus 4/2017

Antropologian opiskelijoiden lehti

Väki on Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden lehti.

Julkaisija: Mana ry Painos: 50 kpl Painopaikka: Picaset Oy Väki on saanut HYY:n järjestölehtitukea vuodelle 2017.

Etukansi: Pixabay (CCO Creative Commons) Takakansi: Pixabay (CCO Creative Commons) Väki 4/2017 Päätoimitus: Milla Heikkinen, Jenna Honkanen Taitto: Jenna Honkanen Oikoluenta: Jenna Honkanen Tämän numeron toimituskunta: Bruno Gronow, Raita Mäki, Jenna Honkanen, Laura Kippola, Aleksi Koivistoinen, Marjatta Kuisma, Hanna Rask

VÄKI 2

VÄKI 4/2017

4. Pääkirjoitus 5. Manan tulevaisuus vakavasti ja ei vakavasti ottaen 7. Voiko tulevaisuuteen nähdä sulkemalla menneen taakse?

10. Utopiayhteisö Siperian sydämessä 14. Itseohjautuvat autot ja etiikka 16. Museo ja tulevaisuus -keskusteluja auktoriteetista, oikeutuksesta ja relevanssista 19. Meitä on liikaa 20. Vihreä tulevaisuus #No a la Hidroeléctrica 22. Kauhukuvat kortistosta pelkkää puppua

VÄKI 3

Pääkirjoitus MILLA HEIKKINEN & JENNA HONKANEN

”Classifying different futures is a sine qua non for an ethnography of the present” -Persoon & van Est 2000 Sen tuloa ei voi välttää. Se astelee rytmikkäästi lähemmäksi ja tarpeeksi likellä ollessaan sulautuu osaksi käsillä olevaa hetkeä. Mielikuvissa se voi näyttäytyä uhkaavana, mahdollisuuksia tarjoavana, katastrofaalisena tai toivottavana.Vuoren varmaan kohtaamiseen saattaa sisältyä niin odotuksia, kauhua kuin banaalia yhdentekevyyttä.

Ihmiset kertovat tarinoita historiasta ymmärtääkseen, kuinka maailmassa on päädytty nykytilaan. Toisinaan menneisyyttä fetisoidaan nostalgisen ajattelun keinoin, vanhoja parempia päiviä muistellen. Yhtälailla tulevaisuuden näkymät, toiveet kuin pelotkin, saattavat tuoda joko lisäarvoa nykyisyyteen tai viedä siltä pohjan. Käytämme luovasti eri ajan dimensioista kumpuavia sosiaalisesti tuotettuja abstraktioita ja todellisia tapahtumia hyväksemme, rakennusaineena koherentin maailmankuvan kokoamiseksi ja merkitysten luomiseksi.

Tulevaisuus ei ole yksi, vaan niitä on monia.

Hyvinvoinnin saarekkeihin saatetaan ennustaa teknologisten innovaatioiden läpäisemää arkea, jossa automatisoituminen tulee helpottamaan elämää (s. 14). Luultavasti suurin osa maailman väestöstä jää kuitenkin kaiken tämän kehityksen ulkopuolelle. Miltä heidän tulevaisuutensa näyttää?

Poliittisessa päätöksenteossa tulevaisuuksien eri skenaariot toimivat kiistakapuloina. Heikompien kohtaloksi valitettavan usein koituu heidän ääniensä eliminoiminen. Raita Mäki pohtii Meksikon marginaaliin ajetun alkuperäisväestön näkökulmasta, kuinka heidän tavoittelemansa tulevaisuus on vahvasti yhteydessä ihmisryhmän identiteettiin ja elinympäristöön (s.20).

Ahtaalle ajettujen osa saattaa koitua myös antropologian opiskelijoi-

den osaksi täällä näennäisen turmeltumattomassa lintukodossamme. Kiitos Ison pyörän, kuulumme tällä hetkellä uhanalaisluokitukseen. Ainejärjestömme toiminnan jatkosta ei ole takeita. Kuluneen vuoden Mana ry:n puheenjohtajana toiminut Laura Kippola kertoo kuolemantaistelua jatkettavan ainakin vielä toistaiseksi (s.5). Vaikka perikato korjaisi Manan, Kippola povaa antropologien löytävän uusia kanavia ylläpitää yhteyttä heimolaistensa kesken.

Myös tästä lehdestä käydään vääntöä. Me vuoden 2017 päätoimittajat olemme lupautuneet antamaan tekohengitystä vielä seuraavan kauden verran.

Jos kuitenkin toimituskunta surkastuu julkaisu julkaisulta, saatamme joutua myöntämään tappiomme.

Hevillä emme kuitenkaan luovuta.

Aikalaismielenmaisemasta ammentaen on kiusaus uhkakuvien maalailuun käynyt näissäkin alkusanoissa liian suureksi. Realisti saa ja pitää olla, mutta yhtälailla ongelmien ratkaisu kuuluu tehtäväämme. Kestävien toiminnan horisonttien kuvittelu on lajiominaisuutemme. Pidetään siitä kiinni, heitti tulevaisuus eteemme mitä tahansa.

Milla Heikkinen & Jenna Honkanen

VÄKI 4

Kuva:Milla Heikkinen

Manan tulevaisuus vakavasti ja ei vakavasti ottaen LAURA KIPPOLA

Kuva: Janne Vasarainen

Viime toukokuun 16. päivä kokoonnuimme yhteiskunnallisen muutoksen koulutusohjelmaan kuuluvien oppiaineiden kesken keskustelemaan syksyn opintouudistuksista, uusien opiskelijoiden vastaanottamisesta ja nykyisten ainejärjestöjen tulevaisuudesta. Uunisaaren kokouspäivään saapui oppiaineiden henkilökuntaa, opiskelijaedustajia, ainejärjestötoimijoita ja tuutoreita. Jokainen ryhmä sai vuorollaan avata keskustelun tulevaisuudensuunnitelmista. Mekin olimme yhdessä Kehon, Polhon ja Tason kanssa valmistelleet pienen puheenvuoron ainejärjestöjen roolista Ison pyörän jälkeen. Pähkinänkuoressa suunnitelmamme eteni seuraavanlaisesti: Syksyllä 2017 tuutorit, Mana, Keho, Polho ja Taso järjestäisivät yhdessä yhteiskunnallisen muutoksen (yhmu) koulutusohjelman fukseja ryhmäyttävää ja yliopistoon integroivaa toimintaa.

Kaikki entisten oppiaineiden omat fuksipiknikit, tutustumisillat ja bileet järjestettäisiin nyt yhdessä, sillä neljän oppiaineen omien fuksien sijaan tulisimme vastaanottamaan ison kasan yhteisiä uusia opiskelijoita. Ensimmäisen syksyn jälkeen fukseihin keskittyvän ja yhmun opiskelijoita yhdistävän toiminnan järjestäminen siirtyisi kuitenkin vanhoilta ainejärjestöiltä Yhmu-toimikunnalle, josta voisi myöhemmin tulla oma opiskelijajärjestönsä.

Yhmu-toimikunnan perustamisen jälkeen ainejärjestöt keskittyisivät vanhemmille opiskelijoille suunnattuun toimintaan, kuten työelämäteemoihin, oppiaineen edunvalvontaan ja opintoasioihin sekä alumneihin. Keskustelimme Kehon, Polhon ja Tason hallitusten kanssa, että vanhemmille opiskelijoille suunnattu toiminta tulee oletettavasti olemaan luontevaa tulevaisuuden ainejärjestöille. Saimmehan viimeiset omat fuksimme vuosi sitten, emmekä vielä tiedä, ketkä uusista opiskelijoista päätyvät minkäkin

pääaineen lukijoiksi, sillä uudet yhteiskunnallisen muutoksen opiskelijat valitsevat opintosuuntauksensa neljästä pääaineesta vasta opintojensa toisena vuotena. On siis todennäköistä, että tulevaisuuden manalaiset ovat jo opiskelleet jonkin aikaa ja kaipaisivat ainejärjestöltään muutakin kuin tapahtumia, joissa tutustua opiskelijakavereihin.

Tältä Manan tulevaisuus näyttää ainakin ennakoivissa puheissa. Mielestäni tulevaisuuden suuntaviivoja on hyödyllistä hahmotella, mutta suunnitelmissa tulisi jättää tilaa myös yllätyksille ja muutoksille. Voihan olla, että jonain päivänä Mana ei enää kiinnosta yhteiskunnallisen muutoksen kandidaatinohjelmaan saapuvia opiskelijoita. Silloin kannattaa pohtia, mikä on Manan toiminnan tarkoitus ja onko sitä enää mieltä jatkaa.

