Väki 3/15 by Väki Magazine

03/15 Ihminen & Luonto

Väki on Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden lehti. Julkaisija: Mana ry Painos: 100 kpl Painopaikka: Picaset Oy Väki on saanut HYY:n järjestölehtitukea vuodelle 2015 Väki 3/2015 Päätoimitus: Bruno Gronow, Eemi Nordström Taitto: Vesa Rantanen Tämän numeron toimituskunta: Sonjis Laine, Tapio Kumpula, Santeri Koivisto, Anni Huttunen, Helmi Räisänen, Riku Silvennoinen Kannen kuva: Mark Witton: Maasaikirahvi, Homo sapiens ja Arambourgiania philadelphiae-lentolisko (julkaistu tekijän luvalla)

2 / 03/15

Pääkirjoitus 4 Kenttäkämmejä osa 2. 5 Taivaanrantaan jatkuva maa 6 Paleontologian ontologiaa 8 Runo 14 Sarjis 15 Our Nature’s Nature 16 Kävelemisen epämääräinen ylistyspuheenvuoro 20 Elämää ja etnotaksonomiaa 22 Anonyymi antropologi 24 Kasvonilmeoppi 25 Toimituksen tervehdys 27

3 / 03/15

Pääkirjoitus Bruno Gronow Eemi Nordström

Oletko huomannut, että jos puu kaatuu luonnonsuojelualueella polun päälle, vain polulla oleva osa rungosta poistetaan? Mana ryhmittyi tässä hiljattain ”villin” luonnon äärelle, Suomen toiseksi suurimpaan kaupunkiin keskelle Nuuksion syksyisen hiljaisia saloja. Siellä, museoidun erämaan äärellä, on helppo huomata merkittyjen, rajattujen polkujen ja metsäalueiden edustavan sitä yleistä ristiriitaa ihmisen ja luonnon välisessä suhteessa, jota tämän lehden sivuilla käsittelemme. Toisille luonto edustaa kaaosta ja likaa, käsittelemätöntä elämää, joka saattaa tunkeutua kuin varkain jonkin pörröisen pihaoravan muodossa järjestäytyneeseen todellisuuteemme, kun taas toisille luonto ja sille antautuminen ovat se ainoa autenttinen olemassaolon muoto. Yleisessä puheessa saattaa kuulla lausahduksia siitä, kuinka luonto on nousemassa ihmisen sortoa vastaan erilaisten luonnonmullistusten muodossa. Hirmumyrsky USA:n itärannikolla onkin siis vain osa suurempaa sotaa luonnon ja ihmisen (lue: sivilisaation) välillä; metsien mesikämmen on pelkkä rivisotilas vaanimassa ihmisen lipsahdusta.

nykytodisteiden valossa olevan hyvin paljon ihmisen muokkaama: sademetsän syömäkelpoiset hedelmät saattavat olla peräisin muinaisilta puupelloilta, ja alueen ”luonnonkansat” syntyivätkin vasta eurooppalaisten saapumisen jälkeen kulkutautien autioittaessa Amazonasin kaupungit. Luontoäiti osaa kyllä hoitaa hommansa, mutta ihmisen on välillä hieman avitettava itse aiheuttamiensa vaakakuppien horjahdusten tasoittamisessa. Esiintyessään väärässä kontekstissa jotkin luontokappaleet voidaan nähdä epäluonnollisina: pitääksemme luonnon ”luonnontilassa”, eli sellaisena kuin se oli ennen ihmistä, meidän on hävitettävä siihen kuulumattomat osaset manuaalisesti. Sellaisilla ekologisesti herkkien ja endeemiseltä lajistoltaan rikkaiden ekosysteemien alueilla, kuten UudessaSeelannissa, vieraslajit on eliminoitu tietyiltä saarilta, ja ainoa keino tällaisen pseudoneitseellisen alkutilan ylläpitämiseksi on ollut pääsyn kieltäminen ihmiseltä. Luonto on olemassa aivan yhtä kauan kuin ihminenkin, ja siksi se on meistä riippuvainen. Se myös muuttuu meidän mukanamme, sillä pelkkä läsnäolomme vaikuttaa tarkkailemaamme kohteeseen pysyvästi.

Toisaalta painotamme myös luonnon terveellisyyttä. Mikään ei liene kovempi myyntivaltti tuotteelle kuin että se on “luonnonmukainen”. Aina jugurtista saippuaan me uskomme, että kunhan tuote on vain mahdollisimman luonnollinen, se on hyväksi meille. Mitä tämä luonnollinen sitten tarkoittaa? Ihmiset usein eksplisiittisesti päättävät mikä on luonnollista ja mikä ei. Milteipä kaikki, mitä suuhumme pistämme, on kuitenkin jollain lailla jalostettua ihmisen toimesta. Jopa Amazonin sademetsä, tuo koskemattoman erämaan viimeinen linnake, näyttää

4 / 03/15

Kenttäkämmejä osa 2. Sarjassa jaetaan kenttätyön aikana koettuja kommelluksia ja kiusallisia tilanteita etnografisella ennakkoluulottomuudella.

“Misadventures in ethnography do not only occur in rural settings; urban ethnography has its own challenges. In the research I have been conducting on music in South African churches, I have been primarily based in Cape Town. Like the rest of South Africa, the city has a high crime rate which can be attributed in part to the country’s high levels of inequality. Although violent crime is concentrated in the city’s informal settlements, incidents also occur in the relatively safe central business district. On Sundays I would observe up to four church services, travelling around downtown Cape Town. On weekdays downtown is filled with workers and shoppers, tourists in the warmer months – and beggars. These are young men with identical stories; they have never harmed another living creature – but then again they might – they just want a few rand to buy milk for their baby. On Sundays in wintertime, when there are few workers, shoppers or tourists in downtown Cape Town, it’s business as usual for the beggars and the anthropologists.

Schwarzenegger. He first pursued me in the early morning, for the best part of a kilometer, in a familiar South African battle of attrition through annoyance; he eventually accepted 10 rand (about 70 cents) to go away. I encountered him four more times that day. Each time he insisted that he had never met me before and never accepted a single rand from me, but that he would be willing to follow me as long as it takes and even reconsider his apparently pacifist principles.

This was how I met the Terminator of Cape Town beggars, a man so persistent that I can only compare him to the T-1000 robot who chased Arnold

- Ibrahim Abraham, Postdoctoral Research Fellow

Annoying as this was, it made me reflect on two things. David Simon, creator of The Wire – and the even better tv show Homicide: Life on the Street – once said that there is no harder worker in America than a junkie. This is true in South Africa, too. Secondly, it helped me understand the privatization of leisure space in South Africa; shopping malls, gyms, gated communities with vast parkland and ‘megachurches’ are places where T-1000 cannot follow you.”

5 / 03/15

Kuvat: S onj i s La i ne

Taivaanrantaan jatkuva maa Luontokokemuksia Mongoliassa Sonjis Laine

Jo päiviä junan ikkunasta aukeavaa maisemaa hallinnut taigametsä alkoi pikkuhiljaa kuivua aroksi lähestyessämme Mongolian pohjoista rajaa tukahduttavan kuumana heinäkuisena yönä. Aamun valjetessa raja-aseman toisella puolella ei puita enää näkynyt. Niiden tilalla hohti punainen silmän kantamattomiin jatkuva sekoitus hiekkaa ja kuivuneita kasveja. Valkoiset jurtat pomppasivat esiin jylhästä maisemasta, joka jatkui melko muuttumattomana aina pääkaupunki Ulan Batorin rautatieasemalle asti. Noin kolmasosa Mongolian väestöstä tienaa edelleen elantonsa

karjankasvatuksella, ja pieniä jurttaryhmittymiä sekä lammaskauppiaita näkyi vielä kasvavan kaupungin laidoilla. Vaikka Ulan Bator toisaalta asettuikin betoni- ja lasielementteineen vahvaksi kontrastiksi sitä ympäröiville, melkein koskemattomilta tuntuville maille, näkyi kaupunkilaistenkin keskuudessa vahva luontoa kohtaan tunnettu yhteys. Kierrellessäni kaupunkia huomasin ihmisten kerääntyneen lekottelemaan autoteiden varsille puistoihin, keskustan kupeessa olevien temppeleiden puutarhoihin tai kuivuneen joen