Yhdistysrekisteriin kirjatuissa säännöissämme lukee, että Manan tarkoituksena on toimia Helsingin yliopistossa antropologiaa opiskelevien ja aineesta kiinnostuneiden henkilöiden yhdyselimenä. Näkisin, että niin kauan, kun Helsingin yliopistosta löytyy antropologian opiskelijoita, jotka haluavat osallistua heitä yhdistävään toimintaan, on Manan toiminnassa jotain järkeä. Jos opiskelijat eivät enää halua yhdistyä tai he osallistuvat toimintaan mieluummin

VÄKI 5

Kuva: Janne Vasarainen

jossain muualla, ei Manaakaan kannata pitää väkisin nalle on yhä tilausta. Manan hallitus on perinteisesti pystyssä. toiminut aktiviteettien ensisijaisena järjestäjänä ja yhMikäli näin käy, niin toivon todella, että distyksen toiminnan moottorina, ja nyt, kun saimme viimeiseksi jäävä Manan puheenjohtaja hallitukuuden porukan kasaan, voimme varmuudella sanoa, sineen laittaa viidakkorummun soimaan yhdistykettä Manan metkut jatkuvat myös ensi vuonna. sen sähköpostilistalla ja kutsuu kaikki jäsenensä Haluaisinkin pyytää tämän jutun lukevia Mana ry:n purkamiskokoukseen. Saakoon Mana manalaisia lähettämään terveisensä ensi vuoden arvoisensa hautajaiset! Vaahallitukselle. Mitä te ododin, että bakkanaalit kestävät tatte Manalta ensi vuonna?

Mielestäni tulevaisuuden ainakin seitsemän päivää ja Minkälaisiin aktiviteetteihin seitsemän yötä ja että kunosallistuisitte mielellänne? suuntaviivoja on hyödyllistä nioituksesta vainajaa Toisin sanoen: So, tell me hahmotella, mutta suunkohtaan kaikki juhlijat what you want, what you osallistuvat tämän maalreally really want, sillä nitelmissa tulisi jättää tilaa lisista jäänteistä nauttimi- myös yllätyksille ja muutoksille toimintaa on paljon seen (eli Manan kaapin mielekkäämpää järjestää, tyhjentämiseen ja tilille kun tietää, että sillä on kyjääneiden varojen realisosyntää. Manan tulevaisuuimiseen). Vaikka tulevaisuuden opiskelijat eivät välitteen voi kuulua enenevissä määrin edunvalvontaa täisikään ainejärjestöstämme, niin me wanhat tarja työelämäexcuja, kuten Uunisaaressa kaavailimme. vitsemme rituaalin, jossa määrittelemme uudelleen Mutta vain, jos manalaiset niin toivovat. Loppusuhteemme vainajaan. jen lopuksi Manan tulevaisuus määrittyy kuitenkin Onneksi tuohon rituaaliin näyttää tällä hetkellä jäsenistön toiveiden pohjalta. olevan vielä aikaa. Manan vaalikokouksessa marras Ja jos ensi vuosi jää viimeiseksi, niin varaukuun lopulla saatiin muodostettua uusi hallitus, joten tukaa kaikkien aikojen hautajaisiin. • hautajaisia tuskin juhlitaan ainakaan vuoden 2018 aikana. Olen itse iloinen tuoreesta Manan hallitukIso kiitos kaikille manalaisille vuodesta 2017! sesta, sillä olen oman puheenjohtajavuoteni aikana Laura Kippola, Mana ry:n puheenjohtaja 2017, huomannut, että manalaisia yhdistävälle toiminsihteeri 2018 VÄKI 6

Voiko tulevaisuuteen nähdä sulkemalla menneen taakse?

TEKSTI JA KUVAT: HANNA RASK

Shingwauk Residential School, nykyinen Algoma University. Kuvassa etualalla 1930-luvulla pystytetty muistomerkki koulun ensimmäiselle rehtorille, ja sen takana entisten oppilaiden yhdistyksen 2000-luvulla pystyttämä monumentti kaikille asuntolakouluja käyneille alkuperäisväestön lapsille Pohjois-Amerikassa.

Muistaminen sosiaalisena toimintana ei kohdistu ainoastaan menneisyyteen, vaan yhtälailla nykyisyyteen ja tulevaan. Historian kipeitä tai vaiettuja kohtia käsiteltäessä saatetaan törmätä väitteeseen, että “vanhojen kaivelu” estää yhteisöä tai yhteiskuntaa liikkumasta eteenpäin ja luomasta tervettä suhdetta menneisyyden ristiriitojen osapuolten välille. Voiko menneisyyttä kuitenkaan tarkastella taakse suljettuna, nykyisyydestä erilleen rajattuna kokonaisuutena?

Tätä juttua kirjoittaessani Suomi100juhlallisuudet ovat aluillaan ympäri maata, elleivät jo täydessä käynnissä. Yliopistollakin kokoonnuttiin itsenäisyyspäivän aattona Suomi100-pullakahvien ääreen. Aamuinen puhelimen pirahdus ei ollutkaan lehtikonsernin mainos tai viesti äidiltä, vaan kaksikielinen ilmoitus itsenäisyyden juhlistamiseksi lähettäjältä nimeltä “Suomi 100”.

Juhlavuotta on vietetty tänä vuonna myös toisel-

la puolen Atlanttia. Elokuussa kävelin viimevuotiselta gradukentältäni tutun pienen pohjoisontariolaisen yliopiston kampuksella ryystäen sikäläisen donitsikahvilaketjun tummapaahtoista Canada150-pahvikupista. Aikaisemmin samana kesänä kyseinen yliopisto oli päätynyt myrskyn silmään paikallislehtien keskustelupalstoilla, kun ylioppilaskunta ilmoitti sanoutuvansa irti Canada150-juhlallisuuksista. Syyksi ylioppilaskunnan hallitus esitti yliopiston historian entisenä alkuperäisväestön lasten asuntolakouluna (Indian Residential School).

Ylioppilaskunnan kanta oli, että nationalistiset juhlallisuudet eivät sovellu paikkaan, joka on aikoinaan toiminut osana kolonialistista instituutiota pyrkien pakkokeinoin erottamaan alkuperäiskansoihin kuuluvat lapset omasta kulttuurisesta taustastaan ja sulauttamaan osaksi eurooppalaisperäisten siirtolaisten luomaa ja hallitsemaa yhteiskuntaa.

VÄKI 7

liittyvää kysymystä: Miten vaikeaa menneisyyttä tulisi käsitellä, kun halutaan liikkua - yliopistona tai yhteiskuntana - eteenpäin?

Toisten mukaan menneisyyden ristiriitojen vatvominen estää liikkumasta eteenpäin ja luomasta tervettä suhdetta hankalan historian osapuolten välille. Toiset taas kokevat, että tuo terveen suhteen luominen on mahdotonta, jos mennyt lakaistaan käsittelemättömänä maton alle. On myös niitä, joille asuntolakoulut ovat edelleen kaikkea muuta kuin pelkkää menneisyyttä. Paitsi että muistot omista asuntolakouluajoista ovat edelleen läsnä monille koulujen entisille oppilaille, on koulujärjestelmä yhdistetty esimerkiksi alkuperäiskansojen kielten hiipumiseen.

Oppilaat saattoivat viettää perheensä ja yhteisönsä parissa ainoastaan kesälomat, kun taas kouluissa englanti tai ranska oli usein rangaistuksen uhalla ainoa sallittu kieli.

Nykyään moni asuntolakoulusukupolvien jälkeläinen opetteleekin aikuisiällä “omaa kieltään”, jonka taidon vanhemmat tai isovanhemmat ovat lapsena menettäneet.

Kanadan silloinen pääministeri Stephen Harper esitti vuonna 2008 valtion puolesta anteeksipyynnön asuntolakoulujen toiminnasta ja sen vahingollisista vaikutuksista entisille oppilaille, heidän perheilleen ja yhteisöilleen sekä alkuperäiskansojen kielille ja kulttuureille. Asuntolakoulujen toimintaa ja entisten oppilaiden kokemuksia myös kartoitti totuus- ja sovintokomissio vuosina 2008-2015. Komission työn päättymisen jälkeen yleinen kysymys on ollut, mitä seuraavaksi: todetaanko asuntolakoulukeskustelu loppuun käsitellyksi, vai onko laajempi koloniaalisen historian käsittelyprosessi vasta alussa? Komissio itse

-

Juhlallisuuksiin osallistuminen olisi ylioppilaskunnan mukaan ollut sekä ristiriidassa tämän historian kanssa että loukkaavaa yliopiston alkuperäiskansoihin kuuluvia opiskelijoita kohtaan.

Kannanotto herätti kommentteja puolesta ja vastaan erityisesti paikallismedioissa. Ylioppilaskuntaa toisaalta kiiteltiin keskustelun herättämisestä ja toisaalta kritisoitiin katkeruuden ja kollektiivisen syyllisyyden lietsomisesta menneisyyden tapahtumiin liittyen, jotka kritisoijien mukaan tulisi jo jättää rauhaan. Yliopisto puolestaan ilmoitti virallisesti seisovansa opiskelijoiden takana; yliopiston rehtori kommentoi asiaan tarttuneille medioille kokevansa instituution kantavan sijaintinsa takia erityistä vastuuta käsitellä menneisyyttään kriittisellä ja itsereflektoivalla tavalla ja ottaa siten osaa s ov intopros essiin alkuperäis- ja muun väestön välillä.

Menneisyys ja tapa, jolla sitä käsitellään ovat tässä tapauksessa kaikkea muuta kuin yhdentekeviä, ja eri osapuolten kannanotot heijastelevat näiden erilaisia näkökulmia kyseiseen menneisyyteen.

Toisille opiskelijoiden kieltäytyminen kansakunnan saavutusten juhlistamisesta saattoi näyttäytyä loukkaavana ja kiittämättömänä. Opiskelijat itse taas perustelivat kieltäytymistään sillä, että kyseiset juhlallisuudet perustuvat siirtolaisperäisen valtaväestön näkökulmaan Kanadan historiasta ja siten uudelleentuottavat koloniaalisia valtarakenteita.

Tämä yksittäinen tapaus kuvastaa hyvin laajempia niin Canada150-juhlavuoden kuin mainittujen asuntolakoulujen historian ympärillä käytyjä keskusteluja. Samalla se heijastelee seuraavaa, menneisyyden, nykyisyyden ja muistamisen suhteeseen

VÄKI 8

esitti loppuraportissaan, että sovinnon rakentamisen muistaminen on Campbellin mukaan olennainen on edelleen jatkuttava kaikilla yhteiskunnan osaosa ristiriitaisten suhteiden työstämistä yhteiskunalueilla, ja että kyse on laajalle ulottuvasta sosiaalnassa, ja mitä suurimmissa määrin “tulevaisuuteen isesta ja poliittisesta muutoksesta: “Reconciliation katsovaa” toimintaa. (Campbell 2014.) must become a way of life.” (TRC 2015, 184.)

Samankaltaiset kysymykset heijastuvat Kenttätyöni yhteydessä kesällä 2016 haastatepäilemättä juhlavuodessa täällä kotona. Mikä ja telemani muutamat Shingwauk Residential Schoolin millainen on se Suomi, jonka satavuotista taivalta juentiset oppilaat vaikuttivat jakavan yhteisen huolen hlitaan, ja kenen äänillä siitä taipaleesta julkisuudessiitä, kuinka koulun muisto sa kerrotaan? Juhlavuodesta on saadaan “pidettyä elossa” sen esittänyt eriävän mielipiteen nykyisessä toiminnassa ylio- Se, miten ja kenen näkökul- esimerkiksi saamelainen taipistona. Heillä kuitenkin oli Suohpantermasta menneisyyden tapah- teilijakollektiivi vankka näkemys siitä, kuinka ror, jonka mukaan “Suomen asian suhteen tulisi menetellä: tumia muistetaan, vaikuttaa tasavallan sata vuotta on koulun historian tulee olla kai- siihen, millaisia suuntaviivoja merkinnyt saamelaisille sataa kkien siellä nykyään työskenkolonialismin vuotta”. Aikaitulevaisuudelle asetetaan televien ja opiskelevien tiedossemmin mainittu esimerkki sa. Lisäksi, paikan historian assimiloivan koulujärjesvuoksi sillä on edelleen tärkeä telmän tuhoisuudesta alkutehtävä edistää kulttuurien välistä ymmärrystä sekä peräiskansojen kielille ei ole vieras Suomessakaan, yleistä tietoisuutta Kanadan alkuperäiskansojen mutta täällä vastaavat tapahtumat alkavat vasta historiasta ja kulttuureista. Asuntolakoulun histohiljalleen saada jalansijaa valtavirtajulkisuudessa. riaa käsittelevän arkistokeskuksen väen kuuli usein Uutinen, joka on juhlavuoden humussa jäänyt vielä toistavan jo edesmenneen, paikallisen reservaatin melko pienelle huomiolle, on Suomen hallituksenyhteisönvanhimman aiheesta lausumaa kommenttia: ja saamelaiskäräjien päätös käynnistää historian “Koulun täytyy antaa takaisin, mitä se otti pois.” tapahtumia käsittelevä totuus- ja sovintoprosessi Se, miten ja kenen näkökulmasta menneisyyden saamelaisten ja valtion välillä. tapahtumia muistetaan, vaikuttaa siihen, millaisia Jäämme odottamaan. • suuntaviivoja tulevaisuudelle asetetaan. Edesmennyt kanadalainen filosofi Sue Campbell kirjoitti muistamisen olevan sosiaalisten suhteiden työstämistä: määrittelemällä merkityksiä menneisyyden tapahtumille määrittelemme samalla omaa suhdettamme paitsi menneeseen, myös muihin ihmisiin. Siksi Lähteet: Campbell, S. 2014. Our Faithfulness to the Past. The Ethics and Politics of Memory. Oxford: Oxford University Press.

Soo Today (22.6.2017.) “Students refuse to participate in Canada 150 celebrations.” https://www.sootoday.com/local-news/students-refuse-to-participate-in-canada-150-celebrations-651261 Suohpanterror. 2017. “Sata kolonialismin vuotta.” <http://hairikot.voima.fi/blogi/sata-kolonialismin-vuotta/ Truth and Reconciliation Commission of Canada. 2015. Honouring the Truth, Reconciling the Future. Summary of the Final Report of the Truth and Reconciliation Commission of Canada. Ottawa: Truth and Reconciliation Commission of Canada.

VÄKI 9

Utopiayhteisö Siperian sydämessä JENNA HONKANEN

Kuva: Minna Kulmala

Keskellä eteläsiperialaista taigaa Krasnojarskin aluepiirissä, Kuraginosta itään, sijaitsee ekokylien rykelmä. Kylissä elää 5000, pääasiassa entisen Neuvostoliiton suurkaupungeista Siperiaan muuttanutta henkilöä. Tuon joukon yhteiselon ytimessä on usko siihen, että he ovat perustamassa uuden ihmiskunnan ensimmäistä sukupolvea. Tämä Viimeisen testamentin kirkko on 1990-luvulla perustettu New Age -yhteisö. Sen perustaja, entinen liikennepoliisi Sergei Torop, julistautui aikanaan Jeesuksen reinkarnaatioksi: Torop oli tullut jatkamaan voidellun työtä ja näyttämään, mitä lähimmäisen rakkaus käytännössä tarkoittaa. Tämä messiashahmo on nyt 56-vuotias ja elää edelleen seuraajiensa keskuudessa.

Viimeisen testamentin kirkon jäsenten, eli vissarionistien, käsityksen mukaan maailmassa eletään parhaillaan kriittistä ajanjaksoa, jolloin maapallon tulevaisuus ratkeaa. Heille ilmastonmuutos, teknologinen kehitys, kapitalistisen järjestelmän alastulo, kriisit ja sodat yhtä kaikki indikoivat hätätilasta. Vissarionistit eivät usko lukuisten lopunaikoja korostavien kristillisten tai kristillisperäisten ryhmittymien tavoin maailmanloppuun, joka iskisi kuin salama kirkkaalta

taivaalta. Maailmanloppu on heidän mielestään asteittaisesti tapahtuva, jo käynnissä oleva episodien sarja ja prosessi.

Torop, toiselta nimeltään Vissarion, toi sanoman siitä, ettei mitään ulkopuolella olevaa taivaan valtakuntaa ole. Päin vastoin: paratiisi tulee rakentaa maan päälle, Siperiaan. Vissarionistit ajattelevat, että siinä vaiheessa kun maailma on suistunut peruuttamattomasti raiteiltaan, he ovat rakentaneet vaihtoehtoistodellisuutta jo pitkän tovin.

Pieni osa ihmiskunnasta säilyy heidän arkissaan tuhon tullessa. Silloin kaikkien muualla maailmassa selviytyneiden katseet kääntyvät kohti tämän pienen yhteisön elämäntapaa, ja viimein vissarionistien elämänmuoto leviää ympäri maailmaa. Se on alku uuden ja henkisesti kehittyneemmän ihmiskunnan synnylle.