6 / 03/15

vehreään uomaan. Kaupunkikahviloissa sen sijaan istui lähinnä länsimaisia bisnesmiehiä, opiskelijoita ja turisteja. Uusi, junamatkalla tapaamani ystävä kertoikin kaupungin liikekeskuksen nopean kasvun sekoittavan pään. Hän itse kertoi rentoutuvansa perheensä kesämökillä maaseudulla ja yhtäkkiä tätä suomalaista ja tuota Kazakstanissa opiskelevaa mongolialaista yhdistikin moni asia: rakkaus luontoa ja sen rauhaa kohtaan sekä toisaalta mahdollisuus nauttia luonnosta suhteellisen helposti kaupungin hulinan ulkopuolella. Ja niinhän sitä nautittiin. Kaupungin vasta heräillessä uuteen aamuun, ajoimme Ulan Batorin keskustasta noin 40 kilometrin päässä sijaitsevaan Gorkhi-Tereljin kansallispuistoon, jonka tuntumassa tönöttivät myös monet kesämökit sekä -jurtat. Näkymä oli henkeäsalpaava eivätkä metsä- tai niittymaisemiin tottuneet silmäni saaneet kiinni mittakaavasta; kaikki oli valtavaa. Karttoja ei kuitenkaan tarvittu, sillä toisin kuin omani, mongolialaisen retkikumppanini katse oli harjaantunut kalliomuodostelmien välisten etäisyyksien arvioimiseen ja niukka kasvillisuus avasi näkymän aina taivaanrantaan asti. Oli vain suunnistettava kohti kilpikonnakiveä ja ohitettava naisen kasvot kalliossa, jotta polku kukkuloiden laelle rakennettuun meditaatiotemppeliin löytyisi. Jylhät pinnanmuodot toimivat pelkkien maamerkkien lisäksi myös esimerkiksi eläintä muistuttavista fyysisistä muodoistaan riippuen keskeisinä symboleina. Luonnosta kumpuavan symbolismin voidaankin valaista mongolialaista uskontoperinnettä. Vaikka pääuskontona vaikuttaa buddhalaisuus, ovat lähes puolet maan asukkaista ateisteja. Pienestä uskonharjoittajamäärästään (noin 6 % väestöstä) huolimatta shamanismi näkyy vahvasti juuri luonnon merkityksestä paikallisten kanssa keskusteltaessa ja ulkopuolisen silmin se vaikuttikin yhdessä buddhalaisen perinteen kanssa luovan hyvin maanläheisen elämänfilosofian. Luonnon symboleihin liittyi (ehkä jopa yllättäen) myös vahvoja moraalisia sääntöjä ja tabuja. Retkikumppanini osoitti lähes pystysuoraan jyrkänteeseen kuunvalossa piirtyvät naisen kasvot, ja

kertoi kyseistä seinämää pitkin kiipeämisen olevan kiellettyä naisille. Harrastelijakiipeilijänä hän oli aikaa sitten päättänyt uhmata kieltoa ja noussut ylös jyrkänteen seinämää, mutta sairastunut äkkiä outoon vatsatautiin ja palannut alas. Päätimme yhteistuumin kunnioittaa meille asetettuja rajoja ja jatkoimme kulkuamme toista kautta kohti temppeliä vaihtaen allemme myöhemmin myös erään vanhan karjankasvattajan tilalta lainatut äkkipikaiset hevoset. Ehkä juuri luontoon liittyvä symbolismi ja meditaation merkitys pitävät yllä retkeilykulttuuria myös mongolialaisten kaupunkilaisten keskuudessa. Kun enää osa maan väestöstä vaeltaa karjaansa paimentaen laitumilta toisille, löytyy Ulan Batorin jokaisesta tavaratalosta oma osastonsa teltoille, makuupusseille ja muille retkeilyvälineille. Toinen luonnon ja ihmisen perustavanlaatuista vuorovaikutusta edelleen korostava osa mongolialaista kulttuuria on varmasti heinäkuussa juhlittava Naadam-festivaali, jonka aikana kilpaillaan sotureille, hevosmiehille ja metsästäjille perinteisiä tärkeitä ominaisuuksia verraten. Kilpailulajeina toimivat pystypaini, jousiammunta sekä ratsastus, jota näinkin harjoiteltavan seuratessani festivaalin valmisteluja viikkoa ennen niiden avajaisseremoniaa. Ratsastuskilpailun luonne yllätti minut täysin: hevoset näyttivät yhtä villeiltä ja äkkipikaisilta kuin ne, joiden jääräpäiseen tahtoon jouduin itse alistumaan vaeltaessamme kansallispuiston aroilla. Harjoitusradoilla viipotettiin siis lähes täysin ratsujen ehdoilla, usuttaen hevoset kilpalaukkaan. Lisäksi eläinten selässä keikkuvat lapset olivat vanhimmillaan alle teini-ikäisiä. Kuulinkin maaseudun lapsien oppivan ratsastamaan ennen ensiaskeleitaan. Kuvittelen kateellisena ja haikeana mitä nämä lapset oppivat luonnonkappaleiden välisestä kunnioituksesta.

Lähteet: http://www.mongoliatourism.org/mongolia-introduction/ Naadam Festival - Center for the Study of Eurasian Nomads, <http://www.csen.org/Mongol.Nadaam/Mongol. text.html>

7 / 03/15

Paleontologian ontologiaa Miten mallintaa muinaista maailmaa? Eemi Nordström Vaikka kaikkialta ympäriltämme on löydettävissä elämän olemassaolon tarinaan kuuluvia katkelmia, meillä ole aavistustakaan sen koko sisällöstä. Kuten historian tutkimuksessa yleensä, kaikki keinomme rakentaa kuvaa siitä, miltä maailma näytti, tuntui ja kuulosti ennen oman lajimme ilmestymistä, ovat kiinni omissa käsityksissämme nykyhetkestä ja siten arvailujen varassa. Mutta haittaako tuo? Voiko kerran kadonnutta koskaan saada takaisin?

Paleontologia lienee sitä luonnontieteiden spekulaatiolle avoimempaa kenttää. Tämä esihistoriallisia organismeja ja niiden jättämiä jäänteitä, fossiileja, tutkiva geotiede jättää aineiston pikkutarkan analysoinninkin jälkeen niin paljon tilaa akateemiselle arvailulle, että paleontologeille on jopa naljailtu liian varovaisesta mielikuvituksen käytöstä. Kun muinaista maailmaa mallinnettaessa käsityksemme ovat kiinni tieteellisen aineiston lisäksi ajassa, paikassa sekä tietenkin kulttuurillisissa konsepteissa, luomme niiden muuttuessa myös kuvaamme menneisyydestä yhä uudelleen. Mallinnuksen välittämisessä suurelle yleisölle auttaa paleontografia eli ”paleotaide” (paleoart), esihistoriallista elämää kuvaava taiteenala. Tässä tekstissä aion käsitellä tätä alati muuttuvaa kuvaa erityisesti muinaiseläimistä tunnetuimman ja kenties salaperäisimmän kategorian, dinosaurusten, kannalta.

Fossiilien monet merkitykset On suhteellisen turvallista sanoa, että missä ikinä fossiileja on ollut helposti löydettävissä, ovat siellä asuneet ihmiset myös antaneet niille merkityksiä. Paljain silmin havaittavien fossiilien yhteys eläviin organismeihin on usein helppo huomata, mutta yhteys maahan tekee niistä eräänlaisia liminaaleja. Tämän vuoksi fossiileihin usein liitetään mystisiä ja parantavia vaikutuksia: Englannissa on varhaiskeskiajalta asti kutsuttu ammoniitteja, nykyisten mustekalojen esihistoriallisia sukulaisia, käärmekiviksi niiden muistuttaessa kerälle kiertyneitä käärmeitä. Joillekin näistä Pyhään Hildaan yhdistettävistä fossiileista on jopa kaiverrettu käärmemäinen pää. Luultavasti vuosituhansia jatkunut itäaasialainen lohikäärmeenluurohtojen kauppa taas houkuttelee edelleen paleontologeja uusien löytöjen toivossa, ja fossiileja on käytetty