Utopian synty Siitä huolimatta, että jo esimerkiksi Platonin Valtiossa Kallipolis, kaunis kaupunki, toimi täydellisen oikeudenmukaisen yhteiskunnan kuvana, englantilaisen humanistin Thomas Moren nimi mainitaan usein puhuttaessa utopismin

VÄKI 10

juurista. Moren Utopiassa henkilöhahmo Raphael elämässä on toki vallinnut samat peruskomponentit Hythlodameus matkaa saarelle, jossa vallitsevia kuin muualla yhteiskunnassa, mutta kaikki toiminta olosuhteita raamittaa eriarvoisuutta alas ajava on järjestetty uudelleen tarkoin laadittujen ihanteiden yhteisomistus. Saarella kaikki työskentelevät, mutta mukaisesti ja etenkin vastoin vinksahtaneena nähtyä vain kuusi tuntia päivässä. Kahden vuoden sykleissä ympäröivää yhteiskuntajärjestystä. ihmiset elävät maaseudulla kaupungin sijaan ja ottavat osaa maanviljelyyn. Kaikkia kansalaisia Paluu agraariyhteiskuntaan rohkaistaan opiskeluun. Aineellisessa mielessä kaikki saaren asukkaat saavat tarpeensa tyydytetyksi. Lait Antropologi Doreen Masseyn mukaan arki on ovat sen verran yksinkertaisia, että rikollisuus on arvotettujen toimintojen näyttämö, ja siksi aina tilana kaikonnut tyystin. poliittinen. Vissarionistien Mo r e l l e Ut o p i a arjen kategorisoiminen oli lähinnä filosofinen Vissarionistien käsityksen mu- poliittisideologiseksi osuu ryhmänä he ovat ajattelukoe, jonka kautta kaan maailmassa eletään par- oikeaan: irtisanoutuneet venäläisestä hän kritisoi vallitsevan haillaan kriittistä ajanjaksoa, yhteiskuntajärjestyksestä ja yhteiskunnan epäkohtia.

Termi utopos tarkoittaakin jolloin maapallon tulevaisuus suunnitelleet asuttamiensa kreikaksi paikkaa, jota ei ole kylien insfrastruktuurin ratkeaa olemassa. Siksi erityisesti täysin omaehtoisesti, omia lukuisten eurooppalaisten puhtauden ja kauneuden Amerikkoihin perustamien ihanteita noudattaen. utopiayhteisöjen voi ajatella tavoitelleen Kylissä on kyllä pääsy valtion sähköverkkoon, sananmukaisesti ennemminkin eutopiaa, eli hyvää mutta silti talot lämmitetään puilla ja kynttilät paikkaa. takaavat valaistuksen. Myös aurinkopaneeleita Suurin osa näistä paratiisimaisista löytyy. Hevoset toimivat niin ajojuhtina kuin apuna kommuuneista on kuollut kasaan ajan saatossa, mutta kyntötöissä. Ruoantuotanto tapahtuu paikallisesti. edelleen elinvoimaisina Pohjois-Amerikassa toimii Puhtauden ja riippumattomuuden ihanteisiin nojaten muun muassa uskonnollissävytteiset mennoniittalähes kaikkeen ostettuun suhtaudutaan kielteisesti. ja amish-yhteisöt. Eutopioille tyypillistä on ollut Tekniikkaa löytyy, mutta ne jotka sitä hyödyntävät, erottautuminen ympäröivästä yhteiskunnasta, niin vakuuttavat tietävänsä kuinka toimia ilman. uskomusten kuin elämäntavan kautta. Yhteisöjen Yhteisön lapsille, joita suuren syntyvyyden

Kuva: Minna Kulmala

VÄKI 11

Kuva: Minna Kulmala

tähden on paljon, on omat koulunsa. Niissä toteutetaan yhteisön laatimaa pedagogista suunnitelmaa. Lapsia kasvattamalla kommuunin arvoihin pyritään takaamaan yhteisön jatkuvuus hamaan tulevaisuuteen. Omaehtoisuuden ja -varaisuuden ideaalien takana on ajatus siitä, että kun valtiollinen järjestelmä romahtaa, se ei vaikuta heidän elämäänsä millään lailla.

Ulkoisesti näyttää, että yhteisö on monessa määrin palannut menneeseen. Kuitenkin motivaattorina tälle liikkeelle on nimenomaan tulevaisuus Tulevaisuus, eskatologian ja New Age-oppien synteesi Lopunaikojen odotus kristillisissä sekä kristillisperäisissä ryhmissä juontaa juurensa niin juutalaisuuden kuin kristinuskon pyhissä kirjoituksissa viljellyille apokalyptisille näkymille.

Judeokristillisen perinnön pohjalta on luotu kirkollisessa kontekstissa systemaattinen oppi maailmankaikkeuden viimeisistä tapahtumista, eskatologia. Tosin aina muinaisista assyrialaisista 2012-ilmiöön tasaisin väliajoin on laskettu tai ennustettu maailmanlopun päivämääriä, eikä näiden interventioiden takana ole ainoastaan olleet uskonnolliset toimijat. Dystopiat tulevaisuuden kuvina ovat selittäneet osaltaan niin maailman, ajan, ihmisen kuin olemassa olon luonnetta.

Vaikka vissarionistien joukossa on nykyään

niitäkin, jotka käyttävät aikaa katsellen internetistä videoita maailman tuhosta, niin virallisena linjauksena uhkakuvat nähdään primitiivisenä ajatteluna. Heidän mielestään ihminen tekee oman helvettinsä, eikä siksi tarvitse pelätä ulkoisia voimia, ei edes Jumalaa.

Tälle New Age-lahkolle tulevaisuus näyttäytyykin pääosin suotuisana, uskovathan he olevansa uuden ihmiskunnan taimi. Ehkä jopa enemmän kuin eskatologiaan, vissionaristien sidoksisuus tulevaisuuteen inkarnoituu ajatuksissa ja sisäisen muutoksen tavoittelussa. Koko heidän sosiaalinen järjestelmänsä on luotu tukemaan tätä tulevaisuuden ihmisen jalostusta varten. Viikoittain ekokylissä kokoonnutaan moraalis-eettisiin terapeuttisiin istuntoihin, joissa yhteisön jäsenillä on mahdollisuus puida yksityiskohtaisesti ajattelu- ja toimintatapojaan.

Ryhmäkurin avulla synkronoidaan koko joukko toimimaan samaan tapaan. Kuitenkaan kyse ei ole heidän mielestään sosiaalisen koheesion kasvun tavoittelusta. Sessioissa tapahtuvan analysoinnin avulla vissarionistit pikemminkin uskovat voivansa vaikuttaa ihmislajin kehitykseen.

Itsekkyyttä pidetään kaiken pahan ilmentymänä.

Siksi sitä vastaa tulee hangotella viimeiseen asti.

Tämä tapahtuu toimimalla vastoin egoistisia pyrkimyksiä. Vaikka kyse ei ole helposta tehtävästä, niin vissarionisteilla on vankka usko toimintansa merkityksellisyyteen: sukupolvi toisensa perään tulee jalostumaan toiminnassaan ja lopulta tämä uuden-

VÄKI 12

lainen ihmisyys koodautuu geeneihin. Lopulta egoismin kukistuttua, ihmisten luovuudella ei ole enää mitään rajoja. Tuona päivänä he uskovat voivansa muuttaa halutessaan muotoa tai vierailla toisilla planeetoilla. Tulevaisuuden kielikuvat, joita yhteisössä viljellään runsaasti, sisältävät todellisuuden ylittäviä visioita ja tapoja unelmoida.

Projektina taivas maan päälle

Saksalainen filosofi Ernst Bloch näki utopismin toteuttavan toivon periaatetta, koska se antaa välineen kuvitella radikaalisti parempi yhteiskunta ja ihminen. Utopiat ovat toimineet niin kokeellisina ajatusleikkeinä, ihanteellisen maailman mielikuvina kuin uudenlaisten yhteiskuntien systemaattisina Tavoitteena yliluonnollinen transformaatio rakennekaavoina.

Vissarionistit ovat halunneet mahdollistaa Utopia-ajattelun kovinta ydintä on ollut kautta aikain itselleen ja tarjota kaikille halukkaille vaihtoehtoisen ihmisen jalostuminen. Samaan yhteiskuntamallin. Taustalla hengenvetoon, kun Marx puhui on vakaa usko siihen, että luokattomasta yhteiskunnasta, maailmaa voi muuttaa omalla Tälle New Age -lahkolle hän mainitsi ihmisluonnon toiminnalla, eristäytyneenä tulevaisuus näyttäytyykin transformaation. Marxilainen muusta maailmasta. pääosin suotuisana, ihanneihminen olisi Vissarion-yhteisössä luonnostaan solidaarinen, spatiotemporaalinen tila uskovathan he olevansa auttavainen ja yhteisöllinen. on kyllästetty narratiivilla, uuden ihmiskunnan taimi Transmutaatiosta ja ihmisten joka muistuttaa alati kyvystä vapautua inhimilliseksi kokonaisvaltaisista mielletyistä rasitteistaan puhui moraalisista käsityksistä. myös psykiatri Carl Jung. Jung oli kiinnostunut Niin itsekontrollin kuin alueellisen haltuunoton henkisestä alkemiasta ja siitä, kuinka ihminen voi kautta todellisuus ja tulevaisuus saatetaan kuvitella ohjailla itseään määrätietoisesti kohti haluamaansa toisenlaisena. Näin myytit paratiisistä herätetään suuntaa. Myös freudilaisuudessa oli saman tyyppistä henkiin toiminnalla, joka tapahtuu kosketuksissa utopismia. Itse Sigmund Freud ajatteli, että sisäisen itseen, muihin ihmisiin ja luontoon. • muutoksen olisi mahdollisuus muuttaa myös ulkoista todellisuutta.

Juttua varten on haastateltu Helsingin yliopiston sosiaali- ja Vissarionistit puhuvat värähtelytasoista. kulttuuriantropologian väitöskirjatutkijaa, Minna Kulmalaa, joka Jumalan sekä heidän johtajansa Vissarionin sielun tekee tutkimusta Vissarion-yhteisön parissa Etelä-Siperiassa. Kulmala uskotaan olevan olemukseltaan tiheästi värähtelevää on ollut koko antropologiuransa ajan kiinnostunut uskonnosta energiaa. Jotta ihminen voi päästä lähemmäs Jumalaa ilmiönä. Hän valmistelee parhaillaan kuudetta kenttämatkaansa ja täydellisyyttä, hänen tulee tavoitella kevyempää Venäjälle. värähtelyä. Yhteisössä esimerkiksi suurin osa on vegaaneja, vähintään kasvissyöjiä. Tämä johtuu siitä, että kasvisravinnon uskotaan keventävän ihmisen värähtelytasoa.

VÄKI 13

Itseohjautuvat autot ja etiikka ALEKSI KOIVISTOINEN

Vaikka itseohjautuvat autot tulevat lisäämään liikenneturvallisuutta radikaalisti, ne todennäköisesti eivät tule olemaan täysin vapaita onnettomuuksilta

Eräs mielenkiintoisimmista seuraavien vuosikymmenien teknologisista kehityksistä tulee olemaan robottiautojen tai itseohjautuvien autojen laajamittainen käyttöönotto. Ensimmäiset yritykset itseohjautuvan auton rakentamiseksi tehtiin jo yli puoli vuosisataa sitten. Nyt teknologian ja erityisesti tekoälyn kehitys ovat kuitenkin vihdoin päässeet siihen pisteeseen, että isossa mittakaavassa tiekäyttöön soveltuva itseohjautuva auto alkaa olla todellisuutta. Teknologiana itseohjautuvat autot mahdollistaisivat itsenäisemmän liikkumisen esimerkiksi liikuntarajoitteisille ihmisille, sekä parantaisivat liikenneturvallisuutta dramaattisesti samalla aiheuttaen merkittäviä yhteiskunnallisia säästöjä.

Itseohjautuvien autojen laajamittainen käyttöönotto vaatii vielä kuitenkin paljon työtä ja suunnittelua. Tässä työssä ovat mukana myös antropologit, kuten Melissa Cefkin, joka työskentelee Nissanilla. He tuovat robottiautojen teknologiseen kehitykseen tietoa ajamisen sosiaalisista ulottuvuuksista ja kuinka ne vaikuttavat ihmisten ajokäyttäytymiseen. Käytännössä he pyrkivät selvittämään, mitä on se tieto, jota itseohjautuvat autot tarvitsevat toimiakseen tehokkaasti liikenteessä. Itseohjautuvat autot tekevät arviointeja ympäristöstään ja muista liikenteessä olevista autoista, pyöräilijöistä ja jalankulkijoista.

Cefkin tiiminsä kanssa havaitsi esimerkiksi, että

ihmiset käyttävät liikenteessä usein katsekontaktia ja käsieleitä risteyksissä ja jalankulkijan kadunylitystilanteissa. He pohtivatkin kuinka nämä voidaan tuoda itseohjautuviin autoihin esimerkiksi auton etuosassa olevan tekstinäytön avulla.

Cefkin ja muut itseohjautuvia autoja kehittävät antropologit, sosiaalitieteilijät ja koodaajat joutuvat kuitenkin myös mielenkiintoisten eettisten ongelmien äärelle. Vaikka itseohjautuvat autot tulevat lisäämään liikenneturvallisuutta radikaalisti, ne todennäköisesti eivät tule olemaan täysin vapaita onnettomuuksilta.

Tässä nousee esiin klassinen eettinen ajatuskoe nimeltä ”Raitiovaunuongelma”. Ajatuskokeessa karannut raitiovaunu vyöryy kiskoja pitkin ilman kuskia kohti viittä kiskoihin sidottua ihmistä kohti.

Voit vipua vääntämällä vaihtaa raitiovaunun kiskoja, jolloin se ohjautuu raiteelle, jossa on vain yksi ihminen sidottuna. Onko yhden ihmisen intentionaalinen tappaminen ja viiden pelastaminen parempi kuin jättää tekemättä mitään, jolloin viisi ihmistä kuolee.

Raitiovaunuongelma on pitkään ollut vain ajatuskoe, mutta täysin itseohjautuvien autojen myötä siitä on mahdollisesti tulossa oikean elämän ongelma, jota autojen ohjelmoinnista vastaavat ihmiset joutuvat pohtimaan. Itseohjautuvat autot pystyisivät teoriassa tekemään itse arviointeja tällaisissa tilanteissa mahdollisista uhreista. Ne pystyisivät mahdollisesti ennen törmäystä tunnistamaan

VÄKI 14

esimerkiksi tiellä olevan ihmisen suurin piirteisen iän ja sukupuolen. Ehkäpä kasvotunnistuksen avulla vielä enemmän. Jos tiellä on vanha rouva ja pieni lapsi eikä auto pysty väistämään kuin vain toista, kumman se valitsee. Tai jos auto päättää väistää lasta törmäten esteeseen ja tappaen matkustajan.

Itseohjautuvien autojen teknologiaa kehitettäessä joudutaan ennalta miettimään kumpi ihminen tällaisessa tilanteessa joutuisi uhriksi. Kuolema olisi näin intentionaalisempi.

Aihetta on puitu paljon niin tiedeyhteisössä, itseohjautuvien autojen kehittäjien parissa kuin julkisuudessakin. Itseohjautuvien autojen kehittäjät huomauttavat, että missään tähän mennessä tehdyissä kokeissa tai koeajoissa ei ole tällaiseen tilanteeseen vielä jouduttu. He huomauttavat myös, että jarrujen käyttö ja muu itseohjautuviin autoihin koodattu tieto pitäisi estää tällaisten vaaratilanteiden syntymisen.

Tiedeyhteisössä pohditaan myös muita itseohjautuviin autoihin liittyviä eettisiä ongelmia, kuten töiden menetystä kuljetusaloilla tai itseohjautuvien autojen etuajo-oikeutta verrattuna tavallisiin autoihin.

Julkisuudessa raitiovaunuongelma tulee vielä teoriana puhuttamaan. Ajatus siitä, että robottiautosi uhraisi sinut pelastaakseen tielle hypänneen jalankulkijan, on kuluttajia mietityttävä. Toivotaan, että tämä jää vain teoriatason ongelmaksi. •

Lisää aiheesta: https://news.stanford.edu/2017/05/22/stanford-scholars-researchers-discuss-key-ethical-questions-self-driving-cars-present/ https://www.theguardian.com/technology/2016/aug/22/self-driving-cars-moral-dilemmas https://medium.com/drive-publication/what-does-an-anthropologist-bring-to-autonomous-driving-design-91d7814e1daf http://www.radiolab.org/story/driverless-dilemma/

Kuva: Jeremy Bishop

VÄKI 15

Museo ja tulevaisuus – Keskusteluja auktoriteetista, oikeutuksesta ja relevanssista MARJATTA KUISMA

Tämän jutun kirjoittaminen ei alkanutkaan ennen kuin se jo tyssäsi hetkeksi. Otsikko jäi pyörimään suussa. Pitäisikö puhua museoiden tulevaisuudesta vai tulevaisuuden museosta? Ensimmäinen ilmaisu tuntuu korostavan huolta ja epäilystä siitä, onko jo ehkä hieman vanhentuneella museoinstituutiolla sellaista – siis tulevaisuutta. Tulevaisuuden museo taas tihkuu muutosintoa ja uskoa uusiin ratkaisuihin.

Kumpikin näkökulma on todellisuutta museokentällä käytävissä keskusteluissa. Parempi siis puhua molemmista.

Huoli museoiden paikasta tämän päivän ja huomisen maailmassa kumpuaa etenkin 1900-luvun lopulla voimistuneesta niin kutsutusta museoiden auktoriteettikriisistä. Museot menettivät perinteisen ja kyseenalaistamattoman oikeutuksensa. Niiden kolonialismin ja homogenisoivan nationalismin värittämät historiat nostettiin keskusteluun.

Kysymyksiä esitettiin siitä, kenen tarinaa nämä yhteistä hyvää varten olevat julkiset muistiorganisaatiot oikeastaan kertovat, kenen valta-asemaa ne vahvistavat ja millaisia totuuksia ne ylläpitävät.

Museot joutuivat uuden haasteen eteen. Niiden piti oikeuttaa olemassaolonsa ja kertomansa tarinat aivan uudella tavalla.

Antropologin näkökulmasta on ihan oleellista huomata, että tämä kritiikki osui erityisen hyvin etnografisiin museoihin. Etnografisiin kokoelmiin kun oli haalittu, ryöstettykin, esineitä ja ihmisjäännöksiä ympäri maailmaa, etenkin siirtomaista. Nyt monia museoesineitä pyydetään palautettavaksi niiden alkuperäisiin yhteisöihin ja kotimaihin.