8 / 03/15

erilaisissa parannuslääkkeissä myös ympäri Eurooppaa. Onpahan kääpiönorsujen kallofossiilien arveltu myös toimineen innoituksena antiikin taruihin kykloopeista, ja runsaista merimatelijoiden jäänteistä tunnetun Yhdysvaltojen keskilännen alkuperäiskansojen tarinoissa esiintyy toisinaan käärmemäisiä, aikoinaan kiveksi muuttuneita vesihirviöitä. Kuinka paljon fossiilit ovat vaikuttaneet mytologiaan ja maailmankuvaan on tietenkin täysin spekuloitavissa, ja tätä geomytologista aspektia on toistaiseksi tutkittu vain lähinnä Euroopassa. Maanosan lohikäärmesymboliikka on todistetusti saanut vaikutteita muinaiseläimistä: esimerkiksi Wawelin katedraalin katossa Krakovassa roikkuu keskiajalla löytyneitä jääkautisten nisäkkäiden fossiileja, joiden arveltiin tuolloin kuuluneen alueella asuneelle lohikäärmeelle. Itävallan Klagenfurtin 1500-lukuiseen lohikäärmeveistokseen taas otettiin mallia villasarvikuonon kallosta. Myös nykyiset fossiilien merkitykset yltävät kauas tieteellisen kiinnostuksen ulkopuolelle, eikä fossiilien käyttö amuletteina ja lääkeaineina ole kadonnut mihinkään. Joillakin fossiilirikkailla alueilla, kuten Bolivian keskiosissa, niistä jopa rakennetaan taloja. Meillekin päin on päätynyt fossiileja sisältäviä rakennusmateriaaleja, ja esimerkiksi yliopistomme päärakennuksen aulan lattialaatoista voi bongata muinaisia mustekaloja. Fossiilien merkitystä kansalliselle identiteetille ei myöskään pidä vähätellä: lähes kaikilla Yhdysvaltojen osavaltioilla on oma virallinen fossiilinsa, ja Etiopian hominidilöytöjen tuoma titteli ”ihmiskunnan alkukotina” on maalle suuri ylpeyden aihe. Muinaisjäänteiden kaupallistuminen taas on jo paljolti riistäytynyt käsistä, ja kuten arkeologiassa, tieteellisesti merkittävät kappaleet päätyvät yhä useammin yksityiskokoelmiin. Esimerkiksi Kiinassa, jossa fossiilit ovat iso bisnes, hirmuliskofossiilien salakuljettamisesta on jopa annettu kuolemantuomioita. Norsunluukaupan kieltäminen on puolestaan lisännyt mammutinluun kysyntää, ja Siperian ikiroudasta louhituista luista valmistetaan nykyäänkin mammutinluisia huonekaluja, biljardipalloja ja pianon koskettimia. Länsimaissa fossiileihin on alettu suhtautuma yhä enenevissä määrin taiteena ja sisustuselementteinä. Nykyään on esimerkiksi täysin mahdollista laatoittaa kylpyhuone 30 miljoonaa vuotta vanhojen kalojen raadoilla. Paleoturismillekin on kasvavaa kysyntää muiden muassa Etelä-Englannissa ja

Brasiliassa. Etnopaleontologia, eli eri ihmisryhmien suhdetta fossiileihin ja niiden löytöpaikkoihin tutkiva tieteenala, saattaa olla vasta lapsenkengissään, mutta ensiaskeleet on jo otettu. Luuta on paha lihottaa Kokonaisten luurankojen säilyminen fossiilistumisprosessin alkamiseen on äärimmäisen harvinaista. Myöhemmin tapahtuvat geologiset mullistukset, kuten jääkaudet, pienentävät ennestään säilymisen todennäköisyyttä. Haiden ja muiden rustokalojen kaltaisten eläinten jäänteet koostuvat useimmiten hampaista, sillä rustosta koostuva tukiranka hajoaa nopeasti. Valtaosa suurten sukupuuttoon kuolleiden eläinten mallinnuksista perustuu paikoitellen hyvinkin puutteelliseen fossiiliaineistoon, ja uusien löytöjen myötä kuva saattaa kokea hyvinkin radikaaleja muutoksia. Ennen sukupuuton käsitteen yleistä hyväksymistä tiedepiireissä 1700-luvun lopulla luonnonfilosofit arvelivat suurten luiden kuuluneen joillekin ennestään olemassa oleville olennoille. Yleinen selitys oli niiden kuuluminen Raamatussa mainituille jättiläisille. Myös erikoisemman näköisille fossiileille annettiin luomiskertomukseen sopivia merkityksiä: muuan 1700-luvun sveitsiläinen luonnonfilosofi esimerkiksi piti fossiilistunutta jättiläissalamanteria (Andrias scheuchzeri) vedenpaisumuksessa menehtyneenä ihmisenä; ajatus ei ole kovinkaan kaukaa haettu, sillä ylhäältä päin katsottuna monien sammakkoeläinten tukiranka muistuttaa jossain määrin ihmisen luurankoa tai sikiötä. Lasten dinosauruskirjoissa taas harvoin mainitaan sellaista faktaa, että ensimmäinen hirmuliskon fossiilille annettu tieteellinen nimi oli Scrotum humanum, ”ihmisen kivespussit”, vuonna 1676. Nimi annettiin todennäköisesti Megalosaurukselle kuuluneelle sääriluun kappaleelle sen vihjailevaan muotoon viitaten. Hirmuliskoista ei tosin sinällään puhuttu ennen kuin brittiläinen Richard Owen keksi termin Dinosauria vuonna 1842. Luut itsessään antavat vain jonkinlaista osviittaa eläimen ulkonäöstä. Esihistoriallisia eläimiä esittävät kuvat noudattavat luuston rakennetta usein niin pikkutarkasti, että ne näyttävät nykyeläimiin verrattuina langanlaihoilta. Nykyfaunaa katsomalla tiedämme, että eläinten ruumiit ovat monien fossiilistumista huonosti kestävien ainesten, kuten rasvan, karvan, höyhenten ja suomujen peittämiä.

9 / 03/15

Ku van l in s en s s i ( I gu an o d o n ) , 5 B, 5 C, 5 D, 5 E : C C 3 . 0 U n p o r te d htt ps : / /creat iveco m m o n s . o rg / licen s e s / by/ 3 . 0/dee d. en Kuvalähde : W i ki medi a Commons

Jurassic Parkin Velociraptorien ulkonäkö perustui oik-

Iguanodon (vas.) ja Megalosaurus, kaksi ensimmäistä

eastaan Deinonychukseen, jota tämä Emily Willoughbyn

tieteellisesti kuvattua hirmuliskoa, Eduardo Rioun

esimerkki nykyisestä lintumaisemmasta näkemyksestä

teoksessa La Terre avant le déluge (1866)

kuvaa. Yläkulmassa eläimen luuranko.

Sellaiset luonnossa nopeasti hajoavat asiat kuin sarvikuonojen sarvet, norsujen kärsät, paratiisilintujen loistokkaat pyrstöt ja valaiden rasvakerrokset jäisivät meille tuntemattomiksi, mikäli tuntisimme nämä eläimet pelkän luuston perusteella vailla tietoa niiden ilmenemisestä olemassa olevilla lajeilla. Koska todisteita vastaavanlaisista piirteistä ei fossiilien valtaosa kerro, on paleontograafikoilla ollut tapana esittää eläimissä vain se mitä on niistä tiedetty. Viime vuosina tämän lähtökohdan teoreettisiin ongelmiin on tartuttu ennennäkemättömällä innolla, ja uuden paleotaiteilijoiden sukupolven teoksissa hirmuliskojen häkellyttävät höyhenkoristukset ja elävistä eläimistä ammentavat spekulatiiviset käyttäytymismallit alkavat jo olla sääntö poikkeuksen sijaan. Yhä useammin kaikkein villeimmätkin ajatusleikit saavat tukea tulevaisuuden löydöistä. Muinaismatelijoiden muuttuva muotokuva Ajatus hirmuliskoista nimensä mukaisina kömpelöhköinä jättiläismatelijoina muuttui vuonna 1969 yhdysvaltalaisen John Ostromin kuvaaman Deinonychus antirrhopus-lajin myötä. Tämä erittäin lintumainen ”raptori” avasi niin kutsutun dinosaurustutkimuksen renessanssin, jossa hirmuliskot muuttuivat mielikuvissamme vaihtolämpöisistä tasalämpöisiksi, sosiaalisiksi olennoiksi. Toisaalta dinosauruksia ei ennen pitävien todisteiden ilmaantumista 1990-luvun puolivälissä juurikaan kuvattu höyhenpeitteisinä, sillä niitä pidettiin vielä jossain määrin matelijoina. Biologisten taksonomiamenetelmien muuttuessa on kuitenkin päädytty siihen tulokseen, etteivät hirmuliskot olleet ainoastaan

lintujen esivanhempia, vaan linnut itsessään ovat dinosauruksia. Uudempien löytöjen ja taksonomisten analyysien myötä esimerkiksi Tyrannosauruksella näyttäisi olleen todennäköisesti höyhenpeite. Lentoliskoilta, dinosaurusten lähisukulaisilta, taas on tunnettu karvamaisten säikeiden peittämiä fossiileja 1970-luvulta lähtien. Dinosaurusten tapauksessa muiden kuin linnuille läheistä sukua olevien hirmuliskojen kuvaaminen höyhenpeitteisinä oli pitkään spekulatiivista, ennen kuin viitteitä höyhenpeitteestä löydettiin muutamilta suurten nelijalkaisten dinosaurusten ryhmiltä. On myös syytä olettaa, että muinaisilla napa-alueilla eläneillä hirmuliskoilla olisi ollut jonkinlainen paksu eristekerros suojaamaan eläintä kylmyydeltä. Dinosaurusten väriskaalan mysteerikin lienee lähempänä ratkaisua: tällä vuosituhannella ainakin kolmen Kiinasta löydetyn poikkeuksellisen hyvin säilyneen hirmuliskon (Anchiornis, Sinosauropteryx, Sinornithosaurus) höyhenpeitteen väritystä on pystytty rekonstruoimaan fossiilien pigmenttisoluja analysoimalla. Krokotiilien karvanlähtö Hirmuliskojen heikon nykykategorioihin istumisen myötä alati muuttuvat näkemykset ovat täysin odotettuja. Mutta tutummatkaan kategoriat eivät aina ole sitä miltä näyttää, ja aivan viime vuosina on havaittu muutamia erittäin kiintoisia piirteitä esimerkiksi krokotiileissa. Kuten kuka tahansa luonnonhistoriallisen museon kävijä voi todeta, monet nykyisin elävät elollisten ryhmät olivat aikoinaan runsaasti nykypäiväistä monipuolisempia.