Etnografisten museoiden paikkaa tulevaisuuden yhteiskunnassa pohditaan parhaillaan muun muassa EU-rahoitteisessa SWICH (Sharing a World of Inclusion, Creativity and Heritage) –projektissa. Yksi projektin konferensseista järjestettiin vuosi sitten Leidenissa Alankomaissa. Sen pääkysymyksenä olivat

kansalaisuus ja kuuluminen monikulttuuristuvassa ja monikansallisessa Euroopassa. Lähtökohta oli, että etnografisten museoiden tulisi kyetä käsittelemään kolonialistista historiaansa. Niiden tulisi korjata menneessä tuotettua eriarvoisuutta ja ihmisryhmien välille luotuja ideologisia erotteluja.

Mahdollisia ratkaisuja annettiin siihen, kuinka erojen ja ulossulkemisen sijaan kulttuuriperinnön kautta voitaisiin tuottaa kuuluvuuden tunnetta monimuotoisemmalle väestölle. Erityisen tärkeäksi

Onko koko museoinstituutio niin fundamentaalisesti vanhentunut, ettei se pysty osumaan tämän päivän ihmisen tarpeisiin ja käsityksiin merkityksellisestä ajanvietteestä? nähtiin, etteivät museot kertoisi enää nationalistisen ihanteen hengessä vallassa olevien ja yhden etnisyyden tai kulttuurin tarinaa. Yhteisten totuuksien luominen, menneen vääryyksien esiintuominen ja ihmisyyden samankaltaisuuksien esittäminen nähtiin hedelmällisempänä. Näitä tarinoita voitaisiin kertoa erityisen hyvin etnografisten kokoelmien kautta.

Niin kuin kaikki muutkin yhteiskuntamme julkiset organisaatiot, myös museot ovat lähteneet vastaamaan aikaisempaan epäoikeudenmukaisuuteen, kapeaan edustavuuteen ja elitismiin aikamme taikasanoilla: osallistuminen, osallistaminen, yleisölähtöisyys, yhdessä tekeminen. Tämä koskee niin etnografisia-, kulttuurihistoriallisia- kuin taidemuseoita. Tulevaisuuden museo on ennen kaikkea ihmislähtöinen. Oikeutuksen uskotaan

VÄKI 16

syntyvän, kun laaja yleisö pääsee osallistumaan ja vaikuttamaan museon toimintaan ja voi tunnistaa itsensä ja omat juurensa sen tarinoista. Siten museon voi kokea omakseen. Siten se onnistuu tuottamaan yhteiskunnallista kuuluvuuden tunnetta.

Oikeudenmukaisuuskysymysten rinnalla museoiden tulevaisuutta on varjostanut kuitenkin toinenkin huoli: kiinnostaako ketään ylipäätään enää ollenkaan. Kysymys relevanssista on akuutti.

Onko koko museoinstituutio niin fundamentaalisesti vanhentunut, ettei se pysty osumaan tämän päivän ihmisen tarpeisiin ja käsityksiin merkityksellisestä ajanvietteestä? Mitä vanha sivistyslaitos voi tarjota nykyihmiselle, jota kiinnostaa lähinnä älypuhelin?

Tulevaisuuden ihmislähtöisellä museolla pyritäänkin oikeudenmukaisuuden lisäksi myös houkuttelemaan ja saavuttamaan kävijöitä. Teknologia on yksi avainsana kävijälähtöisyyden suunnittelussa.

Siksi esimerkiksi Suomen Kansallismuseon näyttelyissäkin on parhaillaan kaikenlaisia nappuloita, videoesityksiä ja Instagram-seinä, johon voi lähettää kuvia. Mobiilisovellusten, sosiaalisen median ja

interaktiivisten näyttöjen kautta museot pyrkivät puhumaan digi-ihmisen kieltä.

Sen lisäksi, että teknologia ja yleisölähtöisyys ovat avainsanoja, ne voivat kuitenkin olla myös kirosanoja. Visiot tulevaisuuden ihmislähtöisestä digimuseosta ovat aiheuttaneet nimittäin pelkojakin.

Kun resurssit ja huomio kohdistetaan markkinointiin, oheistapahtumiin ja monimediaesityksiin, tutkimus ja museon niin kutsuttu sielu, eli kokoelmatyö, voivat jäädä toissijaisiksi. Ehkä tulevaisuuden museo onkin siis lähempänä jonkinlaista viihde- tai kulttuurikeskusta.

Voidaan kysyä, onko tulevaisuuden museo enää museo ollenkaan. Monelle tämä näkymä merkitsisi lopullista tappiota ja auktoriteetin menetystä.

Helsingissä järjestettiin viime syyskuussa Museoalan teemapäivät – Suomen museoalan toimijoiden vuosittainen konferenssi.

Auktoriteettikysymykset saivat oman tilansa myös tässä tapahtumassa, joka käsitteli museoiden ja vallankäytön suhdetta. Konferenssissa paljon hyvää mieltä aikaansaanut puheenvuoro kuulutti museoiden itseluottamuksen perään. Tämän näkökulman mukaan

Kuva: Fanni Maliniemi

VÄKI 17

Kuva: Fanni Maliniemi

museoiden tulisi luottaa omaan ammattitaitoonsa museot ovat edelleen tärkeitä ja relevantteja paikkoja ja ydintehtäväänsä kulttuuriperinnön säilyttäjinä. ihmisille. Kulttuuriperintö on yhteiskunnassamme Kokoelmat, objektit ja tiedon tuottaminen ovat se, yksi voimakas tapa luoda identiteettejä ja neuvotella mitä museoammattilaiset osaavat parhaiten ja mihin kuulumista yhteiskuntaan. Luomalla suhteen huomio tulisi keskittää. Menneisyyden haamujen omaan menneeseemme, luomme myös käsityksiä perässä juokseminen ja uusien trendien seuraaminen itsestämme. Siksi museot ovat tärkeitä myös veisivät pohjaa tältä missiolta ja kyseenalaistaisivat nykymuodossaan. Ne ovat paikkoja, joissa itseään museoiden auktoriteetin. ja yhteisöään voi muistella.

Kuitenkin monet tutkijat, Mihin tämä pyörittely kuten antropologi Paul Basu, nyt sitten loppuu?

Kulttuuriperintö on ovat antaneet esimerkkejä Puoliväliä parempaa siitä, kuinka kulttuuriperinnön vastausta on vaikea yhteiskunnassamme yksi kautta voidaan tuottaa antaa. Keskustelukaan ei voimakas tapa luoda oikeudenmukaisempaa todellisuudessa ole tietenkään identiteettejä ja neuvotella koskaan näin mustavalkoista. yhteiskuntaa – korjata menneen vääryyksiä ja opetella Ääripäät valottavat huolia ja kuulumista yhteiskuntaan ymmärtämään paremmin mahdollisuuksia kuitenkin toisiamme. Antropologisen hyvin. Selvästikään museot tutkimustradition valossa objektit ovat aina olleet eivät voi jättää kokonaan huomiotta historiaansa ja sosiaalisten suhteiden ytimessä. Uusien sosiaalisten yhteiskunnallista tarvetta oikeudenmukaisuudelle. maailmojen neuvottelu kulttuuriperintöobjektien Eivätkä ne voi tietenkään ohittaa kävijöidensä muuttuvia merkityksellisyyksiä ja maailmassa kautta ei siis kuulosta lainkaan utopistiselta. Museot, eivätkä vähiten etnografiset, voivat olla ihmisyyden ja olemisen tapoja – olivat ne sitten digiteknologista inhimillisyyden museoita. Menneisyyden haamujen tai eivät. Säilyttääkseen itsensä museon on siis perässä kannattaa ehkä kuitenkin juosta. muututtava, ja muutos on jo alkanutkin. Vanhan Ajatus näyttelyistä, joissa digiteknologinen instituution merkityksestä on varmasti kuitenkin käyttöliittymä on itseisarvo ja yhteiskunnallisesti hyvä pitää myös meteliä, ettei se unohtaisi itseänsä merkittävä sanoma on korvattu pinnallisella ja kokonaan. Siksi kai, että mekin voisimme muistaa viihteellisellä hötöllä, ei kuitenkaan ole sekään kovin paremmin itsemme, ja toisemme. • houkutteleva tulevaisuuden näkymä. Perinteiset VÄKI 18

Meitä on liikaa BRUNO GRONOW

Kun Disney/Pixar -konglomeraatti julkaisi elokuvan Finding Nemo, vaikutus oli päinvastainen kuin ihmisen rationaalisuuteen typerästi uskovat kuvittelivat. Tarinan opetus nimittäin on, että kalat on syytä jättää mereen, mutta kävikin niin, että miljoonat ihmiset totesivat haluavansa löytää oman Nemonsa, ja niin klovnikalalle meinasi käydä köpelösti. Kyseinen klovnikalojen kova kohtalo, jonka toi aikoinaan tietooni arvostettu kollegamme E. Nordström, on suosikkiesimerkkejäni kollektiivisten halujemme tuhoisuudesta ja mielettömyydestä.

Edellinen esimerkki on tullut monesti esille kohkatessamme nykyään niin mediaseksikkäästä antroposeenista, ilmiöstä, jota Bruno Latour on kutsunut upeaksi lahjaksi antropologialle, joskin myrkylliseksi. Antroposeenin voinee kuitenkin redusoida hyvin yksinkertaiseen toteamukseen; meitä on liikaa. Meitä on aivan liikaa, ja mikä tahansa mihin kohdistamme huomiomme tai halumme, on tuhoon tuomittu. Myönnettäköön, että käynnissä oleva matkani läpi Jaavan saaren, joka on noin kolmasosa Suomen pinta-alasta ja jolle on asettunut asumaan 28-kertainen määrä ihmisiä kotimaahamme verrattuna, värittää tällä hetkellä näkemystäni entistä negatiivisempaan suuntaan. Joku voisi myös väittää minua kyyniseksi ja todeta, että kyllä teknologia ja ihmiskunnan innovaatiopotentiaali riittävät hoitamaan alati kasvavan populaatioongelmamme. Tähän vastaisin, että Elon Musk -tyyppiset transsendentaalit aspiraatiot Marsin kolonisoimisesta ja esimerkiksi uusien ”vihreiden” teknologioiden pelastava voima ovat vähintäänkin epäilyttäviä.

Esimerkiksi aurinkopaneelit, jotka äkkiseltään tuntuvat hyvältä ajatukselta, tarvitsevat erittäin harvinaisia metalleja, kuten telluriumia, joka on kolme kertaa harvinaisempaa kuin kulta. Tämäkään ei kenties olisi ongelma, jos meitä ei olisi niin paljon, mutta kuvitelkaamme aurinkopaneeli seitsemän miljardin ihmisen katolle. Kuvitelkaamme mitä tahansa seitsemälle miljardille ihmiselle, puhumattakaan kymmenestä miljardista, johon pääsemme tällä vauhdilla kolmessakymmenessä vuodessa, ennen omaa eläkeikääni. Näitä ihmisiä ”palvelevan” globaalin tuotantoverkoston aiheuttamat vaikutukset ovat yhä enenevissä

määrin täysin mielettömät. Näistä vaikutuksista tietysti johdettiinkin tämä niin mielenkiintoinen antroposeenimme. Tekemisemme ovat jo niin megalomaanisia, että ne luovat väittämän mukaan uuden geologisen aikakauden.

Mitä sitten tehdä asialle? Populaatiokontrolli on kaikkea muuta kuin mediaseksikäs aihe. Kyseessä on pikemminkin tabu, josta ei sovi keskustella yksilön näennäistä vapautta ihannoivassa kapitalistisessa järjestelmässämme. Täytyyhän Pirkolla ja Petterillä olla vapaus pyöräyttää vaikka sata lasta ja perustaa oma kylänsä ja tehdä eettisiä valintoja kulutuskäyttäytymisellään, jonka väitetään olevan keino pelastaa maailma.

Pötyä.

Sillä aikaa, kun orgastisesti ihmettelemme akatemiassa antroposeenin maailmaa ja siihen liittyvää vaikutusten verkostoa Anna Tsingin ja muiden hengessä, tämä maailmamme ajautuu edelleen ja väistämättä hirvittävää loppuaan kohden.

Ja tämä johtuu lähinnä siitä, että meitä on liikaa.

Antroposeenin antropologiaa pukkaa tällä hetkellä joka suunnalta, mutta missä on populaatioantropologia, jonka yhteisen vastuumme nimissä pitäisi myös soveltavasti keskittyä keinoihin inhimillisesti ja kulttuurisen muutoksen keinoin vähentää ihmismääriä?

Tikopian saarella vielä joitain vuosikymmeniä sitten kylien päälliköt pyysivät formaalisti kerran vuodessa perheenpäitä rajoittamaan lapsiensa määrää harjoittamalla coitus interruptusta. Ottakaamme oppia, vaikka päällikkömme Sipilä tuskin on paras henkilö neuvomaan meitä lapsiasioissa. • Lähteet ja luettavaa! https://www.washingtonpost.com/news/morning-mix/ wp/2016/05/18/finding-nemo-wasnt-so-entertaining-for-real-clownfish-now-conservationists-worry-about-finding-dory/?utm_term=.8be3b3994fb3 Anthropology at the Time of the Anthropocene - a personal view of what is to be studied (Bruno Latour) Anthropology and Population: Problems and Perspectives (Moni Nag) DEMOGRAPHIC ANTHROPOLOGY (Nancy Howell)

VÄKI 19

Vihreä tulevaisuus #no a la hidroeléctrica TEKSTI JA KUVAT: RAITA MÄKI

“Kalojen katoaminen joesta… Siitä on 12 tai 13 vuotta. Tarina kertoo, että Nopalera del Rosarion kylässä kolme kyläläistä, kaksi miestä ja nainen, kuolivat. Ennen kuolemaansa he sanoivat, että Nopaleraan tulisi ilmaantumaan paljon kaloja. Ja kaikki joen kalat katosivat ja menivät Nopaleraan. Nopalerassa on edelleen kaloja.”

biodiversiteetin suojelun puolesta. Meksiko lupautui myös ensimmäisten maiden joukossa vapaaehtoisesti vähentämään hiilidioksidipäästöjään osallistumalla YK:n REDD+-ohjelmaan.

Vihreän politiikan aluevaltaus on Meksikossa kuitenkin tapahtunut yhtäaikaisesti maan suunnatessa uusliberalistiseen taloussuuntaan, sallien näin yksityisten, monikansallisten yritysten Pancho selittää minulle, miksi Río Tlatepusco- joessa vapaan toiminnan esimerkiksi energiasektorilla. Niin ei enää ole kaloja. Olemme San Pedro Tlatepuscon kansallisen ja kansainvälisen vihreän politiikan kuin chinanteco-kylässä Meksikossa. Kylä sijaitsee ilmastonmuutoksen vastaisen kamppailun varjolla, luonnonsuojelualueella, missä tein pro gradusekä kansallisten instituutioiden ja poliitikkojen tutkielmani kenttätyön keväällä avustamina, jalansijaa 2016. saavat monikansalliset Vesivoimala Miguel de la ja kaupalliset yritykset.

Vihreän politiikan aluevalMadrid, tai Cerro de Oro, eli Niiden toiminta ei usein taus on Meksikossa kuiten- ole suosiollista paikallisille Kultavuori, sijaitsee trooppisella Chinantlan alueella Meksikossa, kin tapahtunut yhtäaikaisesti a l k u p e r ä i s k a n s o j e n Oaxacan osavaltiossa, Tuxtepecin maan suunnatessa uuslibera- ja maanviljelijöiden teollisuuskaupungin kupeessa. yhteisöille, vaan uhkaa listiseen taloussuuntaan Padon rakennustyöt alkoivat yhteisöjen oikeuksia vuonna 1973 ja vesivoimaan laillisesti asuttamiinsa perustuva energian tuotanto ja hallitsemiinsa maaalkoi vuonna 1989. Jokiuoman alueisiin ja kulttuuriin. sulkemista seuranneet tulvat hautasivat alleen Lokakuussa 2017 Usilan alueen kylät chinanteco-alkuperäiskansojen kyliä laajalta alueelta, tavoitti uutinen, että osavaltion kuvernööri olisi johtaen arviolta 30 000 henkilön pakkosiirtämiseen allekirjoittanut jo toistamiseen sopimuksen yhteisöistään. Lisäksi pato vaikutti paikallisten vihreään teknologiaan erikoistuneen espanjalaisen elämään Usilan kunnan alueella, jonne kenttätyöni yrityksen kanssa vesivoimalan rakentamisesta ulottui. Muuttokalat eivät voineet enää nousta jokea alueelle. Näin alueen runsaat vesistöt tuottaisivat pitkin. Näin alueen yhteisöt jäivät ilman suuria puhdasta energiaa lähiseudun kaupunkien tarpeisiin. kalasaaliita, joita olivat aiemmin nostaneet joesta.

Uutinen vihastutti alueen asukkaita, jotka olivat Meksikon valtio on omaksunut viime vuosina jo kerran onnistuneet kumoamaan päätöksen innokkaan roolin kansainvälisen ympäristöpolitiikan padon pystyttämisestä samaisen yhtiön toimesta: foorumeilla. Vuonna 2016 Meksiko isännöi Yhdistyneiden kansakuntien konferenssia VÄKI 20

mahdollista. Me pyrimme suojelemaan vettä enemmän kuin mitään muuta.”, toteaa Don Agustín, San Pedro Tlatepuscosta.