10 / 03/15

2014 löydetty lepakonsiipinen dinosaurus Yi qi. B. Triceratopsin fossiileista on löydetty viitteitä tämän kaltaisiin höyhenmäisiin piikkeihin, joskin niiden muoto ja määrä on arvailujen varassa. C. Leaellynasaura, eteläisillä napaalueilla elänyt pitkähäntäinen kasvinsyöjädinosaurus. D. Baurusuchus, maakrokotiili. E. Kasvinsyöjäkrokotiili Simosuchus. Uudempi näkemys Megalosauruksesta ja Iguanodonin siluetista.

Arkosaureihin kuuluvat krokotiilit lienevät tästä ääriesimerkki: nykyisin tavattavat 23 krokotiilieläinten lajia ovat kaikki vesielämään sopeutuneita saalistajia ja kalansyöjiä, jotka omaavat liskomaisen ruumiinmuodon ja panssarimaisen suomupeitteen. Ei toisaalta tarvitse mennä kuin kolmisen tuhatta vuotta ajassa taaksepäin, kun Tyynenmeren saarilla tavattiin maalla (ja mahdollisesti myös puissa) eläviä krokotiileja. Maakrokotiilit olivat suhteellisen yleisiä kenotsooisella maailmankaudella, ja EteläAmerikassa eli planktonia syöviä jättiläiskrokotiileja vielä 20 miljoonaa vuotta sitten. Hirmuliskojen ajalta taas tunnetaan muun muassa kasvinsyöjäkrokotiileja ja kalamaisen pyrstön omaavia merikrokotiileja. Triaskauden keskivaiheilla noin 230 miljoonaa vuotta sitten, hieman ennen hirmuliskojen yleistymistä, valtaosa suurista maaeläimistä oli nykykrokotiileille sukua.

Carl von Linné luokitteli krokotiilit aikoinaan matelijoiksi niiden ulkonäön perusteella, mikä pitikin paikkansa biologisessa taksonomiassa kolme vuosisataa. Krokotiilien sukulaisuudesta dinosauruksiin on tiedetty pitkään, mutta kun linnut osoittautuivatkin hirmuliskoiksi, kävi ilmi että krokotiilit ovatkin läheisempää sukua linnuille kuin muille ”matelijoille.” On vielä muutakin: hiljattain alligaattoreilta löydettiin sama höyhengeeni kuin linnuiltakin. Jossain vaiheessa Crocodilia-lahkon evoluutiota geenistä kuitenkin tuli resessiivinen. Kun lisäksi kaikilta muilta arkosaureihin kuuluvilta ryhmiltä, eli lentoliskoilta ja dinosauruksilta, tunnetaan höyhenten tai karvamaisten säikeiden peittämiä lajeja, on täysin mahdollista, että myös muinaisilla krokotiileilla oli höyheniä. Tämä linnuille ominaisena pidetty piirre voikin olla paljon vanhempaa perua kuin jopa hirmuliskot.

11 / 03/15

4, 5A: C C 4 .0 I nter n at io n al htt ps : / /creat iveco m m o n s . o rg / licen s e s / by-s a/ 4 . 0 / d ee d . en Ku valähde : Wikimedia Commons A . Em ily W illo u gh by; B & E . No b u Tam u ra; C . D an ny C icch ett i; D. Sm o keybjb

Erikoisen näköisiä hirmuliskoja ja krokotiileja A. Syksyllä

Kaikkeen tähän spekulaatioon ja muotojen pohtimiseen liittyy paleontologian kauneus ja kauheus: ajatus siitä, että maailmaamme on asuttanut nykyelollisista jollain kiehtovalla tavalla poikkeavia olentoja paljon meitä kauemmin luo itsessään kuvaa oman lajimme suhteellisesta merkityksettömyydestä geologisella mittapuulla. Toisaalta Homo sapiens on lyhyen historiansa aikana jättänyt pysyvän merkkinsä evoluution tuleville tienhaaroille: kenties ihmisen toiminnasta suuresti hyötyneiden rottien jälkeläiset tulevat edustamaan seuraavaa maaselkärankaisten monipuolista ryhmää? Emme ehkä tule koskaan tietämään millaisilta muinaiseläimet maailmoineen näyttivät, mutta meille on annettu valta ja vapaus niitä esittävien kuvien luomiseen. Tietämättömyys on toki myös turhauttavaa, minkä vuoksi meidät esihistoriasta erottavien vuosimiljoonien kiertämiseksi on etsitty apua teknologiasta. Sukupuuton peruuttamisen pulmat Sukupuuttoon kuolleiden eläinten henkiin herättäminen on herättänyt runsaasti keskustelua 1990-luvulta lähtien. Kun siihen kerran näyttäisi olevan mahdollisuus, kukapa ei haluisi niitä nähdä lihana ja verenä? Ihmisen toiminnasta sukupuuttoon ajautuneiden lajien palauttaminen saattaisi olla jopa moraalinen velvoitteemme ja mahdollinen korjausliike aiheuttamallemme biodiversiteetin köyhtymiselle: Mauritiuksen tambalacoquepuut harvinaistuivat runsaasti saaren ekosysteemille tärkeiden dodojen ja jättiläiskilpikonnien katoamisen myötä, sillä puiden siementen kulkeminen näiden eläinten ruuansulatuskanavien kautta paransi niiden itämismahdollisuuksia. Siperian metsiä takaisin tundraksi tallovien mammuttien mahdollisella uudelleentuomisella taas on arvioitu olevan ilmastoa viilentäviä vaikutuksia. Tällä hetkellä villamammutin henkiin herättämiseen tähtääviä projekteja on meneillään ainakin kolme kappaletta. Australialaisen pussihukan eli tasmaniantiikerin uudelleentulemiseen taas kerätään parhaillaan rahoitusta, ja vastaavassa Uuden-Seelannin moalintua koskevassa operaatiossa eläimen perimän kartoittaminen on aloitettu. Sukupuuton perumisessa, de-ekstinktiossa, onnistuttiin ensimmäisen kerran jo 2003, kun tutkijat saivat erään kloonatun sukupuuttoon kuolleen pyreneidenvuorivuohen alalajin (Capra pyrenaica pyrenaica) selviämään kesyvuohen

synnyttämänä. Tämä kili tosin eli vain seitsemän minuuttia ennen menehtymistään keuhkojen vajaatoimintaan. Geeniteknologialle vastaavanlainen operaatio on yhä hakuammuntaa, joten kyseisen kilin kaltaisten lyhytikäisten eläinten luomisessa on runsaasti eettisiä ongelmia. Ihmisen biologiset kokeilut mm. tuholaistorjunnassa ovat tunnetusti menneet usein pahasti pieleen, ja rahan syytäminen tällaisiin riskaabeleihin korjausyrityksiin tuntuu absurdilta niin monen lajin ollessa parhaillaan sukupuuton partaalla. Semanttisesti vielä suurempi ongelma de-ekstinktiossa on kuitenkin se, ettei kerran kadonnutta voi saada samanlaisena takaisin: vaikka esihistoriallisen eläinlajin geeniperimä saataisiinkin kopioitua sataprosenttisesti (mikä on tämänhetkisellä teknologialla mahdotonta), emme voi tietää, käyttäytyisikö kloonauksen tulos sen sukupuuttoon kuolleiden lajitovereiden lailla. Käsityksemme muinaisten lajien elintavoista pysyvät teorioina, ja esimerkiksi hypoteettinen aasiannorsun synnyttämä mammutinpoikanen perisi kasvaessaan aasiannorsujen sosiaaliset käyttäytymismallit. De-ekstinktiossa ihminen asettuu luojan virkaan jättäen kokonaan pois ne ympäristön ja evoluution elementit, jotka tekivät kadonneesta lajista sellaisen kuin se oli: kun eläimen alkuperäinen elinympäristökin on vielä kadonnut, eivät sukupuutosta palautetut eliöt ole muuta kuin ihmiskäsitystä vastaavia uudelleenluomuksia. Voikin todeta, etteivät de-ekstinktion potentiaaliset aikaansaannokset juurikaan poikkea paleontografisista rekonstruktioista. Sukupuuttoon kuolleen hirmuliskonkaan geneettinen uudelleenluomus tuskin vastaisi tämänhetkistä käsitystämme hirmuliskosta. Paleontologi Jack Horner, joka tunnetaan muun muassa Jurassic Park-elokuvien tieteellisenä konsulttina, keräilee parhaillaan rahoitusta ”Chickenosaurus”projektilleen. Tässä kunnianhimoisessa hankkeessa olisi tarkoitus kaivaa kanan geneettisestä koodista sen esivanhempien piirteitä, kuten hampaat, eturaajojen kynnet ja pitkä pyrstö. Kuten Horner itsekin hyvin tietää, aikaansaatu kanasaurus ei olisi kuin hirmuliskokuvaamme vastaava erikoisennäköinen kana. Toisin sanoen: hirmuliskosta tehtäisiin hirmuliskon näköinen. Ympyrä on sulkeutunut.

12 / 03/15

olisi vaikea arvailla. Vertailun vuoksi: vain muutamasta luunkappaleesta tunnetun Eurazdarcholentoliskon hypoteettinen siluetti.

Lähteet Brett-Surman, M.K. (toim) 2004. Dinosaurukset. Gummerus. Suom. Jenni Kovanen. Alkuperäisteos: Dinosaurs, Weldon Owen Inc. 1997 Busbey III, A.B.; Coenraads, R.R.; Willis, P.; Roots, D. 2004: Kivet ja fossiilit. Toinen painos. Gummerus. Suom. Jarmo Hakanen, Tekstimylly Oy, Kaarlo & Riikka Taipale, Terra Firma Oy. Alkuperäisteos: Rocks and fossils, Weldon Owen Pty Ltd. 1999 Conway, J.; Kosemen, C.M.; Naish, D. 2012. All Yesterdays: Unique and Speculative Views on Dinosaurs and Other Prehistoric Animals. Irregular Books HS Tiede 2015: Mammutit voisivat pelastaa ikiroudan ja hidastaa ilmastonmuutosta. Helsingin Sanomat 31.3.2015 http://www.hs.fi/tiede/a1427686346108 (noudettu 24.9.2015) Mayor, A. 2011. The First Fossil Hunters: Dinosaurs, Mammoths, and Myth in Greek and Roman Times. 7. painos uudella kirjoittajan johdannolla. Princeton University Press Michaud, N. & Watkins, J. (toim.) 2014. Jurassic Park and Philosophy. Open Court Mielonen, M. 2015: Helsingin julkisilla paikoilla voi nähdä olentoja satojen miljoonien vuosien takaa Helsingin Sanomat 12.3.2015 http://www.hs.fi/tiede/ a1426049520520 (noudettu 28.9.2015)

Witton, M. P.; Naish, D.; Conway, J. 2014. State of the Palaeoart. Palaeontologia Electronica Vol. 17, Issue 3 Zimmer, C. 2011: Evolution of Feathers: the long, curious, extravagant, evolution of feathers. National Geographic Magazine, helmikuu 2011 Aiheesta kiinnostuneille Darren Naishin Tetrapod Zoology-blogi: http://blogs. scientificamerican.com/tetrapod-zoology/ (paleontologiaa ja eläintiedettä yleisemmin) Mark Wittonin blogi: http://markwitton-com.blogspot. co.uk/ (paleontologiaa ja paleontografiaa erityisesti lentoliskoista) Emily Willoughbyn paleontografiaa: www.emilywilloughby.com/gallery/paleoart C.M. Kosemen: All Your Yesterdays: Extraordinary Visions of Dinosaurs and Prehistoric Animals from a New Generation of Palaeoartists. Irregular Books 2013 (ladattavissa ilmaiseksi kustantajan sivuilta: www. irregularbooks.co/download.html ) Adrienne Mayor: The First Fossil Hunters: Dinosaurs, Mammoths, and Myth in Greek and Roman Times (ensimmäinen laajamittainen tutkimus fossiilien suhteesta mytologiaan, tässä tapauksessa antiikin Kreikkaan ja Roomaan. Löydettävissa Kansalliskirjaston kokoelmista)

13 / 03/15

Eurazda rcho, l uura nko: C C 2. 5 G eneri c: https ://creati vecomm ons . org /l i cen s es / by/ 2. 5/ Eura zda rcho: Ma rk Wi tton/Wi k i m edi a C omm ons : ka s kel oti t: Wi ki medi a C om m on s

Pelkkien luiden perusteella kaskelotin ulkonäköä

Runo Riku Silvennoinen Havahduin Buddhaluonnosta tajuttuani, että siellä oli sota. Tämä kamppailu käytiin jo kesän korvilla huomasin kaiken olevan kaaoksessa – kaamoksessa?

Nyt on syksy; luonto värjäytyy kuten ihmisetkin Millä värillä näitä ihmisiä maalataan Onko se samaa kirjavuutta kuin puiden lehdet, jotka jakavat meille kauneutensa lehtivihreän paetessa puun runkoihin?

Niihin teen itselleni kodin, koska kodittoman syksy on vaikea.

Aloittaisin jo kirjavuoteni jos voisin, mutta puiden värit ovat vieneet meditaationi ulos.

Liitän itseni lehtivihreään laulamalla. Kuulen kun kaikki puut peseytyvät.

Kulhosta kantautuu väre, ja lehdet ilakoivat Suusta lausutaan loitsu, jonka pitkät säkeet antavat kaikkeudelle nimettömän nimen.

14 / 03/15

Sarjis Helmi R채is채nen

15 / 03/15

Our Nature’s Nature Bruno Gronow

“To time our every smile or frown To mark the bounds of good and ill, And beat the pride of nature down, And subjugate his rising will.”1 ”What is man? What is human nature?”2 asks a dusty tome from the fifties, an anthropological treatise on human nature. Through this curio we can see the perplexing contemplation on the dichotomy between man and nature that has lumbered on from one millennia to the next. The Roman playwright, Plautus, penned the immortal Latin proverb in one of his comedies “Lupus est homo homini, non homo, quom qualis sit non novit”3, paraphrased as: “Man is no man, but a wolf, to a stranger”. Contained in this pessimistic but rather astute insight we find not only the superficial caveat for care when dealing with strangers, but rather a simulacrum for nature and civilization. The wolf is a beast and nature, uncontrollable and untamable, as opposed to man and his civilization, removed from nature behaving according to rules of conduct, but retaining the potentiality to revert to a more sylvan character given the right (or wrong) circumstances. Man reverts to nature’s beast when dealing with unfamiliarity. Nearly two millennia later Sigmund Freud reduced the adage to a simple “homo homini lupus”4, stripping away any notion of civilization and in one fell swoop lumping mankind with beastly natural existence. This of course happened just three years before Herr Hitler was proclaimed the chancellor of the newly forming Third Reich, so we might forgive poor Sigmund his forlorn view of humankind.

Another Roman, Tacitus, also contrasted civilization with nature when describing the barbarian hordes of Germania5. Apparently the vast vistas of the Hercynian forests (it was said to take sixty days to cross them from east to west) housed wild men, little more than animal, beastly in appearance and fierce in battle, but very chaste, being strictly monogamous throughout their lives. The Romans on the other hand were decadent and corrupted, pacified by city-life and Roman intrigue. Tacitus was not very subtle in his biting criticism of his compatriots. We see a certain nobleness and strength in the German natural man, though Tacitus is certainly not fond of them, while civilization has taken the Roman further from that strength, making him weak-willed and feeble. This equation is alive and well in modern discourse and is the source of much psychic discontent. Constantly someone or other representative of the media is longing to get back to nature, feeling out of place in the urban jungle, among “civilization” and its corrupting influence, spending inordinate amounts of time and effort to see some Romantic Nationalist view to sigh to, perhaps something in line with Thoreau: “I was as much affected by the faint hum of a mosquito making its invisible and unimaginable tour through my apartment at earliest dawn, […] as I could be by any trumpet that ever sang of fame.”6

Though many, having experienced first-hand the whining pestilence that is the Scandinavian mosquito, would not wholeheartedly agree with Thoreau

Montagu, M. F. Ashley: Anthropology of Human Nature. Porter Sargent Publisher, Boston, 1957.

Ibid.

Plautus, Titus Maccius: Asinaria. http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus%3Atext%3A1999.02.0093

Freud, Sigmund: Civilization and its Discontents. http://www2.winchester.ac.uk/edstudies/courses/level%20two%20sem%20two

/Freud-Civil-Disc.pdf 5

Tacitus, Publius Cornelius: Germania. http://legacy.fordham.edu/halsall/source/tacitus1.html

Thoreau, Henry David: Walden and ”Civil Disobedience”. New American Library, New York, 1999.