Kehitystä, jota alueen asukkaat haluavat ei kuitenkaan saavuteta yhtiön lupaamin palveluin ja avoimin työpaikoin. Yksi kylän vanhimmista Santa Cruz Tepetotutlassa kommentoi: ”Mitä siitä tulisi, jos joutuisimme ostamaan vettä pulloissa? Tiedämme, että ennaltaehkäisy on tärkeintä.

Yhteisöjemme purot ja lähteet ovat elintärkeitä.

Siksi suojelemme luontoa. Luonnonsuojelu on myös kyliemme ja oman paikkamme suojelua. On olemassa kyliä, joilla on kaikki tahto säilyä hengissä ja vaikuttaa omaan kehitykseensä ja säilyttää oman paikkansa. Näin on. Jotta ihmiset voisivat pysyä omassa paikassaan, omalla paikkakunnallaan. Kyllä.

Sillä se on meille jotain todella, todella… ihmeellistä, todella kiinnostavaa. Kyllä.” •

”Yhtiö tuli tänne vuosi sitten, enemmän kuin vuosi sitten. He esittelivät biologeja, luulen, ja insinöörin. He tulivat kylän viranomaisten luo ja heillä oli mukanaan allekirjoitettu paperi, että viranomaisten tulisi antaa heille kierros täällä joen rantaa pitkin aina San Pedro Xochiapamiin asti. Santiago Tlatepusco, Usila, kaikki nämä kylät tulisivat olemaan kanaalina vesivoimalan energian tuotantoa varten... Aivan ensiksikin he lupasivat sairaalan: he rakentaisivat sairaalan. Jos ei ole siltaa, he rakentavat sillan. Jos ei ole tietä, he rakentaisivat tien. Työpaikkoja koko kylälle!”, viranomaiset muistelevat San Antonio Analcon chinanteco-kylässä, ”Sovimme, että he tulisivat takaisin kylään, jos saisivat kylän viranomaisilta kutsun. Ja me emme kutsuneet heitä. Me menimme ympäristöministeriöön ja virastoon.

Ja siellä, nyt: itse ympäristöministeriö myöntyi, että tämä lupa, joka yrityksellä oli, tultaisiin kumoamaan.”

Näennäisen ympäristöystävällisiä ratkaisuja Meksikossa tehdään, mutta taloudellisia ja harvojen intressejä kuunnellen. Millainen on sitten hyvä tulevaisuus Usilan kunnan chinantecojen mielestä? Se on myös vihreä. ”Se, mitä me kaikkein eniten arvostamme on vesi.

Sillä ilman vettä emme voi elää. Eikö vain? Se ei ole

Lähteet: Bartolomé, Miguel A. & Barabas, Alicia M. 1990. La presa Cerro de Oro y el Ingeniero el Gran Dios: relocalización y etnocidio chinanteco en México, Volym 2. México: Consejo Nacional para la Cultura y las Artes.

Bartolomé, Miguel A. & Barabas, Alicia M. 1997. Relocalización y etnocidio. La presa Cerro de Oro 20 años después. Cuadernos del Sur 4 num. 11: 79-101.

VÄKI 21

Kauhukuvat kortistosta pelkkää puppua JENNA HONKANEN

Kehossa se tuntuu sydämentykytyksenä. Ilmoille se kaikuu tihentyneenä hengityksenä ja raskaina huokauksina. Mieli on levoton ja olo ahdistunut.

Se iskee yllättäen ja sumentaa tulevaisuuden muodottomaksi näkymäksi. Kohtauksen jälkimainingeissa saattaa havaita hiljalleen kutistuvansa: kaikki usko elämän kantavaan voimaan on tipotiessään.

Opiskelutovereiden kanssa käytävässä keskustelussa se ruumiillistuu lauseissa, joissa viitataan opiskelun väistämättä vievän kohti työttömyyttä. Tämä näköalattomuus on katkerin tauti, joka tarttuu vaivihkaa opiskelijasta toiseen kulovalkean tavoin.

Amerikkalaisen psykologian professorin Robert Rosenthalin mukaan tämänkaltaisen epidemian voi kitkeä tyystin, koska se pysyy elossa ainoastaan uskonvaraisena. Rosenthal puhui itseään toteuttavista enteistä, joiden kurssia saattaa muuttaa vain odotuksiaan korjaamalla.

Mielikuvat antropologian opiskelijoiden toimettomasta tulevaisuudesta eivät vastaa todellisuutta. Väitteen puolesta puhuvat tilastotkin.

Yhteiskuntamme kaikilla portailla tarvitaan ihmistieteilijöiden kaltaisia moniosaajia, joilla on kyky kriittiseen ja laajaan ilmiötason ajatteluun.

Opettelemme opiskeluiden aikana eritoten tulkkaamaan: muunnamme tutkimamme ryhmän tai ilmiön merkitykset tieteellisen diskurssin kielelle. Meiltä luonnistuu niin välimiehen kuin sillanrakentajankin rooli. Himmalua ei siis kannata harrastaa. Toivottavaa on ennemminkin pyrkiä sellaisten asioiden pariin, joissa haluaa kehittyä.

Mutta missä kaikkialla tarvitaan nykyään kaltaisiamme simultaanitulkkaajia? Esimerkiksi yksi kova markkinarako on digitaalisten palveluiden kehittäminen. Yhä useampien palvelujen siirtäminen verkkoympäristöön on räjähdysmäisessä kasvussa.

Verkossa käydään kauppaa, tehdään töitä, huvitellaan, politikoidaan sekä pidetään yllä ihmissuhteita. Nämä sosiaalisen kanssakäymisen areenat ovat jatkuvan kehittämisen kohteena.

Digiantropologina saattaisi kehittää kvalitatiivisin menetelmin ja etnografisen metodin avulla käyttäjälähtöisesti verkkoympäristöjä ja siellä tarjottavia palveluja. Palvelusuunnittelun prosessimaisuutta voi lisäksi vallan hyvin soveltaa

myös tuotesuunnittelussa tai vaikkapa terveysja sosiaalialan organisaatioiden kehittämisessä.

Eikä siitä tuskin olisi haittaa myöskään globaalissa mittakaavassa erilaisten projektien tai hankkeiden suunnittelussa. Jok’ikinen globaalin epätasa-arvoisuuden ja epäonnistuneiden kehitysinterventioiden tähden yöunensa menettänyt toivoisi, että kehitysyhteistyötä tehtäisiin vain ja ainoastaan kestävällä tavalla. Onhan hävettävän paljon rahaa suunnattu hankkeisiin, jotka eivät ole lopulta kantaneet hedelmää. Tähän suurin syy on ollut sekä paikallisen kulttuurin heikko tuntemus että hyvin eurosentrinen näkemys kehityksestä ja tavoiteltavasta hyvästä.

Toisaalta etnografista metodia voisi käyttää myös kulttuurialan, ja miksei viihteenkin, kehittämisessä.

Niin elokuvien kuin sarjojen tuotannossa tulisi luoda sisältöjä, joilla olisi uudenlaista kosketuspintaa toivottuihin yleisöihin. Esimerkiksi norjalainen teinisarja Skam on saavuttanut niin kotimaassaan kuin sen ulkopuolella suursuosion.

Osasyy menestykseen johtaa varmasti juurensa siitä, että sarjaa varten tehtiin taustatutkimusta norjalaisnuorten keskuudessa lukuisten kuukausien ajan ennen käsikirjoitusprosessia.

Esimerkkejä todellisuudesta toiseen tapahtuvasta informaation siirrosta voisi havainnollistaa lukuisin tavoin. Ongelmanratkaisukyky, luovuus ja ihmislähtöisyys ovat attribuuttejamme. Siksi ei ole epäilystä ettemmekö menisi kuin kuumille kiville työmarkkinoilla. Tai sitten luomme omat markkinamme.

Rosenthal 1960-luvulla teoretisoima Pygmalion -efekti merkitsi sitä, että mitä enemmän yksilöltä uskalletaan odottaa, sitä paremmin hän suoriutuu ja sitä korkeampiin saavutuksiin hän yltää. Pygmalion -efektin vastakohtana toimi Golem -efekti, jonka mukaan rimanalitus johtuu odotusten puutteesta.

Antropologina kannattaa odottaa varsin paljon itseltään, kollegoiltaan sekä työelämältä. Onhan meillä edessä valoisa tulevaisuus. • Näin väittivät Exploration ’17 työelämä tapahtumaan osallistuneet ammattilaiset, jotka työskentelevät antropologeina niin yritysmaailmassa, viestinnän asiantuntijoina kuin tutkimuksen puolella. Teksti perustuu sparraukseen, jota sain osakseni osallistuessani kyseiseen tapahtumaan.

VÄKI 22

Väki tarvitsee toimitukseen lisää innostuneita tekijöitä kirjoittamaan, kuvittamaan ja taittamaan. Jos olet kiinnostunut antropologiasta tai lehden toimitustyöstä, ota yhteyttä Väki-lehden päätoimittajiin www. facebook.com/vakilehti.

Kuva: Jussi Jääskeläinen

VÄKI 23