16 / 03/15

on this point, we can through him sense a first whiff of the environmentalist discourse that was to follow much later, giving the contested idea of nature some semblance of agency and rights. Statements such as “there is strength and wisdom in the forest”, can be found in most nature magazines7. In the beginning of the 19th century, writing in the woods of Concorde Massachusetts, Thoreau comes to such extolling conclusions as: “We need the tonic of wilderness, […] At the same time that we are earnest to explore and learn all things, we require that all things be mysterious and unexplorable, that land and sea be infinitely wild, unsurveyed and unfathomed by us because unfathomable. We can never have enough of nature.”8 We also require nature to be authentic, it has to look its part or be left outside the realm of nature. Some thirty years after Thoreau’s wonderfully eloquent ramblings the Yellowstone National park was created, the world’s first such park, though there is arguably a Mongolian equivalent from a century earlier, near Ulaanbaatar. Pristine, untamed, untouched, the abode of prey and beast, all these properties were given to the new wonder of the recently war-torn nation, epitomizing the greatness of the land itself. A small, unfortunate altercation with local Indians only escalated the apotheosis of the park, the government claiming fervently such magical properties for the area that even the Indians were said to steer clear of the place (to appease the newly found stream of alarmed tourists). Of course, they were simply made to stay away from land that had been in use for some millennia; some of Yellowstone’s most memorable features had apparently been molded by the Indians9.

portrayals have echoed this grandiose divinity to which Yosemite so easily lends itself. “Unfortunately, in order to keep [nature] pure we have to occupy it”10 , so we build parking spaces and resting lodges, trails and camping sites, the better to let us observe this pure, undefiled Nature. There is hardly any natural landscape devoid of cultural meaning. As Simon Schama puts it: “[e]ven the landscapes that we suppose to be most free of our culture may turn out, on closer inspection, to be its product”11 . So we symbolically construct landscapes around us, give nature its meaning through elaborate ideas about nobleness and savagery, categories of belonging and alienation. Who does not recognize a sharp melancholy nostalgia when Keats begins his ode To Autumn with “[s]eason of mists and mellow fruitfulness, Close bosom friend of the maturing sun”12? What Finnish person would not instantly come to think of Gallen-Kallela’s immutable landscapes when stumbling upon some remote cliff with pine trees (with a view of a lake perhaps), and be transported to all manner of connotations from Sampo and Kullervo to the 19th century Bobrikovian times, linking oneself to an imaginary continuum of Finnish stock from ax-wielding Lalli chasing down the hapless bishop to the present day coffee guzzler, and, almost accidentally as it were, excluding a whole myriad of people from ones meaningful world. It is not some objective nature that accomplishes such transformations. We are wont to appropriate the natural world for our own uses and a curious example of this is how we speak of and handle food. Sustenance is, after all, a very fundamental part of our existence, but it is by no means a simple thing. For example, Japanese mothers construct, in true Japanese fervor, elaborate Obento lunch boxes for their children:

Albert Bierstadt’s paintings of the Yosemite Valley give us nature in all its glory; a holy scene, divine because untouched and unspoilt by man. Later 7

“The container is as important as what is contained in Japanese cuisine, but it is really the containment that is stressed,

Nuorten Luonto 2/2015; Nuorten luonto 3/2015; City-Huuhkaja 2015.

Thoreau, Hendy David: Walden and ”Civil Disobedience”: New American Library, New York, 1999.

Schama, Simon: Landscape & Memory. Fontana Press, London, 1996.

Adams, Ansel quoted in Schama, Simon: Landscape & Memory. Fontana Press, London, 1996.

Schama, Simon: Landscape & Memory. Fontana Press, London, 1996.

Keats, John: The Complete Poems of John Keats. Wordsworth Editions Limited, Hertfordshire, 1994.

17 / 03/15

that is, how food has been (re)constructed and (re)arranged from nature to appear, in both beauty and freshness, perfectly natural.”13 So they spend copious amounts of time perfecting things taken from nature to look like nature. As Richie writes: “[…] the emphasis is on the presentation of the natural rather than on natural itself. It is not what nature has wrought that excites admiration but what man has wrought with what nature has wrought.”14 What is attempted by such methods of embellishment and ornamentation as tree leaves and cutting one substance to look like another is simply “[…] to recreate in prepared food the promise and appearance of being “natural””15 . Such naturalization may have many cultural uses and meanings. Also reflected in the idea of natural are those things we deign not edible, i.e. unnatural to consume. Cipriani tells us that the Andaman islanders do not consume reptiles or most birds16. Apparently a reptile had something to do with the creation of the world. One would not want to consume one’s god (it would certainly not be “natural”), though some Christians might disagree. The old anthropological maxim that no human society eats all that is edible overlays many curious anecdotes about food habits and taboos. The court chef of Louis XV has many things to say about what is “good to eat” and “good to forbid”. After extensive directions on the uses and preparation of onions, he goes on to say that they “create some perspiration [and] sensitive people should not consume them” (my translation from the Finnish)17. He thus goes on to give us the “natural” properties of more or less all ingredients of 18th century French haute cuisine, undoubtedly creating some very lasting “truths” about nature’s ingredients and their properties in the French context. Albert Bierstadt: Cathedral Rocks, Yosemite Valley (1872)

Allison, Anne: Food and Culture; A Reader. Routledge, New York, 1997.

Richie, Donald: quoted in Ibid.

Allison, Anne: Food and Culture; A Reader. Routledge, New York, 1997.

Cipriani, Lidio: The Andaman Islander. Morrison and Gibb Ltd. London, 1966.

Ludvig XV:n keittiömestari (Moutier?): Keittotaidon Kannettava Käsikirja. Otava, Keuruu, 2007.

18 / 03/15

Ku valäh d e : W ikim ed ia C o m m o n s

As the coronation of the “Anthropocene” is upon us, as we finally prepare to chuck natural phenomenona out the window, as it were, and step into the age of man, where the elevated Homo sapiens has a clammy hand in all things, leaving a scar on the face

of the earth so gloriously magnificent that we name an entire geological age of destruction and mayhem after ourselves, it feels prudent to contemplate the millennia old inquiry “what is man? What is human nature?”

19 / 03/15

Kävelemisen epämääräinen ylistyspuheevuoro Santeri Koivisto Olen tullut maininneeksi, että pidän kävelemisestä. Tänään haluaisin hieman syventyä ylistämään sitä. Tavalliseen arkipäivääni kuuluu ainakin neljä kilometriä kävelyä. Hulluimpina päivinä lukema on tullut kohonneeksi yli kahdenkymmenen. Kävelemisellä viittaan tässä ei-lenkkeilevään kävelemiseen, nk. levottomaan hortoilemiseen, jonka harrastajaa ei erota kaupunkikuvasta minkään erityisen toiminnan agenttina – hänen asusteensa ei viittaa liikuntaan, vaan hänestä ohitse kulkevat ajattelevat, että hän yksinkertaisesti on arkiasuun pukeutunut satunnainen olento liikkeessä pisteestä A pisteeseen B. Kävelijän erottaa lenkkeilijästä hänen toimintaansa sisältyvä passiivisuuden elementti: hänellä ei suoranaisesti ole sisäistä päämäärää, kuten ”kehon hyvinvoinnista huolehtiminen”, vaan hän pyrkii ainoastaan siihen, että kuljettu reitti piirtyy häneen mahdollisimman vahvana. Kävelijälle ruumiilla on vain välinearvoa; hän on sitonut ns. identiteettinsä kävelevään ruumiiseen, jonka merkitys on sama kuin raitiovaunuilla, autolla tai polkupyörällä siinä mielessä, että se on ennen kaikkea esine, kulkuväline. Hänelle ruumis on kuitenkin kulkuvälineiden joukossa ylivoimainen, sillä sitä saattaa parhaiten kuljettaa mielensä mukaan ja mikä parasta, sen on mahdollista tunkeutua sellaisille aluille, joille muilla ei ole asiaa.

olemassa toisistaan irrallisina. Tämä taasen pyrkii toimimaan vastalauseena modernille materialismille, jonka ydinolemus nimenomaan ei ole materian palvonta, vaan päinvastoin siihen kohdistuva halveksunta, ts. kertakäyttökulttuurin ylenpalttinen tuhlausmieliala, jossa esine on pelkkä monistettu kulutushyödyke vailla minkäänlaista persoonallista henkeä – jossa ”henki” siis toimii ”aineen” riistäjänä. Kun sanon, että ruumis on esine, en sano, että se on vain esine. Tarkoitukseni voi hahmottaa itse asiassa vain vaihtamalla sanojen paikkaa: esine on ruumis. Raitiovaunu on ruumis. Kerrostalo on ruumis. Täyttömaa ja sillat ovat ruumiita. Kaupunki on ruumis.

Käytän sanaa ruumis sanan keho sijasta tuodakseni esille siihen sisältyvän morbidin potentiaalin; ruumis on jatkuvassa vaarassa tuhoutua, sen peruuttamattomasta rappeutumisesta puhumattakaan. Lisäksi tämä sana tavoittaa paremmin sen esine-luonteen, joka tässä kirjoituksessa sille annetaan. Tämä eräänlainen radikaali materialismi ja ”esineellistäminen” ei kuitenkaan tarkoita, että ajattelisin todellisuutta kartesiolaisesti siten, että olisi erikseen mekaanisesti, tahdottomasti toimiva aine ja sen lainalaisuuksista vapaa henki, jolla on valta sen ylitse. Päinvastoin jotensakin niin, että ”aine” on tämän ”hengen” täyttämää – ja myös päinvastoin – ylipäänsä, että nämä kaksi eivät edes ole

Tämä on tietysti mahdotonta. Kävelijä pyrkii tekemään suurkaupungista sen, mitä se luonnostaan ei ole: luonnollisen. Kaupungin ja yksilön välillä on traaginen ristiriita, joka on mahdollista päihittää vain kävelemisen neuroottisessa flowssa, joka kuitenkin lopulta kaatuu omaan orgaaniseen rajallisuuteensa. Kaupunki jatkaa mekaanista elämäänsä vapaana sitä asuttavista ruumiista. Se toimii niiden ehdoilla, se tarvitsee niiden aivoja, käsiä ja jalkoja, mutta on samalla niiden herra. Oswald Spengler kuvailee runollisesti latautuneessa historianfilosofisessa teoksessaan Länsimaiden perikato suurkaupungin ja sivilisaation olemusta varsin osuvasti. Kulttuurin kehitys on hänelle

Mitä kävelijä tekee? Kävelijä pyrkii saamaan kaupungin itseensä, pyrkii kävelemään olemattomaksi eron sen ja oman ruumiinsa välillä. Hän haluaa ylistää kaupunkia, sulautua sen osaksi luontokappaleen ominaisuudessa, haluaa asemakaavan painavan sihisevän, neonvaloista hehkuvan polttomerkkinsä hänen ihoonsa. Hän haluaa auto- ja raitiovaunumassojen levottomasti eteenpäin valuvan liikkeen piirtävän metallisen, saastaisen ja korvia raastavan jälkensä hänen omaan liikkeeseensä, ja haluaa olla kasvokkain jokaisen tielle astuvan yksittäisen kohtalon kanssa ihmisten loputtomassa virrassa.

20 / 03/15

siirtymistä talonpoikaisesta, maahan sidotusta ja ei-historiallisesta syklisyydestä ympäröivän maiseman syvää olemusta ilmaisevan ja vielä provinsseihinsa nähden alisteisessa asemassa olevan kulttuurikaupungin (esim. renessanssiajan Firenze) kautta lopulta maailmankaupungin täydellisesti maaperästä irrottautuneeseen intelligenssiin, jossa vallitsevat yksinomaan henki ja raha. Maailmankaupungin asukas suhtautuu ympäristöönsä kylmän älyllisellä viileydellä ja haluaa pohjimmiltaan vain yhtä asiaa: huvituksia, joihin hän elämänsä kiviseen harmauteen kyllästyneenä saattaa upottautua kaikkien aistiensa voimalla; leipää ja sirkushuveja, joita nykyaikaisessa maailmassa ovat muun muassa erityyppiset kulttuuritapahtumat sekä yöelämä, mutta myös laajemmin kaikki se, mitä nykykielessä kutsutaan harrastuksiksi. Sivilisaatioihminen ei tiedä mistä on tulossa tai minne on menossa, ja tätä vierauden tunnetta paetakseen hänen täytyy hukuttautua johonkin, jossa sen voi unohtaa. Puheena oleva käveleminen on ennen kaikkea suurkaupunkeihin liittyvä ilmiö, ja edustaa samaa huvittelun kategoriaa. Maaseutu ja pikkukaupungit eivät todella ole samalla lailla käveltävissä kuten suuret asutuskeskukset, sillä käveleminen huvittelun merkityksessä on mahdollista vain siellä, missä esineellisyyden henki on huipussaan ja luonto hohkaa poissaoloaan. Hahmottelemani jalankulun filosofia on ennen kaikkea imeytymisen, ohikiitävien vaikutelmien ja aistimellisen huumautumisen filosofiaa, kuten sanottua, ”materialismia”, joka sulkee sisäänsä sekä sisäisen että ulkoisen elämän ja pyyhkii hetkellisesti näkymättömiksi kaikki rajapinnat, muodostaen kokemuksen ykseydestä loputtoman moneuden kaaoksessa. Se ei ole mihinkään suuntautunutta, vaan oma päämääränsä; se on verho jokaisen baarin ja yökerhon, oopperatalon, teatterin ja museon yllä, se osallistuu kaikkeen osallistumatta mihinkään ja lopulta altistuessaan täydellisesti tälle rahan ja hengen armottomalle myllylle saattaa myöskin nähdä välähdyksen sen takaa,

ikuisesta kohtalosta, ihmisestä, joka tähän yliluonnolliseen sykkeeseen sukupolvien kulumisen myötä lopullisesti turruttuaan myöntyy jälleen kosmisiin rytmeihin ja jättää entisten megalopolisten kadut kasvamaan ruohoa satunnaisten ihmislaumojen vielä poltellessa nuotiota sen entisten metroasemien laitureilla, kun kulkukoirat samalla ulvovat pohjatonta ikäväänsä käytöstä poistettujen rullaportaiden yläpäässä.

Kirjallisuus Spengler, Oswald 1961: Länsimaiden perikato. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.

21 / 03/15

Elämää ja etnotaksonomiaa Eemi Nordström

Kuvat: Eem i Nordström

Ihmisen mielikuvitus ja tarkkailukyky eivät tunne rajoja keksiessään luontokappaleille mitä erilaisimpia merkityksiä ja käyttötarkoituksia. Ohessa muutamia kiintoisia etnobotanistisia ja etnozoologisia esimerkkejä.

Kaakao: Tätä todennäköisesti Amazonin seudulta lähtöisin olevaa kasvia viljeltiin intensiivisesti Keski-Amerikassa. Esikolumbiaanisilla mayoilla kaakao näyttäisi olleen erityisesti eliitin suosiossa, ja mayojen ikonografiassa kuuman kupposen äärellä viihtyvät niin kuninkaat kuin jumalat. Sana ”kaakao” onkin peräisin muinaismayan sanasta kakaw. Asteekit taas käyttivät kaakaopapuja valuuttana. Nykyään valtaosa tästä suklaan tärkeimmästä raaka-aineesta tuotetaan plantaaseilla läntisessä Afrikassa, usein epäinhimillisissä olosuhteissa.

Puusaniainen: Uudessa-Seelannissa itiökasveihin kuuluvat korkean puuvartisen varren kasvattavat saniaiset ovat hyvin yleisiä. Maoreille viereisen kaltainen puusaniaisen verso on uuden elämän, kasvun ja voiman symboli, ja sitä kutsutaan nimellä koru. Versot ovat läsnä niin puukaiverrusten, korujen kuin tatuointien kierrekuvioissa. Hopeapuusaniainen onkin yksi Uuden-Seelannin tunnistettavimmista symboleista.

22 / 03/15

Lumme: Nymphaea-suvun laajalle levinneitä lumpeita ovat pitäneet arvossa niin mayat kuin muinaisegyptiläiset, ja Aasiassa tavattavat lajit ovat Bangladeshin ja Sri Lankan kansalliskukkia. Näiden lumpeiden kukat ovat sekä kauniita katsoa että syömäkelpoisia, ja niiden parantavat vaikutukset tunnetaan muun muassa Intiassa. Eräiden lajien kukkien psykoaktiiviset vaikutukset tuskin ovat heikentäneet näiden vesikasvien viehätystä.

Sammakko: Sammakot ja rupikonnat muistuttavat ruumiinrakenteeltaan ihmistä: esimerkiksi Surinamen arawakeille konnat ovat entisen maailman ihmisiä. Konnat ja sammakot ovat kuuluneet alkemistien ja noitien vakioaineksiin niin Euroopassa kuin Kiinassa, mihin lienee osittain vaikuttanut joidenkin lajien myrkyllisyys. Myrkkyä on käytetty myös rituaalisiin tarkoituksiin: Perun amahuacat käyttävät Phyllomedusa bicolor-sammakon ihon eritteitä transsitilansa vahvistamiseen, ja ainakin yksi todistetusti psykoaktiivinen rupikonna, Incilius alvarius, tunnetaan.

Hai: Tyynenmeren saarilla hait ovat usein kalastajien suojelijoita. Salomosaarilla hainkutsuntaa harjoitettiin 1970-luvulle asti: tässä rituaalissa haita houkuteltiin sianlihalla ja rantakiviä kalistamalla, minkä jälkeen niitä ruokkivan pikkupojan annettiin ratsastaa niistä suurimmalla. Uudessa-Irlannissa vuorokauden rituaalisessa puhtaudessa pysytelleet hainkutsujat taas houkuttelevat suurta makohaita kanootilleen kalistimilla, minkä jälkeen hai surmataan ja syödään kylän kesken. Kuvassa esiintyvä härkähai on ainoa sekä suolaisessa että makeassa vedessä viihtyvä hailaji, ja tuttu esimerkiksi mayakuninkaiden nimistä.

Sirkka: Sirkkojen lahkon (Orthoptera) tuhansia lajeja tavataan kaikkialla missä ihmisasutustakin. Viljelyksille tuhoisat sirkat liitetään negatiivisiin piirteisiin monissa maanviljely-yhteiskunnissa. Pohjois-Amerikassa heinäsirkat kuvataan usein itsekkäinä, laiskoina ja ahneina olentoina: Kanadan abenakien myytissä Heinäsirkka oli tupakkaa kasvattava noita, jonka kulttuuriheeros Gloskaap muutti hyönteiseksi noutaessaan tämän arvokkaan kasvin ihmiskunnalle. Toisaalta sirkkoja myös syödään yleisesti ympäri maailman ilman sen kummempia kielteisiä konnotaatiota, ja esimerkiksi Kiinassa kauniisti soittavia hepokatteja pidetään onnea tuottavina lemmikkeinä. Kuvassa Tropidacris cristata dux.

23 / 03/15

Anonyymi antropologi Minä ja syksy

Syksyisin elän yhteydessä luonnon kanssa. Tämä yhteys aktivoidaan vuosittain ja sen kaava toistuu vuodesta toiseen samana; Syksy tulee, minua vituttaa. Ensin taistelen vastaan. Syksy yrittää huudella minulle törkeyksiä, elokuun viimeisinä iltoina se muistuttaa tulostaan kylmentämällä lämpötilaa, mutta minä vastaan sille että painukoot hevonkuuseen. Minulla on yhä Kesä kaverinani. Jossain vaiheessa lakkaamme hengailemasta Kesän kanssa. Syksy uittaa Kesän päätä vessanpöntössä ja vie sen lounasrahat niin kauan, että Kesän on pakko muuttaa toiselle paikkakunnalle. Nyt olemme kaupungissa kaksin; minä ja Syksy. Syksy masentaa minut toisin kuin kukaan ei ole vielä ennen masentanut minua. Suurimman osan vuodesta luistelen menemään onnellisena säästä ja luonnontilasta huolimatta, mutta Syksy on erilainen. Syksy ottaa tullessaan minusta niska-pers-otteen ja tiedustelee satuinko huomaamaan, että hän saapui nyt? Syksyn kanssa on elettävä yhteydessä, tai ei elä ollenkaan. Syksy on sellainen tyyppi, joka tulee snägäri-jonossa ohi, eikä sulle tule edes mieleen sanoa ei. Ja nyt se on täällä.

Yhtäkkiä kaikki vituttaa. Jokainen asia, jota ympärilläni tapahtuu. Märät jalat. Pimeä. Kylmä. Vuorotellen saatanallisen kuuma ja saatanallisen kylmä. Sitten taas pelkkä kylmä. Se, kuinka joku kehtasikin tulla ratikkaan sisään ennen kuin itse kävelin ulos. Väärät vaihtorahat takaisin antava kassa. Erimielisyydet. Lauseiden muodostus. Äänet. Valoärsykkeet verkkokalvoillani. Hengittämiseen käytettävä yletön työmäärä. Aamu-tv:ssä syysmasennuksesta kertova liikuntaterapeutti, jolla ilmeisesti on aikaa kokata joka aamu päivän astraaliauran pikanttiin värimaailmaan sopiva D-vitamiini-superfood-megamustikkahypervattupirtelö. Kyllä, Syksyn kanssa ollessani kaikki on kurjaa. Ihminen on harvoin yhtä käsin kosketeltavan tuohtunut ympäröivästä luonnontilasta ja tuntee yhtä suurta henkilökohtaista loukkaantumista säätilan vaihdosten johdosta, kuin Syksyllä. Tämä taivaalta satava loska ja pimenevät illat (joihin ei muuten sisustusliikkeen mainoslauseista huolimatta todellakaan auta tunnelmalliset lyhtyasetelmat tai edes satatuhatta kynttilää) on luonnon keskisormi meille. Syksyllä ihminen todella elää yhteydessä luonnon kanssa. Se on perseestä.

Syksy tönii minua, kampittaa ja pilkkaa niin kauan, että antaudun sille. Kesän kanssa koettu onni on vaihtunut Syksyn kauheuteen. Nyt tilalla on vitutus.

24 / 03/15

Kuva l ä hde: Kuhne ( 1910)

Kasvonilmeoppi Bruno Gronow

Vuonna 1895 toivoi Louis Kuhne uuden Kasvonilmeoppi- teoksensa alkusanoissa, ettemme ”arvosteleisi” teoriaa ennen kuin ”olemme sitä käytännössä kokeilleet”. Tämä hänen mielestään mullistava uusi taudintutkimustapa sai tuulta alleen ja teosta painettiin ainakin kuusitoista painosta saksaksi, jonka lisäksi Kuhne ylpeänä kertoo, että teksti on käännetty myös ”englannin, ranskan, espanjan, tanskan, italian, ruotsin, rumanian, bulgarian, telugun, urdun ja gujaratin kielillä”. Kuhnen jonkinlaisena mottona oli, että ”totuus raivaa itselleen aina tien ja leviää”. Mikä tämä ympäri maailmaa levitetty uudenkarhea totuus oli?

Kasvonilmeoppia kuvaillaan uutena ”taudintutkimustapana”, jonka jokainen, jolla on terveet silmät, voi oppia Kuhnen suosiollisella avustuksella. Ensimmäinen totuus: on olemassa vain yksi taudin syy. Toinen totuus: taudit johtuvat ruumiissa olevista vieraista aineista. Nämä vieraat aineet muuttavat ruumiin muodon ja muodonmuutoksista ”saattaa päätellä millä asteella tauti on”. Hämmästyttävällä kehäpäätelmällä Kuhne todistaa; ”tuota seikkaa, että muodonmuutoksien avulla voi päästä selville ruumiin tilasta, ei vaan niinkään voida väittää valheeksi ja tässä juuri onkin varmin todistus koko minun taudinteoriiani totuudesta”.

25 / 01/15

Kuhne kertoo meille, että ei ole helppoa kuvailla edes tervettä ihmistä, ”koska meidän aikanamme on melkein mahdoton tavata täysin tervettä yksilöä”, toisin kuin esimerkiksi ”vapaudessa” elävillä eläimillä, joilla terveys on enemmän sääntö kuin poikkeus. ”Kulttuuriihmisten” parissa asiain laita on toinen. Kuhnen mielestä olemme lähtökohtaisesti tautisia ja taudille alttiita. Teoksessa seuraa pitkä lista ”terveen” ihmisen ominaisuuksista, aina ihmisen heräämistavasta virtsan väriin ja hajuun; ääripään esimerkkinä ulosteessa ei saisi olla matoja (tämän voinemme kaikki allekirjoittaa, vaikka Suomessakin on joskus pidetty lapamatoja terveellisinä kumppaneina). Kuhne on ahkerana miehenä koonnut esimerkillisiä tyyppikuvia ”normaaleista” ja ”epänormaaleista” ruumiinrakenteista. Jollain on ”liian paksut huulet”, kun taas toisella on ”rajaviiva niskanpuolelta luonnollinen” ja taas toisella pään yläosa ”liian suuri”. Tästä kaikesta ei ole kuin askeleen verran frenologisiin päätelmiin, ja kenties kivenheitto eugeniikan saloihin. Vaikka Kuhne lienee ollut hyvällä asialla, haluten parantaa ihmisiä holistisesti, tuli hän kuitenkin samalla

erotelleeksi normaalit ihmiset epänormaaleista, luonnolliset luonnottomista. Toisaalta hänen mielestäänhän me kaikki ”kulttuuriihmiset” olemme jo tautikorruption alaisia, ”vieraan aineen” kyllästämiä, kyse on vain aste-eroista. Kuhne otti tehtäväkseen seuloa korruption keskeltä se puhtain muoto, jonka kaltaisiksi pyrittäisiin muokkaamaan kaikki muutkin. Hoitokeinoihin kuului kaikkea kylmistä kylvyistä genitaalialueen hierontaan karhealla pyyhkeellä. Miten tällaisen oli tarkoitus muokata jonkun otsa pienemmäksi jää epäselväksi, mutta ”totuus raivasi kuitenkin tiensä”, ainakin kuudentoista painoksen verran.

Kirjallisuus: Kuhne, Louis: Kasvonilmeoppi taikka uusi taudintutkimustapa, jonka avulla opitaan tuntemaan ruumiin taudintila. Viipuri, 1910 (toinen painos). Lehikoinen, Heikki: Ole siviä sikanen; suomalaiset eläinuskomukset. Helsinki, 2009.

26 / 03/15

Toimituksen tervehdys

HUH! OLIPAH A N LEHTI 27 / 03/15

Theodor Kittelsen: NĂ¸kken (NĂ¤kki), 1904